Suomen suurin matkablogiyhteisö
Yleinen

Ensimmäisen illan rakkaus

11.9.2016

Puolisen vuotta sitten helmikuussa laskeuduin Schwechatin kentälle Wienissä. Kaikki meni vähän keljusti, ja kirjoitin siitä tämän postauksen. Olen jutellut jonkin verran samanlaisten maailmallaliehujien kanssa, enkä ole ainoa, joka potee alkumelankoliaa. Niitä kysymyksiä ja pelkoja, jotka pyörivät korvien välissä. Miksi taas piti lähteä? Mitä jos tästä tulee kamalaa? Jos en pidäkään mistään, en tutustu kehenkään enkä keksi mitään mukavaa tekemistä? Entä jos epäonnistun kokonaan? Kämppikset vaikuttavat pelottavilta, talossa ja asuinalueessa näkee yksinomaan vikoja eikä uni meinaa tulla silmään, kun yrittää löytää hyvää asentoa uudessa sängyssä.

Kun muutin Espanjaan, en saanut yhtään järkevää sanaa espanjaksi suustani. Väsytti ja pelotti niin, että vain tuijotin tuppisuuna maisemia ja jyrsin kohteliaisuuden vuoksi suolatikkuja, vaikka inhoan niitä. Kun muutin Sveitsiin, host-perheeni oli nukahtanut, ja seisoin puoli tuntia sateessa oven takana miettien, miten pääsisin takaisin kotiin Turkuun, kun ei minua tänne haluttu. Kun muutin Itävaltaan, vuokraemäntä avasi oven ja alkoi polottaa ihan pilvessä. Ikkunastani aukeava näkymä oli vähintäänkin ankea loputtomine lähiöparvekkeineen.

Kun muutin tänään Norjaan, kaikki tuntui oikealta.

P1570754
P1570755
P1570756

Lähtökohtani oli, ettei tässä varmaan mitään yllätyksiä puskisi eteen. Tylsä vanha Kirkenes, ketä kiinnostaa? Ikävystyisin varmaan kuoliaaksi. Jakaisin jonkun rotanloukun kämppisten kanssa. Toivoisin, että tulisi jo tammikuu ja pääsisin lämpimään pois Pohjoismaiden raadollisesta talvesta. Pakkasin autoon Inarissa kaikenlaista ryönää bleisereistä keitettyihin kuningasravunjalkoihin ja kahvakuulasta vaelluskenkiin, yritin säätää radiota (enpä saanut korjattua) ja hyppäsin rattiin. Ajelin vajaat parisataa kilometriä tänne, ja jokin lämmin ja huikea kasvoi rinnassa. Jotain, mitä en ollut osannut odottaa lainkaan. Laitoin Paperi T:tä soimaan. Ylitin rajan, ja pian laskettelinkin Fiatilla jo ensimmäiselle vuonolle. Upeat harsopilvet tanssivat hitaasti tunturien rinteillä ja verhosivat lopulta ujot huiput piiloon. Hämärä hiippaili kivisille rannoille, ja jouduin laittamaan pitkät päälle. Puikkelehdin Kirkenesin uusissa liikennejärjestelyissä hämmentyneenä, löysin pomon hotellin parkkipaikalta ja menimme katsomaan asuntoa.

Ihana kolmikerroksinen puutalo pikkukaupungin keskustassa! Ovella tuli vastaan krapulainen saksalainen kämppis, joka työskentelee kuvaajana paikallisessa taideprojektissa. Kysyin, missä muut kämppikset olivat. Ei olemassa, vastasi saksalainen, me ollaan täällä kahdestaan. Kolmikerroksisessa paritalossa! Sain valita huoneen kolmesta, ja etsiydyin lämpöiseen ruusutapetoituun kulmahuoneeseen, jonka ikkuna tarjosi melkoiset näkymät pimeässäkin. Tuntureita, lämpöisiä omakotitaloja puutarhoineen, puolet kaupungin valoista. Ehkä vilaus mertakin, se selviää huomenna. Iso keittiö, vielä isompi olohuone ja kaksi parveketta! Työkaveri sanoi, että ihan sama, mihin aikaan jaksan huomenna tulla toimistolle, ei siellä kovin paljon hommia huomenna vielä olisi. Kannoin tavarani yläkertaan, huikkasin miehelle hade ja hymyilin jo kuin hullu. Saksalainen vetäytyi nukkumaan kohti parempaa huomista.

P1570759
P1570760
P1570764
P1570765

Kippasin matkalaukkujen sisällöt lattialle ja aloin laittaa niitä kaappeihin. Vein meikit kylpyhuoneeseen, ruoat keittiöön ja ihailin hennonvaaleanpunaisia, vanhoja seiniä. Ai että tästä tulee hyvä.

Minulla ei ole koskaan ollut näin hyvää tunnetta mistään, mihin olen rynnännyt. Jo autossa, kun avasin ikkunan, liikutuin aika lailla kyyneliin merituulen tuoksuta: rakkolevää, suolaa, lokin kirkunaa. Olen aivan yllättynyt ja sydän aika lailla raasteena siitä, miten joku voikin olla heti alkuun näin kaunista. Vaikea selittää, mikä tässä on – tuntuu vain niin oikealta! Kuin olisin tietämättäni haaveillut tästä talosta ja kaupungista koko ikäni. Vielä kun huominen ensimmäinen harjoittelupäivä maistuisi makealle, niin olisin ehkä löytänyt jotain upeaa tälle syksylle.

Huikeaa yllättää itsensä näin positiivisesti. Viime aikoina tällaisia uskomattomia yllätyksiä on ihan sadellut. En tiedä, onko se sattumaa, vai onko pitkäaikainen pyristelyni vihdoin johtanut siihen, että olen oppinut uimaan. Viime vuonna tähän aikana olin selkeästi onneton ja kaipasin elämääni kaikkea sitä, mitä siinä ei ollut, ja halusin eroon siitä, mitä minulla oli. Nyt kaikki vain jokseenkin loksahtelee itsekseen paikalleen. Huomenna pitäisi selvitä, saanko vielä ylimääräistä harjoitteluapurahaa (ja kaiken todennäköisyyden mukaan näin tulisi tapahtua), ja jos näin on, niin käytän sen konferenssimatkaan Islantiin kuukauden päästä. Tammikuussa minua odottaa elämäni seikkailu, ja olen tutustunut viime aikoina melkoisiin persooniin, ennestään tuttuihin tai täysin uusiin.

Kuten saksalainen kämppikseni, minäkin nukahdan nyt kohti parempaa huomista. Toivottavasti. Vaikka tämäkin päivä on kyllä vienyt kyynelvarastot silmistä, puhdin naisesta ja sanat suusta.

PS En malta odottaa, että pääsen huomenna hakemaan pakastimen täyteen norjalaista jäätelöä…

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Maarit Johanna 12.9.2016 at 11:05

    Norja on varmaan sitte se sinun kohtalo! Kiva ko nuita hyviä alkujaki alkaa pikkuhiljaa olemaan. Ihanaa eloa sulle Norjassa <3 Toivottavasti se Islanti-juttuki seleviää ^^

    • Reply Sunna 12.9.2016 at 18:18

      Kyllä tästä hyvä tulee! Islannillekin näkyy jo varovasti vihreää valoa, aijjai, nyt kyllä elämä voitelee. Kiitos <3

  • Reply Anna / 270 degrees 12.9.2016 at 18:21

    Ihana postaus Sunna! Mullekin tuli tästä jotenkin hyvä fiilis ja niinkuin Maaritkin tuossa ylempänä totesi, ehkä tämä on tosiaan se sun kohtalo :)

    • Reply Sunna 13.9.2016 at 11:12

      Kiitos Anna! Eihän näistä kohtaloista tiedä, mutta toivottavasti tästä tulee tosi hyvä :)

    Leave a Reply