Kodinvaihto on mielenkiintoisin tapa lomailla, minkä olemme keksineet. Kotia vaihtaessa matkailusta tulee hyvin yksilöllinen ja paikallinen. Lisäksi kodinvaihto on edullinen tapa matkustaa, koska hotellikustannukset jäävät useimmiten lähes kokonaan pois.
Kodinvaihto on antanut mahdollisuuksia rauhallisiin ja monipuolisiin lomiin. Paikallisissa kodeissa asuessamme olemme tutustuneet ihan muihin asioihin kuin hotelleissa.
Olimme viettäneet Bad Wildbadissa pari yötä ja kokeneet hienon Schwarzwaldin Baumwipfelphadin. Nyt oli edessä matkan ehkä jännittävin päivä. Matka oli vain parisataa kilometriä, mutta illalla meitä odottaisi Sveitsissä koti, jossa asuisimme seuraavan kuukauden. Kodinvaihtolomamme oli alkamassa.
Ei kuitenkaan kiirettä mihinkään, joten eksyimme kunnolla sivuteille. Emme ehkä tulkinneet yhtä Umleitung-viitoitusta ihan oikein ja ajoimme jonkun tietyömaan läpi vähän ihmetellen. Ei se mitään, kun palkinnoksi saimme pitää pikku tauon näissä maisemissa.
Freudenstadt kuulosti niin hyvältä, että teimme pienen mutkan matkaan. Ihmettelimme keskustan parkkihallissa, kun näimme kovin monen muunkin auton perässä pyörienkuljetustelineen, mutta syy selvisi metelin perusteella, kun tulimme ulos hallista. Meneillään olivat junioreitten pyöräilykisat viereisellä torilla.
Kahvipaikka Freudenstadtin torin kulmassa ei ollut paras mahdollinen. Palvelu oli hidasta eikä kahvi maistunut millekään, mutta todella iso tori oli hauska nähdä. Lauantai täytti sen kirpparipöydillä lähes kokonaan.
Mutta paljon siellä vain istuskeli ja lekotteli ihmisiä muutenkin.
Tässä kohtaa alkoi jo kipristellä vatsanpohjassa kunnolla. Ostimme Sveitsin moottoritietarran Konstanzissa yhdeltä huoltoasemalta. Enää parikymmentä kilometriä.
Ja sitten eksyimme oikein kunnolla. Jossain oli tie gesperrt (suljettu) ja jouduimme taas kiertotielle. Navigaattori sekosi, kartta ei auttanut ja lopulta menimme, minne navi käski, vaikka sen ratkaisut tuntuivat aika villeiltä. Pikkupolkuja mentiin pitkin metsää.
Lopulta metsä loppui ja laitumet ja viinirinteet alkoivat. Jossain tuolla laaksossa olisi kotimme. Matkaa 3,5 kilometriä enää.
Lopulta soitimme ovikelloa tämän oven takana.
– Sind sie aus Finnland?
– Ja.
– Dann herzlich willkommen!
Esittäydyimme, juttelimme hetken ja sitten tuli ensimmäinen kommentti: ”Sie sprechen gut Deutsch.” Rohkaistuimme hymyillen jatkamaan.
Tämä kodinvaihtomme ei ole vaihto, kuten normaalisti. Meille oli tarjottu sveitsiläistä omakotitaloa kuukaudeksi ilman että he tulivat meille ollenkaan. Meidän piti pitää huolta talosta ja erityisesti Mariannen rakkaista kasveista sekä sisällä että ulkona. Wau, otimme ihan innostuneina tehtävän vastaan ja Marianne kertoi kasveistaan ja niiden tarpeista.
Ihan mielelläni kiertelen puutarhassa joka päivä. Kastelen, nypin ja ihailen.
Meillä on lupa nauttia myös puutarhan antimista. Tomaatit, myöhäiset mansikat, vadelmat ja mangoldit maistuvat varmasti. Ihan kiva senkin takia, että ruoka Sveitsissä on kallista.
Kiertelimme talon kaikki neljä kerrosta, tutustuimme pesukoneisiin, keittiöön, nettiin, lämmityssysteemeihin, avaimiin, ikkunaverhojen laskumekanismeihin, valoihin ja ihan kaikkeen, mitä talossa nyt voi olla. Naapurit ovat kuulemma myös ystävällisiä ja avuliaita ja tietävät tulostamme.
Kyllä oli hauskaa asettua tällaiseen paikkaan. Koti näytti olevan hyvin rakas sen asukkaille. Yksityiskohtia riitti.
Lähdimme hetkeksi kävelylle ja jätimme isäntäväkemme valmistelemaan päivällistä.
Etsimme neuvojen mukaan pankkiautomaatin ja totesimme, että kortit toimivat. Nyt on pahimpaan hätään frangeja lompakossa.
Weinfelden näytti auringon laskiessa tosi lupaavalta.
Päivällinen sveitsiläiseen perunapaistokseen tutustuen oli oikein lämmin ja ystävällinen. Jännitys hävisi, tuntui siltä, että olimme saaneet uudet ystävät. Toivottelimme lopuksi hyvää yötä ja hyvää matkaa. Aamulla herätessämme he olivat jo lähteneet matkalleen. Jotain kaikesta huolenpidosta kertoo tämäkin lappunen. Päivällistiskit odottivat puhtaina pesukoneessa.
Viiden minuutin päässä talosta on evankelinen kirkko. Sen kellot kumisivat eilen kuudelta viikonlopun alkaneeksi. Tänään valtava massiivinen kumina kutsui jumalanpalvelukseen.
Oli lämpimän ja vapautuneen oloinen jumalanpalvelus. Aluksi kastettiin kaksi lasta. Toinen oli äidin sylissä, ehkä puolivuotias, mutta kastettava tyttö hyppäsi itse iloisesti katsomaan, millaista vettä kastemaljassa oli. (ehkä noin kolmivuotias).
Papilla ei ollut edes papin pukua, sininen pikkutakki, paita ja kravatti, eivätkä edes ne valkoisia. Urkuri soitti alkusoiton ja loppusoiton, muuten säestykset hoiti yhtye, jossa oli pari laulajaa, tenorisaksofoni, cajon ja punainen Nord-piano. Emme ymmärtäneet sveitsinsaksasta yhtään mitään, mutta lauloimme mukana. Ymmärsimme oikeastaan vain Isä meidän -rukouksen, joka luettiin saksaksi. Saarnan lisäksi joku mies piti esitelmän Open doors -toiminnasta ja siitä, miten se toimii vainottujen kristittyjen hyväksi ympäri maailmaa.
Juha sanoi, ettei hänen oikeastaan tee mieli kirkkokahville, mutta lähtee kyllä, jos minun on pakko päästä. No, tietysti sitten mentiin kirkkokahville. Siellä pappi otti kontaktia, kun tunnisti meidät ”uusiksi”. Kahvilla pöytään meidän seuraksemme istahti myös pariskunta, joka teki kovasti tuttavuutta ja toivotti meidät tervetulleiksi Sveitsiin ja Weinfeldeniin. He tiesivätkin jo paljon Suomesta. Esimerkiksi sen, että kaikilla on sauna ja kesämökki.
Meidän ensikontaktimme sekä kotiin että Weinfeldeniin oli erittäin positiivinen. Itse mietimme kovasti, miten tämä kaikki ylipäänsä on mahdollista. Sveitsiläinen pariskunta lähettää meille tuntemattomille tällaisen kodinhoitokutsun ja noin neljän tunnin tutustumisen jälkeen jättää meidät kotiinsa kuukaudeksi. Aivan valtava luottamus pitää ihmisillä olla tällaisen toimimiseen. Olemme todella iloisia, että maailmassa on tällaista luottamusta, ystävällisyyttä, jakamista, rauhaa ja iloa. Voisipa sitä vielä lisätä.
Tästä pihasta lähdemme seuraaviin seikkailuihin. Ensin lähiympäristöön, jonne saimme hienon kuuloisia vihjeitä vaihtokumppaneiltamme.
Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkoistamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.
Mitä sinä ajattelet tällaisesta tavasta matkailla? Jätä kommentti tähän.
Granadan matka tarjoutui meille, kun olimme vierailulla Marbellalaisessa koulussa ja yksi opettajista kysyi, haluaisimmeko lähteä hänen kanssaan viikonlopuksi Granadaan. Totta kai halusimme! Ja perjantaina koulun jälkeen istuimme Lolan autossa ja ihailimme vuoristomaisemia.
Parin tunnin ajon jälkeen Lola petasi meille kodissaan sängyn, latoi jääkaapin täyteen, kävelytti ystävättärensä kanssa bussiaseman turisti-infoon, lähti hänen kanssaan jonnekin muualle ja toivotti hyvää viikonloppua. Meillä oli käytössämme pariksi päiväksi ihana koti ja hyvät vihjeet Granadaan tutustumiseen.
Turisti-infon tyttö oli neuvonut, että Alhambraan myydään kyllä lippuja vielä samalle päivälle, mutta jonossa kannattaa olla silloin, kun lipunmyynti aukeaa, eli kahdeksalta. Emmepä ole kai kertaakaan tällä matkalla olleet virittäneet kelloa soimaan kuudelta, mutta niin vain nyt lähdimme liikkeelle ennen auringon nousua.
Espanjalaisten ystävällisyys yllätti bussipysäkillä uudelleen. Siihen tullut nainen kysyi, olemmeko Alhambraan menossa ja ymmärsimme vastata ”Si.” Sen jälkeen hän varmisti, että nousimme oikeaan bussiin, vaihdoimme oikealla pysäkillä seuraavaan, leimasimme oikein lippumme siirtoa varten ja näytti vielä senkin, mistä kolmas bussi (eli C3 Alhambran portille) lähtee. Eli kolmella bussilla opastettuna suoraan Alhambran portille. Onneksi osasimme edes sanan ”Gracias.”
Eikä ollut mitään ongelmaa saada lippuakaan, eikä se ollut edes kallis, eläkeläiset eivät paljon yli kympin näinkään hienosta nähtävyydestä täällä maksa. Palacios Nazaries sisäänkäynti olisi meille tasan klo 9:00 ja muuten saisimme kierrellä alueella 8:30 – 14. Ensin siis kiertelimme puistoa ja jonkun kirkon kellon kumahdellessa yhdeksän kertaa palatsin vartiomies alkoi leimailla kello yhdeksän ryhmän lippuja. Sekunnilleen!
Alhambra on 1300-luvulla rakennettu kuninkaanlinna ja linnoitus. Alun perin jo 800-luvulla paikalla oli Alcazaba-linnoitus. 14 hehtaarin alueella on asunut 40000 ihmistä, siellä on ollut moskeija, eläintarha, kauppoja ja kuusi erillistä palatsia. Alhambra oli maurien eli muslimien hallussa 1400-luvun loppuun asti. 1600-luvulta lähtien Alhambra oli rikollisten asuttama, se löydettiin uudestaan 1800-luvulla ja nyt se on Unescon maailmanperintöluettelossa ja on maailman ainoa säilynyt keskiaikainen muslimipalatsi. Historia löytyy monista matkailuesitteistä niin perusteellisena, että en sitä tähän tämän enempää kirjoittele. Onhan Alhambra koko Espanjan ykkösnähtävyys kävijöiden määrällä mitattuna. Eikä syyttä, sen totesimme mekin.
(Historiaa ja Alhambran kuvaus esim. täältä https://www.espanja-loma.fi/Granada-kaupunki/artikkelit/alhambra-granadan-ylpeys-ja-maamerkki)
Palatsille kävely ei ollut kovin nopeaa, jo matkalla löytyi kuvauskohteita. Aika mahtava käytävä tämäkin.
Syksyiset pensaat olivat viehättäviä väreineen.
Joka paikassa oli kylttejä, joissa sanottiin, että kasvien suhteen on linja: ”No tocar” – älä koske, mutta kyllä joku näytti koskeneen.
Kuvia täytyy joskus ottaa muustakin kuin siitä, mikä on nähtävyydeksi tarkoitettu. Onkohan tuo ihan oikea? Juhan vaatetuksesta muuten näkee, että Granada on sen verran korkeammalla, että teepaidassa ei marraskuussa enää tarkene, vaikka Aurinkorannikolla olimmekin kulkeneet ilman takkia. Oli onneksi hanskatkin mukana. Semmoinen Suomen syyskuun alun fiilis sään puolesta.
Palatsiin päästyä niitä kuvia sitten alkoi kertyä.
Olipa hieno! Tässä ensin näytteitä pelkistä seinistä ja koristeluista.
Ja sitten kuvia kaarista, ikkunoista, pylväistä… Kuvaaminen oli niin kiihkeää, että välillä johonkin kuvauskohteeseen syntyi aivan jono. Mutta eipä tuo tuntunut ketään haittaavan. Hetket ja näkymät tuntuivat niin ainutlaatuisilta.
Kaikenlaisia aukioita, ja joka aukosta aukeni uusia näkymiä.
Tämä oli yksi niistä kuvauspaikoista, joihin oli jono. Kukin vuorollaan astui tähän, ja altaan toisessa päässä odottanut kuvaaja nappasi kuvan tai pari. Tämmöistä turistitouhua.
¨
Ihan uusi elämysmaailma odotti Alcazaban linnoituksen puolella, jossa mielenkiintoisin katsottava oli muurien ulkopuolella. Oli muutama torni kiivettäviksi ja näkymät yli kaupungin ja Sierra Nevadan lumihuippuiseen vuoristoon.
Näkymät ja mahdollisuudet olivat niin hienoja, että Juha taas kerran uskaltautui ihan hetkeksi kaiteen viereen tärisemään. Pikkuisen on fiiliksissä kontrastia. Siinä missä Juha ottaa tukea muurista, kaikenlaiset ryhmät keikkuva selfieitä ottamassa pitkin kaiteita ja kulmauksia. Nuo selfietikut ovat ahkerassa käytössä ja aika huvittavia. Meillä ei (vielä?) ole.
Ei tuu, millä sitten pitää kiinni kaiteesta tai lipputangosta?
Juha lähtikin aika nopeasti takaisin alas ”ottamaan minusta kuvan muurin kaiteella”. Tässä se on. Olen tuo punainen piste keskellä kuvaa.
Ja tässä minun kuvani tuosta tornista alas linnanpihalle ja maisemaan.
Granadassa on kolme must-nähtävyyttä. Alhambran jälkeen kävelimme lounaan kautta siihen toiseen, eli vanhan kaupungin keskellä olevaan vaaaaaltavan isoon katedraaliin. Sinnittelimme lounaan ulkona, mutta olipa tuo kaasulämmitin tarpeellinen.
Katedraali on huikean iso ja keskellä ahtaita kortteleita, joten siitä ei millään saa ulkoa päin kokonaista kuvaa. Kadulla ylöspäin katsellen näkee yksittäisiä seiniä ja torneja.
Ja turistin näkökenttään ohjataan paljon muuta värikästä…
Alaspäinkin kannattaa katsella. Katukäytävät ovat pikkukivikuvioituja ihan kauttaaltaan.
Sisätilat niksauttavat niskanikamat. Upea kirkko. Jotenkin muistelen, että tämä on toiseksi suurin, minkä olemme nähneet. Se suurin on Vatikaanissa. Erityisesti kirkon korkeus on vaikuttava.
Lähdimme ihan summassa kiertelemään katuja. Oli yllättäen vähän kylmä. Oikeastaan siinä kävellessämme tajusimme, miten paljon koko marraskuun matkamme onnistumiseen oli vaikuttanut jatkuva lämpö ja aurinko. Ennen tätä Espanjan matkaa olimme juuri viikon sateisessa Berliinissä, ja siellä valojuhlista huolimatta ei fiilis noussut Espanjan viikkojen veroiseksi hetkeksikään. Eipä tuon kylmyyden kyllä olisi pitänyt yllättää. Ruskan keskelle oli jo viritelty jouluvalot.
Sattumakahvila tutustutti taas yhteen ilmiöön. Kahvila oli melkein täynnä, laskimme, että suunnilleen vähän alle kaksi luokallista ihmisiä. Aikuisia, moni varmaan meidän ikäinen. Mutta se melu! Desibelitaso oli paljon yli sen, mihin koko täysinäinen kouluruokala ikinä Suomessa pystyy. Kahvi ja leivos olivat hyviä.
Kävelimme päämäärää vailla, ihan vain katuja, kaupatkin alkoivat olla lauantaina jo kiinni.
Tietämättämme olimme tulleet kadulle, jonka vasemmalla puolella oli Frederico Garcia Lorcan puisto. Jos aurinko ei olisi juuri laskenut, siellä olisi voinut hyvinkin vaellella.
Lorca teloitettiin Francon aikana 1936. Yhtymäkohtia Juhan elämäänkin kaverilla oli, opiskeli sekä oikeustiedettä, kirjallisuutta että sävellystä. Ammatti ei sentään matsannut. Lorca oli runoilija, näyttämötaiteilija, pianisti ja säveltäjä. Seurakin taisi olla vähän pimeetä, Salvador Dali, Luis Bunuel ja Manuel de Falla kuuluivat surrealistiseen tuttavapiirin.
.
Satuimme näkemään S2-bussin, jonka pysäkki oli lähellä meidän asuntoamme. Kun vielä keksimme, kumpaan suuntaan menevään bussiin kannattaisi astua, bussiin pääsy tuntui hyvältä ratkaisulta. Edessä oli matkamme toinen sateinen ilta. Oli kiva olla sisällä ja kuunnella sateen ropinaa. Avasimme emäntämme meille jättämän punaviinipullon ja nautimme elämästä tässä nätissä granadalaiskodissa. Emäntä oli poissa, mutta ei hypitty lasipöydälle eikä sotkettu muutenkaan.
Sunnuntai 21.11. Albaicin
Granadan kolmas must-nähtävyys on Albaicinin sokkeloinen arabikaupunginosa ja siellä oleva Mirador de Saint Nicolas, jolta on kuvattu ne postikorteissa näkyvät hienot Alhambranäkymät. Piti tehdä valinta: Kävellä ylös näköalapaikalle tai mennä sinnekin sokkeloihin erikoistuneella C1-kaupunkibussilla. Sinne olisi päässyt myös turistijunan kylmässä kyydissä. (Siis sen pienen avojunan, jolla turisteja joka paikassa kierrätetään.) Valinta ei ollut kovin vaikea. Kun käveli, reitin varrella oli myös nätti joki ja aktiivisuusmittariin kerääntyi niitä tuiki tärkeitä askeleita. Täytyy kyllä sanoa, että Juhalle valinta oli vaikeampi, sen niittasi lopulta se, että bussi ei tullut, vaikka pysäkille pysähdyttiinkin hetkeksi.
Plaza Nuevalta koilliseen on kiva joenrannan kävelykatu Carrera el Darro. Pikkuputiikeista voi päätellä, että tämä on paikka, joka turistien myös pitää suorittaa. Ja jos ei välitä putiikeista ja kaikenlaisesta artesaanitarjonnasta, voi hyvin ottaa selfiet sillanpielessä ja tähtäillä etuviistoon ylös Alhambran muureja. Juuri niin kuin kaikki muutkin. Ainoa ongelma tuossa kohdassa saattaa muodostua siitä, että kävelykadulta tuntuva pikkukatu ei ole kävelykatu, vaan sillä kulkee myös ajoneuvoja, mukaan lukien pikkubussit, eivätkä kaikki malta ajella ihan kävelyvauhtia. Joka tapauksessa tämä on ihan kiva reitti lähteä tutustumaan Albaicinin kujiin ja St Nicolasin näköalapaikan suuntaan.
Carrera el Darron lopussa on Paseo de los Tristes (=Surun katu), joka on saanut nimensä siitä, että siellä näkyi usein hautajaiskulkueita. Ei ollut mitenkään surullisen oloinen paikka nyt. Kivat näkymät Alhambraan ja terasseja turisteille.
Ihan kauhea paikka: vasemmalla oli kitaristi, joka soitti klassisia kitarakappaleita ja oikeassa reunassa trio vetopasuuna, tuuba ja rummut, musiikkina eurohumppaa. Eihän semmoista kestä, pakko oli lähteä bussipysäkiltä kävelemään mäkeä ylös. Aktiivisuusrannekkeen tärinän odottelu oli sivuseikka. (Nämä kursiivikommentit ovat siis Juhalta, joka katselee ja kuuntelee maailmaa tietyn seulan läpi.)
Ilme kertoo, että tätä kadunpätkää Juha ei enää itse valinnut, eikä kokenut sillä olevan mitään nähtävää. Mentävä se kuitenkin oli, kun piti ylös päästä. Periaatteessa karttaan oli merkitty, että tästä kulkisi linja C1, mutta pysäkille sellaista ei tullut, joten säästyttiin velttoilulta ja reipas kuntoilulinja jatkui.
Turistien näköalapaikat ovat aina tämmöisiä: Kamala väentungos, aurinko paistaa vastaan ja kauppiaat ovat levittäytyneet pitkin mäkeä. Lähde siinä sitten nauttimaan näköaloista. Totuus ja postikortit ovat aina eri asia. Joka tapauksessa totuuskin oli täällä hieno!
Pieni hetki asettautumista ja odottelua, niin olin itse siinä matalan muurin reunalla jäljittelemässä niitä kaikkia alakaupungissa myytäviä täältä otettuja Alhambra-postikortteja. Täältähän ne on otettu. Harmi, että ei enää ollut aikaa tulla ottamaan iltakuvia.
Onneksi ehdin ottaa kaikki postikorttikuvani ennen kuin parin kaupustelijan välillä alkoi rähinä ja nyrkkitappelu. Teki mieli ottaa etäisyyttä. Olimme muutenkin juuri lähdössä.
Alaspäin valitsimme sitten toisen reitin. Matkaoppaat suosittelevat eksymään alarinteeseen. Emme me varsinaisesti eksyneet, vaikka suunta oli koko ajan vain ”alaspäin”. Sillä orientaatiolla ei voinut kovin harhaan mennä, ja joka tapauksessa pikkukaduilla ja aukioilla oli kaikenlaista rosoista idylliä ihan joka kulman takana. Juha voi kommentoida taas katusoiton tason.
Monenlaista yrittäjää oli. Olis edes kitara voinut olla vireessä, kun odottaa ohikulkijoiden lantteja C ja Am -kiertoon. Siis koko ajan. Ei laulua. Aika tyly meininki. Oli kyllä portaissa tosi hyviäkin muusikoita, Pohjois-Haagan Kuparikulman karaokeillan väliajalle koska vaan keikalle.
Tätä sokkeloreittiä olisi voinut tulla ylöspäinkin alun perin, mutta minusta meidän Carreo del Darron reitti oli mielekkäämpi ja selkeämpi.
Alaspäin menon taktiikalla olimme ennen pitkää niin täysillä kaduilla, että tiesimme olevamme siellä, missä turistin pitikin olla.
Vanhan kaupungin pikkuputiikeissa kaikki ei suinkaan ole aitoa espanjalaista. Ihan hyvin voi haksahtaa ostamaan pienen kiinalaisen tarjottimen, jossa on kaunis maisemakuva Alhambrasta tai Ale-Hop -kaupasta vastustamattomat pöllömukit, jossa valmistusmaa on PRC (Public Republic of China).
Kadultakin olisi taas saanut lämmikettä. Hassua, mistä varastosta nämä mustat myyjät aina löytävät lakanoilleen sitä, mitä kyseiseen säähän tarvitaan. Sateella sateenvarjoja, tuulella villakaulaliinoja.
Lyhyt vierailumme Granadaan alkoi loppua. Joukkoliikenne toi meidät takaisin kämpällemme ja muut matkustavaiset taas auliisti neuvoivat tietämätöntä, joka ei osannut ostaa oikeasta automaatista lippua oikeaan bussiin. Emme me vieläkään tiedä, missä bussissa voi maksaa kuljettajalle, missä ei, mutta ainakin LAC bussiin piti ostaa laiturilta automaattilippu, S2-bussissa taas voi maksaa kuskille. Kummallakin lipulla voi vaihtaa kumpaankin. Kaupungiltakin oli kivoja näkymiä Sierra Nevadan suuntaan
Joukkoliikenne oli vierailumme aikaan juuri ottamassa ison edistysaskeleen. Kymmenen vuotta on kuulemma rakennettu raitiotietä ja hieno se on. Raiteiden välit ovat tekonurmea. Hauskaa ja siistiä. Vierailumme hetkellä kaupunkilaiset kävelivät näitä. Tietysti, eihän ollut pelkoa ratikoista.
Asuntomme oli ihan normaalissa kerrostalossa.
Hetken päästä paikalla oli täsmälleen muutamaa minuttia ennen sovittua aikaa myös emäntämme Lola (oik) ystävättärensä kanssa ja kotimatkamme voi alkaa.
Hieno matka, vaikkakin aika hiljainen parituntinen. Päätin lujasti, että ensi kerralla, kun tulen Espanjaan, osaan varmasti sen verran kieltä, että pystyn pari tuntia puhumaan paikallisen opettajan kanssa. Voi vitsi, miten monta kysymystä keksin, enkä osannut kysyä! Näissä mietteissä otin iltaruskokuvan Marbellalaiselta parvekkeelta Gibraltarin suuntaan.
Nyt yli kaksi vuotta tämän kirjoituksen jälkeen olemme jo vierailleet toisenkin kerran Granadassa ja opiskelleet lukion lyhyen espanjan kurssit. Kävimme Lolan luona illallisella ja aika monella fraasilla osasimme jo kehua herkullista ruokaa.
Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.
