Browsing Tag

Andalusia

Patikointia Malagan vuorilla

Malagan vuorten luonnonpuisto Malagan pohjoispuolella on täydellinen retkikohde. Ihan ensimmäisellä kerralla meistä tuntui, että reittien etsiminen oli hankalaa, emmekä löytäneet mitään helposti, koska esimerkiksi Malagan turisti-infosta ei löytynyt minkäänlaista karttaa. Kyllä vuorille ehdottomasti kannattaa suunnata, ja nyt, kun olemme useita kertoja nauttineet siellä kulkemisesta, hahmotan itsekin muutaman selkeän paikan, josta pääsee liikkeelle. Toivon, että tästä kirjoituksesta on apua jollekulle muulle luonnonystävälle.

Jo matka Malagan kansallispuiston alueelle on aivan huikea. A 7000 -tieltä  vilahtelee puiden välistä sellaisia näkymiä, että pysähtymispaikkojen puute alkaa harmittaa. Ainakin kuskin täytyy malttaa  pitää katse tienäkymässä, koska reitti on myös pyöräilijöiden suosiossa, eivätkä autotkaan aina ihan tarkasti ole omalla puolellaan. Virallinen näköalapaikka löytyy tien alkupäästä Malagasta päin ajaessa. Näkymät Malagan yli merelle ja toiseen suuntaan vuorille huikaisevat jo tässä. Turistisempana aikana Miradorilla olisi varmaan ravintolapalvelujakin, mutta me emme ole talviaikaan nähneet kuin pyöriään rassaavia retkeilijöitä.

Torrijos

Ensimmäisellä kerralla päättelimme, että jos jonkun paikan nimi on Ecomuseo Lagar de Torrijos, sinne pitää olla tie, ja siellä pitää olla parkkipaikka. Toivoimme, että siellä olisi myös jotain tietoa alueesta, vaikka kartta.

Tien ja parkkipaikan suhteen olimme oikeassa. A 7000 -tieltä oli sinne viitoitus ja Ecomuseon parkkipaikalta oli opastus ylämäkeen viereiselle näköalatasanteelle.

Siihenpä palvelu loppuikin sillä kertaa. Paikka on talvikuukausina auki vain loppuviikosta, eikä missään ollut mitään tietoa mistään, paitsi talon seinällä niistä aukioloajoista. Kiipesimme näköalatasanteelle, katoimme eväskahvit kivelle ja nautimme rauhasta ja lämmöstä.

Olimme jo lähdössä pois, kun päätimme antaa paikalle vielä mahdollisuuden. Näimme viitan virkistysalueelle ja pienen sillan ja kävelimme sen yli.

Olimme kartasta katsoneet, että joen uoman toisella puolella pitäisi olla polku. Ja siitäpä jatkuikin polku jonnekin. Emme kääntyneet vasemmalle joen uomaa kohti ja tässä teimme virheen, joka johti meidät pois merkiltyltä vaelluspolulta. (Vaikka emme sitä tässä vaiheessa tienneet.)

Kohta olimmekin menossa rinnettä ylöspäin mukavan tasaista nousevaa polkua mäntyjen keskellä.

Käännyimme takaisin kiivettyämme tarpeeksi, eli joitain kilometrejä, ja tultuamme paikkaan, josta emme oikein tienneet, minne olisi pitänyt jatkaa. Mutta mitä siitä, että emme ihan tienneet, missä olimme. Maisemat olivat joka tapauksessa taas aivan huikeat, ja polku helposti käveltävää. Sininen taivas ja vuoret ovat melkein lyömätön yhdistelmä.

Olimme parkkipaikalta lähtiessämme ilmeisesti ohittaneet jonkun opastaulun, emmekä olleetkaan kävelleet sitä merkittyä reittiä, joka olisi lähempänä jotain pientä jokea. Takaisin tullessamme huomasimme savusta, että paikassa sittenkin oli virkistysaluekin. Pari grillaajaa oli lähtenyt metsään meidän lisäksemme ja grillipaikkojen lähellä olisi ollut vessat ja pöytiäkin.

Torrijos oli siis ihan mukavaa patikointimaastoa jo ensinäkemältä. Se Ecomuseon  vieressä olevalta virkistysalueelta alkava merkitty reitti olisi mennyt Miradorille nimeltään Martínez Falero. Se reitti, jolle me lähdimme, lähti parkkipaikalta ja kaarsi enemmän oikealle eli itään. Mutta kuten sanottu, kiva retkipäivä, vaikka emme retkeilleetkään sitä reittiä, mitä ”piti”.

Toisen retken Lagar de Torrijosiin teimmekin sitten eri suunnasta. Käännyimme Fuente de Reinan mutkasta Malagan suunnasta tullessa jyrkästi vasemmalle ylös ja seurasimme viitoitusta Aula de Naturaleza ja Contadoras. 

Contadorasin parkkipaikalta nimittäin löytyi tällainen viitta.

Nyt huomasimme, että voimme ratkaista epätietoisuuden, joka meille jäi, kun lähdimme ensimmäisellä kerralla Torrijoksen ekomuseolta rinnereitille, joka ei johtanutkaan Martínez Faleron näköalapaikalle.

Jos siis seuraisimme tätä tietä, tulisimme ensin tuolle Martínez Faleron näköalapaikalle ja sieltä voisimme jatkaa Torrijoksen ekomuseoon ja näin näkisimme, millaista polkua sinne vaelletaan.

Lähdimme matkaan ja vähän kauhistelimme. Kuljimme nimittäin pientä sorapäällysteistä autotietä koko ajan alamäkeen. Eihän alamäkeen käveleminen mikään varsinainen ongelma ole, mutta jos kävelee aluksi 2,5 km alamäkeen ja suunnittelee tulevansa samaa reittiä takaisin, aikuisen elämänkokemuksella tietää, että ne matkan viimeiset 2,5 km ovat sitten silkkaa ylämäkeä.

Suunnilleen alamäen puolivälissä oli sitten Martínez Faleron näköalapaikka. Ei se meistä oikein ollut erikseen kiipeämisen arvoinen. Näkymät olivat ylöspäin vuorenrinteelle ja muutenkin vaatimattomat, kun vertaa muiden näköalapaikkojen avariin näkymiin, mutta tarjosipa kuitenkin mukavan taukopaikan penkkeineen.

Jatkoimme autotietä (näkemättä tietenkään yhtään autoa) ja lopulta tulimme Torrijoksen virkistys- ja leirintäalueelle. Vessapalvelutkin löytyvät.

Torrijoksen levähdyspaikka oli nimetty myös leirintäalueeksi ja siellä oli grillipaikkoja ja pöytiä, joiden ääressä espanjalaisperheet ja muut seurueet söivät eväitään ja oikeasti myös laittoivat ruokaa isoissa pannuissaan. Näkyi muutamia telttojakin.

Söimme eväämme ja lähdimme paluumatkalle samaa autotietä pitkin. Ja lopuksi kiipesimme takaisin Contadoresin parkkipaikalle sen kahden ja puolen kilometrin mäen, jonka aluksi olimme tulleet alas. Ei se niin paha ollut sittenkään.

Kolmannella kerralla katsoimme etukäteen Ekomuseo Lagar de Torrijoksen aukioloajat ja ajoitimme matkamme niiden mukaan. Jo parkkipaikalla totesimme, että sen täytyy olla auki. Juha huokasi (ihastuneena?), kun näki kolme koululaisbussia paikalla, jossa viimeksi käydessämme oli tuskin ketään. Iloinen huudahtelu kuului kauas.

Hetken päästä olimme museossa itsekin lasten juoksennellessa kotoisesti jaloissa. Kyllä eläkkeellä oleva opettaja aina tämän verran osaa nauttia.

Museossa oli esineistöä ja tietoa alueen maataloudesta ja viinintekoprosesseista.

Ja jippii! Vihdoinkin saimme ekomuseon kioskista Malagan vuorten kansallispuiston kartan. Lisäksi opas neuvoi meille pari mukavaa kävelyreittiä. Ainakin toiseen vielä joskus palaamme. Enemmänkin olisi voinut jutella, mutta kun ei tuo oma espanjan sanasto vielä taivu kovin monipuoliseen rupatteluun. Harmi, oli mukava ja palvelualtis mies.

Lähdimme etsimään vuoren rinnettä kulkevaa kävelyreittiä jälleen Contadoresin suuntaan. Palasimme vähän matkaa parkkipaikalta tulosuuntaamme, mistä kävelyreitti nousi rinteelle. Hetken päästä huomasimme olevamme rinteellä ekomuseon näköalapaikan yläpuolella, joten sitäkin kautta olisi päässyt tälle rinnepolulle. Palatessamme tiesimme siis oikotien.

Vuoren rinnettä mukaileva polku oli hyvin miellyttävä ja helppo kuljettava. Tasainen hiekkapolku, ei kovin isoja korkeusvaihteluita.

Rinteellä kasvoi kiinnostava hedelmäpuu. Mansikkapuu ei ole sukua mansikoille, vaan kuuluu kanervakasveihin. Sen ominaispiirre on, että puussa on samaan aikaan sekä kukkia että kypsiä suunnilleen kirsikan kokoisia hedelmiä. Maistoimme hedelmää varovasti, ja vaikka se maistui mukavan makealta, emme uskaltaneet herkutella enempää, kun emme muistaneet, kuinka syötävä se on. Jälkeen päin tarkistin, että siitä tuskin olisi vatsavaivoja saanut, mutta kun ei koskaan tiedä.

Rinteeltä oli koko matkan jälleen mukavat näkymät vastapäiselle rinteelle ja vähän sen ylikin.

Kävelimme Contadorasin parkkipaikalta takaisin samaa reittiä ja saavuimme takaisin lasten äänistä hiljenneen ekomuseon nurkille, jossa automme yksinään odotti.

Olimme näin löytäneet kolme kivaa reittiä,  jotka lähtivät vuorille Ekomuseo Lagar de Torrijosin parkkipaikalta.

Aula de Naturaleza Contadoras

Contadorasin löysimme samalla logiikalla. Seurasimme viitoitusta, jossa oli Aula de Naturaleza, Contadoras ja löysimme parkkipaikan, josta oli viittoja eri reiteille. Aula de Naturaleza on ilmeisesti myös jonkinlainen koulutuskeskus.  Yksi viitoista näytti Mirador de Pocopanille. Sinne on kartan mukaan myös autotie, jonka jälkeen parin kilometrin ajon jälkeen olisi enää 300 metrin mäki kiivettävänä näköalapaikalle. Mutta tätä en kerro Juhalle!

Tästä siis löytyvät viitat. Tosin yksi viitta jotenkin epäilyttävästi osoitti tuonne ylös suoraan eteenpäin ja kävimme jopa tarkistamassa, miksi. Oikeasti vaeltamaan lähdimme tuota vasenta reunaa kiipeämättä minnekään.

Parkkipaikalta oli siis houkutteleva viitta Mirador de Pocopanille vasemmalle. Juhaa houkutteli erityisesti matka, reilut 2 km. Ainahan tuon verran voi suorittaa.

Katoimme taas eväskahvit ensin yhdelle kivelle mäen päälle ja lähdimme sitten vaeltamaan. Polku meni ensin reilusti alaspäin ja sitten alkoi kiivetä rinnettä.

Voi miten maisemat palkitsivatkaan! Ja marraskuinen sää oli ihan teepaitasää. Kun tulimme sopivan korkealle, pysähdyin näkymän eteen ja totesin, että tästä en lähde pitkään aikaan yhtään mihinkään. Juha oli samaa mieltä ja kaivoi repustaan kahvit ja leivät ja etsimme jonkun kannonnokan jostain.

Oma mieli paloi kuitenkin tekemään loppuun sen, minkä olin aloittanutkin, eli kiipeämään Mirador de Pocopanille, joka jo näkyi kaukaa. Kameraa zoomaten tarkistin, että kyllä siellä jokin mökki on.

Mies ja miehen polvi olivat kuitenkin eri mieltä, ja niinpä päädyimme kompromissiin. Juha jäi metsään kannolle istumaan paikkaan, josta näki mäelle, ja minä jatkoin yksin. Ihan okei, jos polvet ovat kipeät. Tuo loppumatka oli se hankalin osuus reitistä joka tapauksessa. Oli enemmän nousuja ja laskuja ja kivisiä kohtia ja ihan viimeinen 300 metriä oli niin jyrkkää nousua, että tein oikeasti töitä sauvojen kanssa päästäkseni ylös ja taas ihailemaan maisemaa, joka jatkui kauas mereltä vuorille.

Ylhäällä oli perheitä piknikillä pikkulapsineen. Eipä tuo mikään ihme, espanjalaislapset näköjään kiipeävät ja juoksevat ihan mihin vain. Alas tuleminen oli paras meikäläisen tasapainokyvyillä tehdä siksakkia, oli se lasku niin jyrkkä. Ne pikkulapset kyllä juoksivat ohitseni mäkeä ylös ja alas.

Yksikseni palasin samaa polkua, jota olin mennytkin. Juha löytyi tunnin seikkailuni jälkeen samalta kannolta ja sitten kävelimme takaisin matkan Contadorasin parkkipaikalle. Espanjalaiset saavat tällä kertaa huutia matka-arvioistaan. Jos miradorille on viitan mukaan matkaa 2 km, suomalainen nainen kerää siellä edestakaisin käydessään askelmittariinsa 12 km. Joku on väärässä. Enkä usko, että se olen minä. Se viitta taisi tarkoittaa sitä autotietä, mutta ei sitä missään selvästi ilmaistu. Tämäkin kohde menee jatkoon. Alla oleva kartta on yksi Wikilocin tarjoamista reiteistä Contadorasin parkkialueelta Mirador de Pocopanille. Reitti on suunnilleen se, jonka kuljimme.

Parkkipaikalta oli viitoitus myös  tulosuuntaamme alle kilometrin patikkamatkalle Mirador Francisco Vázques Sellille. Kävimme siellä kuitenkin vasta myöhemmin, ajaessamme kolmanteen löytämäämme paikkaan eli  El Cerradoon.

 

El Cerrado

Kolmas yrityksemme Malagan vuorten valloittamiseen noudatti samaa logiikkaa. Jos jossain metsän keskellä on viittojen mukaan kolmen tähden Hotelli Humaina ja sen vieressä Area Recreational El Cerrado, siellä on varmasti  jotain muutakin.

Ja olihan siellä. Jo matkalla hotelli Humainan suuntaan poikkesimme näköalapaikalle katsomaan Malagan yli merelle.

Hotellin vierestä löytyi parkkipaikka ja virkistysalue, jonka nimi on El Cerrado. Sekin näkyi kartoissa. Olimme jonkun reippailijan vihjeistä lukeneet, että siitä pitäisi ajaa soratietä vielä 1,7 km eteenpäin ja sitten löytyisi parkkipaikka ja patikkareitin alku. Näin tehtiin. Ei löytynyt. Sen sijaan vastaamme käveli noin 400 lammasta.

Lampaat jatkoivat onneksi eri tielle kuin se, mitä me olimme tulleet.

Me luovuimme ajatuksesta lenkkeillä juuri näissä maisemissa ja palasimme Hotelli Humainan parkkipaikalle ja seurasimme Area Recreational  Cerrado 150 m viittaa.  Täälläkin oli ihan oikeat vesivessat, valmiit pöydät ja grillipaikat. Makkaroita, puita tai tulta meillä ei ollut, mutta hyvät kahvit ja leivät löytyivät omasta repusta.

Palasimme parkkipaikalle ja lähdimme hyvin viitoitettua reittiä ylös vuoren rinnettä kohti Mirador de Cochinoa.

Polku oli aluksi selkeää ja kivaa käveltävää, mutta vähän ylempänä tuli vähän kivisempiäkin nousuja. Koko nousu menee kyllä vielä kategoriaan helppo.

Siitä huolimatta Juhan ihmettelevä valitus oli ihan turhaa, kun tulimme lopuksi paikkaan, jonne olisi päässyt autollakin. Minun olisi kuulemma pitänyt kertoa se etukäteen. Mutta kävelemäänhän me Espanjaan tulimme! Olimme Mirador de Cochinolla. Aikamoinen tovi meni taas maisemia ihmetellessä, ja kiipesin taas vielä siitäkin ylemmäs niitä ihmettelemään ja kuvaamaan. Juhan piti jäädä alas ottamaan kuva kiipeilevästä naisesta.

 

 

Tuolla alhaalla edessä siis on tämä Mirador. Minä kiipesin vain vielä ylimääräistä näkemälleni mäelle.

Pakkohan se oli kiivetä aina vain eteenpäin, kun maisema parani joka askeleella.

Alla olevasta kuvasta näkyy hyvin, miten lähellä Malagaa olemme.

Yhtäkkiä huomasimme olevamme ikään kuin sateessa. Ei oikeastaan satanut, mutta silmälaseihin tuli pisaroita ja takin pinta kastui. Olimme ohi kulkevassa pilvessä. Jännä tunne. Aurinko paistoi, mutta olimme kevyen sumun keskellä.

Hotelli Humaina ja meidän auto siinä parkkipaikalla näkyivät jossain alhaalla.

Lähdimme seuraamaan El Cerrado -viittoja näköalapaikalta pois vievän autotien vieressä vähän korkeammalla olevalla polulla. Ja taas piti vähän väliä kääntyä taaksepäin katsomaan maisemaa Malagan yli merelle.

Jos nyt lähtisin tuolle reitille uudelleen, kävelisin alas samaa tietä, jota tulinkin, tai kävelisin autotieksi viitoitettua pikkutietä takaisin Hotelli Humainalle. Merkityllä reitillä paluumatkan loppupuoli oli jyrkkä ja kivinen.

Reitti oli vaikeudeltaan arvioitu keskinkertaiseksi. Se varmaan tuli siitä, että alku oli helppo ja loppu vaikea, joten keskimäärin oltiin kohdalla moderate tai media. Sauvojen kanssa ja varovaisesti tultiin, eipä ollut kiirettä mihinkään.

Tämäkin retkikohde menee jatkoon.

Olimme näin löytäneet kolme paikkaa, jonne pystyi autolla ajamaan tieltä A 7000.  Lagar de Torrijos, Las Contadoras ja El Cerrado (Hotel Humainan viitat).

Eli El Cerradoon ja Los Contadorasiin pääsee kääntymällä Fuente de la Reinan kohdalta metsään. Torrijoksen ekomuseoon on oma viitta muutamaa kilometriä myöhemmin Malagasta päin tullessa. El Cerradosta voi vaeltaa Mirador de Cochinolle, Contadoresista Pocopanille ja Martínez Felerolle tai Torrijokseen asti.

Mitkä reitit menevät jatkoon? Suosikkimme on Los Contadoras – Pocopan. Kivoja rinteitä, avaria maisemia ja kiva päätepiste reitille. Toinen kiva reitti oli El Cerradosta Mirador de Cochinolle, mutta sen tulisimme takaisin samaa tietä, kuin menimmekin, paluureitti oli meille liian jyrkkä ja kivinen. Kolmas jatkoon menijä oli itse löytämämme reitti Torrijoksesta rinteelle ja sille lähdemme ensi kerralla niin, että etsimme sille jatkoa.  Torrijoksesta lähtevä reitti, joka oli merkitty karttoihin ja vei Martínez Felerolle eli  Contadoras – Martínez Felero – Torrijos edestakaisin oli pientä autotietä, vähän mitäänsanomaton ja tylsä. Se kulki laaksossa, ja kaipailimme muiden reittien näkymiä vuorten yli. Mutta käypä 10 km kävely toki, jos haluaa välttää kivikoita ja haluaa, että paikkaan hädän tullessa pääsee ajamaan autollakin. Rinteitä pitkin Torrijoksesta Contadorasiin vievä mansikkapuureitti oli myös todella mukava.

Malagan vuoret menevät vahvasti jatkoon.

Tripadvisorista poimin arvioinnin, joka täydellisesti vastaa myös omia fiiliksiämme Malagan vuorten luonnonpuiston retkeilystä:

Para los que aún no se han animado a conocer los Montes de Málaga…. Diré que hay infinidad de senderos para conocer una zona apartada del típico sol y playa con muchísimo encanto…. Ya sea desde el EcoLagar Torrijos, Hotel Humaina, Aula Contadoras etc…. Con o sin niños, con zona para comer o en medio del parque natural, con vistas incluso al mar maravillosas, etc….. Una maravilla!!! Recomendable 100% para los que disfrutéis al aire libre de un parque natural.

Nuo edellä kuvatut kolme paikkaa ovat saavutettavissa autolla tien A 7000 kautta. Näiden lisäksi etsimme yhden paikan, jonne voisi päästä autotonkin. Lähellä Malagan kasvitieteellistä puutarhaa on San Telmon alue, jolle pääsee keskustasta bussilla. Samalla voi käydä katsomassa San  Telmon akveduktin.

Kylän läpi käveltyään pääsee vuorille joko pienempiä polkuja tai varsin leveää tietä, jolla joutui jonkin verran varomaan alas päin laskettelevia polkupyöräilijöitä. Yllä oleva kartta seurailee ylhäällä tuota tietä ja alapuoli on pienempää reittiä. Itse kävelimme tietä edestakaisin, ja piirsin nuolen osoittamaan kohtaa, josta käännyimme takaisin, eli alapuolen reitistä meillä ei vielä omaa kokemusta ole.

Tie on leveä, mutta sinne ei voi itse ajaa autolla. Kylän jälkeen on kiinni oleva portti ennen tietä. Vain kävely ja pyöräily mahdollisia.

Oletko sinä käynyt Malagan vuorilla? Oletko yhtä ihastunut kuin me?

Käy tykkäämässä Fb-sivuistamme, niin saat ilmoituksen uusista jutuistamme saman tien.

Espanjaan Espanjassa Espanjasta

Pari päivää Granadassa. Alhambra ja Albaicin.

 

Granadan matka tarjoutui meille, kun olimme vierailulla Marbellalaisessa koulussa ja yksi opettajista kysyi, haluaisimmeko lähteä hänen kanssaan viikonlopuksi Granadaan. Totta kai halusimme! Ja perjantaina koulun jälkeen istuimme Lolan autossa ja ihailimme vuoristomaisemia.

Parin tunnin ajon jälkeen Lola petasi meille kodissaan sängyn, latoi jääkaapin täyteen, kävelytti ystävättärensä kanssa bussiaseman turisti-infoon, lähti  hänen kanssaan jonnekin muualle ja toivotti hyvää viikonloppua. Meillä oli käytössämme pariksi päiväksi ihana koti ja hyvät vihjeet Granadaan tutustumiseen.

Turisti-infon tyttö oli neuvonut, että Alhambraan myydään kyllä lippuja vielä samalle päivälle, mutta jonossa kannattaa olla silloin, kun lipunmyynti aukeaa, eli kahdeksalta. Emmepä ole kai kertaakaan tällä matkalla olleet virittäneet kelloa soimaan kuudelta, mutta niin vain nyt lähdimme liikkeelle ennen auringon nousua.

Espanjalaisten ystävällisyys yllätti bussipysäkillä uudelleen. Siihen tullut nainen kysyi, olemmeko Alhambraan menossa ja ymmärsimme vastata ”Si.” Sen jälkeen hän varmisti, että nousimme oikeaan bussiin, vaihdoimme oikealla pysäkillä seuraavaan, leimasimme oikein lippumme siirtoa varten ja näytti vielä senkin, mistä kolmas bussi (eli C3 Alhambran portille) lähtee. Eli kolmella bussilla opastettuna suoraan Alhambran portille. Onneksi osasimme edes sanan ”Gracias.”

Eikä ollut mitään ongelmaa saada lippuakaan, eikä se ollut edes kallis, eläkeläiset eivät paljon yli kympin näinkään hienosta nähtävyydestä täällä maksa. Palacios Nazaries sisäänkäynti olisi meille tasan klo 9:00 ja muuten saisimme kierrellä alueella 8:30 – 14. Ensin siis kiertelimme puistoa ja jonkun kirkon kellon kumahdellessa yhdeksän kertaa palatsin vartiomies alkoi leimailla kello yhdeksän ryhmän lippuja. Sekunnilleen!

Alhambra on 1300-luvulla rakennettu kuninkaanlinna ja linnoitus. Alun perin jo 800-luvulla paikalla oli Alcazaba-linnoitus. 14 hehtaarin alueella on asunut 40000 ihmistä, siellä on ollut moskeija, eläintarha, kauppoja ja kuusi erillistä palatsia.  Alhambra oli maurien eli muslimien hallussa 1400-luvun loppuun asti.  1600-luvulta lähtien Alhambra oli rikollisten asuttama, se löydettiin uudestaan 1800-luvulla ja nyt se on Unescon maailmanperintöluettelossa ja on maailman ainoa säilynyt keskiaikainen muslimipalatsi. Historia löytyy monista matkailuesitteistä niin perusteellisena, että en sitä tähän tämän enempää kirjoittele. Onhan Alhambra koko Espanjan ykkösnähtävyys kävijöiden määrällä mitattuna. Eikä syyttä, sen totesimme mekin.

(Historiaa ja Alhambran kuvaus esim. täältä https://www.espanja-loma.fi/Granada-kaupunki/artikkelit/alhambra-granadan-ylpeys-ja-maamerkki)

Palatsille kävely ei ollut kovin nopeaa, jo matkalla löytyi kuvauskohteita. Aika mahtava käytävä tämäkin.

Syksyiset pensaat olivat  viehättäviä väreineen.

Joka paikassa oli kylttejä, joissa sanottiin, että kasvien suhteen on linja: ”No tocar” – älä koske, mutta kyllä joku näytti koskeneen.

Kuvia täytyy joskus ottaa muustakin kuin siitä, mikä on nähtävyydeksi tarkoitettu. Onkohan tuo ihan oikea? Juhan vaatetuksesta muuten näkee, että Granada on sen verran korkeammalla, että teepaidassa ei marraskuussa enää tarkene, vaikka Aurinkorannikolla olimmekin kulkeneet ilman takkia. Oli onneksi hanskatkin mukana. Semmoinen Suomen syyskuun alun fiilis sään puolesta.

Palatsiin päästyä niitä kuvia sitten alkoi kertyä.

Olipa hieno! Tässä ensin näytteitä pelkistä seinistä ja koristeluista.

Ja sitten kuvia kaarista, ikkunoista, pylväistä… Kuvaaminen oli niin kiihkeää, että välillä johonkin kuvauskohteeseen syntyi aivan jono. Mutta eipä tuo tuntunut ketään haittaavan. Hetket ja näkymät tuntuivat niin ainutlaatuisilta.

Kaikenlaisia aukioita, ja joka aukosta aukeni uusia näkymiä.

Tämä oli yksi niistä kuvauspaikoista, joihin oli jono. Kukin vuorollaan astui tähän, ja altaan toisessa päässä odottanut kuvaaja nappasi kuvan tai pari. Tämmöistä turistitouhua.

¨

 

Ihan uusi elämysmaailma odotti Alcazaban linnoituksen puolella, jossa mielenkiintoisin katsottava oli muurien ulkopuolella. Oli muutama torni kiivettäviksi ja näkymät yli kaupungin ja Sierra Nevadan lumihuippuiseen vuoristoon.

 

Näkymät ja mahdollisuudet olivat niin hienoja, että Juha taas kerran uskaltautui ihan hetkeksi kaiteen viereen tärisemään. Pikkuisen on fiiliksissä kontrastia. Siinä missä Juha ottaa tukea muurista, kaikenlaiset ryhmät keikkuva selfieitä ottamassa pitkin kaiteita ja kulmauksia. Nuo selfietikut ovat ahkerassa käytössä ja aika huvittavia. Meillä ei (vielä?) ole.

Ei tuu, millä sitten pitää kiinni kaiteesta tai lipputangosta?

Juha lähtikin aika nopeasti takaisin alas ”ottamaan minusta kuvan muurin kaiteella”. Tässä se on. Olen tuo punainen piste keskellä kuvaa.

Ja tässä minun kuvani tuosta tornista alas linnanpihalle ja maisemaan.

Granadassa on kolme must-nähtävyyttä. Alhambran jälkeen kävelimme lounaan kautta siihen toiseen, eli vanhan kaupungin keskellä olevaan vaaaaaltavan isoon katedraaliin. Sinnittelimme lounaan ulkona, mutta olipa tuo kaasulämmitin tarpeellinen.

Katedraali on huikean iso ja keskellä ahtaita kortteleita, joten siitä ei millään saa ulkoa päin kokonaista kuvaa. Kadulla ylöspäin katsellen näkee yksittäisiä seiniä ja torneja.

Ja turistin näkökenttään ohjataan paljon muuta värikästä…

Alaspäinkin kannattaa katsella. Katukäytävät ovat pikkukivikuvioituja ihan kauttaaltaan.

Sisätilat niksauttavat niskanikamat. Upea kirkko. Jotenkin muistelen, että tämä on toiseksi suurin, minkä olemme nähneet. Se suurin on Vatikaanissa. Erityisesti kirkon korkeus on vaikuttava.

Lähdimme ihan summassa kiertelemään katuja. Oli yllättäen vähän kylmä. Oikeastaan siinä kävellessämme tajusimme, miten paljon koko marraskuun matkamme onnistumiseen oli vaikuttanut jatkuva lämpö ja aurinko. Ennen tätä Espanjan matkaa olimme juuri viikon sateisessa Berliinissä, ja siellä valojuhlista huolimatta ei fiilis noussut Espanjan viikkojen veroiseksi hetkeksikään. Eipä tuon kylmyyden kyllä olisi pitänyt yllättää. Ruskan keskelle oli jo viritelty jouluvalot.

Sattumakahvila tutustutti taas yhteen ilmiöön. Kahvila oli melkein täynnä, laskimme, että suunnilleen vähän alle kaksi luokallista ihmisiä. Aikuisia, moni varmaan meidän ikäinen. Mutta se melu! Desibelitaso oli paljon yli sen, mihin koko täysinäinen kouluruokala ikinä Suomessa pystyy. Kahvi ja leivos olivat hyviä.

Kävelimme päämäärää vailla, ihan vain katuja, kaupatkin alkoivat olla lauantaina jo kiinni.

Tietämättämme olimme tulleet kadulle, jonka vasemmalla puolella oli Frederico Garcia Lorcan puisto. Jos aurinko ei olisi juuri laskenut, siellä olisi voinut hyvinkin vaellella.

Lorca teloitettiin Francon aikana 1936. Yhtymäkohtia Juhan elämäänkin kaverilla oli, opiskeli sekä oikeustiedettä, kirjallisuutta että sävellystä. Ammatti ei sentään matsannut. Lorca oli runoilija, näyttämötaiteilija, pianisti ja säveltäjä. Seurakin taisi olla vähän pimeetä, Salvador Dali, Luis Bunuel ja Manuel de Falla kuuluivat surrealistiseen tuttavapiirin.

.

Satuimme näkemään S2-bussin, jonka pysäkki oli lähellä meidän asuntoamme. Kun vielä keksimme, kumpaan suuntaan menevään bussiin kannattaisi astua, bussiin pääsy tuntui hyvältä ratkaisulta. Edessä oli matkamme toinen sateinen ilta. Oli kiva olla sisällä ja kuunnella sateen ropinaa. Avasimme emäntämme meille jättämän punaviinipullon ja nautimme elämästä tässä nätissä granadalaiskodissa. Emäntä oli poissa, mutta ei hypitty lasipöydälle eikä sotkettu muutenkaan.

 

Sunnuntai 21.11. Albaicin

Granadan kolmas must-nähtävyys on Albaicinin sokkeloinen arabikaupunginosa ja siellä oleva Mirador de Saint Nicolas, jolta on kuvattu ne postikorteissa näkyvät hienot Alhambranäkymät. Piti tehdä valinta: Kävellä ylös näköalapaikalle tai mennä sinnekin sokkeloihin erikoistuneella C1-kaupunkibussilla. Sinne olisi päässyt myös turistijunan kylmässä kyydissä. (Siis sen pienen avojunan, jolla turisteja joka paikassa kierrätetään.) Valinta ei ollut kovin vaikea. Kun käveli, reitin varrella oli myös nätti joki ja aktiivisuusmittariin kerääntyi niitä tuiki tärkeitä askeleita. Täytyy kyllä sanoa, että Juhalle valinta oli vaikeampi, sen niittasi lopulta se, että bussi ei tullut, vaikka pysäkille pysähdyttiinkin hetkeksi.

Plaza Nuevalta koilliseen on kiva joenrannan kävelykatu Carrera el Darro. Pikkuputiikeista voi päätellä, että tämä on paikka, joka turistien myös pitää suorittaa. Ja jos ei välitä putiikeista ja kaikenlaisesta artesaanitarjonnasta, voi hyvin ottaa selfiet sillanpielessä ja tähtäillä etuviistoon ylös Alhambran muureja. Juuri niin kuin kaikki muutkin. Ainoa ongelma tuossa kohdassa saattaa muodostua siitä, että kävelykadulta tuntuva pikkukatu ei ole kävelykatu, vaan sillä kulkee myös ajoneuvoja, mukaan lukien pikkubussit, eivätkä kaikki malta ajella ihan kävelyvauhtia. Joka tapauksessa tämä on ihan kiva reitti lähteä tutustumaan Albaicinin kujiin ja St Nicolasin näköalapaikan suuntaan.

Carrera el Darron lopussa on Paseo de los Tristes (=Surun katu), joka on saanut nimensä siitä, että siellä näkyi usein hautajaiskulkueita. Ei ollut mitenkään surullisen oloinen paikka nyt. Kivat näkymät Alhambraan ja terasseja turisteille.

Ihan kauhea paikka: vasemmalla oli kitaristi, joka soitti klassisia kitarakappaleita ja oikeassa reunassa trio vetopasuuna, tuuba ja rummut, musiikkina eurohumppaa. Eihän semmoista kestä, pakko oli lähteä bussipysäkiltä kävelemään mäkeä ylös. Aktiivisuusrannekkeen tärinän odottelu oli sivuseikka. (Nämä kursiivikommentit ovat siis Juhalta, joka katselee ja kuuntelee maailmaa tietyn seulan läpi.)

Ilme kertoo, että tätä kadunpätkää Juha ei enää itse valinnut, eikä kokenut sillä olevan mitään nähtävää. Mentävä se kuitenkin oli, kun piti ylös päästä. Periaatteessa karttaan oli merkitty, että tästä kulkisi linja C1, mutta pysäkille sellaista ei tullut, joten säästyttiin velttoilulta ja reipas kuntoilulinja jatkui.

Turistien näköalapaikat ovat aina tämmöisiä: Kamala väentungos, aurinko paistaa vastaan ja kauppiaat ovat levittäytyneet pitkin mäkeä. Lähde siinä sitten nauttimaan näköaloista. Totuus ja postikortit ovat aina eri asia. Joka tapauksessa totuuskin oli täällä hieno!

Pieni hetki asettautumista ja odottelua, niin olin itse siinä matalan muurin reunalla jäljittelemässä niitä kaikkia alakaupungissa myytäviä täältä otettuja Alhambra-postikortteja. Täältähän ne on otettu. Harmi, että ei enää ollut aikaa tulla ottamaan iltakuvia.

Onneksi ehdin ottaa kaikki postikorttikuvani ennen kuin parin kaupustelijan välillä alkoi rähinä ja nyrkkitappelu. Teki mieli ottaa etäisyyttä. Olimme muutenkin juuri lähdössä.

Alaspäin valitsimme sitten toisen reitin. Matkaoppaat suosittelevat eksymään alarinteeseen. Emme me varsinaisesti eksyneet, vaikka suunta oli koko ajan vain ”alaspäin”. Sillä orientaatiolla ei voinut kovin harhaan mennä, ja joka tapauksessa pikkukaduilla ja aukioilla oli kaikenlaista rosoista idylliä ihan joka kulman takana. Juha voi kommentoida taas katusoiton tason.

Monenlaista yrittäjää oli. Olis edes kitara voinut olla vireessä, kun odottaa ohikulkijoiden lantteja C ja Am -kiertoon. Siis koko ajan. Ei laulua. Aika tyly meininki. Oli kyllä portaissa tosi hyviäkin muusikoita, Pohjois-Haagan Kuparikulman karaokeillan väliajalle koska vaan keikalle.

Tätä sokkeloreittiä olisi voinut tulla ylöspäinkin alun perin, mutta minusta meidän Carreo del Darron reitti oli mielekkäämpi ja selkeämpi.

Alaspäin menon taktiikalla olimme ennen pitkää niin täysillä kaduilla, että tiesimme olevamme siellä, missä turistin pitikin olla.

Vanhan kaupungin pikkuputiikeissa kaikki ei suinkaan ole aitoa espanjalaista. Ihan hyvin voi haksahtaa ostamaan pienen kiinalaisen tarjottimen, jossa on kaunis maisemakuva Alhambrasta tai  Ale-Hop -kaupasta vastustamattomat pöllömukit, jossa valmistusmaa on PRC (Public Republic of China).

Kadultakin olisi taas saanut lämmikettä. Hassua, mistä varastosta nämä mustat myyjät aina löytävät lakanoilleen sitä, mitä kyseiseen säähän tarvitaan. Sateella sateenvarjoja, tuulella villakaulaliinoja.

 

Lyhyt vierailumme Granadaan alkoi loppua. Joukkoliikenne toi meidät takaisin kämpällemme ja muut matkustavaiset taas auliisti neuvoivat tietämätöntä, joka ei osannut ostaa oikeasta automaatista lippua oikeaan bussiin. Emme me vieläkään tiedä, missä bussissa voi maksaa kuljettajalle, missä ei, mutta ainakin LAC bussiin piti ostaa laiturilta automaattilippu, S2-bussissa taas voi maksaa kuskille. Kummallakin lipulla voi vaihtaa kumpaankin. Kaupungiltakin oli kivoja näkymiä Sierra Nevadan suuntaan

Joukkoliikenne oli vierailumme aikaan juuri ottamassa ison edistysaskeleen.  Kymmenen vuotta on kuulemma rakennettu raitiotietä ja hieno se on. Raiteiden välit ovat tekonurmea. Hauskaa ja siistiä. Vierailumme  hetkellä kaupunkilaiset kävelivät näitä. Tietysti, eihän ollut pelkoa ratikoista.

Asuntomme oli ihan normaalissa kerrostalossa.

Hetken päästä paikalla oli täsmälleen muutamaa minuttia ennen sovittua aikaa myös emäntämme Lola (oik) ystävättärensä kanssa ja kotimatkamme voi alkaa.

Hieno matka, vaikkakin aika hiljainen parituntinen. Päätin lujasti, että ensi kerralla, kun tulen Espanjaan, osaan varmasti sen verran kieltä, että pystyn pari tuntia puhumaan paikallisen opettajan kanssa.  Voi vitsi, miten monta kysymystä keksin, enkä osannut kysyä! Näissä mietteissä otin iltaruskokuvan Marbellalaiselta parvekkeelta Gibraltarin suuntaan.

(Nyt yli kaksi vuotta tämän kirjoituksen jälkeen olemme jo vierailleet toisenkin kerran Granadassa ja opiskelleet lukion lyhyen espanjan kurssit. Kävimme Lolan luona illallisella ja aika monella fraasilla osasimme jo kehua herkullista ruokaa.)

 

Maisemavaellus Mijasissa

 

Juha heräsi tänä aamuna seitsemältä aamulla kännykän kilahdukseen: ”MYRSKYVAROITUS MALAGA”. Hetken Juha luuli jo, ettei tänään tarvitsekaan lähteä mihinkään, mutta väärin luuli. Katsoin Forecan ja ilmatieteen laitoksen sääennusteet, jotka lupailivat aamupäivällä pilvistä ja iltapäivällä jopa aurinkoista, avasin verhot ja vilkaisin pihalle. Lähdetään!

Jonkin ajan kuluttua olimme Mijasin kymmenkerroksisessa parkkitalossa, jonne saa pysäköidä eurolla koko päiväksi, tulimme hissillä ylös aukiolle, jolla pari bussilastillista aasialaisia turisteja otti selfieitä aasien kanssa, pudistelimme päätä ja valitsimme tien ylöspäin. Tämä kuva on yhdeltä aikaisemmalta aurinkoisemmalta päivältä. Vieressä olevasta turisti-infosta voi hakea reittikartan.

Näin kuuluu turisteja karttelevan vaeltajan tehdäkin, eikö vain?

Portaille, polulle, kauas pois ja pian. Polku vuoren rinteellä näkyvälle Ermitalle on jyrkkä ja kivinen. Juha sanoi, ettei ollenkaan muistanut, että näin jyrkkä.

Maisema alas alkoi jo olla upea.

Rinteellä on valkoinen Ermita, joka näkyy hyvin alas. Tämäkin iloinen ja aurinkoinen kuva on joltain edelliseltä käynniltä.

Pieni kappeli on auki kuulemani mukaan vain kerran vuodessa.

Tämän verran näkyy ovessa olevasta aukosta.

Ermita on hyvä maamerkki vuorille suunnistukseen. Se näkyy kylästä hyvin ja sen edestä lähtee reittejä moniin suuntiin Mijasin vuorille. Lähdimme seuraamaan punaisella merkittyä reittiä vuoren rinnettä ylöspäin.

Polku jatkui yhtä kivisenä ja jyrkkänä. Tässä kohdassa ei korkeanpaikankammoisen ollut helpointa edetä, mutta tämä kapein jyrkännekohta oli hyvin lyhyt.

Viimeksi Juhan matka jäi tähän. Joku  nuori pari oli jäänyt tuohon kivien reunalle istumaan ja heilutteli jalkojaan rinteen puolelle. Mielikuvista tuli liian paha olo, jalat eivät antaneet jatkaa.

Nyt kuitenkin jatkettiin yhdessä eteenpäin ja hetken päästä oltiin näin väljissä maisemissa.

Aurinkoisemmalla säällä täältä on huikeat näkymät alas.

Rinteillä kasvaa myös kivan näköistä pensasta, jossa on hupsut ryppyiset kukat. En tiedä nimeä, mutta tykkään. Tämäkin on kevätkuva.

Kännykän kilahdus oli sittenkin sisältänyt asiaa. Ei ollut sadetta, eipä ihan myrskyäkään, mutta tuuli alkoi yltyä niin valtavaksi, että emme nähneet enää turvalliseksi jatkaa.  Jos olisimme jatkaneet, polku olisi jatkunut näin ja tämän näköisenä.

Onneksi juuri näillä main näkyi alas olevan jonkinlainen väylä, ehkä jokin huoltotie ja lähdimme varovasti tulemaan sitä alas tietä kohti.

Maisemia samalla ihaillen tietysti.

Alhaalla odotti yllätys. Portti tielle oli viidellä lukolla kiinni ja aprikoimme hetken, pystyisikö sen yli kiipeämään. Ei pystynyt meidän taidoillamme eikä notkeudella, vaan valitsimme jonkinlaisen konttausmenetelmän portin sivulla olleen ojantapaisen kautta.

Ja sitten etenimme varovasti ajotien ja kallion välissä olevaa ojaa myöten kylää kohti.

Noin kymmenen minuutin hiipimisen jälkeen olimme jo näköalapaikalla, josta näki yli koko Mijasin.

Näköalapaikalta lähti alas portaat, joissa luki Calle Pilar. Jos jotain kutsutaan kaduksi, niin sitä pitkin varmaan voi vähintään kävellen edetä?

Meitä vastaan tuli toinen turistipariskunta, joka kyseli tietä Ermitalle. Valoimme heihin uudestaaan uskoa siihen, että portaat kyllä vielä johtavat johonkin, vaikka eivät siltä näytä.

Katu ja portaat päättyivät näin kutsuvan näköiseen kylttiin. Lisää näköaloja!

Vastaamme tuli useitakin suomalaisia turisteja, jotka katselivat rinteelle, ja ihmettelivät, kuinka hullu pitäisi olla yrittääkseen kiivetä sinne. Pari suomalaismiestä suunnitteli lähettävänsä sinne Tapparan pelaajat treeniin, kun eivät pelit näytä oikein kulkevan. Teki mieli näyttää voitonmerkkiä ja hihkua, että sieltä juuri olemme tulossa, mutta annoin olla leuhkimatta kumminkin ja hymyilin salaa suomalaiseen tapaan sisäänpäin. Olimme tehneet noin viiden kilometrin kiipeilyn tuolle rinteelle. Oli sitä kiva ihailla täältä alhaalta.

Niin moni tyytyy Mijasissa ihailemaan näitä näkymiä. Kivojahan ne, mutta me tykkäämme enemmän maisemista. Tai ainakin niistä myös.

Parkkitaloon palatessamme käännyimme vielä katsomaan rinteelle. Tuuli riepoi puista lehtiä ja vaikka reittimme oli jäänyt aiottua lyhyemmäksi onnittelimme itseämme järkevyydestä. Tulimme alas ennen kuin pinjat alkoivat kaatua päälle.

Tässä vielä summittainen kuva siitä, missä kävelimme. Itse Mijasin kylässä kävelty osuus puuttuu kartasta, laitoin Wikilocin jo pois päältä. Mutta periaattessa kävelimme katuja katsellen ensin parkkitalosta vuorelle ja sitten tuolta alhaalta Panoraamaterassilta taas parkkitaloon. Ihan helppo, ja välille mahtuu sekä putiikkeja että ruoka-, kahvi- ja jätskipaikkoja ihan riittämiin.

Miten pakkasesta aurinkoon? Helsinki – Torremolinos 02/2016

Ihan helppo juttu: Varataan Finnairin tai Norwegianin menopaluu Malagaan. Se maksaa kahdelta matkustuspäivistä riippuen noin 400€ – 900€ ja kestää reilut neljä tuntia. Sitten etsitään joku sopiva apartement junaradan varrelta ja pakataan pari matkalaukullista aurinkoon sopivaa vaatetta kummallekin. Kännykät, laturit, kamera ja luottokortit mukaan.

Ja sitten sama vaikeimman kautta, kun jompikumpi ei tunne olevansa perillä, ennen kuin on ajanut sinne itse ja haluaa ottaa kitarankin vielä mukaan. On sinne moni ajanutkin, kuulemma parhaimmillaan parissa päivässä Travemündestä Fuengirolaan. Moni tekee sen matkan joka vuosi. Muutama päivä sitten juttelin henkilön kanssa, joka sanoi ajaneensa sen jo sata kertaa. SATA! Suomalaiset rutut viettävät talvikauden Fuengirolan leirintäalueelle ajettuaan ensin vaununsa tai autonsa sinne, ja käypä joku siellä jopa lyhyemmällä reissullakin ajaen, esimerkiksi syyslomalla.

Kun helmikuussa lähtee, pitää vaihtaa kesärenkaat alle ja toivoa, että lumipyry ja liukkaus eivät iske juuri sen vuorokauden kuluessa, kun ne on vaihdettu ja pitää ajaa Vuosaaren satamaan. Meille iski  vain se lumipyry, lämpötila oli plus yksi, eikä liukkaus ollut pahimmillaan. Lauantai-iltapäivän liikennekään ei Helsingin kehillä ollut onneksi vilkkain mahdollinen. Räntäsade oli sekä masentavaa että jotenkin kutkuttava ajatus: Kohta ei enää olla räntäsateessa.

IMG_8718.jpg

Laivamatka Travemündeen maksaa aina, mutta kun räätälöitiin halvin mahdollinen vaihtoehto matkamessuilla myyjän kanssa kasvokkain, saatiin menopaluu kahdelle hengelle ja autolle ja vielä ylimääräinen lisäyöpyminen Travemündessä hintaan 549€. Lisäyöpyminen laivalla oli mahdollinen, kun lähti lauantaina ja saapui Travemündeen sunnuntai-iltana. Sai jäädä nukkumaan laivaan ja ajaa auton aamiaisen jälkeen vasta aamulla moottoritielle. Paljon kätevämpää, kuin lähteä sunnuntaina kymmenen jälkeen illalla suunnistamaan hotelliin johonkin Schwartaun tai Lübeckin tienoille, niin kuin ennen on tehty. (Lisäys 2018: Tätä mahdollisuutta ei enää ole.)

”Ei ole kiire minnekään.” Oiva motto meidän matkailullemme nyt, kun ei oikeasti ole kiire. Siispä suunnittelin päivämatkat kohtuullisiksi. Ihan lyhyitä ne eivät voi olla, että edes jossain vaiheessa oltaisiin kaukana perillä, mutta 400 – 500 km riittää. Toinen meistä on järjestelmällinen ja loi hetkessä Exceliin taulukon.

LAUANTAI

20.helmikuuta

13:30 Vuosaari
SUNNUNTAI

21.helmikuuta

illalla Travemünde
MAANANTAI

22.helmikuuta

8:00 Travemünde Frankfurt am Main

573km

TIISTAI

23.helmikuuta

Frankfurt am Main Dijon

534km

KESKIVIIKKO

24.helmikuuta

Dijon Piolenc

386km

TORSTAI

25.helmikuuta

Piolenc Palamos

374km

PERJANTAI

26.helmikuuta

Palamos Valencia
LAUANTAI

27.helmikuuta

Valencia Torrevieja

216

LAUANTAI

5.maaliskuuta

Torrevieja Almeria

SUNNUNTAI                               6. Maaliskuuta Almeria                               Torremolinos

Samaan taulukkoon lisättiin majapaikat. Vuosien varrella olemme hakeneet majoituksia meille sopivan ennakkoluulottomasti erilaisista pikkuhotelleista ja Bed and Breakfast –tarjonnasta, mutta nyt liityimme Airbnb –jäseniksi ja aloimme lukea tarjouksia ja kommentteja ihan urakalla. Hinta oli ratkaiseva valintakriteeri, mutta hylkäsimme oitis myös paikat, joista ei ollut arvosteluja. Jotenkin päättelimme, että ihmiset eivät kirjoita pettymyksiään esille, koska saman tien myös majoittaja kirjoittaa majoittujasta arvostelun ja voi vaikka vähän kostaa, jolloin seuraava majoittaja ei ehkä hyväksykään majoittujaa. Airbnb pelaa paljon palautteen varassa. Rohkeasti lähetimme varauspyynnöt, ja kerroimme samalla vähän itsestämme, koska meillä ei vielä ollut profiilissamme arvosteluja. Neljästä kolme toivotti meidät heti tervetulleiksi. Hinnat  olivat 34 – 45€ yöltä, maksoimme Airbnb:lle luottokortilla ja toivoimme, että osoitteet ja kontaktitiedot pitävät paikkansa.

Torreviejan ja Torremolinosin majoitus ei tuntunut löytyvän Airbnb:ltä. Tarjontaa oli, mutta palautteet puuttuivat, mikä teki meidät epäluuloisiksi. Selasimme Intervacin kodinvaihtoilmoitukset ja lähetin pari kodinvaihtopyyntöä: ”Are you interested in coming to Helsinki in March?”  Eivät tietenkään olleet, kuka sieltä kesästä nyt Suomen pakkasiin tulisi, mutta molempien vaihtokoti oli loma-asunto, jossa he eivät asuneet vakituisesti, ja heille sopi, että vuokraisimme sen edullisesti tarvitsemaksemme ajaksi. Tämä järjestely jätti meidät tietysti vielä enemmän pieneen epävarmuuteen. Intervacin sivustolla oli kyllä ylimalkainen sopimus päivistä ja avainten luovutustavasta, mutta käytännössä meillä oli Rebecca –naapurin puhelinnumero Torreviejassa ja Rita –naapurin puhelinnumero Torremolinosissa ja toive siitä, että numerot ovat oikein ja niihin vastataan, kun aika tulee. Vuokrarahatkin annetaan Rebecalle ja Ritalle vain käteen.  Kaikesta tästä oli sovittu henkilökohtaisesti sähköpostiviesteillä. Aika epämääräisen tuntuisen informaation varassa lähdimme, ja tuo maksujuttu mietitytti vähän muutenkin, mutta Intervacin jäsenten kanssa vaihtaminen on aina toiminut, joten periaatteessa olimme ihan luottavaisia. Intervacin kodinvaihto toimii sillä periaatteella, että koteja vaihdetaan päikseen loman ajaksi, ja organisaatioon pitää liittyä jäseneksi ja tehdä nettisivulle esittely omasta kodista ja itsestä. Huonosta vaihtokokemuksesta voi valittaa kansalliselle edustajalle ja kaksi kertaa valituksen saanut poistetaan jäsenistöstä. Eli periaatteessa järjestelmä sisältää aika hyvän sisäisen kontrollin. Ja kun jäseneksi liittyessä on maksettava vuosijäsenmaksu (80€) myös, sekin pikkuisen karsii huijareita.

Kodin perusteelliseen siivoukseen ei tällä kertaa olisi ollut erityistä tarvetta, mutta se on jo niin kiinteä osa lomalle lähtöä, että joulun ja hiihtoloman välissä kävimme läpi lähes kaikki kaapit, ja veimme kassikaupalla meille turhaa tavaraa lasten ja ystävien kaappeihin ja kärräsimme jonkin verran Fidalle ja roskiin. Miten ihmeessä tavaraa kertyy noin kamalasti?

Pientä säätöä tehtiin myös kodin turvallisuuteen. Nostettiin sähköpyörät terassilta olohuoneeseen, ja tytär lupasi käydä säännöllisillä tarkastuksilla. Hälytysjärjestelmä meillä jo onkin.

Vielä kesärenkaat alle autoon ja varovainen ajo räntäsateessa Vuosaareen.

Kaiken tämän jälkeen olimme vihdoin etsimässä hyttiä 9006 Finnlinesin laivan uumenista.

Lauantai 20.2.2016

Olemme jo monta kertaa yli kahden vuosikymmenen aikana aloittaneet ajomatkan johonkin Euroopan kolkkaan Finnlinesin rahtilaivoilla. Tämä oli ensimmäinen talvimatkamme. Finnlinesin laiva on helmikuussa ihan toinen paikka kuin kesäkuussa. Kannella on loskaa, eikä mistään saa niitä ihania merikuvia, joita olemme aina ottaneet loman alkaessa.

Kirja siis esille ja hyttiin. Eväät myös. Laivalla olisi tietysti saanut ostaa ruokaa, mutta olemme jo pari kertaa todenneet, että tarjonta, tarpeet ja hinta eivät nykyisin oikein meille kohtaa. Autojääkaapin varassa on ihan helppo matkustaa Travemündeen. Kahvia saa kahviosta. Eikä ole kiire mihinkään. Itse asiassa pari vuotta tämän jälkeen luimme laivan järjestyssäännöistä, että omien ruokien syöminen ja varsinkin ruoanlaittovälineet (esim. vedenkeitin) ovat laivalla kiellettyjä. Mitäs me lainrikkojat!

Muutaman kerran päivässä käymme kannella katsomassa, toimiiko laivan Wifi merellä. Eihän se oikein toimi, vähintäänkin hidastelee, mutta eihän meillä ole kiire mihinkään.

Ensimmäinen yö keinuttaa laivaa kovasti. Toisena yönä on hiirenhiljaista, olemmehan jo satamassa.

Maanantai 22.2.2016

Aamupala kuuluu laivayöpymisen hintaan ja sen jälkeen ajetaan ulos. Juhan on pakko heti Dänishburgissa päästä ulos moottoritieltä tarkistamaan, olisiko Villeroy & Bochin myymälä uudessa ostoskeskuksessa auki jo aamukahdeksalta, mutta eihän se ole, niin pääsemme saman tien jatkamaan matkaa. Sitten  pitää pysähtyä Soltaussa Outlet-keskuksessa, ei tietenkään missään ostoksilla, mutta paikka tarjoaa siistit vessat ja Starbucks-kahvila ilmaisen nettiyhteyden. Käytävien kävely luo illuusion kevyestä liikuntahetkestä matkan varrella. Sitä se onkin, veri vähän kiertämään, ettei tule jäykistymisongelmia niin kuin viime kesänä, jolloin päädyimme kiertämään sairaaloita selkä- ja vatsakipujen kanssa.

Pienessä ja vähän isommassakin sateessa etenemme kohti Lichterbachia Frankfurtin liepeillä.

Siellä odottaa Heidi ja hänen kaksi kissaansa. Tuntia ennen saapumista lähetämme tekstarin aikataulustamme ja aika minuutilleen lupaamanamme hetkenä kierrämme korttelia, josta ei oikein tunnu löytyvän sopivaa sisäänkäyntiä. Juha jatkaa korttelin kiertämistä ja minä jalkaudun etsimään jostain ovikelloa, joka sitten löytyy sisäpihalta. Heidi ei ole tekstariamme saanut, mutta toivottaa iloisesti tervetulleeksi ja kertoo samalla, että varaamamme huone ei olekaan vapaa, koska espanjalainen rouva on päättänyt jäädä pitemmäksi ajaksi, mutta toivottavasti meille ei ole ongelma, että hän antaa meille oman makuuhuoneensa. Ei se ole ongelma, isompi ongelma olisi lähteä pimeässä kylässä etsimään toista sänkyä, joten ihan yhteisymmärryksessä ja hymyillen teemme tuttavuutta. Wifi toimii, kissojen kulkuluukku tukitaan matkalaukulla ja Heidi kysyy huomaavaisesti, häiritseekö, jos hän polttaa. Kyllä se häiritsee, mutta vastaan yhtä huomaavaisesti, että ei tietenkään, onhan tämä hänen kotinsa. Kirjoitan kyllä palautteeseen asiallisesti ”If you do not mind cats and smoking, this is a good place.” Eihän se ollut negapalaute? Heidi yllättää meidät vielä extra aamukahvilla ja juttelemme kahvin yli Suomen ja Saksan kouluista ja maahanmuuttajien lasten koulutuksesta. Heidi on alakoulun rehtori, joten puheenaiheet tarjoutuvat luonnostaan. Ihan kiva kokemus ensimmäisestä Airbnb-yöstä. Oli kyllä aika persoonallinen majapaikka. Värejä  niihin tottumattomalle skandinaaville oli melko paljon, ja kissanluukku ovessa oli valokuvan arvoinen kyllä.

Illalla kävimme pienellä kävelyllä lähiympäristössä.

23.2. Frankfurtista Dijoniin

Ihan tätä emme olleet odottaneet. Pihalla seisoi Volvo kuurassa ja loskassa yltä päältä. Joku tuijotti ikkunasta, kun pyyhimme lunta auton päältä ja raaputimme tuulilasia suomalaisilla harjoilla, jotka on tehty tätä varten. Eikö Saksassa ole?

   Lumisade vain yltyi matkan aikana. Valkoisilla rinteillä kasvanee hyvää valkoviiniä. Ei meillä vieläkään ollut mihinkään kiire, mutta jossain takaraivossa jyskytti ajatus: ”Äkkiä etelään!”

Eikä levähdysalueille viitsinyt jäädä oleilemaan. Hyvä kun vessaan viitsittiin kipaista.

Laitoimme navigaattoriin Metzissä sijaitsevan kauppakeskuksen Marques Avenuen nimen. Kuvittelimme mielessämme hyvät vessat, mahdollisesti wifin, kuivat käytävät kevyeen lenkkeilyyn, ja voihan sitä jotain tavaroitakin katsella.

Oli onnistunut paussi,  ostimme isomman termospullon, joka myöhemmin osoittautui huonoksi, koska korkki ei toiminut, söimme ja joimme vähän, kiersin lenkin käytäviä pitkin kahteen kertaan ja kun tulimme taas ulos, aurinko paistoi, eikä lunta ollut enää missään. Täällä voisi joskus poiketa uudelleenkin ilmaston muuttumista odotellessa ja jatkaa Ranskan kevääseen.

Ranskan moottoriteillä on peage, maksu, mikä ei ole edes kovin pieni, mutta vastapainoksi ne ovat hyvässä kunnossa ja rauhallisia, ja niiden taukopaikat ovat hyvin hoidettuja. Maksu on suuruusluokkaa 10€/100km. Lähestyimme Dijonia ihan ajoissa ja sitten hermostuimme navigaattoriimme, joka ajelutti meitä pikkukatuja edestakaisin, lausui ranskalaisia nimiä niin hassusti, että kuski tuskin naurultaan pystyi ohjaamaan, ja oli jatkuvasti yrittämässä yksisuuntaisille kaduille väärään suuntaan. Ajoimme muutamankin kerran samoja kulmia, välillä matka perille kasvoi pariksi kilometriksi, välillä väheni pariin sataan metriin, mutta maaliin ja ruutulippuun oli koko ajan vielä matkaa. Sopiva piha ja parkkipaikka löytyi kuitenkin sinnikkään ratinväännön jälkeen, ja jalkautuminen alkoi. Olisi ollut toivotonta löytää oikeaa ovea, mutta huolehtiva emäntämme Karine oli tullut sovittuun aikaan parvekkeelleen katselemaan, näkyykö jossain suomalaisia hämmentyneitä harhailijoita, ja minä sitten huikkasin parvekkeella näkemälleni naiselle ja kysyin, oliko hän sattumalta Karine. Sitten saimme ohjeet tulla sisäpihalta sisään, oikeaan kerrokseen ja oikealle ovelle, ja meidät otettiin lämpimästi vastaan, näytettiin vessa, kylppäri ja ihastuttava huone. Jos minä joskus ryhtyisin Airbnb-majoittajaksi, ottaisin oppia Karinelta. Huone ihan ehdottoman siisti, tyylikkäät turkoosit, harmaat ja valkoiset värit, kynttilä palamassa, vesilasi odottamassa, pöydällä avattu kirja, jossa oli tälle päivälle filosofinen luku matkailusta. Otin kuvat, ennen kuin avasimme matkalaukut ja aiheutimme särön harmoniaan.

 

Karinen mies näytti meille, mihin suuntaan kanavan rantaa pitää lähteä kävelemään, että pääsemme Dijonin keskustaan. Iltavalaistuksessa sitten yritimme saada kaupungista jonkinlaisen käsityksen. Katedraalin ovi oli juuri mennyt kiinni, komeimmat valot olivat ilmeisesti hotelleissa, ja kävelykadulla oli mielenosoitus, jonka solidaarisuus-kylttien perimmäinen tarkoitus ei meille avautunut.

Takaisin kävellessämme eksyimme, mutta mitäpä tuosta, Fitbitin kuntoilumittarimme mittaavat enemmän askeleita, kun välillä kävelee harhaan.

Karine oli tulomme jälkeen lähtenyt yöhoitajaksi sairaalaan ja aamulla Karinen mies laittoi meille kivan ranskalaisen aamupalan: paahtoleipää, marmeladia, kahvia, hedelmämehua, juustoa – hyvin sillä pääsi matkaan. Katselimme vähän hämmentyneinä, missä kahvimukit mahtaisivat olla, mutta isäntämme osoitti puolen litran murokulhoja pöydällä. Emme ymmärtäneet ranskalaista astiastoa, ja mies tajusi hämmennyksemme ja kaivoi meille mukit kaapistaan. Annoimme hänelle maistiaisiksi vähän suomalaista suklaata ja lähdimme ajamaan kohti Lyonia.

Yö oli kuitenkin ollut vielä aika kylmä. Kukannuput olivat jäässä ja suomalaisia autonpuhdistusvälineitä tarvittiin taas.

24.2.2016 Dijon – Beaune – Lyon – Piolenc

Matkan alkutaipaleella piti ajaa pois moottoritieltä tarkistamaan, millainen paikka on Beaune, jossa Torremolinosin majapaikkamme ranskalainen isäntäväki itse oikeasti asuu. Olisimme voineet poiketa tutustumaan, mutta he olivat juuri nyt jollain matkalla. Ihan kiva kaupunki, ranskalaisia katunäkymiä, komeita puita ja matkan jatkuessa lisää viinitarhoja.

 

Joitakin kymmeniä kilometrejä ajettiin maalaisteitä. Jos viitsisi edetä oikein hitaasti, se olisi ihan mukavaa, mutta Espanjaan on kovin pitkä matka. Samalla välttyisi moottoritiemaksuilta, mutta kokeneet sanovat, että polttoaineen kulutus kumminkin kasvaa pikkuteillä. Ehkä niin on, koska pikkutiet menevät taajamien halki ja pysähdyksiä tulee. Eikä monta tällaista pätkää peräkkäin matkan varrella enää ole pelkästään mukavaa ja eksoottista. Yksi ruuhkainen ranskalainen kylä pääkadun tietöineen on aika samanlainen kuin edellinenkin. Ja sitä seuraava.

Lähin etappimme oli kuitenkin Lyon. Meillä oli lounastreffit Elisabethin ja Didierin kanssa, jotka viime vuonna tähän aikaan vaihtoivat meidän kanssamme kotia. Olimme silloin heidän kodissaan metrinkorkuisen gallialaisen kukon  ja kaikkien matkamuistokanojen keskellä ja retkeilimme flunssaisina pitkin Lyonia ja Rhone ja Saône –jokien rantoja. Kodinvaihtolomastamme voit lukea täältä.

Kodinvaihto on siitä kiva harrastus, että se tarjoaa mahdollisuuden myös tällaisiin paikallisiin piipahduksiin. Oli kiva muistella viime vuotta, kertoa tehdyistä uusista kodinvaihdoista ja muuten vain jutella esimerkiksi Ranskan ja Suomen muslimitilanteesta. He olivat käyneet vuoden aikana Englannissa, Uudessa Seelannissa ja Myanmarissa ja olivat kohta lähdössä Kanadaan. Meillä oli yksi yhteinenkin kodinvaihtotuttava. Hekin olivat vaihtaneet saman tanskalaisen pariskunnan kanssa, jonka kodissa  me olimme viime kesäkuussa. Kolmisen tuntia vierähti, saimme ihanan ranskalaisen lounaan. Alkuruoaksi oliiveja, pieniä juustokakkuja ja ”sipsejä” viinin kanssa, pääruoaksi Elisabeth oli hauduttanut kattilassa lihaa nelisen tuntia (tasoissa ollaan, taisin viime vuonna käyttää saman ajan heille tarjoamaani karjalanpaistiin), sitten juustoja ja jälkkäriksi ananas-keikauskakku. Tämäkin on kivaa näissä kodinvaihdoissa. Voidaan tavata uudelleen ja vaihtaa varsinkin ruokakokemuksia. Ja vieraat ihmiset ovat mielenkiintoisia.

Didier lähetti meille sähköpostiin vielä vähän viinisuosituksia. Niihin palataan. Vatsat täynnä ja hyvillä mielin jatkettiin Lyonista etelään. Tutussa kaupungissa oli helppo myös arvioida, olivatko navigaattori-Penan ohjeet ihan ajan tasalla ja matka alkoi sujuvasti. Jostain kohtaa soitin sitten seuraavaan AirBnb-majapaikkaan Sylvielle ja kerroin, että noin tunnin kuluttua olisimme Piolencissa. Ja olimme. Onneksi olin soittanut. Sylvien neuvo ajaa umpikujaa osoittavan merkin ohi metsäpolulle oli kullan arvoinen. Emme varmaan ilman sitä olisi uskaltaneet ajaa pihaan, jossa valkoinen koira raivostui tulostamme. Vai oliko tämä vain minun tulkintani leikkisästä hauvasta, joka kuraisilla tassuillaan merkkasi neulepuseroni suunnilleen rinnan kohdalta sekä edestä että takaa? Onneksi Sylvie tuli aika pian ovelle ja pelasti minut tuolta hurtalta, ja kohta katselinkin auringonlaskua nätin omakotitalon yläkerrasta.

Jännitti jälleen, mutta siisti huone, vessa ja kylppäri toisessa kerroksessa oli aivan sitä, mitä oli luvattukin.

Kissaa en muistanut taaskaan tilanneeni, mutta siellähän se oli.

Sylvie kertoi, missä voisimme kävellä pitkän automatkan jälkeen. Kävimme siis Piolencin naapurikaupungin Orangen vanhassa roomalaisessa keskustassa  vähän ottamassa tuntumaa.

 

Sylvie kutsui meidät hetkeksi istumaan omaan olohuoneeseensa. Olipa kiva kohtaaminen tämäkin. Aina saamme kertoa suomalaisesta eristäytyvästä luonteesta,  ja siitä, että vieraat pidetään vähintään 70 sentin päässä, hankalasta kielestä ja siitä, mitä kaikkia kieliä suomalaislapset opiskelevat koulussa. Sovimme, että tulemme aamupalalle ennen kuin hän lähtee töihin ja saamme jäädä siihen syömään hänen lähtiessään. Eli vieras nainen luottaa meille talonsa ja avaimensa ja lähtee itse pois kodistaan! Tätä minä kutsun luottamukseksi. Totta kai me sitten tiskasimme kunnolla, jätimme kaiken siististi ja kirjoitimme lapun, jossa kiitimme. Pieni suklaalevy jäi maistiaisiksi Sylviellekin. Sen hurtan kanssa oli kyllä tulla ongelma. Se livahti pois aidatusta pihasta, kun ajoin auton portista, ja Juha joutui ottamaan sen kiinni ja kantamaan takaisin. Onneksi sai.

Kolme Airbnb-kokemusta takana. Kivoja paikkoja, kivoja ihmisiä, ja kaikki toimi. Parin päivän sisällä olimme saaneet kolme ensimmäistä palautetta Airbnb-profiiliimme. Pakko laittaa tähän, kun meitä kehutaan:

  • “Very pleasant encounter with Aila and her husband, a lovely and very peaceful couple. They were very discrete and respectful of the house. I would welcome them again with great pleasure. ”
  • Discreetly charming couple. Respectful of the place where they stay. You can receive them without apprehension. ”
  • “It was a pleasure to have Aila and her husband in my house. You are welcome back.”

Aivan erityisesti mielessä jäävät kuplimaan nuo adjektiivit: Charming, lovely and peaceful. Jospa joku sanoisi joskus suomeksikin vastaavaa.

Ennen kuin poistuimme Orangesta teimme vielä kierroksen tässä vanhassa roomalaisajan kaupungissa. Raunioita riitti, mutta varsinaisesti ne eivät olleet edes auki näin helmikuussa. Vaikuttavan näköisiä kyllä ulkopuoleltakin.

IMG_8975.jpg

 

Kaupungin toreilla oli viihtyisät ja aika laajat markkinat. Kaikkea olisi saanut hunajasta ja hedelmistä kenkiin ja astioihin.

 

Kirsikkapuut kukkivat ja oli vahva tunne siitä, että Suomen helmikuusta kannatti lähteä etelään.

 

25.2.2016 Piolenc (Ranska) –  Bisbal de Emborda (Espanja)

Seuraavan etapin varrelle jäi Avignon ja Juhan oli pakko päästä sillalle. Sielläpä sitten yksi pikkuinen sykkihuppari huikkasi iloisesti: ”Hei ope!” Kun hiihtoloman aikaan lähtee Ranskaan, tällainen kohtaaminen on enemmän kuin todennäköinen. Ja taas Juha sai palautetta: Oli kuulemma ihan paras ja suosikkiope ja kovasti on ikävä. Melkein tippa tuli silmään.

Meille molemmille oli yllätys, että kuuluisa silta loppukin keskellä virtaa.

Sillan lähettyvillä olevilla kaduilla oli niin runsaasti laventelin tuoksuista ja väristä tarjontaa, että selvästikin täällä ainakin johonkin aikaa vuodesta on enemmänkin turisteja kuin tällaisena helmikuun lopun päivänä.

IMG_9018.jpg

Meillä ei ollut kiirettä mihinkään, ei tietenkään. Pysähtelimme näteissä paikoissa tien varrella ja ihastelimme kukkivia puita. .

Yhdessä huokailtiin, miten kivaa on syödä ulkona eväitä helmikuussa.

Katsoimme vielä kivannäköisen paikan, johon poiketa Katalonian rannikolla ennen kuin ajaisimme ystävien luo. L’Escalan rannassa teimme mukavan rennon kävelylenkin ennen auringonlaskua

.

Seuraava majapaikkakin jotenkin jännitti. Olimme sopineet Jordin ja Linin kanssa, että voimme olla heillä yötä. He olivat  kaksi vuotta sitten meillä kodinvaihdossa ennätyskylmän kesäkuun ajan. Eniten meitä jännitti, millä kielellä nyt kommunikoisimme. Heidän valikoimansa oli suunnilleen katalaani, espanja ja ranska (vähän englantia onneksi) ja nuo eivät oikein meiltä suju. Onneksi olimme viime tapaamisemme jälkeen opiskelleet muutaman sanan espanjaa, niin pystyimme jakamaan viime kuulumiset: kuinka monta nietas (lapsenlapsityttöä) ja nietos (lapsenlapsipoikaa) meillä ja heillä nyt onkaan. Heillä oli kolme uutta, meillä ei yhtään, koska nykyinen nuorimmainen oli jo silloin kaksi vuotta sitten toivottamassa heitä tervetulleeksi vähän espanjaa puhuvan poikamme kanssa.

Ja taas saimme upeaa ruokaa. Alkupaloiksi kinkkua, juustoa ja viiniä, sitten kalaa (merluza) ja varsinkin jälkkäri ihastutti. Lin oli hankkinut maidon herasta tehtyä juustoa, joka aivan suli suussa quinze-hedelmästä tehdyn marmeladin kanssa ja tarjottimella oli kumkvatteja, joita opittiin nyt syömään kuorimatta. Aamupalalla sitten syötiin paahdettua leipää, johon oli hierottu tomaattia ja valkosipulia, ilmakuivattua kinkkua, juustoja, marmeladia ja kahvia. Meitä pidettiin kuin piispaa pappilassa ja sänkykin oli matkan parhaita. Ei huono idea tämäkään uusi tapaaminen, vaikka kieltä vähän jännitimmekin samoin kuin silloin kaksi vuotta sitten.

Katselimme myös hienon kuvaesityksen, jonka Jordi ja Lin olivat tehneet jollekin paikalliselle seuralle esitellessään matkaansa Suomeen. Kyllä oli oiva matkailumainos. Kuvissa kotimme oli siisti ja kaunis, aurinko paistoi, järviä oli nähty Helsingin nähtävyyksien lisäksi. Tästä tuli hyvä mieli.

Pitkän matkan ja kivan illan jälkeen oli kiva mennä nukkumaan Jordin ja Linin nättiin vierashuoneeseen.

 

Aamulla lähdimme jatkamaan matkaa Kataloniasta etelään. Itsenäisyyden kannattajien lippu liehui ikkunasta.

 

IMG_9165.jpg

Lähtiessämme koukkasimme rantakaupunki St Antonin kautta, jossa silloin asuimme heidän loma-asunnossaan. Olisipa ollut kiva kävellä silloinen lenkkeilyreitti rantakadulla uudelleen.

Olemme kaksi kertaa käyneet Montserratin luostarissa ja molemmilla kerroilla missanneet kuuluisan poikakuoron esityksen. Meillä oli matkalla vähän nettivaikeuksia, ja soitin tyttärelle, joka varmisti, että kuoro varmasti esiintyy tänään. Ja nyt ehdimme, vaikka pidimmekin pienen jaloittelutauon Roca Outlet-centerissä taas. (Ei ostoksia, mutta siistit vessat.)

IMG_9171.jpg

IMG_9179.jpg

Montserratissa on kyllä hieno käydä vaikka joka kerta, kun täälläpäin on. Maisemat ovat hienot!

Barcelonassa kävijöiden retkiohjelmaan se sopii hienosti myös. Navigaattori ei sinne osaa koskaan. Osoitteeksi se hyväksyy kyllä Monastril de Montserrat, mutta on sitä mieltä, että ollaan perillä, kun ollaan alhaalla olevassa kylässä, josta on vielä kymmenisen kilometriä serpentiinejä itse luostariin. Onneksi tämäkin tiedettiin viime kerrasta.

MonasterioMonserrat_Cataluna_Barcelona_Q

MonasterioMonserrat_Cataluna_Barcelona_Queverenespana

 

Viimeksi täällä käydessämme sain Juhan houkutelluksi mukaan vuorelle menevään hissiin.

Kuoro lauloi kyllä vain kaksi laulua. Sitä olisi kuunnellut mielellään pitempäänkin.

IMG_9217.jpg

Juha päivitti käyntinsä someen ja joutui samalla retkellä olevan koululuokan piirittämäksi. Tuskin huomasi meteliä, vaikka se olikin vilkkaampaa kuin entisessä omassa koulussa.

 

Illaksi ehdimme Valenciaan. Vähän turhan myöhään tulimme, kaupunkia olisi voinut katsella kauemminkin. Tänne pitää tulla takaisin! (Tämä toteutui seuraavana vuonna.) Oli se iltavalaistuksessakin hieno ja teimme pitkän lenkin keskustassa ja puiston kävelyreitillä.

Hotelli Turia ei ollut kovin kiva. Kyllähän siellä nukkui ja nettikin toimi, mutta pieni tunkkaisuus ei tuntunut kivalta. Tuntui siltä, että huone ei ollut varatun mukainen tupakoimaton.

 

26.2.2016 Lauantai

Valenciasta ei ollut kovin pitkä matka Torreviejaan, josta meille oli luvassa huoneisto koko viikoksi. Tämä oli ihan tarkoituksella ajateltu näin, koska halusimme ehtiä Torreviejaan suomalaisen seurakunnan jumalanpalvelukseen kahdeksitoista. Ei se ihan toteutunut, koska Torreviejan keskustasta oli hankala löytää paikkaa autolle, eikä löytämämme parkkitalo ollut ihan nurkalla. Mutta kuulimme saarnan ja osallistuimme ehtoolliseen ja kirkkokahveille. Oli hauska vastata papin kysymykseen Torreviejassa viettämästämme ajasta, että suunnilleen tunti sitten on tultu. Juhalle paikka oli tuttu kahden konserttimatkan perusteella, ja kirkkokansasta löytyikin heti mies, joka muisti Juhan.

Vasta jumalanpalveluksen jälkeen lähdimme sitten etsimään Rebeccaa ja majapaikkamme osoitetta. Oli taas pieniä perhosia vatsassa, koska Rebecca ei ollut vastannut puhelimeen eikä tekstariin. Missä viettäisimme viikon, jos tämä ei toimisikaan? Navigaattori petti taas kunnolla. Olimme muka oikealla alueella, mutta osoitetta ei löytynyt. Pena vain intti, että kohteemme sijaitsee kadun vasemmalla puolella. Onneksi Rebecca nyt vastasi ja kertoi puhelun aikana, miten pitää ajaa. Ja sitten hän näki suomalaisen Volvon ja vilkutti. Kaikki hyvin. Kaksi pusua poskelle, reipas talon esittely, avaimet käteen ja rahat hänelle. Kannoimme häveliäästi vasta hänen lähdettyään kaikki kamamme sisälle ja asetuimme taloksi. Neljästä makuuhuoneesta valittiin yksi nukkumiseen ja yksi tavaroitten säilyttämiseen. Päätettiin, että yläkerran huoneita ei käytetä ollenkaan, ettei niitä tarvitse kalliisti lämmittää. Lähimercado löytyi ja täytettiin jääkaappi hinnalla joka sai epäilemään, että kassa ei ollut lyönyt kaikkia tavaroita ollenkaan. Esimerkiksi kuuden kilon appelsiinipussi alle neljällä eurolla. Kaikki on suomalaista halvempaa. Ja moni asia, kuten juuri appelsiinit ja vihannekset myös maukkaampaa. Jos ruoan hinta ja maukkaus olisi tärkeä kriteeri, me jäisimme tänne.

Kävimme vielä kävelemässä lähiympäristössä. Ihan lähellä on punainen suolajärvi, mutta sen alue oli niin tehokkaasti aidattu, että emme päässeet rantaan asti. Koirat haukkuivat hedelmätarhoilla ja pitivät meitä tunkeilijoina, vaikka olimmekin aitojen takana. Iltataivas oli nätin punainen, vielä punaisempi kuin järvi.

Tässä kohtaa pysähdyimme matkallamme viikoksi. Kirjoitan oman tekstin Torreviejan viikostamme ja jatkamme tästä matkaa viikon päästä.

5.3. 2016 lauantai

Muutto on näissä kodinvaihtokohteissa aina työläin vaihe. Taas siivottiin perusteellisesti, kuurattiin kylppärit ja jääkaapit, pestiin pyyhkeet ja ne lakanat, jotka olivat isäntäväen, pakattiin omat kamat ja kannettiin kaikki autoon. Kaikki oli sujunut oikein hyvin tässä asunnossa.  Rebeccaan oli ollut vaikea saada yhteyttä, mutta onneksi hän ilmestyi paikalle sopivasti, että saimme avaimet jätettyä. Kaikki hyvin ja Almeriaa kohti.

Juha kyllästyi onneksi ajamaan loivasti kaartelevilla, hyvillä ja maksullisilla moottoriteillä ja kaarsi Aguilasin liittymästä rantatielle. Kartta näyttää, millä kohdalla poikkesimme valtaväyliltä rannan maisemareitille.

 

Näkymät moottoritieltä näyttivät, miten paljon tällä kuivalla alueella viljellään muovin alla, että kasteluvesi ei aivan heti haihtuisi. Toisaalta tämä mielikuva ei varmaan innosta ensi kerralla S-marketissa valitsemaan espanjalaista kurkkua, tomaattia tai mansikoita. Kaikki tuntui niin keinotekoiselta.

Pena sätti Juhaa ratinkäännöstä napakasti, joten hiljennettiin kaveri kokonaan, ja aloin lueskella kartalta paikannimiä. Juhan päätös vaihtaa reittiä ja kartanlukijaa oli ihan nappivalinta, pääsimme näkemään hienoja maisemia ja Juha sai taas ajaa rakastamiaan serpentiinejäkin.

Serpentiinitiet olivat myös moottoripyöräilijäkansan mieleen. Jotain videontapaista oli ehkä tekeillä, kun pyöräilijöitä oli kymmeniä ja yksi pyöräilijätyttö oli milloin missäkin mutkassa kuvaamassa pyörien letkoja. Kaikki pyörät olivat jostain syystä uusia ja hienoja BMW-pyöriä.

 

Ihan kiitettävästi Juhakin pysähteli milloin missäkin ja antoi naisensa säntäillä tiellä ja jyrkänteillä kameran kanssa.

Ennen Almeriaa teimme vielä pienen syrjähypyn nättiin Nijarin kylään. Keramiikkaa oli tarjolla pitkin pääkadun näyteikkunoita.

Pysähtely ja hitaampi tie johtivat kuitenkin siihen, että oltiin Almeriassa liian myöhään tutustuaksemme kauniiksi mainostettuun kaupunkiin. Hotellin hakemiseenkin meni aikansa, kun Torreluz Senior oli keskellä yksisuuntaisia pikkukatuja ihan piilossa, ja samoissa nurkissa harjoitteli joku veljeskunta pääsiäiskulkuetta varten. Espanjalaiset torvet jonkin verran soivat takanamme, luulivat varmaan ensin, että suomalaisturistit tahallaan seisovat tien tukkona.

Tämän paikan pysäköinti oli episodi sinänsä. Volvo piti ajaa pieneen hissiin, jonka ovi näkyy tuossa hotellin oven vieressä,  ja hissillä maan alle.

Pienen iltakävelyn ehdimme ja jaksoimme kaupungissa vielä tehdä.

 

Tämä kaupunki olisi ollut kiva nähdä päivänvalossa. Emme edes ehtineet rantakaduille asti. Aamulla lähtiessämme teimme pienen kierroksen keskustassa, mutta auton ikkunasta ei kaikkea kivaa ehdi nähdä. Ei meillä edelleenkään mikään kiire ole mihinkään, mutta joskus tulee tehtyä itselle vähän tyhmä aikataulu. Rita odotti meitä Torremolinosiin jo yhdeksi, ja halusimme niin, koska seurakunnan jumalanpalvelus San Miguelin kirkossa alkoi kolmelta ja olimme ajatelleet ehtiä sinne.

Torremolinosin majapaikka oli toinen Intervac-järjestely. Ranskalainen kodinvaihtajapariskunta omisti loma-asunnon, jota he käyttivät vaihdossa. Suomeen heitä ei ainakaan nyt kiinnostanut tulla, mutta maksoimme sitten (edullisen) vuokran, kun he eivät tarvinneet meidän kotiamme vastavuoroisesti. Täällä naapuri Rita tuli esittelemään paikan ja antamaan avaimet, kun soitin hänelle portilta. Ihan hyvin kaikki meni. Jotenkin on hassua olla paikassa, jonka on järjestänyt muutamalla sähköpostilla ja parilla puhelinsoitolla, eikä minkään hotellivaraussysteemin kautta kirjallisine vahvistuksineen. Maailma tuntui hetken pieneltä, henkilökohtaiselta ja turvalliselta. Aurinko paistoi parvekkeelle, ja iltapäiväkahvit auringossa tuntuivat tällä hetkellä kaiken ajamisen arvoisilta.

 

Reipas kävelymatka Lomas de los Ricosilta San Miguelin kirkolle, ja oltiin paikalla alkuvirttä veisatessa. Oli jännä tunne tulla kaiken sen ajamisen jälkeen kirkkoon, jossa laulettiin suomalaista virsikirjaa ja toivotettiin tervetulleeksi sanomalla: ”Tervetuloa.” Tunnistin heti penkistä Fb-kaverini Tarjan ja hänen miehensä, ja Timo-pappikin oli tuttu jo lapsuusvuosilta. Ehtoolliselle menon tunnepuolta on vaikea kuvata. Timo hymyili huomatessaan tutut, enkä tiennyt itse oikeastaan, olisinko tervehtinyt vai keskittynyt asiaan – sinun edestäsi annettu ja vuodatettu. Oltiin perillä.