Yleinen

Keep on running, there’s no place like home

12.11.2015

Kävin kotona viemässä tavaroita säilöön lapsuudenhuoneeseeni, sillä niitä ei ole järkeä viedä enää Turkuun. Olenhan lähdössä kohta määrittelemättömäksi ajaksi maailmalle. Se on huikeaa, se on ihanaa, se on jotain, mistä olen aina haaveillut, mutta se on edellyttänyt aika radikaalia ajattelutapamuutosta. Tämä on hyvästien vuosi. Tämä on luopumisen vuosi. Minun on ollut pakko oppia, ettei mikään pysy, kaikki valuu muutostilassa sormien läpi; sormien, jotka nekin ovat vain hetkeksi lainassa. Tavarat, asunnot, lihakset, läheiset, rakkaus, oma keho, ajatukset, kaikki ovat vain hetken minun. Minäkin olen olemassa vain rajoitetun ajan. (Limited edition hähähäää.)
P1540655P1540644

Viimeisenä iltanani Sveitsissä lähdin kävelylle terävän pikku keittiöveitsen sekä ison kangaskassin kanssa. Kuljin halki metsän, joka oli ohjannut ajatukseni kohti rauhaa ja onnea ja korkeuksia lähes päivittäin. Kiireiset pendelöijät polkivat maastopyörillään kohti Fällandenin lähiötä. Variksenpoikaset joivat lehmille tarkoitetusta kylpyammeesta. Maa hohkasi lämpöä, jota aurinko ei enää kuuden aikaan jaksanut porottaa. Katkoin auringonkukkapellosta viisi vartta. Puolta tuntia ja viittä halausta myöhemmin tytöt olivat asetelleet hellästi kukat maljakkoon. Nämä ihmiset ovat olleet minulle paljon ja olen avannut heille sydämeni, mutta maailmojemme oli määrä vain viistää toisiaan. Hyvästejä sanoessa itkin, mutta pyyhin kyyneleeni ennen Klotenia. Kiitos tästä. Olimme toisillemme hyviä.

Toissapäivänä puolestaan pääsin käymään kotikotona, vaikkakin vain yhden päivän Barents-leirin jälkikahinoissa. Nuuhkin pakastuvaa ilmaa, tutkailin jäniksenjälkiä tuoreessa hangessa ja kuvasin valkopeitteen alla nukkumaan meneviä puolukanvarpuja. Jokainen juuri, oksa ja taivaan väri on minulle siellä tuttu ja rakas, kuulun sinne. Mutta sieltä minun pitää lähteä. En voi seurata, miten vuodenajat vaihtuvat päivä päivältä toisiksi niin kuin niiden pitää. Olen päättänyt lähteä ihan itse, ja olen päätökseen hurjan tyytyväinen.

P1540643P1540642

Eilen oli opiskelijabileet. Etkoilimme, nauroimme, söimme vihanneksiä sipsejä ja loppuillasta hoilotimme Robinia ja Antti Tuiskua niin kuin monet kerrat aiemmin. Sain klubin ovelta haalarimerkin, jota tuskin enää jaksan ommella kiinni sinisiin lahkeisiin. Mitä väliä, kun nämä saattavat olla viimeiset bileeni? Vuosijuhlat olivat minulle loputonta luopumista. Heiheitä näille kaikille ihmisille, vaikken kenellekään heippoja sanonut. Hymyilin vain hiljaa. Olisin voinut samaistua tähän yhteisöön. Ellen olisi päättänyt tietoisesti jo aikoja sitten olla samaistumatta.

Tämä fatalismi toistuu päivästä päivään. Jätän monen kuukauden jäähyväisiä. En jaksa askarrella lampunvarjostinta tai korjata pyörää kunnolla. Riittää, että pääsen tenteistä läpi. Bileissä alkaa aina väsyttää, kun ymmärrän, etten tanssi enää näiden samojen ihmisten kanssa keväällä enkä todennäköisesti koskaan. Kun sanon, että jätän puheenjohtajahommat BRYC:issä, minua halataan itkien. Lohdutan kyynelehtijää, mutta olen varma, että hän pärjää todella hyvin ilman minua nuijan varressa. Olen kyllästynyt jäähyväisiin, ennen kuin ne todella alkavatkaan. Tiedän, että sekä takana että edessä siintävät niin monet heiheit, halaukset ja kyyneleet, että alan turtua niihin. Miten tässä osaa enää pitää kiinni mistään tai kenestäkään?

P1540640P1540636

Luopumisen opettelusta on todella lyhyt matka ketäsevaivaa-fatalismiin. Mitä väliä? Luota vain itseesi! Kuin istuisi täpötäydessä ruuhkabussissa kuulokkeet korvilla ja kuuntelisi lävistävän kuulaita sointuja, toisten kuplat sujahtaisivat oman elämän ohi. Muista tulee vain väriläiskiä. Maisemat vaihtuu, ihmiset vaihtuvat, oma paikka vaihtuu, matkatavarat… niiden vain antaa valua pois. Jotain lähtee, jotain tulee.

Tietysti on ihmisiä ja asioita, joilla on väliä. Ne pysyvät, kun muu jää, ja jos ne jostain syystä unohtuvat matkan varrelle, se tuntuu todella pahalta. Kyllä ne tunnistaa kohdatessaan. Pelkään eniten, etten tunnistaisi, etten osaisi enää arvostaa enkä asettua. Mutta ehkä hyvällä sydämellä ja liikuttumisella sen voi ehkäistä. Onnea tälle omituiselle matkalle, minulle ja muille!

Miten te otatte luopumisen?

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Maarit Johanna 12.11.2015 at 20:37

    ”Olisin voinut samaistua tähän yhteisöön. Ellen olisi päättänyt tietoisesti jo aikoja sitten olla samaistumatta.”
    Kertoo minunkin elämästä, opiskelusta ja niin monesta tilanteesta. Sie oot muutoksen kourissa. Kun luopuu, saa jotain uutta tilalle. Ja se saattaa olla ihan mieletöntä <3

    • Reply Sunna 13.11.2015 at 19:05

      Mutta niin, sitten kun saa jotain, niin siitäkin joutuu joskus luopumaan. Se on ok, siihen vain pitää oppia suhtautumaan. Ei se vie sen ihanan asian tai ihmisen arvoa mihinkään :) Tämä seikkailijaelämä osaa olla hankalaa mutta ei sitä varmana kumpikaan meistä pois vaihtais!

    Leave a Reply