Yleinen

27 / 25

9.6.2019

27 päivää siitä, kun minä kipusin aamuseitsemältä bussiin ja hän jäi nyyhkyttämään betonilaiturille. 25 päivää siihen, kun kipuan bussista ja hän seisoo betonilaiturilla odottamassa.

(Totuuden nimissä hän kyllä varmaan on vielä ratikassa puolimatkalla asemalle. Emme kumpikaan ole kovin hyviä olemaan ajoissa.)

Silloin neljä viikkoa sitten olin lähdössä Leipzigista kohti työharjoittelua Norjassa. Bussi oli myöhässä, olisin voinut olla hermostunut siitä, ehdinkö Berliiniin ja siten lennolle ajoissa. En ollut. Aika menetti merkityksensä täysin. Ainoa, mitä tunsin, oli musertava varmuus siitä, että lähteminen oli väärin. Jokainen soluni halusi jäädä, tarrauduin hänen syliinsä kuin apinanpoikanen emon selkään. Jos päästäisin irti, putoaisin kymmeniä metrejä alas viidakon pohjakerrokseen.

Hoimme samoja lauseita kymmeniä kertoja. I’ll miss you so much. I love you. I’ll be back soon. Travel safe. I love you. 

En tiennyt, että ihmisellä riittää niin paljon kyyneleitä. Eivätkö kanavat tukkiudu tai kuivu missään vaiheessa? Miten kyynelnestettä muodostuu aina vain lisää, lisää ja lisää?

Kun kaksikerroksinen, vihreä Flixbus kaartoi laiturille, jalat kulkivat sitä kohti ja kädet kuljettivat ylipainoista matkalaukkua. Minä en ollut mukana, halusin vain jäädä. En voisi lähteä. Lähdin kumminkin. Olin pyytänyt, ettei hän jäisi katsomaan, vaan lähtisi itsekin kohti kotia. Niin hän teki, ei edes katsonut taakseen. Miten hän pystyi siihen, ihmettelin. Minä istahdin bussin takaosaan nukkuvien teinien sekaan. Ehkä he olivat menossa luokkaretkelle Berliiniin. Yritin pakottaa eväsleipää kurkusta alas ja katsella maisemia. Jokainen metri, jonka renkaat rullasivat kohti Saksan pääkaupunkia, oli metri väärään suuntaan.

En voi sanoa, että erityisemmin pitäisin lähtemisestä, koska silloin pitää hyvästellä. Mutta yleensä, kun suunta on kohti tulevaa, ajatuksetkin kääntyvät kohti sitä, mikä on tulossa; pois siitä, mistä on lähdössä. Toukokuun 13. oli ensimmäinen lähtöpäivä, jolloin en olisi halunnut lähteä eikä olisi pitänyt lähteä. Nyt olen kokenut sen pisteen, jossa lähtemällä menettää enemmän kuin jäämällä, ja se on yksi elämäni suurimmista käännekohdista.

Se, mitä hänellä ja minulla on, on arvokkaampaa kuin hienot merkinnät cv:ssä, verkostoituminen, norjan petraaminen ja uudet tuttavuudet. Hänen kanssaan iltapalan kokkaaminen on tärkeämpää kuin pohjoisnorjalaisille vuorenhuipuille kapuaminen.

Ja siksi olen päättänyt, että kun 25 päivän päästä taas näemme, en lähde pois moneen viikkoon. Mikään työkokemus ei voi vetää vertoja yhdessäololle. Olen saanut järjestettyä työkuvioni niin, että voin tehdä osa-aikaisesti hommia pariinkin eri suuntaan etänä mistä vain.

Sitä paitsi en pystyisi fyysisesti enää siihen, mitä tein 27 päivää sitten: päästämään irti sylistä ja nousemaan vapaaehtoisesti metallilaatikkoon, joka vie minut pois kuukausiksi. Olen lähtenyt jo kahdesti, kun olisin voinut jäädä, mutten uskaltanut perua suunnitelmia: ensimmäisen kerran jouluaattona 2018, kun lähdin jouluksi Suomeen, ja toisen kerran nyt toukokuussa. Kaukosuhde opettaa hyvin raa’asti, että yhdessäolo on valinta. Ihminen tekee valintoja oman tärkeysjärjestyksensä perusteella. 27 päivää sitten opin kantapään kautta, mikä minun tärkeysjärjestykseni on.

Pupu: Du bist mir das wichtigste. Wenn du in ein Paar Jahren Finnisch kannst, bitte lies diesen Text. 

Yleinen

Kaksi Unkaria

2.6.2019

(Suosittelen tätä The Atlanticin perinpohjaisesti tutkittua juttua lisä- tai taustatiedoksi.)

Kun muutin Unkariin opiskelemaan CEU:ssa, tiesin kyllä, että luvassa olisi poliittista turbulenssia, ja että opinahjon tulevaisuus oli jokseenkin uhattu. Muistin myös sen, miten herkullisia falafelejä juutalaiskorttelin kuppiloista saa ja miten komeasti keskustan historialliset, vähän jo ränsistyneet rakennukset valaistaan iltaisin.

Sitä en tiennyt, miten suuri kuilu näiden kahden Unkarin välille on revennyt.

Ensimmäinen, se helpommin lähestyttävä, on pintapuolinen Unkari, joka toivottaa vierailijan tervetulleeksi opiskelijabaarien ilmaisilla jazz-konserteilla ja eriparisilla tuoleilla, pustan punaisilla auringonlaskuilla ja niin keisariajan rakennusten rappioromanttisilla julkisivuilla, joita kuvaillessa voisi hukata loputtomia iltapäiviä.

Se toinen Unkari paljastuu omasta poliittisesta mielenkiinnosta ja taloudellisesta tilanteesta riippuen joko parissa viikossa tai sitten vuosissa. Siinä Unkarissa kodittomia passitetaan vankilaan Budapestin kaduilta, homobaariin menijät peittävät kasvonsa hupulla ja valtion yliopistoissa opinnoille lätkäistään sellainen hintalappu, ettei koulutukseen ole enää varaa kuin kaikkein hyvätuloisimmilla.

Ja niin, savustetaan maan ehdottomasti korkeatasoisin yliopisto maanpakoon entisen Itävalta-Unkarin keisarikunnan pääkaupunkiin. Siitä lisää vähän myöhemmin.

Budapestissa asuessa tuntui kuin olisin Matrixin Neo, mutta sillä erotuksella, että pystyin valitsemaan punaisen ja sinisen pillerin välillä ihan milloin vain. Saatoin käydä treffeillä hämyisessä teehuoneessa ja jutella paikallisen miekkosen kanssa True Detectivestä, ja jatkaa siitä suoraan juttukeikalle haastattelemaan vasemmistoaktivisteja, jotka jakelevat ilmaista ruokaa kodittomille ja turvapaikanhakijoille, ja joiden toimintaa poliisi yrittää estää. Tai lillua iltapäivällä satoja vuosia vanhassa turkkilaiskylpylässä ja heiluttaa illalla kylttiä akateemista vapautta vaativassa mielenosoituksessa. Budapest on kaupunki, jossa tien toisella puolella länsieurooppalaiset turistitytöt ottavat toisistaan blogikelpoisia kuvia uuden, komean veistoksen edessä, ja toisella puolella valtapuolue Fideszin propagandajulisterivi kehottaa kansalaisia vihaamaan EU:ta.

Mitä kauemmin vietin Unkarissa, sitä vaikeampaa turistimoodiin oli kivuta. Korskean parlamenttirakennuksen sijaan näin ratikan ikkunasta autoritäärisen hallinnon päämajan. Historiaa kuvaavat museot korostivat etnisten unkarilaisten kärsimyksiä ja jättivät mainitsematta vaikkapa sen, että Unkari osallistui aktiivisesti juutalaisten kansanmurhaan. Ei-länsimaisen näköisille kavereille heitettiin ruokakaupan jonossa rasistisia kommentteja. Unkarilainen kurssikaverini alkoi opetella raivokkaasti saksaa, jotta voisi muuttaa heti valmistuttuaan rajan toiselle puolelle ja viedä poikaystävänsä ja vanhempansa mukanaan.

Nyt, vuonna 2019, Unkari on edelleen EU-maa, muttei demokratia. Toivon, että mahdollisimman moni täällä käyvä ja käynyt ymmärtää sen. Unkari on maa, jossa holokaustista selvinnyt ja maahan valtavasti omaa rahaansa satsannut miljardööri George Soros on leimattu valtion viholliseksi; jossa ei ole yhtään riippumatonta mediaa; jossa yliopistojen tutkimusrahoitus riippuu siitä, miellyttääkö tutkimuksen aihe valtapuolueen johtoporrasta.

Mitä tällä tiedolla sitten pitäisi tehdä?

Minulla ei ole vastausta. Mitä minä, vain vuoden verran Budapestissä asunut ja kieltä osaamaton eliittiyliopiston kasvatti, voin edes sanoa?

Minun vanhempani eivät ole vaarassa menettää työtään siksi, että vastustavat julkisesti hallituksen linjauksia. Minun mahdollisesti tulevat lapseni eivät joudu käymään koulua järjestelmässä, jossa Viktor Orbán on nostettu historiankirjoissa kansallissankariksi. Minun työurani kotimaassa ei ole jo valmiiksi pilalla siksi, että olen valmistunut ”Soros-yliopistosta”. (Se voi hyvinkin olla pilalla vaikka siksi, etten asu Suomessa tai tunne sieltä paljon oman alani ihmisiä.)

Silti minuakin suututtaa, miten voimattomaksi ja hyödyttömäksi kouluttautuneet ja tarmokkaat vaipuvat, kun hallitus on juntannut ideologiansa tarpeeksi syvälle valtion rakenteisiin. Kukaan politiikasta tai yhteiskunnasta kiinnostunut tuntemani unkarilainen ei usko, että asiat nitkahtaisivat heidän kotimaassaan parempaan suuntaan seuraavaan kymmeneen vuoteen.  Valtapuolue on ainoa, jolla on varaa tehdä suuria vaalikampanjoita, ja vaalipiiritkin on vedetty heidän kannaltaan edullisesti. Fidesziä äänesti eurovaaleissa yli puolet unkarilaisista äänioikeutetuista. Fideszin valta murenee jonain päivänä, kenties, mutta siihen tarvitaan ärhäkkä kansanliike ja Orbánin kaatuminen.

Kai haluan, että Unkarista tiedetään halvan kaljan ja kylpylöiden lisäksi myös kaikki edellä mainitut.

En sano, etteikö siitä loma-Unkarista pitäisi nauttia. Balatonilla on ihanaa pyöräillä auringonpaisteessa ja pysähtyä rantabaariin alle euron viinilasilliselle, ja Budapestissä voi antaa kameran laulaa ilta-auringon kultaisten säteiden hivellessä uusklassisia julkisivuja. Kunhan vain muistaa, että se toinen puoli on olemassa: sen näkee kyllä, kun nostaa lomalaseja nenältä. Ei tarvitse kuin skannata metrotunnelien propagandakylttejä Google Kääntäjällä.

Unkarissa kannattaa ehdottomasti käydä, ja Budapest on yksi Euroopan hurmaavimpia kaupunkeja patsaineen, puutarhoineen ja ränsistyneine sisäpihoineen. Minua kiehtoi Unkarissa aluksi tunnelma, ja kiehtoo edelleen. Kuulostaa kliseiseltä, mutta Budapestissä on sielua ja syvyyttä: ehkä sen takia, että Unkarin historia on sortoa ja säpinää täynnä. Ottomaaneja, Itävalta-Unkarin keisarikuntaa, Neuvostoliiton satelliittivaltiota… Unkaria on koeteltu. Unkarilaisiin on myös mukavaa tutustua: heillä on usein musta huumorintaju ja suorat mielipiteet.

Olen siis ihan muina Neoina valinnut pillerien väliltä monta kertaa päivässä. Se on raskasta. Vaikka vuosi Budapestissä olikin aivan uskomaton, en tahtoisi viettää siellä välttämättä enää toista. CEU:n muutto Wieniin tuntuu helpotukselta (vaikka itävaltalaisetkin poliitikot ovat rypeneet viime aikoina skandaaleissa): ei tarvitse mennä kuvaamaan mielenosoituksia peläten kyynelkaasua tai sitä, että kaveri vangitaan. Ehkä nyt yliopistomme voi toipua ja jatkaa Unkarin ja muiden Itä-Euroopan korruptoituneiden valtioiden tutkimista ja tukemista ilman lakkauttamisen uhkaa.

Palaan varmasti Unkariin, ihan vain siksikin, että meillä on siellä vielä jonkin verran opetusta. Haluan myös pysyä kärryillä Unkarin tilanteesta ja kertoa siitä: blogissa, kirjoittamissani artikkeleissa, kasvotusten. Melkein mille tahansa Euroopan maalle voisi käydä unkarit: jos lakataan täysin välittämästä siitä, kuka tekee päätöksiä, parlamenttiin voi päätyä vallanjanoisia opportunisteja, jotka nappaavat median, oikeuslaitoksen ja koulutuksen hallintaansa.

PS. Yritin olla sisällyttämättä tähän liikaa analyysiä Orbánin politiikan ideologiasta ja sisällöstä. Jos haluat kuulla siitä lisää, niin kysy, linkkaan hyvää luettavaa. Lyhyesti: Fidesz ei ole äärioikeistopuolue. Se on kameleonttipuolue, joka käyttää ihan mitä tahansa olkinukkea, kuten pakolaisia, varmistaakseen kannatuksensa. Fideszille tärkeintä on pysyä vallassa, ei ajaa kansan asiaa.

Yleinen

Mitä kuuluu?

26.5.2019

Meni viisi viikkoa julkaisematta mitään.

Samasta syystä kuin en kaiva kameraa esille vuoren huipulla tai keikan parhaan biisin aikana. Silloin pitää imeä näkymä ja tunnelma itseensä, ja muistoja voi sitten myöhemmin käsitellä ja ymmärtää.

Näiden viikkojen aikana olen käynyt Slovakiassa ja Kroatiassa autoilemassa (perheen tai ystävien kanssa), pistänyt helvetin rankan kevätlukukauden pakettiin (ja saanut parempia arvosanoja kuin koskaan vielä yliopistossa), telttaillut Balatonilla viikonlopun verran ihan junaradan vieressä, heittänyt hyvästit Budapestissä asumiselle ja ihanalle kämpälle, viettänyt suloiset 11 päivää Leipzigissa kuherrellen (ja jättänyt Leipzigin taakse niin vastentahtoisesti kuin vain voi) ja lopulta päätynyt Tromssaan kesäksi.

Ihan hitosti kohinaa, eikös.

Olen matkannut fyysisesti monia kiharaisia mutkia pitkin takaisin pohjoiseen. Tahti kuulostaa hengästyttävältä, mutta oli nautittavaa oikeastaan ihan tänne Tromssaan asti. En ollut käynyt melkein vuoteen missään ilman perheentapaamis- tai työntekotarkoitusta, joten tuntui ihanalta vain hypätä vuokra-auton pelkääjän tai kuskin paikalle ja navigoida pitkin Slovakian hämmästyttävän kuoppaisia ja Kroatian yllättävän hyvälaatuista tieverkostoa. Oli jo aikakin päästä nuuskimaan niin Tatrojen, Balatonin kuin Välimerenkin tuulia.

Vaikka olen saanut siirrettyä puolet omaisuudestani kesäteloille Budapestiin ja toisen puoliskon mukaani tänne Tromssaan, ja vaikka olen aloittanut työharjoittelun omasta mielestäni ihan mukavasti, sydän ei ikävä kyllä sattunut mukaan Berliini-Tromssa-lennolle.

En ole vieläkään ihan täysillä tässä Norja-kesässä mukana, ja meni hetki tajuta, miksi. Loppukesästä alkaen edessä on niin hienoja juttuja, että haluaisin hypätä madonreikään ja pyrähtää vanhempien kotipihaan auto täynnä ulkoiluromua polkupyörästä lähtien. Edessä on vaikka mitä mahtavaa, takana on vaikka mitä mahtavaa (mutta myös liikaa opiskelua), ja tässä hetkessä on puolikiinnostava työharjoittelu kaupungissa, jossa en tunne juuri ketään.

Kun tietää, mistä lievä epämukavuus johtuu, siitä voi myös oppia ja opetella sietämään sitä. Jopa ehkä pitämään siitä.

Päällimmäisenä mielessä on iltaisin ikävä. Budapestin ja Leipzigin välimatka ei ollut kummoinen, ja kumpikin sai opiskelijana otettua reiluja viikon lemmenlomia toisen luo vähintään kerran kuussa. Nyt meitä kumpaakin vaivaavat 8 tunnin toimistopäivät ja rahapula, joten pääsemme seuraavan kerran nukahtamaan toisen kättä puristaen ehkä heinäkuussa. Tämä kokemus taitaa opettaa meille molemmille, että nyt ei ole hyvä olla erossa, ja vauhdittaa motivaatiota muuttaa samaan paikkaan niin nopeasti kuin mahdollista.

Kaipaan myös kurssikavereita. Hitsauduimme todella tiiviiksi porukaksi kirjastossa ryhmätöitä vääntäessä ja halpaa unkarilaista viiniä latkiessa, ja nyt melkein kaikki lähtivät kesäksi työharjoitteluun kuka minnekin: Puolaan, Saksaan, Viroon, jopa Hong Kongiin. Ensi vuonna meidät jaetaan kahteen ryhmään, joista toinen suuntaa Wieniin ja toinen New Yorkiin, joten pelkäsin, että yhteytemme katkeaisi saman tien. Näköjään muutkin olivat huolissaan samasta asiasta, ja olemme tekstanneet joka päivä. Kesän jälkeen kurssinpuolikkaamme jälleennäkeminen on varmaankin naurunkyyneliä ja huonoja vitsejä täynnä. Toivon todella, että nämä tyypit ovat se kaveriporukka, jonka kanssa voi vielä vuosikymmenten päästäkin viettää pitkiä viikonloppuja jossain Keski-Euroopan pääkaupungissa ja sössöttää sosialismin oikeasta luonteesta.

On myös todella outoa olla samalla leveyspiirillä perheen ja lapsuudenystävien kanssa, mutta silti 9 tunnin ajomatkan päässä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Inarista ei voi lähteä tänne kahden päivän vapailla, eikä täältä sinne. Päällemme saattaa ropista räntää samasta matalapaineen rintamasta, mutta emme voi piilotella siltä samassa kivenkolossa päiväpatikalla. En ole käynyt kotikotona sitten tammikuun, enkä malta odottaa niitä elokuun viikkoja, kun pääsen lämmittämään rantasaunaa ja paistamaan lättyjä Inarijärven saaressa.

Sitä paitsi jonkun toisen kirjoittamien raporttien oikolukeminen kesäkaudella tyhjentyvällä toimistolla on aika tylsää. Itse asiassa suunnittelisin mieluummin gradua. Ehkä minun pitäisi sittenkin harkita sitä väikkäriä.

Suomi-lomaa ja Wienin syksyä odotellessa aion siis lenkkeillä merenrannassa, opetella käyttämään Squarespacea ja tekemään ei-akateemista tutkimusta, valloittaa vuoria uusien patikointikaverien kanssa ja kutsua Tromssaan kylään perhettä ja ystäviä. Vaikka tämä ei olekaan se aika ja paikka, jossa ehdottomasti tahtoisin olla, täällä on aivan viihtyisää ja ennen kaikkea opettavaista.

Kuvat huhtikuisesta Zagrebista, jossa tuoksui alkukesä ja jossa alkoi sataa heti, kun saimme jäätelötötteröt kouraan. 

Yleinen

Kun yritin pysyä yhdessä maassa

11.4.2019

Olen ollut viimeisen neljän vuoden aikana kirjoilla kuudessa eri maassa (Suomi, Norja, Sveitsi, Itävalta, Hollanti ja Unkari), minkä lisäksi olen viettänyt muutaman viikon tai kuukauden Costa Ricassa ja Kanadassa. Näiden päälle olen vielä viettänyt viisi kuukautta reppureissulla.

Kun lähdin ensimmäistä kertaa ulkomaille kesätöihin – Sveitsiin nelisen vuotta sitten – lupasin itselleni, että reissailisin ja riekkuisin niin kauan kuin tämänmuotoinen seikkailu sykähdyttää. Hauskaa on ollut, enkä vaihtaisi yhtään kokemusta pois. Noh, olen kuitenkin nyt Tilburg Universitystä valmistuttuani ollut vankasti sitä mieltä, että osittainen matkalaukkuelämä saisi jo riittää.

Hain CEU:hun osittain siksi, että voisin viettää kaksi vuotta samassa kaupungissa. Halusin ystäviä, joiden kanssa tiet eivät erkanisi vähään aikaan; ostaa pyörän ja hyvän paistinpannun ja moikkailla kiipeilysalilla ja lenkkipolulla tuttuja kasvoja. Ja jos lähtisinkin reissuun, voisin palata tuttuun kouluun, tuttuun asuntoon.

Aika ironista, että CEU:n pyörremyrsky voimistui juuri sinä vuonna, kun minun piti asettua pikkuisen aloilleni, antaa ensimmäisten vesijuurten tunkea esiin. Unkarin autokraattinen hallitus on kammennut yhdysvaltalaisomisteista yliopistoamme ulos maasta jo parin vuoden ajan, ja ensi syksystä lähtien CEU:n kampus hivuttautuu pikku hiljaa Wieniin. Jokainen opetusohjelma sai itse päättää, kummassa kaupungissa jatkavat maisteriopiskelijat kuluttaisivat luentosalien penkkejä. Kv-politiikan kahden vuoden ohjelma, jossa siis opiskelen, päätti heivata meidät ensi syyslukukaudeksi Wieniin ja kevääksi takaisin Budapestiin.

Eikä siinä vielä läheskään kaikki. Menen kesäksi työharjoitteluun Norjaan, ja kenties talvisen Budapestiin paluun sijaan lähdenkin vaihtariksi Saksaan. Olen jo saanut hyväksynnän vaihto-opiskelulle, mutta CEU:n tilanne on niin sekava, etten uskalla vannoa Saksan-keikkaa varmaksi. Sekavia ovat omatkin aikatauluni, sillä voi olla, ettei vaihto sovi omaankaan elämäntilanteeseen.

Suunta on silti todennäköisesti kohti Saksaa viimeistään gradunkirjoittelua varten – siihenkään ei ole enää kuin vuosi.

Seesteisen Budapestiin jämähtämisen sijaan luvassa onkin seuraavanlainen sekava pomppiminen:

1-4/2019: Budapest, Unkari

5-8/2019: Tromssa, Norja

9/2019: Budapest, Unkari

10-12/2019: Wien, Itävalta

2020: Budapest ja/tai Saksa vielä tuntemattomassa järjestyksessä

Tämän puliveivauksen logistiikka kuulostaa hirveältä, mutta ei itse asiassa varmaankaan ole kovin vaikeaa. Voin jättää suurimman osan maallisesta mammonastani tänne Budapestiin jonkin paikallisen kaverin häkkivarastoon, ja ne on suht helppo kärrätä Unkarista Itävaltaan. Itävallassa meille tarjoillaan ilmaista majoitusta, koska kun otimme opiskelupaikan vastaan, sijoituspaikkana luki koko kahdeksi vuodeksi Budapest. Ja kun näin ei olekaan, on yliopiston vastuulla hankkia tällaisille koulutuspakolaisille majoitus ja kuljettaa meidät maasta toiseen.

Ehkä minun ei ollut tarkoituskaan asettua vielä lainkaan aloilleni. Pääsen kokemaan kesän Norjan vuorilla ja ilmastoraportteja kaivellen, syksyn wieniläisessä opiskelija-asuntolassa sacher-kakun ja rieslingin äärellä ja kenties sitten päätyä jo suunniteltua nopeammin sinne, minne todella haluan päätyä ja jonne todennäköisesti juutun pitemmäksi aikaa.

Tai mistä sitä tietää. Ehkä muutankin seikkailupakuun sen sachsenilaisen kiipeilijän kanssa, jonka kanssa yritän päästä saman postiluukun taakse. En usko, että tärkeintä on tällä hetkellä pysyvä osoite, vaan pysyvät ihmissuhteet, joita ei tarvitsisi hoitaa enimmäkseen Skypen kautta.

Yleinen

Tutustumassa unkarilaiseen ekokylään

2.4.2019

On kyllä kiirettä pidellyt loppuesseiden kanssa, joten en ihan hihkunut riemusta, kun kestävän kehityksen kurssin kenttäviikonlopun ajankohta selvisi: kahden kaikkein kiireisimmän viikon välissä.

Ei kait siinä muu auta kuin lyödä läppäri kiinni kolmeksi päiväksi ja yrittää avata mielensä oravanpyörästä hypänneiden utopioille. Suuntasimme Gyürüfün Etelä-Unkariin viikonlopuksi tutustumaan ekokylän ajatukseen ja toteutukseen sekä teoriassa että käytännössä.

Puhuimme paljon siitä, mikä erottaa tavallisen kylän ekokylästä. Juu, ekokylissä ollaan ympäristöystävällisiä ja tehdään yhteisönä tasa-arvoisia päätöksiä. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin tunne siitä, että ekokylässä eläminen on pakoa kaupungista ja oravanpyörästä, mutta Nuorgamissa syntynyt ja sinne jäänyt poromies on vain tavallinen kyläläinen.

Kapitalistisen kulutusyhteiskunnan kritisoiminen ja siitä irtisanoutuminen eivät missään nimessä ole huonoja juttuja. On paljon vaikeampaa muuttaa Kalliosta Nuorgamiin ja opetella poronhoitoa kuin syntyä perheeseen, jossa voi kulkea vanhempien mukana poroaidoilla taaperosta asti. Samalla lailla nostan hattua Gyürüfüün muuttaneille oman elämänsä pioneereille, jotka ovat vaihtaneet vaikkapa toimittajan työn vuohien kaitsemiseen ja insinöörinuran majatalon pyörittämiseen ja hevosten kouluttamiseen. Suurin osa kylän asukkaista on muuttanut sinne jo 90-luvun lopulla, joten he todella ovat sitoutuneet piskuisen ekokylän elämäntapaan.

Gyürüfü tyhjeni kokonaan 60-luvulla, kun Unkarin sosialistinen hallitus tuomitsi kylän tuottamattomaksi yhteiskunnalle. Talot hajosivat ja pellot metsittyivät. 90-luvun lopulla neljä hipihtävää perhettä päätti elvyttää hylätyn kylän. Vuonna 2019 Gyürüfüssä perinteisen mallisissa taloissa on katolla aurinkopaneelit ja vankat antennit wifiä varten.

Jos esseiden paine ei olisi kolkutellut takaraivossa ja ohjelma olisi ollut vähän löysempi, Gyürüfü olisi voinut tarjota mahtavaa rentoutumista lukukauden lopuksi. Kevät oli saapunut Pécsin kukkuloille, joten ruoho vihersi, linnut lurittelivat puissa raivoisasti ja aurinko kärvensi kaikkien meidän kirjastonkalpeat naamat uuteen uskoon.

Kissat ja koirat kuljeskelivat isäntäperheemme pihapiirissä ja kerjäsivät kesken luentojen rapsutuksia. Eikä luentoja voisi oikein mukavammin pitää: istuimme ringissä nurmikolla, nautiskelimme aamupäivän auringonsäteistä ja ryystimme teetä termarista. Tauoilla opettelimme jousiammuntaa ja savitiilien tekemistä (siihen sisältyy esimerkiksi tasajalkaa hyppimistä).

Saimme maistella paikallista hunajaa, vastapaistettuja donitseja ruusunmarjahillolla ja vuohenjuustoa naapuritalosta. Iltaisin pihavajasssa lämpeni vastarakennettu puusauna, jonka löylyissä kuuntelin proffan kertomusta hänen 27 Kanadassa vietetystä vuodestaan. Iltaisin pesin hampaita jurttamme vieressä ja ihailin tähtitaivasta. Sitä kun ei Budapestin valosaasteissa koskaan oikein näe. Tuntui kuin olisi ulkosaunamme terassilla tammikuussa, vain revontulet puuttuivat.

Äiti Maata ei pelasteta ilmastonmuutoksella sillä, että jokainen meistä pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa maaseudulle. Opin kuitenkin jurttaviikonlopun aikana sen, että jokainen voi tehdä paljonkin hiilijalanjälkensä pienentämiseksi ja yhteisöllisyyden lisäämiseksi. Ei ole pakko muuttaa hiekkatien päähän kasvattamaan hevosia, jotta voisi ottaa lungimmin ja olla vähemmän haitaksi ympäristölle: kaupungissa voi vaikka kierrättää tehokkaasti, asua vähän kompaktimmin ja osallistua kaikenlaiseen järjestötoimintaan.

Isäntämme István kertoi leikitelleensä maallemuuttoajatuksella opiskeluajoistaan lähtien. Unelma piinasi häntä päivin ja öin, ja lopulta hänen oli tehtävä valinta: haudatako haaveet vai muuttaa elämän suuntaa perustavanlaatuisesti?

Samanlaisia pienimuotoisia pakkomielteitä lienee meistä jokaisella. Yhteiskunnan asettamat paineet ohjailevat käyttäytymistämme laumaeläiminä. Toivottavasti Istvánin tarina rohkaisee vielä monia tekemään sitä, mikä tuntuu oikealta. Kunhan esseet on taputeltu, hyppään varmasti syvällisten pohdintojen pariin ja muistan Gyürüfün öisen hiljaisuuden.

Oletko koskaan halunnut heittää hanskoja tiskiin ja muuttaa pikkukylään silittelemään kissoja (ja raatamaan niska hiessä)? 

Istvánin perheen luona voi majoittua mukavasti vierastuvassa noin 15 euron hintaan per nuppi, jos haluaa lähteä tuijottamaan kukkuloita ja tähtiä ja ennen kaikkea rentoutumaan. Täältä löytyy runsaasti infoa unkariksi ja yhteystiedot.

PS. Valtava hatunnosto vanhemmilleni, joiden takia tämä ekokylävierailu ei tuntunut kovinkaan erikoiselta. Olen nimittäin tottunut kantamaan ulkosaunalle vedet avannosta, kuokkimaan pottuja syyskuussa, ripustamaan poronsydämiä kuivaamaan kevättalvella ja kääntämään kompostia. Eikä sen parempaa lapsuutta olisi voinut olla.