Yleinen

20 päivää reissussa, ikuisuus jäljellä

28.1.2017

Viimeiset pari päivää ovat ravistaneet pahimman kuherruskuukausivaiheen hartioilta. Kyllästymistä ruokalajeihin. Väsymystä. Liian aikaisia aamuja. Liian pitkiä päiviä, liian vaarallisia busseja, liian vähän omaa aikaa. Joskus herään ihan yhtä kyrsiintyneenä kuin kaamoksen Kirkenesissä.

Tänään ei tarvinnut herätä ollenkaan, kun puolikalju kukkoherra piti valveilla lähes koko yön. Aamulla satoi. Kuivumassa olleet vaatteet olivat kastuneet entisestään, vessassa jökötti jättiheinäsirkka ja bussi oli 45 minuuttia myöhässä. Istuimme bussin ainoille vapaille paikoille, jotka eivät olleet tietenkään vierekkäin, ja sain nautiskella manspreadaavan jenkkimiehen krapulahuuruista.

Matkasin siis halki kuvankauniiden, sumuisten guatemalalaisten vuorien kohti erästä Väli-Amerikan kauneimmista kaupungeista. Kerrassaan kauhea päivä!

(Kuvat Caye Caulkerilta, Belizestä. Jotain absoluuttisen kaunista täältä Väli-Amerikasta: auringonlaskut!)

P1580668
P1580666
P1580649
P1580650

Totta kai niitä tulee. Huonoja päiviä, kokonaisia huonoja hetkiä. Vanhana vaihtarin- ja aupairinketkuna tiedän, että kesälomamatkaa pidemmillä reissuilla ja keikoilla hyvät hetket muuttuvat uskomattomiksi ja huonot ihan kauheiksi. Minun tunneskaalani on muutenkin varmaan kaksinkertainen tavan ihmisiin verrattuna, ja se on sekä siunaus että tuhoton riesa. Joskus itkettää, kun en saakaan kaupasta keksejä, kun kortti ei käy (terkkuja Caye Caulkerin kiinalaismarkettiin!), ja toisinaan taas riemastun ihan valtavasti hienosta haikarasta, joka kävelee jalkakäytävällä vastaan aamulenkillä (nämä terkut puolestaan Floresin lintufaunalle).

Ensimmäisinä päivinä niitä huonoja hetkiä on luonnollisesti vähemmän, kun kaikki innostuu. Tämän kokemuksen takiahan matkaan on lähdetty! Nyt alkaa turtua ja väsyäkin matkantekoon, ja se on ihan luonnollista. 8 tunnin jousittamattomassa bussipakussa pomppinen ei ole enää pelkästään elämys, vaan asia, joka vaan tehdään. On lomittain kerrostuvia vuoria, söpöjä kanoja ja koiria pientareilla tonkimassa ja juuri täydellisen kypsä eväsmango. Ja sitten loputon tietyömaa, jonka pöly lentää avonaisista ikkunoista suoraan keuhkoihin, säpsähtelevä vieruskaveri ja armoton väsymys 5.15 herätyksen jäljiltä.

Kehittyvissä maissa kiertelyssä todella raskas puoli on köyhyyden kohtaaminen. Tästä haluan kirjoittaa erikseen vielä enemmän. Esiteinejä tarjoilijoina, puuttuvia raajoja, tikkulaihoja kissanpentuja. Mikä (etu)oikeus minulla on syödä 60 sentin jäätelöä hellemekossa järvenrannassa, jossa perhe pystyttää juuri naksukojua pystyyn, isä lojuu joko huumepäissään tai sairaana varjon alla ja äiti kanniskelee riutuneena itkuista lasta? Lapselle jäätelö on ihan liian kallis. Minulle niin halpa, että voisin mennä ostamaan vaikka toisen. Onko siinä mitään järkeä, että lähden huvin päiten kanniskelemaan rinkkaa ja syömään ravintoloissa moneksi kuukaudeksi?

Ehkä, jos se saa ajattelemaan, kirjoittamaan ja toivon mukaan myös ymmärtämään.

P1580636
P1580640
P1580648
P1580653
P1580659
P1580671

Toisaalta reissuarjessa on se puoli, jota vaikkapa opiskeluarki ei koskaan pystynyt tarjoamaan: onhan se raskasta, mutta aina voi päättää, että nyt riittää. Joko täksi iltapäiväksi: syödäänkin hostellin alakerrassa leivät ja katsotaan John Oliveria sängyssä. Tai seuraavaksi päiväksi, ei lähdetäkään retkelle, vaan vaikkapa kuvataan, kävellään ja lähetellään työhakemuksia – ei tämä ihan lomailua ole. Voi ottaa lepiä vaikka koko viikon, olla ihan täysin oman itsensä rouva. Diktaattori vahingoittamatta ketään muuta kuin ehkä itseään, jos päättää keskittyä kaljanjuontiin.

Ja kun tarpeeksi tympäisee, niin ostaa lennot takaisin Atlantin toiselle puolelle tai sinne, missä haluaa sillä hetkellä eniten olla.

Saavuimme tänään Antiguaan. Enkä tahtoisi täältä pois ihan heti, eikä tarvikaan. Savuavat tulivuoret ympäröivät rapistunutta kolonialisminaikaista kaupunkia, ja meidän kattoterassilta näkyy tähtiä ja melkein neljään tonniin kipuavia huippuja. Toisella puolella avautuukin pienimuotoinen pihakaaos ja kotikaatopaikka, mutta terassi tiivistää aika hyvin, mikä guatemalalainen meininki on. Tai reppureissausmeininki. Meininki mikä meininki.

Näillä siis jatketaan. Väärinkäsityksillä reissukaverin kanssa – ja sopimisilla ja kilistelyllä herkkulautasellisen äärellä. Sellaisilla öillä, kun ikkunan takana elämöidään ihan liikaa – ja aamuilla, kun herää 9 tunnin unien jälkeen aaltojen kohinaan. Keksejä kansallispuiston portilla myyvällä pikkutytöllä, jonka nimi on María – ja koiran kanssa telmivällä lapsikatraalla, joka vilkuttaa gringoille iloisesti ja jakaa sipsipussin kiltisti, vaikka se pieni onkin. Hajonneilla kalliilla lempikuulokkeilla – ja joka puolella iloisesti polveilevilla reguetónrytmeillä, jotka eivät kysy, vaan tanssittavat pyytämättä.

Hah, ei sentään. Mie en ihan helepolla tanssi.

Ja hei, olen kokenut täällä aivan mielettömiä juttuja! Seuraavaksi vuorossa joko snorklausta maailman toiseksi suurimmalla valliriutalla tai sitten mayojen entisen pääkaupungin Tikalin ihailua – kumpaa ensin?

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Noora | Kerran poistuin kotoa 28.1.2017 at 20:23

    Se on jännä, miten tietty määrä pieniäkin vastoinkäymisiä voi tuntua rusentavalta, jos niiden ajoitus on huono tai vaikka peräjälkeinen. Miellän itseni jo aika kokeneeksi reissaajaksi, ymmärrän suht hyvin miten asiat toimivat mutta tiedän myös varautua siihen, ettei aina homma silti toimi. Eilen lenteilin yksin Madridiin. Lento pääsi lähtemään 2 tuntia myöhässä Helsingistä, perillä piti vaihtaa lentokenttäbussilla terminaalista toiseen. Koska lento oli myöhässä, halusin vaan nopsaan päästä toiseen terminaaliin, mistä olisi juna keskustaan. Löysinkin lentokenttäbussin. Se vaan meni väärään suuntaan. Hyppäsin päättärillä pois, pääsin oikeaan suuntaan menevään bussiin ja terminaalin juna-asemalle. Jossa en osannut ostaa junalippua automaatista, kun missään ei lukenut single ticket mitenkään ymmärrettävästi. Pari tyyppiä neuvoi mua, mutta sitten automaatti ei huolinut mun kumpaakaan korttia. Piti sitten vaihtaa vielä toiselle automaatille, jolle kelpasi käteinen. Siinä vaiheessa ei väsyneenä ja nälkäisenä naurattanut. Mutta nyt on uusi päivä ja kaikki taas hyvin :) Tsemppiä sinnekin, niitä huonompia hetkiä kai tarvii siihen hyvien rinnalle, että niitä hyviä osaa arvostaa enemmän…

    • Reply Sunna 29.1.2017 at 00:31

      Uff, kauhea säätäminen! Myöhästely stressaa aina muutenkin: ehtiikö laukku, mitenkäs lentokenttäbussi, onko kaikki jo kiinni… Joskus vaan menee kaikki tasan pieleen, ja se tuntuu sillä hetkellä niin pahalta, tekisi mieli vain heittää itkupotkuraivarit ja pyytää äitiä apuun. Nautihan Madridista :) Olet täsmälleen oikeassa, ei niistä hyvistä osaa muuten nauttia.

  • Reply Suunnaton 29.1.2017 at 12:28

    Tosi hyvä teksti! Jäin ihan ymmyrkäisenä miettimään noita asioita. Miten pienetkin vastoinkäymiset voi vääränlaisessa mielentilassa tuntua ihan maailmanlopulta. Ja miten ne kuitenkin pitäisi osata suhteuttaa vaikka siihen pikkutyttöön, jonka perheellä ei ole varaa halpaakin halvempaan jäätelöön.
    Mielettömän paljon hyvää asiaa kevyeen muotoon puettuna. Taitavasti kirjoitettu! :)

    • Reply Sunna 29.1.2017 at 18:51

      Todella nöyrät kiitokset, ihanaa saada tuollaista palautetta <3 Hankalaa reissussa on , ettei osaakaan iloita kaikesta ja jaksaa aina "reissata kunnolla", eli olla tekemässä jotain fiksua ja seikkailemassa. Ja koko ajan pitäisi olla etuoikeutettu ja onnellinen olo, kun vertaa omaa asemaa ympäröivään maailmaan. Silti niitä huonoja hetkiä vaan on!

    Leave a Reply