Yleinen

Miksi haluan asua ulkomailla

4.4.2018

Perinteisesti rauhanajalla populaa on vetänyt ulkomaille joko työ tai rakkaus. Tietty elämäntapanuuskamuikkusia on ollut kautta aikain, mutta heittäisin sivistyneen arvauksen, että meitä hupimuuttajia on nykyisin enemmän kuin koskaan.

Lähdetään vain tavoittelemaan omia haaveita: working holidayta Uudessa-Seelannissa, korkeakouluopintoja Briteissä tai vaikka au pair -pestiä Sveitsissä. Mikäli ulkomaille muutto tapahtuu vähitellen, minulle juuri auppiaika oli porttiteorian ensimmäinen askel.

Olen asustellut enemmän tai vähemmän pysyvästi Suomen rajojen ulkopuolella nyt kolme vuotta. Sitä ei oikein voi pitää enää väliaikaisena rykäisynä, mutta havahduin itse omaan ulkosuomalaisuuteeni vasta, kun piipahdin Helsingissä helmikuussa. Kaupunki tuntui vieraalta. Ilma oli kuivaa, talojen väleissä valtavat raot ja korkeita kuusia. Olin istahtaa kahvilassa suoraan pöytään, ja siskoni naureskeli minulle. Kaivoin kassalla lompakosta automaattisesti hollantilaisen kortin, joka aiheutti ilkeää piippausta Alepan lähimaksupäätteessä.

IMG_4709 (kopio)
IMG_4707 (kopio) 2

Valmistun muutaman kuukauden päästä maisteriksi, joten olen viettänyt taas kuukausitolkulla perinteistä kevätlimboa – heitellyt hakemuksia joka suuntaan kuin ankkureita avomerellä ja toivonut, että joku niistä kolahtaisi kiveen ja jäisi siihen kiinni. Oli monta valtavan hyvää vaihtoehtoa, jotka kaikki kulminoivat kuitenkin valintaan: takaisin Suomeen vai ei?

Aloin itse asiassa kallistua kotimaan kannalle, mutta en suinkaan siksi, että kokisin suurta tarvetta palata. Oikeastaan päinvastoin. Mutta mikäli haluaisin yhdistää osa-aikatyöt, -opiskelut ja -reissailun, Suomen yliopistojärjestelmää joustavampaa on vaikeampaa löytää. Voisin käydä valtiotieteellisessä kääntymässä silloin tällöin ja vääntää seuraavaa tutkintoa milloin Inarissa, milloin vaikka Ecuadorissa. Koska tahtoisin kovasti tehdä kirjoitustöitä suomeksi, olisi loogista lähteä hetkeksi takaisin verkostoitumaan ja hankkimaan kokemusta. Sitä paitsi Suomessa voisin nähdä kavereita ja sukulaisia helposti, juoksennella upeissa metsissä ja lähteä viikonlopuksi lautailemaan. Osallistua täysillä järjestötoimintaan ja miksei politiikkaankin – ensi vuonna on kahdet isot vaalitkin.

Toisaalta olen viihtynyt niin Keski-Euroopassa kuin maahanmuuttajan nahoissakin – syistä lisää vähän myöhempänä tässä postauksessa. Mitä enemmän pohdiskelin, tulin siihen tulokseen, etten ole vielä valmis paluumuuttoon. Uskon, että sen aika koittaa vielä (kenties) – viimeistään silloin, jos saan lapsia joskus hamassa tulevaisuudessa. En ole millään lailla nationalisti, eikä Suomi-nimisen valtion talouden boostaamisella ole minulle minkäänlaista merkitystä. Mutta tahtoisin potentiaalisen jälkikasvuni kasvavan lähellä sukuaan ja oppivan kunnolla äitinsä hassun kielen.

En tahdo jättää tätä seikkailua kesken. Maailmassa on vielä lähes 200 maata, joissa en ole vielä asunut.

IMG_4702 (kopio)
IMG_4700 (kopio)

Viime aikoina olen ollut vähän kyllästynyt reissaamiseen, mikä kyllä saattaa selittyä ihan vaan armottomalla stressillä.

Tosin tavallinen arki on minusta vielä tylsempää, koska olen vaihtelunhaluinen (lue: sitoutumiskammoinen) ja tavattoman utelias luonne. Jollekin samanlaiset viikot luovat turvaa ja onnellisen elämän perustan, minut ne puolestaan lannistavat hiljalleen. Tarvitsen haastetta ja seikkailua arkipäivään, jotta jaksan puurtaa.

Toistaiseksi ulkomailla asuminen on ollut erinomainen ratkaisu levottomuuteeni. Arkielämä muotoituu mukavan mausteiseksi, kun siitä pitää selvitä vieraalla kielellä. Viikon ruokien ostaminen tuntuu päiväretkeltä – mitä on hagelslag? Tai brunost? Aina, kun kävelin Wienissä metroasemalta kotiin tai poljen Tilburgissa yliopistolle, näen kaupungin kuin ensimmäistä kertaa. Parvekkeiden koristeelliset, kirkontorneissa kykkivät naakat, turkkilaiset ruokakaupat kassalla nuokkuvine hassaneineen. Jos ei osaa nähdä ympäristönsä ainutlaatuisuutta, tulee helposti sille sokeaksi ja turtuu.

Teen myös paljon päivä- ja viikonloppuretkiä ympäristöön. Wienissä busseilin ympäri lähimaita pikkurahalla, Sveitsissä hyppelin vuoristopoluilla, täällä Hollannissa pyöräilen toisinaan iltapäivällä naapurikyliin ranskiksille tai vohvelille. Ei maksa paljoa, ja tuntuu kuin matkustaisi kaukomaille.

Sitä paitsi Keski-Euroopassa on paljon hyvää, mitä ikävöisin varmasti, jos tämän maailmankolkan nyt hylkäisin. Aikainen kevät, aamuauringon mahdollisuus läpi vuoden ja herkkujuustot nyt vaikka alkajaisiksi.

IMG_4699 (kopio)
IMG_4693 (kopio)

Olen viettänyt viimeiset pari vuotta niin kansainvälisessä kuplassa, etten haluaisi kapsahtaa täältä katajaan ihan vielä, en ehkä koskaan. Olen haastanut mielipiteitäni ja näkemyksiäni ja huomannut, miten ehdottoman väärässä olenkaan ollut ennen. Kiinassa kasvanut ystäväni selitti tänään Kiinan uusimperialistista meininkiä Afrikassa: ainoa tapa pitää miljardiväestö kurissa on pelotella heitä ulkoisilla uhkilla ja innostaa mahdollisuuksilla. Opin kansainvälisiltä kavereilta joka päivä lisää, niin nippelitietoa kuin ymmärrystäkin. Puhumattakaan uusista herkuista ja tavoista: miten voi pärjätä ilman brasilialaisia jälkiruokia, hollantilaista sysimustaa huumoria ja kanadalaista kohteliaisuutta? Tunnen oloni kotoisaksi kielten ja kulttuurien sekamelskassa, jossa kaveriporukkaa yhdistää enemmän lempisarja kuin samannäköinen passi.

Sitten on se kenties tärkein, mutta täysin selittämätön tekijä: tunne. Vaikka Hollanti ei olekaan unelmamaani, olen ollut sietämättömän onnellinen esimerkiksi Sveitsissä ja Itävallassa. Onko syy metroasemien sushissa, vehreissä lenkkimaisemissa, dankessa ja bittessä, kullatuissa uusklassisissa taloissa vai sysipaskassa saksankielisessä räpissä, jolle ei voi kuin nauraa savuisessa kodassa Leipzigin keskustassa?

Ehkä kaikkea ei pidäkään miettiä, vaan antaa mennä vaan. Olla onnellinen hetkessä. Sen oppiminen oli kiltille kympin tytölle kova koulu, mutta olen tainnut läpäistä sen vihdoin ja viimein.

Maahanmuuttajalaiffissa on ehdottomasti omat karmeat puolensa, mutta pohditaan niitä sitten joskus toiste.

Lukiossa kirosin joka ikinen päivä laatikkotalojen ja pajupuskien Ivaloa ja haaveilin lenkkeileväni Australian Gold Coastilla. Tie ei ole vienyt vielä sinne, eikä ehkä koskaan viekään. Silloin haaveilin suuresta tuntemattomasta. Enää en haikaile kuvitteelliseen ideaalimaailmaan, vaan lievästi romantisoituihin mielikuviin. Mutta eikös haaveilu ole aina jollain tasolla epärealistista?

No niin, sitten se suuri paljastus.

Tämän postauksen kuvat ovat Budapestistä ihan syystä. Rahkapatukat, rauniobaarit ja kadulle ropisevat julkisivurappaukset, täältä tullaan syyskuussa!

Tai sitten ei. Vakaiksikin luulluilla aikeilla on taipumus luikerrella toisinaan eri suuntaan.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply