Yleinen

Maailmantuskan sijaan maailmanilo

13.5.2016

On aika vaikeaa olla vihreä maailmanparantaja: optimisti, seikkailija ja luonnonystävä. Olen todella, todella geneerinen vihermädättäjä: opiskelen kansainvälistä politiikkaa ja kv-lakia. Junttaan päähäni kursseilla ihmisoikeuksia, Rion sopimusta ja YK:n kehitysmahdollisuuksia. Olen kasvissyöjä, liehutan sateenkaarilippua ikkunasta jos muistan ja jaksan, kävelen/juoksen/pyöräilen/metroilen joka paikkaan, hankin ison osan vaatteista kirpparilta (ja piilotan Zaran paperikassit syyllisenä vaatekaapin uumeniin), fanitan Pekka Haavistoa ja niin edelleen.

Vaikuttaa helpolta olla iloinen hippi, eikö? Lapsellinen hyvään uskoja, joka laittaa kukkahatun silmilleen ja lallattaa Bob Dylania, ettei kuulisi maailman realiteetteja. Jos tällainen tyyppi valittaa, niin ne on ihan varmasti first world problemseja: täällä laskettelukeskuksessa ei ole muuta vegeruokaa kuin ranskikset, tässä artikkelissa ei ole käytetty sukupuolineutraaleja pronomineja tai Canada Goosen takkien ekokarvat eivät olekaan ihan ekoa. On vähän rassaavaa yrittää tehdä kaikki oikein, mutta muutosta kyllä edesauttaa ihan mielellään. Olla tuhlaamatta vettä suihkussa, ostaa luomusaippuaa, miettiä, mikä vaate on tuotettu ekologisesti, valita mahdollisimman vähän muoviin pakatut tuotteet. Ei ole vaikeaa toimia omassa kuplassaan niin kuin kokee oikeaksi ja selviytyä missiostaan vähän paremmin joka päivä. Vaikeaa on säilyttää usko.

Saahan sitä valita yliopistoruokalassa kerrankin vegaanilounaan, kun tietää, että jossain päin maailmaa kaasutetaan tälläkin hetkellä kuoliaaksi tuhansia kanoja. Saahan sitä pyöräillä aamuruuhkassa, kun näkee, kuinka tuhannet ihmiset könöttävät yksin autoissaan viereisellä autobahnilla. Saahan sitä pohtia kaksi kuukautta, ketä äänestää, kun mummot antavat äänensä tyypille, jonka numero on Matinkylän bussi. Saahan sitä ostaa luomushampoota, kun merkki kuuluu kuitenkin ylikansalliselle sortofirmalle. Mitä väliä on tehdä omaa pikku murusta, jos muita ei kiinnosta? Ja vaikka muita kiinnostaisikin, nykyinen maailmanpolitiikan rakenne on sellainen, ettei meillä kansalaisilla, ei edes pienillä valtioilla, ole oikeastaan juurikaan valtaa.

P1560250
P1560255
P1560258

Olen lueskellut jonkin verran uusmarxilaista eli siis gramscilaista kansainvälisen politiikan teoriaa. Nimestään huolimatta homman nimi ei ole proletariaatin vallankumous ja propagandajulisteet, vaan valtarakenteiden kriittinen tarkastelu. Esimerkiksi talouskriisejä on hoidettu 70-luvulta lähtien menetelmillä, jotka takaavat finanssisektorin, kuten pankkien ja pörssiyritysten, pärjäämisen ja laittavat veronmaksajat hoitamaan kulut. Aivan, niin kuin Kreikassa. Kreikankin talouskriisin kulku on aika yksinkertaistetusti seuraava: valtio ja pankit olivat kusessa, saksalaiset pankit tulivat apuun ja lainasivat Kreikalle rahaa, Kreikka ei pystynyt maksamaan, joten EU antoi tälle lainaa, joka meni täysin pankkien velanmaksuun. Kreikan valtionvelasta yrittävät nyt (ihan turhaan) suoriutua veronmaksajat, joiden elämä meni lainapaketin ansiosta vieläkin kurjemmaksi. Verot nousivat, työt vähenivät ja esimerkiksi terveydenhuolto huononi huomattavasti. Niin kutsutuista elvytysoperaatioista hyötyivät vain pankit. Sama kuvio oli tapahtunut aiemmin esimerkiksi Yhdysvaltojen asuntokuplan yhteydessä.

Entä, jos taloudellisia ongelmia ei hoidettaisikaan varmistamalla liike-elämän menestys vaan auttamalla kansalaisia pitämään hyvinvointinsa tai jopa nostamaan sitä? Entä, jos liike-elämä ei olisikaan maailmanpolitiikan (tai kotimaan, ihan sama juttu) ykkösprioriteetti? Entä, jos valtio voisikin velkaantua väliaikaisesti vielä hiukan lisää, jos sillä voitaisiin välttää työttömyys, mielenterveysongelmat ja julkisten palveluiden kurjistuminen? Eikö sitä kannattaisi kokeilla? No, juu, ja niin esimerkiksi Islanti viime taantumassa kokeilikin. Tuloksena oli hyvinvoinnin ja talouden kasvu. En sano, että 300 000 asukkaan rikkaan pikkuvaltion toimet voisi toistaa vaikkapa oikeasti ihan nesteessä uivassa Kreikassa, mutta Islannissa se toimi täysin kiistatta.

P1560261
P1560264

Toinen gramcilaisen teorian kulmakivistä on kansalaisyhteiskunnan aktivoituminen. Eri järjestöt, uudet liikkeet ja aktivistit yhdistävät kenties voimansa ja tekevät suuria muutoksia maailmassa pikkujuttu kerrallaan. Tämä on uskomattoman optimistista, niin myönteistä unelmahuttua, että en itsekään ihan jaksa aina uskoa edistykseen. Tätä kirjoittaessani räpyttelen vähän kyyneliä silmäkulmista, sillä tänään on tapahtumassa jotain, mitä en olisi vielä edes viikko sitten uskonut ollenkaan.

Äitiyslakialoite oli muutama viikko sitten hyvä, mutta auttamatta unohduksiin uppoava aloite lesboparien lasten oikeuksista molempiin vanhempiinsa ja adoptioprosessin heittämisestä hiiteen näissä perheissä. Sillä oli vajaa 20 000 allekirjoitusta ja alle kuukausi aikaa kerätä loput. Sain viime perjantaina kaveriltani kutsun Facebook-tapahtumaan, jonka tarkoitus oli, että tarvittavat yli 30 000 allekirjoitusta kerättäisiin parissa päivässä. Idealistista roskaa, ajattelin puoliksi huvittuneena, ja lähdin mukaan. Silloin tapahtumaan oli kutsuttu alle tuhat ihmistä. Kun kirjauduin uudelleen Facebookiin, osallistujia oli yli sata tuhatta. Sata. Tuhatta. Vaikka tarvittavia allekirjoituksia ei haalittukaan sinä viikonloppuna, tänään ne on todennäköisesti jo saatu kokoon.

Maailmanparantamisessa ei ole kyse kiipeämisestä venäläiselle alukselle ja joutumisesta vankilaan. Ei sokerista tankissa, ei kuolemantuomiosta homouden takia. Aktivismin ei oikeastaan tarvi olla muuta kuin uskoa hyvään ja pienestä toiminnasta: jos äitiyslaki menee läpi, tuhansien perheiden ja tulevien perheiden asema muuttuu tasa-arvoiseksi. Eikä siihen tarvittu kuin pari klikkausta ja pankkitunnusten näpyttely. Yksilöiden pikkuisista valinnoista syntyy koko maan tai ehkäpä maailman muutos, yksilön uskosta hyvään saattaa syntyä yhteinen luottamus tulevaisuuteen. Uskalla uskoa, niin muutkin uskaltavat. Uskalla haaveilla, niin muutkin uskaltavat. Uskalla toimia, niin muutkin uskaltavat. Se, että tekee jotain, on paljon parempi kuin ei tekisi mitään. Obama out.

Ja nyt tätä kirjoittaessani aloitteelle on ropissut ne 50 000 allekirjoitusta. Tämä teksti on julkaistu pari päivää kirjoittamisen jälkeen, joten tiedä tuota kuinka monta signeerausta palvelusta nyt löytyy!

PS En edes tykkää kissoista, koska olen ihan törkeän allerginen niille, mutta tähän lässytyspostaukseen ne sopivat.
PPS Lisää ränttäystä Snäpissä @sunnamailmmis, seuraahan samalla samannimistä instaakin!

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Maarit Johanna 13.5.2016 at 10:08

    Tää oli hyvä!

  • Reply Johanna @ Out of Office 16.5.2016 at 14:01

    Pahan voittoon riittää se, ettei hyvä tee mitään.

    Siksi minäkin laitan nimeni kaikkiin maailmaa parantaviin adresseihin ja aloitteisiin. Koska mä voin, eikä se ole keneltäkään pois.

    • Reply Sunna 16.5.2016 at 19:57

      No nyt osuit kyllä kovin naulan kantaan! Eipä se ole itseltä pois kuin pari minuuttia korkeintaan, eikä sinä aikana varmasti tekisi mitään hyödyllisempää.

    Leave a Reply