Baltia, Puola, Slovakia, Unkari, Tsekki, Kroatia, Bosnia-Hertzegovina ja Montenegro – teimme uskomattoman kivan automatkan. Road-trip toi eteemme uusia nimiä: Sigulda, Rzesow, Miscolc, Mohacs, Durmitor, Trebinje, Wroclaw, Gniezno, mutta myös vanhoja tuttuja: Bialowieza, Sarajevo, Kotor, Zagreb ja paljon muuta.
Donald Trump höläytti kesällä ennustuksen tulevaisuudesta: Seuraava maailmansota alkaa Montenegrosta. Siellä asuu niin aggressiivisia ihmisiä. Espanjafanit saivat oitis idean: Mitä jos mentäisiinkin välillä muualle kuin Espanjaan? Seuraavan Espanjan matkan järjestelyt on jo toki tehty, mutta ennen sitä ehtisi kyllä jotain muutakin. Montenegrosta oli kuultu niin paljon hyvää, että pitäisihän tuo ristiriita todentaa ihan itse.
Vielä elokuun viimeisenä perjantaina olimme kahden vaiheilla. Olisi kiva lähteä ajamaan, mutta mutta… Muttia löytyi paljonkin. Onhan sinne pitkä matka, onhan kotonakin kivaa, entäs sienimetsät, entäs lastenlapset? Siitä se kuitenkin lähti. Etsimme sopivimman laivan Tallinnaan ja päädyimme sunnuntaina Silja Europan iltalaivaan, josta voi ajaa vasta aamulla aamiaisen jälkeen Via Balticalle. Haimme myös ensimmäiset sopivat majapaikat. Sigulda Latviassa kuulosti houkuttelevalta, Kaunas olisi sopivasti matkan varrella, emmekä olleet koskaan käyneet siellä, ja Bialowiezan kansallispuistoon halusimme uudelleen.
Laivaan ajaminen sunnuntai-iltana oli kätevä ratkaisu. Saimme rauhassa jättää kotimme siistiksi, kannoimme panikoimatta auton tavaratilan täyteen kaikkea tarpeellista ja laivarantaan mennessä kävimme moikkaamassa vielä osan lastenlapsista, jotka viettivät sunnuntai-iltapäivää pihalla grillaten ja pizzasta nauttien.
Auton tavaratila oli täynnä, kuten aina. Omatoimiseen matkailuumme kuuluu olennaisesti myös tietty omavaraisuus, joten autojääkaapin lisäksi meillä on aina laukku keittiötavaroille (vedenkeitin, suodatin, pari termaria, mukit, veitset, aterimet, pikkutarjottimet, jopa munanleikkuri) ja eväille (laktoositonta kestomaitoa, Oululaisen kaurakorppuja, pähkinöitä, rusinoita, ja naurakaa tai älkää: muutama paketti Juhla-Mokkaa).
Yöpyminen laivalla oli ihan ok ratkaisu. Illalla nukuttiin, kun laiva saapui Tallinnaan, herättiin kauniiseen aamuun ja ajettiin ulos tielle.
Ihan ilman moitteita laivayhtiö ja Silja Europan henkilökunta ei tästä selviä. Joku oli unohtanut tulla avaamaan oven autokannelle, ja kun kymmenkunta odottajaa sai yli puolen tunnin odotuksen jälkeen lopulta jonkun jostain tulemaan sen avaamaan, saimme moitteet henkilökunnalta: ”Täältä pitäisi ajaa pois ennen kahdeksaa!” Olisimmehan me ajaneet, jos olisimme päässeet autoon. Onneksi tämä kommellus oli oikeastaan ainoa epäystävällinen asiakaspalvelukokemus koko matkallamme.
Jos matkatavaroista on unohtunut jotain, heti Tallinnan jälkeen löytyy kyllä paikkoja, joista täydennystä voi etsiä. Tämä oli hyvä paikka pistäytyä vessassa ja käydä hakemassa hyttyskarkote, jonka huomasimme puuttuvan. Muistelimme, mitä edellisillä matkoillamme Balkanille olimme kaivanneet ja yksi painajaismainen valvottu yö tuli mieleen.
Monet samaa matkaa ajaneet suomalaisautot tulivat Latviaan asti ja kääntyivät puolisen kilometriä rajan ylityksen jälkeen tänne. Kävimme ottamassa matkamuistokuvan ja ihmettelimme, miksi tällainen matkailu on niin houkuttelevaa. Matkan kustannukset ja siihen kuluva aika ovat melkoiset – onko oikeasti jokin syy, miksi tämä on näin suosittu kohde ja tapa matkailla? Yritämme ymmärtää, että ihmiset vain ovat niin erilaisia.
Ymmärrän kyllä hyvin, että toisaalta on ihmisiä, jotka ovat aivan yhtä ymmällään meidän valinnoistamme. Miksi pysähtyä Ainažin ja Kuivažin välillä paikkaan, jonka nimi on Randu Plavas? Eihän siinä ole kuin pöytä ja penkki, polun alku parkkipaikaksi ja opastaulu, joka esittelee alueen lintuja. Olipa vain kiva tauko. Kävelin reilun kilometrin matkan rantaniitylle, jossa linnuista kiinnostunut olisi varmaan viihtynyt kauemminkin.
Harmina tällaisissa pysähdyksissä on aina huoli autosta. Uskaltaako sen jättää tien varteen yksinään jollekin epämääräiselle levikkeelle? Emme uskalla, siksi kävelin yksin ja lähetin Juhalle koko ajan kuvia ”siitä, missä minut on viimeksi nähty, jos jotain sattuisi”. Taidamme olla vähän ylivarovaisia.
Seuraava pysähdyspaikkamme valikoituikin sitten varman päälle. Saulkrastin tienoilla tie kulkee lähellä rantaa ja tarjolla on useita väljiä merenrantapaikkoja pieneen taukoon ja eväiden syömiseen. Auton voi parkkeerata näköetäisyydelle penkistä.
Verkkaisesta ja rauhallisesta matkanteosta huolimatta olimme jo ennen kahta Siguldassa. Via Balticalta pois kääntyessä tie huononi jonkin verran, mutta oli kyllä ihan ajettavaa. Sigulda oli kiva ja monipuolinen paikka, kirjoitin siitä oman tekstin. Sigulda.
Siguldasta tuli myös ensimmäinen tankkauspaikka senkin takia, että hinnat olivat halvemmat kuin Via Baltican varrella olevilla asemilla.
Ajo Siguldasta Kaunasiin ei ollut matkan kivoin. Via Balticalla tehdään melko paljon tietöitä ja tämä pätkä oli monessa kohdin aivan myllerryksen keskellä ja puskuriin tunkevat rekat ärsyttivät.
Toisaalta työt näyttävät kyllä myös etenevän. Tulimme takaisin viisi viikkoa myöhemmin samaa tietä ja myllerryspaikkoja oli enää pari. Sen sijaan ajelimme komeaa uutta ja leveää tietä.
Kaunas valikoitui pysähtymispaikaksi luontevuutensa takia, mutta myös siksi, että emme olleet aikaisemmin käyneet siellä. Riikassa ja Vilnassa olemme, myös Siauliain ristikukkula on nähty. Riika ja Vilna ovat vähän turhia pysähdyspaikkoja, jos on vain menossa läpi. Niille kannattaa varata enemmän aikaa, ja niihin pääsee niin helposti muutenkin, että väistimme ne nyt aika kaukaa. Siauliain ristikukkula olisi ollut automatkalle sopiva pysähdyspaikka hyvinkin. Se on upea ja pysähdyttävä nähtävyys täynnä ristejä, johon liittyy paljon ajatusta ja historiaa. Kuva on albumistamme vuosien takaa.
Ennen Kaunasia pysähdyimme Bauskassa. Edellisestä pysähdyksestä on jo vuosia, mutta sitä ei ole helppo unohtaa. Pidimme nyt huolta siitä, että autoon oli näköyhteys koko ajan. Mielessä oli edellinen Bauskan pysähdys joskus silloin, kun meillä oli punainen Volvo ja rahaa sai vain pankista matkashekkejä vaihtamalla. Juha meni pankkiin ja minä jäin auton lähettyville. Auton viereen pysähtyi toinen auto ja kaksi miestä alkoi tuijottaa meidän autoamme. Kävelin lähemmäksi ja toinen innostui ehdottelemaan minulle, että hän voisi ottaa minusta valokuvia läheisen lammen rannassa. Heittäydyin täysin kielitaidottomaksi, enkä ymmärtänyt yhtään mitään, vaikka kaveri yritti englanniksi, saksaksi, espanjaksi ja venäjäksi. Lopulta hän luovutti. Taputti auton konepeltiä ja sanoi saksaksi: ”Volvo ist ein gutes Auto.” (=Volvo on hyvä auto.) Kuva on sen matkan albumista noin viidentoista vuoden takaa. Hauskaa todeta, miten kaikki muuttuu. Autot vaihtuvat, enkä enää tekstaa käsin matkapäiväkirjojani, mutta ennen kaikkea tuo rahanvaihto. Monessa maassa käytetään nyt euroja ja kaikkialla voi maksaa kortilla, jopa debitillä ja lähimaksulla yleensä.
Nyt ei otettu riskiä. Nostimme eväät autosta ja kävelimme Bauskan linnan puistoon penkille. Juha jäi siihen ja minä lähdin katselemaan Bauskan linnan puistoa yksin. Olipa mukava liikuntahetki tämäkin!
Linnan sisäpiha.
Toinenkin pikkupysähdys toteutui Bauskassa. Kadun varressa oli niin huikean jännittävän näköinen ortodoksikirkko, ettei sitä voinut jättää väliin.
Ovikin oli sopivasti auki.
Kaunas on monien välietappi Via Balticalla. Kai enemmän siksi, että se vain sattuu niin sopivasti matkan varrelle. Valitsemamme hotelli oli keskustan kävelykadun varrella ja sinne ajaminen vei aikaa. Voi olla, että se oli vain sattumien summa, koska iltapäivän ruuhka ja yksi suljettu katu aiheuttivat vähän kiertämistä ja odottelua. Hotelli Metropolis löytyi kuitenkin helposti, ja auto jäi sisäpihalle parkkiin. Kannettuamme tavaramme kolmanteen kerrokseen lähdimme kävelemään joen rantaan ja kävelykadulle. Ihan kiva.
Kaunasin jälkeen oli ohjelmassa se, mistä olimme lukeneet moniakin varoituksia. Laajamittaiset tietyöt aiheuttivat jonoja, pakottivat kiertelemään ja usein jopa pysähtelemään. Kaivoin sukankutimen esiin ja paneuduin opettelemaan uudenlaista resoria. Emme kuitenkaan mitenkään halua moittia Via Balticaa tietyömaaksi. Viisi viikkoa myöhemmin, eli lokakuun alussa ajoimme takaisin samaa reittiä ja työmaita oli selvästi vähemmän. Niiden sijasta ajelimme suoria vasta päällystettyjä teitä, joilla oli yllättävänkin vähän liikennettä.
Suwalki aiheutti pienen yllätyspysähdyksen. Mikä toi on! Sen täytyy olla kirkko. Mennään katsomaan lähempää!
Ovi oli auki, mutta en edennyt takaovea pitemmälle häiritsemään muistotilaisuutta.
Suwalkin jälkeen Augustowin nimi on monille tuttu. Me olemme kerran matkallamme pysähtyneet sinne, yöpyneet hauskassa pihamökissä jonkun yksityisen pihassa, kävelleet sunnuntaiaamun rauhassa joella ja ottaneet kuvia tunnelmallisista taloista. Tämä liikenneympyrä on nimetty Tuusulan mukaan. Tuusula on Augustowin ystävyyskaupunki.
Ajelimme vain eteenpäin ja pysähdyimme, kun näimme tien vieressä kirkon, jonka vieressä oli pöytä ja penkit ihan odottamassa meidän kahvitaukoamme. Olimme osuneet yhteen seudun hienoimmista kirkoista jonka molemmissa maailmansodissa saamat vauriot oli tarkasti korjattu.
Trzesciankan kylää lähestyttäessä sanoin Juhalle, että kohta pysähdytään. Minua oli viisitoista vuotta sitten jäänyt harmittamaan, että emme olleet ollenkaan pysähtyneet tähän historialliseen koristeltuun kylään. Juha ei uskonut korviaan: ”Mistä sää voit tommoset muistaa!” No, muistanpa vain, ja hyppäsin pois autosta, kun olimme kylänraitilla. Muut kuvat ovat tekstissä, jossa kerron Puolan kohteista tarkemmin. Sen verran kerron, että ihan nopeasti tästä ei eteenpäin lähdetty. Tässä kuvassa on bussipysäkki.
Bialowiezan kansallispuisto ihan Valko-Venäjän rajan tuntumassa ansaitsisi luonnon ystävältä pitemmän kuin yhden yön pysähdyksen, mutta tähän olimme päätyneet. Paikkakunnalla on monenlaisia mahdollisuuksia. Voi lähteä opastetulle metsäretkelle, vierailla kotiseutumuseossa, pistäytyä biisonireservaatissa tai kävellä puistossa. Meidän iltamme kului puistokävelyllä, biisonin kohtaaminenkin oli hyvin turvallinen ja turistiystävällinen. Lisää Puolan osuudesta kertovassa tekstissä.
Iltakävely rauhallisessa puistossa oli kiva. Puiston eteläreunalla ja kylässä oli tarjolla retkipalvelujen myyjiä, joilta retket pitäisi ostaa, jos haluaisi oikeaan metsään.
Reitti Bialowiezasta etelään vei lähelle Grabarkaa, joka on tärkeä pyhiinvaelluspaikka. Lähteestä virtaavaa parantavaa vettä sai pumpata mukaan ja pumpulle oli jono. Viereisessä purossa voi pestä jalkansa samassa vedessä. Kaikkihan näillä kipeillä jaloilla pitää kokeilla. Virkistävä kokemus, jonka antama hyvän olon tunne kesti reilut pari tuntia, mutta pysyvämmin eivät jalkojen säryt helpottaneet. Jotkut pesivät kasvojaankin, mutta en viitsinyt, ei minulla naamassa mitään vikaa ole.
Auringon laskiessa saavuimme Rzeszówiin.
Hotellimme ei ollut ihan keskustassa, mutta kävelymatkan päässä kuitenkin ja kävelyreitille sattui kaikenlaista kivaa, kuten tämä monivärinen suihkukähde.
Ja tunnelmallisia valaistuja rakennuksia.
Torille asti kannatti hyvinkin kävellä. Torin tunnelmalliset terassit olivat lähes täynnä, kotoinen puheensorina täytti ilman ja valaistut talot ihastuttivat.
Seuraavana aamupäivänä huitaisimme Slovakian läpi niin vauhdikkaasti, että emme huomanneet, että Slovakian tietyillä moottoriteillä ajamiseen pitäisi ostaa vinjetti. Kuukaudeksi se olisi maksanut 14€, ja se meidän olisi kannattanut ostaa, koska paluumatkallakin tulimme Slovakian läpi. Onneksi poliisi ei pysäyttänyt, eikä ainakaan vielä ole tullut jälkikäteenkään mitään maksumääräystä. En kyllä suosittele kokeilemaan, sakot voivat olla melkoiset.
Slovakian kaupungeissa värikkäät kerrostalot olivat tyypillistä nähtävää. Pysähdyimme Presovin lähellä isossa ruokakaupassa ja täytimme auton jääkaapin noin kympillä.
Päivän määränpää oli Miskolc Unkarissa. Löysimme yhden erikoisimmista majapaikoistamme, Fiáker Panzión. Kaikki oli tumman punaista ja koristeet seinillä omaa luokkaansa. Unkara in osuudesta löytyy myös oma teksti, jossa kerrotaan Miskolcista ja Mohacsista tarkemmin.
Miskolc on Tampereen ystävyyskaupunki ja Tampere mielessä kuljeskelimme illalla keskustan katuja.
Tampereella syntynyt Juha on asunut siellä niin nuorena, että tämäkään ei varsinaisesti yhdistynyt muistoihin Tampereesta:
Raitioteitä tamperelaiset vasta rakentavat, täällä se jo toimii.
Mustaa makkaraakaan ei näkynyt, mutta euron jätskitötterö lohdutti isoakin miestä ihan sopivasti.
Seuraavana aamuna laitoin osoitehakuun ”tampere” ja löysimme Tampereen mukaan nimetyt ”portaat”.
Kiipesimme näkötorniin katselemaan näkymiä ja Juha tunnisti oitis ”Kalevan tornit”.
Unkarin moottoritiet olivat huikean hyvässä kunnossa ja yllättävän tyhjiä.
Levähdysalueetkin olivat uudehkoja, niillä oli pöytiä ja penkkejä eväiden syöntiin ja taukoon ja myös vessat. Varkaista varoitettiin kuvalla, hyvä näin, ainahan sitä pitää omaisuutensa kanssa olla valppaana.
Hyvistä teistä huolimatta meillä oli aikaa poikkeilla pienemmille. Siellähän sitä näkee paikallisia.
Illaksi saavuimme Mohacsiin. Suunnittelemamme iltakävely ei toteutunut. Sen sijaan katselimme hotellin kattoikkunasta hurjaa ukkosmyrskyä. Ikkunoista otin kuvan vasta seuraavana aamuna.
Mohacs on Tonavan varrella ja joen rannassa kävely rahtilauttoja ja veneitä katsellen oli ihan mukavaa.
Kaupungintalon edessä liehuivat liput ja rauhaa symboloiva naisten patsas piti toisiaan käsistä.
Mohacs on Unkarin tärkein karnevaalikaupunki. Silloin tämän näköiset otukset kulkeva ympäri kaupunkia päiväkausia ja pitävät samalla pelottavaa meteliä. Me kävimme näitä katsomassa näille omistetussa museossa, jossa muuten oli todella hiljaista. Olimme ainoat asiakkaat keskellä kaunista sunnuntaipäivää.
Eikä väentungosta näkynyt täällä Mohacsin taistelun muistomerkilläkään.
Mohacs oli mukava pysähtymispaikka, jonka käveli kivasti läpi yhdessä päivässä. Mohacsin taistelun muistomerkille oli muutama kilometri matkaa, joten sinne kannattaa suunnata autolla tai vuokrata polkupyörä. Lisää tekstiä ja kuvia sekä Miskolcista että Mohacsista siis toisessa tekstissä: ”Unkaria mennen tullen”.
Edellisellä kerralla, kun ajoimme Unkarin läpi, ajoimme reittiä Eger, Budapest, Pecs, Harkany, Villany. Kivoja paikkoja nekin, mutta nyt valitsimme jotain uutta ja tykkäsimme kovasti valinnoistamme.
Mohacsin jälkeen oli aika siirtyä Kroatiaan. Oltiin vielä EU:n sisärajoilla, joten rajamuodollisuudet menivät edelleen vain läpi ajaen.
Matka seuraavaan majapaikkaamme Dakovoon ei ollut pitkä, joten meillä oli hyvää aikaa pysähtyä Osiljekin kaupunkiin. Meillä oli vähän vaihdettuna Kroatian kunia, mutta olisi kannattanut käydä jossain tienvarren huoltoasemalla rikkomassa isot satasen setelit (= noin 25€), koska tietysti ensimmäiseksi törmäsimme siihen, että ei ollut kolikoita parkkimittariin. Lähdin parkkialueelta lähikaduille ”ostamaan jotain” ja käsivoidetuubiakin maksaessani sain heti kysymyksen: ”Olisiko pienempää rahaa?” Sain toki isosta takaisin, kun pienempää ei ollut, mutta sillä aikaa parkkimittarin ongelma oli ratkennut itsestään. Paikalle oli tullut pysäköinninvalvoja, jolle Juha oli näyttänyt, että ei ole kolikoita. Mies oli kysynyt, kuinka kauan Juhan auto paikkaa tarvitsisi ja maksanut samalla itse tunnin parkin. Uskomatonta! Tunti riitti aivan hyvin, ehdittiin turisti-infoon, hienoon katedraaliin, hetkeksi jokirantaan ja vielä torin varren kahvilaan kahvikupillisellekin.
Turisti-infon täti oli naurahtanut meille hyväntahtoisesti, ettei pari tuntia tälle kaupungille riitä mihinkään, kun olimme kysyneet häneltä, mitä ehtisimme parissa tunnissa nähdä. Ajoimme sitten hänen neuvostaan vanhaan kaupunkiin aivan erilaiseen tunnelmaan ja kiertelimme toisen tuntimme siellä.
Jos olisimme viipyneet kolmannen tunnin, olisin käyttänyt sen jokirantaan ja viereiseen laajaan puistoon.
Valitsimme Dakovon pysähdyspaikaksi, koska emme halunneet ajaa kiireellä Kroatian läpi. Dakovo oli ihan onnistunut valinta yhden yön pysähdykselle. Hotellimme oli kävelyetäisyydellä keskustasta. Kävelykatu ravintoiloineen ja kauppoineen oli viihtyisä. Näyteikkunoissa olevat hinnat olivat tällaisessa pikkukaupungissa niin houkuttelevia, että ihan harmitti, kun Juhan kokoisia sandaaleja kotiin unohtuneiden tilalle ei löytynyt. Hinta hyvistä nahkasandaaleista olisi ollut noin 20€.
Kävelimme paikkakunnan ehdottomaan päänähtävyyteen, eli huikean isoon katedraaliin. Siellä oli messu menossa. Istuimme hetkeksi mukaan.
Dakovon jälkeen meillä oli edessä rajanylitys Bosnia-Hertsegovinaan, joten siirryimme EU:n ulkopuolelle. Aikaa siihen ei kauan mennyt, edellämme oli vain pari autoa, mutta nyt tarvittiin sekä passit, green card että auton paperit, ja meiltä kysyttiin, mihin olemme menossa. Kun Juha vastasi: ”Sarajevoon”, kopissa istunut mies purskahti nauramaan ja hekotti vedet silmissä vielä, kun antoi meille passit takaisin. Meille jäi täysin arvoitukseksi, mistä tämä naurunpuuska johtui. Olemme ymmällämme vieläkin.
Etsiskelimme sopivaa taukopaikkaa eväiden nauttimiseen. Varsinaisia levähdysalueita ei ollut, ja tien varren pienet levikkeet eivät houkutelleet. Dobojssa äkkäsimme hienon näköisen kirkon kauempana rinteellä ja käännyimme sinne. Eipä vaisto pettänyt nytkään. Kirkon pihalla puiden alla oli mukava penkki, jossa oli rauhallista juoda kahvit ja syödä eväsleivät samalla katsellen kirkon mielenkiintoisia muotoja.
Kiipesin tietysti myös mäelle katsomaan siellä olevaa muistomerkkiä, mutta en ymmärtänyt kyrillisillä kirjaimilla kirjoitetusta teksistä, mitä katselin.
Otin sitten kuvia maisemasta ja kirkon pihalle jääneestä Juhasta.
Kirkko oli auki, upeita seiniä ihastellessa meni tovi.
Maisema muuttui vähitellen vuoristoisemmaksi. Lähestyimme Sarajevoa, joka on vuorten piirittämä.
Ja taas oltiin uudellla loistavakuntoisella ja lähes tyhjällä tiellä. Tarkemmin matkastamme Osiljekin ja Dakovon kautta Bosnia-Hertzegovinaan.
Ajaessamme Sarajevoon katselimme uteliaina ympärillemme. Muistimme tämän talon edelliseltä käynniltämme noin 15 vuoden takaa. Talo on jätetty muistoksi sodan raunioista. Koivut ovat kasvaneet, sisäseisiin on ilmestynyt graffiteja lisää.
Sisääntuloväylän varrella oli myös paljon uutta. Hotelleja ja kiiltäviä toimistotaloja.
Navigaattorimme ei ollut pysynyt ajan tasalla. Se ohjasi sitkeästi oikealle kadulle, joka kuitenkin oli autoilta suljettu ajoestein. Lopulta jätimme auton parkkiin, etsimme majapaikkamme jalan ja tutkimme sinne kiertotien. Onnistui, mutta aiheutti saman tien sen, että Google mapsin käyttö vei koko ulkomaandatakiintiömme hetkessä. Bosnia-Hertsegovinaan ei saa Telialta edes reissupakettia, joten meille tuli ongelma.
Valitsemamme majapaikka oli pieni uusi moderni rakennus ihan lähellä vanhaa kaupunkia. Ikkunamme on katutasolla noiden mustien autojen vieressä, mutta liikenteen melu jäi hyvin ikkunoiden ulkopuolelle.
Illasta näytti tulevan sateinen, mutta pilvien väistyttyä kiipesimme ylemmäs mäelle muslimien sodanaikaisen hautausmaan yläpuolelle ihailemaan auringonlaskua.
Seuraavana päivänä aloitimme kierroksemme vanhasta kaupungista, Baščaršijasta, ja jatkoimme raitiovaunulla uudempaan osaan. Kävimme myös näkötornissa, josta otin kuvan tästä mäestä vastapäisestä suunnasta. Sarajevosta on lisää kuvia ja oma teksti täällä.
Sarajevon jälkeen aloimme lähestyä päämääräksemme ottamaamme Montenegroa. Ensin olimme ajatelleet ajaa rannikolle ja Kroatian kautta Montenegroon, mutta totesimme tuollaisen mutkan turhaksi ylimääräisine rajanylityksineen, joten lähdimme itään ja kohti Focan kaupunkia, josta jatkoimme rajanylityspaikalle Scepan Poljeen ja sieltä seuraavaksi katsomaamme kohteeseen Pluzineen.
Jälleen rajalla katsottiin sekä passit että auton paperit, mutta aikaa ei mennyt kymmentä minuuttia kauempaa. Ajoimme Montenegron puolelle yllättävän pientä ja huonokuntoisen oloista siltaa myöten. Osa lankuista oli rikki ja sillalle mahtui vain yksi mateleva auto kerrallaan.
Eikä tämä osuus matkastamme muutenkaan ollut tien kunnon osalta pelkkää juhlaa. Mielenkiintoista kylläkin.
Pahinta mahdollista ei kestänyt kuin parikymmentä kilometriä ja kun tultiin Piva-joen ylittävälle siniselle sillalle, oltiin jo ihan hyvällä kaksikaistaisella tiellä. Tässä tuli ihan pakollinen pysähdys! Niin pakollinen, että kun ei sopivaa pysähtymispaikkaa ollut, Juha ajoi pari kilometriä eteenpäin, pystyi kääntymään, ja sitten ajettiin takaisin. Hyppäsin pois autosta ja jäin sillalle kävelemään ja Juha ajoi taas jonnekin kääntymään takaisin. Oletko samaa mieltä? Pakollinen pysähdys?
Pakollisia pysähdyksiä tuli vielä muutama lisääkin ennen kuin oltiin Pluzinessa. Pivan tekojärvi oli niin huikean sininen. Koin matkustavani suoraan matkailuesitteen kuvituksessa.
Pluzinen majapaikkamme oli bungalow, jonka terassilta oli näkymä järvelle.
Ja kylällä iltakävelyllä sai katsella samalle järvelle vielä vähän ylempää.
Tässä vaiheessa jo tuntui kivalta ajatella, että olimme tulleet Durmitoriin, kansallispuistoon, joka mainitaan yhtenä Euroopan aivan parhaista monissa teksteissä, esimerkiksi täällä.
Seuraavan päivän reitin olin näyttänyt Juhalle Googlen Streetviewsta etukäteen ja kysynyt montakin kertaa: ”Haluatko varmasti ajaa tästä?” Ja yhtä monta kertaa Juha oli vakuuttanut haluavansa. Olimme valinneet panoramareitin Pluzinesta Zabljakiin Durmitorin kansallispuiston läpi. Olihan siellä haasteita. Pienin haaste eivät olleet nämä pimeät, kapeat, matalat ja valaisemattomat tunnelit, jotka eivät läheskään aina olleet edes suoria. Tästäkin kohdasta piti kääntyä tuonne vasemmalla näkyvään aukkoon.
Mitä korkeammalle serpentiinit nousivat, sitä vaikuttavammat olivat näkymät. Ei riittänyt yksi pysähtymiskerta, ei kaksi, ei kolmekaan… Juha sanoi, että hän ei viitsinyt edes laskea, etsi vain sopivia pysähdyspaikkoja. Tuota sinistä väriä on luonnossa vaikea ylittää. Korkeintaan toisena värikilpailijana tulee mieleen aurinkoisen päivän keltainen ruska, joka myös värinä on aika ylittämätön.
Näihin maisemiin ei voi olla ihastumatta!
Poimuvuorimuodostumat olivat todella mielenkiintoisia.
Serpentiinien ajaminen piti totisesti hereillä, mutta ei se varsinaisesti ollut vaikeaa.
Haastetta toivat vastaantulijat. Jo auto oli hankala ohitettava, yleensä kohdattaessa jompikumpi pysähtyi kokonaan ja sitten varovasti toinen hivuttautui ohi. Onneksi tämän traktorin kohdalle osui levennetty piennar, jossa asfaltin reunakaan ei ollut ylivoimainen.
Onneksi sade alkoi vasta kun juuri lähestyimme Zabljakia. Olimme saaneet ajaa läpi näiden maisemien ihanassa aurinkoisessa säässä.
Zabljakin majapaikkamme terassilta katselimme väistyviä pilviä, mutta tuloiltana emme lähteneet enää minnekään pitemmälle. Kävimme lähikaupassa, koska meillä oli keittiö käytössä eikä valmista aamiaista luvassa. Turisti-infosta saimme hyvän kartan ja kivan kokoavan ehdotuksen siitä, mitkä kohteet voisimme parissa päivässä koluta autoillen. Musta järvi, Tara-kanjoni ja silta, Panoramatie – siinä tärkeimmät.
Heti aamulla ajoimme parin kilometrin päässä olevalle Mustalle järvelle eli Crno Jezerolle. Olisi oikeastaan ollut ihan sama, vaikka olisimme kävelleet tuon matkan, koska parkkipaikkoja oli niukasti ja käveltävää jäi kuitenkin.
Eväät toki jaksoimme taas kantaa. Järven ympäri patikoidessa löytyi useitakin paikkoja, joihin oli kiva istahtaa ihailemaan maisemia.
Polulle ei ihan varvastossuissa tai lastenrattaitten kanssa olisi kannattanut lähteä, mutta kivojahan tällaiset haasteet ovat.
Juha piti varusteitaan täydellisinä. Haglöfsin takki, varatakki, reppu ja ulkoiluhousut eivät tarvitse seurakseen enää muuta kuin kävelysauvat. Kyllä näillä vielä mennään kauan. (Ja tämä ei todellakaan ole mikään kaupallinen yhteistyö, ihan oma nosto tuotteisiin, joihin yksi on hurahtanut.)
Lauantaipäivälle riitti järven kiertäminen, koska illalla taas vähän sateli. Järveltä olisi lähtenyt paljon haasteellisempiakin reittejä, mutta tämä oli meidän näköisemme juttu.
Sunnuntaiaamuna ajoimme Tara-kanjonin sillalle. Yksi kuvakulma sillasta on kaikkien muidenkin teksteissä:
Tätä toista kuvakulmaa en ole ennen nähnyt. Innostuin kokeilemaan vaijeriliukua kanjonin yli. Olipa hauskaa! Tämä oli Facekavereiden eniten kommentoima kuva koko matkan ajalta – siihen taisin pyrkiäkin tempauksellani?
Näkymät kanjonille olivat ihania sekä sillalta että ilmasta.
Kanjonilta tullessamme ajelimme Zabljakista pohjoiseen toista panoraamareittiä vähän matkaa. Kävelyintoisena jäin taas kävelemään viimeiset pari kilometriä, kun Juha jatkoi autolla majapaikkaamme. Sain samalla rauhassa katsella kylää rinteellä.
Sitten matka jatkui suuntana Podgorica. Taran kanjoni ja myös joen rannasta löytämämme kahvipaikka olisivat olleet matkan varrella, mutta nyt ajoimme tarkoituksella ohi, koska halusimme poiketa kunnolla Biogradskan kansallispuistoon ja kiertää Biogradska-järven.
Näin teimme. Puistoon tullessamme ihastuin erityisesti siihen kirkkaaseen valoon, joka siivilöi puiden vihreän aivan erityiseksi.
Reitti ei ollut pitkä, noin kolme ja puoli kilometriä, mikä tarjosi kivan liikuntahetken ja kauniita maisemia matkapäivään.
Maisemat sen kun paranivat ajaessamme kohti Podgoricaa Morača-joen kanjonia pitkin.
Tarkemmin Montenegron luontokohteista, erityisesti Durmitorista ja Tara-kanjonista.
Isäntämme oli soittanut iltapäivällä ja kysynyt tarkennusta saapumisaikaan. Hän lähetti selventävän viestin osoitteesta, soitin hänelle, kun tulimme paikalle, ja hän nouti meidät kadulta. Samalla hän peruutti pois parkkipaikalta, jota oli varannut meille täpötäydellä talon parkkialueella. Hetken päästä seisoimme tässä parvekkeella katselemassa katunäkymää ja ensimmäinen koneellinen pyykkiä pyöri. Matka tarvitsee huoltopäiviäkin. Kävimme illalla isossa ruokakaupassa ja kävelimme vieressä olleessa isossa Delta-ostoskeskuksessa. Ostarit ovat kaikkialla ihan samanlaisia, sen totesimme taas kerran.
Aamulla lähdimme kävellen tutustumaan Podgoricaan. Kaupunki ei näytä olevan turistien top kympissä, mutta me koimme sen kyllä ihan mielenkiintoisena ja tutustumisen arvoisena rauhallisena kaupunkina.
Nähtävyyslistauksissa tämä ortodoksinen kirkko (Saborni hram Hristovog Vaskresenja eli Kristuksen ylösnousemuksen katedraali) nostetaan kärkeen ja ehdottomasti se olikin mykistävä. 
Erityisesti sisätilat olivat vaikuttavat. Istuimme rauhassa pitkään tätä katsellen ja samalla vedimme vähän henkeä ennen kuin lähdimme takaisin lämpimään syyskuun päivään jatkamaan vaellusta.
Parin kilometrin päässä ensimmäisestä on toinen pieni ja nätti kirkko. Sinne suunnistaessamme näimme paljon muutakin mukavaa paikallista: pihoja, kouluja, asuintaloja, puistoja ja täpötäysiä parkkipaikkoja.
Puistot olivat yksi mukava asia, josta Podgoricassa tykkäsimme. Tässä kuningas Nikolan patsas puistossa.
Millennium-silta näkyy joka puolelle. Myös Morača ja Ribica -joet ovat keskeinen osa maisemaa.
Podrorican päivästämme teksti ja kuvat täällä.
Montenegron rantamaisemia Podgoricasta Budvan kautta Kotoriin
Pyykit pestyinä ja silitettyinä ja kokopäiväkävelyn virkistäminä lähdimme ajelemaan seuraavana aamuna rannikon suuntaan. Reittimme kulki Skadarska Jezeron maisemien halki, mutta pysähdyimme vain hetkeksi järven rantaan. Veneajeluja tultiin tarjoamaan heti, kun avasimme auton oven, mutta emme nyt lähteneet sellaiselle. Podgorican isäntämme sanoi, että Skadarska Jezeron voisi nauttia parhaiten ajamalla vuoristoteille, jolta järvi näkyy. Järvi on erityisesti lintujärvi.
Montenegron ranta ei ollut erityisesti kohteemme, koska aikaisemmilla matkoilla olemme ajelleet Kroatian rannoilla paljonkin, mutta olipa upeaa sielläkin ajella ja pysähdellä katsomaan kiinnostavia kirkkoja, maisemia, vuoria ja sinisen sinistä merta.
Budva on yksi Montenegron suosituista rantakohteista. Maksullisen parkkipaikan löydettyämme kävelimme myyntikojujen reunustamaa rantakatua rantaan asti ja totesimme: ”Äkkiä pois.” Jos joku tykkää rantaelämästä, sinisestä lämpimästä merestä, auringosta, Coca Cola -aurinkovarjoista ja ylihintaisista mutta keskinkertaisista ravintoloista, tämä ei varmasti ole huono paikka. Lähdimme Budvasta niin pian, että jäi mahdollisesti kiva vanha kaupunkikin katsastamatta. Ja olen kyllä lukenut useitakin positiivisia juttuja täältä. Tää ei vaan ole meidän juttu.
Oli lähes rauhoittavaa pysähtyä taas matkan varrella yhdelle näköalapaikalle katselemaan merelle. Sanon ”lähes”, koska rantatien liikenne on niin vilkasta, että kuvaa katsoessani vieläkin nousee mielikuva takaani nopeasti ohi suihkivista autoista, ja pieni huoleni siitä, miten pääsen takaisin tien yli sille parkkipaikalle, jolle Juha jäi minua ja kameraani odottelemaan.
Jälleen yhden kivan päivän jälkeen meitä hemmoteltiin näin upealla auringonlaskulla Kotorin lahden yli. Hemmoteltiin meitä muutenkin. Majapaikkamme isäntä ojensi viinipullon, leivän ja nätisti laitetun lautasellisen ilmakuivattua kinkkua, juustoa ja oliiveja. Eläydy hetkeksi: Istumme omakotitalon yläkerran verannalla, katselemme tätä. Viinilasilliset on kaadettu, leivällä on juustoa ja kinkkua. Kohta hämärtää. Tarkemman jutun taipaleestamme Podgoricasta Budvan kautta Kotorin lahdelle voit lukea eri tekstistä.
Juha väitti seuraavana päivänä jälkikäteen, että hänen valikoiva kuulonsa ei reagoinut kaikkeen, kun olin kertonut, mitä Kotorissa voisimme tehdä. Jätimme auton parkkiin ennen vanhan kaupungin portteja ja kävellessämme näytin ylöspäin, jossa Kotorin linnan raunoille johtivat pitkät ja polveilevat portaat. ”Sä sanoit, että sinne on kilometrin kävely. Etkä sanonut, että se on ylöspäin.” Liitin kuvaan tähden kohtaan, jonne olin menossa.
Kiertelimme vanhan kaupungin pikkukujia ja istahdimme kahvilaankin. Se oli oikein mukavaa, mutta ymmärrän kyllä hyvin, että kaikki eivät tästäkään nauti, silloin kun satamassa on useitakin isoja risteilyaluksia samalla kertaa. Nyt ei ollut ainoatakaan. Kotor on risteilymatkustajan kannalta ihana kohde, mutta paikalliset alkavat saada tarpeekseen. Liika on liikaa. Uskon, että näiden kapeiden katujen tunnelmasta voi nauttia paljon enemmän turistisesongin ulkopuolella niin kuin mekin.
Juhan pessimistinen ja kauhistunut ilme kartan takana kertoo paljon. Etusormi näyttää tavoitettani. Lisäsin karttaan nuolen kohtaan, johon Juha jäi minua odottamaan, kun lähdin yksin kiipeämään perille. Ymmärrän kyllä, korkean paikan kammolle ei mitään voi ja loppumatkasta kaiteet olivat matalampia ja niitä oli vähemmän. Olen iloinen, että hän pystyi saattamaan minut noinkin pitkälle.
Tämä vain on se Kotorin must-paikka. Ihanat maisemat!
Reitin sivussa kulkevat kapeat portaat, vasemmalla on kivinen polku. Palveluja ei reitillä erityisesti ole, vain muutamia vesipullojen myyjiä, joten sitä ei tarvitse litrakaupalla itse ottaa mukaan.
Perillä! Sitten samat 60 kerrosta alaspäin. (Askelmittarini laski.) Oli vaikeampi kuin ylöspäin, mutta kannatti ehdottomasti tulla tänne.
Yksityiskohtaisemman tekstin Kotorin päivästämme voit lukea omasta tekstistään.
Seuraavana aamuna näytin varmuuden vuoksi tätä kuvaa Juhalle pariinkin kertaan ja sanoin, että hän saa päättää, ajetaanko tätä kautta Lovcenin kansallispuistoon. No problem, oli vastaus.
Enemmän kuin mutkista, haasteita tuli sopivista pysähtymispaikoista. Jos ei nimittäin pysähdy, nämä maisemat häipyvät muistikuvista aika pian. Valokuvissa säilyvät vähän kauemmin.
Ja sitten vasta haastetta tulikin, kun pyysin Juhaa tulemaan mukaan kuvaani. ”Ota vielä askel reunalle päin. Ja vielä yksi…” Asentokin kertoo, että korkeanpaikankammoinen ei varsinaisesti nauti maisemasta, mutta minusta kuvasta tuli näin parempi.
Sitten tuli seuraava haaste. Voi ei, pilvet kerääntyvät vuoren huipulle! Kannattaako sinne mennä tänään?
Kaiteiden harvalukuisuus tai puuttuminen oli jostain syystä enemmän haaste minulle kuin kuskille.
Ja sitten tuli vielä lisähaaste. Suorin reitti oli remontissa ja juuri sinä päivänä siihen aikaan kokonaan poikki. Piti kääntyä takaisin ja kysyä neuvoa tienristeyksen ravintolasta. Ystävälliset ja hyvät neuvot saimmekin, mutta ennen kuin lähdimme ajamaan pitkää kiertoreittiä päätimme syödä lounaan. Pöytäliina ei ollut niin viimeisen päälle, mutta lounas oli hyvä.
Olimme siis kartalla vasemmalla ylhäällä olevassa Njegasin kylässä ja jouduimme kiertämään koko luonnonpuiston Cetinjen kautta päästäksemme Lovcenin huipulle. Ja tietysti sama takaisin.
Samalla näimme Cetinjen kaupungin viereiseltä vuorenrinteeltä.
Ja pääsin kuin pääsinkin taas kiipeämään portaat mausoleumille ja sen takana olevalle näköalatasanteelle, josta avautuvat maisemat todella palkitsivat.
Vähän on harmi käydä nauttimassa nämä huikeimmat näkymät yksin, mutta ei tämä mikään korkeanpaikankammoisen kohde ole. Muuten kyllä ihan saavutettavissa, jos jaksaa kiivetä noin 400 askelmaa mausoleumille, ei hissiä.
Kiertomatkaan oli mennyt niin paljon aikaa, että serpentiinejä alas ajaessamme saimme nauttia upeasta auringonlaskusta Kotorin lahden yli.
Lisää kuvia ja ajomatkan kuvausta löydät jälleen eri tekstistä. Huikea matka Lovceniin.
Kaksi päivää oli kiipeilty Kotorin ympäristössä. Seuraavaksi päiväksi piirsin Juhalle tällaisen kartan. Ajetaanpa lahden ympäri! Ja lopuksi Kamenarista Lepetaneen lautalla. Majapaikkamme oli Radovicissa, mikä sinänsä oli ihan kiva ja rauhallinen paikka, mutta jos haluaisi lähemmäs Kotoria ja muita turistisempia palveluja, niin muualtakin varmaan löytyy. Yksityiskohtaisempi teksti, lisää kuvia ja uimarantatunnelmaa löytyy tekstistä: Tivat, Perast ja muuta kaunista Kotorin lahdella
Ihan ensimmäiseksi piti ratkaista ongelma. Mitä on pissapojan neste kroatiaksi? Ei se Suomessa ainakaan tämän väristä ole. Ja mitä kertoo nesteestä, jos sille löytyy hajustevaihtoehtoja: Sitruuna, laventeli… No, toistaiseksi auto ei ainakaan ole rikki.
Tivat on monien valitsema lomakohde. Kiva rantakatu terasseineen ja Tivatin pohjoisosassa on Porto Montenegro, luksusveneiden satamapaikka.
Ja balkanilaiseen tapaan uimaan voi mennä ihan mistä vain. Vaikka siitä rantakahvilan vierestä.
Pysähdellä voi rantatiellä minne vain, kunhan löytää sopivan paikan ja aina maisemat palkitsevat. Tältä kohdalta näkyi vastarannalta Perastin kylä, jonka edustalla on kaksi turistien suosimaa kirkkosaarta.
Tässä kohdassa alkoi minunkin tehdä mieli uimaan. Mutta sitten huomasimme uikkari- ja pyyhekassin jääneenkin majapaikkaan. Hetken todella harmitti.
Pilvien välistä pilkahtava aurinko saattoi jälleen yhtä risteilijää ulos Kotorin lahdelta.
Ennen sadetta pysähdyimme rantaravintolaan syömään. Ihan kelvollinen ateria, mutta hinta oli eiliseen vuoriston pikkukylän ravintolaan verrattuna yli kaksinkertainen. Se on turistilisä aina, maksoimme kahdelta jo yli 25€. No, kohtuullista kuitenkin ja se tunnelma!
Vastapäätä olivat ne Kotorin kalliot, jolla ekana päivänä kiipeiltiin.
Sateen alettua jätimme ajelumme sikseen ja palasimme Radoviciin päin. Sinnikkäästi havittelin kuvaa sateenkaaresta ja kiipesin pieneen lintutorniin sateenvarjon ja kameran kanssa.
Paras sateenkaarikuva syntyi sitten kuitenkin vasta omalta parvekkeelta.
Seuraavana aamuna lähdimme yksinkertaisesti jatkamaan kesken jäänyttä kierrosta Kotorin lahden ympäri.
Ajoimme Kotorin ohi ja jatkoimme lahden rantaa pohjoiseen. Mielenkiintoisen värinen koristeellinen kirkko houkutteli pysähtymään, mutta sitten jouduimmekin pakenemaan, ja tämä jäi lähes ainoaksi kuvaksi tältä kohtaa. Olisi ollut näköalaa merellekin päin. 
Syy pakenemiseen oli tämä. Laiha ja nälkäinen kissa hyökkäsi kimppuun, raapi jalkoja, eikä todellakaan väistänyt kauemmas. Kotorissa on kissoja paljon. Tämä oli sen verran kauempana, että ehkä ruokkijoita ei ollut riittänyt.
Seuraava pysähdys oli varmaan jo etukäteen suoraan meille suunniteltu. Välipalakaupan vieressä oli kaunis kirkko ja sieltä näkyi houkutteleva ranta, joten päästiin vihdoinkin jo mereenkin.
Kotorin lahden koillisrannalla on pieni ja kauniin näköinen Orahovacin kylä.
Kaikki turistit suuntaavat kauniiseen Perastiin, joka on lahden pohjoisrannalla. Kaikki. Kotorin vanhan kaupungin lisäksi tämä tuntui meille jopa turhan ahtaalta, vaikka toki todella kaunis ja viehättävä olikin.
Turistimassoja tänne vetätävät Perastin edustalla olevat kaksi saarta. Our-Lady-of-Rock (Gospa od Škrpjela) ja Saint-Georges (Sveti Đorđe) -saarella oleva luostari. Niihin käy jatkuva turistiveneiden virta.
Me tyydyimme saarten osalta postikortteihin, nautimme vain hyvät kahvit ja juustokakkua rantakahvilassa, kiipesimme portaat takaisin autolle ja jatkoimme matkaa.
Lautta Kamenarista Lepetaneen oli kätevä ja helppo. Lauttoja kulkee koko ajan, me pääsimme ajamaan suoraan lauttaan, jopa niin nopeasti, että hädin tuskin ehdin juosta ostamaan lipun kioskista, kun kuskia jo viitottiin ajamaan lautalle. Pahimmillaankin odotus tuskin kestää viittätoista minuuttiakaan.
Illalla katselimme haikeina maisemaa parvekkeelta. Aamulla pitäisi jatkaa pois tältä parvekkeelta, Kotorista ja Montenegrosta. Ihana paikka ja ihanaa kaikki, mitä koimme.
Yhteenvetona vielä kartta siitä reitistä, jonka Montenegrossa ajoimme kymmenessä päivässä. Jos joku kyselisi, mitä suosittelisin, niin juuri tätä.
Seuraavana päivänä ajoimme vielä uudelleen Kotorin lahdelle, mutta vain Tivatin kautta jälleen lautalle Lepetanesta Kamenariin.
Navigaattorillamme oli jotain ongelmia päästää meitä suoraan Kotorin lahdelta pohjoisempaa reittiä Trebinjeen. Se ohjasi niin kauan ja sinnikkäästi Herzeg Novin suuntaan, että aloimme jo epäillä, pääseekö reittiämme rajan yli. Mutta rajalla ei ollut mitään ongelmaa. Seurasimme viitoitusta Nikšićiin, kunnes tuli aika kääntyä vasemmalle. Bosnia-Herzegovinan suuntaan. Kerran jouduimme hakemaan uskon vahvistusta huoltoasemalta, kun viitoitus ja navigaattori taas olivat eri mieltä, mutta paikallinen viitoitus oli parempi. Navigaattorin kartat oli päivitetty keväällä, mutta osa ajelemistamme teistä näytti niin hyviltä ja uusilta, että on mahdollista, että tiedosto oli jo vanha. Paperikartasta oli helpompi arvioida mahdollisia ristiriitoja navigaattorin ja tienviittojen välillä.
Ihanissa maisemissa mentiin taas. Kotorin lahdelle heitettiin hyvästejä useallakin levähdyspaikalla niin kauan kuin se näkyi.
Ihania maisemia oli ihailtavina myös, kun saavuimme lähemmäs Trebinjeä. 
Trebinjeen saavuimme hyvissä ajoin ja parkkeerasimme auton keskustaan maksulliselle parkkipaikalle. Samassa olimme jo viehättävällä ja värikkäällä torilla ja kuljimme katselemassa vihanneksia, hedelmiä, öljypulloja, marjahilloja ja hunajaa pursuavia myyntipöytiä.
Soitimme majoittajallemme, joka sanoi tulevansa itse paikalle kymmenessä minuutissa vihreällä autolla ja mustissa shortseissa. Niin kävi, haimme yhdessä automme parkista ja ajoimme perässä muutaman korttelin sivuun keskustasta aivan uuden kerrostalon pihaan ja kohta olimme aivan uskomattoman kivassa kahden huoneen huoneistossa.
Pieni lepohetki matkan jälkeen, vähän syötävää ja sitten suuntasimme autolla tutustumaan Trebinjeen. Oli vähän ristiriitainen olo, koska lukemamme arviot olivat hyvin vastakkaisia. Joku oli tykännyt ja nauttinut ja toinen oli ajanut kiireesti paikan läpi auton ovet lukittuina, koska oli kokenut turvattomuutta. Meidän hyvät kokemuksemme ja paljon lisää kuvia on täällä: Trebinje ja muut Bosnia-Hertzegovinan kohteet.
Samassa tekstissä on myös muu Bosnia-Hertzegovinan anti, eli Blagaj, Mostar ja Medugorje.
Trebinjen ykköskohde oli luostari, jonka mäeltä oli huikea näkymä yli koko Trebinjen.
Mäeltä oli valtavan hienot näkymät yli koko Trebinjen.
Mäeltä oli hieno näkymä myös toiselle Trebinjen nähtävyydelle, eli jo 1700-luvulla rakennetulle sillalle.
Kolmas suosittu Trebinjen nähtävyys on vanha kaupunki, jonne pääsee paristakin portista. Porttien sisällä ja ulkopuolella näkyi houkuttelevia terasseja, mutta tällaisena syyskuun iltana paikat näyttivät vielä ennen auringon laskua aika tyhjiltä.
Jatkoimme Trebinjestä matkaa Blagajhin. Ihania näkymiä oli jälleen pitkin matkaa.
Suunnistimme Blagajhin kivan jokinäkymän toivossa. Olin lukenut etukäteen, että siellä ei ole rauhallista turistivapaata näkymää kuin aamuvarhaisella, mutta miten toisenlainen todellisuus meitä kohtasikaan! Istahdimme joen rantaan mukavan näköiseen ravintolaan lounaalle. Saimme hyvää ruokaa ihan kohtuuhintaan, kuuntelimme veden solinaa, katselimme kaunista jokea ja olimme paikan ainoat asiakkaat koko ajan.
Tänne tullaan ihastuttavan jokinäkymän takia ja katsomaan Tekijan on 600 vuotta vanhaa dervissiluostaria.
Ei meillä ollut mitään kiirettä jatkaa Mostariinkaan. Kun viimeksi kävimme siellä, siltaa vasta rakennettiin, eikä turistikojujakaan juuri ollut. Nyt Juha totesi ensi töikseen, että sillalle hän ei mene, siellä on aivan liikaa ihmisiä.
Menimme kuitenkin. Ja vaikka miljoona turistia ei ehkä paikan kauneutta lisää, niin väärässä he eivät ole. Olimme merkittävällä ja kauniilla paikalla, kävelimme sillan yli länsipuolelta itään, otimme kuvat myös toiselta puolelta, joimme kahvit ja vaikka loppumattomat tavaranmyyntikojut vähän ärsyttivätkin, ymmärsimme, että kysymys niissäkin on Mostarin tulevaisuudesta ja elinkeinosta.
Mostarista suunnistimme Medugorjeen, josta tulikin yksi koko matkamme yllätyksellisimpiä paikkoja. Kuvittelimme, että käymme kurkistamassa mäkeä, jolla 80-luvun alussa kerrottiin Marian ilmestyneen joillekin lapsille, mistä alkoi paikan kehittyminen pyhiinvaelluskohteeksi. Suunnittelimme nukkuvamme yön ja jatkavamme eteenpäin. Mutta nähtyämme mäen, kirkon, Marian kuvia myyvät matkamuistomyymälät ja keskusteltuani yhden irlantilaismiehen kanssa, päätimme jäädä pariksi yöksi ja tutustua paikkaan perusteellisemmin. Aurinko laski kauniisti tämän päätöksen päälle.
Seuraava päivä sisälsikin sitten kivikoissa kiipeilyä ja pyhiinvaelluksen ilmiöihin tutustumista, mutta siitäkin tarkemmin Bosnia-Hertzegovinaa käsittelevässä tekstissä, jossa on Trebinje, Blagaj, Mostar, Medugorje ja vielä Kravicen putouksetkin.
Otin alhaalta kuvan mäestä ja merkitsin nuolella kohdan, jolle kiipesin.
Matkamuistomyymälät myivät lähes pelkkiä Marian kuvia ja patsaita ja rukousnauhoja.
Kuvittelimme illemmalla kiipeävämme toiselle mäelle, eli sille Marian ilmestymisen mäelle, jossa oli samanlainen mutta lyhyempi kivinen polku tauluineen ylös.
Auringon kultaama rinne toisaalta houkutti kiipeämään lisää, mutta sitten tuli tunne, että nyt on parasta jo levätä ja hiljentää vauhtia.
Jäimme rinteeseen kivelle istumaan ja katselimme vuorille kunnes aurinko laski niiden taakse.
Seuraavana aamuna lähdimme jälleen yhdestä mukavasta majapaikasta eteenpäin. Ensimmäinen pysähdyspaikka olivat Kravicen putoukset. Kiipeämistä oli täälläkin, mutta parkkipaikalta oli selkeät portaat alas, ei kivikoista tietoakaan. Ja olisi alas päässyt turistijunallakin, mutta emme me niin vanhoja ole vielä!
Kravicesta lähtiessä annoimme navigaattorille osoitteeksi Jaicen. Jatkoimme ihanissa maisemissa jälleen.
Bosnia-Hertzegovinassa on kolme eri väestöryhmää, joiden välillä on jännitteitä edelleen. Hallinnossakin on systeemi, jossa bosniakeilla, kroaateilla ja serbeillä on oma presidenttinsä, jotka vuorotellen kukin ovat kahdeksan kuukautta koko maan presidenttinä. Tien varsilla kummastelimme sutattuja tienviittoja. Monesti joko latinalaisilla tai kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettu nimi oli sutattu. Tässä osassa maata sutattuina olivat kyrilliset kirjaimet.
Maisemien takia kannatti usein vähän pysähtyä.
Jaicessa halusimme pysähtyä katsomaan hienoa putousta. Oli kiva syy pieneen jaloittelutaukoon.
Banja luka jäi meidän matkallamme vähän hutiksi. Tulimme niin myöhään, että aurinko oli kohta laskemassa, jouduimme etsiskelemään majapaikan osoitetta, ja kun pääsimme sinne, totesimme sen olevan niin kaukana keskustan keskeisistä kortteleista, että kävely minnekään ei tuntunut mielekkäältä enää. Ja auto oli talon pihassa niin, että oli parempi, kun annoimme sen olla siinä. Kiersimme yhden marketin ja täytimme auton jääkaapin ja kävelimme iltapimeässä takaisin. Banja Luka pitää katsoa joskus myöhemmin niin näkee muutakin kuin marketin ja pimeän puiston.
Tässä piilokuvassa on mies, joka kantaa kahdella muovikassilla ruokaa marketista pitkin pimeää polkua.
.
Tässä vielä reittimme Bosnia-Hertzegovinan läpi.
Emme siis muuttaneet suunnitelmiamme jäädäksemme Banja Lukaan, vaan lähdimme aamulla ajamaan Zagrebiin, josta jälleen oma teksti.
Zagreb on Kroatian pääkaupunki, jossa olemme vierailleet kerran ennenkin, kauan sitten.
Zagrebin komea katedraali on kokemassa pitkää restaurointiprosessia. Se vaurioitui pahasti maanjäristyksessä 1880. Parissakymmenessä vuodessa se saatiin kovalla työllä entiselleen, mutta kommunistivallan aikana se jälleen rapistui ja kiviset tornit menivät hyvin huonoon kuntoon. Nyt sitä entisöidään taas, toinen torni on vielä huputettuna.
Josip Jelacicin aukio (Trg Bana Jelacica) on Zagrebin keskuspaikka. Sen laidalta löytyy myös turisti-info, josta kävimme noutamassa kartan ja kyselemässä raitiovaunuyhteydet.
Josip Jelacicin aukiolla oli vilkasta. Paikka oli täynnä myyntikojuja ja aukion toisessa päässä raikuivat kansanlaulut ja esiintyvät tanssiryhmät vuorottelivat.
Sadepäivä Zagrebissa sai matkamme museokiintiön kasvamaan ihan hyviin mittoihin. Tänään ei ollut mahdollisuutta etsiä kivikoita, järviä ja maisemia (vähän portaita kyllä), mutta päivästä tuli silti hauska. Aloitimme lauantai-aamupäivän Dolac-torilta, kävimme näköalatornissa, yritimme oopperaan, koulumuseoon ja sienimuseoon, mutta ovet eivät meille auenneet. Mutta ei hätää, täällä museoita ja muita kohteita riittää. Zagrebilainen koti 80-luvulta toi mieleen omat muistot, Museum for Broken Relationships kuulosti niin eksoottiselta, että se oli pakko katsastaa, Naivistisen taiteen näyttely oli hieno. Tuohon vielä pari kirkkovierailua – ja askelmittari riemuitsee. Meidän matkailumme ei taida olla kovin tyypillistä turismia muutenkaan. Ostimme tänään vähän tuliaisia. Apteekista.
Näköalatorniin meneminen tuntui vähän haaskaukselta näin pilvisenä ja tihkuisena päivänä, mutta olipa se silti kiva. Eikä tällä säällä haitannut yhtään, että näköalaparveke oli katettu ja maisemia pääsi katselemaan tankojen välistä.
Zagrebin kävelykaduilla on usein keskellä rivi ravintoloita. Juuri tällaisia. Isojen varjojen alla on laajoja pöytäryhmiä.
Oopperatalon takana vilahtaa kuvassa Zagrebin tärkein taidemuseo Mimara, jonka kokoelma perustuu Ante Topic Mimaran lahjoittamaan yksityiskokoelmaan.
Muistitko, että kravatti on kotoisin Kroatiasta? Sana kravatti tulee sanasta hravatska, eli kroaatti. Kerrotaan, että 1600-luvulla naiset sitoivat huivin valitsemansa miehen kaulaan. Myöhemmin kravattimuotia levittivät kaikkialle maailmaan ranskalaiset. Matkamuisto olisi maksanut yli 40 euroa ja Juha totesi, että hänellä on jo kravatti.
Zagreb 80 -museo oli hauska. Se oli pieni, vain kokonainen kerrostalokoti, joka oli kalustettu 80-luvun tapaan. Me taidamme olla itsekin jo ihan museokamaa. Meidän eka auto oli juuri tällainen. Yhdessä lipunmyyjän kanssa nauroimme muistoillemme ja hän kertoi monen länsimaista tulleen sanoneen, että meillä on ollut 60 – 70 -luvuilla sellaista kuin tässä kodissa 80-luvulla. Opas kertoi, että tämä auto oli Fiat Zastava
Tämä käytävä johti vanhempaan yläkaupunkiin. Käytävän päässä oli reilusti portaita. Sinne olisi päässyt hammasratajunallakin, mutta mikäs meidän kiivetessä. Eläkeläiset pysyvät hyvässä kunnossa, kun eivät löydä hammasratajunan alkupäätä.
Rikki menneiden eli katkenneiden suhteiden museo oli niin mielenkiintoisen kuuloinen, että se piti katsastaa. Paljon oli ajateltavaa.
Museo rakentui siten, että siellä oli esineitä, jotka joku oli lahjoittanut ja kertonut siihen liittyvän tarinan. Tarinat kertoivat loppuneesta suhteesta ja samalla, kun henkilö luovutti esineen, hän myös jotenkin saattoi päätökseen eron työstämisen. Päästi irti. Tai muutti huonot muistot hyväksyttäviksi tai ymmärsi.
Harvoin ostan matkamuistoja mistään, mutta täältä tarttui mukaan tällainen iso pyyhekumi. Tälle keksin paljonkin käyttöä.
Markuksen tori on yläkaupungin keskus. Sen yhdellä laidalla on Pyhän Markuksen kirkko, jonka erikoisuus on katto.
Ihan lähellä oli Naivistisen taiteen museo, joka aikanaan 50-luvulla perustettiin itseoppineille talonpoikaistaiteilijoille. Hauska! Tässä ilmeisesti palvotaan aurinkoa sen noustessa.
Mooses ja Punainen meri.
Yläkaupungista on hyvät näkymät katedraalille ja sen edessä olevalle toiselle kirkolle punaisten kattojen keskellä.
Kävimme uudelleen Zagrebin katedraalissa, koska eilen siellä käydessämme oli messu menossa, emmekä halunneet mennä ovea pitemmälle, että emme turhaan häiritsisi. Nyt oli messu loppumassa ja se tarjosi pienen odottelun jälkeen hyvän tilaisuuden ottaa muutama kuva kirkossa, jossa vielä paloivat valot.
Alttarin takana on Kardinaali Stepinacin hauta. Esillä on nukke, kardinaalin hauta on tämän alapuolella.Hän oli Jugoslavian kommunistisen johdon vainoama ja hänet tuomittiin ensin vankeuteen ja sitten kotiarestiin.
Zagrebissa on Mirogojn iso ja upea hautausmaa, joka on pienen bussimatkan päässä keskustasta. Sinne pääsee bussilla 106 ja raitiovaunulla 14. Hautausmaan muuri torneineen näyttää ennemminkin siltä, että olemme saapumassa johonkin linnaan.
Muuria päällystävät erilaiset runsaat köynnöskasvit, jotka näin syyskuun lopulla alkoivat jo hehkua ruskan väreissä.
Mirogoj on kaupungin päähautausmaa, joka on perustettu 1870-luvulla. Mielenkiintoiseksi sen tekee myös se, että hautausmaalla on eri uskontokuntiin kuuluvien hautoja. Tänne on haudattu roomalaiskatolisia, ortodokseja, muslimeja, juutalaisia ja protestantteja. Siksi hautausmaalla on tavallista kosmopoliittisempi tunnelma, kun hautamuistomerkeissä on monenlaisia symboleja.
Franjo Tuđmanin hautamuistomerkki on heti pääsisäänkäynnin takana. Tuđman oli serbien ja kroaattien välisen itsenäisyyssodan jälkeisen tasavallan 1. presidentti. Kansainvaelluksia aikaan saavia julkkishautoja ei Mirogojsta löytyne, mutta paljon kroatialaisia valtiomiesten, kirjailijoiden ja taiteilijoiden hautoja kyllä.
Mirogojssa kävimme vasta Zagrebin vierailumme lopuksi ja sen jälkeen lähdimme ajamaan pohjoiseen Unkarin suuntaan. Matkan varrella tuuletimme mielikuviamme Kroatian maaseudusta.
Meillä kuten monilla muillakin on varmaan tämäntapainen mielikuva Balkanin maista. Harmaita, vähän sota-ajan jälkeen vielä korjaamattomia ja ränsistyneitä rakennuksia. Näitä näkyy aina vain vähemmän.
Sen sijaan kohtasimme hyvinkin usein värikkäitä ja koristeellisia rakennuksia.
Ja uusia tai juuri remontoituja komeitakin kirkkoja.
Kukkakaupat olivat niin houkuttelevia, että ellei matkaa olisi ollut jäljellä vielä niin tolkuttomasti, olisin oitis ostanut kukkakimpun kotiin.
Unkarin läpi. Vezprém, Balatonin muistot, Herend ja Györ
Seuraavaksi tulimme taas Unkariin. Unkarin kohteista, eli Vezpremistä, Balatonista, Herendistä ja Györistä on oma teksti.
Meillä oli jo menomatkalla valmiiksi ostettu Unkarin moottoriteiden vinjetti, joten ajoimme saman tien Unkarin puolella moottoritielle ja ennen pitkää Balaton alkoi vilahdella tielle. Jatkoimme kuitenkin pysähtelemättä Veszprémiin, koska halusimme olla siellä ajoissa tutustuaksemme meille uuteen paikkaan.
Majapaikkamme osoittautui taas nappivalinnaksi. Meillä oli hyvin varusteltu ja nätti huoneisto talossa, jossa isäntäväki asui itsekin.
Kävelimme siellä täällä ympäri pienen kaupungin keskustaa. Olipa kaunis!
Balatonin rantaan oli alle 20 kilometriä. Ajoimme sinne, ihan vain jonnekin ja kävelimme rannassa auringonlaskua ja kuun nousua katsellen ja muistelimme edellistä käyntiämme täällä. Silloin olimme täällä lasten kanssa ja pojat leikkivät polkuveneillä rannalla.
Veszprémistä Herendin kautta Györiin
Posliinitehtaista ja lasinpuhaltamoista on tullut yksi suosikki pysähdyspaikkoja valitessamme. Meissenin tehtaat Dresdenin lähellä ja Lauschan lasipajat Thüringenissä ovat olleet aivan ihania ja Willeroy&Bochin outlet-myymälästä Metlachissa olemme tehneet useita edullisia ostoksiakin. Nyt tarjoutui matkan varrelle unkarilainen Herend.
Ihania tavaroita!
Leijona seisoi pihalla.
Juhakin löysi jotain mielenkiintoista. Nuoteilla koristellun lautasen.
Tämä pokaali on lahjapokaali. Tällainen tehtiin Unkarin EU:hun liittymisen kunniaksi. Vähän pienempi tehtiin jokaiselle muulle EU-maalle ja kuhunkin kirjoitettiin ensin pieni pätkä Unkarin kansallislaulusta ja sitten alkusanat kunkin saajamaan kansallislaulusta.
Tämä on missikisojen (Anna Ball) pokaali. Perintöprinsessat saavat vähän pienemmän.
Opastettu kierroksemme oli yllätys. Se siis oikeasti toteutettiin vain meille kahdelle, muita saksankielisiä turisteja ei paikalla ollut. Iloinen ja ystävällinen nuori mies näytti meille ensin videon valmistusprosessista ja valmiista tuotteista ja sitten pääsimme itse katsomaan läheltä työvaiheita.
Tähän kuvaan vilahti pitsikorien taakse myös oppaamme.
Kierroksemme lopuksi opas ja työnäytöksen taitava henkilökunta toivotti meille hyvää päivän jatkoa. Vähän tunsimme itsemme kuninkaallisiksi.
Kierroksen hintaan sisältyi vielä kahvi Herendin kupeista. Kyllä maistui!
Mitään turistilaumoja ei täällä tänään ollut. Ymmärtääkseni kuitenkin tänne tehdään bussiretkiä esimerkiksi Budapestista.
Oli ihana käyntikohde!
Olimme Györissä kivasti iltapäivällä kolmen maissa ja majapaikkamme yllätti taas erittäin positiivisesti, kun olimme ensin löytäneet autolle lähikadulta hetkeksi parkkipaikan.
Unkarin kaupunkeihin tutustuessamme törmäsimme useinkin mainintaan ystävyyskaupungeista. Onkohan Unkarin ja Suomen välillä tavallista enemmänkin näitä ystävyyskaupunkisopimuksia? Györ on Kuopion ystävyyskaupunki.
Veimme majoittumisen jälkeen auton vähän kauemmas parkkihalliin ja lähdimme kiertelemään. Olipa taas monenlaista kaunista nähtävää. Komea kaupungintalo.
Eikä Juha malttanut olla leikkimättä vähän. ”Enkä pelkää yhtään!” Onneksi minulla oli puhtaita paperinenäliinoja laukussa, niin sai lasinsa taas kuiviksi.
Seuraavaksi saimmekin sitten pysähtyä hetkeksi pitämään sadetta yhden rakennuksen seinän viereen. Ja sitten saimme ihailla sateen kastelemaa katua ja auringonlaskua talojen seinillä.
Ja hentoa sateenkaartakin.
Samassa laskevan auringon valossa tulimme myös Benediktiinikirkon edessä oleva Széchenyi-aukiolle, joka peilasi aurinkoa kivasti.
Györissä kohtaa kaksi jokea Raba ja Moson Danube, eli yksi Tonavan sivuhaaroista.
Jos Györ ei osu matkan varrelle, se on sopiva päiväretkikohde esimerkiksi Budapestista, Wienistä tai Bratislavasta.
Telč
Jostain se idea pulpahti. Telč. Unescon maailmanperintökohde Tsekissä – mennäänkö sen kautta? Ja sitten mentiin.
Vanha kaupunki on aivan Telčin virran äärellä. Virran yli vie tunnelmallinen kävelysilta. Ainakin auringonlaskun aikaan, kun laskeva aurinko valaisee vastarannan vanhan kaupungin.
Kävin katsomassa myös, olisiko tuohonkin torniin voinut kiivetä, mutta eivät päästäneet, kun minulla ei siinä vaiheessa ollut vielä korunoita. Oli niitä harvoja kertoja, kun kortti tai eurot eivät käyneet. Kävelin pankkiautomaatille totta kai, mutta torni ehti sulkeutua. Otin sitten vain kuvan auringonlaskussa järven takaa
Poikkesin hautausmaalla, jossa oli jopa epätavallisen runsaasti kukkia. Erityisesti samettiruusuja.
Tori ja sitä ympäröivät rakennukset olivat se varsinainen maailmanperintökohde. Olipa upeita fasadeja ympäri torin.
Ja jokaisella torillahan yksi hieno Marian patsas on.
Kävin tämän tornin juurella vähän kaupungin ulkopuolella ja kuvittelin kiipeäväni tähän Rozhledna -näkötorniin. Olivat vain sulkeneet lippuluukun, vaikka nettisivun mukaan sen piti olla vielä auki. Luulin ymmärtäväni paikan ilmoitustaululta, että se avautuisi seuraavana aamuna kymmeneltä, mutta ei se ollut auki silloinkaan. Voi harmi, olin haaveillut maisemista yli kaupungin. Ja ainahan minä kiipeän, kun pääsen. Höh.
Lisää kuvia ja juttua Telcistä.
Aamulla lähdettiin siitä tornin juurelta ajelemaan Puolaa ja Wroclawia kohti. Reitti näytti hyvin selkeältä kartalla, ajettaisiin pienempiä teitä, mutta aika suoraan Hradec Kralowen ja Klodskon kautta Puolan rajan yli. Mutta sitten tuli pari tietyön takia suljettua tienpätkää ja vähän kiertoteitä ja navigaattori sekosi täysin. Minulla oli vain Puolan kartta, jossa ei ollut ihan kaikkia kyliä Tsekin puolella eikä Googlen kartastakaan ollut paljon apua poikkeusreiteillä. Päädyttiin kiertelemään aikamoinen tovi ennen kuin tienviitat oikeasti osoittivat sinne, minne piti. Juhan kunniaksi on sanottava, että kuski ei hermostunut navigaattoriin eikä minuun. Kahvitaukokuvamme näyttää idyllisemmältä kuin tunnelma, mutta tämä idylli kyllä paransi tunnelmaakin. Ja näimmehän taas monenlaista pikkutietä ja pikkukylää.
Ja taas ainakin yhden upean kirkon, jonne pääsi ihailemaan sisällekin.
Wroclawin tarkempi juttu kuvineen
Wroclawin majapaikkaan tulossa oli pientä lisäjännitystä, koska meillä ei ollutkaan ketään vastaanottajaa. Oli vain tekstiviestinä tullut tarkka osoite, alaoven koodi, huoneiston oven koodi ja tieto siitä, että autotallin oven kaukosäädin on pöydällä. Vieras ajatus toimia pelkillä koodeilla, mutta ehkä me olemme odotuksinemme vain jo vähän vanhoja tähän digimaailmaan. Pääsimme sisälle ihan hyvin ja hetken päästä pesukone pyöri ja iltapala oli katettuna moderniin huoneistoon. Siis ihan omatoimisesti.
Vasta aamulla lähdimme kävelemään kaupungille. Wroclawiin tutustumisessa oli pieni lisäsäväys siitä, että yhden lapsenlapsemme juurista neljännes ja vähän enemmänkin on kotoisin tästä kaupungista, joten ensin kiertelimme alueella, joita turistit tavallisesti tuskin kiertelevät.
Tällä kartalla näkyy reittimme suunnilleen. Mutkittelimme kuitenkin niin paljon eri kortteleissa, että arvio kilometrimäärästä ei kyllä pidä paikkaansa mitenkään.
Bussit ja raitiovaunut olivat moderneja ja kaikkia linjoja näytti kulkevan tiheällä aikataululla. Varteenotettava vaihtoehto liikkumiseen.
Tässä luulimme lähestyvämme ensimmäistä kirkkoa keskustassa, mutta meitä odottikin yllätys.
Paikka olikin yliopiston kirjasto lukusaleineen ja opiskelijoineen.
Torin reunoilla oli niin värikkäitä fasadeja, että en olisi malttanut lähteä paikasta ollenkaan.
Raatihuoneen edessä lapsilla oli hauskaa. Saippuakuplia oli runsaasti.
Ravintolat olivat vielä torstai-iltapäivänä yllättävän tyhjiä.
Erikoinen suihkulähde ilahdutti lapsia, mutta oli se silmänilo aikuisellekin.
Aurinko alkoi laskea ja otin varmaan ihan kaikesta uudet valokuvat, kun tuntui siltä, että nyt rakennukset vasta ihanan värisiä olivatkin.
Tuskin maltoimme istahtaa syömään. Mutta pakkohan se oli.
Kävelimme vielä tälle Panoraama-rakennukselle. Tämä on yksi Wroclawin mainostetuimpia nähtävyyksiä, jokunen bussi oli parkkipaikalla vielä näin illansuussakin. Sisällä on panoraama-taideteos Racławicen taistelusta, jossa Puola voitti Venäjän 1700-luvun lopulla. Tämä nostatti puolalaisten kansallista itsetuntoa ilmeisesti kovasti, koska siitä maalattiin tällainen teos 100 vuotta myöhemmin. Emme valitettavasti ehtineet sisälle.
Tai oikeastaan emme malttaneet mennä, kun pelkäsin, että missaamme tämän ihanan auringonlaskun ja sen värit.
Ja ihan oikein valitsimme. Oderin rannalle oli kerääntynyt jonkin verran muitakin ihailemaan vastarannan katedraalisaaren näkymiä lämpimissä auringonlaskun väreissä.
Oderin rannalta löytyy vielä yksi suosittu nähtävyys eli Tumskin silta.
Sillan rakenteet ovat niin täynnä rakkauslukkoja, että millään ei mahdu enempää.
Seuraavana aamuna lähtiessämme pyörähdimme vielä katsomaan, mikä on kuuluisa Satavuotishalli.
Ihan käymisen arvoinen paikka tämäkin. Ehkä joskus toiste ajoittaisin käyntini siihen perjantai-iltaan, ja katselisin suihkulähteen valoshown. Nyt perjantaiaamuna näimme, miten paikalle pystyteltiin kaikenlaisia kojuja, joten ilmeisesti show on suosittu.
Oderilla on täällä paljon sivuhaaroja, joten siltoja on paljon, yhteensä jopa yli 100. Ajoimme lähtiessämme yhtä niistä.
Yksi hauska juttu Wroclawissa olivat pienet hauskat tontut. Niitä on kaikkialla, yhteensä niitä on jo noin 400. Tonttubongausta voi harrastaa kartan tai kännykkäsovelluksen avulla ja niiden tarinat ja tiedot vuotuisesta festivaalista löytyvät kaupungin ylläpitämästä sivustosta. Me tyydyimme nyt sattumaan. Wroclaw on tonttujen kaupunki.
Gniezno
Gniezno oli yksi niistä kohteista, jotka tulivat matkamme pysähdyspaikoiksi vähän sattumalta ja suunnittelematta. Olimme katsoneet, että voisimme pysähtyä Poznanissa, mutta sitten Gnieznosta löytyikin houkuttelevamman näköinen majoitus. Ajattelimme ensin, että voimme tehdä päiväretken Poznaniin, mutta päästyämme Gnieznoon se tuntui hyvinkin parin yön pysähtymisen arvoiselta itsessään.
Ajomatka Wroclawista Gnieznoon sujui helposti ja maisemat olivat kovin tasaisia.
”Gniezno – Puolan ensimmäinen pääkaupunki”, hehkutti matkailutoimiston esite. Siis mitä? Oikeasti?
Törmäsimme legendaan kolmesta nuorukaisesta, siitäkin tarkempi kuvaus itse Gnieznosta kirjottamassamme tekstissä.
Saimme ylenpalttisen ystävällisen vastaanoton hotellissamme. Auto jäi turvallisesti yksityiseen talliin, jonka avain oli Juhan taskussa. Annoimme sen jäädä sinne ja lähdimme iltakävelylle kauniin järven ympäri. Joka paikassa mainittu Gnieznon komea katedraali oli näin kaunis näkymä auringon laskiessa.
Kierrettyämme järven katedraalin torneja valaisivat jo lamput.
Juha huomasi, että torniin voisi myös kiivetä ja ehdotti, että seuraavana päivänä askeltaisin sinne parempia näkymiä saadakseni. Kun sanoin, että en taida viitsiä, Juha totesi, että nyt pitäisi jo kuskata vaimo kotiin. Alkaa osoittaa väsymisen merkkejä. No en sentään. Käytiin edes sisällä vaihvihkaa vilkaisemassa, ettei pahemmin häiritty messua.
Eikä se kotiin lähtö nyt ihan niin kiireellistä ollut. Ihanat näkymät torilla virkistivät vielä suunnittelemaan matkan tekemistä vähemmällä kiireellä.
Hyvin nukutun yön ja erinomaisen aamupalan jälkeen kiertelimme tuntikaupalla kävellen kaunista kaupunkia.
Tässä kirkossa poikkesimme sisällekin.
Messu oli kohta alkamassa ja valoja sytyteltiin.
Tämä sitten taas ei ole kirkko. Posti asuu näin juhlallisessa rakennuksessa.
Torin reunoilla oli mukavannäköisiä terasseja, joille olisi voinut istahtaa hetkeksi tai syömään.
Ja paljon oli muuten vain kivoja talonpäätyjä katujen varsilla.
Gniezno oli toki paljon muutakin kuin rakennuksia. Kävelimme parissakin viehättävässä puistossa. Ja patsaat ovat mielenkiintoisia, vaikka ei heti tietäisikään yhtään, mistä on kysymys. En kyllä tiedä vieläkään.
Toinen puisto oli metsäisempi ja rauhallisempi.
Vähän mysteeriksi jäi tämäkin mies, joka kalasti keskellä tätä kaupungin puistoa. Ensin hän heitteli veteen jotain, ja odotimme, että sorsat ryntäisivät paikalle. Mutta sorsat päin vastoin kaikkosivat, ja sitten mies heitti onkensa veteen paikkaan, minkä sorsat olivat jättäneet rauhaan. Siis hankki kalastusrauhan itselleen? Lähtiessämme yritimme vaihvihkaa katsoa, mitä lammen pinnalla oli. Näytti styrox-pakkausmateriaalilta, joka oli jäänyt kellumaan. Voikohan tuon miehen toiminta olla luvallista?
Wroclawissa olimme nähneet tonttuja. Gnieznossa törmäsimme samanlaisiin pieniin jäniksiin. Emme saaneet selville, miksi näitä oli pitkin kaupunkia, mutta ilmeisesti ne liittyivät jotenkin siihen, että lapset kiinnittäisivät huomiota tiettyihin kohteisiin kaupungilla ja oppisivat esimerkiksi historiaa. Harmi, että emme ymmärrä puolaa. Jollain nettisivulla näytti olevan näistä jotain mainintoja, mutta Google kääntäjän apukaan ei tuonut selvyyttä asiaan.
Mikolajki
Gnieznon jälkeen oli mielenkiintoinen tunne. Tiesimme, että matka alkaa olla lopuillaan ja toisaalta viime päivät olivat tuoneet eteemme aivan uusia paikkoja, nimiä, maisemia ja kokemuksia, joita olisi ollut hauska jatkaa vaikka loputtomiin. Nämä ajatukset alkoivat heti ruokkia ajatusta: ”Ensi kerralla…”
Hyvät tiet ja kivat maisemat ruokkivat aivan samaa ajatusta.
Ja yhteistyömme alkaa olla saumatonta. Juha kaarsi saman tien parkkipaikalle, kun näki tämän. En ehtinyt edes ehdottaa.
Masurian järviseudulle Mikolajkiin tulimme sopivasti ihailemaan auringonlaskua. Sekä suoraan huoneemme terassilta että hotellin edessä kulkevalta rannan kävelytieltä.
Paikka oli viihtyisä muutenkin. Isäntämme pahoitteli, että me, kuten muutkin suomalaiset viivyimme vain yhden yön. Lupasimme harkita seuraavaa kertaa. Eikä se johtunut pelkästään näistä maisemista ja järvestä, myös ystävällinen vastaanotto, mukava huone ja erinomainen aamiainen puolsivat ajatusta.
Ajelimme rauhallisesti kohti Riikaa. Poikkesimme Suwalkissa hukkaamaan loput zlotyt lasten karkkituliaisiin, tankkaamiseen ja auton pesemiseen. Aikaa hukkaantui samalla ja ennen pitkää ajelimme auringonlaskua katsellen.
Viimeisestä ajotunnista muodostuikin matkamme ikävin. Kapeahko pimeä tie ja arvaamaton liikenne eivät olleet sitä, mihin olimme pyrkineet, mutta näin kävi. Juha yritti roikkua jonkun rekan perässä, että olisi helpompaa seurata tietä ja välttyä esimerkiksi eläimiltä, mutta ei niitäkään koko ajaksi riittänyt.
Oli helpotus saapua tienvarsihotelliin vähän Riikan pohjoispuolella.
Olimme vasta edellisenä päivänä päättäneet, että illansuussa olemme Tallinnassa ja Riika – Tallinna väli oli ihan sopiva pätkä ajettavaksi ilman stressiä ja kiirettä. Ehdimme vielä jossakin matkan varrella Pärnun paikkeilla pistäytyä vähän ostoksillakin viime tipan tuliaisostoksilla. On kiva matkustaa, kun ei ole kiirettä eikä tiukkaa aikataulua.
Juha oli pitkin matkaa naureskellut kummallisia hotellivalintojani ja kirjoitti niistä yhteenvedon.
Moni ihmetteli, miten eläkeläisillä on varaa matkustella vähän väliä Espanjaan ja sitten lähteä yhtäkkiä vielä tällaisellekin matkalle. Itse en ihmettele. Meidän tapamme elää ja matkustaa vain on tällainen. Tein tästä matkasta budjettiyhteenvedon.
Mitä maksoi automatka Baltian läpi Montenegroon
Jardín Botánico Histórico La Concepción – Kasvitieteellinen puutarha
