Suomen suurin matkablogiyhteisö
Yleinen

Ensivaellus äärirajoille

10.8.2016

Olen kertonut Schneebergin valloituksesta jo aiemmin. Ensin ihastelin uusia vaelluskamppeitani, sitten kertailin vaellusta ylipäätään. Teimme siis muutenkin jo todella vaativasta päivävaelluksesta painajaismaisen eksymällä reitiltä ja joutumalla kiipeämään alas 2000 metriä korkealta vuorelta. Ihan ilman polkua tai mitään järkevää reittiä – ei siellä näkynyt edes vuorikauriita tai kasvillisuutta! Irtonaisiin nyrkinkokoisiin murikoihin kun ei tarttuisi kasvin juuri, eikä tosiaan vaeltajan askel.

P1560736
P1560779
DSC_0054

En ole koskaan puskenut itseäni fyysisesti niin loppuun, ja oli siinä henkiselläkin kantilla kestämistä. Ihan minkä tahansa askeleen takana olisi voinut olla kymmenien metrien äkkipudotus, johon tie olisi tyssännyt. Tai entä jos jompikumpi kompastuisi ja loukkaantuisi, jopa kuolisi? Niillä jyrkänteillä tuskin oli puhelinverkkoakaan, eli olimme täysin oman onnemme nojassa. Lisäksi ukkonen oli kierrellyt vuorta koko päivän, ja myrsky kallionkielekkeellä roikkuen oli vain yksi hirvittävä skenaario muiden joukossa. Piti vain tarrautua rosoisiin kiviin ja tsempata jalkoja ja käsiä liikkumaan. Purskahtelimme vuorotellen itkuun, kun pelkäsimme niin kovasti, että seuraava raajan liike vie kohti pudotusta.

Pelko ei luurannut vain korvien välissä. Jalat todella muuttuivat tönköiksi ja hitaiksi, kun mieli vääntyi paniikkiin. Kädet takertuivat kiviin niin, että huomasi puristavansa terävää kalliota kämmenet hajalla. Tasapaino petti.

P1560862
P1560872
P1560878
P1560876

Kahden tunnin raahautumisen ja takapuolenhiissauksen jälkeen löysimme polun – jota pitäisi talsia ainakin 10 kilometriä vielä ihmisten ilmoille. Pelko hellitti jäsenistä, mutta uupumus tuli tilalle. Kompastelimme aivan typerissä paikoissa ja olisimme halunneet pysähdellä syömään joka paikkaan. Nauroimme tai kiukuttelimme vuoron perään.

Toisin kuin urheilijaystäväni, minä en ollut koskaan kokenut kropan viemistä äärirajoille. Olen loputtoman mukavuudenhaluinen, vaikka paljon liikunkin. Tahdon, että aina on mukavaa, leppoisaa ja tuntuu hyvältä. En ole ennen tätä vuotta koskaan treenannut täysiä verenmaku suussa (mutta sitten minut raahattiin porrasjuoksutreeneihin, kiitos siitä Olli!). Kun rahjustimme alas omalta Mount Doomiltamme, opin mitä on totaalinen uupumus. Ei sitä, kun on valvonut partioleirillä about viikon ja sen jälkeen joutuu vähän purkamaan leiriä, eikä sitä, kun on juossut 15 kilometriä ja pääsee kuumaan suihkuun. Se on sitä, kun ensin autopilotti ottaa kehosta vallan: tekee sen, mikä on pakko, eikä enää oikein rekisteröi kehon signaaleja. Okei, nälkä, väsy ja jano ja maitohappoja, mutta nyt lihakset turpa kiinni ja tehkää työnne. Ei ajattele enää yhtään mitään, pistää vain tönkköä jalkaa toisen eteen.

P1560885
P1560884

Kun pääsin lopulta kotiin, istuin sängyn reunalla varmaan tunnin, kun en jaksanut siirtyä suihkuun tai edes vaihtaa vaatteita. En oikein edes nukahtaa. Aamu vasta tuntuikin: ihan kuin olisi kuumeessa. En mitenkään saanut nukuttua tarpeeksi, vaikka vetelin varmaan kellon ympäri sikeitä. Mikään ei tuntunut vaikeammalta kuin käydä pakosta läheisellä metroasemalla ja hakea ruokaa. Eikä mikään ruuan määrä tuntunut riittävän eilisen kalorivajetta potevalle keholle. Olisi pitänyt lukea tenttiin, mutta makasin vain sängyllä silmät kiinni. Sitä oloa on vaikea kuvailla.

Kokemus oli opettavainen, hyödyllinen ja melkein nautittava. Tällainen nykyajan hemmoteltu kermaperse ei joudu tuollaiseen usein – ellei halua. Ja tämän ensikohtaamisen jälkeen minusta tuntuu, että melkeinpä haluan. Haluan kiivetä korkeammille vuorille, ryystää perusleirin teltassa Lämmintä kuppia ja psyykata itseäni, että kohta mennään, ja kohta joutuu antamaan ihan kaikkensa. Haluan potkia nämä laiskanpulskeat lihakset tekemään kaikkensa, ja ei se mitään, vaikken saavuttaisikaan huippua tai maalia. Opin, mitä on täysillä yrittäminen, ja minulle se on uskomattoman arvokasta ja täysin uutta.

Ilman tätä en koskaan tietäisi, miten minun kehoni toimii, kun kaikki energia tuntuu olevan loppu ja vielä pitää painaa tuntikausia. Enkä tietäisi, etten luovuta kovin helpolla ja jaksan yrittää, jopa lauleskella jotain typerää ja heittää todella huonoa läppää. Että pystyy sananmukaisesti kiipeämään yli kymmenien hetkien, kun on ihan varma, ettei pysty eikä jaksa enää. Jalkaa vain toisen eteen, kieli keskelle suuta ja varo, ettei putoa. Tekoja, ei sanoja.

Tuo oli vain helppo, kenen tahansa patikoitavissa oleva vuori. Haluan pystyä vielä kipuamaan moninkertaisesti korkeammille jäähakuilla, ja silloin pitää osata ja uskaltaa kiskoa itsensä äärirajoille ja kauas niiden yli. Tai juosta maratonin tai vaikka vaeltaa läpi Alppien. En tosiaan tiedä, onko minusta siihen. Mutta aion yrittää.


Saat uudet postaukset tietoosi näppärimmin tykkäämällä Alpenglowin Facebook-sivusta. Muista myös Instagram!

You Might Also Like

6 Comments

  • Reply Anna / 270 degrees 10.8.2016 at 19:57

    Hui, mikä kokemus! Siistiä ja pelottavaa samaan aikaan. Kaiken kaikkiaan varmasti ihan mielettömän arvokas ja opettavainen juttu niin kuin itsekin sanoit. Tuli heti mieleen tyypit, jotka eilen tapasin: ovat vaeltamassa Pacific Crest Trailia Pohjois-Amerikassa, kävelleet jo kolme kuukautta ja vielä pari edessä. Heilläkään yksittäiset päivät eivät taatusti ole ihan tuollaisia, mutta sitten kun se vaellus vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu…Kyllä jää jutut vaatii melkosta kanttia!

    • Reply Sunna 11.8.2016 at 20:46

      Olisi just mahtavaa tehdä pitkä vaellus! Siinä tarvii olla jo logistiikka ja pakkaustaidot ihan huipussaan, että haikkailee 5 kuukautta, hatunnosto näille tyypeille.

  • Reply Laura / My Passport Pages 10.8.2016 at 20:27

    Vautsi, aika positiivinen lopputulema koettelemukselle. Vaikka nuo äärirajoille menot ovatkin aivan kamalia itse tapahtumahetkellä, niissä on jotain hämmentävän palkitsevaa, jopa koukuttavaa. Niin kuin totesitkin niin niissä vaan oppii yllättävän paljon itsestään ja kropastaan. Itsekin olen kyllä pääsääntöisesti melkoisen kermaperse ja äärirajoja ei ihan säännöllisesti enää urheilu-uran jälkeen kolkutella, mutta kyllä nuo kokemukset vaan sairaalla tavalla mahtavilta tuntuu edelleenkin, siis jälkikäteen – tapahtumahetkihän vaan on yksi pitkä maanpäällinen helvetti. Mahtavaa kuitenkin että ei jäänyt kovia traumoja tai mitään, joillakinhan homma jää siihen ”ei-ikinä-enää”-moodiin ja sitten ei uskalleta enää edes helppoakin helpommille yrityksille!

    • Reply Sunna 11.8.2016 at 20:52

      Tosi naulan kantaan sanottu, että tapahtumahetki on yksi helvetti, koska sitä se on. Mutta eipä siitä muista kuin sen huikean voittajafiiliksen, kun se on ohi. Ei kai kukaan tällaista muuten uudestaan tekisi… Hahah joo, en säikähtänyt sentään niin, ettei ikinä palaisi vuorille. Kai kermaperseilyssä ja itsensä koettelemisessa pitää löytää joku balanssi.

  • Reply Kthetraveller 10.8.2016 at 22:06

    Siis eikä! Mä olisin mennyt istualleni tuolla ylhäällä ja ruvennut rääkymään. Korkeat paikat, vuoren reunat, pelko kuolemasta saa mut niin jumiin, että mut olis täytynyt pelastaa kopterilta vuorelta. Ai niin juu, eihän siellä ylhäällä ollut siis kenttää, joten olis sitä kait joutunut talsimaan alas. Itkua siis olis täälläkin väännetty melkein koko matka ja meikäläisen vakiohuuto olis kuulunut pakkotoistona pitkin vuorenrinteitä: ”V***u mä kuolen!”.

    Hatunnosto, sitkee mimmi olet. Minen lähtis enää koskaan patikoimaan tuommosen kokemuksen jälkeen.

    • Reply Sunna 11.8.2016 at 20:54

      Siis varmaan joku vain olisi istahtanut ja toivonut, että joku pelastaa, sie sentäs olisit toiminut! Eihän sillä ole mitään väliä, kuinka paljon huutaa ja itkee, vaan sillä, että lopulta selviytyy. Tusen takk ja onneksi mulla ei ole kovin pahaa korkeanpaikankammoa (ehkä vain terve varovaisuus), niin pystyn tällaisiin välillä hölmöihin vuorihommiin! :)

    Leave a Reply