Suomen suurin matkablogiyhteisö
Yleinen

Hiihtopummi-Sunna ja muut vuosisadan isoimmat vitsit

17.3.2016

Olen tuikannut jalkani lautailukenkiin viimeksi varmaan neljä vuotta sitten. Oikeastaan aika lailla tasan. Atomicin lautani kerää pölyä ja myyränkakkaa Inarissa varastossa. Kun läksin Wieniin, olin vähän harmissani siitä, että lautailuhommat varmaan jäisivät nytkin haaveeksi vain. En ottanut mitään lautailuvaatteita mukaan, koska ne olivat kärsineet muutaman vuoden Turku-tauon aikan esimerkiksi palo- ja vetoketjuvaurioita. Minulla ei ollut edes kelpo pipoa, koska ainoa tuulenpitävä unohtui Pietarin metroon. Varustauduin kyllä vaelluskamppeilla: kyllähän vuorille pääsee kesälläkin.

Ja no, kuvat ei ehkä suoraan liity lautailuun, mutta suksien päällä olin sentään näissäkin.

ESN eli Erasmusmölinäverkosto järjestää koko Itävallan vaihtareille ison ski-tapahtuman Nassfeldissä Italian rajalla. Kaverini hehkuttivat sitä loputtoman innoissaan viikkokausia, ja Hollannissa kypsyin lopulta omaan huonoon asenteeseeni. Mitä sitten, ettei minulla ollut tarvittavista varusteista kuin villasukat? Vaihto koetaan vain kerran elämässä – no hahhah, toinenhan minulla on nyt jo kierroksessa, mutta silti. Vaikka viikonloppu laudan päällä vetäisi budjettini todella kireäksi loppuloman suhteen, mitä sitten? Varasin paikan reissulta ja olen ollut aivan kikseissä itsekin siitä lähtien. Tovereita! Aurinkoa! Kaatuilua ja kipeä häntäluu!

Olen paska lautailija. Se on fakta. Neljän vuoden poissaolo rinteestä on hionut paskuuteni varmasti huippuunsa. Olen siis niin huono, että pelkään jopa ankkurihissejä, koska kompastelen niissä kuin kolmevuotias kaupunkilaislapsi. Osasyy siihen, etten ole laskenut neljään vuoteen, on se, että olen pelännyt rinteeseen palaamista. Olen sellainen ärsyttävä neiti täydellinen, etten tee mitään sellaista, mitä en osaa heti hyvin. Ihastuttava ominaisuus. Tämän takia varsinkin uusien urheilulajien aloittaminen on minulle ihan karmeaa, koska nolostun surkeudestani ylitsepääsemättömästi, ellei ryhmässä ole sitten paljon minua huonompiakin tumpeloita. Esimerkiksi suppailua ja joogaa on ollut mukavaa kokeilla, koska osaan jo valmiiksi meloa ja seisoa käsilläni.

Tarvin todellakin kurinpalautuksen ja muistutuksen siitä, ettei harjoittelematta voi tulla mestariksi. Siispä vedän ensi lauantaina kengät jalkoihin, lautailuvaatteet niskaan ja erityisesti kypärän päähän, istahdan tuolihissiin (luojan kiitos ei ankkuri-) ja lähden valloittamaan Nassfeldin rinteitä ilon kautta. Ensimmäiset laskut ovat ihan varmasti tuskaa, kun kaikki on uutta paikasta varustukseen. Mutta minulla oli myös todella hauskaa silloin, kun laskin enemmän. En koskaan osannut hyppiä tai laskea reilejä tai muutakaan, mutta pääsin rinteet ehjänä ja suht vauhdilla alas. Ja lohduttaudun sillä, että olen kokeillut suksiakin – ai että kun oli helppoa ja kivaa – ja hypännyt tietoisesti takaisin tervanjuontiin eli lautailuun.

Uskon, että minulla on todella hauskaa. Ja että kaaduin muutaman kerran todella, todella kipeästi. Edessä on kolme päivää hohtavilla hangilla mahtavassa kansainvälisessä seurassa, muutamat radlerit (saa luvan jäädä muutamaan) ja huikeita maisemia. Odotan itse asiassa bussimatkaa Nassfeldiin aivan yhtä paljon kuin rinteille kirmaamista. Kun pakataan porukka innostuneita nuoria bussiin ja huristellaan läpi uusien maisemien, luvassa on aina jotain taianomaista tunnelmaa. Lappilaisena olen tottunut pitkiin välimatkoihin ja osaan upottautua oikeaan matkaflow’hun!

Miltä tuntuu, kun hyppää täysillä ulos mukavuusalueeltaan? Onko teillä siitä positiivisia vai negatiivisia kokemuksia?

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Anna 17.3.2016 at 10:15

    Mä poden jokseenkin samaa täydellisyyssyndroomaa – vituttaa jos ei osaa. Mutta olen iimeisten parin vuoden aikana napannut itseäni tiukemmin niskasta kiinni, mahtavien kavereiden avustuksella, ja lähtenyt kokeilemaan sellaistakin missä olen ihan nyypiö. Ja on ollut hauskaa! :) Muutama viikko sitten singahdin kavereiden kanssa rinteeseen Juralle, ja tuttujen ja turvallisten suksien sijaan vuokrasinkin laudan. Aiempaa kokemusta täydet kaksi tuntia Hirvensalon nyppylässä pari vuotta takaperin, ei siis välttämättä ihan pr0 noille alppileveleille. Ensimmäiset puolitoista tuntia vietin pääasiassa perseelläni keräten mustelmia eri puolille kroppaa, mutta iltapäivällä mua ei olisikaan enää saanut mäestä pois ellei uhkana olisi ollut joutua kävelemään kotiin ;) Ja tästä eteenpäin pidän todennäköisenä, että bondaan ennemmin sen laudan kuin suksien kanssa. Kannatti!

    • Reply Sunna 18.3.2016 at 00:44

      Mahtavaa kuulla, että sun lautailunyyppäys kääntyi lautailuinnostukseksi noin nopeasti! Lauta on tosiaan paljon vaikeampi kaveri kuin sukset, mutta minunkin mielestäni palkitsevampi. Suksilla pääsisi todella nopeasti sellaiselle temppuilu- ja offaritasolle, kun taas laudalla tulee voittajafiilis jo ihan perusjutuista, kuten ekoista käännöksistä. Voin vaan kiittää tästä laskuvälinevalinnasta isääni, joka pisti minut ala-asteikäisenä lautailutunnille. Muistan itkeneeni koko päivän, että ei kai huomennakin tarvi mennä rinteeseen, mutta jotenkin se siitä sitten lähti (takkuisesti ja hitaasti) sujumaan. Toivottavasti lähtee huomennakin :) Kiitos tosi kannustavasta kommentista. Vanha koirakin oppii uusia temppuja, jos vaan nostaa krantun takalistonsa maasta ja lähtee yrittämään! Ja oi että, mie olen haaveillut Jurasta aika kauan: niissä loivemmissa rinteissä on jotain salaperäisempää ja ikiaikaisempaa kuin Alpeissa. Olisi hienoa vaellella siellä viikko tai pari. Mutta kesää odotellessa lasketteluhommatkin kelepaa kyllä.

    Leave a Reply