Kunnon haaste hääpäivänä – Refugio de Juanar

Olisi varmaan ihan kiva keksiä jotain romanttista, kun vietetään 44-vuotishääpäivää. Tai sitten jotain pähkähullua. Valitsimme jälkimmäisen. Lähdimme jälleen kerran (tai vielä kerran?) kiipeilyretkelle Refugio de Juanarille.

Kävimme alueella ensimmäisen kerran, kun ystävämme Antonio tuli kymmeneltä eräänä lauantaiaamuna syksyllä 2015 noutamaan meitä  ja sanoi vievänsä meidät jonnekin kivaan paikkaan. Lähdimme Marbellasta pohjoiseen Ojenin suuntaan. Antonio tietää, että minulle pitää aina tarjota mahdollisuus ottaa kuvia näköaloista, joten ensimmäinen pysähdys oli tässä. Näköalapaikalta näkymä Ojeniin.

Isolta tieltä käännyttiin pienelle muutama kilometri Ojenin jälkeen. Olimme ensimmäistä kertaa Andalusian pikkuteillä ja kieltämättä joissain mutkissa jo penkereen toisella puolella oleva putous vähän hirvitti.

Lopulta tuli parkkipaikka ja siitä jatkui mäki, jonka varrella oli autoja. Systeemi näytti menevän niin, että ajetaan niin ylös kuin päästään, ja auto jää siihen. Johonkin koloseen Antoniokin autonsa tuuppasi. Me olimme tänään liikkeellä niin hiljaiseen aikaan, että saimme auton ihan alueen portille.

Portin jälkeen alkoi mukava pieni nousu metsän keskellä. Täällä kohtasin ensimmäisen kerran tällaisen madon. Onneksi tiesin, että männynkulkuekehrääjä on polttavan vaarallinen. Siihen ei saa koskea ja pikkulapsille tai koirille se voi olla hengenvaarallinenkin. Kuvaa ottaessa ei onneksi tarvinnut mennä lähelle.

Pari viikkoa sitten jouduin vahingossa lähemmäs toukkaa. Se oli tarttunut farkun lahkeeseen polvinivelen kohdalle taakse. Ihottuma ei ole vieläkään ohi, mutta lääkäriltä saamani kortisonivoide on jo häivyttänyt kutinan. Eli VAROKAA oikeasti.

Antonion kanssa tultiin aukeammalle, jossa hyvä tie jatkui suoraan oliivipuiden keskelle, mutta Antonio kurvasikin vasempaan ja lähdettiin kiipeämään kivistä polkua Mirador del Corzolle.

Ja taas sain kuvan Ojenin kylästä, nyt kyllä kauempaa.

Ja vuorille toiseen suuntaan.

Tultiin takaisin ja nyt lähdettiin risteyksestä sinne oliivipuiden suuntaan. Parin kilometrin jälkeen oltiin Mirador de Juanarilla, ja nyt näkyi Malagan yli merelle asti. Seuraavalla kerralla käydessämme emme tulleet samaa polkua takaisin, vaan käännyimme Mirador del Corzolta vasemmanpuoleiselle polulle ja tulimme erittäin miellyttävää reittiä oliivipuiden välissä olevalle tielle.

Oliivipuiden välissä kulkevaa tietä pääsee tasaista kävelyreittiä myös toiselle näköalapaikalle.

Näköalapaikalle on selkeä reitti.

Näköalat Marbellan yli merelle.

Polun vierestä vähän ennen näköalapaikkaa lähtee polku ylös Cruz de Juanarille.

Näimme Cruz de Juanarin rinteellä kiipeilijöitä, ja zoomailin kameralla nähdäkseni, minkä näköistä vaeltajaa sieltä tulee.  Kuvan perusteella arvelimme, että nousu olisi meille liikaa. Kulkijat olivat tervejalkaisia nuoria miehiä.

Lähdimme Antonion kanssa jonnekin paikalliseen ravintolaan Mondan suuntaan syömään jänispaistia.

Silloin hieno lauantaipäivämme jatkui vielä Antonion mökillä vuorenrinteellä. Saimme upeasta puutarhasta hedelmäeväät matkaan. Erityisesti nämä sharonit olivat elämys. Ne pitää syödä vasta punaisina ja pehmeinä. Prismasta ostetut kovat oranssit hedelmät ovat kuin aivan eri hedelmiä.

Cruz de Juanarille nousu jäi päivän jälkeen kuitenkin vähän mietityttämään. Jos kumminkin?

Seuraavalla kerralla etsimme polun pään ja lähdimme nousemaan. Ihan vähän matkaa vain, iltakin jo tulossa, mutta ajattelimme, että katsotaan nyt, miltä se näyttää.

Rinteessä syntyi päätös. Huomenna. Tullaan uudestaan ja katsotaan, miten ylös päästään.

Aamupäivällä Juha katsoi ylös, eikä sanonut paljon mitään.

Vähän mietteliäänä tuijotin minäkin edessä olevaa polkua. Mielessä pyörivät äidin sanat: ”Joka paikkaan tekin meette.”

Eikä nousu helppo ollut. Oli kiviä, mutkia ja jyrkkiä kohtia. Espanjalaiset lapsiperheet huikkasivat ohi mennessään iloisesti ”Hola!” ja näyttipä moni peukkuakin.

Tämän päivän sumuisessa säässä ihmettelimme, että reitille oli lisätty kiviä, sitä oli tehty pidemmäksi ja jyrkemmäksi.

Siinä keltaisina kukkivien pensaiden keskellä mentiin pikkuhiljaa ylöspäin. Vaikka ei tuo Juhan ilme niin kovin reippaalta näytä.

Takkikin piti lisätä päälle. Oli aika tuulista.

Jos tätä vielä vaikeutetaan, varmaan enää seitsemänkymppisinä emme mene.

Olemme käyneet huipulla jo neljä kertaa. Eikä mitään ole opittu edellisistä 🙂 Aina ihmetellään, miksi tällaiseen kivikkoon tekee mieli tulla kiipeämään. Ihan sama kuin avioliitossakin. Tuntuu, että ikinä ei mistään opi mitään. Samaa kiertoa kaikki. Nyt sanotaan näin 44 vuoden kokemuksella.

Kivikossa mentiin kuitenkin tänäänkin sinnikkäästi ylöspäin. Välillä vastoinkäymisissä kontaten.

Maisemien kuvaaminen antoi luvan pikkuisen huokaista välillä.

Mitä korkeammalle mentiin, sitä hienommat näkymät taas olivat. Tuolla alhaalla ovat oliivipuut ja niiden välissä kiemurteleva tie, jota tulimme. Tämä kuva on joltain edelliseltä kerralta. Tänään oli kovin sumuista.

Ylempänä myös kivikko alkoi hetkittäin näyttää epätoivoiselta. Olihan se hullua meidän iässä ja meidän kunnolla, mutta mentiin pikkuhiljaa, mutka mutkalta, kivi kiveltä, sauvojen kanssa taiteillen ja taukoja pitäen. Kun oli kerran luvattu.

Viimeinen rinne oli viedä uskon onnistumiseen.

Mutta kyllä me lopulta siellä jossain vuoren huipun reunalla olimme niin kuin tässä edellisellä kerralla otetussa aurinkoisessa kuvassa.

Ja lopulta oltiin siellä, minne pitikin mennä. Vuoren huipulla on risti. Tarinan mukaan sen ovat pystyttäneet merimiehet, jotka olivat merihädässä. Kun laiva oli uppoamassa, Virgen del Carmen ilmestyi vuoren huipulle. Merimiehet lupasivat pyhimykselle, että jos heidän henkensä säästyy, niin he rakentavat ristin laivan romuista. Täällä pidetään kerran vuodessa myös messu.

Edellisillä kerroilla me istuimme espanjalaisperheiden seurassa syömässä eväitämme.

Nuoremmat vaeltajat istuivat lähempänä rinteen reunaa katsellen rennosti Marbellan näkymiä.

Ensimmäisellä nousukerralla joku oli ehkä seurannut meidän tuloamme. Yksi huolestunut perheenisä tuli kertomaan, että vuoren toista puolta voisi laskeutua alas reittiä, joka ei olisi yhtä jyrkkä kuin tuloreittimme. Muchas gracias! Lähdettiin alas, mutta eivät ensimmäiset kymmenet metrit kovin loivia olleet nekään.

Eikä se nytkään helppoa ollut. Juhan ilme kertoo: ”Hui kauhistus, tuoltako me juuri tultiin!” No tultiin. Askel kerrallaan varovasti astuen, sauvoihin tukeutuen, toinen toistaan auttaen, mutta tultiin!

Ensimmäisellä kiipeilykerrallamme espanjalaisten kanssakulkijoiden huolenpito jatkui. Pähkäilimme viittoja ja heti tuli joku neuvomaan, että tuo reitti vie parkkipaikalle ja tuo toinen Conchalle, jonne meidän ei kannata kääntyä.

Olen ihan samaa mieltä, Concha on ikuisesti saavuttamattomissa. Siellä käyvät nuoret aktiivireippailijat, jotka saattavat pistäytyä Cruz de Juanarilla ensin välipalalla.

Laskeutuminen huipun takaa toista rinnettä oli alun jälkeen helpompi. Pitempi kyllä, mutta loivempi. Silloin ensimmäisenä aurinkoisena päivänä oli myös vastaantulijoita, joista ainakin osan kuvittelisin jatkaneen suoraan Pico de Conchalle pistäytymättä Cruz de Juanarille ollenkaan. Nyt näimme koko reissullamme viisi muuta vaeltajaa.

Tällä reitillä näkyi männyissä myös reilusti männynkulkuekehrääjän pesiä. Tämä on aikamoinen riesa täällä.

Tie laskeutui lopuksi rauhalliseksi ja tasaiseksi metsäpoluksi ja tuli jälleen alas oliivipuiden keskelle.

Refugio de Juanarista tuli meille ensimmäisten kertojen jälkeen lempparikohde, jossa olemme käyneet ensi valloituksen jälkeen useitakin kertoja. Veimme sinne vierailulla olleen serkkupojan syntymäpäiväretkelle, ja hän totesi, että hänellä ei ole koskaan ollut niin kivaa syntymäpäivää. Parin muunkin ystävän kanssa olemme siellä piipahtaneet. Emme kuitenkaan noilla vuorenhuipulla vaan niillä näköalapaikoilla.

Cruz de Juanarille asti kiipeämistä en osaa nimetä samalla tavalla lempparikohteeksi, ennemminkin haasteeksi, joka tekee mieli ottaa.  Suoritus on meidän ylärajoillamme, mutta pystyimme siihen tänäänkin, 44-vuotishääpäivämme, ja se tunne yhdistyneenä hienoihin maisemiin on varsin palkitseva. Katsotaan, kuinka monta vuotta vielä jaksamme. Vähän pyörii mielessä sekin, että yhden kerran toinen meistä astui rinteessä sopivasti pienen irtokiven päälle, ja toipuminen kesti monta viikkoa. Kannattaako riskeerata? Juha sanoo usein, että läheiset voisivat ottaa häneltä plektran pois sitten kun soittaa D6-soinnun, kun piti soittaa Hm7. Pitäisikö antaa lupa ottaa myös sauvat pois, sitten kun emme itse ymmärrä, etteivät kaikki vuoret ja kivikot enää ole meitä varten?

Vai onko tämä näkymä ja tunne perille pääsystä sittenkin kaiken vaivan arvoinen?

Tänään olimme vuorella kahdestaan ja otimme itselaukaisijan avulla kuvan saavutuksestamme. Ulkoilutakki lepattaen juoksin Juhan viereen sumuiseen kuvaan.

Sitten katoimme juhlakahvit kiven reunalle.

Kyllä hääkuvasta on tovi kulunut. Morsiustyttönä ollut pikkusiskonikin täyttää kesällä 50 vuotta.

Sinne jäi vuori taaksemme sumuun tänään.

Ja vielä muutama käytännön juttu, jos joku muukin haluaa vaikka juhlia hääpäiväänsä kiipeilemällä kivikossa. Näin tänne pääsee Fuengirolan suunnasta:

Ja tässä maastokuva. Autojen parkkipaikka on vähän tuon punaisella nastatun Refugio de Juanarin jälkeen, oikeassa reunassa näkyy Mirador del Corzo, alhaalla Mirador de Juanar ja sen vasemmalla puolella Cruz de Juanar, jonne kiipesimme. La Conchan huippu on myös kartalla, mutta se ei enää ole meidän saavutettavissamme.

Vielä Wikilociin tallentamani reitti kulkemastamme matkasta.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt Helsingin lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.