Suomen suurin matkablogiyhteisö
Yleinen

Viimeisellä rannalla Nicaragua-järvellä

10.3.2017

Halusin kokeilla, mitä on matkustaminen oikeasti ja kunnolla yksin.

Hyppäsin Ometepe-saarella Nicaraguassa bussiin saaren toiselle laidalle. Viereen istui pikkutyttö, joka hymyili kuusivuotiaan puuttuvien hampaiden hymyä ja kyseli, mitä musiikkia kuuntelen. Kerrankin väliamerikkalaisessa bussissa oli turvallinen olo: meren ja tulivuoren välissä, lettipää vieressä. Hetken vain, sitten hän ja äiti jäivät Altagracian asemalle.

Löysin kahdeksalla dollarilla yhden hengen huoneen, josta avautui korskea näkymä respan nuhjuisiin ryijyihin. Mutta järven kohinan kuuli silti lasittoman ikkunan läpi.

Samoin kukot, papukaijat, taaperot ja känniset saksalaispojat.

P1590288
P1590286
P1590277
P1590259

Minulla ei ollut Ometepelle paljon suunnitelmia, mutta edes yksikään niistä ei toteutunut.

Vuokrasin pyörän, mutta se kanitti ensimmäiseen ylämäkeen. Liian löysät ketjut. Valitin pojille, jotka sen olivat minulle antaneet, ja he kieltäytyivät antamasta rahoja takaisin. Viisi dollaria sinne tai tänne. Nostin suupieliä väkinäisesti ylöspäin ja lähdin ostamaan suklaakakkua.

Ilman pyörää ei ollut asiaa pikkukyliin, joissa halusin käydä, tai kirkkaalle Ojo de Agua -lähteelle. Siispä vaeltelin pitkin rantaa ja istuskelin illat riippumatossa kirjoittamassa. No en. Oikeasti katsoin Netflixiä, johon minun ei olisi pitänyt tällä reissulla sortua.

Pääsin sentään pois neljän päivän päästä sillä bussilla, jolla olin ajatellut. Roikuin täpötäyden bussin avoinna ammottavan peräluukun edustalla ja olin varma, etten kestäisi parin tunnin matkaa lautalle asti. Kestin. Juttelemalla Jared Leton näköisen kanadalaispojan kanssa. Tunnin jälkeen pääsimme istumaan jauhosäkkien päälle.

P1590253
P1590245
P1590244
P1590236
P1590231

Nyt olen taas yksin Monteverden pilvimetsässä, Costa Rican vuorilla. Muut majatalon matkailijat suhisevat ohitse: mönkijäkierroksia, opastettuja vaelluksia, canopy toureja, zipliningia. Kylän parasta pizzaa. Minä keitän riisiä ja papuja ja käyn välillä lenkillä, välillä istuskelen parvekkeella halvan viinipullon kanssa.

Yksin.

Ehkä vain kuvittelen niin, mutta tuntuu kuin muut matkailijat ja majatalonomistajat säälisivät minua. Minua, joka olen just nyt maailman onnellisimpia ihmisiä! On tilaa, on pilvihattaraa, on luontoa ja on kunnon yöunet. Rauhaa miettiä. Aikaa pysähtyä. Ei minulla ole voimia lähteä monen kuukauden matkalle viipottamaan elämyksestä toiseen.

Joskus pitää sulatella, ja hengitellä uusia kokemuksia varovasti. Osata olla puhumatta koko päivä.

Olen huomannut, että sooloreissuissa on todellinen haaste viettää aikaa oikeasti yksin. Aina on joku, jonka kanssa jutella: lenkkipolulla, dormissa, keittiössä, bussissa. Mutta joskus absoluuttinen oma rauha on tarpeen.

Varsinkaan Lattareissa yksinoloa ei ymmärretä. Jos joku on yksin, se on ressukka, jonka seuraksi on ryhdyttävä. Eihän se nyt voi olla onnellinen. Ja minä nyt kun vaan haluaisin kuunnella tuulta, katsella siinä kieppuvia lintuja ja miettiä, miten pelastaa ilmasto.

En tosiaankaan aio viettää loppureissua yksin. Nämä retriitit saavat jäädä juuri siksi kun ovat, hengähdystauoiksi. Parin päivän päästä kutsuu jälleen hostellielämä (ei sentään enää vapaaehtoisena), ja todellakin toivon, että törmään vielä huikeisiin uusiin tuttavuuksiin!

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply