Yleinen

Luotu kävelemään

14.2.2019

Viime kesästä meni kolme viikkoa vaeltaessa, eli kävellessä ja rämpiessä vuorenrinteitä ylös alas Alpeilla.

Se oli tavallaan iso virhe. Nyt en enää haluaisi muuta tehdäkään.

Minulla ei ole pelkästään ikävä luontoon täältä reikäisen asfaltin ja pakokaasujen keskeltä, vaan kaipaan myös jatkuvaa liikettä, väsyneitä lihaksia iltaisin ja sitä iloa, mitä itse itsensä kulkupelinä toimiminen tuottaa.

Näin alkuun on pakko sanoa, että ymmärrän kyllä, ettei kaikilla ole mahdollisuutta pitkiin vaelluksiin. Ei ole aikaa, fyysiset seikat estävät tai ajatus tuntuu pelottavalta tai vaativalta. Tiedän, että toimiva, perusterve parikymppisen kroppa on etuoikeus ja lahja. Siksi juuri haluankin pitää siitä huolta ja käyttää ja kehittää sitä. En takuulla pysty enää neljänkymmenen vuoden päästä läpsimään samanlaisia päivämatkoja kuin nyt, ja voi olla, että onnettomuus tai sairaus vie liikuntakyvyn jo aiemmin.

Tallaisin varmaan tyytyväisenä tasaista hiekkatietäkin, mutta erityisesti reitin haastavuus teki vaelluksesta tavattoman vaihtelevaa ja mielekästä. Välillä sai höpötellä metsäautotiellä katsomatta jalkoihinsa, kun taas hankalimmissa kohdissa piti tukeutua kaksin käsin vaijereihin ja taiteilla vaelluskenkänsä seinämään niin, ettei lipsahtanut monen sadan metrin pudotusta alas. Enimmäkseen vaellus oli kuitenkin näiden ääripäiden välimuotoa: tasaista ylämäkeä, liukusorakkoalamäkeä, puronvieren kivikkoa tai vaikka kuusenjuurien välttelyä. Joka väittää, että vaelluksella on tylsää tai ettei kävely käy liikunnasta, on kyllä väärässä. Hauskin etappimme oli ironisesti musta laskettelurinne, jonka kävelimme (tai no, pyörimme, kompuroimme ja liukastelimme) alas muka säästääksemme aikaa.

Jo kolmessa viikossa huomasin, miten sekä kunto että koordinaatiokyky kasvoivat. Lihaksia juili vain kolmen ensimmäisen päivän jälkeen – tosin varoitettakoon, että alkujumi oli aivan kammottava! Tosin nautin myös siitä, miten väsyneen ja maitohapoille värähtäneen kropan saa aamulla houkuteltua taas liikkeelle. Jo muutamassa päivässä opin mukavan nousutahdin, jolla keuhkoihin ja pohkeisiin ei koskenut liikaa eikä tullut kovin hiki. Jos hikoilee paitansa märäksi, saa hytistä taukopaikalla, vaikka laittaisikin ekstratakin päälle. Erityisesti laskeutuessa vauhti kasvoi kokemuksen karttuessa, kun lihasmuisti imi tietoa siitä, miten kehon paino ja tasapaino pidetään hallinnassa painovoiman kiskoessa kohti laaksoa.

Kukapa nyt tykkäisi sanasta voimaannuttava, mutta vaikea keksiä tästä tutkimusmatkasta mitään muutakaan osuvaa. Tuntuu jollain alkukantaisella tavalla oikealta liikkua paikasta toiseen kävellen ja vieläpä kantaa itse mukanaan kaikki, mitä tarvitsee. Hivuttaa välillä kehoaan äärirajoille  ja toisaalta sitten laiskotella antaumuksella seuraavana päivänä laaksossa lueskellen kirjaa aurinkotuolissa.

Kumma kyllä, minulle ei tullut reissusta mitään kremppoja, ei edes yhden yhtä rakkoa. Keho tottuu rasitukseen, kunhan muistaa ottaa rauhassa ja levätä riittävästi, eikä se oikeastaan vain totu, vaan parantaa koko ajan juoksuaan. Hassua kyllä, en kokenut vaelluksen vaikuttavan millään lailla ulkomuotooni. Jalkojen lihakset näyttivät samalta kuin ne olivat koko kevään näyttäneet, enkä pahemmin päässyt laihtumaankaan. Italialainen ja itävaltalainen herkkuruoka pitivät siitä huolen, ja hyvä niin! Liikkumiseen tarvitaan energiaa. Mikä tärkeintä, liikun siksi, että nautin liikkumisesta – en siksi, että muokkaisin kehostani kauniimpaa jonkun toisen silmissä. Saan iloa siitä, että pakarat jaksavat painaa kahdeksan tuntia ylämäkeen, ja se siitä.

IMG_6777 (kopio)

Mitä väliä visuaalisella bikinikunnolla on, kun nämä jalat ovat juuri ylittäneet Alpit?

Näkymätömiä muutoksia kuitenkin tapahtui: rinkan raahaamisesta huolimatta hartiajumi unohtui sinne, minne sen pitikin, eli graduluola-kirjastoon, ryhti koheni ja alavartalo vahvistui. Myös mieli rauhoittui. En ole kokeillut meditaatiota muuten kuin joogan muodossa, mitä tuskin lasketaan, mutta uskoisin, että luonnossa tallaamisen luoma flow käy sellaisesta.

Pääkoppa puhdistui kaikenlaisesta modernin elämän kuonasta. Vaelluspäivänä heräsimme aamulla kuuden aikaan, söimme aamiaista, pakkasimme rinkat ja suuntasimme polulle, ja laitoimme jalkaa toisen eteen päivästä vaihdellen kuudesta yhdeksään tuntia. Pidimme maisemapaussia silloin kun siltä tuntui, kuvasimme maisemia, makoilimme nurmikossa, bongasimme murmeleita. Iltapäivällä saavuimme majalle, veimme rinkat punkkien viereen, peseydyimme vähän, söimme välipalaa, söimme illallista ja painuimme unille. Jokaisella päivällä oli päämäärä, mutta vain yksi: kävellä seuraavalle majalle. Ja kun se oli saavutettu, saattoi huokaista ja ottaa rennosti, selailla saksankielisiä kiipeilylehtiä puupenkillä. Ei kalentereita, ei luennonjälkeistä pikajuoksulenkkiä, ei iltaohjelmaa. Ei mitään väliä sillä, mikä päivämäärä tai lämpötila tai muu numeroarvo määrittelee ympäristöä. Jos oli kylmä, saattoi laittaa pitkähihaisen päälle. Jos aurinko näytti laskevan, majalle pitäisi varmaan ehtiä piakkoin.

Minulle luonnossa nollaaminen on todennäköisesti vielä vapauttavampaa kuin kaupungissa kasvaneille, sillä minulle pusikossa rämpiminen on oletustila, johon on pakko päästä takaisin mieluummin useammin kuin harvemmin. Vaellus, etenkin mykistävän kauniiden huippujen keskellä, laittaa itsekeskeisen ihmisen takaisin paikalleen. Omilla aikatauluilla tai toiveilla ei ole kummempaa väliä, koska  ukkoskuuro voi estää suunnitelmat.

Aiheesta on rustattu noin viisitoistatuhatta hyllymetriä romanttista ja ekologista kirjallisuutta, joten en ala ylistämään sitä, miten pieneksi ja mitättömäksi vuoret ihmisen viskaavat. Niin se vain menee, ja se vapauttaa. Olen pikku muurahainen, eikä minun tarvitse kasvaa mitenkään tätä suuremmaksi. Kunhan vain kipittelen polkuja ylös ja alas maailman mittakaavassa täysin merkityksettömällä missiolla.

Budapestissä on vallinnut viimeisen viikon ajan kutkuttava valekevät, joka on sulattanut kaikki lumen ja jään. Jokohan vaelluskausi voisi kohta alkaa?

Yleinen

Yllätysmuutto eli tutkimusretkiä

11.2.2019

Olen asunut uudessa osoitteessa nyt kahdeksan päivää. Muutto tuli aivan puskista.

Kuin olisin jumissa Groundhog day -tyylisessä elokuvassa, jossa olen tuomittu tallaamaan samaa ympyrää kerta toisensa jälkeen kuin Roope Ankka rahasäiliössään. Viime vuonna näihin aikoihin punkkasin kaverin sohvalla ja taistelin peiton herruudesta kissan kanssa. Etsin kämppää, sillä edellinen paloi.

Jos viime kerta oli kodittomuuslarppi, nyt sain evakkolarpin. Kutsuin hätiin viikko sitten sunnuntai-iltana kaverini, ja karhuryhmämme pakkasi elämäni muutamaan matkalaukkuun ja Ikea-kassiin noin tunnissa. Siivous, viime hetken tarkistuskerrat, avainten palautus, ciao. Taksimatka uuteen osoitteeseen maksoi alle neljä euroa, kuljettaja kertoi kylpylälomastaan.

Tekisi mieli sanoa, että parasta kämpänvaihdossa on kaikki. Sisäpihalla kasvit on istutettua nätisti ruukkuihin, minulla on oma vessa ja lavuaari ja satiiniverhot. Ikkunan ohi vilisee johtobusseja (joita haluan kyllä kutsua trollibusseiksi), huonekorkeus lähentelee neljää metriä eikä patja enää kiristä hartioita ikijumiin. Kämppikset siivoavat jälkensä, juttelevat keittiössä mukavia ja yksi heistä on ammattimuusikko, joten nukahdan toisinaan klassisen kitaran hiljaiseen näppäilyyn.

Kuin asuisin ihan toisessa Budapestissä, vähän lähempänä ydintä, jonkinlaista pravdaa. Tällä viikolla olen muistanut paremmin, miten tämä pääkaupunki värisee.

Uskon, että silmät ovat aukinaisimmillaan ensimmäisen aamun kävelyllä uudessa naapurustossa. Samannäköinen baari kuin kaikki muutkin kehätiellä, nepalilais-thaimaalainen hierontaluolan näköinen ravintola, kadunmies talvenkuivan suihkulähteen vieressä maanantaioluella.

Näin ja näen kuvattavaa kaikkialla. Voisin vain istuskella passissa läheisen autiotalon edustalla ja ikuistaa millintarkasti jokaisen lastulevyn ja rikotun ikkunaruudun ja graffitin.

Kuin joku ylempi taho olisi kuullut toiveeni, säätiedotus näyttää aina vain lämpenevää ja aurinkoisempaa. Kohta ei tarvita enää pipoa ja hansikkaita siihen, että kuljailee pitkin katuja ja kuvia metallinkylmä (tai -lämmin) Canon kourassa, ja voi kellahtaa myös penkille tai nurmikolle katselemaan lehtipuiden oksistoa ja pilvien juoksua.

On helpompaa pitää silmät (ja sydän) auki, kun peruspalikat ovat kohdillaan. Lepoa, rauhaa, ruokaa ja jotain, mitä odottaa seuraavalta päivältä.

Uskon myös kävelyn parantavaan voimaan. Silloin, kun ei ole kiire – eikä ihmisellä pitäisi aina niin kiire ollakaan – vedän vasta sisäänajetut vansit jalkaan ja taitan koulumatkan apostolinkyydillä. Näen autiotalon, tummat kevättä kohti kurottelevat oksat, kävelytettävät koirat ja blogiinsa kuvia räpsivät tyylikkäät tytöt. Muistan, että jaamme saman Budapestin.

Mietin monta päivää, miksi asumme hassussa välikerroksessa, seitsemän askelmaa katutasosta ylöspäin. Kunnes mysteeri sitten selvisi: alakerrassa on neljänsadan neliömetrin jättimäinen gay-saunamaailma, koko Unkarin suurin. Ei sillä, että valinnanvaikeus varmaankaan huimaisi päätä täällä orbanilaisen homofobian levinneisyysalueella. Ainoa, mistä tämän keitaan huomaa ulkoapäin, on huomaamaton kyltti julkisivussa ja vieno, aromatisoitu höyry, jota tupruaa pikkupakkasella ilmanvaihtoventtiilistä.

Tälläkin hetkellä huoneeni lattian alla joidenkin katseet, huulet, paljaat hikiset kehot kohtaavat, ja minä vain kuuntelen Bon Iveriä ja suunnittelen viikkaavani pyykit.

Muuttokehä tulee pyörimään vielä pari kierrosta, mutta sen ei näköjään tarvitse aiheuttaa yhtään enempää stressiä kuin on pakko. Se voi olla muutaman tunnin helpottava homma, josta saa palkinnoksi sellaisen huoneen, josta lapsena haaveili: on sunnanistuttava ikkunalauta ja valkoiset ikkunanpuitteet.

Yleinen

Uusiin ja vanhoihin uomiin

30.1.2019

Minulla on ollut aina kaksi vaihdetta: joko lököttelen saamattomana tai ymppään päiväni aivan liian täyteen. Jonkinasteisena perfektionistina olen taipuvainen painumaan jälkimmäisen taakan alle. Kuormitin itseäni kohtuuttomasti koko syksyn ja erityisesti joulukuussa, kun yritin venyä kellon ympäri kestäviin työpäiviin, opintojen hoitamiseen niiden ohella ja vieläpä vähintään kolmella eri kielellä päivässä.

Elelen nyt jälkeistä aikaa. Burnoutin? Uupumuksen? Ihan vaan ison, ison väsymyksen? En tiedä, mutta hitaasti on pitänyt ottaa – tai ainakin olisi pitänyt. CEU:ssa opiskeleva ei voi antautua ihan täyden lusmuilun varaan, sillä kirjallisuuskatsaukset ja esitelmät vaanivat laatijaansa joka ikinen viikko.

Raapustelin Saksassa paljon ajatuksia tukkurin toimituksen päälle antamaan muistioon. Tunsin olevani kerrostaloasuntoon lukittu husky: päivät jumissa lähes ikkunattomassa kopissa, ja aamuisin ja iltaisin puolestaan kävelytin itse itseni vain kämpiltä tai kämpille. Viiden minuutin vajavaisen lenkin ulkopuolella loisti kaupunki, ja kun sen valot loppuisivat, alkaisi itäsaksalainen pusikko. Joulukuun loskassa harmaa, mutta kesäisin näyttämönä laittomille teknoreiveille tai nakurannoilla kirmaamiselle.

Listasin asioita, joita haluaisin tehdä, kun taas saisin vapaa-aikaa. Vaikka eihän sitä saada, se hankitaan. Minä olen itse vastuussa siitä, että pääsen tekemään sitä, mitä tahdon. Listojen mukaan juoksemaan portaita niin, että kurkkua korventaa. Etsimään kirjakahviloita Budapestissä ja istahtamaan kaakaon äärelle selailemaan jotain odottamatonta, kuten Tatsachen über Deutschland -liparetta, jonka ystäväni antoi vitsinä. Kävelemään joskus yliopistolta kotiin. Kirjoittamaan niin paljon kuin haluan, ja vähän enemmän.

Sen jälkeen, kun on nipistänyt yöunista puolet tärkeämmälle toiminnalle ja koittanut tehdä töissä kahta työtä yhtä aikaa (kirjoittanut siis rahanlaskennan ohessa lehtijuttuja) ja syönyt pelkkää puisevaa pastaa ja sosekeittoa viikkotolkulla, on vaikeaa totutella nauttimaankin. Ja juuri siksi minun on nyt pakotettava itseni rentoutumaan, sillä en voi syöstä itseäni 24-vuotiaana vaikeaan uupumukseen osa-aikaduunien, opintojen ja järjestöhommien takia. Ei ole sen arvoista.

Siispä olen viime viikkoina jättänyt tekemättä kaiken, mitä ei ole pakko. Olen aloittanut muutaman uuden Netflix-sarjan (Sex Education on parasta, mitä suoratoistopalvelu tarjoaa!), käynyt pizzalla kolmesti viikon sisään, makoillut sängyssä aamuisin tuntitolkulla ja viihtynyt Budapestin uudella kiipeilysalilla enemmän saunassa kuin seinällä.

Tätä postaustakin olen nakertanut pikku hiljaa: kirjoittanut rivin silloin, toisen tällöin, poistanut ne molemmat ja pistänyt kaiken uusiksi. Kiirekös tällä.


En voi sanoa, että arki Budapestissä rullaisi nyt nätisti. Elän valehtelematta elämäni tähän mennessä parasta aikaa, joten ei tätä arjeksi voi kutsua.

Hassu seikkailun ja kiireilyn sekoitus: tulenpalavaa ihastumista ja 1800-luvun rauhansopimusten tulkintaa, syvää ystävystymistä ja Photoshopin opettelua. Kirjastossa voi tuijottaa joko auringonlaskua Budan kukkuloiden taakse tai International Organizationin numeroa vuodelta 1995.

Kiinnitänkin ekstrapaljon huomiota siihen, että muistan ottaa rennosti. Turhaa pilata elämänsä kevättä siihen, että hioo yliopiston lehden keskiaukeaman layoutia keskellä yötä, kun voisi vaikka paistaa vohveleita tyttöjen kanssa. Kilpailuhenkiset luokkalaiset istuskelevat usein kirjastossa kaikki viikonloput läpeensä, ja asenne uhkaa tarttua. Siispä tekisi hyvää jättää joskus Budapestin metroverkostolla saavutettavat paikat taakseen ja lähteä vaikka tarpomaan mutaista mäenrinnettä ylös. Kaveri on luvannut lähteä esittelemään kotikaupunkinsa Esztergomin 500 vuotta vanhoja graffiteja viikonloppuna, ja voisipa silloin vaikkapa kuokkia hallintotieteiden opiskelijoiden talvirientoihinkin.

Pointti taisi hukkua, mutta se on tämä: vapaa-aika on hurjan tärkeää. Varsinkin, kun on tähänastisen elämänsä onnellisimmalla kukkulalla.

Yleinen

Suomesta takaisin kotiin

5.1.2019

Olen viime aikoina harkinnut juttujen julkaisemista pitkään. Usein niin pitkään, että julkaisematta jäävät. Tämänkin kohdalla puntaroin tarkkaan, mitä teen. Ehkä lievä ammattimaistuminen on tekemässä minusta ylivarovaisen.

Lennän huomenna takaisin Budapestiin. Kotiin. Ja minulla on siitä hieman syyllinen olo.

Olenhan viettänyt päältäpäin täydellisen Suomi-loman. Oli pastellinväristä taivasta hiihtolenkillä ja vastapainoksi tuimaa pohjoistuulta ja polveen asti kinostunutta tuiskulunta kotimatkalla. Mätin ruisleipää kitaani joka aamu, sanoin joka toinen päivä, pesin hiukset järvivedellä ja tervashampoolle. Pelasin kaikkia lapsuuden lautapelejä perheen kanssa melkein yhtä sydämellisesti säännöistä vääntäen glögilasi kourassa. Ihastelin revontulia ja tähtitaivasta ja tänään vielä Helsingissä vaakasuorassa auringonpaisteessa tanssahtelevia, pulskia lumihiutaleita.

IMG_8092
IMG_8097

Silti koti kutsuu jo.

Vuosikausiin en tiennyt, missä koti oli. Ehkä se ei ollut tarpeellinen käsite rinkkaelämässä: tuntematon oli tärkeämpää kuin tuttu, ja aina saattoi lähteä Inariin keräilemään voimia ja nuuskimaan tuttua suopursuntuoksua muutamaksi viikoksi, juurtumaan uudelleen. Se ajanjakso on kuitenkin nyt ohi: minulla on koti, ja se on Budapestissä. Kadulla, jonka varrella on Unicum-tehdas ja piskuinen, nuhjuinen kansankylpylä.

En ole määritellyt vielä kotia sen kummemmin, kuin että se on paikka, jonne ikävöi ja jonne on mukava pesiytyä. Budapestistä tekee nyt kuitenkin eniten kodin yliopistomme CEU ja sen ympärille muodostunut yhteisö. Kun CEU näillä näkymin muuttaa Budapestistä Wieniin ensi syksynä, kotini taitaa siirtyä luonnollisesti luentosalien ja kirjaston kirjojen mukana myös Sacher-Torten kotikaupunkiin.

Vaikka lomalla on ollut ihan tavattoman mukavaa, kaipailen jo lähes seitsemän viikon poissaolon jälkeen takaisin omaan lokerooni. Siihen kuuluu aamupuuroa taloyhtiön yhteiskissan roskiksenkaivuuta katsellen, ratikalla kouluun kolistelua ja Tonavan rannan elämän seurailua ja liian suolaista kikhernepataa kouluruokalassa. Kaipaan iltoihin, jolloin joogaillaan yliopiston autotallissa, katsotaan leffoja luokkahuoneissa tai herkutellaan halvalla, makealla unkarilaisviinillä ja savujuustolla opiskelijakämpän lattialla Oktogonissa. Tahdon uudelle boulder-hallille, Olive Treen hummuslautasen ääreen tai auringonlaskulle Margit-saarelle. Ideoimaan kirjoitusprojekteja kirjaston vitoskerroksen medialuokkaan. Räpsimään kuvia mielenosoituksista.

Lähden huomenna Helsinki-Vantaalle kenties päällispuolisesti tuskasta irvistellen, sillä raahaan mukanani kaikkia vaellus- ja ulkoilukamoja kevään ja kesän seikkailuihin. Tämä tavaramääräkin kertoo, että jotain on naksahtanut päässä: jos hamstraan kaiken omaisuuteni yhteen paikkaan, se tarkoittaa, että siitä paikasta on tullut vähintään päätukikohta.

Hymyilen sisäisesti (ja ulkoisestikin sitten, kun turbokassi on liikahtanut hihnaa pitkin pois vaivoiltani). Ai että, olla kotimatkalla.

Ei enää kotonaan matkalla. Tässä hetkessä koti on muutakin kuin mielentila.

IMG_8165
IMG_8088
IMG_8084

Usein kysytään, kaipaanko jo takaisin Suomeen. Suvun kanssa puhelimessa: joko valmistun, joko menen töihin, joko on löytynyt mies ja milloin oikein muutan takaisin Suomeen.

Suomi, lottovoittosyntymä napapiirin tuntumaan. Suomiarjessa voisi tehdä munatonta nyhtis-munakasta, käydä räppikeikoilla Kalliossa ja juoksennella poluilla kesät talvet.

Se kuulostaa kuitenkin utopialta, jota en osaa maalailla eläväksi edes mielikuvituksessa. Minulla oli tällä joululomalla sama olo kuin viikon pakettimatkalla: ihailen, elämystelen, mutta minulla ei ole aikomustakaan jäädä. Olisin voinut laittaa kengät telineeseen ja vaatteet kaappiin, mutta ne olisi kuitenkin pitänyt kiskoa alas ja pakata uudelleen.

Suomi voisi herättää jonkinlaisia isänmaallisia tuntoja, mutta kun ei tällä hetkellä herätä. Pelkkää vähäistä syyllisyyttä siitä, etten koe sukulaisten ja kielen lisäksi kodinomaista sidettä tänne enää – tai vielä. Vuodet rajojen ulkopuolella ovat tehneet tehtävänsä. Itse asiassa tämä kotiinpaluuintoilu ei ole mitään uutta, vaan jo Hollannista vanhempien luoda kyläillessä tuli samanlainen vieraantunut olo Suomessa. Olen kuulostellut ja tutkaillut tätä ristiriitaista olotilaa: toisaalta olen kaivautunut mukavasti sinne, missä arkeni on, ja toisaalta kipuilen sitä, ettei koti ole siellä, missä läheiset kenties toivoisivat sen olevan.

Toisaalta en haluaisi pyöriskellä identiteettikriisimudissa liikaa. Jos kerran koti on, niin kai siitä voi iloita. Huomenna avaan tutun, raskaan oven, keitän teetä ja vaihdan pitkälliset, muttei tarpeeksi pitkälliset kuulumiset kämppiksen kanssa. Tuijottelen illalla sängynpäätyä ja mietin, millaisen valonauhan virittäisin sen päälle.

Toiset Suomesta vieraantuneet – mitä tunteita heräsi, kun tajusit, että senhetkinen kotisi onkin muualla kuin siinä maassa, jonka passi teillä on? 

Kuvat kodista, mutta ei minun. 

Yleinen

Kyllästymisellä ja konvehdeilla kyllästetty

1.1.2019

On pitänyt kirjoittaa jo monet kerran. Aloitin postauksen jouluaiheisista reissusekoiluista, mutta joulu meni jo. Sitten lentämisen päästöjen kuvauksesta mediassa, mutten halunnut räntätä loma-aikaan. Vuoden muistelutekstiä en halunnut vääntää, sillä niitä ei taida enää kukaan jaksaa lukea.

Haluan katsoa ennemmin tulevaan kuin menneeseen. Tai vaikka lymytä tässä hetkessä, tunnustella sitä, mikä juuri nyt tuntuu. Hyvältä, huonolta, lievästi epämukavalta.

Lököttelen nyt pikkuveljeni huoneessa, hän lähti leikkimään matikanopea lukiolle, josta valmistui alle vuosi sitten. Sisko virittelee munatotikokeiluja keittiössä, vanhemmat syövät suklaamoussea suoraan leivontakulhosta. Saatamme illalla lätkiä korttia tai sitten emme. Vielä olisi muutama konvehtirasiallinen syömättä ja kenties yksi hiihtolenkki heittämättä.

IMG_7935

Laskeuduin joulupäivänä Ivalon kentälle aika lailla tyhjiin pumpattuna. Kylkiluut paistoivat, silmien alla komeili muutaman ekstravuoden edestä tummaa pussia ja ryppyjä ja silmäluomet pysyivät hädin tuskin auki. Olin ainakin viikon jouluruokien mättämisen, kaamoksenpimeässä huoneessa nukkumisen ja iltaruskon kävelylenkkien tarpeessa.

Nyt, noin 80 tuntia unta ja muutamaa kerrytettyä porkkanalaatikkokiloa myöhemmin, olen valmis kohtaamaan tämän vuoden katseen. Olen sitä mieltä, että toisinaan pitää lomailla niin, että siihen kerta kaikkiaan kyllästyy. Ei jaksa enää tuijotella Hugh Grantin pärstää (vaikka Perienglantilainen skandaali olikin herran virkistävimpiä suorituksia) ja saunominen alkaa tuntua luksuksen sijaan arjelta. Siinä vaiheessa, kun huomaa selaavansa alitajuisesti Moodlesta kevään kurssien materiaaleja ja luonnostella lehtijuttuaiheita, taitaa olla aika lasketella takaisin Budapest-laiffiin.

Koska se nyt vaan on niin, että elän Budapestissä tavattoman onnellista elämää, jonne tunnen kuuluvani. Kunhan muistaisin pitää vapaapäiviä.

IMG_7937
IMG_7940

Vuonna 2018 mietin usein, onko maailma itseäänkorjaava järjestelmä, vähän kuin North Facen takkini, joka aina välillä likaantuu, ja sitten seuraava sadekuuro huuhtelee pihkat mennessään hylkivästä tekokuitukankaasta. Tammikuussa 2018 halusin jättää oikiksen kesken, asuin kaverini sohvalla ja sain suru-uutisia suru-uutisten perään koti-Suomesta. En ollut saanut palkkaa moneen kuukauteen, koska yliopiston lehden maksujärjestelmässä oli jokin iso häiriö. Pohdin, löytääkö kukaan Tilburgista minkäänlaista romantiikkaa. Korjasin pyörää kaverilta lainatuilla nippusiteillä.

Joulukuussa 2018 olin rikkaampi kuin koskaan ennen, tein kahta työtä plus kouluhommia saman päivän aikana (en kyllä mene suosittelemaan), olin pesiytynyt Budapestiin ja CEU:hun tiukasti kuin loiskala hain kylkeen ja kaipasin takaisin ällöttävän pinkkiin huoneeseen, jossa lempeä kaasulämmitin hohkaa talvi-iltoina ja kämppis tyrkyttää roséta tai chia-siemeniä. Olin ensimmäistä kertaa vuosikausiin ihastunut sillä tavalla, että jo vilahdus punaisesta piposta toimiston ovella sai minut virnuilemaan vitosnippuja laskiessa.

Kun heräsin vuoden ensimmäiseen aamuun ranskisten ja ketsupin maku suussa, pläräsin instagramia. Ihan kuin melkein jokaisena muunakin aamuna. Tuli vastaan seuraava lause: have a gift? Use it.

Sen sijaan, että tuijoittaisin tyhjää ruutua ja pyöriskelisin itsesäälissä siitä, miten vaikeaa kirjoittaminen on, voisin vain kirjoittaa. Oli lopputulos sitten hienoa tai ei. Toisinaan voisi olla vertaamatta itseään kehenkään – edes omiin tavoitteisiin – ja vain tehdä. Asioita, joita haluaisin vain alkaa tehdä, on vaikkapa vegaanihaaste, Budapestin uudella boulderhallilla ramppaaminen sekä toisinaan yliopistolle juokseminen. Luentokaljat useammin ja suklaakakkua. Telttailu Balatonilla entisestä DDR:stä kertovien sarjojen innoittamana.

Parasta näissä jutuissa on se, ettei tarvitse pahemmin yrittää. Haluan ja osaan, ja ellen osaa, niin opin.

Tylsyydessä iti inspiraation siemen. Voi miten kliseistä. Toivottavasti tekin olette löystyneet lomalla niin, että motivaatiota pirskahtelee tänään kuin eilen skumpassa kuplia!

Kuvissa isäni suuri ylpeys, itse väsätty ja kebab-letkulla valaistu jääveistos.