Sarajevon jälkeen aloimme lähestyä päämääräksemme ottamaamme Montenegroa. Ensin olimme ajatelleet ajaa rannikolle ja Kroatian kautta Montenegroon, mutta totesimme tuollaisen mutkan turhaksi ylimääräisine rajanylityksineen, joten lähdimme itään ja kohti Focan kaupunkia, josta jatkoimme rajanylityspaikalle Scepan Poljeen ja sieltä seuraavaksi katsomaamme kohteeseen Plužineen.

Jälleen rajalla katsottiin sekä passit että auton paperit, mutta aikaa ei mennyt kymmentä minuuttia kauempaa. Ajoimme Montenegron puolelle yllättävän pientä ja huonokuntoisen oloista siltaa myöten. Osa lankuista oli rikki ja sillalle mahtui vain yksi mateleva auto kerrallaan.

Eikä tämä osuus matkastamme muutenkaan ollut tien kunnon osalta pelkkää juhlaa. Mielenkiintoista kylläkin.

Pahinta mahdollista tietä ei kestänyt kuin parikymmentä kilometriä, ja kun tulimme Piva-joen ylittävälle siniselle sillalle, olimme jo ihan hyvällä kaksikaistaisella tiellä. Tässä sillalla tuli ihan pakollinen pysähdys! Niin pakollinen, että kun ei sopivaa pysähtymispaikkaa ollut, Juha ajoi pari kilometriä eteenpäin, pystyi kääntymään, ja sitten ajettiin takaisin. Hyppäsin pois autosta ja jäin sillalle kävelemään ja Juha ajoi taas jonnekin kääntymään takaisin. Oletko samaa mieltä? Pakollinen pysähdys?

Pakollisia pysähdyksiä tuli vielä muutama lisääkin ennen kuin oltiin Plužinessa. Pivan tekojärvi oli niin huikean sininen. Koin matkustavani suoraan matkailuesitteen kuvituksessa.

Plužinen majapaikkamme oli bungalow, jonka terassilta oli avoin ja rauhallinen näkymä järvelle. Isäntä näytti, että voimme napsia viinirypäleitä suoraan seinän vierestä. Nam!

Ja kylällä iltakävelyllä sai katsella samalle järvelle ja kohti auringonlaskua vielä vähän ylempää. Tuo haltioitumisen tunne tulee aina uudestaan, kun katson kuvaa.

Tässä vaiheessa jo tuntui erittäin kivalta ajatella, että olimme tulleet Durmitoriin, kansallispuistoon, joka mainitaan yhtenä Euroopan aivan parhaista monissa teksteissä, esimerkiksi täällä.

Panoramatie Plužinesta Zabljakiin Durmitorin läpi

Seuraavan päivän reitin olin näyttänyt Juhalle Googlen Streetviewsta etukäteen ja kysynyt montakin kertaa: ”Haluatko varmasti ajaa tästä?” Ja yhtä monta kertaa Juha oli vakuuttanut haluavansa. Ihan alkumatka Plužinesta lähdettäessä oli kyllä lähes epätodellisen kaunis silta Piva-järven yli.

Haasteet tulivat vasta vähän myöhemmin. Olimme valinneet panoramareitin Plužinesta Zabljakiin Durmitorin kansallispuiston läpi.  Pienin haaste eivät olleet nämä pimeät, kapeat, matalat ja valaisemattomat tunnelit, jotka eivät läheskään aina olleet edes suoria. Tästäkin kohdasta piti kääntyä tuonne vasemmalla näkyvään aukkoon.

Mitä korkeammalle serpentiinit nousivat, sitä vaikuttavammat olivat näkymät. Ei riittänyt yksi pysähtymiskerta, ei kaksi, ei kolmekaan…

Juha sanoi, että hän ei viitsinyt edes laskea, etsi vain sopivia pysähdyspaikkoja. Tuota sinistä väriä on luonnossa vaikea ylittää. Korkeintaan toisena värikilpailijana tulee mieleen aurinkoisen päivän keltainen ruska, joka myös värinä on aika ylittämätön.

Näihin maisemiin ei voi olla ihastumatta!

Muutaman kerran jäin hetkeksi kävelemään ja Juha jatkoi autolla jonnekin, missä oli helpompi pysähtyä. (Ja joutui joskus odottamaan kauemmin, mitä luuli.)

Poimuvuorimuodostumat olivat todella mielenkiintoisia.

Serpentiinien ajaminen piti totisesti hereillä, mutta ei se varsinaisesti ollut vaikeaa.

Tämä oli reitin mystisin pysähdyspaikka. Tien vieressä oli koristeline ja tiehen oli maalattu koriskentän rajat. Siis TIEHEN!  Eikä tie tietenkään ollut minkään koriskentän levyinen. Toisella puolella oli kaatunut koristeline. Takana olevassa kojussa oli suljetun ikkunan takana joitain esineitä, jotka saattoivat olla matkamuistoja myytäväksi.

Kelpasi näissä maisemissa kuitenkin taas eväshetki pitää.

Haastetta toivat vastaantulijat. Jo auto oli hankala ohitettava. Yleensä kohdattaessa jompikumpi pysähtyi kokonaan ja sitten varovasti toinen hivuttautui ohi. Onneksi tämän traktorin kohdalle osui levennetty piennar, jossa asfaltin reunakaan ei ollut ylivoimainen.

Paikoitellen näkyi myös laiduntavia kotieläimiä. Lampaita, lehmiä ja hevosia.

Olimme päivän aikana ajaneet vain muutamia kymmeniä kilometrejä ja ihmetelleet, kun olimme kuulleet joidenkin tehneen yhden päivän kiertomatkan Durmitoriin ja ajaneet samana päivänä satoja kilometrejä näissä maisemissa. Miksi? Onneksi meillä ei ole kiire mihinkään. Väistetään pientareelle ja annetaan taksien ohitella. Pysähdytään, annetaan tuulen tulla iholle ja ihon tuntea myös auringon lämpö. Annetaan silmien levätä maisemassa ahmimatta sitä ohi kiitävästä autosta.

Onneksi sadekin alkoi vasta kun juuri lähestyimme Zabljakia. Olimme saaneet ajaa läpi näiden maisemien ihanassa aurinkoisessa säässä.

Zabljakin majapaikkamme terassilta katselimme väistyviä pilviä, mutta tuloiltana emme lähteneet enää minnekään pitemmälle. Kävimme lähikaupassa, koska meillä oli keittiö käytössä eikä valmista aamiaista luvassa. Turisti-infosta saimme hyvän kartan ja kivan kokoavan ehdotuksen siitä, mitkä kohteet voisimme parissa päivässä koluta autoillen. Musta järvi, Tara-kanjoni ja silta, Panoramatie – siinä tärkeimmät.

 

Crno Jezero

Heti aamulla ajoimme parin kilometrin päässä olevalle Mustalle järvelle eli Crno Jezerolle. Olisi oikeastaan ollut ihan sama, vaikka olisimme kävelleet tuon matkan, koska parkkipaikkoja oli niukasti ja käveltävää jäi kuitenkin.

Eväät toki jaksoimme taas kantaa. Järven ympäri patikoidessa löytyi useitakin paikkoja, joihin oli kiva istahtaa ihailemaan maisemia.

Polulle ei ihan varvastossuissa tai lastenrattaitten kanssa olisi kannattanut lähteä, mutta kivojahan tällaiset haasteet ovat.

Juha piti varusteitaan täydellisinä. Haglöfsin takki, varatakki, reppu ja ulkoiluhousut eivät tarvitse seurakseen enää muuta kuin kävelysauvat. Kyllä näillä vielä mennään kauan. (Ja tämä ei todellakaan ole mikään kaupallinen yhteistyö, ihan oma nosto tuotteisiin, joihin yksi on hurahtanut.)

Lauantaipäivälle riitti järven kiertäminen, koska illalla taas vähän sateli. Järveltä olisi lähtenyt paljon haasteellisempiakin reittejä, esimerkiksi kiipeäminen tuonne vuorelle asti, mutta tämä oli meidän näköisemme juttu.

Tara-kanjon

Sunnuntaiaamuna ajoimme Tara-kanjonin sillalle. Yksi kuvakulma sillasta on kaikkien muidenkin teksteissä:

Tätä toista kuvakulmaa en ole ennen nähnyt.  Innostuin kokeilemaan vaijeriliukua kanjonin yli. Olipa hauskaa! Tämä oli Facekavereiden eniten kommentoima kuva koko matkan ajalta – siihen taisin pyrkiäkin tempauksellani?

Näkymät kanjonille olivat ihania sekä sillalta että ilmasta. Tässä kuvassa joku toinen liukuu kanjonin yli. Itse asiassa siellä oli kaksi vaijeriliukua ja tämä on se toinen.

Ajoimme muutaman kilometrin etelään sillasta ja löysimme ihan mukavan ja rauhallisen levähdyspaikan eväshetkeä varten. Tien toisella puolella oli parkkitilaa, johon mahtuivat jopa linja-autot ja toisella puolella pöytiä, penkkejä ja kirkasvetinen joki. Lähtiessämme siihen pysähtyi bussi, mutta me olimme juoneet kahvimme ihan rauhassa kaksistaan.

Tullessamme kanjonilta takaisin Zabljaksiin lähdimme Zabljakista pohjoiseen kohti toista panoraamareittiä vähän matkaa. Kävelyintoisena jäin palatessamme taas kävelemään viimeiset pari kilometriä, kun Juha jatkoi autolla takaisin majapaikkaamme. Sain samalla rauhassa katsella kylää rinteellä.

Ja ihailla jälleen yhtä auringonlaskua vuorten taakse.

 

Seuraavana päivänä  matka jatkui suuntana Podgorica. Taran kanjoni ja myös kahvipaikkamme olisivat olleet matkan varrella, mutta nyt ajoimme tarkoituksella ohi, koska halusimme poiketa kunnolla Biogradskan kansallispuistoon ja kiertää Biogradska-järven.

Tie myötäili Tara-jokea ja sen kanjonia. Jokimaisemat jäivät enimmäkseen puskien taakse, mutta kanjoninäkymät olivat mahtavat.

Joltain näköalapaikalta saattoi nähdä vilahduksen joestakin, samalla kun nautti tuoreista (vähän ylihintaisista) vadelmista, joita oli myynnissä parkkipaikan syrjällä. Hunajaa, hilloa ja mehujakin olisi saanut.

Biogradskan puistoon tullessamme ihastuin erityisesti siihen kirkkaaseen valoon, joka siivilöi puiden vihreän aivan erityiseksi.

Reitti järven ympäri ei ollut pitkä, noin kolme ja puoli  kilometriä, mikä tarjosi kivan liikuntahetken ja kauniita maisemia matkapäivään.

Biogradskan alueella on tarjolla paljon muitakin patikointimahdollisuuksia. Parkkipaikalla oli karttataulu, josta niitä katselimme.

Maisemat sen kun paranivat ajaessamme kohti Podgoricaa Morača-joen kanjonia pitkin.

Illaksi saavuimme Podgoricaan. Tässä vielä reittimme Pluzinesta Podgoricaan. Tähän käytimme neljä päivää.

Matkan kuvaus jatkuu täällä:

Podgorica

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.