Browsing Tag

automatka

Espanjasta kotiin osa 5 Pyreneitten yli Lourdesiin

Lähdimme aamulla Zaragozasta kohti Pyreneitten vuoristoa. Eilinen lumipyryssä seikkailu oli vahvasti mielessä, ja vaikka lumihuippuisten vuorten siluetti edessä oli kaunis, se myös huolestutti. Paljonkohan tuota lunta on ja missä? Jos et ole vielä lukenut siitä lumipyrystämme, voit lukea tuosta hankalasta päivästä täältä: Espanjasta kotiin osa 4, Lumipyry ja Ciudad Encantada 

Alkumatkasta huolta ei ollut. Sää oli poutainen, tiet sulia, tienvarret vihersivät ja lunta riitti vain kaukaa ihailtavaksi.

Pikkukylä järven rannalla oli jylhän kaunis.

Tällä kertaa valitsemamme reitti nousi kuitenkin korkeammalle ja ennen pitkää olimme taas lumen keskellä.

Tie höyrysi ja oli vähän kostea, mutta onneksi tieltä lumi oli aurattu tarkkaan pois ja muutaman plusasteen lämpötila piti sen sulana, niin ettei se ollut jäisen liukas.

Luminen maisema oli jännän utuinen.

Laskettelijat saivat vielä huhtikuun alussa nauttia mukavista keleistä. Vastaan tuli paljonkin autoja, joissa oli sukset mukana. Monissa Ranskan rekisterikilvet.

Lumessa oli raitoja. Mietimme, onko näissä kohdissa lumi liikkunut paikaltaan. Paikoitellen tien varressa oli liikennemerkkejä, joissa varoitettiin lumivyöryvaarasta ja sanottiin, että tie sulkeutuu automaattisesti puomilla, jos vaara uhkaa.

Meitä ei kuitenkaan mikään vaara kohdannut, eikä tainnut uhatakaan tällä säällä. Ennen pitkää olimme laskeutumassa Ranskan puolelle korkeimmilta kohdilta ja maisema muuttuivat jälleen lumettomammiksi.

 

Vuoripurot solisivat alas sulaneita rinteitä.

Tie kulki laaksossa joen vartta.

Ranskan puolelle laskeutuessa maisema muuttui koko ajan vihreämmäksi. Kevät oli jo pitkällä.

Tässä kartta tämänvuotisesta reitistämme.

Viime keväänä ylitimme Pyreneitten vuoriston eri kohdasta, Valle d’Aranin ja Viellan tunnelin kautta. Ehkä siten vältimme korkeimmat kohdat.

Jos näistä pitäisi valita vain toinen, valitsisin viimevuotisen Valle d’Aranin reitin. Maisemat olivat siellä vielä vaikuttavammat. Mutta on kiva nähdä molemmatkin.

Ylitimme Pyreneitten vuoriston ja saavuimme Lourdesiin Ranskan puolelle. Paikka on tunnettu pyhiinvaelluspaikka ja jo tulo kaupunkiin tämän katedraalin vierestä ajaen vakuutti meidät siitä, että iltakävelylle kannattaa lähteä katsomaan, mitä paikka tarjoaa.

Seuraava teksti tulee Lourdesista ja kaikesta siitä, mitä siellä ihmettelimme. Jos haluat seurata meitä, voit tykätä meistä Facebookissa sivullamme Espanjaan Espanjassa Espanjasta, niin tieto uusista teksteistä tavoittaa sinut helpommin.

Espanjasta kotiin osa 4 Lumipyry ja Ciudad Encantada

Aamulla säätiedotus näytti, että lumisateen mahdollisuus Cuencan seudulla olisi 40%. Emme uskoneet. Tai luulimme, ettei se ainakaan pientä räntää pahempaa olisi. Olimme väärässä.

Aloitimme matkan rauhallisesti ja ajoimme vielä Mirador Cerro del Socorron näköalapaikalta katsomaan Cuencan maisemia.

Seuraavaksi syötimme navigaattorille hauskan osoitteen: Ciudad Encantada, eli suomeksi ymmärryksemme mukaan Hauska tutustua -kaupunki. Tai jotain ilosta ja huvista ainakin.

Lumisade alkoi sittenkin. Tätä näkyä ei Espanjassa usein näe.

Eikä myöskään tällaista suomalaiselle kovin tutunoloista mäntymetsää.

Ciudad Encantadan parkkipaikalle tullessamme meitä lähinnä huvitti espanjalainen lumiaura. Voi kai tuollakin pikkuisen räntää siirrellä pois tieltä.

Ciudad Encantada on vähän yli 30 kilometrin päässä Cuencasta. Tie kulkee Júcar-joen laakson läpi. Ciudad Encantada  on metsässä oleva kummallisten kivimuodostelmien alue, jossa on kallioita, luolia, järviä ja vesiputouksia. Kalliomuodostelmat ovat muodostuneet eroosion seurauksena. Nyt menen iloisesti sellaisten faktojen sekaan, joista kovin vähän ymmärrän, kun kerron, että ilmeisesti puhutaan karstimaasta, eli maisemamuodosta, joka syntyy vuorisuola-, kalkkikivi-, kipsi- tai dolomiittikallioon. Sadevesi liuottaa pinnasta pois vesiliukoista ainesta, ja karbonaatteja sisältävien mineraalien ja ilmakehän hiididioksidin ansiosta vesi muuttuu happamaksi ja liuottaa kalliota toisella tavalla. Tai jotain tuohon suuntaan. Näitä oli selitetty kalliomuodostelmien lähellä olevissa opastauluissa. Jos lukijani osaat paremmin selittää nuo jutut, niin jätä kommentti tähän juttuun. Joka tapauksessa se, mitä amatöörin silmäni näkivät, oli huikean hauskan ja kummallisen näköistä, enkä yhtään ihmetellyt, että paikalla oli muutama turistibussi jopa tällaisena päivänä.

Samoista ilmiöistä on kyse myös Antequeran lähellä olevassa erittäin suositussa Torcalissa, jossa olemme kerran kiipeilleet.

Huomasitko muuten, että edellisessä kuvassa oikeassa yläkulmassa oli Arnold Schwarzeneggerin kuva? Näiden kallioiden keskellä on kuvattu erilaisia elokuvia, videoita ja mainoksia. Conan barbaari vuodelta 1982 oli elokuva, jossa hän esiintyi.

Tässä kartassa vasemmalla on reitti, jonka varrella näitä nähtävyyksiä ja opastauluja on. Pääsymaksu reitille on 5€ ja siihen on saatavilla myös opastus, jos haluaa kulkea ryhmässä. Katselin kuvista, että nuo kaksi merkittyä näköalapaikkaa olisivat myös kivoja, mutta räntäsateessa ei viitsinyt.

Kameran linssiin satoi koko ajan vähän räntää, mutta kai näistä jonkinlaisen kuvan saa siitä, minkä keskellä etenimme.

Reitti oli selkeästi viitoitettu ja helppokulkuinen.

Näitä kallioita oli kolme vierekkäin. Ne oli nimetty laivoiksi.

 

Tämän nimi oli mies.  Tämä näytti siltä, että se oli jotenkin matkan huipennus, koska niin moni kääntyi tässä takaisin, eikä kävellyt koko lenkkiä.

Vaikka koko metsäpolun kulkeminen olisi kovasti houkuttanut, mekin teimme räntäsadepäätöksen ja lähdimme takaisin parkkipaikalle.

Räntäsade alkoi muuttua lumipyryn suuntaan.

Totesimme, että paikka laitetaan muistiin ja katsotaan, sopisiko tämä reitille joskus toiste. Parkkipaikan vieressä oli majapaikkakin.

Mietimme  huolissamme, olisiko pitänyt olla liikkeellä jo tuntikausia sitten. Eikä huoli ollut turha. Hetken päästä olimme kohdassa, jossa lumipyryssä vaadittiin lumiketjuja.

Tie nousi ylöspäin, katsoimme karttaa ja valitsimme toisen reitin. Ei tuntunut hyvältä ajaa ylemmäs.

Ja sitten uudellakin reitillä meni kuitenkin hetkessä vaikeaksi. Lunta tuli sakeasti, lämpötila laski nollaan ja ennen pitkää vastaan tuli muutamia autoja, jotka ajoivat lähes kävelyvauhtia ja hätävilkut päällä. Muutamia autoja näkyi tien poskeen suistuneina.

Kaksikaistaisella tiellä oli vain yhdet jäljet. Niitä oli oikeastaan pakko ajaa, mutta vähän hirvitti, olisiko vastaantulijoita. Kun pyry oli jatkunut jonkin aikaa, vastaantulijat loppuivat tyystin. Kukaan ei ilmeisesti enää ollut lähtenyt liikkeelle pyryn alettua.

Lumiaura tuli vastaan. Sen jälkeen mekin ajoimme vasenta puolta tietä. Tietysti samalla peläten, tuleeko joku vastaan. Matka eteni noin 15 – 20km/t -vauhtia. Alamäkien mutkissa oli pelottava sivuluisun vaara, ylämäissä renkaat sutivat tyhjää ja pelotti, että joku tulee vastaan ja joutuu äkkiä väistämään. Kuski pysyi erittäin rauhallisena. Se ja viidenkymmenen suomalaisen talven ajokokemus olivat kullan arvoisia.

Parin tunnin taiteilun jälkeen oltiin lähes yhtäkkiä alueella, jolla ei ollut pyryttänyt. Tie oli kuiva ja maisemat saivat taas huomiomme.

Ja olipa onni, että esimerkiksi tähän mäkeen ei jouduttu lumipyryssä. Mutka ja jyrkkä lasku olisivat liukkaalla olleet aika pelottava yhdistelmä.

Ajettuamme jo jonkin aikaa sulaa tietä pysähdyimme. Auton nokka ei vielä ollut ehtinyt sulaa.

Eikä se pyry ihan ohi ollut, vieläkin alkoi tulla lisää, mutta tie pysyi jo sulana, eikä lumi enää jäänyt siihen. Molina de Aragonin linna ohitettiin tällä kertaa tältä etäisyydeltä.

Jos olisi ollut aikaa ja kiva sää, olisin halunnut nähdä, minkälainen paikkakunta olisi ollut Ojos negros (mustat silmät), koska kaatumiseni jäljiltä minullakin oli vielä sellainen.

Suunnitelmien mukaan päivä ei mennyt. Pyryyn ja liukasteluun oli mennyt niin paljon aikaa, että Zaragozan keskustaan ei enää kannattanut lähteä. Onneksi viime vuonna ehdimme pysähtyä siellä ihailemassa siltoja, auringonlaskua ja komeaa katedraalia.

Juhalla oli syytä peukuttaa itselleen päivän hyvästä suorituksesta siistissä hotellihuoneessa.

Seuraavana päivänä ajoimme Pyreneitten yli. Miten lumihuippuisesta vuoristosta selvittiin, siitä kirjoitan seuraavaksi.

Jos haluat seurata meitä, voit tykätä meistä Facebookissa sivullamme Espanjaan Espanjassa Espanjasta, niin tieto uusista teksteistä tavoittaa sinut helpommin.

Seuraavat ja edellisen tällä hetkellä valmiit osat kotimatkastamme voit lukea näistä linkeistä:

Espanjasta kotiin osa 3 Cuencan rotkon reunalla riippuvat talot on täällä.

Espanjasta kotiin osa 5 Pyreneitten yli Lourdesiin on täällä.

 

 

Espanjasta kotiin osa yksi – Valdepeñasiin

 

Ensimmäinen matkapäivä on aina tärkeä siirtymä. Sopivasti pois siitä ympäristöstä, jossa jälleen kerran olemme viihtyneet. Eikä liian kauas, ettei tule kiire kaiken kanssa. Siivoilu ja pakkaaminen vievät aikansa, tälle aamulle piti mahduttaa vielä ennakkoäänestyskin, ja pientä liikkumavaraa pitää aina varata yllätyksiin – sellainenkin nimittäin tuli, ennen kuin pääsimme matkaan. Eikä tietenkään suorinta tietä, tällä kertaa reitille Valdepeñasiin oli katsottu Iznajar.

Haikeus, haikeus – se oli vahvempi tunne kuin milloinkaan aikaisemmin, kun keskiviikkoaamuna kannoimme tavaroitamme autoon, hinkkasimme asuntomme kylppäriä, keittiötä ja vielä viimeiseksi pyyhimme lattian. Kävin jättämässä avaimet pöydälle ja lähdin taakseni katsomatta, ettei olisi niin vaikea lähteä.

Ajoimme niin tutuksi tulleelle Torrentuvalle, jätimme auton ja kävelimme Kymppipaikkaan äänestämään. Yllätykseksemme jonoa ei ollut ollenkaan. Fuengirolasta kuulimme, että jonkin verran jonoa oli ollut.

Torrentuvan emännät tarjosivat hyvän lähtölounaan keskiviikon tapaan. Borssikeitto, pannari ja kahvi – ja ei kun matkaan. Vaan ei ihan sittenkään, autojääkaapin sulake tarvitsikin vaihdon ja taisi mennä ylimääräinen tunti siihen, että Juha Paulin avulla sai sen toimimaan. Onneksi sai, olisimme olleet pulassa koko pitkän kotimatkan, jos ei olisi ollut autojääkaappia. Se vain kuuluu meidän taipaleellemme. Ja onneksi ei ollut kiirettä nytkään.

Näihin maisemiin ei väsy. Oliivipuiden viivoittamat rinteet jatkuvat ja jatkuvat, kun lähtee Aurinkorannikolta Granadan suuntaan.

Välillä raidat ovat vauhdikkaampiakin ja maisemaan eksyy keltaisen sävyjä.

Tämänkertainen maisemavalintamme oli ajaa Iznajarin kautta. Tuo kaunis valkoinen kylä on upeasti tekojärven keskellä olevalla saarella.

Vähän huvitti alamäkeen mennessä, että jäästäkin varoiteltiin, mutta totta kai täälläkin talvella jäiset päivänsä on, vaikka sitä juuri nyt huhtikuun alussa ei uskoisi.

Iznajarin ohi kulkeva tie ylittää järven avaran näköisesti siltaa pitkin.

Ennen järven ylitystä rinteeltä on kivoja näkymiä Iznajariin. Ei siellä tietenkään mitään merkittyjä tai rakennettuja näköalapaikkoja taaskaan ollut, mutta kohtuullisen vähällä mielikuvituksella Juha aina jonkun pysähtymispaikan löysi, kun maisema niin vaati.

Ajoimme pienen piston ylöspäin Iznajarin suuntaan. Tuolta äsken rinteitä myöten tultiin.

Valkoinen Iznajar näytti joka suunnasta niin kivalta, että ehkäpä täällä pitää joskus pysähtyä ihan oikeastikin.

Matka jatkui oliivipuiden keskellä edelleenkin.

Juha ei aina varauksettomasti ensi silmäyksellä ihastu varaamiini hotelleihin. Ehkä näistä kuvista voi aavistaa miksi. Kyseessä on Rural Hotel de los Delfines Valdepeñasissa.

Paikka oli samalla jonkinlainen maatila, jossa oli viininvalmistukseen liittyvää näyttelyä pihalla. Alue oli kuitenkin kiinni, ehkäpä vierailumme ajankohta ei ollut oikea sille.

Tuulimyllyistä saattoi aavistaa, että aloimme tulla Kastilia la Manchan ja Don Quijoten seuduille.

 

Sarvipäitä ei kuitenkaan luonnossa näkynyt seuraavanakaan päivänä.

Ja kyllä, olen samaa mieltä Juhan kanssa. Pienellä varauksella tässä ympäristössä mentiin nukkumaan.

Ravintolaa ei päästy kokeilemaan. Kiinni oli.

Hyvin nukutti. Pientä arvostelua sain Juhalta aamullakin, olin nimittäin unohtanut laittaa lämmityspatterin töpselin seinään. Säästyipä espanjalainen kallis sähkö.

Aamupala ei suomalaisittain ollut kummoinen. Kahdella paahtoleipäsiivulla, marmeladilla, kahvilla ja tuoremehulla lähdettiin matkaan. Mutta eipä ollut hintakaan kovin paha. 45€ maksoimme yöstä, aamupalasta ja hauskasta elämyksestä.

Löysin aivan ihania kuvia Iznajarista tästä blogikirjoituksesta Matkan varrelta -blogista. Kannattaa katsoa!  Ainakin, jos siniset ruukut kukkineen sinunkin mielestäsi ovat ihania.

Jos tykkäät seurata kotimatkaamme, voit käydä tykkäämässä Facebook-sivustamme, niin näet helpommin, kun ehdimme kirjoitella lisää.

Espanjasta kotiin osa 2 Don Quijote ja tuulimyllyjen reitti on täällä.

Espanjasta kotiin osa 3 Cuencan rotkon reunalla riippuvat talot on täällä.

Espanjasta kotiin osa 4 Lumipyry ja Ciudad Encantada on täällä.

Espanjasta kotiin osa 5 Pyreneitten yli Lourdesiin on täällä.

 

 

El Escorial ja Segovia

”Buenos dias! El monasterio esta cerrado hoy y abierto mañana a las diez, y El Valle de los Caídos también. Los pasaportes, por favor.”

Eli suomeksi: ”Hyvää iltapäivää! Luostari on tänään kiinni, avataan huomenna kymmeneltä samoin kuin Kuolleitten laaksokin. Saanko passinne?”  Tervehdys osoitti tiivistetysti sen, miksi kukaan koskaan tulee San Lorenzo del Escorialiin. Saimme tiedot aukioloajoista heti hyvän päivän toivotuksen jatkeeksi ennen kuin olimme ehtineet  kysyä edes karttaa, saati sitten kirjautua hotelliin tai saada huoneen avainta.   Paikkakunnalla ei  oleteta olevan mitään muuta nähtävää kuin luostari ja Kuolleitten laakso.

Lähdimme kuitenkin iltakävelylle pieneen sympaattiseen paikkaan todentamaan epäilymme. No, eipä siellä juuri mitään ollut, mitä olisi erityisesti pitänyt nähdä. Pieniä putiikkeja, terasseja ja nätit kukkivat puut luostarin puutarhassa ja katujen kulmissa, mutta eipä kylässä mitään vikaakaan ollut helmikuun lopun iltana.

Hyvissä ajoin ennen kymmentä seuraavana aamuna olimme syöneet aamiaisemme sen toisen hotellivieraan kanssa ja olimme jo kävelemässä luostariin. Juhan oli vaikea salata tunteitaan, kun hän näki pari luokallista pieniä koululaisia olevan tulossa samaan paikkaan.

Luostarirakennus on ollut tärkeä osa Espanjan kuninkaallista historiaa. Se on ollut  kahden kuninkaallisen suvun eli Habsburgien ja Bourbonnien  palatsina vuosisatoja ja sinne on haudattu kaikki Espanjan kuninkaalliset. Ja totta kai paikka on Unescon maailmanperintökohde.

Nykyisin siellä kuljetaan ihmettelemässä upeaa kirjastoa, basilikaa, kuninkaitten asuntoja, arkkitehtuuri- ja taidemuseoita ja kuninkaitten hautakammioita. On se ehdottomasti käymisen arvoinen. Jos ei ole automatkalla, kuten me, vaan esimerkiksi Madridissa, se sopii hyvin käyntikohteeksi sieltä käsin. Tunnin junamatka tai bussimatka.

Sisällä kuvaaminen oli kiellettyä, mutta ei sille mitään voi, että vartijan kääntäessä selkänsä, joitain hutilaukaisuja pääsee syntymään, kun kohde on oikeasti vaikuttava.

Ensimmäinen tuli hienosta holvista, jonka seinillä oli maalauksia Raamatun tapahtumista.

Toinen portaikon katosta.

Kolmas yhden kappelin katosta.

Seuraavat kaksi hautaholvien puolelta. Tässä kuninkaallisia hautoja.

Ja tämä kuva on lasten hautaholvista.

Paikassa oli niin paljon hienoa nähtävää, että piti ostaa itselle opaskirja, että jäi kuvia muistoiksi asti. Onneksi ostin, kuvat ovat minulle aivan tolkuttoman tärkeitä. Tässä kirjasta kolme aukeamaa.

Kuninkaiden hautakammiossa oli kuninkaiden arkkuja päällekkäin pyöreän holvin seinillä. Vaikuttavaa.

Kirjasto, aivan upea kattoholvi.

Kuninkaiden asuntojen loistoa. Mahtaisiko uni tulla tällaisessa makuuhuoneessa?

Upea puutarha ei ollut tähän aikaan vuodesta auki yleisölle. Näimme puutarhureita työssään ja saimme kuvat geometrisista muodoista ja kukkivista puista aidan takaa.

Kolmentoista kilometrin päässä luostarista on Kaatuneiden laakso eli  Santa Cruz del Valle de los Caídos, jossa on Espanjan sisällissodassa kuolleitten muistomerkki.

Kaatuneiden laakson monumentin rakensivat pakkotyöhön tuomitut tasavaltalaiset vuosina 1940-1958. Tällä hetkellä Espanjan hallitus haluaa siirtää Francon jäännökset sieltä muualle. Ajatus liittyy siihen, että Francon haudan vuoksi monet espanjalaiset kokevat Kaatuneiden laakson olevan jonkinlainen kunnianosoitus joukkomurhalle ja paikkaa pidetään viimeisenä fasistijohtajan monumenttina. Francon aikana tapettiin ja vangittiin kymmeniätuhansia toisinajattelijoita. Diktaattorin  hallintokausi on Espanjan nykyhistorian suurin kipupiste.

Vielä Francon jäännösten siirtäminen ei ole onnistunut. Omaiset vastustavat sitä ja poliittisestikin asia jakaa mielipiteitä.

Vähän ristiriitaisissa tunnelmissa lähestyimme siis paikkaa. Halusimme sen nähdä, mutta toisaalta emme oikein olleet varmoja, mitä sinne suuntaavista turisteista ajatellaan.

150 metriä korkea kiviristi kohoaa kukkulan yläpuolelle. 

Sen alle on louhittu valtava katedraali.

Ulkopuolella olevat pylväät kätkevät taakseen vaikuttavan pylväskäytävän.

Täälläkään ei saanut kuvata sisällä. Ostin pari postikorttia, joissa on tuo kiistanalainen Francon hauta ja sen takana oleva kappeli.

Ristiriitaisissa mietteissä katselimme Katedraalin edestä avautuvaa maisemaa. Tai ehkä ei edes ristiriitaisissa, koska diktaattorin valtakausi ja sen aikaiset asiat ovat ehdottomasti jotain, jota emme voi itse hyväksyä. Mutta mitä kuolleille pitäisi tehdä nyt?

Espanjan nykyhallitus pelkää hautamuistomerkistä muodostuvan jonkinlaisen nationalistien ja äärioikeistolaisten pyhiinvaelluskohteen. Tällaisena helmikuisena tiistaina tuollaisten joukkomielenosoitusten mahdollisuus ennemminkin huvitti. Pari hassua turistia koko kentällä, sisällä enemmän vartijoita kuin turisteja ja parkkipaikka olisi ollut ilman meidän autoamme typötyhjä.

Tyhjältä parkkipaikalta lähdettiin suorittamaan seuraavaa kohdetta, mikä ei ihan pieni ollutkaan. Ajettiin lähes 50 km takaisin pohjoista kohti ja tultiin Segoviaan. Juha kyseli matkalla, olisiko kaupungilla mitään yhteyttä kitaristi Andres Segoviaan, mutta ei. Kyllä tämä muusikko syntyi Linaresissa Andalusiassa, opiskeli Granadassa ja kuoli Madridissa. Sain Juhan silmät loistamaan, kun kerroin, että Segovia soitti sekä sormenpäillä että kynsillä.

Reilun puolen tunnin ajon jälkeen olimme parkkitalossa lähellä Segovian Akveduktia ja tällainen näkymä odotti tullessamme portaat kadulle.

Segovian turisti-info oli myös saman tien tehtäviensä tasalla. Tuskin ehdimme kysyä ”mapaa”, kun hän jo pyöräytti kolme rinkulaa kartalle: Katedraali, Alcazar ja Akvedukti, jonka vieressä jo valmiiksi olimme. Ja oikealla kädellä viittaus kulman taakse oikealle: ”Aqui, la calle a la derecha…” Kysyin, olisiko jotain muuta tärkeää ja sain pari rinkulaa lisää. Kaupungin muurit ja juutalaisen hautausmaan.

Ja sinnehän me sitten, katedraalin suuntaan. Ihania pikkukujia pitkin.

Poikkesimme yhdelle näköalapaikalle, josta näkyi kaupungin yli Sierra de Guadarraman vuoriston lumihuipuille.

Plaza Mayorin laidalla tulimme ihanan koristeellisen Katedraalin luo.

Sisällä käyminen näytti taas ihan huikeita näkymiä.

Katselimme sisäpihalta tornia, jonne kuitenkaan en nyt lähtenyt kiipeämään.

Pieni pätkä reipasta kävelyä ja olimme Alcazarin linnalla.

Tässä kohtaa teimme työnjaon. Juha osti eläkeläislipun linnaan ilman torniin kiipeämistä ja minä ostin vain lipun torniin. Hyvä työnjako! Tosin Juhan ottamat kuvat linnan sisätiloista herättivät minussa vähän kateutta. Olisi ollut kiva nähdä nämäkin.

Itse kiipesin jälleen kerran kapeita kierreportaita linnan torniin.

Ja ihailin näköaloja sekä kaupunkiin että vuorille. 

Asetelma tarjosi taas mahdollisuuden ottaa kaksi meille tyypillistä kuvaa: ”Tonne se taas kiipesi.”

Ja ”Tonne se taas jäi.”

Segovian ravintoloiden turisteille tarjoama annos on kokonaista savustettua possua ”Cochinillo”. Emme olleet liikkeellä päivällisaikaan, joten päätimme nauttia oman possumme kahvilan tarjoamana keksinä.

Turisti-infon meille ruksaamat kaupungin muurit oli helppo käydä paluumatkalla, poikkesimme vain seuraavalle kadulle niiden suuntaan linnalta palatessamme.

Yksi suloinen yksityiskohta segovialaisessa katunäkymässä olivat nämä koristeelliset seinät. Niitä oli kaikkialla.

Auringon jo vähän laskiessa olimme takaisin valtavan suurella akveduktilla.

Ja pitkän päivän päätteeksi haimme auton parkkihallista ja lähdimme ulos kaupungista samalla silmäillen lähintä mahdollista huoltoasemaa. Segovian ja San Lorenzo El Escorialin välillä ei kuitenkaan ollutkaan ainuttakaan ja loppumatkalla teimmekin työnjaon: Juha ajoi varovasti ja minä rukoilin kaikin voimin. Yhteistyömme toimi, varsinkin kun viimeiset viisi kilometriä oli kohtuullista alamäkeä. Kurvasimme huoltoasemalle ja kuitista näkyy, että 70 litran tankkiin meni 70,007 litraa. Joskus menee jännäksi.

Vielä yksi etappi raportista jäljellä ennen perille tuloa. Kaksi yötä Cordobassa olivat ehdottomasti sen arvoisia.

Jos tykkäät nähdä helposti, milloin teksti siitä valmistuu, käy tykkäämässä meidän sivustamme Facebookissa.