Yleinen

Flores, Guatemala – ja miksi jotkut paikat vaan iskevät

15.2.2017

Saavuimme Guatemalan pohjoisosissa lymyävään Floresin pikkukaupunkiin kinaamalla keskenämme Jutan kanssa. Kumpikaan ei ollut tarkastanut, missä majapaikka olikaan kartalla. Alun hätäännyksen jälkeen tajusimme, että pikkiriikkisessä historiallisessa keskustassa on ehkä kymmenen katua, jotka kiertävät saarta ympäri, joten vaikka lähtisimme summanmutikassa kirmaamaan, törmäisimme hotelliin jossain vaiheessa. Jutan muistikuvien ja hyvän uskon varassa löysimme perille kymmenessä minuutissa, ja kiukku karisi, kun pääsimme, jälleen kerran, 12 euron hotellihuoneeseen kumpikin omaan sänkyynsä.

Suihku tosin oli lähinnä loriseva reikä seinässä, mutta kukapa hiustenpesun takia Väli-Amerikkaan matkustamaan lähtee?

Kun puolisen tuntia myöhemmin istahdimme savunhajuiseen ranta-comedoriin syömään, luihin ja ytimiin hiipi jokaiselle reissuilijalle tuttu tunne. Tervetullut, onnellinen, utealias tulevasta. Täällä on hyvä olla.

P1580776
P1580771
P1580779
P1580889

Tätä olotilaa on vaatimattoman 22 vuoden kokemukseni mukaan kahdenlaista, ja kummastakin sortista on loputon määrä variaatioita. Latistetusti voisi sana, että paikasta joko pitää tai ei. Minusta se ei ole ollenkaan niin yksinkertaista.

Tunteilla ja ennakko-oletuksillakin on tähän valtava merkitys. Ensimmäistä kertaa 17-vuotiaana lukiolaisena vaihtoon lähtiessäni odotin uutta maailmaa, erilaista todellisuutta, kuin mikään ei olisi muutaman tunnin lennon päästä samaa. Kun aikoo viettää jossain pidemmän ajan, jopa kotiutua, paine pitää paikasta heti ensisekunnilla on ihan liian suuri, ja pettymys melkein väistämätön. Wienissä itkeskelin ensimmäiset illat nuhjista asuinaluetta, kamalia kämppiksiä ja pelottavaa suurkaupunkia. Muutamaa viikkoa myöhemmin en olisi voinut olla onnellisempi.

Jos ei ole tätä ”pakko-pitää-tästä-paikasta-koska-tänne-pitää-jäädä”-rasitetta, tykästyminen jää täysin henkimaailman hommiksi. Mitä yllättävimmät paikat voivat viedä sydämen: Italian-reilillä Trento, josta en tiennyt yhtään mitään, salpasi hengen. Valkoisia kalkkikivivuoria, turkoosi joki, keskiaikaisia linnoja elävine tarinoineen, pysähtynyt piazza eläkeikäisinä koiranulkoiluttajineen ja niin hyvää pizzaa, että kyynelkanavissa alkoi tapahtua. Ja hei, voikos mikään olla parempaa kuin italialainen pizza itävaltalaisen weissbierin kera…

On niitä huonojakin ensivaikutelmia. Helmikuisen Maastrichtin vesisade ja hiljaisuus ja kuolleet sävyt vetivät mielialankin pohjamutiin. Managuassa haisi ja pelotti, että joku jyrää tuk-tukilla yli, Unkarin Debrecen ei tuntunut kaupungilta ollenkaan, vaan jotenkin onton paperiselta.

P1580790
P1580786
P1580788
P1580792

Ihan Trenton kaltaista rakkaustarinaa ei minun ja Floresin välille syntynyt. Flores oli kaikkea muuta kuin odotin, ja täysin eri kuin muut backpackerit olivat kertoneet. Joo, onhan siellä turisteja, mutta suurin virta suuntautuu Tikalin raunioille. Suloisen pikku Lago Petén Itzan aalloilla sai meloa ihan rauhassa, ja mikäli meillä olisi ollut enemmän aikaa Floresille (olisi pitänyt olla!), olisimme vuokranneet kajakin koko päiväksi ja seikkailleet pitkin rantoja. Kuunnelleet haikaroita, apinoita ja sitä yleisintä eläinlajia eli kokistölkkejä polkevia jonneja, pysähtyneet tacoille ja kaljalle rantakylään ja syöneet vielä yhdet jätskit lisään. (Kyllä, Floresissa syntyi rakkauteni guatemalaista jäätelöä kohtaan.)

Kun kävin aamulenkillä, minua jututti mukava vanha venekuski. Kyseli kierrosmääriä, koska juoksin saarta ympäri, ja kertoili paikallisesta ilmastosta. Ei kommentoinut ulkonäköä, tyrkyttänyt venepalveluita tai vihellellyt ohi viilettäessä. Aika harvasta matkani varrelle sattuneesta lattarimiehestä pääsee sanomaan näin.

Emme tehneet Floreissa kummoisia. Tikalin jälkeen saavuimme jo yhden maissa takaisin kaupunkiin, mutta rättiväsyneinä suuntasimme vain syömään ja kuulokeostoksille. Ja jäätelölle, tietysti. Kolmen Flores-päivän aikana ehdimme kuitenkin istuskelemaan tuntikaupalla saarta ympäröivällä muurilla ja vain ihailemaan vehreää, aaltoileva sademetsää, joka hiippaili järvenrantaan silmänkantamattomiin.

Kirjoitan tästä tänään, sillä rytkytin tänään neljällä bussilla ja yhdellä todella hämäräperäisellä lautalla Ometepen saarelta Liberiaan, Costa Ricaan. Vaikka tämä on mitäänsanomaton läpikulkukaupunki, jokin täällä osuu ihan oikeaan kohtaan. Hyvinvoivat ja pulskat koirat, joilla on kaulapanta. Paljon iloisia reppureissaajia, klassista musiikkia hostellin stereoista. Kumpuilevaat kukkulat, niiden takana pilviin kietoutuneet tulivuortenhuiput. Ei sitä sen tieteellisemmin voi selittää, kuin että ilmassa leijuu jotain, mikä saa hymyilemään, enkä tarkoita hostellin patiolla pössyttelijöiden savuja.

Ihastutko sinäkin paikkoihin selittämättömistä syistä? Vai oletko löytänyt sinun ja reissukohteen yhteisten kemioiden laskukaavan?

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply