Browsing Tag

Road-trip

Espanjaan helppo alku Finlinesilla ja rento jatko läpi Saksan

Joskus lomalle lähtö on täydellinen. Kaikki asiat loksahtelevat paikoilleen, aikataulu on rento ja mieliala hyvä. Näin oli nyt.

Hetkeä ennen kuin piti alkaa pakata, löysin kolme Barbieta, jotka olivat olleet piilossa. Olin luvannut etsiä niitä uudelle leikkijälle, joka perheensä kanssa oli tulossa kotiimme muutamaksi viikoksi putkiremppaansa pakoon. Sinne ne jäivät tyttöä odottamaan niin kuin iso laatikollinen pikkulegoja isolle veljelle.

Melkein itsellemmekin yllätykseksi tavarat mahtuivat autoon, vieläpä ystävälle Espanjaan matkustava saunan kiuaskin, joka istahti takapenkille turvavöihin siihen kohtaan, missä viimeksi matkusti viisivuotias pojanpoikamme. Tuli pieni ikävän häivähdys, kun olimme eroamassa kymmenestä lastenlapsestamme kahdeksi kuukaudeksi.

Aikaa oli riittämiin, ei ollut kiirettä mihinkään ja lähdimme jumalanpalvelukseen Hyvän Paimenen kirkkoon. Juha Leiviskän suunnittelema kirkko on muuten yksi kauneimpia kirkkoja Helsingissä. Pappi rukoili seurakunnan esirukouksessa varjelusta matkallemme. Kirkkokahvilla naislauma muistutti Juhaa, että Pakilassakin olisi kirkkokuoro, jossa voisi laulaa, ei tarvitsisi jäädä ikuisesti Aurinkorannikon kuoroon. ”Tuu sitten kuoroon, kun tulette takaisin!”  Hyvän matkan toivotukset lähettivät meidät matkaan.

Jos helmikuussa lähtee ajamaan Vuosaaren satamaa kohti kesärenkailla, saa aina jännittää, mikä tien pinnan tilanne on. Tällä kertaa aurinko paistoi, lämpötila oli plussan puolella jo ties monetta päivää ja tien pinta oli kuiva kuin kesällä. Napakymppi!

 

Finnladyn aurinkokansi näyttää houkuttelevalta, mutta ei ihan sentään. Merellä aina vähän tuulee.

Sen sijaan aurinkoisesta meren pinnasta ja auringon laskusta jäämurskaan oli kiva ottaa hauskoja kuvia

Maisemat olivat melkein kesäisen näköiset. Tarkkaan katsoen kyllä huomaa, että osa tuosta sinisestä merestä on vielä jäätä, joka heijastuu sinisestä taivaasta, jolle kuu jo nousee. Oli ihana tunnelma!

Täydellinen auringonlasku kruunasi täydellisen päivän.

Helmikuussa kanssamatkustajia ei koskaan ole kovin paljon. Lasten leikkitilat ja kuntosali olivat tyhjiä, tyylikkään vessan sai kokonaan itselleen, eikä portaissakaan ollut vastaantulijoita.

Viime vuosina emme ole viitsineet maksella ateriapaketteja, koska niistä tulee meidän budjettiamme ajatellen aika paljon lisähintaa (n.260€ menopaluu) ja kaksi aikuista elää kyllä yhden vuorokauden ihan hyvin pikkueväillä ja kahvion tarjonnalla. Nyt innostuimme kuitenkin ostamaan brunssin (kahdelta 52€). Hinnalla saa käydä sekä aamiaisella että lounaalla (ennen klo 13) ja valikoima on hyvä. Aamu alkoi siis kuohuvalla.

Talvella ravintolassa on hyvää tilaa, eikä mihinkään tarvitse jonottaa.

Tämä on sitä laivamatkan rentoutta, josta on niin kiva aloittaa pitkä matka. Yksi päivä oleilua ja viihtymistä.

Kyllähän laivalta aktiviteettejakin löytyy, jos niitä kaipaa.

Illalla laivan kannella on tunnelmaa, joskin kylmää sellaista näin helmikuun lopulla, kun laiva alkaa lähestyä Travemünden satamaa.

Jos aiot ajaa Espanjaan, vaihtoehtoja on oikeastaan kolme. Ruotsin kautta, Baltian kautta tai lautalla Saksaan.  Moni sanoo valintaperusteeksi hinnan ja pitää Finnlinesin vaihtehtoa kalliina. Meidän kokemuksiemme ja aikataulujemme mukaan Finnlines on ihan kilpailukykyinen vaihtoehto. Jos ajaa Ruotsin kautta, lauttamatkoihin Helsingin ja Tukholman välillä edestakaisin menee aika helposti pari satasta (vähemmän välillä Naantali – Kapellskär), kolmas satanen menee Ruotsin ja Tanskan välisiin lauttamaksuihin, reilusti yli neljäs polttoaineeseen, jotain Tanskan Rödbystä Saksan Puttgardeniin ja sitten jotain ainakin yhden yön yöpymiseen mennen tullen. Aika piankin ollaan yli viiden sadan, jolloin Finnlinesin lauttamatkasta maksamamme 570 € menopaluusta alkaa olla jo aikalailla samoissa hinnoissa. Jos se vielä on hitusen kalliimpi (tuskin), sen olemme kyllä ihan valmiit maksamaan siitä, että ei tarvitse itse ajaa, vaan voi lojua laivalla. Sama ajatus pätee Baltian reittiin.  Lähes 1500 km pitempi ajomatka ei houkuttele.

Joitain muita virityksiä saattaisi löytyä. Kerran olemme kokeilleet reittiä Malmöstä Saksaan. Halvempi se oli kuin lauttamaksut Saksasta Ruotsiin, mutta aikataulut olivat vähän hankalat.

Meille hyvä vaihtoehto on  aloittaa matkamme Espanjaan Vuosaaren satamasta. Tähän valintaan vaikuttaa toki myös se, että lähdemme helmikuussa ja palaamme huhtikuussa, jolloin emme ole liikkeellä sesonkihinnoin ja kelit Ruotsissa tai Baltiassa saattaisivat olla arvaamattomat. Ja halvin hinta tarkoittaa myös halvinta mahdollista ikkunatonta hyttiä laivalla ilman aterioita.

Kelien armoilla olemme tietysti myös Vuosaareen ajaessamme, mutta onneksi matkamme ei ole pitkä. Kesärenkaat  vaihdettiin edellisenä päivänä ja tällä kertaa keli todellakin suosi lähtöämme.

Yksi epämukavuus tällä reitillä on, ja se on saapuminen Travemünden satamaan illalla myöhään. Kaikkien hotellien vastaanotto ei enää ole auki. Me olemme löytäneet pari mukavaa vaihtoehtoa ja kerran yöpyneet Airbnb-majoituksessa, jonka isäntä lupasi tarvittaessa odottaa vaikka aamuyöhön. Hotel Sweitzerhaus Lyypekissä oli jälleen meidän valintamme. Tässä paikassa on se etu, että avain löytyy koodilla kirjelaatikosta, eli vaikka laiva myöhästyisi, mitään ongelmaa ei tule. Hotelli löytyy helposti, koska se on aivan Travemünder Alleen vieressä ja näkyy hyvin satamasta tullessa. Matkaa on 12 km.

Oma huone löytyi tälläkin kertaa portaitten yläpäästä.

Paikka on mielenkiintoinen tunnelmaltaan. Käytävillä on kaikenlaista rekvisiittaa, aamiaishuoneen seinillä on elämään kannustavia mietelauseita, ja aamiainen on hyvä.

Juhalle kyllä ehdottomasti mieleenpainuvin yksityiskohta on baarin hyllyllä lojuva kitara, joka vuodesta toiseen on epävireessä. Emäntämme kyllä väitti, että on sitä joku joskus soittanutkin.

Minä hoksasin ensimmäistä kertaa, että rakennuksen päädyssä oli nukkeliike. Meni vartti lisää, ennen kuin pääsimme matkaan, vaikka se ei ollut edes auki.

Olemme olleet tällä matkalla jo niin monta kertaa, että joistain asioista tulee rutiineja. Yksi näistä on eka pysähdys. Designer Outlet Soltaussa on sopivan matkan päässä, juuri sopivasti, kun tekee mieli ensimmäistä kahvikupillista tai vessaa. Ja joskus löytyy jotain tarpeellista ostettavaakin. Tällä kertaa tarvitsin uusia punaisia farkkuja Gerry Weberin outletistä. Niitä saa sieltä yleensä parista kympistä ylöspäin ja Suomessa sitä oikeaa kokoa ja mallia ei löydä koskaan alle satasen. On täältä ostettu usein muutakin. Ihania satiinilakanoita, keittiötarvikkeita ja lapsille vaatetuliaisia esimerkiksi Steiffiltä.

Alue on myös ihan mukavan tunnelmallinen vanhanaikaisine saksalaistaloineen.

Vessat taas eivät ole yhtään vanhanaikaisia vaan ihanan siistejä ja tunnelmallisia kukkakimppuineen.

Yksi tylsä pettymys Saksan moottoriteiden varrelle tänään mahtui. Katsoimme kartasta, että Bielefeldissä olisi Dr. Oetkerin museo. Juha ei suostunut ajamaan ohi, ja kiinnosti se minuakin. Ajoimme parkkitaloon ja kävelimme vastaanottoon. ”Vain etukäteisvarauksella”, oli tyly tervehdys. Ei auttanut. Sinne jäi puomin taakse.

Matkanteosta tuli yhtäkkiä yllättävänkin mielenkiintoista, kun Juha avasi keskustelun: ”Kun lukioikäisenä olin ensimmäistä kertaa täällä Saksassa ja Werneri näytti paikkoja, ei ollut minkäänlaista käsitystä, millainen elämä oli edessä.” ”No, minkälainen elämäsi sitten on ollut?” kysyin uteliaana. ”Sellainen tavallinen, normaali…” Tuostakin olisi jo voinut yllättyä, mutta kun olin kuulevinani myös adjektiivin ”tylsä”, niin asetuin kunnolla kuuntelemaan. Täytyy sanoa, että tuota seurannut keskustelu pystyi tuomaan esille yllättävän monta uutta asiaa vielä yli 45 vuoden yhteisen elämän jälkeen. Ihan rakentavassa mielessä kylläkin, ei riidellen eikä loukkaantuen millään tavalla. Mutta kyllä Juhakin joutui jossain vaiheessa toteamaan, että elämä minun kanssani ei ole ollut tylsää, eivätkä kaikki meidän perheen jutut ihan tavanomaisia ole olleet. Kokemukset vain ovat eri näkökulmista erilaisia ja oma tausta vaikuttaa paljon. Jos omien lapsuuden ja nuoruuden kokemusten perusteella pitää normaalina sitä, että yksi lapsista voittaa koriksen Suomen mestaruuden, pari juoksee maratoneja ja ne kaksi muuta kuuluvat parhaisiin musiikin ammattilaisiin, eli perheessä on Club For Fiven basso ja milloin missäkin solistina esiintyvä oopperalaulaja, niin kai se sitten joillekin on vain normaalia ja tavanomaista. Minun elämässäni nuo asiat ovat olleet yllätyksiä ja tehneet elämästä kaikkea muuta kuin tavallisen.

Käytätkö sinä automatkoja syvällisiin keskusteluihin?

Vielä lisää aikaa keskusteluun tuli, kun juutuimme Saksan moottoriteille tyypilliseen ruuhkaan. Parin tunnin matelemisen jälkeen ohitimme ruuhkan syyn. Rekan lasti oli pahasti levinnyt koko moottoritielle.

Soitimme majapaikkaamme ja kerroimme olevamme myöhässä. ”Kein Problem, wir sind hier für Sie”, oli iloinen vastaus. Näin uskoimmekin, paikka oli meille ennestään tuttu, eikä ollut yllätys, että emäntä oli varannut meille paikan parhaan viihtyisän ja tilavan huoneen ja odotti tuliaissuklaiden kanssa.

Paikkakunta on Boppard, majapaikan nimi on Pension Haus Weller.

Viimeksi täällä ollessamme suunnittelimme, että seuraavalla kerralla tulemme iltapäivällä, teemme rauhallisen kävelylenkin Main-joen rannalla ja ihailemme auringonlaskua vastarannalle. Se maantielle levinnyt rekka muutti suunnitelmat, ja iltalenkkimme oli tunnelmallinen kuutamokävely.

Ja keskustan saksalaistalot kuvasin iltavalaistuksessa.

Aamulla maisema ikkunasta oli niin saksalainen, niin saksalainen.

Aamu hotellissa oli kuin romanttista juhlaa. Olimme ainoat asiakkaat kauniisti sisustetussa ruokasalissa.

Eikä aamiastarjotinta ollut suinkaan huitaistu kokoon. Kinkkuviipaleetkin oli kietaistu keitetyn parsan ympärille, ananaskirsikat koristelivat lautasta, jolla oli hedelmiä, vihanneksia, kinkkua ja lohta. Tarjolla oli kahvin seuraksi monenlaista leipää, jogurttia ja mehua ja hedelmät emäntä kehotti ottamaan mukaan matkaevääksi.

Tämmöinen söpö rakennus hotelli oli ulkoa. Kuin pikkuinen peikkolinna.

Täydellistä matkan alkua ei varmaan pitäisi lopettaa aamuiseen sumukuvaan, mutta näin lähdimme ajamaan Koblenzista Luxembourgin kautta Ranskaan. Jatkuiko sumu, vai paistoiko aurinko, sille tulee pian jatkoa. Ole kuulolla, käy meidän Fb-sivulla tykkäämässä, niin näet, milloin uutta tulee ja mistä. Espanjaan Espanjassa Espanjasta

Unkarin läpi kotia kohti – Veszprém, Herend ja Györ

Saavuimme Unkariin Zagrebista Kroatian rajan yli Meillä oli jo menomatkalla valmiiksi ostettu  Unkarin moottoriteiden vinjetti, joten ajoimme saman tien Unkarin puolella moottoritielle, ja ennen pitkää Balaton alkoi vilahdella tielle. Jatkoimme kuitenkin pysähtelemättä Veszprémiin, koska halusimme olla siellä ajoissa tutustuaksemme meille uuteen paikkaan.

Majapaikkamme osoittautui taas nappivalinnaksi. Meillä oli hyvin varusteltu ja nätti huoneisto talossa, jossa isäntäväki asui itsekin.

Iltapäivä ei vielä ollut kovin pitkällä ja meillä oli aikaa kävellä siellä täällä ympäri pienen kaupungin keskustaa. Olipa kaunis!

Juha yritti keksiä, mitä Veszprémissä tapahtuisi G-duurissa vuonna 2023. Minä luulen, että sävellajeista välittämättä kaupunki on pyrkimässä ehdolle Euroopan kulttuuripääkaupungiksi.

Balatonin rantaan oli alle 20 kilometriä. Ajoimme sinne, ihan vain jonnekin, ja kävelimme rannassa auringonlaskua ja kuun nousua katsellen ja muistelimme edellistä käyntiämme täällä. Silloin olimme täällä lasten kanssa ja pojat leikkivät polkuveneillä rannalla.

Penkillä istuessa tuli haikea olo menneestä. Silloin ei mitenkään tajunnut, että nuo järvellä seikkailevat pojat ja penkillä vieressä istuvat tyttö ja nuorin poika niin pian olisivat aikuisia ja lastenlastemme vanhempia.

 

Balatonin rannat olivat muuttuneet 25 vuoden takaisista paljon turistisemmiksi. Suurin osa rantakaistaleista oli suljettu, niihin pääsi vain pääsymaksusta ottamaan aurinkoa ja leikkimään tai pelailemaan.

Illalla tein vielä pikku lenkin asuinympäristössämme kuuta ihaillen. Juha kyllä väitti, että lähdin lähikadulle talsimaan vain, koska askelmittarin lukemat eivät riittäneet. No, kukin tulkitsee. Minusta kuva on hieno.

 

Veszprémistä Herendin kautta Györiin

Kivoista yöpymispaikoista on aina ikävä lähteä pois saman tien. Mutta ei auta. Jos ajattelee viidessä viikossa käyvänsä kaukana, ei kaikkialla voi viipyä.

Posliinitehtaista ja lasinpuhaltamoista on tullut yksi suosikki pysähdyspaikkoja valitessamme. Meissenin tehtaat Dresdenin lähellä ja  Lauschan lasipajat Thüringenissä ovat olleet aivan ihania, ja Willeroy&Bochin outlet-myymälästä Metlachissa olemme tehneet paljon  edullisia ostoksiakin. Nyt tarjoutui matkan varrelle unkarilainen Herend.

Lippukassalla ei ollut meidän lisäksemme ketään. Englanninkielistä opastettua kierrosta olisi saanut odottaa kaksi tuntia, mutta saksankielinen oli alkamassa tunnin päästä, joten totesimme, että otetaan se. Juhalta sujuu tuokin kieli kyllä, enkä minäkään malta olla hiljaa, vaikka kieli olisi mikä. Tunnissa ehdimme odotellessamme kiertää  museopuolen rauhassa. Kaksi muuta turistia näimme.

Ihania tavaroita!

Posliinileijona seisoi pihalla.

Museossa meidät otettiin vastaan näin kauniisti hymyillen.

Pihanäkymä.

Juhakin löysi jotain mielenkiintoista. Nuoteilla ja soittimilla koristellun lautasen.

Tämä pokaali on lahjapokaali. Tällainen tehtiin Unkarin EU:hun liittymisen kunniaksi. Vähän pienempi tehtiin jokaiselle muulle EU-maalle ja kuhunkin kirjoitettiin ensin pieni pätkä Unkarin kansallislaulusta ja sitten alkusanat kunkin saajamaan kansallislaulusta.

Tämän tarkoitusta en tiedä. Kaikkea sitä tehdään! Ainakin kuvassa näyttää olevan Budapestissa oleva Unkarin Parlamenttitalo.

Tämä on missikisojen (Anna Ball) pokaali. Perintöprinsessat saavat vähän pienemmän.

Tämä on kylpyhuonesetti. Vasemmalta ylhäältä alas oikealle:
1. Saippuakotelo ja kansi
2. Vesikannu
3. Lautanen sienelle
4. Hammasharjakotelo
5. Pesuvati
6. Alapesuastia naisille (bidee)
7. Potta

Tähän Rotschildin suvun astiaston malliin liittyy kertomus. Vapaaherratar Rotschild oli kadottanut kultaisen medaljongin ja se löytyi oksalta, jossa linnut leikkivät sillä. Pitihän siitä ilosta astiasto saada.

Näin katetaan juhlapöytä Herendin astioilla. Jos minulla olisi tällaiset, tuskinpa kattaisin. Käsin olisi tiskattava, ainakaan kultareunat  eivät kestä astianpesukonetta. Enkä kyllä raatsisi näin hienoja juttuja edes käyttää.

Museopuolella oli myös näyttely valmistusprosessista. Tässä luolassa tai paremmin kai uunissa, näkyy säiliöitä, joiden sisälle valmiiksi maalatut posliiniastiat pannaan polttoon.

Opastettu kierroksemme oli yllätys. Se siis oikeasti toteutettiin vain meille kahdelle, muita saksankielisiä turisteja ei paikalla ollut. Iloinen ja ystävällinen nuori mies näytti meille ensin videon valmistusprosessista ja valmiista tuotteista ja sitten pääsimme itse katsomaan läheltä työvaiheita.

Näissä muoteissa valmistuu kuppien korvia.

Näiden posliinihahmojen osia liimaillaan kiinni tuntikausia.

Tässä tehdään spagetintyyppisestä massasta pitsikoreja. Tekijän täytyy olla nopea, massa kovettuu melko nopeasti. Tämä tekijä kyllä osasi asiansa. Oli hauska seurata täsmällistä ja nopeaa työskentelyä.

Tähän kuvaan vilahti pitsikorien taakse myös oppaamme.

Tämä kaunis ruusu valmistui valmiista lehdistä muutamassa minuutissa. Näppärät kädet taivuttivat terälehtien reunat kadehdittavan taitavasti.

Opas esitteli meille useita malleja. Tässä yksi klassisimpia perhosmalleja, kuningatar Viktorian mukaan nimetty malli. Lontoon maailmannäyttelyn yhteydessä vuonna 1851 kuningatar Viktoria tilasi Herendilta perhosin ja kukin koristellun astiaston, joka nimettiin tilaajan mukaan. Sitten oppaamme näytti kuvat niistä lahjoista, jotka oli tehty Britannian uusimmille kuninkaallisille kastelahjoiksi. Monissa muissakin Euroopan hoveissa on Herendin tuotantoa ja 1840- ja 1850-luvuilla tehtaan tuotanto palkittiin Lontoon, New Yorkin ja Pariisiin maailmannäyttelyissä. Me tietämättömät olimme suunnilleen sattumalta ja päähänpistosta törmänneet maailmankuuluun arvokkaaseen taiteeseeen.

Aikaa vievää käsityötä tämä tuotanto on edelleenkin.

Tässä perinteisiä unkarilaisia hahmoja.

Kierroksemme lopuksi opas ja työnäytöksen taitava henkilökunta toivottivat meille hyvää päivän jatkoa. Vähän tunsimme itsemme kuninkaallisiksi.

Matkamuistomyymälän tuotteet eivät kuitenkaan oikein sopineet suomalaisten taviseläkeläisten budjettiin, mutta ostimme pari pakettia lautasliinoja ja saimme niille Herendin muovikassin. Ehkäpä tuollainen jääkaappimagneetti olisi ollut kiva kumminkin myös. (1000 HUF on vähän yli 3€).

Esimerkiksi tällä Rotschildin kuviolla.

Kierroksen hintaan sisältyi vielä kahvi Herendin kupeista. Kyllä maistui!

Mitään turistilaumoja ei täällä tänään ollut. Ymmärtääkseni kuitenkin tänne tehdään bussiretkiä esimerkiksi Budapestista.

Herendin tehtailla on ollut vaiheensa, nousu- ja laskukautensakin. Omistus on vaihdellut myös mielenkiintoisesti. Suvun omistuksesta vuonna 1948 Herendin posliinitehdas tuli Unkarin valtion omistukseen. Yksityistämisen myötä 75 prosenttia yrityksen omistuksesta siirtyi kuitenkin vuonna 1997 työntekijöille. Herendin tuotannon kulmakiviä ovat edelleen samat asiat kuin aluksikin: taiteellisesti korkea laatu ja taitavasti käsin maalattu runsas koristelu. Oli ihana käyntikohde.

Györ

Olimme Györissä kivasti iltapäivällä kolmen maissa ja majapaikkamme yllätti taas erittäin positiivisesti, kun olimme ensin löytäneet autolle lähikadulta hetkeksi parkkipaikan.

Unkarin kaupunkeihin tutustuessamme törmäsimme useinkin mainintaan ystävyyskaupungeista. Onkohan Unkarin ja Suomen välillä tavallista enemmänkin näitä ystävyyskaupunkisopimuksia? Györ on Kuopion ystävyyskaupunki.

Veimme majoittumisen jälkeen auton vähän kauemmas parkkihalliin ja lähdimme kiertelemään. Olipa taas monenlaista kaunista nähtävää. Komea kaupungintalo.

Kaupungintalon edessä olevalla aukiolla on muutakin kaunista, muita rakennuksia ja suihkulähde.

Eikä Juha malttanut olla leikkimättä vähän. ”Enkä pelkää yhtään!” Onneksi minulla oli puhtaita paperinenäliinoja laukussa, niin sai rillinsä taas kuiviksi.

Mentiin kohti Karmeliittatemppeliä, joka kutsui kävelykadun päässä. Basilika olisi ollut vielä kauempana.

Temppelin edessä oleva tori oli remontissa, mutta kerrankos sitä turisti tämmöiseen törmää. Itse asiassa temppelin toinen pääty oli myös huputettu. Ensi kesän turistit sitten saavat hienommat näkymät.

Ehdimme pikku hetkeksi sisälle, ennen kuin ovet suljettiin. Upeaa nähtävää, tässä kuva katosta.

Kaduilla oli valtavasti kivoja koristeellisia yksityiskohtia. Tässä yksi kävelykatujen ihanista koristeellisista erkkereistä. Erkkerit ja mahtipontinen koristelu ovat olennaisia barokkityylisissä rakennuksissa.

Seuraavaksi saimmekin sitten pysähtyä hetkeksi pitämään sadetta yhden rakennuksen seinän viereen. Ja sitten saimme ihailla sateen kastelemaa katua ja auringonlaskua talojen seinillä.

Ja hentoa sateenkaartakin.

Samassa laskevan auringon valossa tulimme myös  Benediktiinikirkon edessä oleva Széchenyi-aukiolle, joka peilasi aurinkoa kivasti.

Aukiolla on Mariaa kuvaava patsas.

En tiedä, mikä tämä on, mutta kaunis kuitenkin. Voi olla vaikka ravintolan koriste, kun oli yhden ravintolan oven päällä.

Yksi Györin kauneimpia barokkimonumentteja on tämä sovinnon arkki, joka on Gutenbergin aukiolla. Sen syntymisen tarina on vaikuttava. Se pystytettiin kaksinnaimisesta syytetyn sotilaan muistoksi sen jälkeen kun piispa oli yrittänyt pelastaa sotilaan yrittämällä kuljettaa hänet ruumisarkussa pois piilopaikkana olleesta luostarista. Juoni paljastui ja sotilas tapettiin. Kuningas määräsi, että Györin oli pyydettävä anteeksi pystyttämällä tämä patsas. Legendan mukaan arkussa ovat sotilaan luut, joita enkelit suojelevat.

Györissä kohtaa kaksi jokea. Raba ja Moson Danube, eli yksi Tonavan sivuhaaroista.

Györin konserttitalo. Valitettavasti ei ohjelmaa tänään. Olisi ollut kiva päästä käymään ja katsomaan ihan kunnolla.

Unkarin Györ on siis Kuopion ystävyyskaupunki, aika lailla saman kokoinenkin, vain parikymmentä tuhatta asukasta suurempi. Györ on Itävallan rajanaapuri ja kylmän sodan aikana se toimi itä- ja länsisaksalaisten kohtaamispaikkana. Siksi saksalaisturismin sanotaan vieläkin vaikuttavan täällä. Me totesimme tänään pariinkin kertaan, että saksan kieli kelpasi paremmin kuin englanti. Kävelylenkkimme keskustan kävelyalueilla oli todella kiva. Välillä satoi, välillä paistoi aurinko ja se näkyy kuvissa, joita tästä nätistä rakennuksiltaan barokkivaikutteisesta kaupungista otin. Koristeluja riittää. Luin osan majapaikan tarjoamista Györin esitteistä vasta illalla, tekemistä kyllä riittäisi seuraavaksikin kerraksi. Minä voisin käydä kävelyllä jokirannassa, joku muu voisi vierailla Audin tehtailla (visitor centre), jotka antavat täällä työtä noin 30 000 kaupunkilaiselle.

Jos Györ ei osu matkan varrelle, se on sopiva päiväretkikohde esimerkiksi Budapestista, Wienistä tai Bratislavasta.

Györin jälkeen päätimme sivistää itseämme poikkeamalla Tsekissä Unescon maailmanperintökohteeseen Telčiin. En voinut vastustaa tällaista kuvaa.

Telčistä lisää täällä:

Telč

Käy tykkäämässä Facebook sivustostamme Espanjaan, Espanjassa, Espanjasta, niin saat tiedot uusista teksteistä. Seuraavat tekstit tulevat tutusti Espanjasta jälleen. Tykkäysnappula löytyy sekä ala- että sivupalkista.

Unkarista Kroatian läpi Bosnia-Hertzegovinaan Osiljek ja Dakovo

Unkarin ja Mohacsin jälkeen oli aika siirtyä Balkanin maihin, eli Kroatiaan. Oltiin vielä EU:n sisärajoilla, joten rajamuodollisuudet menivät edelleen vain läpi ajaen.

Matka seuraavaan majapaikkaamme Dakovoon ei ollut pitkä, joten meillä oli hyvää aikaa pysähtyä Osiljekin kaupunkiin. Meillä oli vähän vaihdettuna Kroatian kunia, mutta olisi kannattanut käydä jossain tienvarren huoltoasemalla rikkomassa isot satasen setelit (= noin 25€), koska tietysti ensimmäiseksi törmäsimme siihen, että ei ollut kolikoita parkkimittariin. Lähdin parkkialueelta lähikaduille ”ostamaan jotain” ja käsivoidetuubiakin maksaessani sain heti kysymyksen: ”Olisiko pienempää rahaa?” Sain toki isosta takaisin, kun pienempää ei ollut, mutta sillä aikaa parkkimittarin ongelma oli ratkennut itsestään. Paikalle oli tullut pysäköinninvalvoja, jolle Juha oli näyttänyt, että ei ole kolikoita. Mies oli kysynyt, kuinka kauan Juhan auto paikkaa tarvitsisi ja maksanut samalla itse tunnin parkin. Uskomatonta! Tunti riitti aivan hyvin. Ehdittiin turisti-infoon, hienoon katedraaliin, hetkeksi jokirantaan ja vielä torin varren kahvilaan kahvikupillisellekin.

Torin varrella oli iso katedraali.

Menimme hetkeksi sisään ja vastaan tuli mies, joka toivotti tervetulleeksi erittäin ystävällisesti ja kertoi vähän kirkosta. Hän näytti, miten seinissä vieläkin on joitain sodan jälkiä, vaikka paljon oli jo saatu korjatuksikin. Monet maat olivat lahjoittaneet tiettyjä asioita, esim uudet lasi-ikkunat, maalauksia tai esineitä ja niitä mies myös esitteli. Kuvia ei saanut ottaa, mutta mies pyysi ottamaan kuvan nettiosoitteesta, josta saisi lisää tietoa. Pidin huolta, että samaan kuvaan tulivat amerikkalaisten lahjoittamat lasi-ikkunat.

Ja jos kamera laukeaa sylissä kattoa kohti, ei sillekään mitään voi.

Mies hyvästeli meidät vielä kauniisti, toivotti siunausta ja antoi muistoksi kortin. Jouduimme jopa itse kysymään, onko kirkossa joku laatikko lahjoituksia varten, niitäkään hän ei itse pyytänyt.

Kuulimme ystävältämme myöhemmin, että samassa Osiljekin kaupungissa olisi ollut myös luterilainen kirkko, jossa olisi saanut yhtä ystävällisen vastaanoton.

Viivyimme hetken torilla kahvilla.

Tätä raitiovaunua ei varmaan ihan kohta maalata uudelleen. Kivahan se on hehkuttaa Kroatian jalkapallomenestystä.

Jos paikassa voi kävellä rantaan, niin sinnehän toki mennään.

Turisti-infon täti oli naurahtanut meille hyväntahtoisesti, ettei pari tuntia tälle kaupungille riitä mihinkään, kun olimme kysyneet häneltä, mitä ehtisimme parissa tunnissa nähdä. Ajoimme sitten hänen neuvostaan vanhaan kaupunkiin aivan erilaiseen tunnelmaan ja kiertelimme toisen tuntimme siellä.

Vanha kaupunki kuulostaa aina vähän museolta ja turisteilta, mutta tämä oli täynnä paikallista nuorta elämää, kun kauppaoppilaitoksen ovesta purkautui väkeä torin laidan lounaspaikkoihin.

Jos olisimme viipyneet kolmannen tunnin, olisin käyttänyt sen jokirantaan ja viereiseen laajaan puistoon.

Valitsimme Dakovon pysähdyspaikaksi, koska emme halunneet ajaa kiireellä Kroatian läpi. Dakovo oli ihan onnistunut valinta yhden yön pysähdykselle.  Hotellimme oli kävelyetäisyydellä keskustasta. Kävelykatu ravintoiloineen ja kauppoineen oli viihtyisä. Näyteikkunoissa olevat hinnat olivat tällaisessa pikkukaupungissa niin houkuttelevia, että ihan harmitti, kun Juhan kokoisia sandaaleja kotiin unohtuneiden tilalle ei löytynyt. Hinta hyvistä nahkasandaaleista olisi ollut noin 20€.

Kävelimme paikkakunnan ehdottomaan päänähtävyyteen, eli huikean isoon katedraaliin. Siellä oli messu menossa. Istuimme hetkeksi mukaan.

Dakovon jälkeen meillä oli edessä rajanylitys Bosnia-Hertsegovinaan, joten siirryimme EU:n ulkopuolelle.

Jatkuu tästä linkistä Sarajevosta.

Käy tykkäämässä Facebook sivustostamme Espanjaan, Espanjassa, Espanjasta, niin saat tiedot uusista teksteistä. Seuraavat tekstit tulevat tutusti Espanjasta jälleen. Tykkäysnappula löytyy sekä ala- että sivupalkista.

Unkarin halki etelään – Miskolc ja Mohacs

Matkamme Montenegroon eteni Puolan jälkeen Unkariin. Unkarin rajan jälkeen tuli mielikuvitukselle töitä. Piti kuvitella, miltä lakastumaisillaan olevat auringonkukkapellot olivat näyttäneet vielä pari viikkoa sitten. Varmaan uskomattomilta, hehtaarikaupalla keltaista kaikkialla. Sisäinen valokuvaajani itki.

Nyt päästiin katsomaan sadonkorjuuta.

Päivän määränpää oli Miskolc Unkarissa. Löysimme yhden erikoisimmista majapaikoistamme, Fiáker Panzión. Kaikki oli tumman punaista ja koristeet seinillä omaa luokkaansa. Juha puisteli päätään noille portaille.

Miskolc on Tampereen ystävyyskaupunki ja sekös Juhaa,  Tampereella kasvanutta, innosti. Miskolc on Unkarin kolmanneksi suurin kaupunki, ihan samoin kuin Tampere on Suomen kolmanneksi suurin.

Monien matkasivustojen hehkuttama Lillafüred vähän kaupungin ulkopuolella oli meidän kannaltamme vähän huti. Meillä oli liian vähän aikaa sille, sinne olisi pitänyt ehtiä kunnolla parkkeerata ja patikoida. Järvinäkymä oli hyvä ja kuuluisa hotelli komea, mutta parkit liian kaukana näiden pikaiseen ihailuun. Päiväretkikohteena näytti kivalta.

Matkailumainoksissa paikka näytti läppärin ruudulla tältä.

Ajelimme sitten takaisin kävelykaduille keskustaan.

”Ihan saman värinen kuin Vanha kirkko Tampereen Keskustorilla!” Joo ei, tämä kirkko on katolinen ja tori on Hösök Ter.

Tampereella syntynyt Juha on asunut siellä niin nuorena, että tämäkään ei varsinaisesti yhdistynyt muistoihin Tampereesta:

Raitioteitä tamperelaiset vasta rakentavat, täällä se jo toimii.

Mustaa makkaraakaan ei näkynyt, mutta euron jätskitötterö lohdutti isoakin miestä ihan sopivasti.

Seuraavana aamuna laitoin osoitehakuun ”tampere” ja löysimme Tampereen mukaan nimetyt ”portaat”. Aika vaatimaton esitys, mutta olipahan edes jotain.

Tampereen portaitten yläpäästä oli kaunis aamun utuinen näkymä alas kaupungin yli.

Lähistöllä oli myös näkötorni. Avasi Kilato.

Kiipesimme näkötorniin katselemaan näkymiä ja Juha tunnisti oitis ”Kalevan tornit”.

Minä  taas tunnistin näkymästä keskustan kirkontorneineen, eli iltakävelykohteemme.

”Tapola löytyy sentään!” No ei, Miskolc-Tapolca on mukava virkistysalue keskellä kaupunkia.

Puiston kylpylään ja uimaan oli jonoa. Oli aurinkoinen lauantai ja iloiset lapsiperheet liikkeellä.

Me emme paljon piittaa uimisesta, mutta puistot, lammet, kukat ja puut viehättävät aina. Oikein kiva paikka.

Lähtiessämme Miskolcista kurvasimme ennen moottoriteiden alkua ihan tavalliselle huoltoasemalle ostamaan Unkarin moottoritievinjetin. Täällä ei ole tuulilasiin liimattavia tarroja. Auton rekisterinumero laitetaan tiedostoon, ja itse pitää säilyttää kuitti, jonka voi näyttää tarvittaessa.

Vinjetin voi ostaa etukäteen myös netistä.  Unkarin moottoritiet olivat huikean hyvässä kunnossa ja yllättävän tyhjiä.

Levähdysalueetkin olivat uudehkoja, niillä oli pöytiä ja penkkejä eväiden syöntiin ja taukoon ja myös vessat. Varkaista varoitettiin kuvalla. Hyvä näin, ainahan sitä pitää omaisuutensa kanssa olla valppaana.

Hyvien teiden ansiosta meillä oli hyvää aikaa poikkeilla myös pienemmille. Siellähän sitä näkee paikallisia.

Illaksi saavuimme Mohacsiin. Suunnittelemamme iltakävely ei toteutunut. Sen sijaan katselimme hotellin kattoikkunasta hurjaa ukkosmyrskyä. Ikkunoista otin kuvan vasta seuraavana aamuna.

Voi miten mukavaa oli sunnuntaiaamun rauhassa ihan vain kuljeskella pitkin katuja. Aurinko paistoi, joka kulmalla oli jotain kaunista ja kivan väristä. Kamera ei pysynyt laukussa tietenkään. Puiden heleä vihreys ja talojen pastellivärit tekivät kävelystä pelkkää maleksimista.

Ja kun istahdimme kahville, Juha tiesi heti, mitä musiikkia kaiuttimista kuului ja missä sävellajissa, mutta minä katselin vain vastapäistä talon seinää ja mietin, miten saisin koristeet kuvaan.

Ja jokaisessa Unkarin kaupungissa joku 1945 pystytetty mahtipontinen muistomerkki on.

Kaupungintalon aukio.

Kaupungintalon edessä liehuivat liput ja rauhaa symboloiva naisten patsas piti toisiaan käsistä. Siinä unkarilainen, saksalainen ja serbialainen nainen ovat pukeutuneet kansallispukuihinsa ja pitävät toisiaan kädestä hymyillen. Niinpä. Kyllä naiset tietävät. Rakkaus ja äitiys antavat näkökulmaa ihmisyyteen.

Mohacs on Tonavan varrella ja joen rannassa kävely rahtilauttoja ja veneitä katsellen oli mukavaa. Ja istuskelukin.

Mohacs on Unkarin tärkein karnevaalikaupunki ja  näyttävä Busójárás-karnevaali on UNESCOn kulttuuriperintökohde. Olen tästä perinteestä joskus kuullut Itävallassa, jossa näitä ukkoja myös on. Unkarin karnevaaliperinteeseen kuuluvat tämmöiset otukset. Legenda kertoo, että nämä saivat alkunsa siitä, kun piti turkkilaisia pelotella pois. Laitettiin ylle pelottavat naamarit, otettiin puiset nuijat käteen ja pidettiin kamalaa ääntä. Tämä on helmikuinen karnevaali, joka kestää monta päivää. Samalla pelotellaan pois talvea ja toivotellaan kevät saapuvaksi, syödään, juodaan ja tanssitaan. Karnevaali päättyy laskiaistiistaihin ja siitä alkaa paasto. Kävimme museossa näitä ihmettelemässä. Hiljaiseen päivään sopi hyvin, että olimme ainoat asiakkaat, meille avattiin ovi erikseen, pantiin musiikki päälle ja valot saliin.

Museon edessäkin oli jo vähän esimakua siitä, mikä sisällä odotti.

Kuvittele laumoittain tämmöisiä kadulle huutamaan ja melskaamaan!

Minkäänlaista väentungosta ei näkynyt täällä Mohacsin taistelun muistomerkilläkään. Unkarilaisille Mohácsin taistelu vuonna 1526 oli kansallinen onnettomuus, jossa kuoli paljon merkkihenkilöitä, esim. kuningas, arkkpiispa ja paroneja ja lähes koko unkarilainen ratsu- ja jalkaväki, yhteensä yli 20 000 ihmistä. Osmanit valloittivat Unkarin pitkäksi aikaa. Ja tämmöinen muistomerkki on tehty laajalle kentälle. 

Joitain sotilaitten näköispatsaita oli.

Enimmäkseen oli  mielenkiintoisen näköisiä puisia koristeltuja pylväitä pitkin laajaa kenttää. Niiden takana on risti ja keskellä jonkinlainen kukkienlaskupaikka. Jännä muistomerkki lähes 500 vuotta sitten käydylle taistelulle.

Taistelun muistomerkiltä tullessa poikkesimme yhdelle kauniille hautausmaalle. Hautakivissä oli kristillisten symbolien sijasta tällaisia puita. Olisiko tämä jokin itkupaju, jota myös käytetään sekä surun että toivoin symbolina?

Mohacs oli mukava pysähtymispaikka, jonka kauniin keskustan, Tonavan rannat ja nämä pari nähtävyyttä käveli kivasti läpi yhdessä päivässä. Mohacsin taistelun muistomerkille oli muutama kilometri matkaa, joten sinne kannattaa suunnata autolla tai vuokrata polkupyörä.

Edellisellä kerralla, kun ajoimme Unkarin läpi, ajoimme reittiä Eger, Budapest, Pecs, Harkany, Villany. Kivoja paikkoja nekin, mutta nyt valitsimme jotain uutta ja tykkäsimme kovasti valinnoistamme.

Mohacsin jälkeen oli aika siirtyä Kroatiaan. Oltiin vielä EU:n sisärajoilla, joten rajamuodollisuudet menivät edelleen vain läpi ajaen. Seuraava pätkä matkaamme Montenegroon löytyy täältä:

Osiljek ja Dakovo

Käy tykkäämässä Facebook sivustostamme Espanjaan, Espanjassa, Espanjasta, niin saat tiedot uusista teksteistä. Seuraavat tekstit tulevat tutusti Espanjasta jälleen. Tykkäysnappula löytyy sekä ala- että sivupalkista.