Yleinen

Venäläinen ystävä Inarissa kylässä

9.11.2016

Yleensä minä olen se, joka heiluu kaukana kotoa muiden nurkissa. Viime viikonloppuna koitti kuitenkin takaisinmaksun aika, kun hain venäläisen kaverini Innan pyjamapartyilemaan Inariin ennen kuin päräyttäisimme yhdessä Luleåån kokoustamaan. Pääsin näyttämään Innalle suomalaisia erikoisuuksia uudesta vegaaniroiskeläpästä saunassa juoruiluun.
14963553_1355207904502799_1128768322_o
P1580086

Ensiksi parkkeerasimme Jäniskosken ulkoilualueelle. Kiitos EU:n Inarissa kelpaa nykyisin tallustella kylänraitilta leveää ulkoilubaanaa pitkin Jäniskosken laavuille ja mikä parasta, riippusillalle. Harva asia on niin lapsellisella tavalla riemukas kuin riippusillalla hyppiminen! Hyinen koski kuohuu jalkojen alla ja roiskeet jäätyvät saman tien rantakiviin. Keväällä Bad Gasteinissa lueskelin siltaan kaiverrettua betonilaattaa ja naureskelin syylle, miksi silta oli rakennettu – että voitaisiin ylittää joki. Kun pompimme Innan kanssa metalliritilöillä valkoisen vaahdon yläpuolella, mieli lenteli sangen filosofisissa sfääreissä. Ei tästä pääsisi mitenkään yli, elleivät ihmisinsinöörit olisi keksineet roikkuvaa joenylitysvälinettä. Samalla lailla luonnotonta kuin lentokoneet, tekoripset ja quorn. Joskus on hienoa vain pysähtyä arkipäivän tavallisimpien innovaatioiden keskelle ja miettiä, kuinka järjetöntä ja sattumanvaraista ihan kaikki loppujaan on. Nytkin, kun istun kokoushuoneen huonossa ilmassa ja poden orastavaa päänsärkyä, oikeasti purjehdin läpi universumin Spaceship Earthissä.

P1580084
P1580083
P1580094
P1580091

Voi kun tätä esittelemistä pääsisi tekemään useammin. Meillä oli ihanan inarilainen päivä: ensin hytisimme jokirannassa, nuuskimme nuotionsavua ja päätimme lopulta lähteä autolta. Rakas Fiat ei oikein pitänyt kylmässä seisoskelusta ja lähti lopulta yskähdellen käyntiin – emme jääneet laavulle jumiin kuten teininä kaveriporukalla lukiobileiden jälkeen! Kuten kunnon lappilaiset marraskuussa, vietimme illan mukavasti sisätiloissa siikaa kokkaillen, saunoen ja sohvalla lojuen. Suljimme kaikki kaihtimet, juoruilimme järjestökavereista ja loppuillasta jopa niinkin (oikeasti) jännittävästä aiheesta kuin venäläisten agenttien värväys.

Venäjän ja Suomen välillä on valtavasti eroja. Olemme Innan kanssa näennäisesti hyvin samanlaisia: twentysomething kansainvälistä politiikkaa opiskelleita nuoria naisia, jotka ovat fanittaneet joskus My Chemical Romancea, asuneet lapsuuden ja nuoruuden kylmässä takapajulassa ja yrittävät nyt opetella laiskasti norjaa. Vaikka ystäväni onkin venäläisen syrjäseudun kasvatiksi todella liberaali ja vaihtoehtoihminen, ajattelumme vain… kulkee usein täysin eri uria. Hän ihailee kunnon machomiehiä, joiden tunnusmerkkejä ovat tuuhea parta, määräilevä luonne ja kauheat muskelit. Toisaalta hän haluaa keskittyä uraansa täysillä ja on valmis uhraamaan haaveet perheestä sen vuoksi: niitä ei voisi mitenkään sovittaa yhteen. Hän heittää häpeämättä läppää homoista ja kikattelee, jos tietää jonkun tutun olevan seksuaalivähemmistön edustaja (ei siis vihaa, mutta naureskelee kuitenkin). Hän ei ymmärrä, miksi minä haluaisin feministimiehen. Nainen on nainen, mies on mies ja roolit ovat juuri hyvät näin.

Ystävien ei tarvitsekaan olla samaa mieltä. Aluksi ajattelin, etten voisi oikein koskaan saavuttaa kovin hyvää yhteisymmärryksen tasoa venäläisten tuttujeni kanssa, sillä heidän maailmankuvansa ja arvonsa poikkeavat niin hurjasti omistani. Mutta juuri nämä erot ja niistä avoimesti kinastelu keskustelu ovat lähentäneet meitä. Tekee hyvää joskus tulla kummastelluksi ja kyseenalaistetuksi – kunhan voi seuraavaksi olla samaa mieltä joogasta, Freian uusista suklaamauista ja How I met your motherista.

P1580080
P1580077

Kun päätyy esittelemään omaa kotipaikkaansa, tulee näyttäneeksi lopulta myös oman todellisuutensa. Näyttäminen taas tarkoittaa, että joutuu – tai pääsee – kohtaamaan sen fyysisen ja henkisen tilan, jossa elelee tai josta on lähtenyt.

Kun aamu valkeni inarilaisessa puutalossa, pakkasimme matkatavarat pikku-Fiatiin ja ryhdyimme matkaamaan kohti Pohjois-Ruotsia. Inna tarjosi kolmenlaisia pikkuleipiä ja suolapähkinöitä, ja venäläinen vieraanvaraisuus vetäisi minut jälleen lähes kyyneliin. Kun pysähdyimme pizzalle Sodankylässä, oli minun vuoroni tarjota. Pääsimme sopuun yhteisen pizzan täytteistä ja istahdimme ikkunapöytään.

”Superhyvää”, Inna sanoi.

”Niin on”, vastasin.

”Ai laitat Tabascoa? Meidän pitää käydä maistamassa Murmanskin tulisinta pizzaa sitten kun tulet.”

Niin, ensi viikon vietän sitten suurimmassa kaupungissa napapiirin pohjoispuolella. Vuoroin vieraissa! Innaa järkytti alastomuus saunassa (”vaikka rakastan sinua, en halua vilautella sinulle”), saas nähdä mikä on Murmankissa minulle liikaa.

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Maarit Johanna 9.11.2016 at 22:48

    Ihanaa tajunnanvirtaa!

    • Reply Sunna 11.11.2016 at 22:42

      No sitä se oli nimenomaan!

    Leave a Reply