Browsing Tag

patikointi

Casarabonela – Andalusian valkoinen kylä vuoren rinteellä UUSI

Kaikki alkoi siitä, kun Juha tökkäsi umpimähkään etusormensa kartalle ja syötti navigaattorille läheltä löytämänsä hauskan nimen: Casarabonela. Siinä oli riittävästi vokaaleja ja hyvä rytmi.

Tämä alkujuttu on julkaistu syksyllä 2018. Jos haluat lukea vain uuden osan viimeisimmästä vierailustamme kaktuspuistoon ja vuorille, lue lopusta kaktuspuistosta eteenpäin.

Jälkeen päin Juha harmitteli, ettei tullut tarkistaneeksi korkeuseroja samalla. Navigaattorin ohjeet nimittäin veivät meidät suomalaisittain katsoen umpikujaan. Tuolta alhaalta tultiin ja ohje oli kääntyä ylös vasemmalle. Juha sahasi niin kauan, että pystyi kääntymään takaisin alas ja luovutti.

Jätimme auton kylän laitamille aika alas parkkiin ja lähdimme kapuamaan portaita ylös siihen suuntaan, jossa piti olla keskusaukio ja turisti-info. Aikalailla saikin portaita kiivetä. Mutta nättejä olivat kadut ja mikäs tässä oli mennessä, kun ei ollut kiirettä taaskaan mihinkään.

Osa kaduista oli hauskoja portaitten ja autoteitten yhdistelmiä. Portaat keskellä, autojen renkaat kulkivat niiden molemmin puolin.

Seinien yksityiskohdillekin oli aikaa.

Harmitti, että kirkkojen ovet olivat kiinni. Tämä fasadi kuuluu kirkolle, joka on rakennettu moskeijan tilalle tai sen pohjalta.

Lopulta olimme täällä. Komean Pyhän Apostolin kirkon vieressä.

Saimme käyttää opiskelemiamme espanjan fraaseja löytääksemme turisti-infon. Donde esta… aqui… gracias… Ja loput viittomin.

Infossa oli nuori ystävällinen kaveri, joka osasi englantia yhtä vähän kuin me espanjaa, joten tultiin auttavasti toimeen. Saimme kartan ja kuulimme, että kylässä on kauniita kirkkoja, kaktuspuutarha, pyhien esineiden museo ja linnan rauniot. Itse aukio nimi on Buena vista ja siitä on kaiteen vierestä hienot näkymät.

Kaveri tuli ystävällisesti vielä läheiselle aukiolle näyttämään meille suunnat ja kysyi, haluaisimmeko, että hän tulee mukanamme vielä pitemmälle. Lupasimme selvitä itse kartan kanssa, mutta kysyimme vielä, minne kannattaisi lähteä, jos haluaisimme patikoida vuorilla. Nuori mies mittaili meitä päästä varpaisiin ja silmät pyöristyivät, kun näytin hänelle kännykän näytöltä muutaman reitin, jotka olin Wikilocin sovelluksesta löytänyt. Joko hän ei uskonut patikointitaitoihimme tai ei ollut koskaan nähnyt yli kuusikymppisen naisen käyttävän kännykän reittisovelluksia. Lopulta hän näytti yhtä reiteistä ja sanoi, että se voisi sopia meille. Camino de la Dehesa, 12,33 km. Easy.

Kirkot ja museot olivat lauantaisena iltapäivänä jo kiinni, joten lähdimme linnan raunioiden suuntaan. Se ei ollut ollenkaan huono valinta. Vielä oli portaita kiipeämättä.

Arabilinnoituksesta ei tässä kalkkikivimaailmassa ollut kovin paljon jäljellä.

Mutta sinne, missä linna aikanaan oli ollut, oli rakennettu kaiteet näköalapaikan reunoille ja tuotu penkkejä, joten meillä oli hyvin mukavat, kotoisat ja ilmavat paikat kaivella esille päiväkahvit ja muut eväät.

Ja näitä maisemia ihaillen sitten istuimme penkillä kahvejamme juoden.

Ja vieläkin menimme vähän korkeammalle.

Paikallisen uima-altaan terassilta oli lisää näkymiä yli koko Casarabonelan.

Portaat alkoivat jo loppua, mutta kiipesin vielä rinteelle katsomaan, paranisivatko maisemat. Tässä vaiheessa Juha jo lopetti kiipeämisen, eli tämä on päivän ”Tuolla se taas menee” -kuva.

Ja olivathan ne rinteet sieltä vielä mielenkiintoisemman näköiset.

Auringon laskiessa sain vielä itsestäni mukavan selfie-varjokuvankin vasten kaunista ja avaraa maisemaa.

Alas laskeutuessa kuvattavaa riitti.

Alas kävellessämme etsimme vielä kaupungin portin.

Sen edessä oli näköalatasanne jälleen kohti auringon laskua ja vuoria.

Patikointi vuoren rinteille jäi tältä lauantailta, mutta palasimme maanantaina.

Tällä kertaa tiesimme ajaa auton Calle Lobon parkkipaikalle eksymättä kylän sokkeloihin.

Availin kännykästäni Wikilocin reittikarttaa, kun tuosta aidan vierestä mies huikkasi englanniksi ja kysyi, tarvitsemmeko apua. Hän sitten kuvaili tarkalleen, minne menemme ja millaista siellä on. Lopuksi hän toivotti hyvää matkaa ja sanoi, että jos hän näkee isojen lintujen kaartelevan vuoren päällä, hän tietää, että me emme selvinneet. Kiitimme, mutta ajatus tuosta mahdollisuudesta vähän mietitytti kyllä.

Päätimme nauttia ja ottaa rennosti ja nappasin ekan kuvan heti seuraavasta portista.

Hetken päästä katsoimme taaksepäin ja otimme vielä kuvan autosta ja parkkipaikasta. Nämä ovat niitä kuvia, joita tulee otettua ”siltä varalta, jos…” Yksi käytännöllinen ajatus on myös se, että kuvaa voi näyttää jollekin paikalliselle, jos sattuu eksymään, eikä löydä autolle takaisin. Näitä meillä on aina.

Rinteelle vievä väylä oli nimeltään Roomalainen tie.

Puolivälissä oli ensimmäinen evästauon paikka. Juha istahti selin rinteeseen, ettei korkeanpaikankammoisen eväshetki menisi pilalle. Kuvasta hän sitten näki, kuinka hienoissa maisemissa oltiin.

Korkean paikan kammoon voi ilmeisesti jonkin verran itseään myös siedättää. Myöhemmin siihen tarjoutui hyviä mahdollisuuksia. Eikö olekin hyvä yritys jo?

 

Parisen tuntia oli noustu, vanha roomalainen tie näytti edelleen tältä, ja Juhan ilmekin on vähän huolestunut.

Päivä oli aika sumuinen. Sumuinen maisema oli silti vaikuttava.

Kylä oli kaukana alhaalla.

Noin kolmen kilometrin nousun jälkeen kivikko loppui ja vuoren rinteellä kiemurteli näin helppo tie. Sillä tuli vastaan jopa muutaman moottoripyörän letka. Kaikki hymyilivät ja tervehtivät meitä. Muita ihmisiä emme sitten koko matkalla nähneetkään. Vähän yllättävääkin, koska reitti oli todella hieno ja sää hyvä.

Tältä kohdalta tehtiin kylttien mukaan jotain base-hyppyjä laskuvarjolla. Huh!

Kun näimme reittiprofiilista, että olimme saavuttaneet reitin korkeimman kohdan, oli selfien aika. Juha kyllä kyseenalaisti koko homman. Olisi kuulemma helpompiakin paikkoja, joissa voisi kuvia ottaa.

Oli myös syytä juhlia ja kaivaa esille suomalaiset konvehdit.

Maisemaa olisi voinut katsoa kauan, kauan, kauan.

Tuliko juhlittua liian aikaisin?

Hyvältä tieltä piti poiketa alas pienelle kiviselle polulle, joka veisi noin kolmisen kilometriä alas takaisin kylään.

Näissä maisemissa aloimme jo sääliä toistemme nilkkoja ja polvia ja tulimme varsin varovaisesti ja hitaasti alas.

Juha lainasi minulle jo toista sauvaansa pahimmissa kohdissa.

Pientä painetta alkoi aiheuttaa se, että aurinko alkoi jo olla alempana. Emme halunneet olla kivisellä polulla keskellä metsää enää pimeässä. Näitä maisemia olisi muuten voinut pysähtyä katselemaan pitemmäksikin ajaksi.

Ennen kylään tuloa oli reitin varrella kuitenkin vielä kiva näköalapaikka, Area Recreativa Llano de Cristobal (jonne kartalta katsottuani ilmeisesti pääsisi kylästä myös autolla). Uskomatonta, mutta vielä tässä vaiheessa päivää melkein juoksin ottamaan sieltä vielä pari kuvaa. Hämärä alkoi olla uhkaavaa.

Ja niin siinä sitten kävi, että kun lopulta tulimme metsäpolun jälkeen autotien varteen, oli jo näin pimeä. Viime hetkellä tulimme ulos metsästä.  Meiltä oli mennyt matkaan noin seitsemän tuntia. Alun perin reittisuunnitelma oli 12,33 km, mutta tehtyämme pienen reittimuutoksen helpommalla tiellä, kokonaismatka oli lähes 15 km. 

Vielä parikymmentä minuuttia kylän toiselle puolelle autolle ja kännykän ruutua katsoessa oli jonkinlainen voittajafiilis. Me teimme sen! Näimme, että meidät aamulla parkkipaikalta matkaan neuvonut mies hääräili viereisen ravintolan tiskillä. Minä olisin mielelläni käynyt kiittämässä ja ilmoittamassa, että jos hän näkee korppikotkia vuorilla, ne eivät ole vaanimassa meidän jäännöksiämme, mutta mies näytti niin kiireiseltä, että emme sitten menneet.

Sormen tökkäyksestä alkanut seikkailumme on nyt siinä vaiheessa, että kaksi kivaa päivää Casarabonelassa on vietetty. Jos menemme takaisin, käymme ainakin siinä kaktuspuistossa ja viemme automme parkkiin vähän keskemmälle, esimerkiksi Buena vista aukion laidalle lähelle kaupungintaloa. Siellä oli muitakin.

Vielä Wikilocin sivulta kartta toteutuneesta reitistämme.

 

TÄSTÄ ALKAA TEKSTIN UUSI OSUUS, JOKA ON KIRJOITETTU MAALISKUUSSA 2019

Edelliseen lauseeseen olisin aivan yhtä hyvin voinut kirjoittaa: ”Kun palaamme vielä takaisin…”, koska totta kai palasimme. Ja ajoimme suoraan sinne kaktuspuistoon, joka on Malagan suunnasta tullessa ennen kylää.

Puistossa on kaksi osaa.  Ulkona on kaktuspuutarha, jossa on kaikenlaisia kaktusistutuksia ja sisällä on maanosittain jaettu näyttely, jossa on kullekin alueelle tyypillisiä kaktuslajikkeita. Sisäänpääsy maksaa muutaman euron ja infosta saa esitteen, josta lajikkeet ja istutukset löytyvät.

Tämän nähdessään Juha hihkaisi: ”Kallion Sirpan pitäisi tulla tänne, tässä olisi hienoja uusia ideoita virkkuumalleiksi!”

Kaktuspuutarhan ihailtuamme lähdimme ajamaan kylän ohi pohjoiseen, koska halusimme etsiä toisen reitin kylän yläpuolelle vuorille. Uskoimme, että sinne voisi löytää helpomminkin, kuin kiipeämällä vanhaa Roomalaista tietä, kuten ensimmäisellä kerralla olimme tehneet.

Ja löytyihän se! Kartalla reitin alku näyttää tältä:

Mutta karttapa ei kerro kaikkea, vaikka kuinka ilmakuva onkin. Ollessamme juuri lähtemässä pois auton luota saimmekin seuraa. Lampaita ja vuohia oli niin paljon, että annoimme niiden ihan suosiolla mennä ensin tuon kuvassa olevan polkumme ohi.

Vasta kun lauma oli turvallisen välimatkan päässä, lähdimme itse liikkeelle.

Auto jäi tähän.

Kävelimme ehkä kilometrin verran leveää ja helppoa metsätietä  vuoren toiselle puolelle. Siellähän se oli, roomalainen polku, jota edellisen kerran olimme tulleet ylös. Kivahan se oli, mutta jos siis haluaa päästä helpommalla, tämä meidän uusi reittimme on ylihelppo.

Tällä kertaa pääsimme rinteille helposti, mutta ei se yhtään vähentänyt retken nautintoa. Keltaisten pensaitten läikittämät rinteet olivat kauniita ja aurinkoisia.

Näkymät alas olivat taas huikeat. Värikkäät ja vaihtelevat.

Kun kävelimme vähän pitemmälle, alkoi kylä jälleen näkyä. Zoomailin samalla kuvan siitä kaktuspuistosta, jossa olimme juuri käyneet.

Rinteellä kiemurteleva tie oli helppo.

Jossain vaiheessa Juha kuitenkin kyllästyi kävelemiseen, mutta minä en. Juha jäi ottamaan kuvaa ja minä kiipesin seuraavan mutkan taakse. Nuoli näyttää, missä menen.

Aloimme pikkuhiljaa molemmat olla valmiita palaamaan. Yhtäkkiä huomasimme, että ehkä kannattaisi palata hiukan ripeämminkin, koska rinnettä ylöspäin alkoi lähestyä lauma kellot kaulassaan.

Me ehdimme ensin.

Tässä vielä Wikilociin tallentamani kartta vaatimattomasta kävelyreitistämme. Suositus tälle, jos ei ole pakko erityisesti kuntoilla rinteillä vaan nauttia luonnosta ja maisemista. Tätä  voi myös jatkaa kilometrikaupalla ja kääntyä takaisin sitten, kun siltä tuntuu.

Kun käyt tykkäämässä meistä Facebookissa: Espanjaan Espanjassa Espanjasta, saat ilmoitukset uusista löydöistämme. Tykkäätkö sinä yllätyksistä, vai otatko ensin selvää, minne olet menossa?

Kunnon haaste hääpäivänä – Refugio de Juanar

Olisi varmaan ihan kiva keksiä jotain romanttista, kun vietetään 44-vuotishääpäivää. Tai sitten jotain pähkähullua. Valitsimme jälkimmäisen. Lähdimme jälleen kerran (tai vielä kerran?) kiipeilyretkelle Refugio de Juanarille.

Kävimme alueella ensimmäisen kerran, kun ystävämme Antonio tuli kymmeneltä eräänä lauantaiaamuna syksyllä 2015 noutamaan meitä  ja sanoi vievänsä meidät jonnekin kivaan paikkaan. Lähdimme Marbellasta pohjoiseen Ojenin suuntaan. Antonio tietää, että minulle pitää aina tarjota mahdollisuus ottaa kuvia näköaloista, joten ensimmäinen pysähdys oli tässä. Näköalapaikalta näkymä Ojeniin.

Isolta tieltä käännyttiin pienelle muutama kilometri Ojenin jälkeen. Olimme ensimmäistä kertaa Andalusian pikkuteillä ja kieltämättä joissain mutkissa jo penkereen toisella puolella oleva putous vähän hirvitti.

Lopulta tuli parkkipaikka ja siitä jatkui mäki, jonka varrella oli autoja. Systeemi näytti menevän niin, että ajetaan niin ylös kuin päästään, ja auto jää siihen. Johonkin koloseen Antoniokin autonsa tuuppasi. Me olimme tänään liikkeellä niin hiljaiseen aikaan, että saimme auton ihan alueen portille.

Portin jälkeen alkoi mukava pieni nousu metsän keskellä. Täällä kohtasin ensimmäisen kerran tällaisen madon. Onneksi tiesin, että männynkulkuekehrääjä on polttavan vaarallinen. Siihen ei saa koskea ja pikkulapsille tai koirille se voi olla hengenvaarallinenkin. Kuvaa ottaessa ei onneksi tarvinnut mennä lähelle.

Pari viikkoa sitten jouduin vahingossa lähemmäs toukkaa. Se oli tarttunut farkun lahkeeseen polvinivelen kohdalle taakse. Ihottuma ei ole vieläkään ohi, mutta lääkäriltä saamani kortisonivoide on jo häivyttänyt kutinan. Eli VAROKAA oikeasti.

Antonion kanssa tultiin aukeammalle, jossa hyvä tie jatkui suoraan oliivipuiden keskelle, mutta Antonio kurvasikin vasempaan ja lähdettiin kiipeämään kivistä polkua Mirador del Corzolle.

Ja taas sain kuvan Ojenin kylästä, nyt kyllä kauempaa.

Ja vuorille toiseen suuntaan.

Tultiin takaisin ja nyt lähdettiin risteyksestä sinne oliivipuiden suuntaan. Parin kilometrin jälkeen oltiin Mirador de Juanarilla, ja nyt näkyi Malagan yli merelle asti. Seuraavalla kerralla käydessämme emme tulleet samaa polkua takaisin, vaan käännyimme Mirador del Corzolta vasemmanpuoleiselle polulle ja tulimme erittäin miellyttävää reittiä oliivipuiden välissä olevalle tielle.

Oliivipuiden välissä kulkevaa tietä pääsee tasaista kävelyreittiä myös toiselle näköalapaikalle.

Näköalapaikalle on selkeä reitti.

Näköalat Marbellan yli merelle.

Polun vierestä vähän ennen näköalapaikkaa lähtee polku ylös Cruz de Juanarille.

Näimme Cruz de Juanarin rinteellä kiipeilijöitä, ja zoomailin kameralla nähdäkseni, minkä näköistä vaeltajaa sieltä tulee.  Kuvan perusteella arvelimme, että nousu olisi meille liikaa. Kulkijat olivat tervejalkaisia nuoria miehiä.

Lähdimme Antonion kanssa jonnekin paikalliseen ravintolaan Mondan suuntaan syömään jänispaistia.

Silloin hieno lauantaipäivämme jatkui vielä Antonion mökillä vuorenrinteellä. Saimme upeasta puutarhasta hedelmäeväät matkaan. Erityisesti nämä sharonit olivat elämys. Ne pitää syödä vasta punaisina ja pehmeinä. Prismasta ostetut kovat oranssit hedelmät ovat kuin aivan eri hedelmiä.

Cruz de Juanarille nousu jäi päivän jälkeen kuitenkin vähän mietityttämään. Jos kumminkin?

Seuraavalla kerralla etsimme polun pään ja lähdimme nousemaan. Ihan vähän matkaa vain, iltakin jo tulossa, mutta ajattelimme, että katsotaan nyt, miltä se näyttää.

Rinteessä syntyi päätös. Huomenna. Tullaan uudestaan ja katsotaan, miten ylös päästään.

Aamupäivällä Juha katsoi ylös, eikä sanonut paljon mitään.

Vähän mietteliäänä tuijotin minäkin edessä olevaa polkua. Mielessä pyörivät äidin sanat: ”Joka paikkaan tekin meette.”

Eikä nousu helppo ollut. Oli kiviä, mutkia ja jyrkkiä kohtia. Espanjalaiset lapsiperheet huikkasivat ohi mennessään iloisesti ”Hola!” ja näyttipä moni peukkuakin.

Tämän päivän sumuisessa säässä ihmettelimme, että reitille oli lisätty kiviä, sitä oli tehty pidemmäksi ja jyrkemmäksi.

Siinä keltaisina kukkivien pensaiden keskellä mentiin pikkuhiljaa ylöspäin. Vaikka ei tuo Juhan ilme niin kovin reippaalta näytä.

Takkikin piti lisätä päälle. Oli aika tuulista.

Jos tätä vielä vaikeutetaan, varmaan enää seitsemänkymppisinä emme mene.

Olemme käyneet huipulla jo neljä kertaa. Eikä mitään ole opittu edellisistä 🙂 Aina ihmetellään, miksi tällaiseen kivikkoon tekee mieli tulla kiipeämään. Ihan sama kuin avioliitossakin. Tuntuu, että ikinä ei mistään opi mitään. Samaa kiertoa kaikki. Nyt sanotaan näin 44 vuoden kokemuksella.

Kivikossa mentiin kuitenkin tänäänkin sinnikkäästi ylöspäin. Välillä vastoinkäymisissä kontaten.

Maisemien kuvaaminen antoi luvan pikkuisen huokaista välillä.

Mitä korkeammalle mentiin, sitä hienommat näkymät taas olivat. Tuolla alhaalla ovat oliivipuut ja niiden välissä kiemurteleva tie, jota tulimme. Tämä kuva on joltain edelliseltä kerralta. Tänään oli kovin sumuista.

Ylempänä myös kivikko alkoi hetkittäin näyttää epätoivoiselta. Olihan se hullua meidän iässä ja meidän kunnolla, mutta mentiin pikkuhiljaa, mutka mutkalta, kivi kiveltä, sauvojen kanssa taiteillen ja taukoja pitäen. Kun oli kerran luvattu.

Viimeinen rinne oli viedä uskon onnistumiseen.

Mutta kyllä me lopulta siellä jossain vuoren huipun reunalla olimme niin kuin tässä edellisellä kerralla otetussa aurinkoisessa kuvassa.

Ja lopulta oltiin siellä, minne pitikin mennä. Vuoren huipulla on risti. Tarinan mukaan sen ovat pystyttäneet merimiehet, jotka olivat merihädässä. Kun laiva oli uppoamassa, Virgen del Carmen ilmestyi vuoren huipulle. Merimiehet lupasivat pyhimykselle, että jos heidän henkensä säästyy, niin he rakentavat ristin laivan romuista. Täällä pidetään kerran vuodessa myös messu.

Edellisillä kerroilla me istuimme espanjalaisperheiden seurassa syömässä eväitämme.

Nuoremmat vaeltajat istuivat lähempänä rinteen reunaa katsellen rennosti Marbellan näkymiä.

Ensimmäisellä nousukerralla joku oli ehkä seurannut meidän tuloamme. Yksi huolestunut perheenisä tuli kertomaan, että vuoren toista puolta voisi laskeutua alas reittiä, joka ei olisi yhtä jyrkkä kuin tuloreittimme. Muchas gracias! Lähdettiin alas, mutta eivät ensimmäiset kymmenet metrit kovin loivia olleet nekään.

Eikä se nytkään helppoa ollut. Juhan ilme kertoo: ”Hui kauhistus, tuoltako me juuri tultiin!” No tultiin. Askel kerrallaan varovasti astuen, sauvoihin tukeutuen, toinen toistaan auttaen, mutta tultiin!

Ensimmäisellä kiipeilykerrallamme espanjalaisten kanssakulkijoiden huolenpito jatkui. Pähkäilimme viittoja ja heti tuli joku neuvomaan, että tuo reitti vie parkkipaikalle ja tuo toinen Conchalle, jonne meidän ei kannata kääntyä.

Olen ihan samaa mieltä, Concha on ikuisesti saavuttamattomissa. Siellä käyvät nuoret aktiivireippailijat, jotka saattavat pistäytyä Cruz de Juanarilla ensin välipalalla.

Laskeutuminen huipun takaa toista rinnettä oli alun jälkeen helpompi. Pitempi kyllä, mutta loivempi. Silloin ensimmäisenä aurinkoisena päivänä oli myös vastaantulijoita, joista ainakin osan kuvittelisin jatkaneen suoraan Pico de Conchalle pistäytymättä Cruz de Juanarille ollenkaan. Nyt näimme koko reissullamme viisi muuta vaeltajaa.

Tällä reitillä näkyi männyissä myös reilusti männynkulkuekehrääjän pesiä. Tämä on aikamoinen riesa täällä.

Tie laskeutui lopuksi rauhalliseksi ja tasaiseksi metsäpoluksi ja tuli jälleen alas oliivipuiden keskelle.

Refugio de Juanarista tuli meille ensimmäisten kertojen jälkeen lempparikohde, jossa olemme käyneet ensi valloituksen jälkeen useitakin kertoja. Veimme sinne vierailulla olleen serkkupojan syntymäpäiväretkelle, ja hän totesi, että hänellä ei ole koskaan ollut niin kivaa syntymäpäivää. Parin muunkin ystävän kanssa olemme siellä piipahtaneet. Emme kuitenkaan noilla vuorenhuipulla vaan niillä näköalapaikoilla.

Cruz de Juanarille asti kiipeämistä en osaa nimetä samalla tavalla lempparikohteeksi, ennemminkin haasteeksi, joka tekee mieli ottaa.  Suoritus on meidän ylärajoillamme, mutta pystyimme siihen tänäänkin, 44-vuotishääpäivämme, ja se tunne yhdistyneenä hienoihin maisemiin on varsin palkitseva. Katsotaan, kuinka monta vuotta vielä jaksamme. Vähän pyörii mielessä sekin, että yhden kerran toinen meistä astui rinteessä sopivasti pienen irtokiven päälle, ja toipuminen kesti monta viikkoa. Kannattaako riskeerata? Juha sanoo usein, että läheiset voisivat ottaa häneltä plektran pois sitten kun soittaa D6-soinnun, kun piti soittaa Hm7. Pitäisikö antaa lupa ottaa myös sauvat pois, sitten kun emme itse ymmärrä, etteivät kaikki vuoret ja kivikot enää ole meitä varten?

Vai onko tämä näkymä ja tunne perille pääsystä sittenkin kaiken vaivan arvoinen?

Tänään olimme vuorella kahdestaan ja otimme itselaukaisijan avulla kuvan saavutuksestamme. Ulkoilutakki lepattaen juoksin Juhan viereen sumuiseen kuvaan.

Sitten katoimme juhlakahvit kiven reunalle.

Kyllä hääkuvasta on tovi kulunut. Morsiustyttönä ollut pikkusiskonikin täyttää kesällä 50 vuotta.

Sinne jäi vuori taaksemme sumuun tänään.

Ja vielä muutama käytännön juttu, jos joku muukin haluaa vaikka juhlia hääpäiväänsä kiipeilemällä kivikossa. Näin tänne pääsee Fuengirolan suunnasta:

Ja tässä maastokuva. Autojen parkkipaikka on vähän tuon punaisella nastatun Refugio de Juanarin jälkeen, oikeassa reunassa näkyy Mirador del Corzo, alhaalla Mirador de Juanar ja sen vasemmalla puolella Cruz de Juanar, jonne kiipesimme. La Conchan huippu on myös kartalla, mutta se ei enää ole meidän saavutettavissamme.

Vielä Wikilociin tallentamani reitti kulkemastamme matkasta.

Patikointia Malagan vuorilla

Malagan vuorten luonnonpuisto Malagan pohjoispuolella on täydellinen retkikohde. Ihan ensimmäisellä kerralla meistä tuntui, että reittien etsiminen oli hankalaa, emmekä löytäneet mitään helposti, koska esimerkiksi Malagan turisti-infosta ei löytynyt minkäänlaista karttaa. Kyllä vuorille ehdottomasti kannattaa suunnata, ja nyt, kun olemme useita kertoja nauttineet siellä kulkemisesta, hahmotan itsekin muutaman selkeän paikan, josta pääsee liikkeelle. Toivon, että tästä kirjoituksesta on apua jollekulle muulle luonnonystävälle.

Jo matka Malagan kansallispuiston alueelle on aivan huikea. A 7000 -tieltä  vilahtelee puiden välistä sellaisia näkymiä, että hyvien pysähtymispaikkojen puute alkaa harmittaa. Ainakin kuskin täytyy malttaa  pitää katse tienäkymässä, koska reitti on myös pyöräilijöiden suosiossa, eivätkä autotkaan aina ihan tarkasti ole omalla puolellaan. Virallinen näköalapaikka löytyy tien alkupäästä Malagasta päin ajaessa. Näkymät Malagan yli merelle ja toiseen suuntaan vuorille huikaisevat jo tässä. Turistisempana aikana Miradorilla olisi varmaan ravintolapalvelujakin, mutta me emme ole talviaikaan nähneet kuin pyöriään rassaavia retkeilijöitä.

Torrijos

Ensimmäisellä kerralla päättelimme, että jos jonkun paikan nimi on Ecomuseo Lagar de Torrijos, sinne pitää olla tie, ja siellä pitää olla parkkipaikka. Toivoimme, että siellä olisi myös jotain tietoa alueesta, vaikka kartta.

Tien ja parkkipaikan suhteen olimme oikeassa. A 7000 -tieltä oli sinne viitoitus ja Ecomuseon parkkipaikalta oli opastus ylämäkeen viereiselle näköalatasanteelle.

Siihenpä palvelu loppuikin sillä kertaa. Paikka on talvikuukausina auki vain loppuviikosta, eikä missään ollut mitään tietoa mistään, paitsi talon seinällä niistä aukioloajoista. Kiipesimme näköalatasanteelle, katoimme eväskahvit kivelle ja nautimme rauhasta ja lämmöstä.

Olimme jo lähdössä pois, kun päätimme antaa paikalle vielä mahdollisuuden. Näimme viitan virkistysalueelle ja pienen sillan ja kävelimme sen yli.

Olimme kartasta katsoneet, että joen uoman toisella puolella pitäisi olla polku. Ja siitäpä jatkuikin polku jonnekin. Emme kääntyneet vasemmalle joen uomaa kohti ja tässä teimme virheen, joka johti meidät pois merkiltyltä vaelluspolulta. (Vaikka emme sitä tässä vaiheessa tienneet.)

Kohta olimmekin menossa rinnettä ylöspäin mukavan tasaista nousevaa polkua mäntyjen keskellä.

Käännyimme takaisin kiivettyämme tarpeeksi, eli joitain kilometrejä, ja tultuamme paikkaan, josta emme oikein tienneet, minne olisi pitänyt jatkaa. Mutta mitä siitä, että emme ihan tienneet, missä olimme. Maisemat olivat joka tapauksessa taas aivan huikeat, ja polku helposti käveltävää. Sininen taivas ja vuoret ovat melkein lyömätön yhdistelmä.

Olimme parkkipaikalta lähtiessämme ilmeisesti ohittaneet jonkun opastaulun, emmekä olleetkaan kävelleet sitä merkittyä reittiä, joka olisi lähempänä jotain pientä jokea. Takaisin tullessamme huomasimme savusta, että paikassa sittenkin oli virkistysaluekin. Pari grillaajaa oli lähtenyt metsään meidän lisäksemme ja grillipaikkojen lähellä olisi ollut vessat ja pöytiäkin.

Torrijos oli siis ihan mukavaa patikointimaastoa jo ensinäkemältä. Se Ecomuseon  vieressä olevalta virkistysalueelta alkava merkitty reitti olisi mennyt Miradorille nimeltään Martínez Falero. Se reitti, jolle me lähdimme, lähti parkkipaikalta ja kaarsi enemmän oikealle eli itään. Mutta kuten sanottu, kiva retkipäivä, vaikka emme retkeilleetkään sitä reittiä, mitä ”piti”.

Toisen retken Lagar de Torrijosiin teimmekin sitten eri suunnasta. Käännyimme Fuente de Reinan mutkasta Malagan suunnasta tullessa jyrkästi vasemmalle ylös ja seurasimme viitoitusta Aula de Naturaleza ja Contadoras. 

Contadorasin parkkipaikalta nimittäin löytyi tällainen viitta.

Nyt huomasimme, että voimme ratkaista epätietoisuuden, joka meille jäi, kun lähdimme ensimmäisellä kerralla Torrijoksen ekomuseolta rinnereitille, joka ei johtanutkaan Martínez Faleron näköalapaikalle.

Jos siis seuraisimme tätä tietä, tulisimme ensin tuolle Martínez Faleron näköalapaikalle ja sieltä voisimme jatkaa Torrijoksen ekomuseoon ja näin näkisimme, millaista polkua sinne vaelletaan.

Lähdimme matkaan ja vähän kauhistelimme. Kuljimme nimittäin pientä sorapäällysteistä autotietä koko ajan alamäkeen. Eihän alamäkeen käveleminen mikään varsinainen ongelma ole, mutta jos kävelee aluksi 2,5 km alamäkeen ja suunnittelee tulevansa samaa reittiä takaisin, aikuisen elämänkokemuksella tietää, että ne matkan viimeiset 2,5 km ovat sitten silkkaa ylämäkeä.

Suunnilleen alamäen puolivälissä oli sitten Martínez Faleron näköalapaikka. Ei se meistä oikein ollut erikseen kiipeämisen arvoinen. Näkymät olivat ylöspäin vuorenrinteelle ja muutenkin vaatimattomat, kun vertaa muiden näköalapaikkojen avariin näkymiin, mutta tarjosipa kuitenkin mukavan taukopaikan penkkeineen.

Jatkoimme autotietä (näkemättä tietenkään yhtään autoa) ja lopulta tulimme Torrijoksen virkistys- ja leirintäalueelle. Vessapalvelutkin löytyvät.

Torrijoksen levähdyspaikka oli nimetty myös leirintäalueeksi ja siellä oli grillipaikkoja ja pöytiä, joiden ääressä espanjalaisperheet ja muut seurueet söivät eväitään ja oikeasti myös laittoivat ruokaa isoissa pannuissaan. Näkyi muutamia telttojakin.

Söimme eväämme ja lähdimme paluumatkalle samaa autotietä pitkin. Ja lopuksi kiipesimme takaisin Contadoresin parkkipaikalle sen kahden ja puolen kilometrin mäen, jonka aluksi olimme tulleet alas. Ei se niin paha ollut sittenkään.

Kolmannella kerralla katsoimme etukäteen Ekomuseo Lagar de Torrijoksen aukioloajat ja ajoitimme matkamme niiden mukaan. Jo parkkipaikalla totesimme, että sen täytyy olla auki. Juha huokasi (ihastuneena?), kun näki kolme koululaisbussia paikalla, jossa viimeksi käydessämme oli tuskin ketään. Iloinen huudahtelu kuului kauas.

Hetken päästä olimme museossa itsekin lasten juoksennellessa kotoisesti jaloissa. Kyllä eläkkeellä oleva opettaja aina tämän verran osaa nauttia.

Museossa oli esineistöä ja tietoa alueen maataloudesta ja viinintekoprosesseista.

Ja jippii! Vihdoinkin saimme ekomuseon kioskista Malagan vuorten kansallispuiston kartan. Lisäksi opas neuvoi meille pari mukavaa kävelyreittiä. Ainakin toiseen vielä joskus palaamme. Enemmänkin olisi voinut jutella, mutta kun ei tuo oma espanjan sanasto vielä taivu kovin monipuoliseen rupatteluun. Harmi, oli mukava ja palvelualtis mies.

Lähdimme etsimään vuoren rinnettä kulkevaa kävelyreittiä jälleen Contadoresin suuntaan. Palasimme vähän matkaa parkkipaikalta tulosuuntaamme, mistä kävelyreitti nousi rinteelle. Hetken päästä huomasimme olevamme rinteellä ekomuseon näköalapaikan yläpuolella, joten sitäkin kautta olisi päässyt tälle rinnepolulle. Palatessamme tiesimme siis oikotien.

Vuoren rinnettä mukaileva polku oli hyvin miellyttävä ja helppo kuljettava. Tasainen hiekkapolku, ei kovin isoja korkeusvaihteluita.

Rinteellä kasvoi kiinnostava hedelmäpuu. Mansikkapuu ei ole sukua mansikoille, vaan kuuluu kanervakasveihin. Sen ominaispiirre on, että puussa on samaan aikaan sekä kukkia että kypsiä suunnilleen kirsikan kokoisia hedelmiä. Maistoimme hedelmää varovasti, ja vaikka se maistui mukavan makealta, emme uskaltaneet herkutella enempää, kun emme muistaneet, kuinka syötävä se on. Jälkeen päin tarkistin, että siitä tuskin olisi vatsavaivoja saanut, mutta kun ei koskaan tiedä.

Rinteeltä oli koko matkan jälleen mukavat näkymät vastapäiselle rinteelle ja vähän sen ylikin.

Kävelimme Contadorasin parkkipaikalta takaisin samaa reittiä ja saavuimme takaisin lasten äänistä hiljenneen ekomuseon nurkille, jossa automme yksinään odotti.

Olimme näin löytäneet kolme kivaa reittiä,  jotka lähtivät vuorille Ekomuseo Lagar de Torrijosin parkkipaikalta.

Aula de Naturaleza Contadoras

Contadorasin löysimme samalla logiikalla. Seurasimme viitoitusta, jossa oli Aula de Naturaleza, Contadoras ja löysimme parkkipaikan, josta oli viittoja eri reiteille. Aula de Naturaleza on ilmeisesti myös jonkinlainen koulutuskeskus.  Yksi viitoista näytti Mirador de Pocopanille. Sinne on kartan mukaan myös autotie, jonka jälkeen parin kilometrin ajon jälkeen olisi enää 300 metrin mäki kiivettävänä näköalapaikalle. Mutta tätä en kerro Juhalle!

Tästä siis löytyvät viitat. Tosin yksi viitta jotenkin epäilyttävästi osoitti tuonne ylös suoraan eteenpäin ja kävimme jopa tarkistamassa, miksi. Oikeasti vaeltamaan lähdimme tuota vasenta reunaa kiipeämättä minnekään.

Parkkipaikalta oli siis houkutteleva viitta Mirador de Pocopanille vasemmalle. Juhaa houkutteli erityisesti matka, reilut 2 km. Ainahan tuon verran voi suorittaa.

Katoimme taas eväskahvit ensin yhdelle kivelle mäen päälle ja lähdimme sitten vaeltamaan. Polku meni ensin reilusti alaspäin ja sitten alkoi kiivetä rinnettä.

Voi miten maisemat palkitsivatkaan! Ja marraskuinen sää oli ihan teepaitasää. Kun tulimme sopivan korkealle, pysähdyin näkymän eteen ja totesin, että tästä en lähde pitkään aikaan yhtään mihinkään. Juha oli samaa mieltä ja kaivoi repustaan kahvit ja leivät ja etsimme jonkun kannonnokan jostain.

Oma mieli paloi kuitenkin tekemään loppuun sen, minkä olin aloittanutkin, eli kiipeämään Mirador de Pocopanille, joka jo näkyi kaukaa. Kameraa zoomaten tarkistin, että kyllä siellä jokin mökki on.

Mies ja miehen polvi olivat kuitenkin eri mieltä, ja niinpä päädyimme kompromissiin. Juha jäi metsään kannolle istumaan paikkaan, josta näki mäelle, ja minä jatkoin yksin. Ihan okei, jos polvet ovat kipeät. Tuo loppumatka oli se hankalin osuus reitistä joka tapauksessa. Oli enemmän nousuja ja laskuja ja kivisiä kohtia ja ihan viimeinen 300 metriä oli niin jyrkkää nousua, että tein oikeasti töitä sauvojen kanssa päästäkseni ylös ja taas ihailemaan maisemaa, joka jatkui kauas mereltä vuorille.

Ylhäällä oli perheitä piknikillä pikkulapsineen. Eipä tuo mikään ihme, espanjalaislapset näköjään kiipeävät ja juoksevat ihan mihin vain. Alas tuleminen oli paras meikäläisen tasapainokyvyillä tehdä siksakkia, oli se lasku niin jyrkkä. Ne pikkulapset kyllä juoksivat ohitseni mäkeä ylös ja alas.

Yksikseni palasin samaa polkua, jota olin mennytkin. Juha löytyi tunnin seikkailuni jälkeen samalta kannolta ja sitten kävelimme takaisin matkan Contadorasin parkkipaikalle. Espanjalaiset saavat tällä kertaa huutia matka-arvioistaan. Jos miradorille on viitan mukaan matkaa 2 km, suomalainen nainen kerää siellä edestakaisin käydessään askelmittariinsa 12 km. Joku on väärässä. Enkä usko, että se olen minä. Se viitta taisi tarkoittaa sitä autotietä, mutta ei sitä missään selvästi ilmaistu. Tämäkin kohde menee jatkoon. Alla oleva kartta on yksi Wikilocin tarjoamista reiteistä Contadorasin parkkialueelta Mirador de Pocopanille. Reitti on suunnilleen se, jonka kuljimme.

Parkkipaikalta oli viitoitus myös  tulosuuntaamme alle kilometrin patikkamatkalle Mirador Francisco Vázques Sellille. Kävimme siellä kuitenkin vasta myöhemmin, ajaessamme kolmanteen löytämäämme paikkaan eli  El Cerradoon.

 

El Cerrado

Kolmas yrityksemme Malagan vuorten valloittamiseen noudatti samaa logiikkaa. Jos jossain metsän keskellä on viittojen mukaan kolmen tähden Hotelli Humaina ja sen vieressä Area Recreational El Cerrado, siellä on varmasti  jotain muutakin.

Ja olihan siellä. Jo matkalla hotelli Humainan suuntaan poikkesimme näköalapaikalle katsomaan Malagan yli merelle.

Hotellin vierestä löytyi parkkipaikka ja virkistysalue, jonka nimi on El Cerrado. Sekin näkyi kartoissa. Olimme jonkun reippailijan vihjeistä lukeneet, että siitä pitäisi ajaa soratietä vielä 1,7 km eteenpäin ja sitten löytyisi parkkipaikka ja patikkareitin alku. Näin tehtiin. Ei löytynyt. Sen sijaan vastaamme käveli noin 400 lammasta.

Lampaat jatkoivat onneksi eri tielle kuin se, mitä me olimme tulleet.

Me luovuimme ajatuksesta lenkkeillä juuri näissä maisemissa ja palasimme Hotelli Humainan parkkipaikalle ja seurasimme Area Recreational  Cerrado 150 m viittaa.  Täälläkin oli ihan oikeat vesivessat, valmiit pöydät ja grillipaikat. Makkaroita, puita tai tulta meillä ei ollut, mutta hyvät kahvit ja leivät löytyivät omasta repusta.

Palasimme parkkipaikalle ja lähdimme hyvin viitoitettua reittiä ylös vuoren rinnettä kohti Mirador de Cochinoa.

Polku oli aluksi selkeää ja kivaa käveltävää, mutta vähän ylempänä tuli vähän kivisempiäkin nousuja. Koko nousu menee kyllä vielä kategoriaan helppo.

Siitä huolimatta Juhan ihmettelevä valitus oli ihan turhaa, kun tulimme lopuksi paikkaan, jonne olisi päässyt autollakin. Minun olisi kuulemma pitänyt kertoa se etukäteen. Mutta kävelemäänhän me Espanjaan tulimme! Olimme Mirador de Cochinolla. Aikamoinen tovi meni taas maisemia ihmetellessä, ja kiipesin taas vielä siitäkin ylemmäs niitä ihmettelemään ja kuvaamaan. Juhan piti jäädä alas ottamaan kuva kiipeilevästä naisesta.

 

 

Tuolla alhaalla edessä siis on tämä Mirador. Minä kiipesin vain vielä ylimääräistä näkemälleni mäelle.

Pakkohan se oli kiivetä aina vain eteenpäin, kun maisema parani joka askeleella.

Alla olevasta kuvasta näkyy hyvin, miten lähellä Malagaa olemme.

Yhtäkkiä huomasimme olevamme ikään kuin sateessa. Ei oikeastaan satanut, mutta silmälaseihin tuli pisaroita ja takin pinta kastui. Olimme ohi kulkevassa pilvessä. Jännä tunne. Aurinko paistoi, mutta olimme kevyen sumun keskellä.

Hotelli Humaina ja meidän auto siinä parkkipaikalla näkyivät jossain alhaalla.

Lähdimme seuraamaan El Cerrado -viittoja näköalapaikalta pois vievän autotien vieressä vähän korkeammalla olevalla polulla. Ja taas piti vähän väliä kääntyä taaksepäin katsomaan maisemaa Malagan yli merelle.

Jos nyt lähtisin tuolle reitille uudelleen, kävelisin alas samaa tietä, jota tulinkin, tai kävelisin autotieksi viitoitettua pikkutietä takaisin Hotelli Humainalle. Merkityllä reitillä paluumatkan loppupuoli oli jyrkkä ja kivinen.

Reitti oli vaikeudeltaan arvioitu keskinkertaiseksi. Se varmaan tuli siitä, että alku oli helppo ja loppu vaikea, joten keskimäärin oltiin kohdalla moderate tai media. Sauvojen kanssa ja varovaisesti tultiin, eipä ollut kiirettä mihinkään.

Tämäkin retkikohde menee jatkoon.

Olimme näin löytäneet kolme paikkaa, jonne pystyi autolla ajamaan tieltä A 7000.  Lagar de Torrijos, Las Contadoras ja El Cerrado (Hotel Humainan viitat).

Eli El Cerradoon ja Los Contadorasiin pääsee kääntymällä Fuente de la Reinan kohdalta metsään. Torrijoksen ekomuseoon on oma viitta muutamaa kilometriä myöhemmin Malagasta päin tullessa. El Cerradosta voi vaeltaa Mirador de Cochinolle, Contadoresista Pocopanille ja Martínez Felerolle tai Torrijokseen asti.

Mitkä reitit menevät jatkoon? Suosikkimme on Los Contadoras – Pocopan. Kivoja rinteitä, avaria maisemia ja kiva päätepiste reitille. Toinen kiva reitti oli El Cerradosta Mirador de Cochinolle, mutta sen tulisimme takaisin samaa tietä, kuin menimmekin, paluureitti oli meille liian jyrkkä ja kivinen. Kolmas jatkoon menijä oli itse löytämämme reitti Torrijoksesta rinteelle ja sille lähdemme ensi kerralla niin, että etsimme sille jatkoa.  Torrijoksesta lähtevä reitti, joka oli merkitty karttoihin ja vei Martínez Felerolle eli  Contadoras – Martínez Felero – Torrijos edestakaisin oli pientä autotietä, vähän mitäänsanomaton ja tylsä. Se kulki laaksossa, ja kaipailimme muiden reittien näkymiä vuorten yli. Mutta käypä 10 km kävely toki, jos haluaa välttää kivikoita ja haluaa, että paikkaan hädän tullessa pääsee ajamaan autollakin. Rinteitä pitkin Torrijoksesta Contadorasiin vievä mansikkapuureitti oli myös todella mukava.

Malagan vuoret menevät vahvasti jatkoon.

Tripadvisorista poimin arvioinnin, joka täydellisesti vastaa myös omia fiiliksiämme Malagan vuorten luonnonpuiston retkeilystä:

Para los que aún no se han animado a conocer los Montes de Málaga…. Diré que hay infinidad de senderos para conocer una zona apartada del típico sol y playa con muchísimo encanto…. Ya sea desde el EcoLagar Torrijos, Hotel Humaina, Aula Contadoras etc…. Con o sin niños, con zona para comer o en medio del parque natural, con vistas incluso al mar maravillosas, etc….. Una maravilla!!! Recomendable 100% para los que disfrutéis al aire libre de un parque natural.

Nuo edellä kuvatut kolme paikkaa ovat saavutettavissa autolla tien A 7000 kautta. Näiden lisäksi etsimme yhden paikan, jonne voisi päästä autotonkin. Lähellä Malagan kasvitieteellistä puutarhaa on San Telmon alue, jolle pääsee keskustasta bussilla. Samalla voi käydä katsomassa San  Telmon akveduktin.

Kylän läpi käveltyään pääsee vuorille joko pienempiä polkuja tai varsin leveää tietä, jolla joutui jonkin verran varomaan alas päin laskettelevia polkupyöräilijöitä. Yllä oleva kartta seurailee ylhäällä tuota tietä ja alapuoli on pienempää reittiä. Itse kävelimme tietä edestakaisin, ja piirsin nuolen osoittamaan kohtaa, josta käännyimme takaisin, eli alapuolen reitistä meillä ei vielä omaa kokemusta ole.

Tie on leveä, mutta sinne ei voi itse ajaa autolla. Kylän jälkeen on kiinni oleva portti ennen tietä. Vain kävely ja pyöräily mahdollisia.

Oletko sinä käynyt Malagan vuorilla? Oletko yhtä ihastunut kuin me?

Käy tykkäämässä Fb-sivuistamme, niin saat ilmoituksen uusista jutuistamme saman tien.

Espanjaan Espanjassa Espanjasta

Maisemavaellus Mijasissa

 

Juha heräsi tänä aamuna seitsemältä aamulla kännykän kilahdukseen: ”MYRSKYVAROITUS MALAGA”. Hetken Juha luuli jo, ettei tänään tarvitsekaan lähteä mihinkään, mutta väärin luuli. Katsoin Forecan ja ilmatieteen laitoksen sääennusteet, jotka lupailivat aamupäivällä pilvistä ja iltapäivällä jopa aurinkoista, avasin verhot ja vilkaisin pihalle. Lähdetään!

Jonkin ajan kuluttua olimme Mijasin kymmenkerroksisessa parkkitalossa, jonne saa pysäköidä eurolla koko päiväksi, tulimme hissillä ylös aukiolle, jolla pari bussilastillista aasialaisia turisteja otti selfieitä aasien kanssa, pudistelimme päätä ja valitsimme tien ylöspäin. Tämä kuva on yhdeltä aikaisemmalta aurinkoisemmalta päivältä. Vieressä olevasta turisti-infosta voi hakea reittikartan.

Näin kuuluu turisteja karttelevan vaeltajan tehdäkin, eikö vain?

Portaille, polulle, kauas pois ja pian. Polku vuoren rinteellä näkyvälle Ermitalle on jyrkkä ja kivinen. Juha sanoi, ettei ollenkaan muistanut, että näin jyrkkä.

Maisema alas alkoi jo olla upea.

Rinteellä on valkoinen Ermita, joka näkyy hyvin alas. Tämäkin iloinen ja aurinkoinen kuva on joltain edelliseltä käynniltä.

Pieni kappeli on auki kuulemani mukaan vain kerran vuodessa.

Tämän verran näkyy ovessa olevasta aukosta.

Ermita on hyvä maamerkki vuorille suunnistukseen. Se näkyy kylästä hyvin ja sen edestä lähtee reittejä moniin suuntiin Mijasin vuorille. Lähdimme seuraamaan punaisella merkittyä reittiä vuoren rinnettä ylöspäin.

Polku jatkui yhtä kivisenä ja jyrkkänä. Tässä kohdassa ei korkeanpaikankammoisen ollut helpointa edetä, mutta tämä kapein jyrkännekohta oli hyvin lyhyt.

Viimeksi Juhan matka jäi tähän. Joku  nuori pari oli jäänyt tuohon kivien reunalle istumaan ja heilutteli jalkojaan rinteen puolelle. Mielikuvista tuli liian paha olo, jalat eivät antaneet jatkaa.

Nyt kuitenkin jatkettiin yhdessä eteenpäin ja hetken päästä oltiin näin väljissä maisemissa.

Aurinkoisemmalla säällä täältä on huikeat näkymät alas.

Rinteillä kasvaa myös kivan näköistä pensasta, jossa on hupsut ryppyiset kukat. En tiedä nimeä, mutta tykkään. Tämäkin on kevätkuva.

Kännykän kilahdus oli sittenkin sisältänyt asiaa. Ei ollut sadetta, eipä ihan myrskyäkään, mutta tuuli alkoi yltyä niin valtavaksi, että emme nähneet enää turvalliseksi jatkaa.  Jos olisimme jatkaneet, polku olisi jatkunut näin ja tämän näköisenä.

Onneksi juuri näillä main näkyi alas olevan jonkinlainen väylä, ehkä jokin huoltotie ja lähdimme varovasti tulemaan sitä alas tietä kohti.

Maisemia samalla ihaillen tietysti.

Alhaalla odotti yllätys. Portti tielle oli viidellä lukolla kiinni ja aprikoimme hetken, pystyisikö sen yli kiipeämään. Ei pystynyt meidän taidoillamme eikä notkeudella, vaan valitsimme jonkinlaisen konttausmenetelmän portin sivulla olleen ojantapaisen kautta.

Ja sitten etenimme varovasti ajotien ja kallion välissä olevaa ojaa myöten kylää kohti.

Noin kymmenen minuutin hiipimisen jälkeen olimme jo näköalapaikalla, josta näki yli koko Mijasin.

Näköalapaikalta lähti alas portaat, joissa luki Calle Pilar. Jos jotain kutsutaan kaduksi, niin sitä pitkin varmaan voi vähintään kävellen edetä?

Meitä vastaan tuli toinen turistipariskunta, joka kyseli tietä Ermitalle. Valoimme heihin uudestaaan uskoa siihen, että portaat kyllä vielä johtavat johonkin, vaikka eivät siltä näytä.

Katu ja portaat päättyivät näin kutsuvan näköiseen kylttiin. Lisää näköaloja!

Vastaamme tuli useitakin suomalaisia turisteja, jotka katselivat rinteelle, ja ihmettelivät, kuinka hullu pitäisi olla yrittääkseen kiivetä sinne. Pari suomalaismiestä suunnitteli lähettävänsä sinne Tapparan pelaajat treeniin, kun eivät pelit näytä oikein kulkevan. Teki mieli näyttää voitonmerkkiä ja hihkua, että sieltä juuri olemme tulossa, mutta annoin olla leuhkimatta kumminkin ja hymyilin salaa suomalaiseen tapaan sisäänpäin. Olimme tehneet noin viiden kilometrin kiipeilyn tuolle rinteelle. Oli sitä kiva ihailla täältä alhaalta.

Niin moni tyytyy Mijasissa ihailemaan näitä näkymiä. Kivojahan ne, mutta me tykkäämme enemmän maisemista. Tai ainakin niistä myös.

Parkkitaloon palatessamme käännyimme vielä katsomaan rinteelle. Tuuli riepoi puista lehtiä ja vaikka reittimme oli jäänyt aiottua lyhyemmäksi onnittelimme itseämme järkevyydestä. Tulimme alas ennen kuin pinjat alkoivat kaatua päälle.

Tässä vielä summittainen kuva siitä, missä kävelimme. Itse Mijasin kylässä kävelty osuus puuttuu kartasta, laitoin Wikilocin jo pois päältä. Mutta periaattessa kävelimme katuja katsellen ensin parkkitalosta vuorelle ja sitten tuolta alhaalta Panoraamaterassilta taas parkkitaloon. Ihan helppo, ja välille mahtuu sekä putiikkeja että ruoka-, kahvi- ja jätskipaikkoja ihan riittämiin.