Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Costa del Sol

Bussilla Marbellasta Rondaan

Jos lähdet Aurinkorannikolle ja kysyt kivoja päiväretkikohteita, et luultavasti välty kuulemasta sanaa Ronda. Se näyttää olevan yksi Andalusian pakollinen kohde. Sinne pääsee mukavasti bussilla Marbellasta, jossa oma tukikohtamme oli. Ajo vuoriston yli kestää reilun tunnin, eikä busseja mene kovin usein. Lähdimme matkaan siis jo varsin aikaisin näin lomalaisen mielestä, yhdeksän maissa.

Jos olisimme olleet liikkeellä omalla autolla, olisi matka saattanut kestää kauemminkin, niin hienoja maisemia vilahteli ohi. Tosi harmi, että bussin ikkunasta joutui laukomaan vähän mitä sattui, että edes jotain jäisi muistoksi. Valokuvaaja minussa halveksii lennossa otettuja kuvia, mutta onneksi taiteilijaminäni on niin vähäinen, että dokumentointihalu menee taiteellisen vaikutelman ja tekniikkapisteiden edelle, eikä estä edes huiskittujen otosten julkaisemista. Lukija voi kuvitella itsensä istumaan bussin ikkunapaikalle samalla kun nämä vilahtelevat ohi.

 

Rondan bussiasemalta löytyi kioski, jossa auliisti myytiin turistille neljän euron kartta ja yhtä auliisti asiakaspalvelija ruksasi siihen kolme suoritettavaa kohtaa: Turisti-info, härkätaisteluareena ja uusi silta. Turisti-infosta olisi varmaan saanut saman kartan ilmaiseksi, mutta se piti löytää ensin muutaman korttelin päästä, eli hyvä näin.

Kyllä me kävellessämme löysimme sitten kaikkea sellaistakin, mitä ei ollut karttaan ruksattu. Ensimmäiseksi tämä kirkko ja komea palmu sen edessä. Juha tykkää niin muistella palmuja meidän lomilta, että laitan kuvan tähän siitäkin. Yksi nuorempi lähisuvun edustaja totesi kerran, että kirkot, museot ja muut nähtävyydet on aina samoja ja aina siellä, eivät ne ole mitenkään mielenkiintoisia. Paljon mielenkiintoisempia ovat esimerkiksi ruokakaupan hyllyt ja lastenvaatekauppojen näyteikkunat, eli enpä sitten laita tähän sisäkuvaa, vaikka sisällä käytiin kyllä. Eikä tämä kirkko ollut mikään erityinen. Valotkin lähes sammuksissa, joten kuvani ei ole kovin hyvä. Palmu sen edessä oli Juhalle tärkeä.

Sen sijaan puistojen värit vaihtuvat jatkuvasti. Eli näytän ennemmin tämän valoisan ja aurinkoisen puiston. Juha oli jo menossa pitkälle katua alas ja oli ihan missaamassa tämän, kun seurasi vain kioskin tädin antaman kartan turisti-inforuksia. Mies on aina tommonen. Sivuilleen vilkuilematta paikasta A paikkaan B. Lyhintä reittiä, nopein askelin. Mitä meidän matkakuvista ja seikkailuista tulisikaan, jos kartta olisi minulla, enkä minäkään katsoisi ympärilleni? Viittoilin siis Juhan takaisin ja lähdettiin poispäin siitä turisti-infosta. Yleensä mennään suoraan uuden paikkakunnan infoon, kysytään 1) karttaa, 2) sitä, mitä pitäisi täällä nähdä ja 3) mahdollisisa konsertteja. Ei siis nyt ollut yleensä.

Puiston takana meitä sitten odottivatkin ihan huikeat näkymät. Useita opastettuja turistiryhmiä oli kiertämässä näitä näkymiä, ja olipa joku opettajakin tuonut luokkansa tänne rotkojen reunoille kurkistelemaan. Sanomattakin on tietysti selvää, että kuvia on kymmeniä, toivottavasti tässä ovat ne oikeat.

Juhalle on annettava tunnustusta siitä, että aina joskus hän yrittää edes valokuvan verran astua ulos mukavuusalueeltaan. Ilmeestäkin kyllä näkee, että nyt on astuttu kauas, ja aika monta lausetta Juha keksi ihmetelläkseen, miten tämmöiseen paikkaan jollekin on edes tullut mieleen rakentaa. Kyllä kai turistikin olisi helpommalla kahvikuppinsa ansainnut.

Opastettujen ryhmien seuraava kohde näytti olevan Härkätaisteluareena. Maksoimme siis seitsemän euron pääsymaksun sinne mekin, että päästäisiin edes kerran sellaisella käymään.

Sanoisin kyllä, että ylihinnoiteltu antiin nähden. Mielenkiintoista kuitenkin ajatella, että täällä noita kiisteltyjä taisteluja on käyty.

Juha punaisissa farkuissaan olisi hyvin käynyt härkätaistelijasta.

Näitä käytäviä aggressiivisiksi ärsytetyt härät ryntäsivät areenalle.

Areenaa kiertävien seinäkkeiden takana turistit ottivat selfieitä.

Turisteja oli ajateltu muutenkin. Matkamuistomyymälästä sai ostaa muitakin espanjalaisia aihepiirejä kuin härkiä, esimerkiksi erilaisia seimiasetelmia. Miltähän tällainen pylväskuutio näyttäisi minun kaappini päällä?

Turistit ohjattiin ulos pääsisäänkäynnin puolelta. Nurinkurista, mutta ehkä se sitten jonkin logiikan mukaan toimii näinkin. Eli siksi kuvatkin näin epäloogisesti, sisäänkäyntikuvat  viimeisinä.

Seuraavasta suoritettavasta kohteesta olivat sitten sekä turistiryhmien oppaat että meidän karttamme ruksit yhtä mieltä: Rotkon yli menevä ”uusi” silta veti massat luokseen. 1700-luvulla rakennettu silta oli kyllä sellainen, että tarkkaan katsoin, milloin sen voi ylittää. Rekan kanssa yhtaikaa en sillalla ollut, enkä muutenkaan turhaan siellä aikaani viettänyt. Ei siellä rekkoja näkynyt muutenkaan, niitä turhaan aikaansa viettäviä kyllä pilvin pimein.

Osa porukasta keikkui tällaisella ulokkeella saadakseen sillasta parhaat kuvat. Vahingossa näin tämän kuvan ennen matkaa jossain esitteessä ja sanoin, että tuonne en sitten mene. Enkä mennyt.. Eikä kyllä mennyt Ailakaan. Se on aika tyhjän päällä, vaikka kuvasta voisi luulla, että vai pieni pudotus puskiin…

Ulokkeelta olisi varmaan saanut vielä dramaattisempia kuvia näistä rotkon reunoista. Näitä katsellessa ihmettelee varmaan monikin, miksi joku on keksinyt näiden rotkojen reunoille alkaa rakentaa. Ronda on ollut merkittävä tavarankuljetuksen ja liikenteen solmukohta maurien aikaan. Mereltä on tuotu tänne tarpeellista tavaraa ja täältä se on kuljetettu pienempiin kyliin.

Sillan toisella puolella alkoi vanha kaupunki. Valkoisia pikkukujia, turistikauppoja ja -kuppiloita, pari komeaa kirkkoa. Kuulimme parinkin ryhmän oppaan sanovan ryhmälleen, että katedraali ei ole mitenkään erityinen sisältä. ”Jos on nähnyt muita espanjalaisia kirkkoja, niin ei ole välttämätöntä maksaa pääsymaksua tänne” -tyylisesti kommentoitiin. Eipä sitten menty mekään.

Matkamuistolautasistakin otettiin vain kuvia.

Käytiin vielä katsomassa, miltä näyttää Ronda turistireittien takana. Rinteeltä näkyi lisää valkoisia taloja vieri vieressä, mutta ilmeisesti ilman noita matkamuistokeramiikan myymälöitä.

Takaisin tullessa piti vielä käydä tutkimassa rotkon pohja. Ja niinhän se aina menee, että toinen meistä kiipeilee rinteitä ylös ja alas ja toinen jotenkin vain istahtaa penkille.

Uudella puolella oli kauppakujia ja kaunis tori terasseineen. Kivaa kierreltävää sekin oli, ennen kuin suunnistettiin takaisin bussiasemalle.

Bussiin mennessä huomasimme, että meille oli myyty matkan lisäksi myös paikkaliput. Tästä. Ei oo todellista! Olimme jopa vähän noloja, kun sanottiin siinä istuville, että meille on myyty paikat tästä. Mutta ei oikein viitsitty mennä muuallekaan, kun ajateltiin, että muillekin olisi myyty paikkoja (vaikka ilmeisesti ei ollut).

Bussimatka oli hurjempi kuin tullessa. Ainakin tuntui siltä. Olisikohan vauhtia ollut enemmän? Napsin taas kuvia, vaikka tällä kertaa harmitti myös likapisarainen ikkuna. Ainakin vastavalossa se häiritsi kuvia. Mutta lukija voi kuvitella taas itsensä tuohon ikkunan viereen, eikä anna pikku heijastusten häiritä.

Sitten homma vasta jännittäväksi meni, kun tultiin sellaiseen korkeuteen, että vuorenrinteet peittikin sankka sumu. Bussin vauhti ei kyllä hiljentynyt. Ehkä kuski osasi reitin ja tiesi, että vastaantulijat pysyvät omalla kaistallaan, eikä juuri tänään kukaan ole pysäköinyt ajoväylälle.

Melkein teki mieli taputtaa, kun selvittiin Marbellan bussiasemalle asti, mutta taisin vain ristiä käteni ja lähettää hiljaisen kiitoksen ylöspäin.

Marbellan luksus tavislenkkariversiona

Kun ensimmäisen kerran menimme Marbellaan, törmäsin matkailusivustoilla tällaisiin luonnehdintoihin:

”Marbella on kansainvälinen ja tyylikäs lomakaupunki. Se on Espanjan Aurinkorannikon hienostunein kaupunki ja luksuskohteena tunnettu kohde, jossa lomakassan saa halutessaan kevenemään hetkessä.  Rikkaat ja kuuluisat ovat jo vuosikymmeniä suunnanneet ylellistä elämäntyyliä henkivään Marbellaan turistien seuratessa esimerkkiä. Eloisa Marbella hurmaa matkailijan – tepasteli tämä sitten Paseo Maritimo -rantabulevardilla tai vanhankaupungin kujilla valkoisiksi rapattujen talojen keskellä. Budjettimatkaajan kannattaa suosiolla suunnata johonkin toiseen Costa del Solin kohteeseen.”

Näillä tiedoilla lähdimme vähän summassakin kävelemään kaupungille, eli niille vanhankaupungin kujille ensin. Totta, valkoisiksi rapattuja taloja, kukkia, viihtyisiä kahviloita ja kaikkea sitä näkyi, mitä oli luvattukin. Marbella on myös mukavan pieni. Turismi on maltillista ja selvästikin siistiä ja vähän elitististä ja vakiasukkaita on vain 130 000. Juha ei lähtenyt shortseissa, kun en antanut. Jospa suomalaiset urheilushortsit eivät olisi olleet tarpeeksi hienostuneet.

Kuten vähän uumoilinkin, matkailupalstoilla luodaan yleensä äärimielikuvia. Olemme ihan tavismatkailijoita, ennemminkin sillä budjettipuolella, mutta vietimme Marbellassa lähes kuukauden ja tallustimme moneen otteeseen paikkoja jopa urheilushortseissa, ja tavislenkkareissa.  Budjettiin auttoi toki ”ilmainen” majoitus. Olimme vaihtaneet kotia kahden marbellalaisen kanssa. He olivat meillä Helsingissä ja me heillä Marbellassa.

Kodissa asuminen antoi meille myös ihanan luksusnäkymän parvekkeelta yli koko Marbellan.

 

”Mikä olisi kivointa, mitä vielä voisi tehdä Marbellassa? ” kysyi meistä jompikumpi viimeisen lomapäivämme aamuna. ”Jos vaikka joku puolimaraton rannalla”, heitti toinen, ja siitä se lähti.

Ei kumminkaan ollut mitään kiirettä yhtään mihinkään. Lähdimme liikkeelle suunnilleen Marbellan bussiaseman paikkeilta, ylempää rinteestä. Bussiasema oli tullut meille hyvinkin tutuksi, olimmehan reissussa ilman autoa. Sieltä lähti kivasti busseja kaikkialle. Malagaan, Torremolinosiin, Fuengirolaan, Ojeniin, Rondaan, Esteponaan. Tapasimme käydä katsomassa aikataulut ja määränpäät edellisenä päivänä ja sitten vain lähteä matkaan lippuluukun kautta. Aurinkorannikolla Malagasta Fuengirolaan on juna tosi kätevä, mutta pitkästä suunnittelusta huolimatta junayhteys Marbellaan odottaa aikaa parempaa.

Vähän alempana poikkesimme rauhassa pieneen puistoon. Suomessa vietettiin hiljaista hetkeä Pariisin terrori-iskujen kauhujen edessä. Me olimme minuutin hiljaa täällä.

Puistosta on mukavat näköalat takaisin rinteille ja vuorille.

Siellä on myös pieni kappeli ja katoliseen tapaan Kristuksen kärsimystietä esittelevät taulut.

 

Mäen rinteessä on moderni kirkko.

Ihan lähellä on Marbellan kauppahalli, jonka alakerroksissa on sopivasti myös parkkitalo, jos olet autolla liikkeellä. Ihan tavallisten ihmisten syötäviä tomaatteja siellä myydään, joskin ehkä vähän enemmän näytti olevan tarjolla myös luomua ja lähiruokaa.

Ja vaikka kuinka olisi menossa rannalle tai ihan Puerto Banukseen asti, vanhan kaupungin pikkukatujen kiertämiseen on aina aikaa. Kukkaruukkukuvistani huomaan, että tavallisten turistikauppojen lisäksi täällä on jonkin verran tavallista enemmän merkkiliikkeitä. Tuossakin kulmassa olen muutaman kerran kuolannut Catiminin lastenvaatteita.

Pikkukadut ovat siis aivan ihania täälläkin.

Varsinainen turistirysä lienee Plaza de Naranjos kahviloineen ja ravintoloineen. Sillä sijaitseva turisti-info ei saa minulta pisteitä ollenkaan. Olen siitä aikanaan kirjoittanut näin:

”Matkailusivulla todetaan myös, että Marbella on helposti haltuun otettavissa jalkaisin. Kaupungin virallinen matkailuinfo oli samoilla linjoilla. Tiskin takana oleva tyyppi vastasi varsin nenäkkäästi, että kyllä hän voi neuvoa, jos tiedän, mihin haluan mennä, mutta sellaiseen yleiseen kysymykseen kuin kysymykseen bussien reittikartasta hän heitti tiskille lähinnä epäystävällisen mulkauksen. Eikä ottanut todesta ollenkaan sellaista tarkennusta, että tarvitsisin tietoa kaupungin sisäisistä linjoista, enkä ollenkaan ollut matkustamassa Marbellasta pois. Jaa – vai olivatko meidän habitus ja asuvalinta sittenkin riittämättömät tähän eliittikaupunkiin? Ainakin jäätiin totaalisesti vailla vastauksia, eikä tule mieleenkään mennä takaisin kysymään. Jälkeen päin olemme itse bussipysäkkejä tarkkailemalla hahmottaneet, millä linjalla mahdollisesti sateen tai väsyn sattuessa voisi päästä paikasta toiseen. On käynyt myös mielessä, että jos bussit ajavat samaa reittiä eri päivinä, siitä voisi tehdä kartan. Istuttaisiin bussissa ja merkittäisiin samalla reitti kartalle. Tehtäisiin palvelus Marbellalle!”

Vanhan kaupungin kartta löytyi kyllä kirkon lähellä olevan aukion seinästä.

Seuraava etappi reitillemme oli kävellä Alamedan puiston läpi rantakadulle. Puistossa on nättejä penkkejä, komea suihkulähde ja Dalin taidetta.

Aurinkoinen rantakatu on aina viihtyisä. Suunnilleen tämän opastaulun kohdalla on rannalla myös turisti-info, joka saa pisteeni ystävällisestä asiakaspalvelusta.

Tässä kohtaa puolimaratonimme eteni aika mukavasti.

Juuri ennen kuin rantapaseo muuttuu hiekkatieksi, on Cafe Cappuchino. Ihan turistipaikka, turistihinnat, mutta sopiva ja siisti vessaetappi ennen rantatietä, enkä moiti paikan juustotorttuakaan. Turistiravintolaksi sen oivaltaa erityisesti kyltistä, jossa sanotaan, että ruokaa saa milloin vain. Espanjassa ei välttämättä saa, jos ei ole ruoka-aika. Naisten vessan ovessa on Marilynin kuva ja Juha väittää, että taustamusiikki on aivan luokatonta. Ei minusta, jos vessassa yleensä ON taustamusiikkia.

Jos tästä kohdasta siirtyy vielä kaupungin puolelle pois rannasta, voi käyttää hetken näiden näkymien katselemiseen. Vihreää ja kukkaa riittää.

Cafe Cappuccinon nurkalta alkaa sitten Via Verde, jolle Senda Litoral -viitat ohjaavat myös.

Puente Romanos -ravintolan kohdalla on tällainen mereen pistävä laituri, jonne on kiva poiketa. Auringonlaskun uhatessa se näkyy täältä hyvin.

Rantareitilläkin luksus jatkuu.

Tällaisissa näkymissä tallustetaan. Tätä kohtaa Marbellan ja Puerto Banuksen välillä kutsutaan kultaiseksi mailiksi. Tuossa oikealla on alue, jolta niitä luksusasuntoja voi ostaa. Tirkistelyyn tämä reitti ei sovi, aika hyvin ranta-asunnot ovat katselijoilta piilossa aitojen ja istutusten takana, eli sellaista on turha odottaa.

Hiukan ennen Puerto Banusta hiekkatie muuttuu taas laatoitetuksi rantakaduksi.

Jollain matkailusivustolla neuvottiin myös olemaan yrittämättä paikallisiin hienoihin kahviloihin. Ja höpö höpö. Istuttiin ja juotiin kahvit. Maisemat olivat samat meille kuin luksushotellin asukkaille ja kolikoilla maksettiin. Budjettiin olisi kyllä mahtunut pullakin, jos emme olisi uskoneet niitä varoituksia.

Varsinainen öky paikassa näkyy erityisesti satamassa. Jotkut varmaan omistavat nämä veneet ja ne, jotka eivät omista, käyvät ottamassa itsestään kuvia veneiden vieressä ja lähettelevät niitä kavereilleen ja someen. Näin arvelimme. Sataman vieressä on myös katu, jolla oikeasti voi laittaa garderoobinsa ja korunsa uusiksi ja menettää niihin koko omaisuutensa, mutta me olimme vain omalla puolimaraton-lenkillämme, joten mitäpä noista.

Jos ei ole tarvetta mitata itselleen puolimaratonsaavutusta, voi palata myös katamaraanilla takaisin Marbellan satamaan. Me teimme edellisellä kerralla niin. Oli ihan kiva idea. 8,5€ maksoi, ja rannan ja vuorten yhdistelmä mereltä oli vaikuttava.

Satamassa oltiin sitten taas kävelyetäisyydellä Marbellan vanhasta kaupungista.

Mutta me palasimme kävellen. Sitä ennen istahdimme vähän Puerto Banuksen ulkopuolella rantaravintolaan, joka jälleen tarjosi espanjalaisille epätyypilliseen aikaan paellaa kahdelle. Espanjalainen ystävämme ihmetteli, syömmekö myöhäistä lounasta vai aikaista päivällistä, mutta me totesimme vain syövämme paellaa, kun oli nälkä. Aika hiljaista paikassa oli kyllä, joten ehkä turisteja oli kovin vähän tai he olivat oppineet syömään kuten espanjalaiset.

Paluumatkalla aurinko alkoi tulla valaistuksen kannalta mielenkiintoisemmasta suunnasta.

Ja kun ei ollut kiirettä mihinkään, oli mukava leikkiä kameralla.

Enimmäkseen Senegalista kotoisin olevat laukkukauppiaat jaksoivat sinnikkäästi odottaa turisteja, jotka tulisivat vasta oikeaan aikaan päivälliselle.

Ja kun meilläkään ei ollut kiirettä mihinkään, viihdyimme rannalla kameran kanssa.

Auringonlasku oli erikoisen hieno. Oikealla ja vasemmalla loistavat halot.

Alamedan puiston kautta takaisin. Samat Dalit iltavalaistuksessa.

Ja sama suihkulähde iltavalaistuksessa.

Ja vanhan kaupungin tunnelmavalojen kautta kävely antoi hyvän päätöksen puolimaratonillemme.

Omalta parvekkeelta sitten zoomailin takaisin keskustan iltavaloja.

Tähän pyrittiin! Puolimaraton Marbella – Puerto Banus – Marbella. Jotkut juoksee näitä, me peukutamme jo sille, että jaksamme tuon verran kävellen.

Laitoin karttoihin lähtökohdaksi keskustan bussipysäkin, vaikka itse lähdimme bussiasemalta paljon korkeammalta.

Pizarra

Etsitkö leppoisaa retkeilyä vuoren rinteillä kauniista näköaloista nauttien?  Tässä yksi lempireiteistämme: Pizarra on pieni nätti valkoinen kylä noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Malagasta. Meitä se on houkutellut toistaiseksi vain rinteilleen, emmekä ole (vielä) pysähtyneet kylään. Pizarraan pääsee myös junalla Malagasta.

Pizarran yläpuolella korkealla vuoren rinteellä näkyy kaukaa jo kylään El Santo eli pyhimyspatsas ”El Sacred Corazon de Jesus”. Sinne on kiva ja helppo kävelyreitti, jolle pääsee parhaiten parkkeeraamalla auton jalkapallokentän lähelle (hyvä viitoitus kaupungin läpi) ja aloittamalla reitin kävelemällä Raja Anchan virkistysalueen läpi rinteeseen.

Reitti ei ole pitkä, reilut kolme  kilometriä ylös, mutta meiltä kuluu ylös menoon helposti pari tuntia leppoisasti edeten. Polku nousee loivasti  koko ajan,  ja  pysähtelemme jatkuvasti katselemaan maisemia. Vaikeita kohtia siellä ei ole, mutta kaikissa reittikuvauksissa olen nähnyt nämä ainoat portaat kallion läpi reitin alkupäässä.

Reitin alku on rauhallista metsäpolkua.

Loppupäässä mennään avoimemmalla rinteellä.

Tuolla rinteellä se kapea polku kulkee.

Reitin alkupuolella on myös yksi lempipaikoistani. Poikkean aina polulta syrjään houkuttelevalle pikku nyppylälle, josta on hienot näkymät kauas. Nyppylällä seisoessa voi nauttia vilpoisasta tuulenvireestä, katsella joka suuntaan ja ihan vain kuunnella hiljaisuutta. Se on täydellinen hetki kesken matkaa ja näyttää dramaattisemmalta ja vaarallisemmalta mitä ollenkaan on. Oma aikuinen poika reagoi kuvaan oitis: ”Äiti, ei sun joka paikkaan tarvitse mennä!”

Otin samalla muutaman kuvan. Tuolla se Santo odottaa.

Ja kameralla pääsee aika lähelle jo täältäkin.

Korkeita paikkoja kammoava Juha istahtaa aina tähän odottamaan ja ”ottamaan kuvia rohkeasta vaimostaan”. No, täytyyhän jonkun uhrautua ja jättää parhaatkin kokemukset väliin.

Perillä sitten dokumentoidaan, kuka on missäkin.

Ja katsellaan upeita näkymiä Pizarraan.

Ja ympäröivälle maaseudulle ja vuorille.

Huipulla on alue, jossa on pöytiä, mutta käydessämme täällä marraskuussa ja maaliskuussa, ei paikassa ole ollut mitään palveluja. Ei vessaa, ei vettä, ei kahvilaa. Onneksi Juha aina kantaa riittävästi eväitä. Kunnon kahvitauko onkin tässä kohtaa paikallaan ja nautinto.

Eikä se alaspäin meno ole paljonkaan nopeampaa. Pysähdymme taas joka mutkaan ihan vain katselemaan, tuntemaan sen tuulen vireen ja kuuntelemaan hiljaisuutta ja lintuja.

Paikasta voi laskeutua myös toista reittiä (katso Wikilocista vaihtoehdot), mutta olen arvosteluista lukenut, että varsinkaan kylän pohjoispuolelta kiertävät eivät ole maisemiltaan tai poluiltaan yhtä kivoja, joten olemme tulleet aina samaa reittiä takaisin.

Mummi Caminito del Reyllä

Caminito del Reytä kuvaavat tekstit alkavat usein siitä, että se on maailman vaarallisin vaellusreitti. Moni on sillä kuollut, kun jalka on lipsahtanut kapeilla ja sortuneilla, kallioon kiinnitetyillä poluntapaisilla ja uskalikko pudonnut rotkojen syvyyksiin,

Ja höpö höpö. Tuo on ollutta ja mennyttä. Nykyisin reitti on turvallisesti kallioon pultattu hyllymäinen rakennelma, jonne voi aivan turvallisesti mennä. Selfie-tikkuja, kamerajalustoja, lastenrattaita ja alle kahdeksanvuotiaita lapsia sinne ei kuitenkaan päästetä, eikä reitti ole esteetön, muutamat portaat pitää pystyä suorittamaan. Siitä on uudelleen rakentamisen jälkeen tullut yksi Andalusian suosituimmista nähtävyyksistä, jonne lippu pitää ostaa hyvissä ajoin etukäteen. Ei kuitenkaan ihan niin hyvissä ajoin kuin aluksi, jolloin matkatoimistot varasivat liput kuukausiksi etukäteen omille ryhmilleen. Nyt varaamiseen pyydetään passin numero. Lippuja on rajallinen määrä, koska hyllyille ei  tietenkään päästetä massoja yhtaikaa.

Tämän tunnelin jälkeen alkaa polku portille, eli reitin alkua voi käydä vilkaisemassa vähän matkaa menemättä itse reitille.

Etukäteislipun lisäksi kannattaa lukea info paikan virallisilta hyviltä nettisivuilta. Ja retken toteutuminen voi myös peruuntua kovin huonolla säällä.

Liput olivat loppu nettisivulta silloinkin, kun mummi tarvitsi lippuja, mutta  Centro Finlandiasta Fuengirolasta sai liput, jossa ei ollut ihan tarkkaa aikaa, jolloin portista pääsi reitille, eli piti vähän jonottaa. Ei ollut pitkä jonotus eikä ongelma mitenkään, ja mummi pääsi parin kaverinsa kanssa sujuvasti matkaan. Portilla pidettiin info ja päähän piti laittaa kypärä. Ehkä kallioiden seinämistä voisi putoilla irtokiviä. Tuskin sitä kypärällä ainakaan paikalla risteileviä kotkia vastaan varustauduttiin.

Taata tykkäsi enemmän parkkipaikasta kuin vaellusnäkymistä ja viihtyi Ardalesin päässä olevalla parkkipaikalla sen nelisen tuntia, joka mummilta ja mummin kavereilta meni sisäänpääsyyn, noin seitsemän kilometrin matkaan ja paluuseen parkkipaikalle El Chorrosta bussilla. Ihan kivat maisemat täältäkin.

Olisi ollut kyllä kätevämpää, jos oma paluukyyti olisi viitsinyt ajaa El Chorroon odottamaan, mutta ilmeisesti kuskin saama ohjeistus oli tältä osin epäselvä. Itse reitti on yksisuuntainen, eli sitä pitkin kävellen ei voi palata. Juuri nyt suunnitellaan kuitenkin reitin pidentämistä niin, että siitä tulisi rengasreitti. Kannatan!

Maisemat olivat niin upeat ja kokemus niin ainutlaatuinen, että jos yli kahdeksanvuotiaista lastenlapsista joku joskus tuonne haluaisi, niin mummi lähtisi tältä istumalta uudestaan. Korkeanpaikankammoinen taata saa kyllä jäädä edelleenkin parkkipaikalle. Reitin näkymät alas rotkoon voivat heikompaa huimata, vaikka mitenkään vaarallisen oloista kulkeminen ei ole.

Loput tunnelmat kuvina.

Ihan reitin lopussa oleva kallionseinäportaikko näyttää aika hurjalta. Kokemus ei kuitenkaan portailla ollut ihan niin paha, kuin miltä se kuvassa näyttää. Portaitten kiipeäminen kallion vieressä tuntui paljon turvallisemmalta kuin tästä kuvakulmasta voisi kuvitella.

 

Caminito del Reyn sisäänkäynti on Ardalesin pohjoisesta sisäänkäynnistä. Sinne pääsee ajamalla tai junalla Malagasta El Chorroon ja jatkamalla sieltä bussilla Ardalesiin. Reitti päättyy El Chorroon, josta taas pääsee junalla takaisin Malagaan  tai bussilla takaisin Ardalesin pohjoiselle parkkipaikalle, jossa se sinne jätetty auto odottaa.

Ajomatka esim Torremolinosista on noin 70 km, reilun tunnin, ellei pysähdy ottamaan kuvia matkan maisemista.

Yksityiskohdat, kuten lippujen saatavuus, aukiolo ja muut ohjeet löytyvät kattavasti Caminito del Reyn omalta hyvältä nettisivulta. Tällä hetkellä El Chorroon menevästä junasta löytyy tällainen aikataulu, mutta TARKISTA ajankohtaiset tiedot ennen omaa matkaasi. Kaikki muuttuu.

Yksi asia, joka on muuttunut jo nyt (maaliskuu 2019) on se, että Renfeltä voi ostaa junalipun, johon kuuluu sisäänpääsy reitille. En ole kokeillut, nähnyt vain mainoksia. Onko joku? Jos tiedät, laita kommentti tähän juttuun.

Syksyltä 2019 Appamatkustaa kirjoitti ajankohtaisen tekstin reitistä:

Kuninkaan polku (Caminito del Rey) kuuluu ehdottomasti Andalusian huippukokemuksiin

Jos haluat olla kuulolla meidän muistakin Espanjajutuistamme, käy tykkäämässä Facebook-sivustamme täällä: Espanjaan Espanjassa Espanjasta.