Mantelinkukkia Andalusiassa (Colmenar)

 

Olen jo vuosia katsellut ihaillen kuvia valkoisten ja vaaleanpunaisten mantelipuiden kaunistamista vuorenrinteistä, mutta vasta kaksi vuotta sitten olimme paikalla oikeaan aikaan. Onneksi! Mantelinkukkien ihailuun on Andalusiassa ja Espanjassa yleensäkin paljon mahdollisuuksia ja useita hyviä paikkoja ja reittejä. Täällä etelässä Mondan ja Guaron seudut ovat hyviä, Mijas Pueblon rinteillä, Aloran, Pizarran ja Antequeran seuduilla pääsee makuun myös. Itse laitoimme  navigaattoriin nimen Colmenar. Emme pettyneet.

Majapaikkamme on Torremolinos, matkaa suorinta tietä oli noin 45 km. Eikä paluumatka ollut sen pitempi, mutta Malagan vuorten itäpuolella kulkeva maisematie A-7000 on vain jonkin verran hitaampi. Se vaatii muutaman pysähdyksen myös. Ei sitä voi vain ajaa läpi.

Turisti-infon osoite on Plaza España, eli kaupungintalo. Sitä lähestyessämme jätimme auton helposti parkkiin pienen puiston viereen ja jatkoimme jalan.

Ensin Juha varmisti joltain ohikulkijalta espanjaksi ”Donde está…” ja sai kehoituksen vain jatkaa alamäkeen. Sitten kuulinkin hänen kysyvän samaa suomeksi. Ohhoh, törmäsimme kadulla kuorokavereihin, jotka osasivat saman tien kertoa, että info ja Museo de la Miel olivat lauantaina kiinni. Ei mikään ihme, asiakaskuntakin näytti olevan vähissä. Harmi, museo näytti nettisivujensa perusteella ihan käymisen arvoiselta. (Abierto de 10:00 a 14:00 y de 15:00 a 18:00 de lunes a viernes. Sábados y domingos cerrado – näin sanotaan museon nettisivuilla.)

Jatkoimme sitten vain, minne nenä näytti, eli rinteiden suuntaan. Pientä kiertoa reittiin tuli heti, kun emme olleet varmoja, mikä oli turvallinen väli aaseihin.

Samalla katselimme, kun vuohilaumaa vietiin katuja pitkin laitumelta toiselle. Kalkkunakin meidät pelästytti aidan takaa ja koirat haukkuivat milloin missäkin.

Rinteet pystyivät kuitenkin houkuttelemaan eteenpäin ja kävelimme kylän itäreunalle ja siitä rinteille pientä autotietä pitkin.

Kylmä tuuli vihlaisi sen verran, että ennen kuin jatkoimme pitemmälle rinteeseen, otin repusta toisen takin ja lisäsin leggingsit farkkujen alle. Kuvitelma tästä operaatiosta kertoo samalla erittäin selvästi, miten vähän muita ihmisiä rinteessä oli. Yksi paikallinen aasintaluttajaukko kävi kertomassa, että voisimme poimia vähän manteleita ja maistaa, ja toinen manteleita ämpäriinsä poiminut mies huikkasi buenakset ja kysyi, olemmeko brittejä. Eikä ymmärtänyt sanaa Finlandia millään.

Näin rauhassa näitä upeita maisemia ihailimme.

Sierra Nevadan lumihuiput näkyvät etäältä, ja rinteellä niiden edessä on Riogordon kylä, jonne olisi ollut mukavanmittainen patikointimatka. Itse asiassa valitsemamme reitti oli pikkuinen autotie, jonka varrella oli fincoja, eli espanjalaisia maalaistaloja. Patikointi olisi ollut pelkkää alamäkeä, joten paluu pani miettimään. Käännyimme noin puolivälistä takaisin.

Mantelipuiden kukinta jatkunee täällä vielä jonkin aikaa.

Ja samalla joissain puissa näyttää jo olevan poimittavaakin.

En tiedä, kuka nämä poimii ja miten. Se yksi näkemämme poimijaukko ei näyttänyt ainakaan maanomistajalta. Poimipahan vain kymmenen litran ämpärin täyteen manteleita parkkipaikan vierestä.

Mantelin saattaminen syöntikuntoon ei olekaan mikään ihan helppo pähkinä. Tuo tumma huokoinen kuori poistetaan ensiksi. Sen alla on kova ruskea kuori ja sen alla vasta se syötävä manteli. Ja suomalainen kuorii vielä senkin valkoiseksi joulupuuroonsa.

Lauantai-illan uneliaassa tunnelmassa teimme kierroksen kylässä. Ermita de Candelarian kirkkosalissa oli talkoolaisia kunnostamassa pyhäinkuvia ilmeisesti tällä viikolla vietettävää Virgen de Candelarian juhlaa ja sen kulkueita varten.

Candelaria on Colmenarin suojeluspyhimys ja Dia de Candelariaa vietetään katolisissa maissa muuallakin yleisesti 2.2. Usein juhlat jatkuvat monta päivää. Samoja kuvia kannetaan pääsiäisviikollakin, mutta ehkä nämä eivät vielä valmistautuneet siihen, onhan aikaa vielä puolitoista kuukautta.

Seuraavaa tuntiamme kylässä voitaisiin aivan hyvin kutsua harhailuksi, kun suunnistimme suunnilleen auringon avulla kohti sitä mäkeä, jolle auton jätimme. Suosittelen vastaavaa harhailua. Kylän korkeuserot, kapeat kujat, koristeelliset ikkunat, seinät ja ruukut ja appelsiinipuiden reunustamat kadut ovat nähtävyys ilman isoja kirjaimia ja turisteja.

 Tätä kohtaa emme tajunneet kumpikaan. Miten ihmeessä turistit voivat ajaa sellaista katua pitkin, jota muut eivät voi? Keskellä katua oli portaat ja katu oli niin jyrkkä, ettei meille olisi tullut mieleenkään yrittää siitä kumpaankaan suuntaan millään ajoneuvolla.

Paluumatka maisematien A-7000 kautta kruunasi mantelipuuretkemme. Tuo tie ei tarjoa kovin helppoja pysähtymispaikkoja, mutta aina sitä auton johonkin pientareelle hetkeksi saa, jos on pakko. Ja välillä vain ehkä on.

Colmenarista pois ajaessa aika pian löytyy muutama sopiva pysähtymispaikka, joista voi vielä kurkistella rinteille. Kun tullaan Malagan vuorten kansallispuiston alueelle, pientareet alkavat olla ahtaampia.

 

Colmenariin pääsee Malagan linja-autoasemalta läheltä Maria Zambranon rautatieasemaa bussilla Casabermejan kautta. Tässä kuitenkin meidän reittimme omalla autolla.

Tässä vielä Colmenarista kartta, jossa parkkipaikkamme, Museo de la Miel, Ermita de Candelaria ja mantelipuurinteet.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.