Mirador del Lobolle – kolme vaellusta ja vihdoin perille asti

Mirador del Lobo

Meillä oli haaveena valloittaa Mirador Natural de la Cañada del Lobo viime huhtikuussa päivää ennen lähtöämme takaisin Suomeen.

Ajattelimme, että pikkuisen patikointia tarvitaan vielä, ja ihan suoraan Torremolinosissa oli tarjolla yksi meille vielä tuntematon houkutteleva reitti, joka vieläpä alkoi läheltä Montemaria, jossa asuimme. Tälle näköalapaikalle oli kävellen vain reilut viisi kilometriä siitä, mihin asti pääsi autolla Calle Juan Rose Mateon päästä A7 tien alta ja sitten pari kilometriä eteenpäin.

Tällainen näköalapaikka oli tavoitteena. Kuva Wikipediasta.

Mirador de Cañada del Lobo Torremolinos 

Toiveikkaina katselimme polun alussa olevaa viittaa. Tai toiveikkaina ja toiveikkaina, Juha mainitsi jotain kyllä korkeuseroista, kun kohde näytti olevan jollain noista huipuista.

Reitti olikin kivaa käveltävää, Nouseva polku kulki metsän keskellä.

Mutta ihanuutta kesti vain hetken. Meidät yllätti niin reipas sade, että päätimme kääntyä takaisin. Eikä se ollut huono päätös. Alamäessä alkoi tulla vastaan pieniä kalkinvärisiä puroja poikki polun koko ajan vain vain enemmän. Lenkkarit kuivina ei autolle ehditty.

Sinne jäivät susi ja näköalat. Tukka märkänä Juha katseli ylös sadepilvien peittämiä rinteitä. Ensi kerralla sitten.

Se ensi kerta tuli marraskuun alussa. Päivä oli kaunis, teepaidoilla lähdettiin matkaan, ei sateesta tietoakaan.

Nousu Mirador del Lobolle

Etsimme Wikilokista sopivan tuntuisen reitin. Noin viisi kilometriä huipulle, nousua reilut 400 metriä. Wikilokin kartan lisäksi reitillä oli keltavalkoinen opastus.

Aika äkkiä kuitenkin huomasimme haukanneemme huomattavasti isomman palan kuin luulimme. Polku oli kivinen ja kapea ja sekä nousuja että laskuja riitti. Mutta kun ei meillä koskaan ole kiirettä mihinkään, jatkoimme ja pidimme taukoja vähän väliä.

Korkean paikan kammoisen Juhan päätä alkoi huimata, kun jyrkällä rinteellä oleva polku oli kapea ja irtokivien peitossa. Mutta Juha otti haasteen vastaan ja jatkoi.

 

Aika ylhäällä näytti kohteemme vielä olevan, vaikka jo kotvan oli rinnettä noustu.

Kameralla zoomaten tilannetta voi edes kuvitella toisennäköiseksi.

Meillä ei ole tapana luovuttaa. Maisemat taaksepäin alkoivat jo palkita. Taustalla näkyivät meri, rinteet ja välillä Torremolinos, välillä Benalmadena.

Ja kun polun kapeus ja kivisyys alkoi jo näyttää epätoivoiselta, oltiin yhtäkkiä tässä. Jalkojen alla oli kunnon tie. Vastaan tuli jopa joku huoltoauto. Toivo antoi voimia ylämäen tallustamiseen.

Ja sitten yhtäkkiä tuli toivoa, iloa ja kauneutta maailmaan lisää. Vuoren toisella puolella oli Alhaurin de la Torre ja muitakin kauniita kyliä ja auringonlaskun läikittämiä vuoria.

Lopulta edessämme oli Albergue de la Cañada del Lobo, jonka oikealta puolelta oli kulkutie noin vartin matkan päässä näkyvälle Mirador del Lobolle.

Ja vasemmalta puolelta näkymät pitkälle merelle Malagan suuntaan.

Zoomailin jälleen kameralla kohdettamme lähemmäs.

Ja sitten tuli se pettymys, tunnustus, että emme jaksaneet pureskella loppuun aamupäivällä haukkaamaamme palaa. Tätä lähemmäs emme päässeet. Tajusimme olleemme matkassa yli neljä tuntia ja laskimme, että auringon laskuun ja sitä myötä pimeään on enää noin kaksi. Oli pakko lähteä alaspäin.

Myös näköalapaikalla hetken seissyt mies oli lähtenyt takaisin. Pysähdyimme ja kysyimme, osaisiko hän neuvoa, mikä olisi helpoin ja nopein reitti alas.

Emme olleet ihan varmoja espanjaksi saamastamme vastauksesta. Olikohan mies ymmärtänyt, että haluamme helpon reitin, vai oliko hänen neuvonsa se pikkupolku, jota olimme tulleet? Päätä alkoi huimata, pimeän tulo alkoi pelottaa, tuliko oikeasti haukattua pala, jota emme jaksaisi pureskella loppuun? Mitenkähän tästä selvitään?

Kävelimme vähän matkaa tietä pitkin alaspäin ja sitten alkoi tapahtua.

Näimme reippaan nuoren miehen lähestyvän. Rohkaistuin kysymään, osaisiko hän englantia. Hyvinhän se sujui. Katselimme yhdessä Wikilokin karttaa ja reitti näytti selkeältä.  Oli helpompi laskeutua Benalmadenan suuntaan ja ajatella jatko takaisin Torremolinosiin sieltä. Lähdimme kolmisin kävelemään alaspäin. Sitten tuli hyvä kysymys:

– Where are you from?

– ”De Finlandia”, aloitin, ”From Finland”, jatkoi Juha

– Niin mäkin.

Vaihdoimme oitis kielen tutummaksi. Alaspäin oli helppo kävellä mukavassa seurassa jutellen ja yllättävän pian alkoivat ensimmäiset Benalmadenan talot olla tien vieressä.

– Mun auto on tässä. Ja mä voin kyllä viedä teidät Torremolinosiin. Asun siellä päin itsekin.

Ja muutaman kilometrin sompailun jälkeen ihana ystävällinen nuori mies oli ajanut Montemarista vielä kolmen kilometrin ylämäen meidän reittimme aloituspisteeseen meidän automme luokse.

Istuimme lopulta päivän kuvia katsellen ja vieläkin aivan mielettömän lämpimän tunteen vallassa. Tätä onnellista loppua on vaikea uskoa todeksi. Meistä pidettiin uskomattomalla tavalla huolta. Kiitos!!!

Kolmas kerta Mirador del Lobolle

Edellisellä kerralla tapaamamme auttaja oli maininnut, että viereiseltä Calamorro-vuorelta olisi myös reitti Mirador del Lobolle. Tartuimme tähän vihjeeseen, katselimme karttaa ja totesimme, että tämä kokeillaan.

Sunnuntaina aamupäivällä ajoimme Tivoli Worldin parkkipaikalle ja hetken jonottamisen jälkeen olimme kaapelihississä.

Olimme  jo aikaisemmin käyneet Calamorro-vuorella, sen näköalapaikoilla ja kotkanäytöksessäkin, joten nyt vain ohitimme sen ja lähdimme rinnettä alaspäin itään. Tämä ”polku” oli hyvin helppokulkuinen ja maisemia oli riittämiin.

Reitti ja siltä lähtevät pienemmät polut olivat myös maastopyöräilijöiden suosiossa. Vähän väliä ohitsemme suhahti yksi tai useampia pyöräilijöitä aivan uskomattoman hurjaa vauhtia. Onneksi pyörän lähestyessä sen äänen kuuli jo kaukaa ja tiesi itse väistää tien sivuun.

Lopulta olimme jälleen vuoren toisella puolella. Katselimme taas hiukan huolissamme tummia pilviä ja sumun näköistä läheisillä vuorilla. Emmekö nytkään onnistu pääsemään perille?

Mutta ei hätää, päämäärä oli kohta jo näkyvissä.

Ja hetken päästä toinen avulias vaeltaja jo napsi meistä muutaman kuvan susipatsaan edessä maisemat takanamme.

Vuoret jossain Malagan takana siinsivät sinisinä meren lahden takana.

Aurinko ja pilvet läikittivät sinisen taivaan.

Ja Alhaurin de la Torren suunnassa olevat pilvet näyttivät vähemmän uhkaavilta.

Paluumatka sujui samaa reittiä. Takaisin kaapelihisseille Calamorro-vuorelle.

Aurinko valaisi Benalmadenan rantamaiseman. Meillä oli takana noin seitsemän kilometriä helppoa kävelyä.

Nyt meillä on omakin kuva Mirador del Lobon susipatsaasta, ei tarvitse enää lainata Wikipediasta.

Myös tämä retki päättyi toisellakin tavalla iloisesti. Juha valitsi Tivoli Worldin parkkipaikalta sen kaikkein kiiltävimmän auton varsin tyytyväisenä siihen, mitä Fugeauton Tommi oli toissapäivänä muutaman tunnin ahertamisella saanut aikaan. Reissussa rähjääntynyt musta Volvo oli kuin peili. Aurinkorannikko on näyttänyt meille monin tavoin parhaita puoliaan.

Retkeilemme edelleen ja jos tykkäät seurata meidän juttujamme, voit käydä tykkäämässä meidän Facebook-sivusta, niin pysyt paremmin kuulolla.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

8 Comments

  • Reply Tuukka 2019-11-04 at 23:12

    Olipa tuuria! Ja fiksuja olitte, ettette lähteneet puskemaan ylös, vaan käännyitte takaisin, turvallisesti alas päivänvalolla.

    • Reply espanjaan 2019-11-04 at 23:16

      Tuo on pakko tehdä. Ei täällä voi vuorten rinteille jäädä pimeässä eksymään. Ja oli kyllä aivan uskomaton pelastaja meillä. Kiva, kun kävit ja kommentoit!

  • Reply Seija 2019-11-05 at 11:25

    Olipa seikkailu! Ei meistä kaikista eläkeläisturisteista olisi moisen retken tekoon. Kiva oli mielikuvitusetki tehdä noita kuvia katselemalla – sekin jo hengästytti. Terveisiä tuolle pelastavalle enkelille, suomalaiselle nuorelle miehelle!

    • Reply espanjaan 2019-11-05 at 15:47

      Kiitos Seija kommentistasi! Kyllähän nämä vuorten rinteiden kiipeilyt alkavat meilläkin olla jo siinä rajoilla, mutta ajan kanssa hitaasti edeten pystymme vielä. Ja tuon ihanan nuoren miehen ystävällisyys kantaa ja hymyilyttää vielä tänäänkin. Enkeli tosiaan!

  • Reply Sari / matkalla lähelle tai kauas 2019-11-16 at 21:50

    Melkoinen urakka on teillä ollut. Ei ainakaan tuo alkupään polku näyttänyt hirveän helpolta. Olkaa tyytyväisiä, että pääsitte edes noin lähelle! Melkoinen tuuri on teillä käynyt, kun törmäsitte suomalaiseen tuolla keskellä ei mitään.

    • Reply espanjaan 2019-11-16 at 22:03

      Ei tuo polku todellakaan mikään kovin helppo ollut, mutta me menemme aina askel kerrallaan, pidämme taukoja ja katselemme ympärillemme. Niinpä tuohonkin alle viiden kilometrin taipaleeseen kului yli neljä tuntia ja siitä se huoli pimeän tulosta sitten tulikin. Oli todellakin aivan ihana juttu, että kohdallemme sattui tuollainen avulias ja ystävällinen kaveri, joka teki enemmän hyväksemme kuin osasimme ikinä odottaa. Kiitos kommentistasi!

  • Reply Tiina Johanna / Kookospalmun alla 2019-11-19 at 23:40

    Olipas hauska seikkailu ja vihdoin pääsitte kuitenkin perille, ihanaa! 🙂 Teidän ottama kuva patsaasta onkin paljon parempi, kuin wikipedian. Heh. 🙂 Kova työ ja yritys onneksi palkittiin lopulta ja saitte mukavan uuden tuttavuudenkin samalla, joten ei ollenkaan huonompi seikkailuvaellus. Tuuria matkassa tälläkin kertaa! 🙂

    • Reply espanjaan 2019-11-19 at 23:48

      Kyllä, tuuria oli lopuksi ja iloa jokaisella kolmella yrityksellämme. Me niin tykkäämme tällaisesta vuorten rinteillä vaeltelusta ja uusista paikoista. Tää on niin meidän juttu. Ja todellakin, ystävällisen ihmisen kohtaaminen oli valtava ilo. Kiitos kommentistasi!

    Leave a Reply


    Find us on Facebook