Yleinen

3 kuukauden kodittomuuslarppi

30.1.2018

Olen miettinyt pitkään, miten voisin puhua tästä aiheesta – vai puhuisinko ollenkaan. En ole missään nimessä samalla tavalla koditon kuin yhteiskunnan turvaverkosta tipahtaneet, moniongelmaiset ihmiset, joiden arkipäivä on taistelua olemassaolosta. En hae elantoani Hurstin jonosta tai nuoku pahvipedillä.

Mutta ei minulla ole kyllä kämppääkään. Se paloi.

Opiskelija-asuntomme kärsi melkoisia vahinkoja ruoanlaitosta liikkeelle lähteneestä palosta, ja liekit ja savu tuhosivat alakerran katon, keittiön ja kylpyhuoneet. Minun huoneeni ja tavarani pelkästään värjäytyivät tyylikkään mutta haisevan harmaiksi. Tönö laitettiin asumiskieltoon ja me kaikki kuusi siis pihalle ainakin helmikuuhun asti. Alku meni helposti: ensin tein töitä Saksassa samaan malliin kuin ennenkin, ja sitten lähdin kolmeksi viikoksi Suomeen. Viimeiset kolme viikkoa olen kuitenkin kiertänyt neljässä eri yöpaikassa ja tonkinut joka päivä vaihtovaatteet matkalaukkuläjästä.

20180128_143054
20180128_143301

Päällimmäinen tunne on vitutus. Syön silloin kuin isäntäväki syö, nukun silloin kun isäntäväki nukkuu ja herään silloin kuin he heräävät (ottaa muuten pannuun, jos kaverin herätys on viideltä ja oma olisi yhdeksältä). Niska on ikijumissa erilaisten ilmapatja- ja sohvaviritysten jäljiltä. Minusta on majoittajille hitosti vaivaa: laittelen omia vegesössöjäni, lojun sohvalla ja aiheutan suihkuun vesikaaoksen. Elelen toisten ehdoilla, mutta olen aina tiellä – ei helppo tilanne kenellekään. Olen ikuisesti kiitollinen majoittajille ja meillä on mennyt kyllä todella mukavasti, mutta vieras on aina vieras.

Oman tilan puute rassaa. Vaikka menen yliopiston kirjaston hiljaiselle alueelle naputtelemaan, ympärillä hengittelee kuitenkin kymmeniä ihmisolentoja. En ole nukkunut paria hassua yötä lukuunottamatta suljetun oven takana yli kahteen kuukauteen. Silloin harvoin, kun saan aidosti omaa aikaa, tilanteen kuormitus yleensä rojahtaa niskaan ja ajatukset alkavat laukata todella synkkää rataa.

Samalla pitäisi kuitenkin opiskella täyspäiväisesti ja tehdä kaikki nakitetut työhommat. Hakea töihin, harjoitteluihin ja kenties seuraavaan kouluun: suunnitella elämää eteenpäin. Kaikki energia kuitenkin tuntuu menevän joko omassa tilanteessa vellomiseen tai käytännön ongelmien ratkaisuun. Pitää pysyä kärryillä kämpän remontista (joka on luojan kiitos ihan mukavalla mallilla), tapella vakuutusyhtiön kanssa ja miettiä, kenenkäs sohvan sitä ensi viikolla valtaisi.

En sinänsä karsasta matkalaukkuelämää. Itse asiassa voisin siirtyä siihen vaikka pysyvästi, mutta omilla ehdoillani. En niin, että minulle soitetaan eräs tavallinen arkipäivä töihin ja sanotaan, että kiertolaisuus alkoi nyt, eikä loppua näy.

20180128_14344820180128_143418

Kun kävin pari päivä sitten dumppaamassa kasan ylimääräistä rojua huoneeseeni, iski raju kaipuu takaisin. Vaikka koppero onkin pieni, se on kuitenkin lähimpänä kotia, mitä minulla on vuosiin ollut. Tukkeutunut, mutta heleänvihreä lavuaari, näkymä Tilburgin kattojen yli, narisevat portaat ja kattopalkit, joihin lyön joka toinen aamu herätessä kallon. Kotikoloseni, jonka suojissa litkin jasmiiniteetä, makaan x-asennossa sängyllä tuijottaen Ville Haapasalon seikkailuja ja väännän muistiinpanoja Hollannin harvoin paistavassa auringossa.

Voi sitä riemua, kun pääsen takaisin!

Tällanen kevytkodittomuus on opettanut kuitenkin paljon, vaikka en olisi tätä oppituntia varsinaisesti kesken opiskelukiireiden kaivannutkaan. Yllättävän nopeasti sitä sopeutuu materian menetykseen, eikä se jätä samanlaista traumaa kuin oma tai läheisen fyysinen harmi. Ei nukkumiseen tarvita parisänkyä, viltti ja sohva riittää. Olen myös löytänyt yliopistolla opiskelun ilot – ennen nyhjäsin epäergonomisesti mutkalla kotinojatuolilla.

Olen myös vastahankaisesti opetellut pyytämään apua ja ottamaan sitä vastaan. Vaikka yksi majoittaja (se ainoa, jota en tuntenut itse vaan jonne päädyin kaverin kautta) halusikin minusta vain rahaa tai jotain vielä pahempaa, kaikki muut ovat toivottaneet minut uskomattomalla tavalla tervetulleiksi arkeensa. Olen saanut ruokaa nenän eteen – ja vastalahjaksi laitellut sitä heille. Ihmiset, eivät edes kovin läheiset, auttavat kyllä toisiaan, kun on tarve. Minulle lahjoitettiin työpaikalla kaikkien tipit eräältä viikonlopulta, sain auton lainaksi kaverilta päiväksi ja kaikki puolitututkin tarjoavat sohviaan.

Vaikeinta onkin ollut tunnustaa, että tarvitsen tukea ja apua. Itsenäiselle, jääräpäiselle nuuskamuikkuselle tällainen astetta karskimpi reality check tekee hyvää. Tai on ainakin terveellistä.

En toivoisi kämpän menetystä kenellekään. Mutta siitä kyllä selviää.

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Anu / Mielilandia 30.1.2018 at 18:11

    Voi kamala mikä tilanne! :( Ymmärrän kyllä täysin, että tilanne ottaa pattiin, ja varmasti on ihan hirveä järkytys, kun oma koti palaa. Pystyn vähän samaistumaankin tuon ”kodittomuuden” suhteen, sillä aikanaan, kun muutin Kreikasta takaisin Suomeen ja sain yllättävän nopeasti työpaikan Helsingistä, asuin monta kuukautta ”kolmantena pyöränä” kavereideni kahden makkarin kämpässä. Samaan aikaan sitä oli tosi kiitollinen ihmisten avusta mutta oli se, ettei voinut sulkea ovea perästään ja olla itsekseen, myös tosi rankkaa varsinkin yhtään pidemmän päälle. Isosti tsemppiä ja toivottavasti pääset pian muuttamaan takaisin omaan huoneeseesi!

    • Reply Sunna 30.1.2018 at 23:36

      Kiitos ihanasta ja rohkaisevasti kommentista! :) Harmi, että oot joutunut kokemaan saman, mutta ainakin huomaan, että tästä(kin) selviää. Asia on just niin kuin sanoit: olen kiitollinen avusta ja ystävällisyydestä, mutta yhteisasuminen rassaa sekä majoittajan että vieraan hermoja pitemmän päälle. Unelmointi kotiinpaluusta antaa voimaa, ja tapahtuu toivottavasti kuukauden sisään.

    Vastaa käyttäjälle Sunna Cancel Reply