Yleinen

Voi kun olisi kesä ja Norja

23.3.2019

Tihkusateisia päiviä, pisaroita saniaisenoksilla. Harmaansinisenä vellova Jäämeri ja sen yllä kaartelevat lokit, niin voimakas merilevänlöyhkä, että pikku hietakärpäset tuntuvat vain hajun jatkeelta. Liukkaat rantakivikot, vesikasveihin juuttunut uistin ja termospullossa viimeinen teetippa. Loputtomat ylämäet ja pikkukiviä vaelluskenkien pohjat täynnä.

Yritän tässä vakuuttaa itselleni, että Norjassa on ne huonotkin puolensa. Mutta kun nekin kuulostavat tällä hetkellä kauniilta.

Olen havahtunut jo useampana päivänä putkeen muistelemaan Norjan kesää. Tai Norjassa punkkaamista ylipäätään. Vuorten siluetteja, joita katsella iltateellä ja mussuttaa vielä pari Gjende-keksiä lämpimän juoman kaveriksi. Piiskaavaa sadetta paljaita olkavarsia vasten lenkillä, etanoiden ylitse hyppimistä.

Budapestissä on sinänsä kaikki hyvin (mitä nyt lukukausi voisi jo loppua). Nautin päälle pukkaavasta keväästä täysillä, sillä nyt voi palata Tonavan rannalle paistattelemaan päivää ja hengittelemään hieman saasteista yöilmaa. Beer gardenit avaavat jälleen ovensa ja turistit täyttävät aukiot. Keväässä on kuitenkin se puoli lappilaiselle, että tulee armoton kaipuu luontoon. Jos olisin Inarissa, loikoilisin makuualustalla jonkin pikkujärven jäällä, heiluttelisin laiskasti pilkkivapaa ja söisin suklaamunia. Paistaisin nuotiolla soijanakkia ja hiihtelisin illan tullen hankia pitkin kotisaunaan.

Luonto. Vesi ja maa. Paskahkot kelit. Eli siis Lapin lisäksi myös Norja. Maa, jossa voisi rämistellä polkupyörällä töiden jälkeen yöaurinkopatikalle tai narraamaan kampelaa laiturilta dyykatuilla kananugeteilla (toimii muuten!).

Norja-höpinäni ei kumpua ihan tyhjästä, sillä olen itse asiassa menossa Tromssaan kesäksi työharjoitteluun. Kolme kuukautta kaksoiselämää: arkipäivisin viestintää ja ilmastonmuutosta, iltaisin ja viikonloppuisin maastossa rypemistä ja kaveeraamista sesonkityöläisten kanssa.

En vain alkuun ollut ajatuksesta lainkaan innoissani. Olisin mieluummin jäänyt työttömäksi eli siis lähtenyt Itä-Saksaan toteuttamaan höperöitä kirjoitus- ja dokkariprojekteja toisen höperön kanssa. Olisi tullut helleaalto, futishuligaaneista kirjoittelua ja pingiksenpeluuta puistossa.

Kieltäydyin jo yhdestä harjoittelupaikasta Argentiinassa, koska se nyt ainakin on liian kaukana. En viitsinyt perua enää toista, jotta voisin viettää rappiollisen kesän paikassa, jonne varmaan päädyn muutenkin.

Alun mökötyksen jälkeen Norja-aiheiset ajatukset alkoivatkin hipsiä uniin ja päiväuniin. Olisipa Nugattia keksin päälle. Pääsisipä kokeilemaan ulkokiipeilyä Jäämeren graniitilla. Heräisipä meren loiskuntaan ja lokkien juorukerhoon. Asuisinpa puutalossa. Voisipa katsella toimiston ikkunasta lumihuippuja ja istuskella kahvipaussilla melkein tunnin.

Kohta on, kohta pääsee ja voi.

Kun Budapest jää vappuna taakse, olen pakannut rinkkaan ihan toisenlaista tavaraa kuin täällä tarvitsee. Vaellussauvat, kiipeilyvaljaat ja teltta pääsevät jälleen arvoon arvaamattomaan. Lyngenin Alpeilla on niin paljon nähtävää: valaita, kukkaloistoa, hiekkarantoja ja jäätiköitä.

Tästä ei tule rakkauden kesää 2019 (vaan kaukorakkauden kärsimys jatkuu), mutta seikkailukesä tästä voi tulla. Onpahan ainakin maailmanluokan leikkikenttä ja raikasta suolaista tuulta.

Jos olet Tromssan seudulla kesällä tai haluat jakaa jonkin huippuvinkin, ilmianna ihmeessä itsesi!

Kuvat Geirangerista, jossa kokeilin sesonkiduunia kesänä 2017, mutta ei oikein napannut. Vuoret kyllä nappaavat aina. 

Yleinen

Lähijunalla lepolomalle Szentendreen

20.3.2019

Olen jo viime vuonna selittänyt pitkällisesti, miksi haluan asua ulkomailla. Viikonloppuna se taas nähtiin, kun päätin paeta parin kaverin kanssa esseiden dediksiä etelän aurinkoon. Tai no, pelkästään aurinkoon: puksuttelimme 40 minuutin ajan lähijunalla Budapestin naapurikaupunki Szentendreen.

Parasta ulkomailla asumisessa on se, että seikkailu ja tuntematon odottavat kaikkein arkisimpien rutiinien ulkopuolella. Jos en viitsikään mennä kirjastoon viidentenä päivän putkeen kirjoittamaan, voin lähteä etsiskelemään (minulle) uutta kuppilaa muutaman minuutin kävelymatkan päässä kotiovelta. Ja jos sunnuntaina eivät opiskelukiireet paina ja taskussa kilisee muutamana kahdensadan forintin kolikko, voi tunkea ne lähiliikenteen lippuautomaattiin ja antautua kolisevien raiteiden vietäväksi.

Minulla oli sunnuntaille yksi ainoa tavoite: nähdä kana. Se toteutui jo ennen Szentendreen saapumista. Siispä pystyimmekin pyhittämään päivän silkalle lekottelulle, käveleskelylle ja kuvaamiselle.

Samalla missiolla näkyivät olevan muutkin, sillä vuoden ensimmäisenä lämpimänä sunnuntaina Szentendren mukulakivikatuja tallasi monituhatpäinen vierailijalauma. Suurin osa kävijöistä vaikutti olevan rikkaita budapestiläisiä pariskuntia ulkoiluttamassa fifejään ja nauttimassa terassilla huurteisia. Lapset potkulautailivat rantapromenadilla ja harvat ulkomaalaiset turistit tutkailivat museotarjontaa.

Kuten usein aiemmin, tekisi hyvää perehtyä historiaan ennen kuin raahaa maallisen tomumajansa paikan päälle. Szentendre, englanniksi Saint Andrew, poikkesi väestörakenteeltaan viime vuosisatoina suuresti muusta Unkarista, sillä lähes puolet sen asukkaista oli ottomaanivaltaa Belgradista paenneita serbejä. 1900-luvun alusta lähtien pikkukaupungissa toimi aktiivisia taiteilijaryhmiä, minkä vuoksi sieltä löytyykin nykyaikana museoita joka lähtöön. Jos huhtikuussa opiskelu ei tule liiaksi elämästä nauttimisen edelle, voisin napata kirjastosta Unkarin historiaa käsittelevän opuksen ja mennä lueskelemaan sitä jokirantaan limun kera.

Serbihistoriaa kunnioittaaksemme (ja rakkaudenosoituksena balkanilaiselle ruoalle) istahdimme serbialaiseen ravintolaan lounaalle. Emme suinkaan ulkogrillin lihankäryn houkuttelemina, vaan shopska-salaatin kuvat silmissämme välkkyen. Shopskassa yhdistyy suolainen, pehmoinen juusto, kypsät tomaatit, punasipuli sekä kuoritut kurkut tavalla, joka tekee herkusta enemmän kuin osiensa summan – vähän kuin kaura-omenapaistos! Lounas tuli yllättävän kalliiksi, sillä siinä paistatellessamme ja shopskaa maiskutellessamme päätimme lähteä ensi kuussa bussiretkelle Kroatiaan.

Itse ruoat ja juomat maksoivat kuutisen euroa per nuppi. Serbialaiskeidasta lukuunottamatta Szentendressä on tosin jopa hieman kalliimpaa kuin Budapestissä, sillä se on lähes täysiverinen turistirysä. Kevät yllätti Szentendren, sillä sunnuntain väestöryntäys aiheutti kiemurtelevat jonot jäätelökioskeille ja lángos-luukulle. Turhautuneet autoilijat tööttäilivät kapeilla kaduilla, kun selfienottajat tukkivat kulkuväylät.

En ole ihan varma, onko Szentendressä sinänsä mitään muuta nähtävää kuin eurooppalaiselle vanhallekaupungille ominaiset pastellimaalatut talot ja risuja ja linnunpesiä notkuvat katot. Ilma oli raikkaampaa kuin Budapestissä, metrot ja ratikat eivät kolisseet yllä, vieressä ja alla eivätkä ambulanssit ja rakennustyömaat möykänneet. Siinäpä Szentendren kyseenalainen taika.

Istahdimme lähes jokaisen kadun koluttuamme erään kulmakuppilan puoliaurinkoiselle terassille ja haimme tiskiltä viinilasilliset. Minä vihervassari punaista, hiuksensa kihartanut roséta ja Itävallassa pitkään asunut valkoista. Naureskelimme stereotypioille ja vieressä pörränneelle lastenkarusellin psykedeelisille aaseille, josta en laita kuvaa, sillä se veisi yöunet. Aurinko laski, kultainen utu laskeutui hattaratalojen katoille. Keväinen lämpö katosi heti, kun alkoi hämärtää, joten kiskaisimme takit kiinni ja lähdimme takaisin junalle. Samaan lopputulokseen olivat päätyneet ilmeisesti kaikki kaupungin päivävierailijat, sillä lippuautomaatille luikerteli melkoinen jono. Jäimme suosiolla seuraavaan junaan, jossa rapsutimme suloista koiraa ja hämmennyimme tämän rakkaudenosoituksesta niin, että jäimme Budapestissä kyydistä aivan väärällä asemalla.

Szentendre-speksit

Mikä: 20 000 asukkaan kaupunki 20 kilometriä Budapestistä pohjoiseen

Miten: Lähijuna H5 lähtee Batthyany térin asemalta Budan puolelta, matka kestää noin 40 minuuttia.

Mitä maksaa: Ilman Budapestin sisäistä matkakorttia 500 forinttia, kortilla 310, ja opiskelijalle kumpikin puoleen hintaan.

Mitä tehdä: Kirkkoja, pikku museoita, Tonavan sivuhaara, slaavihistoriaa – ja paljon koiria!

Mitä välttää: kesäviikonloppuina kylä on tukossa

Yleinen

Netflix-suosituksia Euroopasta

14.3.2019

Vielä on kylmää jäljellä! Eli siis viltin alla möllöttelyä ja pimeähköjä iltoja. Siispä tarjoilen kolme eurooppalaisperäistä Netflix-suositusta ennen kuin lämpö saapuu Suomeen (Unkarissa se jo viihtyy on-off) ja ulkoilma houkuttelee viehkeämmin kuin kotisohva.

Mitä enemmän pänttään politiikkaa, sitä enemmän näen Yhdysvaltojen ihannointia ja puolipropagandaa joka paikassa. En kuitenkaanvierasta jenkkisarjoja vain siksi, etten ole erityisen suuri USA:n ylivallan ystävä, vaan siksi, että muuallakin tehdään loistavaa (suoratoisto)viihdettä. Jokainen valitsemistani kolmesta sarjasta on laadultaan vähintään kiitettävä, ellei jopa lähentele täydellistä.

Kuvahaun tulos haulle sex education

Lähde: https://www.capitalfm.com/news/tv-film/netflix/sex-education-cast-age-birthday/

Sex Education – kohellusta elämän peruskysymysten äärellä (Englanti)

Kevein ensiksi! 16-vuotiaan Otisin äiti on seksuaaliterapeutti, mikä hävettää Otisia suunnattomasti. Äiti raijaa kotiin yhden yön juttuja, mutta Otis itse ei halua edes masturboida. Hissukka-Otisin sosiaalinen asema koulussa muuttuu, kun hän auttaa puolivahingossa erästä poikaa seksiongelmissa äidiltään oppimillaan neuvoilla. Otis ja kovistyttö Maeve alkavat järjestää terapiaa koulukavereilleen ja jatkavat samalla omien tunnelukkojensa sullomista taka-alalle. Sex Education käsittelee seksuaalisuutta paljon ronskimmin kuin monet tekopyhät teinisarjat, joissa kuvankauniit, heteronormatiiviset tytöt ja pojat suutelevat koulun jälkeen koripallokentällä: on epäonnista lesboseksiä, suihinottoa jälki-istunnossa, alienseksistä haaveileva tyttö ja mystisen klitoriksen etsintää.

Sen lisäksi, että Sex Education on hillittömän hauska, se ottaa myös rakastavasti ja hyväksyvästi huomioon nuorten syvimmät epävarmuudet. Päähenkilön paras ystävä – poika – haluaisi meikata kouluun ja lopulta tekeekin niin, eikä se herätä kielteistä huomiota. Nouseva urheilijatähti ei haluaisikaan enää uida ja menestyä, vaan pakoilee rooliaan ja oksentaa surkeana yksin kengilleen bileiden jälkeen. Eivätkä sarjan aikuisetkaan ole jälkikasvuaan viisaampia: Otisin äiti hyppää vällyjen väliin poikansa ihastuksen isän kanssa, vaikka lupasi, ettei tekisi niin. Sex Education ei ole suunnattu vain nuorille, vaan vie meidät vähän vanhemmat aikakoneella niihin hetkiin, kun uusi maailma avautui vauhdilla.

Kuvahaun tulos haulle casa de papel

Rahapaja/La casa de papel – Rahat vai henki? (Espanja)

Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä, miten nautittava katseluelämys Rahapaja oli. Professori-niminen mies kasaa ammattirikollisjoukon, jota hän kouluttaa kuukausitolkulla valtavaa operaatiotaan varten. He murtautuvat todella raskaasti suojattuun rahapajaan, ottavat kaikki rakennuksessa olleet panttivangeiksi ja alkavat painaa euroja omaan käyttöönsä. Poliisi piirittää heti rakennuksen, ja rikollisten ja virkavallan kissa ja hiiri -leikki alkaa. Kumpi suunnitelma toteutuu nopeammin: poliisirynnäkkö vai rahanpainantaoperaatio? Rahapajan konsepti muistuttaa Ocean’s-leffoja, mutta sillä erotuksella, että Rahapajassa on todella vankka yhteiskunnallinen ja eettinen sanoma. Professorin teoria on itse asiassa vedetty suoraan neomarxistisesta teoriasta, ja pitää pelottavan hyvin paikkaansa: loppujen lopuksi kapitalismissa valtiot painavat rahaa pankkien käyttöön, eikä varallisuuden ole tarkoitus jakautua tasaisesti vaan ylläpitää luokkaeroja.

Rahapajan toinen eettinen ulottuvuus on koko ensimmäisen tuotantokauden punainen lanka. Sekä kaappaajat että panttivangit ovat pukeutuneet täysin identtisesti, eikä heitä voi erottaa ulkoapäin toisistaan. Poliisin on siis päätettävä, kumpi on tärkeämpää: kymmenien viattomien henki vai miljardit eurot? Rahat vai henki? Moraali vai laki?

Rahapajassa on valtavasti hienoja elementtejä. Professorin suunnitelma on monimutkainen, mutta helposti särkyvä, ja sen yksityiskohtaisuus ilahduttaa katsojaa jaksosta toiseen. Sekä poliisilla että rikollisilla on sisäisiä jännitteitä, eivätkä panttivangit tyydy passiivisen uhrin osaan, vaan heittävät kapuloita kaappaajien rattaisiin jatkuvasti. Jaksot on rakennettu niin, että käännekohdat todella yllättävät, eivätkä käsikirjoittajat ole suosineet helppoja tai halpoja ratkaisuja. Esimerkiksi yksi sarjan epämiellyttävimmistä hahmoista näyttää viimeisenä tekonaan itsestään aivan uuden puolen, sillä hän uhraa henkensä, jotta toiset voisivat pelastua. Juoni tiivistyy loppua kohden, ja viimeinen jakso on pelkkää juonenkuljetuksen juhlaa ja tunteiden ja konekiväärin ilotulitusta – bella ciao!

Aiheeseen liittyvä kuva

Dogs of Berlin Synkkä murhamysteeri ja läpileikkaus Berliinistä vuonna 2018 (Saksa)

Kuka kaipaa enää lisää elämän päähän potkimia poliiseja, sateiselta nurmikolta löytyviä vainajia ja rikollisjengien välienselvittelyä?

Yllättävää kyllä, ainakin minä, ja uskon, että moni muukin. Dogs of Berlin tarttuu kliseekimppuun ja vääntää siitä ajankuvan; esseen Saksan yhteiskunnan ongelmista 2010-luvun viimeisiltä vuosilta. Asetelma on tämä: Saksan jalkapallomaajoukkueen turkkilaistaustainen tähti murhataan, ja tutkintaa lähtee johtamaan kaksi murheellista miestä. Kurt on syvästi veloissa, korruptoitunut ja pyörittää kahta naista, ja Erol taas on saanut turkkilaisyhteisönsä vihat niskoilleen siksi, että on homo ja ryhtynyt poliisiksi. Murhan takana voisi olla vaikka kuka: maahanmuuttajia syvästi vihaavat uusnatsit, laittomien urheiluvetojen järjestäjät, turkkilaiset tai kroatilaiset rikollisjengit tai vaikka murhatun perhe.

Dogs of Berlin osoittaa myötätuntoa ihmisyyttä kohtaan omalaatuisella tavalla. Se korostaa, miten me kaikki olemme omalla tavallamme onnettomia ja hukassa – toisten armoilla kuin koirat, me vain luulemme olevamme vapaita. Kurtin vaimo Paula yrittää ylläpitää keskiluokkaisia kulisseja, vaikka hänen sisustusmyymäläänsä sabotoidaan jatkuvasti. Kurtin rakastaja Sabine syöttää lapsilleen keksejä aamupalaksi ja hankkii toimeentuloa live-kuvaamalla itseään alusvaatteissa pelaamassa tietokoneella. Teinipoika haluaa räppäriksi ja rahoittaa musiikintekoaan pikkurikollisuudella. Rikollisjengin johtaja ja tämän veli tappelevat jengin johtajuudesta ja tietämättään samasta naisesta. Kurtin uusnatsi-veli hakee hyväksyntää järjestöltään, koska isoveli on vienyt lapsuudessa aina kunnian ja saanut enemmän huomiota.

Ylettömän synkkyden sisältä versoo kuitenkin komiikkaa, mikä tekee Dogs of Berlinistä pateettisen sijaan aidon. Teinipojat kieltäytyvät lähtemästä jatkoille suosittujen räppärien kanssa, koska huomenna pitää opiskella matikkaa. Erol ei voi sietää sitä, etteivät koiranomistajat poimi lemmikkiensä jätöksiä, vaikka hänellä olisi valtakunnan suurin murhamysteeri ratkaistavana. Kurt kokee lapsellista riemua, kun voittaa urheiluvedon tai vedättää kroatialaismafiosoa, jolle hän on velkaa. Mikäli Sillan loppuminen on jättänyt tv:n katseluusi Sagan mentävän aukon tai haluat treenata lukiosaksaa, suosittelen lämpimästi selvittämään, kuka tappoi futistähden ja miksi.

Muuta katsomisen arvoista:

  • Élite: Eräs espanjalaisen hienostolukion opiskelijoista murhataan, ja syyllinen on luokkakaveri. Mutta kuka? Kaikilla tuntuu olevan motiivi. Élite kelpaa loistavasti esimerkiksi Skinsin ystäville – teinidraamaa, mutta huolella rakennettua ja näyteltyä.
  • Silta: Tanskalais-ruotsalaisen huippusuositun rikossarjan kaudet 1-3 löytää nykyisin Netflixistäkin, jahuu!
  • Dark: Saksalainen melkein-kopio Stranger Thingsistä. Synkkä, mystinen miljöö muistuttaa Twin Peaksia, ja hahmoverkosto punoutuu yhteen arvaamattomillakin tavoilla. Pidän monimutkaisista sarjoista, mutta tipahdin kyllä Darkissa kärryiltä ihan huolella kauden puolivälissä. Sopii sinulle, jonka mielestä valtavirtaviihde on liian yksinkertaista.
Yleinen

Kymmenen vaatimatonta reissu-unelmaa

3.3.2019

Kerran poistuin kotoa-blogin Noora haastoi minut listaamaan kymmenen matka-aiheista unelmaa jo jonkin aikaa kiertäneen, Kohteena maailmasta lähteneen haasteen mukaisesti.

Minun on ollut tarkoitus koostaa ajatuksia aiheesta jo aiemminkin, mutta menee se näinkin: viime aikoina matkailu ei ole kiinnostanut minua.

Elämässä on ollut niin paljon isoja muutoksia lyhyen ajan sisällä, että paras matka on suuntautunut vaikkapa jokirantaan iltalenkille tai lähikahvilaan sunnuntaibrunssille. Jospa virallisen kevään alkamisen myötä nyt meininki sekä pääkopan sisällä että sen ulkopuolella rauhoittuisi niin, että olisi energiaa muuhunkin kuin arjessa sompailuun. Tänään siivosin kämpän katosta lattiaan, vaihdoin pinkit lakanat sänkyyn ja ostin kuutta eri sorttia vihanneksia. Aurinko paistoi, saattoi kävellä lähikauppaan takki auki.

Matkailun mielekkyydessä on erityisesti mietityttänyt ympäristöystävällisyys. Millainen pienen budjetin reissuilu tekisi vähiten haittaa ilmastolle ja paikallisille? Koska en ole löytänyt vastauksia kysymykseen, olen suunnannut harvat retkuilut viime aikoina vain lähes välttämättömiin kohteisiin: perheen ja ystävien luokse. Vaikka kylläpä siitäkin hiilidioksidia ilmakehään tupruaa.  Lukukausi lähenee onneksi loppuaan, ja sen jälkeen pienimuotoinen reissuhana voi alkaa tiputella. Olen vasta muotoilemassa omanlaistani seikkailutapaa, joka tuottaisi mahdollisimman paljon iloa ja vähän harmia pienellä vaivalla. Tässä siis vaatimattoman skaalan matkahaaveitani, jotka on myös melko helppo toteuttaa!

1. Paikka: Triglav

Slovenian korkein huippu olisi kyllä teoriassa ihan saavutettavissa, mutta kolme vuotta sitten ensimmäinen yrityksemme meni mönkään jo lähtöviivalla. Sloveniaan oli ennustettu armotonta ukkosmyrskyä, joten jätimme koko reissun välistä ja jäimme Wieniin kaljoittelemaan (mitäpä sitä vaihtarielämää sensuroimaan).  En edes tiedä miksi, mutta haluaisin rämpiä Triglavin huipulle via ferrataa pitkin ja ottaa kliseisiä auringonnousukuvia. Triglav ei suinkaan ole saavuttamattomissa, sillä sinne ajaa nykyisestä asuinkaupungista Budapestistä 5-6 tuntia, ja tulevasta majapaikasta Wienistä suunnilleen saman verran.

2. Tapahtuma: Wiener Weinwandertag

Kiitos herra Orbánin, joudumme siirtymään Wieniin ensi syksynä. Voi ei – lempikaupunkiini! Tervetuloa siis vaellukset, viini ja, no, viinivaellukset. Wienin kaupunki järjestää virallisen viinivaellusviikonlopun syyskuun loppupuolella, ja olemme jo luvanneet pyhästi luokkalaisten kanssa suuntaavamme sinne. Syyskuun vielä korventavaa auringonpaistetta, Tonavan hiljainen virtaus alhaalla laaksossa, yrttilimsan logoilla koristellut puiset lekottelutuolit ja alle kahden euron riesling-lasilliset – bitte schön!

3. Kotimaan kohde: Balaton/Kevo

Koska olen suomalainen, joka ei asu Suomessa, sisällytin tähän kohtaan kaksi paikkaa. Täällä Unkarissa haluaisin – ei, vaan aion – lähteä huhtikuussa Balatonille telttailemaan ja kenties vähän kiipeilemään ja melomaan. En ole vielä käynyt, ja ilmeisesti niin kuuluisi Unkarissa asuvana toimia. Kotikonnuilla Ylä-Lapissa puolestaan on vieläkin heittämättä Kevon kanjonin vaellus. Epäkohta on korjattava, ja jos olen oikein reippaalla päällä, voisin lisätä Kevoon twistiä taittamalla jonkin etapin yöaikaan. Ikävä keskiyön aurinkoa!

4. Kaupunki: Berliini

Olen kulkenut Berliinin läpi monia kertoja matkalla Leipzigiin tai sieltä pois, mutta en ole kertaakaan pysähtynyt matkan varrella. Näkemättä on muurinpätkät, Alexanderplatz, Tempelhof, vege-Bratwurstit ja hämyisät kuppilat. Jonain kertana kyllä vähän jarrutan vauhtia ja kuljailen Saksan pääkaupungin katuja vaikka edes muutaman tunnin verran. Tätä odotellessa katselen Dogs of Berliniä ja kuolailen viiksekkäitä miekkosia.

5. Maa: Georgia

Anteeksi Noora, mutta näin se vaan on! Siitä lähtien, kun näin Ville Haapasalon melkein pyörtyvän pienlentokoneessa Kaukasus-vuorten yllä, on mielessä kummitellut tuo juustotäytteisten leipäsien ja vihreiden rinteiden luvattu maa. Georgian kieli näyttää haltiakirjoitukselta, teillä on kuulemma enemmän kuoppia kuin asfalttia ja telttailukin on laillista. Vaellusreissusta on haaveiltu, mutta alkusyksy näyttää, toteutuvatko kovat puheet. Sitä ennen yhdistän matkahaaveet ja saksanharjoittelut tällä tavoin.

6. Saari: Bocas del Toro

Tässä listan ensimmäinen ja ainoa haave, joka ei ole oikeasti suunnitelmissa. Vietin Bocasissa pari vuotta sitten kaksi aivan ihanaa, lytkeää viikkoa: snorklailin, luin kirjaa perunajauhohiekkarannalla (läiskien hietakärpäsiä), pyöräilin pusikossa laiskiaisia bongaillen, tanssasin suoraan mereen ja juoksentelin pitkin koralliatollia. Jos joskus tahdon mennä riippumattoon nollaamaan, voisin hyvin palata Bocasiin.

Majoituimme meren ylle kyhätyssä hökkelissä, ja makuuhuoneen lattialautojen raoista näkyi loiskuva Karibianmeri.

7. Extreme: Ulkokiipeilemään

Kuten varmaan jokainen haasteeseen tarttunut bloggaaja on sanonut, extreme tarkoittaa jokaiselle ihan eri asiaa. Minulle tulee extremestä mieleen tyhmänrohkeus ja vaarallisuus: sellainen temppu, jonka voisi ihan hyvin jättää tekemättä ja pysyä turvassa. Ehkä termin voi kuitenkin ymmärtää myös rajojensa ja itsensä ylittämisenä. Siinä tapauksessa myönnän, että todella haluan siirtyä oikeille kallioille sen sijaan, että vain hinkkaisin sisähallien seiniä. Kenties täällä Unkarissa, kenties Saksassa, kenties Itävallassa, mutta kylmä kivi kutsuu.

8. Majoitusmuoto: Taivasalla

Tämä ei ehkä ole niinkään toive, vaan käytännön pakko: useimmissa alppimaissa telttailu on yleisesti kielletty, mutta maastossa levähtäminen ei. Uskoisin, että tulevaisuus on tuomassa tullessaan kiipeily/vaellus/metsäbile-aiheista rymyämistä luonnon helmassa, joten eipä tässä kai auta kuin loiskaista punkkimyrkkyä kaulaan, levittää makuualusta rantahiekalle ja toivoa, että tähtitaivas olisi vaivan arvoinen. Sitä paitsi telttailu ja laavussa tai veneessä nukkuminen ovat jo sen verran syvällä mukavuusalueella, että kai sieltä on kömmittävä ulos.

9. Luontokohde: Tatra-vuoret

Tatrallekin on pitänyt joutaa jo vuosikaudet, mutta enpä ole vain saanut aikaiseksi. Slovakiassa houkuttelisivat korkeat kuuset, vähän tallatut polut ja kuulemma huonosti vuorille oloon valmistautuneet tsekkituristit. Itään on aina hyvä suunnata!

10. Ruokamatkakohde: Itävalta

Tämä lista voisi olla joko viihdyttävä tai sitten realistinen, ja valitsin jälkimmäisen. Mutta kun Itävalta nyt vaan tarjoilee kaikkea sellaista, jota olen kaivannut loputtomiin! Ja ihan kohta pääsen valitsemaan lähikaupasta juuri sitä Emmental-juustoa, jota mieli tekee! Aion nautiskella ainakin seuraavia tuotteita: Almdudler, Stiegl, Edelweiss, Sturm, Sacher-kakku, Praterin metroaseman vegaanipaikan falafel-wrap, Kaiserschmarrn, omenastruudeli, vege-Schnitzel, Spinatspätzle ja alkusyksyn mehukkaat aprikoosit. Prost ja Guten Appetit!

En haasta nyt ketään, koska suurin osa on tämän haasteen jo rustannut. Tehköön kuka haluaa!

Onko kevätaurinko jo herättänyt sinut haaveilemaan tulevista seikkailuista vai haluaisitko kääntää kylkeä ja jatkaa talviunia? 

Kuvat Leipzigin Fockeberg-mäeltä, jolta ihailimme kevään ensimmäistä auringonlaskua.

Yleinen

Miten ratkaista nuuskamuikkusen dilemma

27.2.2019

Reilu vuosi sitten julkaisin tähän mennessä luetuimman kirjoitukseni: Lentäminen tuhoaa ilmaston – nuuskamuikkusen dilemma.

Se herätti närkästystä, pahaa mieltä, syyllisyyttä, ihastusta ja ainakin mielenkiintoa. En varmasti ollut ensimmäinen, joka nosti lentoliikenteen päästöt puheenaiheeksi, mutta yksi ensimmäisistä, eikä aika ollut vielä kypsä. Nyt, vain 15 kuukautta myöhemmin, tilanne on ihan eri: on Maata pitkin -matkailumessut, Facebookin junamatkustusryhmiä, kotimaanmatkailuintoa joka puolella. Melkein jokainen matkabloggaaja on sivunnut päästö- ja ilmastonmuutosaihetta jotenkin. Kiitos siitä.

Aihe on lähes loppuun kaluttu. Lähes. On esitetty lupauksia lentää vähemmän, lopettaa lentäminen, kompensoida päästöt tai lentää vain vihreillä lentoyhtiöillä. (Varmaan yhtä vihreillä kuin Shell, jonka uusissa mainoksissa poseeraa koko kansan Lauri Markkanen maapallokoripallon kanssa.)

Yritän nyt rimpuilla tämän vastauksen alkuperäiseen lentopäästöjen ongelmaan ja esitellä isomman kuvion niin, etten syyllistäisi yksilöitä, vaan järjestelmää, ja tarjoaisin vielä vähän toivoakin. Aioin sanoa, etten ole alan asiantuntija, mutta piru vie, onhan tässä nyt ilmasto-oikeutta ja politiikkaa opiskeltu jo kuuden vuoden ajan ja gradukin Pariisin sopimuksesta väännetty.

Jäätiköiden puolesta!

Yksilön toimilla on väliä. On tärkeää lajitella jätteet, olla ostamatta tarpeetonta roinaa, syödä kasvispainotteisesti, tilkitä vetävät ikkunat ja matkailla mahdollisimman vähäpäästöisesti. Mutta vielä enemmän väliä on sillä, miten järjestelmä rajoittaa ympäristölle haitallista toimintaa. ”Järjestelmä”, jossa me suomenkieliset enimmäkseen elelemme, on Suomen lainsäädäntö.

Lainsäädäntöön voimme vaikuttaa me kaikki. Lakeja säätävät kansanedustajat (sekä kansalaiset alotteilla), ja äänioiketut voivat äänestää vaaleissa.

Se, että vähäpäästöisestä elämäntavasta on tehty yksilövalinta politiikan reunaehtoja sijaan, on poliittinen valinta siinä missä vaikkapa opintotuen heikentäminen tai työttömyyden aktiivimalli. On paljonkin, mitä eduskunta voisi tehdä Suomen kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi niin, ettei ilmastotoimista edes koituisi juurikaan lisälaskua veronmaksajille: lihantuotannon tukia voitaisiin vähentää, lentoliikennettä voitaisiin verottaa nykyistä enemmän, kaupunkien keskustoissa autoilua rajoittaa ja julkista liikennettä tukea nykyistä enemmän, siirtää kasvikset halvempaan ja liha- ja maitotuotteet korkeampaan verokantaan, lisätä uusiutuvien energiamuotojen tukia ja samalla verottaa vaikkapa ulkomaisia kaivosyhtiöitä enemmän.

Mikäli ympäristölle haitallisia tukia vähennetään, kulutustottumukset todennäköisesti paranevat kuin itsestään: ostetaan vähemmän lihaa, hankitaan tuulisähköä, parannetaan eristyksiä, hypätään kimppakyytiin eikä lennetä viikoksi joululomalla Thaimaahan, kun lentojen hinnat kohoavat häijysti. Ei pidä tuijottaa pelkän lentämisen päästöjä tai yksilöiden toimintaa, vaan myös kokonaiskuvaa koko yhteiskunnan näkökulmasta.

Grafiikka Vihreiden someista

Eduskuntavaalit pidetään kuuden viikon päästä. Yllä olevasta graafista voi näppärästi tarkastaa, minkä suuntaisia ilmastotavoitteita eri puolueilla on. Sillä, että pyrkii arkielämässään vähäpäästöiseen ja ilmastoystävälliseen eloon, on toki merkitystä, mutta vielä tärkeämpää, kuka päättää Suomen ilmastopolitiikan linjoista vuosille 2019-2023.

Eikä kyse ole pelkästä Suomesta. Olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että Suomesta on tulossa kesällä EU:n puheenjohtaja. Yleensä kaltaisillamme lilliputtivaltioilla ei ole juurikaan sanottavaa unionin politiikan suuriin linjoihin, mutta puheenjohtajamaa saa paljon hiljaista valtaa, eli näkyvyyttä ja mahdollisuutta hivuttaa asioita agendalle. Ilmastoveivi-kampanja on haistanut tämän mahdollisuuden ja kerää suomalaisten nimiä adressiin ja vakuuttaa Suomen tuleva hallitus siitä, että päästöt tulisi rajata 1,5 asteen tavoitteeseen. Eikä vain Suomessa, vaan koko EU:ssa. Suomi voi puheenjohtajana tehdä avauksia paljon kunnianhimoisemman ilmastopolitiikan puolesta. Oletko jo allekirjoittanut?

Ilmastonmuutos on kaikkiaan niin mullistava ongelma, että se tulee pitkällä tähtäimellä kaatamaan nykyisen talousjärjestelmämme (joka sen on aiheuttanutkin). Mutta aloitetaan muutos nyt vaikka siitä, että Rovaniemelle pitäisi päästä Helsingistä halvemmalla raiteita kuin taivaita pitkin. Tätä varten Suomi voisi esimerkiksi verottaa lentopetrolia nykyistä enemmän (nykyinen veroluokka taitaa olla nolla), ja myöntää vaikkapa VR:lle lisätukea niin, että raidematkailu tulisi systemaattisesti lentämistä halvemmaksi.

Tästä aukeaisi upea aasinsilta kapitalismista nurisemiseen, mutta jätän sen käyttämättä. Tärkein pointti on se, ettei ilmastonmuutos ole yksilöiden syy, ei sinun eikä minun, eikä sitä voi kukaan yksinään pysäyttää. Meillä on kuitenkin demokratiassa etuoikeus valita itse johtajamme ja muokata sitä kautta yhteiskuntaa radikaalistikin. Lennä tai ole lentämättä Lapin-lomalle, mutta äänestä vaaleissa ja äänestä sellaista ehdokasta, joka tahtoo maapallolle samanlaisen tulevaisuuden kuin sinäkin.