Yleinen

Órbanilainen ruletti

10.4.2018

Kaksi keväistä jännitysnäytelmää on päättynyt: minun perinteinen kevätjahkaukseni ja Unkarin parlamenttivaalit.

Pikkuveljeni ylioppilasjuhlat häämöttävät. Veli stressaa vähän kaikesta: minne sitä hakisi, mitäs sitä elämällään haluaisi tehdä, miten voi olla näin paljon valittavaa ja inttikin vielä, aijai. En voi oikein lohduttaa. Tuntuu, että jokainen kevät on mennyt lukion jälkeen samojen tärkeiden kysymysten äärellä, ja aina kun valitsee suunnan, niin uusi risteys odottaa mutkan takana.

Tammikuun uusintatenteistä selvittyäni seuraava operaatio olikin alkaa kaivella internetissä avautuvaa mahdollisuuksien maailmaa ja miettiä, mihin kohteeseen sinkoaisin seuraavaksi cv-ammuksia.

Mitä enemmän pyörittelin ajatusta työelämästä, sitä vähemmän se houkutti. Olo on vielä kovin keskenkasvuinen ja vaillinainen, eivätkä ammatilliset keuhkoni ehkä kestä vielä Oikeiden Aikuisten maailmaa. Siispä pehmentäisin laskua lisäopiskelulla vielä kun tukikuukausia ja intoa riittäisi, ja tunkisin seuraavan tutkinnon aikana nykyisen ukkovarpaan sijaan ehkä koko jalan oven väliin.

Päätin yrittää uhkarohkeaa rastia: Central European Universityä Budapestissä. Jos en pääsisi, luikkisin takaisin Suomeen, missä minulla on vielä opinto-oikeus (ja tutussa kirjahyllyssä melkein kaikki Robin Hobbin teokset).

Hakuprosessi osoittautui jännittäväksi trilleriksi. Ensin graduohjaajani unohti postittaa suosituskirjeensä ja se ehti laitokseen juuri ja juuri. Kun maaliskuussa sain sähköpostia CEU:sta, avasin sen jo valmiiksi pettyneenä. Minun kandiarvosanoillani päästiin rimaa hipoen läpi, niillä tuskin singahdettaisiin huippulaitoksen listoille. Mutta kylläpä vain. Seuraavaksi rustasin surumielisen stipendihakemuksen, mutta valmistauduin siinäkin kieltävään päätökseen. Itä-Euroopan maista tulevilla olisi varmasti avustustarve kuin kultalusikka suussa syntyneellä suomalaisella, vaikka aika vaatimattomasta perheestä tulenkin.

Olin taas väärässä.

Siispä minulla oli erinomainen syy seurata sunnuntain vaaleja ainakin murto-osalla siitä huolesta, joka saa nuoret unkarilaiset nyt rypistämään kulmiaan. Vaalien ainoa kysymys oli oikeastaan, saavuttaisiko vallankahvassa vuodesta 2010 keikkunut Fidesz-puolue 2/3-superenemmistön parlamentissa. Tällöin he voisivat rukata perustuslakia uusiksi, ja oppositio voisi vain marssia kaduilla ja länkyttää ulkomaisille medioille – kotimaiset kun on valjastettu edellisillä perustuslakimuutoksilla valtapuolueen äänitorviksi.

Peli ei ollut alkujaankaan reilu, sillä pääministeri Viktor Órbanin Fidesz oli muokannut jo vaalisäännöt itselleen suosillisiksi. Vaikka äänestysvilkkaus nousi sunnuntaina taivaisiin, Órbanista tulee silti pääministeri superenemmistöllä.

Luvassa on siis neljä vuotta yltiönationalistista maahanmuuttolinjausta, EU:n dissausta ja rajanaapureiden suututtamista vähintäänkin vanhaan malliin. Media on vapaa vain netissä. Unkarissa sananvapaus alkaa olla jo niin ahtaalla, että niin toiset Euroopan maat kuin kansainväliset järjestötkin ovat älähtäneet siitä.

Órban inhoaa syvästi myös tulevaa opinahjoani, sillä se on unkarilaislähtöisen miljardöörin perustama ja rahoittama. Viime vuonna herra pääministeri yritti sulkea CEU:n, muttei onnistunut. Hän voi ihan hyvin yrittää temppua uudelleen.

Muutto Budapestiin on minulle unelmien täyttymys, mutta myös iso riski. Unkarin poliittinen painekattila käy niin kierroksilla, että pian posahtaa taas – mutta mitä ja miten? Suurmielenosoituksia, ulkomaalaisvihaa, EU-ero… ei todennäköistä, muttei ollenkaan mahdotonta. CEU saattaa joutua sulkemaan ovensa yhtäkkiä. Tosin oppilaitos on suunnitellut muuttoa Wieniin, mikä olisi minulle lähinnä tuplajättipotti pelkän lottovoiton lisäksi.

Olen asunut toistaiseksi vain tylsän turvallisissa hyvinvointivaltioissa. Unkari ei missään nimessä ole mikään Syyria, mutta tulotaso on siellä tuntuvasti Suomea matalampi ja poliittinen epävakaus lisääntymässä kuin keväiset ukkoskuurot täällä Tilburgissa. Mahanpohjassa möyrii yhtä aikaa hermostus ja kutkutus.

Muutaman päivän näitä skenaarioita vatvottuani otin paikan CEU:sta virallisesti vastaan. Hiirikäsi tärisi. Muistin yhtäkkiä Turun kv-politiikan professorin sanat peruskurssilta, jolla me märkäkorvat tutustuimme maailmanpolitiikan maailmaan.

”Uskaltakaa mennä sinne, missä tapahtuu suuria asioita. Niin kuin Berliinissä 1989.”

Budapest taitaa olla juuri nyt juuri oikea osoite politiikanopiskelijalle/toimittajanpoikaselle.

Ei tämä sentään venäläinen ruletti ole. Orbanilaiseen versioon pystyi laittamaan panokseksi vain kaksi vuotta nuoruudesta, ja niin tein.

Voit seurata ruletin etenemistä Facebookissa ja Instagramissa

 

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Janne 11.4.2018 at 22:59

    Taitavat Ranskassa ja etenevässä määrin muissakin maissa tavalliset kansalaiset toivoa, että heilläkin olisi (ollut) valtionpää, joka tekee asioita omien kansalaistensa parhaaksi.

    • Reply Sunna 12.4.2018 at 00:26

      Enpä tiedä, paljonko Òrban tekee omien maanmiestensä hyväksi, mutta näyttää menevän kaverien rakennushankkeisiin sun muuhun korruptioon aika iso määrä hilloa. Maahanmuutto on Fideszille aika lailla pelkkä tekosyy.

    Leave a Reply