Yleinen

Lukiovaihtarin Espanjan-muistelmat

6.1.2016

Eilen vaihtoonlähtöön oli tasan kuukausi, tänään ei edes sitäkään. Tein ehkä puolivahingossa kandin kanssa hienoisen läpimurron juuri äsken! Sain ristiintaulukoitua melkein kaikki muuttujaparit, eli suomeksi sanottuna jyystettyä melkein kaikki tarpeelliset tilastolliset testit. Enää 15 sivua turhaa lätinää, niin se on siinä!

Vaihtoonlähdön ajattelu vetää mielen euforiseksi, paniikkiseksi – ja nostalgiseksi. Noin 4,5 vuotta sitten pakkasin maallista omaisuuttani ihkauuteen jättimatkalaukkuun, suuntana Espanjan Cáceres kolmeksi ja puoleksi kuukaudeksi. Lukiomme osallistui Comenius-projektiin, joka mahdollisti ystävyyskoulujen väliset pidemmät opiskelijavaihdot. Ei ilmaiseksi, vaan minulle jopa maksettiin siitä lystistä.

Ei niihin fiiliksiin voi enää palata: siihen, kun on 17, ensimmäistä kertaa lähdössä yksin kohti tuntematonta ja jännittää ihan jokaista asiaa. Entä jos host-perhe onkin hirviö? Entä jos en ymmärräkään ketään eikä kukaan minua? Jos en saakaan kavereita? Jos en pärjääkään? Jos haluankin pois, jos minusta ei ole siihen, jos en vain kaikkiaan riitä? Ja jos niihin tunnelmiin voisikin palata, niin haluaisin pompata pian takaisin. Olen tämä ihminen siksi, että olen ollut joskus se hermostunut lukiolainen, joka luki Madridin-koneessa El Paísia, vaikka ei ymmärtänyt siitä hölkäsen pöläystä.

Vaihtopaikkani Cáceres oli noin 90 000 asukkaan unelias ja konservatiivinen pikkukaupunki, jonka elinkeinorakenne ei ollut mitenkään suotuisa: lähes pelkkää maataloutta ja yksinkertaista teollisuutta. Lama iski sinne todella rankasti, ja se näkyi ja tuntui. Koulultamme esimerkiksi katkaistiin välillä säästösyistä lämmitys. Host-perheeni koostui äidistä, kahdesta siskosta ja kahdeksankymppisestä mummosta, joka tönötti telkkarin edessä ja haki kerran päivässä patonkia lähileipomosta. Tällainen koulujenvälinen opiskelijavaihtohanke oli pilotti, minkä huomasi järjestelyongelmista, joiden kouriin minäkin jouduin. Sen takia vaihtoni ei ollutkaan helppo tai edes miellyttävä kokemus, mutta sitäkin kasvattavampi. Host-äitini, joka oli todella hankala tyyppi, oli samalla myös vaihdon koordinaattori, enkä siis voinut vaihtaa perhettä mitenkään. Päätinkin lähteä kotiin kuukautta aiemmin, sillä en kestänyt enää kodin ahdistavaa ja vihamielistä ilmapiiriä, josta oireilivat kaikki. Tilanne oli ollut sellainen jo ennen minua, enkä vieläkään ymmärrä, miten he saattoivat ottaa vaihtarin niin epävakaaseen tilanteeseen. Tunsin ensin syyllisyyttä siitä, että olin vaivaksi muutenkin jo ongelmaiselle perheelle, mutta eihän se nyt vaihtarin syy ole, että hänet sijoitetaan huonosti. Olen antanut itselleni ja muille hankaluudet ja ristiriidat anteeksi, vaikka kestikin kauan päästä pienoisista traumoista yli.


Kaksi ja puoli kuukautta kuulostaa lyhyeltä, mutta ehdin opiskella luonnontiedeluokalla katolisessa yksityiskoulussa, oppia Cáceresin lähes kaikki lenkkipolut ja ottaa haltuun espanjan sen verran muhevasti, että kirjoitin ällän kolmen lukiokurssin pohjatiedoilla. Heittelin luokkakavereiden kanssa lennokkeja koulun yläkerrasta, opin miten leipää tulee syödä, katselin ylängöllä tähtitaivasta ja dubattuja piirrettyjä ja Salamancan katedraalin seinien sammakkoja ja astronautteja (tietäjät tietää). Otin aurinkoa Málagassa, museoilin Méridassa ja kiikaroin korppikotkia maatilalla. Livahdin alaikäisenä baariin lämpimänä syysiltana, osallistuin valtaviin puistojuhliin ja synttäribileisiin ja opettelin kävelemään yli kymmenen sentin korkokengillä. Ihastuin, petyin ja löysinkin lopulta lukiorakkauden tutusta ja turvallisesta kotilukiosta puolta vuotta myöhemmin.

On turhaa vatkuilua ajatella, olisinko nyt valmistautumassa yliopistovaihtoon ja senjälkeiseen määrättömän mittaiseen reissuiluun, jos en olisi tuskaillut teininä muutamaa kuukautta Espanjassa. Aika hauskaa kuitenkin muistella, miltä epävarman lukiolaisen päänsisäinen maailma tuntui ja miltä ulkomaailma näytti. Varmaa on, että kauniilta, mittaamattoman suurelta ja arvokkaalta ja kiehtovalta – niin se näyttää vieläkin.

En tiedä, mistä sain oikeastaan päähäni ajatuksen Espanjasta, mutta sinne se on jäänyt. Wienin jälkeen yritän ainakin jossain vaiheessa suuntautua takaisin Espanjaan tai lattareihin. Pikkutuoppeja lämpöisillä kesäkaduilla, Podemosin uusi pormestari, sukkasandaalituristeille nauraminen, oman pueblon rakastaminen… vielä joskus me tavataan! Mutta ei Espanja minulle ole nykyään enää fiksaatio, koska kaikki on niin hienoa ja ainutlaatuista ja puoleensavetävää. On tämä ihan uskomattoman hieno todellisuus. Ennen kuin menee enää siirappisemmaksi, niin taidan ottaa tenttikirjan käteen ja ruveta haaveilemaan lämpimästä kaakaosta lumisen kaupunkikävelyn päätteeksi Wienissä.

PS Tiuhemmin päivittyvää Wien-fiilistelyä ja muuta reissausta löytää Instassa @sunnamailmmis!

PPS Voi luoja tuota revittyä mustaa reuhkaa ja ruutupaitoja. Toivottavasti nämä vuodet ovat vieneet suuntaa parempaan, koska en halua nähdä ainakaan sitä huonompaa vaihtoehtoa.

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply minä vuan 9.1.2016 at 02:06

    Luin sun blogia jo noihin aikoihin ja musta sun hiukset oli aivan ihanat :D

    • Reply Sunna 9.1.2016 at 16:22

      Voi kauhea, no ehkä ne ei näyttäneet sillä ajalla ihan niin hirveiltä! :D

    Leave a Reply