Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Andalusia

Casares – jäi syy mennä uudelleen

Casares mainitaan Espanjan kolmen valkoisimman kylän joukossa Frigilianan ja Casarabonelan ohella. Aurinkoisena päivänä seinistä heijastuva valo melkein häikäisee, ja taas kerran edessä on kaunis kylä kauniissa maisemassa. Ja kuvaan kuuluu  tietysti myös kylän takana mäellä olevat linnan rauniot ja kirkko.

Ajoimme Casaresiin Esteponan suunnasta reilut kymmenkunta kilometriä sisämaahan päin. Juuri ennen Casaresia oli iso viitta ilmaiselle parkkipaikalle. Siitä käännyimme, ja ihmeeksemme parkkipaikka oli heti siinä mäen päällä näköalapaikan vieressä. Olimme kovin tyytyväisiä, koska mäen päältä oli Casaresiin varmaan paras näkymä.

Meiltä jäi huomaamatta, että oikeasti parkkipaikan viitoitus jatkuikin pidemmälle alamäkeen ja niin luulimme kääntyneemme väärin, palasimme takaisin tielle ja ajoimme tietä eteenpäin. Parin kilometrin päästä oli uusi viitta ilmaiseen parkkiin. Ei siis hätää – paitsi että viitoitusta seuraamalla tulimme kylän keskusaukiolle, jonka jälkeen viitoitus johtikin umpikujaan.

Takaisin lähtöpisteeseen, ja nyt tajusimme ajaa näköalapaikan ohi pitkälle alamäkeen ja isoon parkkitaloon.

Aika mielenkiintoista, että se toinen viitoitus oli jätetty paikoilleen, vaikka keskusaukiolta parkkitaloon johtava katu oli tällaisessa kunnossa:

Mitäpä sitä viitoitusta purkamaan, tilapäisiähän nuo katurempat ovat. Ja varmaankin kesällä taas turistitkin pääsevät ajamaan mistä vain.

Mut hei, nyt näyttää siltä, että aloitin turhan negatiivisesti tämän ihanan kylän kuvaamisen!

Ihan turhan parkkipaikkasählingin jälkeen nimittäin istahdimme keskusaukiolle terassille lounaalle. Sain yhtä suosikeistani ”gambas pil-pil” eli valkosipulilla maustetussa oliiviöljyssä lilluvia katkarapuja ja Juha maistoi vuohenlihaa.

Aukion keskellä on suihkulähde, Fuente de Carlos III, joka on peräisin 1700-luvulta.

Aukion vieressä on myös kylän tärkeimmän merkkihenkilön Blas Infanten patsas. Blas Infante oli ”andalusialaisuuden isä”, poliitikko, asianajaja ja kirjailija, joka herätti maakuntahenkeä. Hän loi  myös Andalusian lipun ja hymnin. Ei ole mikään ihme, että hänet teloitettiin sisällissodan alkamisvuonna 1936.

Casaresin nähtävyyksiin listataan ainakin neljä merkittävää kirkkoa. Niistä yksi eli Iglesia de San Sebastián on keskusaukion eli Plazan laidalla. Se oli ainoa, jonka näimme myös olevan auki.

Suurin osa nähtävyyksistä on mäellä, jolta linnan rauniot, Centro Cultural de Blas infante ja Ermita de la Vera Cruz  näkyvät joka suuntaan. Pienet kauniit sokkeloiset kadut johtavat mäelle.

 

Mäeltä on taas upea näköala kaupungin yli. Etualalla oleva modernin kerrostalon näköinen rakennus on se ilmainen parkkitalo. Eli sesonkina tänne ilmeisesti odotellaan huomattavastikin enemmän kävijöitä kuin näin maaliskuisena maanantaina.

Terasseilta on upeita näkymiä taas joka suuntaan.

Kapeimmat kadut ja mutkaisimmat kadunkulmat ovat juuri ennen linnaa ja kirkkoa.

 

Linnan muurien ja sieltä avautuvien näkymien takia todellakin kannatti kiivetä.

Tuli jo mieleen Ronda, vain ilman turistiruuhkaa.

Kirkon juurella on myös yksi viehättävimmistä hautausmaista, jonka olen näissä espanjalaiskylissä nähnyt. Kauniitahan ne ovat kaikki, mutta tämä oli jotenkin erityisen kaunis ja hoidettu.

Lisäksi hautausmaa oli jännittävän sokkeloinen. Pienistä kulmista ja koloista pääsi kurkistelemaan milloin mitäkin kivaa maisemaa ympäröiville vuorille.

Ihana kaunis valkoinen kylä oli taas jo melkein nähty monesta suunnasta. Jäljellä oli oikeastaan jäljellä vain Blas Infanten kotitalo, josta oli tehty museo ja jonka vieressä oli myös kylän turisti-info. Olimme lukeneet, että museon opastaulut olisivat vain espanjaksi, mutta päätimme ottaa haasteen ja kävelimme alamäkeen.

Ja sitten suunnitelmat muuttuivat sekunnissa kokonaan. Otin yhden harha-askeleen jalkakäytävän reunalta ja samassa olin nenälläni kadulla. Ohikulkijat riensivät apuun, päähän sattui ja jostain valui verta vaatteille. Ei mennyt montakaan minuuttia, kun olin tällaisen kärryn kyydissä menossa lääkäriin. Eikä lääkäri odotuttanut.

Paluumatka Casaresista oli kovin toisenlainen kuin olimme suunnitelleet. Ajoimme lääkärin kehotuksesta Benalmadenan Vithas Xanitiin. Tunteja siinä meni, kun parikin lääkäriä tutki tilanteen ja varmisti seurannalla, että silmän kaksoiskuvat katosivat, ja pään ja käden vammat kuvattiin.

Matkavakuutus on hyödyllinen juttu. Eikä tästä ikävästä episodista onneksi tullut mitään tämän dramaattisempaa. Rillit rikki, nenä ruvella, silmä mustana, mutta tuollaiset eivät invalidisoi onneksi muutamaa päivää pitempään.

Kauniit kukat näyttivät hetken sumeilta.

Ja Casares oli ehdottomasti käymisen arvoinen.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.

Casarabonela – Andalusian valkoinen kylä vuoren rinteellä UUSI

Kaikki alkoi siitä, kun Juha tökkäsi umpimähkään etusormensa kartalle ja syötti navigaattorille läheltä löytämänsä hauskan nimen: Casarabonela. Siinä oli riittävästi vokaaleja ja hyvä rytmi.

Tämä alkujuttu on julkaistu syksyllä 2018. Jos haluat lukea vain uuden osan viimeisimmästä vierailustamme kaktuspuistoon ja vuorille, lue lopusta kaktuspuistosta eteenpäin.

Jälkeen päin Juha harmitteli, ettei tullut tarkistaneeksi korkeuseroja samalla. Navigaattorin ohjeet nimittäin veivät meidät suomalaisittain katsoen umpikujaan. Tuolta alhaalta tultiin ja ohje oli kääntyä ylös vasemmalle. Juha sahasi niin kauan, että pystyi kääntymään takaisin alas ja luovutti.

Jätimme auton kylän laitamille aika alas parkkiin ja lähdimme kapuamaan portaita ylös siihen suuntaan, jossa piti olla keskusaukio ja turisti-info. Aikalailla saikin portaita kiivetä. Mutta nättejä olivat kadut ja mikäs tässä oli mennessä, kun ei ollut kiirettä taaskaan mihinkään.

Osa kaduista oli hauskoja portaitten ja autoteitten yhdistelmiä. Portaat keskellä, autojen renkaat kulkivat niiden molemmin puolin.

Seinien yksityiskohdillekin oli aikaa.

Harmitti, että kirkkojen ovet olivat kiinni. Tämä fasadi kuuluu kirkolle, joka on rakennettu moskeijan tilalle tai sen pohjalta.

Lopulta olimme täällä. Komean Pyhän Apostolin kirkon vieressä.

Saimme käyttää opiskelemiamme espanjan fraaseja löytääksemme turisti-infon. Donde esta… aqui… gracias… Ja loput viittomin.

Infossa oli nuori ystävällinen kaveri, joka osasi englantia yhtä vähän kuin me espanjaa, joten tultiin auttavasti toimeen. Saimme kartan ja kuulimme, että kylässä on kauniita kirkkoja, kaktuspuutarha, pyhien esineiden museo ja linnan rauniot. Itse aukio nimi on Buena vista ja siitä on kaiteen vierestä hienot näkymät.

Kaveri tuli ystävällisesti vielä läheiselle aukiolle näyttämään meille suunnat ja kysyi, haluaisimmeko, että hän tulee mukanamme vielä pitemmälle. Lupasimme selvitä itse kartan kanssa, mutta kysyimme vielä, minne kannattaisi lähteä, jos haluaisimme patikoida vuorilla. Nuori mies mittaili meitä päästä varpaisiin ja silmät pyöristyivät, kun näytin hänelle kännykän näytöltä muutaman reitin, jotka olin Wikilocin sovelluksesta löytänyt. Joko hän ei uskonut patikointitaitoihimme tai ei ollut koskaan nähnyt yli kuusikymppisen naisen käyttävän kännykän reittisovelluksia. Lopulta hän näytti yhtä reiteistä ja sanoi, että se voisi sopia meille. Camino de la Dehesa, 12,33 km. Easy.

Kirkot ja museot olivat lauantaisena iltapäivänä jo kiinni, joten lähdimme linnan raunioiden suuntaan. Se ei ollut ollenkaan huono valinta. Vielä oli portaita kiipeämättä.

Arabilinnoituksesta ei tässä kalkkikivimaailmassa ollut kovin paljon jäljellä.

Mutta sinne, missä linna aikanaan oli ollut, oli rakennettu kaiteet näköalapaikan reunoille ja tuotu penkkejä, joten meillä oli hyvin mukavat, kotoisat ja ilmavat paikat kaivella esille päiväkahvit ja muut eväät.

Ja näitä maisemia ihaillen sitten istuimme penkillä kahvejamme juoden.

Ja vieläkin menimme vähän korkeammalle.

Paikallisen uima-altaan terassilta oli lisää näkymiä yli koko Casarabonelan.

Portaat alkoivat jo loppua, mutta kiipesin vielä rinteelle katsomaan, paranisivatko maisemat. Tässä vaiheessa Juha jo lopetti kiipeämisen, eli tämä on päivän ”Tuolla se taas menee” -kuva.

Ja olivathan ne rinteet sieltä vielä mielenkiintoisemman näköiset.

Auringon laskiessa sain vielä itsestäni mukavan selfie-varjokuvankin vasten kaunista ja avaraa maisemaa.

Alas laskeutuessa kuvattavaa riitti.

Alas kävellessämme etsimme vielä kaupungin portin.

Sen edessä oli näköalatasanne jälleen kohti auringon laskua ja vuoria.

Patikointi vuoren rinteille jäi tältä lauantailta, mutta palasimme maanantaina.

Tällä kertaa tiesimme ajaa auton Calle Lobon parkkipaikalle eksymättä kylän sokkeloihin.

Availin kännykästäni Wikilocin reittikarttaa, kun tuosta aidan vierestä mies huikkasi englanniksi ja kysyi, tarvitsemmeko apua. Hän sitten kuvaili tarkalleen, minne menemme ja millaista siellä on. Lopuksi hän toivotti hyvää matkaa ja sanoi, että jos hän näkee isojen lintujen kaartelevan vuoren päällä, hän tietää, että me emme selvinneet. Kiitimme, mutta ajatus tuosta mahdollisuudesta vähän mietitytti kyllä.

Päätimme nauttia ja ottaa rennosti ja nappasin ekan kuvan heti seuraavasta portista.

Hetken päästä katsoimme taaksepäin ja otimme vielä kuvan autosta ja parkkipaikasta. Nämä ovat niitä kuvia, joita tulee otettua ”siltä varalta, jos…” Yksi käytännöllinen ajatus on myös se, että kuvaa voi näyttää jollekin paikalliselle, jos sattuu eksymään, eikä löydä autolle takaisin. Näitä meillä on aina.

Rinteelle vievä väylä oli nimeltään Roomalainen tie.

Puolivälissä oli ensimmäinen evästauon paikka. Juha istahti selin rinteeseen, ettei korkeanpaikankammoisen eväshetki menisi pilalle. Kuvasta hän sitten näki, kuinka hienoissa maisemissa oltiin.

Korkean paikan kammoon voi ilmeisesti jonkin verran itseään myös siedättää. Myöhemmin siihen tarjoutui hyviä mahdollisuuksia. Eikö olekin hyvä yritys jo?

 

Parisen tuntia oli noustu, vanha roomalainen tie näytti edelleen tältä, ja Juhan ilmekin on vähän huolestunut.

Päivä oli aika sumuinen. Sumuinen maisema oli silti vaikuttava.

Kylä oli kaukana alhaalla.

Noin kolmen kilometrin nousun jälkeen kivikko loppui ja vuoren rinteellä kiemurteli näin helppo tie. Sillä tuli vastaan jopa muutaman moottoripyörän letka. Kaikki hymyilivät ja tervehtivät meitä. Muita ihmisiä emme sitten koko matkalla nähneetkään. Vähän yllättävääkin, koska reitti oli todella hieno ja sää hyvä.

Tältä kohdalta tehtiin kylttien mukaan jotain base-hyppyjä laskuvarjolla. Huh!

Kun näimme reittiprofiilista, että olimme saavuttaneet reitin korkeimman kohdan, oli selfien aika. Juha kyllä kyseenalaisti koko homman. Olisi kuulemma helpompiakin paikkoja, joissa voisi kuvia ottaa.

Oli myös syytä juhlia ja kaivaa esille suomalaiset konvehdit.

Maisemaa olisi voinut katsoa kauan, kauan, kauan.

Tuliko juhlittua liian aikaisin?

Hyvältä tieltä piti poiketa alas pienelle kiviselle polulle, joka veisi noin kolmisen kilometriä alas takaisin kylään.

Näissä maisemissa aloimme jo sääliä toistemme nilkkoja ja polvia ja tulimme varsin varovaisesti ja hitaasti alas.

Juha lainasi minulle jo toista sauvaansa pahimmissa kohdissa.

Pientä painetta alkoi aiheuttaa se, että aurinko alkoi jo olla alempana. Emme halunneet olla kivisellä polulla keskellä metsää enää pimeässä. Näitä maisemia olisi muuten voinut pysähtyä katselemaan pitemmäksikin ajaksi.

Ennen kylään tuloa oli reitin varrella kuitenkin vielä kiva näköalapaikka, Area Recreativa Llano de Cristobal (jonne kartalta katsottuani ilmeisesti pääsisi kylästä myös autolla). Uskomatonta, mutta vielä tässä vaiheessa päivää melkein juoksin ottamaan sieltä vielä pari kuvaa. Hämärä alkoi olla uhkaavaa.

Ja niin siinä sitten kävi, että kun lopulta tulimme metsäpolun jälkeen autotien varteen, oli jo näin pimeä. Viime hetkellä tulimme ulos metsästä.  Meiltä oli mennyt matkaan noin seitsemän tuntia. Alun perin reittisuunnitelma oli 12,33 km, mutta tehtyämme pienen reittimuutoksen helpommalla tiellä, kokonaismatka oli lähes 15 km. 

Vielä parikymmentä minuuttia kylän toiselle puolelle autolle ja kännykän ruutua katsoessa oli jonkinlainen voittajafiilis. Me teimme sen! Näimme, että meidät aamulla parkkipaikalta matkaan neuvonut mies hääräili viereisen ravintolan tiskillä. Minä olisin mielelläni käynyt kiittämässä ja ilmoittamassa, että jos hän näkee korppikotkia vuorilla, ne eivät ole vaanimassa meidän jäännöksiämme, mutta mies näytti niin kiireiseltä, että emme sitten menneet.

Sormen tökkäyksestä alkanut seikkailumme on nyt siinä vaiheessa, että kaksi kivaa päivää Casarabonelassa on vietetty. Jos menemme takaisin, käymme ainakin siinä kaktuspuistossa ja viemme automme parkkiin vähän keskemmälle, esimerkiksi Buena vista aukion laidalle lähelle kaupungintaloa. Siellä oli muitakin.

Vielä Wikilocin sivulta kartta toteutuneesta reitistämme.

 

TÄSTÄ ALKAA TEKSTIN UUSI OSUUS, JOKA ON KIRJOITETTU MAALISKUUSSA 2019

Edelliseen lauseeseen olisin aivan yhtä hyvin voinut kirjoittaa: ”Kun palaamme vielä takaisin…”, koska totta kai palasimme. Ja ajoimme suoraan sinne kaktuspuistoon, joka on Malagan suunnasta tullessa ennen kylää.

Puistossa on kaksi osaa.  Ulkona on kaktuspuutarha, jossa on kaikenlaisia kaktusistutuksia ja sisällä on maanosittain jaettu näyttely, jossa on kullekin alueelle tyypillisiä kaktuslajikkeita. Sisäänpääsy maksaa muutaman euron ja infosta saa esitteen, josta lajikkeet ja istutukset löytyvät.

Tämän nähdessään Juha hihkaisi: ”Kallion Sirpan pitäisi tulla tänne, tässä olisi hienoja uusia ideoita virkkuumalleiksi!”

Kaktuspuutarhan ihailtuamme lähdimme ajamaan kylän ohi pohjoiseen, koska halusimme etsiä toisen reitin kylän yläpuolelle vuorille. Uskoimme, että sinne voisi löytää helpomminkin, kuin kiipeämällä vanhaa Roomalaista tietä, kuten ensimmäisellä kerralla olimme tehneet.

Ja löytyihän se! Kartalla reitin alku näyttää tältä:

Mutta karttapa ei kerro kaikkea, vaikka kuinka ilmakuva onkin. Ollessamme juuri lähtemässä pois auton luota saimmekin seuraa. Lampaita ja vuohia oli niin paljon, että annoimme niiden ihan suosiolla mennä ensin tuon kuvassa olevan polkumme ohi.

Vasta kun lauma oli turvallisen välimatkan päässä, lähdimme itse liikkeelle.

Auto jäi tähän.

Kävelimme ehkä kilometrin verran leveää ja helppoa metsätietä  vuoren toiselle puolelle. Siellähän se oli, roomalainen polku, jota edellisen kerran olimme tulleet ylös. Kivahan se oli, mutta jos siis haluaa päästä helpommalla, tämä meidän uusi reittimme on ylihelppo.

Tällä kertaa pääsimme rinteille helposti, mutta ei se yhtään vähentänyt retken nautintoa. Keltaisten pensaitten läikittämät rinteet olivat kauniita ja aurinkoisia.

Näkymät alas olivat taas huikeat. Värikkäät ja vaihtelevat.

Kun kävelimme vähän pitemmälle, alkoi kylä jälleen näkyä. Zoomailin samalla kuvan siitä kaktuspuistosta, jossa olimme juuri käyneet.

Rinteellä kiemurteleva tie oli helppo.

Jossain vaiheessa Juha kuitenkin kyllästyi kävelemiseen, mutta minä en. Juha jäi ottamaan kuvaa ja minä kiipesin seuraavan mutkan taakse. Nuoli näyttää, missä menen.

Aloimme pikkuhiljaa molemmat olla valmiita palaamaan. Yhtäkkiä huomasimme, että ehkä kannattaisi palata hiukan ripeämminkin, koska rinnettä ylöspäin alkoi lähestyä lauma kellot kaulassaan.

Me ehdimme ensin.

Tässä vielä Wikilociin tallentamani kartta vaatimattomasta kävelyreitistämme. Suositus tälle, jos ei ole pakko erityisesti kuntoilla rinteillä vaan nauttia luonnosta ja maisemista. Tätä  voi myös jatkaa kilometrikaupalla ja kääntyä takaisin sitten, kun siltä tuntuu.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.

Tykkäätkö sinä yllätyksistä, vai otatko ensin selvää, minne olet menossa?

Patikointia Malagan vuorilla

Malagan vuorten luonnonpuisto Malagan pohjoispuolella on täydellinen retkikohde. Ihan ensimmäisellä kerralla meistä tuntui, että reittien etsiminen oli hankalaa, emmekä löytäneet mitään helposti, koska esimerkiksi Malagan turisti-infosta ei löytynyt minkäänlaista karttaa. Kyllä vuorille ehdottomasti kannattaa suunnata, ja nyt, kun olemme useita kertoja nauttineet siellä kulkemisesta, hahmotan itsekin muutaman selkeän paikan, josta pääsee liikkeelle. Toivon, että tästä kirjoituksesta on apua jollekulle muulle luonnonystävälle.

Jo matka Malagan kansallispuiston alueelle on aivan huikea. A 7000 -tieltä  vilahtelee puiden välistä sellaisia näkymiä, että hyvien pysähtymispaikkojen puute alkaa harmittaa. Ainakin kuskin täytyy malttaa  pitää katse tienäkymässä, koska reitti on myös pyöräilijöiden suosiossa, eivätkä autotkaan aina ihan tarkasti ole omalla puolellaan. Virallinen näköalapaikka löytyy tien alkupäästä Malagasta päin ajaessa. Näkymät Malagan yli merelle ja toiseen suuntaan vuorille huikaisevat jo tässä. Turistisempana aikana Miradorilla olisi varmaan ravintolapalvelujakin, mutta me emme ole talviaikaan nähneet kuin pyöriään rassaavia retkeilijöitä.

Torrijos

Ensimmäisellä kerralla päättelimme, että jos jonkun paikan nimi on Ecomuseo Lagar de Torrijos, sinne pitää olla tie, ja siellä pitää olla parkkipaikka. Toivoimme, että siellä olisi myös jotain tietoa alueesta, vaikka kartta.

Tien ja parkkipaikan suhteen olimme oikeassa. A 7000 -tieltä oli sinne viitoitus ja Ecomuseon parkkipaikalta oli opastus ylämäkeen viereiselle näköalatasanteelle.

Siihenpä palvelu loppuikin sillä kertaa. Paikka on talvikuukausina auki vain loppuviikosta, eikä missään ollut mitään tietoa mistään, paitsi talon seinällä niistä aukioloajoista. Kiipesimme näköalatasanteelle, katoimme eväskahvit kivelle ja nautimme rauhasta ja lämmöstä.

Olimme jo lähdössä pois, kun päätimme antaa paikalle vielä mahdollisuuden. Näimme viitan virkistysalueelle ja pienen sillan ja kävelimme sen yli.

Olimme kartasta katsoneet, että joen uoman toisella puolella pitäisi olla polku. Ja siitäpä jatkuikin polku jonnekin. Emme kääntyneet vasemmalle joen uomaa kohti ja tässä teimme virheen, joka johti meidät pois merkiltyltä vaelluspolulta. (Vaikka emme sitä tässä vaiheessa tienneet.)

Kohta olimmekin menossa rinnettä ylöspäin mukavan tasaista nousevaa polkua mäntyjen keskellä.

Käännyimme takaisin kiivettyämme tarpeeksi, eli joitain kilometrejä, ja tultuamme paikkaan, josta emme oikein tienneet, minne olisi pitänyt jatkaa. Mutta mitä siitä, että emme ihan tienneet, missä olimme. Maisemat olivat joka tapauksessa taas aivan huikeat, ja polku helposti käveltävää. Sininen taivas ja vuoret ovat melkein lyömätön yhdistelmä.

Olimme parkkipaikalta lähtiessämme ilmeisesti ohittaneet jonkun opastaulun, emmekä olleetkaan kävelleet sitä merkittyä reittiä, joka olisi lähempänä jotain pientä jokea. Takaisin tullessamme huomasimme savusta, että paikassa sittenkin oli virkistysaluekin. Pari grillaajaa oli lähtenyt metsään meidän lisäksemme ja grillipaikkojen lähellä olisi ollut vessat ja pöytiäkin.

Torrijos oli siis ihan mukavaa patikointimaastoa jo ensinäkemältä. Se Ecomuseon  vieressä olevalta virkistysalueelta alkava merkitty reitti olisi mennyt Miradorille nimeltään Martínez Falero. Se reitti, jolle me lähdimme, lähti parkkipaikalta ja kaarsi enemmän oikealle eli itään. Mutta kuten sanottu, kiva retkipäivä, vaikka emme retkeilleetkään sitä reittiä, mitä ”piti”.

Toisen retken Lagar de Torrijosiin teimmekin sitten eri suunnasta. Käännyimme Fuente de Reinan mutkasta Malagan suunnasta tullessa jyrkästi vasemmalle ylös ja seurasimme viitoitusta Aula de Naturaleza ja Contadoras. 

Contadorasin parkkipaikalta nimittäin löytyi tällainen viitta.

Nyt huomasimme, että voimme ratkaista epätietoisuuden, joka meille jäi, kun lähdimme ensimmäisellä kerralla Torrijoksen ekomuseolta rinnereitille, joka ei johtanutkaan Martínez Faleron näköalapaikalle.

Jos siis seuraisimme tätä tietä, tulisimme ensin tuolle Martínez Faleron näköalapaikalle ja sieltä voisimme jatkaa Torrijoksen ekomuseoon ja näin näkisimme, millaista polkua sinne vaelletaan.

Lähdimme matkaan ja vähän kauhistelimme. Kuljimme nimittäin pientä sorapäällysteistä autotietä koko ajan alamäkeen. Eihän alamäkeen käveleminen mikään varsinainen ongelma ole, mutta jos kävelee aluksi 2,5 km alamäkeen ja suunnittelee tulevansa samaa reittiä takaisin, aikuisen elämänkokemuksella tietää, että ne matkan viimeiset 2,5 km ovat sitten silkkaa ylämäkeä.

Suunnilleen alamäen puolivälissä oli sitten Martínez Faleron näköalapaikka. Ei se meistä oikein ollut erikseen kiipeämisen arvoinen. Näkymät olivat ylöspäin vuorenrinteelle ja muutenkin vaatimattomat, kun vertaa muiden näköalapaikkojen avariin näkymiin, mutta tarjosipa kuitenkin mukavan taukopaikan penkkeineen.

Jatkoimme autotietä (näkemättä tietenkään yhtään autoa) ja lopulta tulimme Torrijoksen virkistys- ja leirintäalueelle. Vessapalvelutkin löytyvät.

Torrijoksen levähdyspaikka oli nimetty myös leirintäalueeksi ja siellä oli grillipaikkoja ja pöytiä, joiden ääressä espanjalaisperheet ja muut seurueet söivät eväitään ja oikeasti myös laittoivat ruokaa isoissa pannuissaan. Näkyi muutamia telttojakin.

Söimme eväämme ja lähdimme paluumatkalle samaa autotietä pitkin. Ja lopuksi kiipesimme takaisin Contadoresin parkkipaikalle sen kahden ja puolen kilometrin mäen, jonka aluksi olimme tulleet alas. Ei se niin paha ollut sittenkään.

Kolmannella kerralla katsoimme etukäteen Ekomuseo Lagar de Torrijoksen aukioloajat ja ajoitimme matkamme niiden mukaan. Jo parkkipaikalla totesimme, että sen täytyy olla auki. Juha huokasi (ihastuneena?), kun näki kolme koululaisbussia paikalla, jossa viimeksi käydessämme oli tuskin ketään. Iloinen huudahtelu kuului kauas.

Hetken päästä olimme museossa itsekin lasten juoksennellessa kotoisesti jaloissa. Kyllä eläkkeellä oleva opettaja aina tämän verran osaa nauttia.

Museossa oli esineistöä ja tietoa alueen maataloudesta ja viinintekoprosesseista.

Ja jippii! Vihdoinkin saimme ekomuseon kioskista Malagan vuorten kansallispuiston kartan. Lisäksi opas neuvoi meille pari mukavaa kävelyreittiä. Ainakin toiseen vielä joskus palaamme. Enemmänkin olisi voinut jutella, mutta kun ei tuo oma espanjan sanasto vielä taivu kovin monipuoliseen rupatteluun. Harmi, oli mukava ja palvelualtis mies.

Lähdimme etsimään vuoren rinnettä kulkevaa kävelyreittiä jälleen Contadoresin suuntaan. Palasimme vähän matkaa parkkipaikalta tulosuuntaamme, mistä kävelyreitti nousi rinteelle. Hetken päästä huomasimme olevamme rinteellä ekomuseon näköalapaikan yläpuolella, joten sitäkin kautta olisi päässyt tälle rinnepolulle. Palatessamme tiesimme siis oikotien.

Vuoren rinnettä mukaileva polku oli hyvin miellyttävä ja helppo kuljettava. Tasainen hiekkapolku, ei kovin isoja korkeusvaihteluita.

Rinteellä kasvoi kiinnostava hedelmäpuu. Mansikkapuu ei ole sukua mansikoille, vaan kuuluu kanervakasveihin. Sen ominaispiirre on, että puussa on samaan aikaan sekä kukkia että kypsiä suunnilleen kirsikan kokoisia hedelmiä. Maistoimme hedelmää varovasti, ja vaikka se maistui mukavan makealta, emme uskaltaneet herkutella enempää, kun emme muistaneet, kuinka syötävä se on. Jälkeen päin tarkistin, että siitä tuskin olisi vatsavaivoja saanut, mutta kun ei koskaan tiedä.

Rinteeltä oli koko matkan jälleen mukavat näkymät vastapäiselle rinteelle ja vähän sen ylikin.

Kävelimme Contadorasin parkkipaikalta takaisin samaa reittiä ja saavuimme takaisin lasten äänistä hiljenneen ekomuseon nurkille, jossa automme yksinään odotti.

Olimme näin löytäneet kolme kivaa reittiä,  jotka lähtivät vuorille Ekomuseo Lagar de Torrijosin parkkipaikalta.

Aula de Naturaleza Contadoras

Contadorasin löysimme samalla logiikalla. Seurasimme viitoitusta, jossa oli Aula de Naturaleza, Contadoras ja löysimme parkkipaikan, josta oli viittoja eri reiteille. Aula de Naturaleza on ilmeisesti myös jonkinlainen koulutuskeskus.  Yksi viitoista näytti Mirador de Pocopanille. Sinne on kartan mukaan myös autotie, jonka jälkeen parin kilometrin ajon jälkeen olisi enää 300 metrin mäki kiivettävänä näköalapaikalle. Mutta tätä en kerro Juhalle!

Tästä siis löytyvät viitat. Tosin yksi viitta jotenkin epäilyttävästi osoitti tuonne ylös suoraan eteenpäin ja kävimme jopa tarkistamassa, miksi. Oikeasti vaeltamaan lähdimme tuota vasenta reunaa kiipeämättä minnekään.

Parkkipaikalta oli siis houkutteleva viitta Mirador de Pocopanille vasemmalle. Juhaa houkutteli erityisesti matka, reilut 2 km. Ainahan tuon verran voi suorittaa.

Katoimme taas eväskahvit ensin yhdelle kivelle mäen päälle ja lähdimme sitten vaeltamaan. Polku meni ensin reilusti alaspäin ja sitten alkoi kiivetä rinnettä.

Voi miten maisemat palkitsivatkaan! Ja marraskuinen sää oli ihan teepaitasää. Kun tulimme sopivan korkealle, pysähdyin näkymän eteen ja totesin, että tästä en lähde pitkään aikaan yhtään mihinkään. Juha oli samaa mieltä ja kaivoi repustaan kahvit ja leivät ja etsimme jonkun kannonnokan jostain.

Oma mieli paloi kuitenkin tekemään loppuun sen, minkä olin aloittanutkin, eli kiipeämään Mirador de Pocopanille, joka jo näkyi kaukaa. Kameraa zoomaten tarkistin, että kyllä siellä jokin mökki on.

Mies ja miehen polvi olivat kuitenkin eri mieltä, ja niinpä päädyimme kompromissiin. Juha jäi metsään kannolle istumaan paikkaan, josta näki mäelle, ja minä jatkoin yksin. Ihan okei, jos polvet ovat kipeät. Tuo loppumatka oli se hankalin osuus reitistä joka tapauksessa. Oli enemmän nousuja ja laskuja ja kivisiä kohtia ja ihan viimeinen 300 metriä oli niin jyrkkää nousua, että tein oikeasti töitä sauvojen kanssa päästäkseni ylös ja taas ihailemaan maisemaa, joka jatkui kauas mereltä vuorille.

Ylhäällä oli perheitä piknikillä pikkulapsineen. Eipä tuo mikään ihme, espanjalaislapset näköjään kiipeävät ja juoksevat ihan mihin vain. Alas tuleminen oli paras meikäläisen tasapainokyvyillä tehdä siksakkia, oli se lasku niin jyrkkä. Ne pikkulapset kyllä juoksivat ohitseni mäkeä ylös ja alas.

Yksikseni palasin samaa polkua, jota olin mennytkin. Juha löytyi tunnin seikkailuni jälkeen samalta kannolta ja sitten kävelimme takaisin matkan Contadorasin parkkipaikalle. Espanjalaiset saavat tällä kertaa huutia matka-arvioistaan. Jos miradorille on viitan mukaan matkaa 2 km, suomalainen nainen kerää siellä edestakaisin käydessään askelmittariinsa 12 km. Joku on väärässä. Enkä usko, että se olen minä. Se viitta taisi tarkoittaa sitä autotietä, mutta ei sitä missään selvästi ilmaistu. Tämäkin kohde menee jatkoon. Alla oleva kartta on yksi Wikilocin tarjoamista reiteistä Contadorasin parkkialueelta Mirador de Pocopanille. Reitti on suunnilleen se, jonka kuljimme.

Parkkipaikalta oli viitoitus myös  tulosuuntaamme alle kilometrin patikkamatkalle Mirador Francisco Vázques Sellille. Kävimme siellä kuitenkin vasta myöhemmin, ajaessamme kolmanteen löytämäämme paikkaan eli  El Cerradoon.

 

El Cerrado

Kolmas yrityksemme Malagan vuorten valloittamiseen noudatti samaa logiikkaa. Jos jossain metsän keskellä on viittojen mukaan kolmen tähden Hotelli Humaina ja sen vieressä Area Recreational El Cerrado, siellä on varmasti  jotain muutakin.

Ja olihan siellä. Jo matkalla hotelli Humainan suuntaan poikkesimme näköalapaikalle katsomaan Malagan yli merelle.

Hotellin vierestä löytyi parkkipaikka ja virkistysalue, jonka nimi on El Cerrado. Sekin näkyi kartoissa. Olimme jonkun reippailijan vihjeistä lukeneet, että siitä pitäisi ajaa soratietä vielä 1,7 km eteenpäin ja sitten löytyisi parkkipaikka ja patikkareitin alku. Näin tehtiin. Ei löytynyt. Sen sijaan vastaamme käveli noin 400 lammasta.

Lampaat jatkoivat onneksi eri tielle kuin se, mitä me olimme tulleet.

Me luovuimme ajatuksesta lenkkeillä juuri näissä maisemissa ja palasimme Hotelli Humainan parkkipaikalle ja seurasimme Area Recreational  Cerrado 150 m viittaa.  Täälläkin oli ihan oikeat vesivessat, valmiit pöydät ja grillipaikat. Makkaroita, puita tai tulta meillä ei ollut, mutta hyvät kahvit ja leivät löytyivät omasta repusta.

Palasimme parkkipaikalle ja lähdimme hyvin viitoitettua reittiä ylös vuoren rinnettä kohti Mirador de Cochinoa.

Polku oli aluksi selkeää ja kivaa käveltävää, mutta vähän ylempänä tuli vähän kivisempiäkin nousuja. Koko nousu menee kyllä vielä kategoriaan helppo.

Siitä huolimatta Juhan ihmettelevä valitus oli ihan turhaa, kun tulimme lopuksi paikkaan, jonne olisi päässyt autollakin. Minun olisi kuulemma pitänyt kertoa se etukäteen. Mutta kävelemäänhän me Espanjaan tulimme! Olimme Mirador de Cochinolla. Aikamoinen tovi meni taas maisemia ihmetellessä, ja kiipesin taas vielä siitäkin ylemmäs niitä ihmettelemään ja kuvaamaan. Juhan piti jäädä alas ottamaan kuva kiipeilevästä naisesta.

 

 

Tuolla alhaalla edessä siis on tämä Mirador. Minä kiipesin vain vielä ylimääräistä näkemälleni mäelle.

Pakkohan se oli kiivetä aina vain eteenpäin, kun maisema parani joka askeleella.

Alla olevasta kuvasta näkyy hyvin, miten lähellä Malagaa olemme.

Yhtäkkiä huomasimme olevamme ikään kuin sateessa. Ei oikeastaan satanut, mutta silmälaseihin tuli pisaroita ja takin pinta kastui. Olimme ohi kulkevassa pilvessä. Jännä tunne. Aurinko paistoi, mutta olimme kevyen sumun keskellä.

Hotelli Humaina ja meidän auto siinä parkkipaikalla näkyivät jossain alhaalla.

Lähdimme seuraamaan El Cerrado -viittoja näköalapaikalta pois vievän autotien vieressä vähän korkeammalla olevalla polulla. Ja taas piti vähän väliä kääntyä taaksepäin katsomaan maisemaa Malagan yli merelle.

Jos nyt lähtisin tuolle reitille uudelleen, kävelisin alas samaa tietä, jota tulinkin, tai kävelisin autotieksi viitoitettua pikkutietä takaisin Hotelli Humainalle. Merkityllä reitillä paluumatkan loppupuoli oli jyrkkä ja kivinen.

Reitti oli vaikeudeltaan arvioitu keskinkertaiseksi. Se varmaan tuli siitä, että alku oli helppo ja loppu vaikea, joten keskimäärin oltiin kohdalla moderate tai media. Sauvojen kanssa ja varovaisesti tultiin, eipä ollut kiirettä mihinkään.

Tämäkin retkikohde menee jatkoon.

Olimme näin löytäneet kolme paikkaa, jonne pystyi autolla ajamaan tieltä A 7000.  Lagar de Torrijos, Las Contadoras ja El Cerrado (Hotel Humainan viitat).

Eli El Cerradoon ja Los Contadorasiin pääsee kääntymällä Fuente de la Reinan kohdalta metsään. Torrijoksen ekomuseoon on oma viitta muutamaa kilometriä myöhemmin Malagasta päin tullessa. El Cerradosta voi vaeltaa Mirador de Cochinolle, Contadoresista Pocopanille ja Martínez Felerolle tai Torrijokseen asti.

Mitkä reitit menevät jatkoon? Suosikkimme on Los Contadoras – Pocopan. Kivoja rinteitä, avaria maisemia ja kiva päätepiste reitille. Toinen kiva reitti oli El Cerradosta Mirador de Cochinolle, mutta sen tulisimme takaisin samaa tietä, kuin menimmekin, paluureitti oli meille liian jyrkkä ja kivinen. Kolmas jatkoon menijä oli itse löytämämme reitti Torrijoksesta rinteelle ja sille lähdemme ensi kerralla niin, että etsimme sille jatkoa.  Torrijoksesta lähtevä reitti, joka oli merkitty karttoihin ja vei Martínez Felerolle eli  Contadoras – Martínez Felero – Torrijos edestakaisin oli pientä autotietä, vähän mitäänsanomaton ja tylsä. Se kulki laaksossa, ja kaipailimme muiden reittien näkymiä vuorten yli. Mutta käypä 10 km kävely toki, jos haluaa välttää kivikoita ja haluaa, että paikkaan hädän tullessa pääsee ajamaan autollakin. Rinteitä pitkin Torrijoksesta Contadorasiin vievä mansikkapuureitti oli myös todella mukava.

Malagan vuoret menevät vahvasti jatkoon.

Tripadvisorista poimin arvioinnin, joka täydellisesti vastaa myös omia fiiliksiämme Malagan vuorten luonnonpuiston retkeilystä:

Para los que aún no se han animado a conocer los Montes de Málaga…. Diré que hay infinidad de senderos para conocer una zona apartada del típico sol y playa con muchísimo encanto…. Ya sea desde el EcoLagar Torrijos, Hotel Humaina, Aula Contadoras etc…. Con o sin niños, con zona para comer o en medio del parque natural, con vistas incluso al mar maravillosas, etc….. Una maravilla!!! Recomendable 100% para los que disfrutéis al aire libre de un parque natural.

Nuo edellä kuvatut kolme paikkaa ovat saavutettavissa autolla tien A 7000 kautta. Näiden lisäksi etsimme yhden paikan, jonne voisi päästä autotonkin. Lähellä Malagan kasvitieteellistä puutarhaa on San Telmon alue, jolle pääsee keskustasta bussilla. Samalla voi käydä katsomassa San  Telmon akveduktin.

Kylän läpi käveltyään pääsee vuorille joko pienempiä polkuja tai varsin leveää tietä, jolla joutui jonkin verran varomaan alas päin laskettelevia polkupyöräilijöitä. Yllä oleva kartta seurailee ylhäällä tuota tietä ja alapuoli on pienempää reittiä. Itse kävelimme tietä edestakaisin, ja piirsin nuolen osoittamaan kohtaa, josta käännyimme takaisin, eli alapuolen reitistä meillä ei vielä omaa kokemusta ole.

Tie on leveä, mutta sinne ei voi itse ajaa autolla. Kylän jälkeen on kiinni oleva portti ennen tietä. Vain kävely ja pyöräily mahdollisia.

Oletko sinä käynyt Malagan vuorilla? Oletko yhtä ihastunut kuin me?

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.

 

Pari päivää Granadassa. Alhambra ja Albaicin.

 

Granadan matka tarjoutui meille, kun olimme vierailulla Marbellalaisessa koulussa ja yksi opettajista kysyi, haluaisimmeko lähteä hänen kanssaan viikonlopuksi Granadaan. Totta kai halusimme! Ja perjantaina koulun jälkeen istuimme Lolan autossa ja ihailimme vuoristomaisemia.

Parin tunnin ajon jälkeen Lola petasi meille kodissaan sängyn, latoi jääkaapin täyteen, kävelytti ystävättärensä kanssa bussiaseman turisti-infoon, lähti  hänen kanssaan jonnekin muualle ja toivotti hyvää viikonloppua. Meillä oli käytössämme pariksi päiväksi ihana koti ja hyvät vihjeet Granadaan tutustumiseen.

Turisti-infon tyttö oli neuvonut, että Alhambraan myydään kyllä lippuja vielä samalle päivälle, mutta jonossa kannattaa olla silloin, kun lipunmyynti aukeaa, eli kahdeksalta. Emmepä ole kai kertaakaan tällä matkalla olleet virittäneet kelloa soimaan kuudelta, mutta niin vain nyt lähdimme liikkeelle ennen auringon nousua.

Espanjalaisten ystävällisyys yllätti bussipysäkillä uudelleen. Siihen tullut nainen kysyi, olemmeko Alhambraan menossa ja ymmärsimme vastata ”Si.” Sen jälkeen hän varmisti, että nousimme oikeaan bussiin, vaihdoimme oikealla pysäkillä seuraavaan, leimasimme oikein lippumme siirtoa varten ja näytti vielä senkin, mistä kolmas bussi (eli C3 Alhambran portille) lähtee. Eli kolmella bussilla opastettuna suoraan Alhambran portille. Onneksi osasimme edes sanan ”Gracias.”

Eikä ollut mitään ongelmaa saada lippuakaan, eikä se ollut edes kallis, eläkeläiset eivät paljon yli kympin näinkään hienosta nähtävyydestä täällä maksa. Palacios Nazaries sisäänkäynti olisi meille tasan klo 9:00 ja muuten saisimme kierrellä alueella 8:30 – 14. Ensin siis kiertelimme puistoa ja jonkun kirkon kellon kumahdellessa yhdeksän kertaa palatsin vartiomies alkoi leimailla kello yhdeksän ryhmän lippuja. Sekunnilleen!

Alhambra on 1300-luvulla rakennettu kuninkaanlinna ja linnoitus. Alun perin jo 800-luvulla paikalla oli Alcazaba-linnoitus. 14 hehtaarin alueella on asunut 40000 ihmistä, siellä on ollut moskeija, eläintarha, kauppoja ja kuusi erillistä palatsia.  Alhambra oli maurien eli muslimien hallussa 1400-luvun loppuun asti.  1600-luvulta lähtien Alhambra oli rikollisten asuttama, se löydettiin uudestaan 1800-luvulla ja nyt se on Unescon maailmanperintöluettelossa ja on maailman ainoa säilynyt keskiaikainen muslimipalatsi. Historia löytyy monista matkailuesitteistä niin perusteellisena, että en sitä tähän tämän enempää kirjoittele. Onhan Alhambra koko Espanjan ykkösnähtävyys kävijöiden määrällä mitattuna. Eikä syyttä, sen totesimme mekin.

(Historiaa ja Alhambran kuvaus esim. täältä https://www.espanja-loma.fi/Granada-kaupunki/artikkelit/alhambra-granadan-ylpeys-ja-maamerkki)

Palatsille kävely ei ollut kovin nopeaa, jo matkalla löytyi kuvauskohteita. Aika mahtava käytävä tämäkin.

Syksyiset pensaat olivat  viehättäviä väreineen.

Joka paikassa oli kylttejä, joissa sanottiin, että kasvien suhteen on linja: ”No tocar” – älä koske, mutta kyllä joku näytti koskeneen.

Kuvia täytyy joskus ottaa muustakin kuin siitä, mikä on nähtävyydeksi tarkoitettu. Onkohan tuo ihan oikea? Juhan vaatetuksesta muuten näkee, että Granada on sen verran korkeammalla, että teepaidassa ei marraskuussa enää tarkene, vaikka Aurinkorannikolla olimmekin kulkeneet ilman takkia. Oli onneksi hanskatkin mukana. Semmoinen Suomen syyskuun alun fiilis sään puolesta.

Palatsiin päästyä niitä kuvia sitten alkoi kertyä.

Olipa hieno! Tässä ensin näytteitä pelkistä seinistä ja koristeluista.

Ja sitten kuvia kaarista, ikkunoista, pylväistä… Kuvaaminen oli niin kiihkeää, että välillä johonkin kuvauskohteeseen syntyi aivan jono. Mutta eipä tuo tuntunut ketään haittaavan. Hetket ja näkymät tuntuivat niin ainutlaatuisilta.

Kaikenlaisia aukioita, ja joka aukosta aukeni uusia näkymiä.

Tämä oli yksi niistä kuvauspaikoista, joihin oli jono. Kukin vuorollaan astui tähän, ja altaan toisessa päässä odottanut kuvaaja nappasi kuvan tai pari. Tämmöistä turistitouhua.

¨

 

Ihan uusi elämysmaailma odotti Alcazaban linnoituksen puolella, jossa mielenkiintoisin katsottava oli muurien ulkopuolella. Oli muutama torni kiivettäviksi ja näkymät yli kaupungin ja Sierra Nevadan lumihuippuiseen vuoristoon.

 

Näkymät ja mahdollisuudet olivat niin hienoja, että Juha taas kerran uskaltautui ihan hetkeksi kaiteen viereen tärisemään. Pikkuisen on fiiliksissä kontrastia. Siinä missä Juha ottaa tukea muurista, kaikenlaiset ryhmät keikkuva selfieitä ottamassa pitkin kaiteita ja kulmauksia. Nuo selfietikut ovat ahkerassa käytössä ja aika huvittavia. Meillä ei (vielä?) ole.

Ei tuu, millä sitten pitää kiinni kaiteesta tai lipputangosta?

Juha lähtikin aika nopeasti takaisin alas ”ottamaan minusta kuvan muurin kaiteella”. Tässä se on. Olen tuo punainen piste keskellä kuvaa.

Ja tässä minun kuvani tuosta tornista alas linnanpihalle ja maisemaan.

Granadassa on kolme must-nähtävyyttä. Alhambran jälkeen kävelimme lounaan kautta siihen toiseen, eli vanhan kaupungin keskellä olevaan vaaaaaltavan isoon katedraaliin. Sinnittelimme lounaan ulkona, mutta olipa tuo kaasulämmitin tarpeellinen.

Katedraali on huikean iso ja keskellä ahtaita kortteleita, joten siitä ei millään saa ulkoa päin kokonaista kuvaa. Kadulla ylöspäin katsellen näkee yksittäisiä seiniä ja torneja.

Ja turistin näkökenttään ohjataan paljon muuta värikästä…

Alaspäinkin kannattaa katsella. Katukäytävät ovat pikkukivikuvioituja ihan kauttaaltaan.

Sisätilat niksauttavat niskanikamat. Upea kirkko. Jotenkin muistelen, että tämä on toiseksi suurin, minkä olemme nähneet. Se suurin on Vatikaanissa. Erityisesti kirkon korkeus on vaikuttava.

Lähdimme ihan summassa kiertelemään katuja. Oli yllättäen vähän kylmä. Oikeastaan siinä kävellessämme tajusimme, miten paljon koko marraskuun matkamme onnistumiseen oli vaikuttanut jatkuva lämpö ja aurinko. Ennen tätä Espanjan matkaa olimme juuri viikon sateisessa Berliinissä, ja siellä valojuhlista huolimatta ei fiilis noussut Espanjan viikkojen veroiseksi hetkeksikään. Eipä tuon kylmyyden kyllä olisi pitänyt yllättää. Ruskan keskelle oli jo viritelty jouluvalot.

Sattumakahvila tutustutti taas yhteen ilmiöön. Kahvila oli melkein täynnä, laskimme, että suunnilleen vähän alle kaksi luokallista ihmisiä. Aikuisia, moni varmaan meidän ikäinen. Mutta se melu! Desibelitaso oli paljon yli sen, mihin koko täysinäinen kouluruokala ikinä Suomessa pystyy. Kahvi ja leivos olivat hyviä.

Kävelimme päämäärää vailla, ihan vain katuja, kaupatkin alkoivat olla lauantaina jo kiinni.

Tietämättämme olimme tulleet kadulle, jonka vasemmalla puolella oli Frederico Garcia Lorcan puisto. Jos aurinko ei olisi juuri laskenut, siellä olisi voinut hyvinkin vaellella.

Lorca teloitettiin Francon aikana 1936. Yhtymäkohtia Juhan elämäänkin kaverilla oli, opiskeli sekä oikeustiedettä, kirjallisuutta että sävellystä. Ammatti ei sentään matsannut. Lorca oli runoilija, näyttämötaiteilija, pianisti ja säveltäjä. Seurakin taisi olla vähän pimeetä, Salvador Dali, Luis Bunuel ja Manuel de Falla kuuluivat surrealistiseen tuttavapiirin.

.

Satuimme näkemään S2-bussin, jonka pysäkki oli lähellä meidän asuntoamme. Kun vielä keksimme, kumpaan suuntaan menevään bussiin kannattaisi astua, bussiin pääsy tuntui hyvältä ratkaisulta. Edessä oli matkamme toinen sateinen ilta. Oli kiva olla sisällä ja kuunnella sateen ropinaa. Avasimme emäntämme meille jättämän punaviinipullon ja nautimme elämästä tässä nätissä granadalaiskodissa. Emäntä oli poissa, mutta ei hypitty lasipöydälle eikä sotkettu muutenkaan.

 

Sunnuntai 21.11. Albaicin

Granadan kolmas must-nähtävyys on Albaicinin sokkeloinen arabikaupunginosa ja siellä oleva Mirador de Saint Nicolas, jolta on kuvattu ne postikorteissa näkyvät hienot Alhambranäkymät. Piti tehdä valinta: Kävellä ylös näköalapaikalle tai mennä sinnekin sokkeloihin erikoistuneella C1-kaupunkibussilla. Sinne olisi päässyt myös turistijunan kylmässä kyydissä. (Siis sen pienen avojunan, jolla turisteja joka paikassa kierrätetään.) Valinta ei ollut kovin vaikea. Kun käveli, reitin varrella oli myös nätti joki ja aktiivisuusmittariin kerääntyi niitä tuiki tärkeitä askeleita. Täytyy kyllä sanoa, että Juhalle valinta oli vaikeampi, sen niittasi lopulta se, että bussi ei tullut, vaikka pysäkille pysähdyttiinkin hetkeksi.

Plaza Nuevalta koilliseen on kiva joenrannan kävelykatu Carrera el Darro. Pikkuputiikeista voi päätellä, että tämä on paikka, joka turistien myös pitää suorittaa. Ja jos ei välitä putiikeista ja kaikenlaisesta artesaanitarjonnasta, voi hyvin ottaa selfiet sillanpielessä ja tähtäillä etuviistoon ylös Alhambran muureja. Juuri niin kuin kaikki muutkin. Ainoa ongelma tuossa kohdassa saattaa muodostua siitä, että kävelykadulta tuntuva pikkukatu ei ole kävelykatu, vaan sillä kulkee myös ajoneuvoja, mukaan lukien pikkubussit, eivätkä kaikki malta ajella ihan kävelyvauhtia. Joka tapauksessa tämä on ihan kiva reitti lähteä tutustumaan Albaicinin kujiin ja St Nicolasin näköalapaikan suuntaan.

Carrera el Darron lopussa on Paseo de los Tristes (=Surun katu), joka on saanut nimensä siitä, että siellä näkyi usein hautajaiskulkueita. Ei ollut mitenkään surullisen oloinen paikka nyt. Kivat näkymät Alhambraan ja terasseja turisteille.

Ihan kauhea paikka: vasemmalla oli kitaristi, joka soitti klassisia kitarakappaleita ja oikeassa reunassa trio vetopasuuna, tuuba ja rummut, musiikkina eurohumppaa. Eihän semmoista kestä, pakko oli lähteä bussipysäkiltä kävelemään mäkeä ylös. Aktiivisuusrannekkeen tärinän odottelu oli sivuseikka. (Nämä kursiivikommentit ovat siis Juhalta, joka katselee ja kuuntelee maailmaa tietyn seulan läpi.)

Ilme kertoo, että tätä kadunpätkää Juha ei enää itse valinnut, eikä kokenut sillä olevan mitään nähtävää. Mentävä se kuitenkin oli, kun piti ylös päästä. Periaatteessa karttaan oli merkitty, että tästä kulkisi linja C1, mutta pysäkille sellaista ei tullut, joten säästyttiin velttoilulta ja reipas kuntoilulinja jatkui.

Turistien näköalapaikat ovat aina tämmöisiä: Kamala väentungos, aurinko paistaa vastaan ja kauppiaat ovat levittäytyneet pitkin mäkeä. Lähde siinä sitten nauttimaan näköaloista. Totuus ja postikortit ovat aina eri asia. Joka tapauksessa totuuskin oli täällä hieno!

Pieni hetki asettautumista ja odottelua, niin olin itse siinä matalan muurin reunalla jäljittelemässä niitä kaikkia alakaupungissa myytäviä täältä otettuja Alhambra-postikortteja. Täältähän ne on otettu. Harmi, että ei enää ollut aikaa tulla ottamaan iltakuvia.

Onneksi ehdin ottaa kaikki postikorttikuvani ennen kuin parin kaupustelijan välillä alkoi rähinä ja nyrkkitappelu. Teki mieli ottaa etäisyyttä. Olimme muutenkin juuri lähdössä.

Alaspäin valitsimme sitten toisen reitin. Matkaoppaat suosittelevat eksymään alarinteeseen. Emme me varsinaisesti eksyneet, vaikka suunta oli koko ajan vain ”alaspäin”. Sillä orientaatiolla ei voinut kovin harhaan mennä, ja joka tapauksessa pikkukaduilla ja aukioilla oli kaikenlaista rosoista idylliä ihan joka kulman takana. Juha voi kommentoida taas katusoiton tason.

Monenlaista yrittäjää oli. Olis edes kitara voinut olla vireessä, kun odottaa ohikulkijoiden lantteja C ja Am -kiertoon. Siis koko ajan. Ei laulua. Aika tyly meininki. Oli kyllä portaissa tosi hyviäkin muusikoita, Pohjois-Haagan Kuparikulman karaokeillan väliajalle koska vaan keikalle.

Tätä sokkeloreittiä olisi voinut tulla ylöspäinkin alun perin, mutta minusta meidän Carreo del Darron reitti oli mielekkäämpi ja selkeämpi.

Alaspäin menon taktiikalla olimme ennen pitkää niin täysillä kaduilla, että tiesimme olevamme siellä, missä turistin pitikin olla.

Vanhan kaupungin pikkuputiikeissa kaikki ei suinkaan ole aitoa espanjalaista. Ihan hyvin voi haksahtaa ostamaan pienen kiinalaisen tarjottimen, jossa on kaunis maisemakuva Alhambrasta tai  Ale-Hop -kaupasta vastustamattomat pöllömukit, jossa valmistusmaa on PRC (Public Republic of China).

Kadultakin olisi taas saanut lämmikettä. Hassua, mistä varastosta nämä mustat myyjät aina löytävät lakanoilleen sitä, mitä kyseiseen säähän tarvitaan. Sateella sateenvarjoja, tuulella villakaulaliinoja.

 

Lyhyt vierailumme Granadaan alkoi loppua. Joukkoliikenne toi meidät takaisin kämpällemme ja muut matkustavaiset taas auliisti neuvoivat tietämätöntä, joka ei osannut ostaa oikeasta automaatista lippua oikeaan bussiin. Emme me vieläkään tiedä, missä bussissa voi maksaa kuljettajalle, missä ei, mutta ainakin LAC bussiin piti ostaa laiturilta automaattilippu, S2-bussissa taas voi maksaa kuskille. Kummallakin lipulla voi vaihtaa kumpaankin. Kaupungiltakin oli kivoja näkymiä Sierra Nevadan suuntaan

Joukkoliikenne oli vierailumme aikaan juuri ottamassa ison edistysaskeleen.  Kymmenen vuotta on kuulemma rakennettu raitiotietä ja hieno se on. Raiteiden välit ovat tekonurmea. Hauskaa ja siistiä. Vierailumme  hetkellä kaupunkilaiset kävelivät näitä. Tietysti, eihän ollut pelkoa ratikoista.

Asuntomme oli ihan normaalissa kerrostalossa.

Hetken päästä paikalla oli täsmälleen muutamaa minuttia ennen sovittua aikaa myös emäntämme Lola (oik) ystävättärensä kanssa ja kotimatkamme voi alkaa.

Hieno matka, vaikkakin aika hiljainen parituntinen. Päätin lujasti, että ensi kerralla, kun tulen Espanjaan, osaan varmasti sen verran kieltä, että pystyn pari tuntia puhumaan paikallisen opettajan kanssa.  Voi vitsi, miten monta kysymystä keksin, enkä osannut kysyä! Näissä mietteissä otin iltaruskokuvan Marbellalaiselta parvekkeelta Gibraltarin suuntaan.

Nyt yli kaksi vuotta tämän kirjoituksen jälkeen olemme jo vierailleet toisenkin kerran Granadassa ja opiskelleet lukion lyhyen espanjan kurssit. Kävimme Lolan luona illallisella ja aika monella fraasilla osasimme jo kehua herkullista ruokaa.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.