Yleinen

Panama City ja hyvästit Väli-Amerikalle

30.3.2017

Panama City on ehdottomasti sekopäisin kaupunki, jossa olen koskaan käynyt.

Kylmät väreet salsasivat pitkin selkärankaa jo silloin, kun bussi ylitti iltahämärässä kanaalin suuren sillan. Valtava rahtialus lipui Karibialta kohti jo horisontissa välkkyvää Tyyntämerta. Uusi manner. Historiallinen rakennusprojekti. Panama-paperit. Yhdysvaltojen nyrkin puristuksissa sinnittely.

13 tunnin bussi- ja lauttamatkan jälkeen minua väsytti kovin, mutta kun seuraavana aamuna olin herännyt kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan seitsemältä ja syönyt aamupalaksi aivan-liian-monetta kertaa amerikkalaisia pannukakkuja tälle reissulle, heitin repun selkään ja lähdin tutkimaan.

Jaksoin Cityä ensimmäisenä päivänä kaksi tuntia. Kuljin katuja suu auki: välillä ihastuksesta, välillä kauhusta, mutta enimmäkseen vain uskomattomasta hämmennyksestä. Panamassa mielikuvituksellisen muotoiset pilvenpiirtäjät kohoavat roskaisilta kaduilta taivaisiin. (Kuka niissä asuu tai työskentelee? Millä rahalla ne on pykätty?) Yksilinjainen metro on niin uusi, että se tuoksuu ihan tuoreelta autolta, ja metroon pääsee vain lataamalla saldoa muovikortille. Ettei systeemi kävisi liian toimivaksi länsimaiseksi, korteille voi pumpata lisää rahaa vain muutamasta paikasta. Samat kortit saattavat käydä busseissa ja metrossa tai sitten eivät.

Luksusbulevardit ja kymmenkaistaiset moottoritiet täyttyvät savuttavista chicken buseista ja rekisterikyltittömistä Audeista. Vuittonin liikkeen edessä jalkakäytävällä on avoviemäriin asti ulottuva reikä. Dollarilla voi ostaa katumyyjältä kaksi ananasta. Supermarketeista saa craft beeriä!

P1600364P1600354
P1600351

Minulle Panama oli loppuluku tarinaan, joka alkoi Cancúnista. Oikeastaan se alkoi Helsingin I-junassa, jossa istuin Jutan viereen posket täynnä vanulappuja. Minulta oli juuri kiskaistu kaksi viisaudenhammasta. Vetelin Atlantin ylittävällä lennolla kylmää Elovenan suklaapussipuuroa. Ensimmäisellä viikolla tyynyyn jäi veriset jäljet, enkä voinut Meksikossa syödä niin paljon tacoja kuin sielu olisi sietänyt. Nyt kuopat ovat täysin parantuneet.

Olen kirjannut ylös jokaisen paikan, jossa olen viettänyt yön tällä matkalla. Kerännyt passiin sivutolkulla leimoja. Tassutellut avojaloin monilla paratiisirannoilla, polttanut nenän vähintään kerran jokaisessa maassa. Kiljunut, kun meduusa poltti. Nauranut, kun meduusa poltti jotain muuta. Kilistellyt rommipohjaisilla juomilla, kuunnellut sadetta, raahustanut tympääntyneenä sateessa halki aika monen kylän ja kaupungin. Hikoillut selän märäksi rinkan kanssa helteessä.

Reissuklisee on totta jälleen: tuntuu kuin tammikuun alusta olisi iäisyys ja samalla ehkä kaksi päivää.

P1600304
P1600293
P1600292
P1600288

En mitenkään osaa ympätä Väli-Amerikkaa muutamaan sanaan tai lauseeseen. Runsaudenpula (sademetsien biodiversiteetti, uudet hostelliystävät, kaikki bussit ja kadut ja hymyt), puute (luihut koirat, kadulla pahvin päällä torkkuvat miehet, keksejä myyvät lapset ja joet, joissa virtaa enemmän muovia kuin vettä). Viha busseja kohtaan. Loputon meteli. Herääminen aurinkoisena aamuna linnunlauluun, loputtomat hiekkarannat, uskomattomat auringonlaskut. Tytöttely, häiriköinti ja koskettelu. Kaljalla nauravien costaricalaisten surffarien kanssa. Skorpionit Monteverdessä. Uhanalaiset titi-apinat hyppimässä läppärin päällä.

Sooloreissaus on raskasta ja ikävää, mutta milloinkaan ei voi olla niin vapaa kuin soratietä yksin tallustellessa, vain rinkan paino harteilla. Kahdestaan reissatessa sitä kinaa siitä, kumpi joutuu bussissa istumaan renkaan päällä, mutta voi pitää illallistreffit joka päivä. Ja jätskitreffit.

Panaman liikenteen ukkosmaista jyrinää kuunnellessa mietin itku kurkussa, onko tämä matka opettanut minulle mitään. Niin, en tiedä.

Jos on, ehkä huomaan sen jälkikäteen. Tarviiko kaikella olla merkitys?

Jokin silti kuiskii, että kyllä tällä ainakin oli ja on.

Huomenna, kun toivottavasti istahdan Montrealiin matkaavaan koneeseen, voin katsoa kartalta, kuinka lyhyt ja pitkä matka on Cancunista Panama Cityyn. Ja mitä kaikkea siihen väliin mahtuu.

Olin sitten valmis jatkamaan reissua tai en (tuntuu, että aivot on ahdettu kokemuksia täyteen ja muistikortti piiputtaa, ettei tila enää riitä), jatkan kuitenkin. Juuri nyt minulla on aikaa, uskallusta ja vähän rahaa matkustaa, joten karavaani kulkee, kunnes kameleilla ei enää kiinnosta vetovastuu. Sitä päivää odotellessa – ja sen lähestymisen jo tuntien.

You Might Also Like

3 Comments

  • Reply Faijahommia 30.3.2017 at 09:49

    Reissaaminen <3
    Yksin pallon ympäri reissanneena samaistun täysin väittämääsi aiheesta.

    https://faijahommia.fi/

    • Reply Sunna 3.4.2017 at 18:35

      Joskus se on kivaa ja joskus ei! Maailmanympärimatkassa on kyllä ollut urakkaa.

      • Reply Timo Tornberg 13.2.2019 at 14:48

        Mielenkiintoisia tarinoita joita itseltäkään ei puutu ja hyvä niin.Välillä avolavan kyydissä
        vuoristoteillä Brasiliassa tai bussin kyydissä jonka katolle on köytetty vuohi ja ja kanoja
        jalkatiloissa.Colonial Finlandesa Penedon kaupungissa Brasiliassa kokemisen arvoinen.
        Särkynyt unelma suomalaisesta siirtokunnasta.Vain n.10 suomen taitajaa jäljellä. Runoilijan
        sanoin , tien kulkija tien on vanki vapaa on vain umpihanki. Siinä kiteytyy reppureissaajan ohje
        Riosta Boliviaan sieltä Kolumbian Cartagena de Indiasiin.Nyt Panamassa ja huomenna Meksikon Cancuniin . Tavoitteena ensikuussa Kuuba ja aito rommitoti. Vielä kun ehtisi kevät
        hankia hiihtelemään. Muistiin merkitsi Timo 70v

    Leave a Reply