Miten pakkasesta aurinkoon? Helsinki – Torremolinos 02/2016

Ihan helppo juttu: Varataan Finnairin tai Norwegianin menopaluu Malagaan. Se maksaa kahdelta matkustuspäivistä riippuen noin 400€ – 900€ ja kestää reilut neljä tuntia. Sitten etsitään joku sopiva apartement junaradan varrelta ja pakataan pari matkalaukullista aurinkoon sopivaa vaatetta kummallekin. Kännykät, laturit, kamera ja luottokortit mukaan.

Ja sitten sama vaikeimman kautta, kun jompikumpi ei tunne olevansa perillä, ennen kuin on ajanut sinne itse ja haluaa ottaa kitarankin vielä mukaan. On sinne moni ajanutkin, kuulemma parhaimmillaan parissa päivässä Travemündestä Fuengirolaan. Moni tekee sen matkan joka vuosi. Muutama päivä sitten juttelin henkilön kanssa, joka sanoi ajaneensa sen jo sata kertaa. SATA! Suomalaiset rutut viettävät talvikauden Fuengirolan leirintäalueelle ajettuaan ensin vaununsa tai autonsa sinne, ja käypä joku siellä jopa lyhyemmällä reissullakin ajaen, esimerkiksi syyslomalla.

Kun helmikuussa lähtee, pitää vaihtaa kesärenkaat alle ja toivoa, että lumipyry ja liukkaus eivät iske juuri sen vuorokauden kuluessa, kun ne on vaihdettu ja pitää ajaa Vuosaaren satamaan. Meille iski  vain se lumipyry, lämpötila oli plus yksi, eikä liukkaus ollut pahimmillaan. Lauantai-iltapäivän liikennekään ei Helsingin kehillä ollut onneksi vilkkain mahdollinen. Räntäsade oli sekä masentavaa että jotenkin kutkuttava ajatus: Kohta ei enää olla räntäsateessa.

Laivamatka Travemündeen maksaa aina, mutta kun räätälöitiin halvin mahdollinen vaihtoehto matkamessuilla myyjän kanssa kasvokkain, saatiin menopaluu kahdelle hengelle ja autolle ja vielä ylimääräinen lisäyöpyminen Travemündessä hintaan 549€. Lisäyöpyminen laivalla oli mahdollinen, kun lähti lauantaina ja saapui Travemündeen sunnuntai-iltana. Sai jäädä nukkumaan laivaan ja ajaa auton aamiaisen jälkeen vasta aamulla moottoritielle. Paljon kätevämpää, kuin lähteä sunnuntaina kymmenen jälkeen illalla suunnistamaan hotelliin johonkin Schwartaun tai Lübeckin tienoille, niin kuin ennen on tehty. (Lisäys 2018: Tätä mahdollisuutta ei enää ole.)

”Ei ole kiire minnekään.” Oiva motto meidän matkailullemme nyt, kun ei oikeasti ole kiire. Siispä suunnittelin päivämatkat kohtuullisiksi. Ihan lyhyitä ne eivät voi olla, että edes jossain vaiheessa oltaisiin kaukana perillä, mutta 400 – 500 km riittää. Toinen meistä on järjestelmällinen ja loi hetkessä Exceliin taulukon.

SUNNUNTAI                               6. Maaliskuuta Almeria                               Torremolinos

Samaan taulukkoon lisättiin majapaikat. Vuosien varrella olemme hakeneet majoituksia meille sopivan ennakkoluulottomasti erilaisista pikkuhotelleista ja Bed and Breakfast –tarjonnasta, mutta nyt liityimme Airbnb –jäseniksi ja aloimme lukea tarjouksia ja kommentteja ihan urakalla. Hinta oli ratkaiseva valintakriteeri, mutta hylkäsimme oitis myös paikat, joista ei ollut arvosteluja. Jotenkin päättelimme, että ihmiset eivät kirjoita pettymyksiään esille, koska saman tien myös majoittaja kirjoittaa majoittujasta arvostelun ja voi vaikka vähän kostaa, jolloin seuraava majoittaja ei ehkä hyväksykään majoittujaa. Airbnb pelaa paljon palautteen varassa. Rohkeasti lähetimme varauspyynnöt, ja kerroimme samalla vähän itsestämme, koska meillä ei vielä ollut profiilissamme arvosteluja. Neljästä kolme toivotti meidät heti tervetulleiksi. Hinnat  olivat 34 – 45€ yöltä, maksoimme Airbnb:lle luottokortilla ja toivoimme, että osoitteet ja kontaktitiedot pitävät paikkansa.

Torreviejan ja Torremolinosin majoitus ei tuntunut löytyvän Airbnb:ltä. Tarjontaa oli, mutta palautteet puuttuivat, mikä teki meidät epäluuloisiksi. Selasimme Intervacin kodinvaihtoilmoitukset ja lähetin pari kodinvaihtopyyntöä: ”Are you interested in coming to Helsinki in March?”  Eivät tietenkään olleet, kuka sieltä kesästä nyt Suomen pakkasiin tulisi, mutta molempien vaihtokoti oli loma-asunto, jossa he eivät asuneet vakituisesti, ja heille sopi, että vuokraisimme sen edullisesti tarvitsemaksemme ajaksi. Tämä järjestely jätti meidät tietysti vielä enemmän pieneen epävarmuuteen. Intervacin sivustolla oli kyllä ylimalkainen sopimus päivistä ja avainten luovutustavasta, mutta käytännössä meillä oli Rebecca –naapurin puhelinnumero Torreviejassa ja Rita –naapurin puhelinnumero Torremolinosissa ja toive siitä, että numerot ovat oikein ja niihin vastataan, kun aika tulee. Vuokrarahatkin annetaan Rebecalle ja Ritalle vain käteen.  Kaikesta tästä oli sovittu henkilökohtaisesti sähköpostiviesteillä. Aika epämääräisen tuntuisen informaation varassa lähdimme, ja tuo maksujuttu mietitytti vähän muutenkin, mutta Intervacin jäsenten kanssa vaihtaminen on aina toiminut, joten periaatteessa olimme ihan luottavaisia. Intervacin kodinvaihto toimii sillä periaatteella, että koteja vaihdetaan päikseen loman ajaksi, ja organisaatioon pitää liittyä jäseneksi ja tehdä nettisivulle esittely omasta kodista ja itsestä. Huonosta vaihtokokemuksesta voi valittaa kansalliselle edustajalle ja kaksi kertaa valituksen saanut poistetaan jäsenistöstä. Eli periaatteessa järjestelmä sisältää aika hyvän sisäisen kontrollin. Ja kun jäseneksi liittyessä on maksettava vuosijäsenmaksu (80€) myös, sekin pikkuisen karsii huijareita.

Kodin perusteelliseen siivoukseen ei tällä kertaa olisi ollut erityistä tarvetta, mutta se on jo niin kiinteä osa lomalle lähtöä, että joulun ja hiihtoloman välissä kävimme läpi lähes kaikki kaapit, ja veimme kassikaupalla meille turhaa tavaraa lasten ja ystävien kaappeihin ja kärräsimme jonkin verran Fidalle ja roskiin. Miten ihmeessä tavaraa kertyy noin kamalasti?

Pientä säätöä tehtiin myös kodin turvallisuuteen. Nostettiin sähköpyörät terassilta olohuoneeseen, ja tytär lupasi käydä säännöllisillä tarkastuksilla. Hälytysjärjestelmä meillä jo onkin.

Vielä kesärenkaat alle autoon ja varovainen ajo räntäsateessa Vuosaareen.

Kaiken tämän jälkeen olimme vihdoin etsimässä hyttiä 9006 Finnlinesin laivan uumenista.

Lauantai 20.2.2016

Olemme jo monta kertaa yli kahden vuosikymmenen aikana aloittaneet ajomatkan johonkin Euroopan kolkkaan Finnlinesin rahtilaivoilla. Tämä oli ensimmäinen talvimatkamme. Finnlinesin laiva on helmikuussa ihan toinen paikka kuin kesäkuussa. Kannella on loskaa, eikä mistään saa niitä ihania merikuvia, joita olemme aina ottaneet loman alkaessa.

Kirja siis esille ja hyttiin. Eväät myös. Laivalla olisi tietysti saanut ostaa ruokaa, mutta olemme jo pari kertaa todenneet, että tarjonta, tarpeet ja hinta eivät nykyisin oikein meille kohtaa. Autojääkaapin varassa on ihan helppo matkustaa Travemündeen. Kahvia saa kahviosta. Eikä ole kiire mihinkään. Itse asiassa pari vuotta tämän jälkeen luimme laivan järjestyssäännöistä, että omien ruokien syöminen ja varsinkin ruoanlaittovälineet (esim. vedenkeitin) ovat laivalla kiellettyjä. Mitäs me lainrikkojat!

Muutaman kerran päivässä käymme kannella katsomassa, toimiiko laivan Wifi merellä. Eihän se oikein toimi, vähintäänkin hidastelee, mutta eihän meillä ole kiire mihinkään.

Ensimmäinen yö keinuttaa laivaa kovasti. Toisena yönä on hiirenhiljaista, olemmehan jo satamassa.

Maanantai 22.2.2016

Aamupala kuuluu laivayöpymisen hintaan ja sen jälkeen ajetaan ulos. Juhan on pakko heti Dänishburgissa päästä ulos moottoritieltä tarkistamaan, olisiko Villeroy & Bochin myymälä uudessa ostoskeskuksessa auki jo aamukahdeksalta, mutta eihän se ole, niin pääsemme saman tien jatkamaan matkaa. Sitten  pitää pysähtyä Soltaussa Outlet-keskuksessa, ei tietenkään missään ostoksilla, mutta paikka tarjoaa siistit vessat ja Starbucks-kahvila ilmaisen nettiyhteyden. Käytävien kävely luo illuusion kevyestä liikuntahetkestä matkan varrella. Sitä se onkin, veri vähän kiertämään, ettei tule jäykistymisongelmia niin kuin viime kesänä, jolloin päädyimme kiertämään sairaaloita selkä- ja vatsakipujen kanssa.

Pienessä ja vähän isommassakin sateessa etenemme kohti Lichterbachia Frankfurtin liepeillä.

Siellä odottaa Heidi ja hänen kaksi kissaansa. Tuntia ennen saapumista lähetämme tekstarin aikataulustamme ja aika minuutilleen lupaamanamme hetkenä kierrämme korttelia, josta ei oikein tunnu löytyvän sopivaa sisäänkäyntiä. Juha jatkaa korttelin kiertämistä ja minä jalkaudun etsimään jostain ovikelloa, joka sitten löytyy sisäpihalta. Heidi ei ole tekstariamme saanut, mutta toivottaa iloisesti tervetulleeksi ja kertoo samalla, että varaamamme huone ei olekaan vapaa, koska espanjalainen rouva on päättänyt jäädä pitemmäksi ajaksi, mutta toivottavasti meille ei ole ongelma, että hän antaa meille oman makuuhuoneensa. Ei se ole ongelma, isompi ongelma olisi lähteä pimeässä kylässä etsimään toista sänkyä, joten ihan yhteisymmärryksessä ja hymyillen teemme tuttavuutta. Wifi toimii, kissojen kulkuluukku tukitaan matkalaukulla ja Heidi kysyy huomaavaisesti, häiritseekö, jos hän polttaa. Kyllä se häiritsee, mutta vastaan yhtä huomaavaisesti, että ei tietenkään, onhan tämä hänen kotinsa. Kirjoitan kyllä palautteeseen asiallisesti ”If you do not mind cats and smoking, this is a good place.” Eihän se ollut negapalaute? Heidi yllättää meidät vielä extra aamukahvilla ja juttelemme kahvin yli Suomen ja Saksan kouluista ja maahanmuuttajien lasten koulutuksesta. Heidi on alakoulun rehtori, joten puheenaiheet tarjoutuvat luonnostaan. Ihan kiva kokemus ensimmäisestä Airbnb-yöstä. Oli kyllä aika persoonallinen majapaikka. Värejä  niihin tottumattomalle skandinaaville oli melko paljon, ja kissanluukku ovessa oli valokuvan arvoinen kyllä.

Illalla kävimme pienellä kävelyllä lähiympäristössä.

23.2. Frankfurtista Dijoniin

Ihan tätä emme olleet odottaneet. Pihalla seisoi Volvo kuurassa ja loskassa yltä päältä. Joku tuijotti ikkunasta, kun pyyhimme lunta auton päältä ja raaputimme tuulilasia suomalaisilla harjoilla, jotka on tehty tätä varten. Eikö Saksassa ole?

   Lumisade vain yltyi matkan aikana. Valkoisilla rinteillä kasvanee hyvää valkoviiniä. Ei meillä vieläkään ollut mihinkään kiire, mutta jossain takaraivossa jyskytti ajatus: ”Äkkiä etelään!”

Eikä levähdysalueille viitsinyt jäädä oleilemaan. Hyvä kun vessaan viitsittiin kipaista.

Laitoimme navigaattoriin Metzissä sijaitsevan kauppakeskuksen Marques Avenuen nimen. Kuvittelimme mielessämme hyvät vessat, mahdollisesti wifin, kuivat käytävät kevyeen lenkkeilyyn, ja voihan sitä jotain tavaroitakin katsella.

Oli onnistunut paussi,  ostimme isomman termospullon, joka myöhemmin osoittautui huonoksi, koska korkki ei toiminut, söimme ja joimme vähän, kiersin lenkin käytäviä pitkin kahteen kertaan ja kun tulimme taas ulos, aurinko paistoi, eikä lunta ollut enää missään. Täällä voisi joskus poiketa uudelleenkin ilmaston muuttumista odotellessa ja jatkaa Ranskan kevääseen.

Ranskan moottoriteillä on peage, maksu, mikä ei ole edes kovin pieni, mutta vastapainoksi ne ovat hyvässä kunnossa ja rauhallisia, ja niiden taukopaikat ovat hyvin hoidettuja. Maksu on suuruusluokkaa 10€/100km. Lähestyimme Dijonia ihan ajoissa ja sitten hermostuimme navigaattoriimme, joka ajelutti meitä pikkukatuja edestakaisin, lausui ranskalaisia nimiä niin hassusti, että kuski tuskin naurultaan pystyi ohjaamaan, ja oli jatkuvasti yrittämässä yksisuuntaisille kaduille väärään suuntaan. Ajoimme muutamankin kerran samoja kulmia, välillä matka perille kasvoi pariksi kilometriksi, välillä väheni pariin sataan metriin, mutta maaliin ja ruutulippuun oli koko ajan vielä matkaa. Sopiva piha ja parkkipaikka löytyi kuitenkin sinnikkään ratinväännön jälkeen, ja jalkautuminen alkoi. Olisi ollut toivotonta löytää oikeaa ovea, mutta huolehtiva emäntämme Karine oli tullut sovittuun aikaan parvekkeelleen katselemaan, näkyykö jossain suomalaisia hämmentyneitä harhailijoita, ja minä sitten huikkasin parvekkeella näkemälleni naiselle ja kysyin, oliko hän sattumalta Karine. Sitten saimme ohjeet tulla sisäpihalta sisään, oikeaan kerrokseen ja oikealle ovelle, ja meidät otettiin lämpimästi vastaan, näytettiin vessa, kylppäri ja ihastuttava huone. Jos minä joskus ryhtyisin Airbnb-majoittajaksi, ottaisin oppia Karinelta. Huone ihan ehdottoman siisti, tyylikkäät turkoosit, harmaat ja valkoiset värit, kynttilä palamassa, vesilasi odottamassa, pöydällä avattu kirja, jossa oli tälle päivälle filosofinen luku matkailusta. Otin kuvat, ennen kuin avasimme matkalaukut ja aiheutimme särön harmoniaan.

Karinen mies näytti meille, mihin suuntaan kanavan rantaa pitää lähteä kävelemään, että pääsemme Dijonin keskustaan. Iltavalaistuksessa sitten yritimme saada kaupungista jonkinlaisen käsityksen. Katedraalin ovi oli juuri mennyt kiinni, komeimmat valot olivat ilmeisesti hotelleissa, ja kävelykadulla oli mielenosoitus, jonka solidaarisuus-kylttien perimmäinen tarkoitus ei meille avautunut.

Takaisin kävellessämme eksyimme, mutta mitäpä tuosta, Fitbitin kuntoilumittarimme mittaavat enemmän askeleita, kun välillä kävelee harhaan.

Karine oli tulomme jälkeen lähtenyt yöhoitajaksi sairaalaan ja aamulla Karinen mies laittoi meille kivan ranskalaisen aamupalan: paahtoleipää, marmeladia, kahvia, hedelmämehua, juustoa – hyvin sillä pääsi matkaan. Katselimme vähän hämmentyneinä, missä kahvimukit mahtaisivat olla, mutta isäntämme osoitti puolen litran murokulhoja pöydällä. Emme ymmärtäneet ranskalaista astiastoa, ja mies tajusi hämmennyksemme ja kaivoi meille mukit kaapistaan. Annoimme hänelle maistiaisiksi vähän suomalaista suklaata ja lähdimme ajamaan kohti Lyonia.

Yö oli kuitenkin ollut vielä aika kylmä. Kukannuput olivat jäässä ja suomalaisia autonpuhdistusvälineitä tarvittiin taas.

24.2.2016 Dijon – Beaune – Lyon – Piolenc

Matkan alkutaipaleella piti ajaa pois moottoritieltä tarkistamaan, millainen paikka on Beaune, jossa Torremolinosin majapaikkamme ranskalainen isäntäväki itse oikeasti asuu. Olisimme voineet poiketa tutustumaan, mutta he olivat juuri nyt jollain matkalla. Ihan kiva kaupunki, ranskalaisia katunäkymiä, komeita puita ja matkan jatkuessa lisää viinitarhoja.

Joitakin kymmeniä kilometrejä ajettiin maalaisteitä. Jos viitsisi edetä oikein hitaasti, se olisi ihan mukavaa, mutta Espanjaan on kovin pitkä matka. Samalla välttyisi moottoritiemaksuilta, mutta kokeneet sanovat, että polttoaineen kulutus kumminkin kasvaa pikkuteillä. Ehkä niin on, koska pikkutiet menevät taajamien halki ja pysähdyksiä tulee. Eikä monta tällaista pätkää peräkkäin matkan varrella enää ole pelkästään mukavaa ja eksoottista. Yksi ruuhkainen ranskalainen kylä pääkadun tietöineen on aika samanlainen kuin edellinenkin. Ja sitä seuraava.

Lähin etappimme oli kuitenkin Lyon. Meillä oli lounastreffit Elisabethin ja Didierin kanssa, jotka viime vuonna tähän aikaan vaihtoivat meidän kanssamme kotia. Olimme silloin heidän kodissaan metrinkorkuisen gallialaisen kukon  ja kaikkien matkamuistokanojen keskellä ja retkeilimme flunssaisina pitkin Lyonia ja Rhone ja Saône –jokien rantoja. Kodinvaihtolomastamme voit lukea täältä.

Kodinvaihto on siitä kiva harrastus, että se tarjoaa mahdollisuuden myös tällaisiin paikallisiin piipahduksiin. Oli kiva muistella viime vuotta, kertoa tehdyistä uusista kodinvaihdoista ja muuten vain jutella esimerkiksi Ranskan ja Suomen muslimitilanteesta. He olivat käyneet vuoden aikana Englannissa, Uudessa Seelannissa ja Myanmarissa ja olivat kohta lähdössä Kanadaan. Meillä oli yksi yhteinenkin kodinvaihtotuttava. Hekin olivat vaihtaneet saman tanskalaisen pariskunnan kanssa, jonka kodissa  me olimme viime kesäkuussa. Kolmisen tuntia vierähti, saimme ihanan ranskalaisen lounaan. Alkuruoaksi oliiveja, pieniä juustokakkuja ja ”sipsejä” viinin kanssa, pääruoaksi Elisabeth oli hauduttanut kattilassa lihaa nelisen tuntia (tasoissa ollaan, taisin viime vuonna käyttää saman ajan heille tarjoamaani karjalanpaistiin), sitten juustoja ja jälkkäriksi ananas-keikauskakku. Tämäkin on kivaa näissä kodinvaihdoissa. Voidaan tavata uudelleen ja vaihtaa varsinkin ruokakokemuksia. Ja vieraat ihmiset ovat mielenkiintoisia.

Didier lähetti meille sähköpostiin vielä vähän viinisuosituksia. Niihin palataan. Vatsat täynnä ja hyvillä mielin jatkettiin Lyonista etelään. Tutussa kaupungissa oli helppo myös arvioida, olivatko navigaattori-Penan ohjeet ihan ajan tasalla ja matka alkoi sujuvasti. Jostain kohtaa soitin sitten seuraavaan AirBnb-majapaikkaan Sylvielle ja kerroin, että noin tunnin kuluttua olisimme Piolencissa. Ja olimme. Onneksi olin soittanut. Sylvien neuvo ajaa umpikujaa osoittavan merkin ohi metsäpolulle oli kullan arvoinen. Emme varmaan ilman sitä olisi uskaltaneet ajaa pihaan, jossa valkoinen koira raivostui tulostamme. Vai oliko tämä vain minun tulkintani leikkisästä hauvasta, joka kuraisilla tassuillaan merkkasi neulepuseroni suunnilleen rinnan kohdalta sekä edestä että takaa? Onneksi Sylvie tuli aika pian ovelle ja pelasti minut tuolta hurtalta, ja kohta katselinkin auringonlaskua nätin omakotitalon yläkerrasta.

Jännitti jälleen, mutta siisti huone, vessa ja kylppäri toisessa kerroksessa oli aivan sitä, mitä oli luvattukin.

Kissaa en muistanut taaskaan tilanneeni, mutta siellähän se oli.

Sylvie kertoi, missä voisimme kävellä pitkän automatkan jälkeen. Kävimme siis Piolencin naapurikaupungin Orangen vanhassa roomalaisessa keskustassa  vähän ottamassa tuntumaa.

Sylvie kutsui meidät hetkeksi istumaan omaan olohuoneeseensa. Olipa kiva kohtaaminen tämäkin. Aina saamme kertoa suomalaisesta eristäytyvästä luonteesta,  ja siitä, että vieraat pidetään vähintään 70 sentin päässä, hankalasta kielestä ja siitä, mitä kaikkia kieliä suomalaislapset opiskelevat koulussa. Sovimme, että tulemme aamupalalle ennen kuin hän lähtee töihin ja saamme jäädä siihen syömään hänen lähtiessään. Eli vieras nainen luottaa meille talonsa ja avaimensa ja lähtee itse pois kodistaan! Tätä minä kutsun luottamukseksi. Totta kai me sitten tiskasimme kunnolla, jätimme kaiken siististi ja kirjoitimme lapun, jossa kiitimme. Pieni suklaalevy jäi maistiaisiksi Sylviellekin. Sen hurtan kanssa oli kyllä tulla ongelma. Se livahti pois aidatusta pihasta, kun ajoin auton portista, ja Juha joutui ottamaan sen kiinni ja kantamaan takaisin. Onneksi sai.

Kolme Airbnb-kokemusta takana. Kivoja paikkoja, kivoja ihmisiä, ja kaikki toimi. Parin päivän sisällä olimme saaneet kolme ensimmäistä palautetta Airbnb-profiiliimme. Pakko laittaa tähän, kun meitä kehutaan:

• “Very pleasant encounter with Aila and her husband, a lovely and very peaceful couple. They were very discrete and respectful of the house. I would welcome them again with great pleasure. ”
• Discreetly charming couple. Respectful of the place where they stay. You can receive them without apprehension. ”
• “It was a pleasure to have Aila and her husband in my house. You are welcome back.”

Aivan erityisesti mielessä jäävät kuplimaan nuo adjektiivit: Charming, lovely and peaceful. Jospa joku sanoisi joskus suomeksikin vastaavaa.

Ennen kuin poistuimme Orangesta teimme vielä kierroksen tässä vanhassa roomalaisajan kaupungissa. Raunioita riitti, mutta varsinaisesti ne eivät olleet edes auki näin helmikuussa. Vaikuttavan näköisiä kyllä ulkopuoleltakin.

Kaupungin toreilla oli viihtyisät ja aika laajat markkinat. Kaikkea olisi saanut hunajasta ja hedelmistä kenkiin ja astioihin.

Kirsikkapuut kukkivat ja oli vahva tunne siitä, että Suomen helmikuusta kannatti lähteä etelään.

25.2.2016 Piolenc (Ranska) –  Bisbal de Emborda (Espanja)

Seuraavan etapin varrelle jäi Avignon ja Juhan oli pakko päästä sillalle. Sielläpä sitten yksi pikkuinen sykkihuppari huikkasi iloisesti: ”Hei ope!” Kun hiihtoloman aikaan lähtee Ranskaan, tällainen kohtaaminen on enemmän kuin todennäköinen. Ja taas Juha sai palautetta: Oli kuulemma ihan paras ja suosikkiope ja kovasti on ikävä. Melkein tippa tuli silmään.

Meille molemmille oli yllätys, että kuuluisa silta loppukin keskellä virtaa.

Sillan lähettyvillä olevilla kaduilla oli niin runsaasti laventelin tuoksuista ja väristä tarjontaa, että selvästikin täällä ainakin johonkin aikaa vuodesta on enemmänkin turisteja kuin tällaisena helmikuun lopun päivänä.

Meillä ei ollut kiirettä mihinkään, ei tietenkään. Pysähtelimme näteissä paikoissa tien varrella ja ihastelimme kukkivia puita. .

Yhdessä huokailtiin, miten kivaa on syödä ulkona eväitä helmikuussa.

Katsoimme vielä kivannäköisen paikan, johon poiketa Katalonian rannikolla ennen kuin ajaisimme ystävien luo. L’Escalan rannassa teimme mukavan rennon kävelylenkin ennen auringonlaskua

.

Seuraava majapaikkakin jotenkin jännitti. Olimme sopineet Jordin ja Linin kanssa, että voimme olla heillä yötä. He olivat  kaksi vuotta sitten meillä kodinvaihdossa ennätyskylmän kesäkuun ajan. Eniten meitä jännitti, millä kielellä nyt kommunikoisimme. Heidän valikoimansa oli suunnilleen katalaani, espanja ja ranska (vähän englantia onneksi) ja nuo eivät oikein meiltä suju. Onneksi olimme viime tapaamisemme jälkeen opiskelleet muutaman sanan espanjaa, niin pystyimme jakamaan viime kuulumiset: kuinka monta nietas (lapsenlapsityttöä) ja nietos (lapsenlapsipoikaa) meillä ja heillä nyt onkaan. Heillä oli kolme uutta, meillä ei yhtään, koska nykyinen nuorimmainen oli jo silloin kaksi vuotta sitten toivottamassa heitä tervetulleeksi vähän espanjaa puhuvan poikamme kanssa.

Ja taas saimme upeaa ruokaa. Alkupaloiksi kinkkua, juustoa ja viiniä, sitten kalaa (merluza) ja varsinkin jälkkäri ihastutti. Lin oli hankkinut maidon herasta tehtyä juustoa, joka aivan suli suussa quinze-hedelmästä tehdyn marmeladin kanssa ja tarjottimella oli kumkvatteja, joita opittiin nyt syömään kuorimatta. Aamupalalla sitten syötiin paahdettua leipää, johon oli hierottu tomaattia ja valkosipulia, ilmakuivattua kinkkua, juustoja, marmeladia ja kahvia. Meitä pidettiin kuin piispaa pappilassa ja sänkykin oli matkan parhaita. Ei huono idea tämäkään uusi tapaaminen, vaikka kieltä vähän jännitimmekin samoin kuin silloin kaksi vuotta sitten.

Katselimme myös hienon kuvaesityksen, jonka Jordi ja Lin olivat tehneet jollekin paikalliselle seuralle esitellessään matkaansa Suomeen. Kyllä oli oiva matkailumainos. Kuvissa kotimme oli siisti ja kaunis, aurinko paistoi, järviä oli nähty Helsingin nähtävyyksien lisäksi. Tästä tuli hyvä mieli.

Pitkän matkan ja kivan illan jälkeen oli kiva mennä nukkumaan Jordin ja Linin nättiin vierashuoneeseen.

Aamulla lähdimme jatkamaan matkaa Kataloniasta etelään. Itsenäisyyden kannattajien lippu liehui ikkunasta.

Lähtiessämme koukkasimme rantakaupunki St Antonin kautta, jossa silloin asuimme heidän loma-asunnossaan. Olisipa ollut kiva kävellä silloinen lenkkeilyreitti rantakadulla uudelleen.

Olemme kaksi kertaa käyneet Montserratin luostarissa ja molemmilla kerroilla missanneet kuuluisan poikakuoron esityksen. Meillä oli matkalla vähän nettivaikeuksia, ja soitin tyttärelle, joka varmisti, että kuoro varmasti esiintyy tänään. Ja nyt ehdimme, vaikka pidimmekin pienen jaloittelutauon Roca Outlet-centerissä taas. (Ei ostoksia, mutta siistit vessat.)

Montserratissa on kyllä hieno käydä vaikka joka kerta, kun täälläpäin on. Maisemat ovat hienot!

Barcelonassa kävijöiden retkiohjelmaan se sopii hienosti myös. Navigaattori ei sinne osaa koskaan. Osoitteeksi se hyväksyy kyllä Monastril de Montserrat, mutta on sitä mieltä, että ollaan perillä, kun ollaan alhaalla olevassa kylässä, josta on vielä kymmenisen kilometriä serpentiinejä itse luostariin. Onneksi tämäkin tiedettiin viime kerrasta.

MonasterioMonserrat_Cataluna_Barcelona_Queverenespana

Viimeksi täällä käydessämme sain Juhan houkutelluksi mukaan vuorelle menevään hissiin.

Kuoro lauloi kyllä vain kaksi laulua. Sitä olisi kuunnellut mielellään pitempäänkin.

Juha päivitti käyntinsä someen ja joutui samalla retkellä olevan koululuokan piirittämäksi. Tuskin huomasi meteliä, vaikka se olikin vilkkaampaa kuin entisessä omassa koulussa.

Illaksi ehdimme Valenciaan. Vähän turhan myöhään tulimme, kaupunkia olisi voinut katsella kauemminkin. Tänne pitää tulla takaisin! (Tämä toteutui seuraavana vuonna.) Oli se iltavalaistuksessakin hieno ja teimme pitkän lenkin keskustassa ja puiston kävelyreitillä.

Hotelli Turia ei ollut kovin kiva. Kyllähän siellä nukkui ja nettikin toimi, mutta pieni tunkkaisuus ei tuntunut kivalta. Tuntui siltä, että huone ei ollut varatun mukainen tupakoimaton.

26.2.2016 Lauantai

Valenciasta ei ollut kovin pitkä matka Torreviejaan, josta meille oli luvassa huoneisto koko viikoksi. Tämä oli ihan tarkoituksella ajateltu näin, koska halusimme ehtiä Torreviejaan suomalaisen seurakunnan jumalanpalvelukseen kahdeksitoista. Ei se ihan toteutunut, koska Torreviejan keskustasta oli hankala löytää paikkaa autolle, eikä löytämämme parkkitalo ollut ihan nurkalla. Mutta kuulimme saarnan ja osallistuimme ehtoolliseen ja kirkkokahveille. Oli hauska vastata papin kysymykseen Torreviejassa viettämästämme ajasta, että suunnilleen tunti sitten on tultu. Juhalle paikka oli tuttu kahden konserttimatkan perusteella, ja kirkkokansasta löytyikin heti mies, joka muisti Juhan.

Vasta jumalanpalveluksen jälkeen lähdimme sitten etsimään Rebeccaa ja majapaikkamme osoitetta. Oli taas pieniä perhosia vatsassa, koska Rebecca ei ollut vastannut puhelimeen eikä tekstariin. Missä viettäisimme viikon, jos tämä ei toimisikaan? Navigaattori petti taas kunnolla. Olimme muka oikealla alueella, mutta osoitetta ei löytynyt. Pena vain intti, että kohteemme sijaitsee kadun vasemmalla puolella. Onneksi Rebecca nyt vastasi ja kertoi puhelun aikana, miten pitää ajaa. Ja sitten hän näki suomalaisen Volvon ja vilkutti. Kaikki hyvin. Kaksi pusua poskelle, reipas talon esittely, avaimet käteen ja rahat hänelle. Kannoimme häveliäästi vasta hänen lähdettyään kaikki kamamme sisälle ja asetuimme taloksi. Neljästä makuuhuoneesta valittiin yksi nukkumiseen ja yksi tavaroitten säilyttämiseen. Päätettiin, että yläkerran huoneita ei käytetä ollenkaan, ettei niitä tarvitse kalliisti lämmittää. Lähimercado löytyi ja täytettiin jääkaappi hinnalla joka sai epäilemään, että kassa ei ollut lyönyt kaikkia tavaroita ollenkaan. Esimerkiksi kuuden kilon appelsiinipussi alle neljällä eurolla. Kaikki on suomalaista halvempaa. Ja moni asia, kuten juuri appelsiinit ja vihannekset myös maukkaampaa. Jos ruoan hinta ja maukkaus olisi tärkeä kriteeri, me jäisimme tänne.

Kävimme vielä kävelemässä lähiympäristössä. Ihan lähellä on punainen suolajärvi, mutta sen alue oli niin tehokkaasti aidattu, että emme päässeet rantaan asti. Koirat haukkuivat hedelmätarhoilla ja pitivät meitä tunkeilijoina, vaikka olimmekin aitojen takana. Iltataivas oli nätin punainen, vielä punaisempi kuin järvi.

Tässä kohtaa pysähdyimme matkallamme viikoksi. Kirjoitan oman tekstin Torreviejan viikostamme ja jatkamme tästä matkaa viikon päästä.

5.3. 2016 lauantai

Muutto on näissä kodinvaihtokohteissa aina työläin vaihe. Taas siivottiin perusteellisesti, kuurattiin kylppärit ja jääkaapit, pestiin pyyhkeet ja ne lakanat, jotka olivat isäntäväen, pakattiin omat kamat ja kannettiin kaikki autoon. Kaikki oli sujunut oikein hyvin tässä asunnossa.  Rebeccaan oli ollut vaikea saada yhteyttä, mutta onneksi hän ilmestyi paikalle sopivasti, että saimme avaimet jätettyä. Kaikki hyvin ja Almeriaa kohti.

Juha kyllästyi onneksi ajamaan loivasti kaartelevilla, hyvillä ja maksullisilla moottoriteillä ja kaarsi Aguilasin liittymästä rantatielle. Kartta näyttää, millä kohdalla poikkesimme valtaväyliltä rannan maisemareitille.

Näkymät moottoritieltä näyttivät, miten paljon tällä kuivalla alueella viljellään muovin alla, että kasteluvesi ei aivan heti haihtuisi. Toisaalta tämä mielikuva ei varmaan innosta ensi kerralla S-marketissa valitsemaan espanjalaista kurkkua, tomaattia tai mansikoita. Kaikki tuntui niin keinotekoiselta.

Pena sätti Juhaa ratinkäännöstä napakasti, joten hiljennettiin kaveri kokonaan, ja aloin lueskella kartalta paikannimiä. Juhan päätös vaihtaa reittiä ja kartanlukijaa oli ihan nappivalinta, pääsimme näkemään hienoja maisemia ja Juha sai taas ajaa rakastamiaan serpentiinejäkin.

Serpentiinitiet olivat myös moottoripyöräilijäkansan mieleen. Jotain videontapaista oli ehkä tekeillä, kun pyöräilijöitä oli kymmeniä ja yksi pyöräilijätyttö oli milloin missäkin mutkassa kuvaamassa pyörien letkoja. Kaikki pyörät olivat jostain syystä uusia ja hienoja BMW-pyöriä.

Ihan kiitettävästi Juhakin pysähteli milloin missäkin ja antoi naisensa säntäillä tiellä ja jyrkänteillä kameran kanssa.

Ennen Almeriaa teimme vielä pienen syrjähypyn nättiin Nijarin kylään. Keramiikkaa oli tarjolla pitkin pääkadun näyteikkunoita.

Pysähtely ja hitaampi tie johtivat kuitenkin siihen, että oltiin Almeriassa liian myöhään tutustuaksemme kauniiksi mainostettuun kaupunkiin. Hotellin hakemiseenkin meni aikansa, kun Torreluz Senior oli keskellä yksisuuntaisia pikkukatuja ihan piilossa, ja samoissa nurkissa harjoitteli joku veljeskunta pääsiäiskulkuetta varten. Espanjalaiset torvet jonkin verran soivat takanamme, luulivat varmaan ensin, että suomalaisturistit tahallaan seisovat tien tukkona.

Tämän paikan pysäköinti oli episodi sinänsä. Volvo piti ajaa pieneen hissiin, jonka ovi näkyy tuossa hotellin oven vieressä,  ja hissillä maan alle.

Pienen iltakävelyn ehdimme ja jaksoimme kaupungissa vielä tehdä.

Tämä kaupunki olisi ollut kiva nähdä päivänvalossa. Emme edes ehtineet rantakaduille asti. Aamulla lähtiessämme teimme pienen kierroksen keskustassa, mutta auton ikkunasta ei kaikkea kivaa ehdi nähdä. Ei meillä edelleenkään mikään kiire ole mihinkään, mutta joskus tulee tehtyä itselle vähän tyhmä aikataulu. Rita odotti meitä Torremolinosiin jo yhdeksi, ja halusimme niin, koska seurakunnan jumalanpalvelus San Miguelin kirkossa alkoi kolmelta ja olimme ajatelleet ehtiä sinne.

Torremolinosin majapaikka oli toinen Intervac-järjestely. Ranskalainen kodinvaihtajapariskunta omisti loma-asunnon, jota he käyttivät vaihdossa. Suomeen heitä ei ainakaan nyt kiinnostanut tulla, mutta maksoimme sitten (edullisen) vuokran, kun he eivät tarvinneet meidän kotiamme vastavuoroisesti. Täällä naapuri Rita tuli esittelemään paikan ja antamaan avaimet, kun soitin hänelle portilta. Ihan hyvin kaikki meni. Jotenkin on hassua olla paikassa, jonka on järjestänyt muutamalla sähköpostilla ja parilla puhelinsoitolla, eikä minkään hotellivaraussysteemin kautta kirjallisine vahvistuksineen. Maailma tuntui hetken pieneltä, henkilökohtaiselta ja turvalliselta. Aurinko paistoi parvekkeelle, ja iltapäiväkahvit auringossa tuntuivat tällä hetkellä kaiken ajamisen arvoisilta.