Monthly Archives

maaliskuu 2019

Kunnon haaste hääpäivänä – Refugio de Juanar

Olisi varmaan ihan kiva keksiä jotain romanttista, kun vietetään 44-vuotishääpäivää. Tai sitten jotain pähkähullua. Valitsimme jälkimmäisen. Lähdimme jälleen kerran (tai vielä kerran?) kiipeilyretkelle Refugio de Juanarille.

Kävimme alueella ensimmäisen kerran, kun ystävämme Antonio tuli kymmeneltä eräänä lauantaiaamuna syksyllä 2015 noutamaan meitä  ja sanoi vievänsä meidät jonnekin kivaan paikkaan. Lähdimme Marbellasta pohjoiseen Ojenin suuntaan. Antonio tietää, että minulle pitää aina tarjota mahdollisuus ottaa kuvia näköaloista, joten ensimmäinen pysähdys oli tässä. Näköalapaikalta näkymä Ojeniin.

Isolta tieltä käännyttiin pienelle muutama kilometri Ojenin jälkeen. Olimme ensimmäistä kertaa Andalusian pikkuteillä ja kieltämättä joissain mutkissa jo penkereen toisella puolella oleva putous vähän hirvitti.

Lopulta tuli parkkipaikka ja siitä jatkui mäki, jonka varrella oli autoja. Systeemi näytti menevän niin, että ajetaan niin ylös kuin päästään, ja auto jää siihen. Johonkin koloseen Antoniokin autonsa tuuppasi. Me olimme tänään liikkeellä niin hiljaiseen aikaan, että saimme auton ihan alueen portille.

Portin jälkeen alkoi mukava pieni nousu metsän keskellä. Täällä kohtasin ensimmäisen kerran tällaisen madon. Onneksi tiesin, että männynkulkuekehrääjä on polttavan vaarallinen. Siihen ei saa koskea ja pikkulapsille tai koirille se voi olla hengenvaarallinenkin. Kuvaa ottaessa ei onneksi tarvinnut mennä lähelle.

Pari viikkoa sitten jouduin vahingossa lähemmäs toukkaa. Se oli tarttunut farkun lahkeeseen polvinivelen kohdalle taakse. Ihottuma ei ole vieläkään ohi, mutta lääkäriltä saamani kortisonivoide on jo häivyttänyt kutinan. Eli VAROKAA oikeasti.

Antonion kanssa tultiin aukeammalle, jossa hyvä tie jatkui suoraan oliivipuiden keskelle, mutta Antonio kurvasikin vasempaan ja lähdettiin kiipeämään kivistä polkua Mirador del Corzolle.

Ja taas sain kuvan Ojenin kylästä, nyt kyllä kauempaa.

Ja vuorille toiseen suuntaan.

Tultiin takaisin ja nyt lähdettiin risteyksestä sinne oliivipuiden suuntaan. Parin kilometrin jälkeen oltiin Mirador de Juanarilla, ja nyt näkyi Malagan yli merelle asti. Seuraavalla kerralla käydessämme emme tulleet samaa polkua takaisin, vaan käännyimme Mirador del Corzolta vasemmanpuoleiselle polulle ja tulimme erittäin miellyttävää reittiä oliivipuiden välissä olevalle tielle.

Oliivipuiden välissä kulkevaa tietä pääsee tasaista kävelyreittiä myös toiselle näköalapaikalle.

Näköalapaikalle on selkeä reitti.

Näköalat Marbellan yli merelle.

Polun vierestä vähän ennen näköalapaikkaa lähtee polku ylös Cruz de Juanarille.

Näimme Cruz de Juanarin rinteellä kiipeilijöitä, ja zoomailin kameralla nähdäkseni, minkä näköistä vaeltajaa sieltä tulee.  Kuvan perusteella arvelimme, että nousu olisi meille liikaa. Kulkijat olivat tervejalkaisia nuoria miehiä.

Lähdimme Antonion kanssa jonnekin paikalliseen ravintolaan Mondan suuntaan syömään jänispaistia.

Silloin hieno lauantaipäivämme jatkui vielä Antonion mökillä vuorenrinteellä. Saimme upeasta puutarhasta hedelmäeväät matkaan. Erityisesti nämä sharonit olivat elämys. Ne pitää syödä vasta punaisina ja pehmeinä. Prismasta ostetut kovat oranssit hedelmät ovat kuin aivan eri hedelmiä.

Cruz de Juanarille nousu jäi päivän jälkeen kuitenkin vähän mietityttämään. Jos kumminkin?

Seuraavalla kerralla etsimme polun pään ja lähdimme nousemaan. Ihan vähän matkaa vain, iltakin jo tulossa, mutta ajattelimme, että katsotaan nyt, miltä se näyttää.

Rinteessä syntyi päätös. Huomenna. Tullaan uudestaan ja katsotaan, miten ylös päästään.

Aamupäivällä Juha katsoi ylös, eikä sanonut paljon mitään.

Vähän mietteliäänä tuijotin minäkin edessä olevaa polkua. Mielessä pyörivät äidin sanat: ”Joka paikkaan tekin meette.”

Eikä nousu helppo ollut. Oli kiviä, mutkia ja jyrkkiä kohtia. Espanjalaiset lapsiperheet huikkasivat ohi mennessään iloisesti ”Hola!” ja näyttipä moni peukkuakin.

Tämän päivän sumuisessa säässä ihmettelimme, että reitille oli lisätty kiviä, sitä oli tehty pidemmäksi ja jyrkemmäksi.

Siinä keltaisina kukkivien pensaiden keskellä mentiin pikkuhiljaa ylöspäin. Vaikka ei tuo Juhan ilme niin kovin reippaalta näytä.

Takkikin piti lisätä päälle. Oli aika tuulista.

Jos tätä vielä vaikeutetaan, varmaan enää seitsemänkymppisinä emme mene.

Olemme käyneet huipulla jo neljä kertaa. Eikä mitään ole opittu edellisistä 🙂 Aina ihmetellään, miksi tällaiseen kivikkoon tekee mieli tulla kiipeämään. Ihan sama kuin avioliitossakin. Tuntuu, että ikinä ei mistään opi mitään. Samaa kiertoa kaikki. Nyt sanotaan näin 44 vuoden kokemuksella.

Kivikossa mentiin kuitenkin tänäänkin sinnikkäästi ylöspäin. Välillä vastoinkäymisissä kontaten.

Maisemien kuvaaminen antoi luvan pikkuisen huokaista välillä.

Mitä korkeammalle mentiin, sitä hienommat näkymät taas olivat. Tuolla alhaalla ovat oliivipuut ja niiden välissä kiemurteleva tie, jota tulimme. Tämä kuva on joltain edelliseltä kerralta. Tänään oli kovin sumuista.

Ylempänä myös kivikko alkoi hetkittäin näyttää epätoivoiselta. Olihan se hullua meidän iässä ja meidän kunnolla, mutta mentiin pikkuhiljaa, mutka mutkalta, kivi kiveltä, sauvojen kanssa taiteillen ja taukoja pitäen. Kun oli kerran luvattu.

Viimeinen rinne oli viedä uskon onnistumiseen.

Mutta kyllä me lopulta siellä jossain vuoren huipun reunalla olimme niin kuin tässä edellisellä kerralla otetussa aurinkoisessa kuvassa.

Ja lopulta oltiin siellä, minne pitikin mennä. Vuoren huipulla on risti. Tarinan mukaan sen ovat pystyttäneet merimiehet, jotka olivat merihädässä. Kun laiva oli uppoamassa, Virgen del Carmen ilmestyi vuoren huipulle. Merimiehet lupasivat pyhimykselle, että jos heidän henkensä säästyy, niin he rakentavat ristin laivan romuista. Täällä pidetään kerran vuodessa myös messu.

Edellisillä kerroilla me istuimme espanjalaisperheiden seurassa syömässä eväitämme.

Nuoremmat vaeltajat istuivat lähempänä rinteen reunaa katsellen rennosti Marbellan näkymiä.

Ensimmäisellä nousukerralla joku oli ehkä seurannut meidän tuloamme. Yksi huolestunut perheenisä tuli kertomaan, että vuoren toista puolta voisi laskeutua alas reittiä, joka ei olisi yhtä jyrkkä kuin tuloreittimme. Muchas gracias! Lähdettiin alas, mutta eivät ensimmäiset kymmenet metrit kovin loivia olleet nekään.

Eikä se nytkään helppoa ollut. Juhan ilme kertoo: ”Hui kauhistus, tuoltako me juuri tultiin!” No tultiin. Askel kerrallaan varovasti astuen, sauvoihin tukeutuen, toinen toistaan auttaen, mutta tultiin!

Ensimmäisellä kiipeilykerrallamme espanjalaisten kanssakulkijoiden huolenpito jatkui. Pähkäilimme viittoja ja heti tuli joku neuvomaan, että tuo reitti vie parkkipaikalle ja tuo toinen Conchalle, jonne meidän ei kannata kääntyä.

Olen ihan samaa mieltä, Concha on ikuisesti saavuttamattomissa. Siellä käyvät nuoret aktiivireippailijat, jotka saattavat pistäytyä Cruz de Juanarilla ensin välipalalla.

Laskeutuminen huipun takaa toista rinnettä oli alun jälkeen helpompi. Pitempi kyllä, mutta loivempi. Silloin ensimmäisenä aurinkoisena päivänä oli myös vastaantulijoita, joista ainakin osan kuvittelisin jatkaneen suoraan Pico de Conchalle pistäytymättä Cruz de Juanarille ollenkaan. Nyt näimme koko reissullamme viisi muuta vaeltajaa.

Tällä reitillä näkyi männyissä myös reilusti männynkulkuekehrääjän pesiä. Tämä on aikamoinen riesa täällä.

Tie laskeutui lopuksi rauhalliseksi ja tasaiseksi metsäpoluksi ja tuli jälleen alas oliivipuiden keskelle.

Refugio de Juanarista tuli meille ensimmäisten kertojen jälkeen lempparikohde, jossa olemme käyneet ensi valloituksen jälkeen useitakin kertoja. Veimme sinne vierailulla olleen serkkupojan syntymäpäiväretkelle, ja hän totesi, että hänellä ei ole koskaan ollut niin kivaa syntymäpäivää. Parin muunkin ystävän kanssa olemme siellä piipahtaneet. Emme kuitenkaan noilla vuorenhuipulla vaan niillä näköalapaikoilla.

Cruz de Juanarille asti kiipeämistä en osaa nimetä samalla tavalla lempparikohteeksi, ennemminkin haasteeksi, joka tekee mieli ottaa.  Suoritus on meidän ylärajoillamme, mutta pystyimme siihen tänäänkin, 44-vuotishääpäivämme, ja se tunne yhdistyneenä hienoihin maisemiin on varsin palkitseva. Katsotaan, kuinka monta vuotta vielä jaksamme. Vähän pyörii mielessä sekin, että yhden kerran toinen meistä astui rinteessä sopivasti pienen irtokiven päälle, ja toipuminen kesti monta viikkoa. Kannattaako riskeerata? Juha sanoo usein, että läheiset voisivat ottaa häneltä plektran pois sitten kun soittaa D6-soinnun, kun piti soittaa Hm7. Pitäisikö antaa lupa ottaa myös sauvat pois, sitten kun emme itse ymmärrä, etteivät kaikki vuoret ja kivikot enää ole meitä varten?

Vai onko tämä näkymä ja tunne perille pääsystä sittenkin kaiken vaivan arvoinen?

Tänään olimme vuorella kahdestaan ja otimme itselaukaisijan avulla kuvan saavutuksestamme. Ulkoilutakki lepattaen juoksin Juhan viereen sumuiseen kuvaan.

Sitten katoimme juhlakahvit kiven reunalle.

Kyllä hääkuvasta on tovi kulunut. Morsiustyttönä ollut pikkusiskonikin täyttää kesällä 50 vuotta.

Sinne jäi vuori taaksemme sumuun tänään.

Ja vielä muutama käytännön juttu, jos joku muukin haluaa vaikka juhlia hääpäiväänsä kiipeilemällä kivikossa. Näin tänne pääsee Fuengirolan suunnasta:

Ja tässä maastokuva. Autojen parkkipaikka on vähän tuon punaisella nastatun Refugio de Juanarin jälkeen, oikeassa reunassa näkyy Mirador del Corzo, alhaalla Mirador de Juanar ja sen vasemmalla puolella Cruz de Juanar, jonne kiipesimme. La Conchan huippu on myös kartalla, mutta se ei enää ole meidän saavutettavissamme.

Vielä Wikilociin tallentamani reitti kulkemastamme matkasta.

Cordoban ihanat sillat, illat, patiot, linnat ja moskeija

Melkein hävettää nyt, että Cordoba on ollut niin pitkään odotuslistalla. On nähty Barcelona, Madrid, Bilbao, San Sebastian, Zaragoza, Sevilla, Granada, Valencia, Malaga, Marbella, Torrevieja ja valtava määrä kaikenlaisia pienempiä paikkoja – ei ole vain sattunut tämä upea kaupunki ennen matkan varrelle. Enkä toisaalta ole halunnut lähteä sinne myöskään pelkälle päiväretkelle, vaikka niitäkin olisi usein ollut tarjolla Costa del Solin suunnasta. Esimerkiksi tässä on siihen yksi hyvä syy:

Tulimme paikalle keskiviikkona iltapäivällä. Hostal Alcázar oli aivan Alcázar de los Reyes Cristianos -linnan nurkilla ja korttelin päässä Mesquitasta. Auton sai isännän kortilla kätevästi läheiseen vartioituun parkkihalliin (10€/vuorokausi), joten moni asia oli aivan kohdallaan. Autolla ei päässyt ihan ovelle, joten jouduin ensin hakemaan paikan yksin. Sisääntuloaula oli hauskasti täynnä muistolautasia eri maista ja liekö isäntä ollut vähän liiankin innokas taas saamaan vieraan Suomesta, vai miksi koin, että olalleni liukunut käsi oli  kymmenen sekunnin tuttavuuden jälkeen vähän liiankin tuttavallinen? Ystävällisesti hän lähti luotsaamaan meidät parkkihalliin.

Hetken päästä olimme jo katselemassa vanhan kaupungin hienoimpia näkymiä. Alcázar de los Reyes, palmut ja appelsiinipuut – ihan lyömätön yhdistelmä!

San Rafaelin korkeuksiin kohoava patsaan juurelta kävellään Roomalaiselle sillalle.

Roomalaisella sillalla olivat kaikki muutkin turistit, mutta eipä siellä helmikuussa mitään tungosta ollut.

Teimme pitkän kävelylenkin joen toisella puolella. Aurinko alkoi laskea ja otin kuvan keltaisesta niitystä Parque de Mirafloresin reunoilla. Oli mieltäkin rauhoittavaa vain vaellella hämärässä yksikseen. Koin oloni ihan turvalliseksi, vaikka Juha oli jäänyt rannan penkille istumaan.

Kiertelimme yhdessä vielä sillat, seisoskelimme Puente de Mirafloresilla katselemassa jokea ja iltavalaistukseensa syttyvää maisemaa.

Kävelimme rantaa pitkin takaisin Roomalaisen sillan ohi.

Teimme vielä reippaan kävelylenkin Puente de Rafaelin kautta uudelleen vanhaan kaupunkiin.  Plaza de Andalucian liikenneympyrän suihkulähde oli kauniisti valaistu.

Aukion reunalla olevat appelsiinipuut olivat iltavalaistuksessakin näyttäviä.

Vanhassa kaupungissa Avenida de Alcázarin varrellakin piti pysähdellä kuvia varten.

Vielä viimeisenä iltakuva samasta paikasta, josta kierroksemme alkoi.

Seuraavana aamuna yllättävän tuttavallisen isännän ote jatkui samaan tapaan. Minä ja toinen aamiaisella ollut nainen saimme silmäniskun ja tarjouksen tulla keittiön puolelle nauttimaan yhdet konjakit tuoremehun, kahvin, paahtoleivän ja marmeladin jälkiruoaksi. No ei.

Siispä nähtävyyksiä suorittamaan. Päänähtävyys Cordobassa on tietysti Mesquita, moskeija, joka maurien kukistamisen jälkeen ensin piti purkaa, mutta sitten jätettiin paikoilleen ja muutettiin katedraaliksi. Alkuperäiset holvikäytävät ovat vaikuttava näky.

Mesquita on siis maureilta valloitettu ja muutettu kristilliseksi kirkoksi rakentamalla pylväskäytävien reunoille kappeleita ja keskelle katedraali. Joku voi kokea tämän ristiriitaisenakin, mutta mitäpä me enää viisisataa vuotta sitten tapahtuneille asioille voimme. Itse koin kunnoittavana, että alkuperäinen miljöö oli säilytetty ja sen rauha ja koko ajan ympärillä kaikunut urkumusiikki loi vierailulle rauhallisen tunnelman.

Katedraali oli valtavan hieno. Istahdimme penkille ja vain katselimme kattoa ja koristelua.

Sisäpihalla oli taas polut täynnä näitä pikkukiviornamentteja.

Kirkon torniin olisi voinut kiivetä katselemaan maisemia.

Sen sijaan Alcázar de los Reyes Cristianos -linnoituksen torniin kiipesin. Oli kiva näkymä taas Roomalaiselle sillalle ja kaupungin yli vuorille.

Juha otti kuvan. Kyllä minä tuolla olen.

Meille sattui sekä hyvä että huono tuuri valitsemamme päivän suhteen. 28.2. on Día de Andalucia. Hyvä tuuri oli se, että linnaan oli sen kunniaksi vapaa pääsy. Ja huono tuuri se, että vapaapäivä ja vapaa pääsy olivat houkutelleet paikalle satamäärin muitakin. Puistossa jonottelu kesti yli puoli tuntia.

Väkimäärä ei kyllä linnassa ja sisäpihan aukioilla paljon näkynyt, koska sisään päästettiin vain ryhmä ihmisiä kerrallaan. Ihania pikkulampia, puita, kasveja ja jopa rauhaa.

Andalusian päivä vaikutti vähän ohjelmaan. Yllättäen tuli kiire. Jonot moskeijaan ja linnaan olivat vieneet aikaa ja päivän kunniaksi myös seuraava ajattelemamme kohde eli Palacio de Viena sulki normaalia aikaisemmin eli kolmelta. Emme halunneet tuhlata aikaa sinne vaeltamiseen ja niinpä vastoin tapojamme otimme taksin. Ei ollut hinnalla pilattu. Vitosella olimme hetkessä palatsin sisäänkäynnillä.

Itse palatsiin olisi päässyt myös opastetulle käynnille, mutta meidän suurin kiinnostuksen kohteemme olivat kauniit eri aikakausien patiot sisäpihalla. Niistä ja niiden historiasta on upeaa lisätietoa täällä: Palacio de Viena.

Tietysti katselimme myös varpaisiimme kulkiessamme jälleen kerran näiden kiviornamenttien päällä.

Helmikuussa eivät patiot vielä olleet täydessä kukassa, mutta kauniita silti.

Lähdimme pikkuhiljaa ja nyt kiireettä mutkittelemaan takaisin päin. Kaduilla oli kaikkea kivaa kaunista taas.

Yhtäkkiä olimme niin hienon rakennuksen edessä, että jouduimme ihmettelemään, miksi tästä ei mainita turisti-infosivuilla niin kuin moskeijasta ja kristittyjen kuninkaiden linnoista. Palacio de la Merced ei olekaan kovin avoin yleisölle, se on maakunnan hallintorakennus. Sisäpihan patiolle pääsee tiettyinä aikoina, mutta googlettaessani tietoa paikasta, törmäsin usein sellaiseen arvioon, että rakennuksen paras puoli on tässä. Koristeellinen julkisivu. Ja sitten se sisäpiha, mutta niitä näkee muuallakin. Vieressä on rauhallinen puisto Jardines de la Merced.

Kävelimme kohti vanhaa kaupunkia.

Leppoisa vapaapäivän tunnelma oli aistittavissa kaikkialla. Ihmiset olivat liikkeellä perheinä ja ryhminä. Lapsille oli hupia ja ihmiset istuskelivat aukioiden suihkulähteillä. Alkoi tehdä mieli jäätelöä ja se löytyi kyllä. Lasillisellekin olisi voinut toki istahtaa.

Syvällä vanhan kaupungin sydämessä on yksi Cordoban kuvatuimmista paikoista: Calle de los Flores. Se on pieni kapea katu, jonka reunoilla on tolkuton määrä kukkaruukkuja ja jonka päässä näkyy Mesquitan katedraalin torni. Vierailuaikani oli kuitenkin vallan väärä. Kujalla oli satamäärin väkeä ja yksi jos toinen nuoripari ottamassa suuteluselfietä hienossa ympäristössä. Oma kuvani ei tee yhtään oikeutta paikalle, en paljon pystynyt pysähtymään ja zoomailemaan. Eikä kirkon torni tullut kuvaan ollenkaan, se hukkui taivaan valoisuuteen.

Juha oli sillä aikaa kiltisti jäänyt odottelemaan yhdelle aukiolle ja katselemaan, miten lapsia viihdytetään Andalusian juhlapäivänä. Hevosen taputtelulla ja selfieillä hevosen kanssa tietysti.

Matkamuistokojujen tarjonta alkoi enteillä sitä, mitä vielä tänään tapahtuisi. Cordoba on kuuluisa myös kukkapatioistaan. Niitä tullaan ihailemaan erityisesti patiofestivaalin aikaan toukokuun alkupuolella.

Kukkia kyllä löytyi joka paikasta nytkin.

Tällaisessa paikassa pääsee kiertelemään kotipatioita San Basilion kortteleissa. Yksittäisiä kukkapatioita varten käydään ostamassa muutaman euron lippu ja sitten vain mennään kartan mukaan ja poikkeillaan sisäpihoilla. Tää oli todella kiva!

Kukkia, ruukkuja, portaita, ihan hämmennyksiin asti. Näimme senkin, miten näitä kastellaan. Pitkän varren päässä on vesipurkki ja siitä sitten kaadetaan ruukkuun. Miksi en ole tätä hoksannut kotipihalleni? Ensi kesänä amppelikukkieni kastelu kyllä hoituu sujuvammin.

Keinutuoli houkuttelee viipymään – eikö?

Ja ihan kuin elävät ruukut eivät riittäisi. Seiniin on maalattu aina kukkivia ja helppohoitoisia versioita.

Näissä rakennelmissa on varmasti kesällä vielä enemmän nähtävää.

Rikkaan päivämme ilta alkoi olla tässä vaiheessa. Isäntämme taisi odotella hostalimme edessä vielä uusia vieraita.

Ilta houkutteli vielä kuitenkin uudelle kävelylenkille. Onneksi! Nyt onnistuin saamaan sen rauhallisen tunnelmakuvan Calle de los Floresista.

Automatkamme viimeinen ilta Cordobassa päättyi näin Cordoban parhaaseen tunnelmaan.

Seuraavana aamuna ajoimme Costa del Solille. Kyllä sieltäkin kirjoitettavaa riittää. Jos haluat olla kuulolla, käy tykkäämässä Facebook-sivustamme täällä: Espanjaan Espanjassa Espanjasta.

Ja toivottavasti ehdit itse joskus tähän ihastuttavaan Cordobaan. Päiväretki on tietysti parempi kuin ei mitään, mutta iltatunnelmat kannattaa kokea myös, jos mahdollista.

Ennen matkaani luin kivat kirjoitukset Cordobasta Unelmatrippi-blogista:

Córdoba ihastuttaa upeilla rakennuksillaan ja pienillä kujillaan

Linnassa Córdobassa: Alcázar de los Reyes Cristianos

Córdoban katedraali La Mezquita – rakennus, jossa historia kerrostuu

 

¡Feliz cumpleaños mi cariño!

Hay muchas cosas muy hermosas, disfrute!

Koko päivän olen etsinyt Ailalle syntymäpäiväruusuja. Otin kuvia kaikista näkemistäni kukista.

Nyt tarvitsen parviälyä: Onko joku näistä kukista sukua ruusulle? Tai edes muuten tarpeeksi hyvä syntymäpäiväkukka vaimolle?

Ruusu 1. Ei taidakaan olla ruusu, taisi tulla pomeranssi.

Ruusu 2.

Ruusu 3.

Ruusu 4. Teksasin keltaruusu?

Ruusu 5. Ainakin monet ruusut ovat punaisia.

Ruusu 6.

Ruusu 7.

Ruusu 8.

Ruusu 9.

Ruusu 10. Ruusupuu?

Ruusu 11.

Ruusu 12.

Ruusu 13. Seinäkiipimäruusu?

Ruusu 14. Ruusukaktus?

Ruusu 15.

Ruusu 16. Kameleonttiruusu?

Ruusu 17.

Ruusu 18.

Ruusu 19.

Ruusu 20. Purkkiruusu?

Ruusu 21. Viherruusu?

Ruusu 22. Käviskö edes tämä?

 

Jätä kommentti ja kerro, miten onnistuin. Kaikki ruusut kuvattu tänään Suomen eteläisimmässä kaupungissa.

El Escorial ja Segovia

”Buenos dias! El monasterio esta cerrado hoy y abierto mañana a las diez, y El Valle de los Caídos también. Los pasaportes, por favor.”

Eli suomeksi: ”Hyvää iltapäivää! Luostari on tänään kiinni, avataan huomenna kymmeneltä samoin kuin Kuolleitten laaksokin. Saanko passinne?”  Tervehdys osoitti tiivistetysti sen, miksi kukaan koskaan tulee San Lorenzo del Escorialiin. Saimme tiedot aukioloajoista heti hyvän päivän toivotuksen jatkeeksi ennen kuin olimme ehtineet  kysyä edes karttaa, saati sitten kirjautua hotelliin tai saada huoneen avainta.   Paikkakunnalla ei  oleteta olevan mitään muuta nähtävää kuin luostari ja Kuolleitten laakso.

Lähdimme kuitenkin iltakävelylle pieneen sympaattiseen paikkaan todentamaan epäilymme. No, eipä siellä juuri mitään ollut, mitä olisi erityisesti pitänyt nähdä. Pieniä putiikkeja, terasseja ja nätit kukkivat puut luostarin puutarhassa ja katujen kulmissa, mutta eipä kylässä mitään vikaakaan ollut helmikuun lopun iltana.

Hyvissä ajoin ennen kymmentä seuraavana aamuna olimme syöneet aamiaisemme sen toisen hotellivieraan kanssa ja olimme jo kävelemässä luostariin. Juhan oli vaikea salata tunteitaan, kun hän näki pari luokallista pieniä koululaisia olevan tulossa samaan paikkaan.

Luostarirakennus on ollut tärkeä osa Espanjan kuninkaallista historiaa. Se on ollut  kahden kuninkaallisen suvun eli Habsburgien ja Bourbonnien  palatsina vuosisatoja ja sinne on haudattu kaikki Espanjan kuninkaalliset. Ja totta kai paikka on Unescon maailmanperintökohde.

Nykyisin siellä kuljetaan ihmettelemässä upeaa kirjastoa, basilikaa, kuninkaitten asuntoja, arkkitehtuuri- ja taidemuseoita ja kuninkaitten hautakammioita. On se ehdottomasti käymisen arvoinen. Jos ei ole automatkalla, kuten me, vaan esimerkiksi Madridissa, se sopii hyvin käyntikohteeksi sieltä käsin. Tunnin junamatka tai bussimatka.

Sisällä kuvaaminen oli kiellettyä, mutta ei sille mitään voi, että vartijan kääntäessä selkänsä, joitain hutilaukaisuja pääsee syntymään, kun kohde on oikeasti vaikuttava.

Ensimmäinen tuli hienosta holvista, jonka seinillä oli maalauksia Raamatun tapahtumista.

Toinen portaikon katosta.

Kolmas yhden kappelin katosta.

Seuraavat kaksi hautaholvien puolelta. Tässä kuninkaallisia hautoja.

Ja tämä kuva on lasten hautaholvista.

Paikassa oli niin paljon hienoa nähtävää, että piti ostaa itselle opaskirja, että jäi kuvia muistoiksi asti. Onneksi ostin, kuvat ovat minulle aivan tolkuttoman tärkeitä. Tässä kirjasta kolme aukeamaa.

Kuninkaiden hautakammiossa oli kuninkaiden arkkuja päällekkäin pyöreän holvin seinillä. Vaikuttavaa.

Kirjasto, aivan upea kattoholvi.

Kuninkaiden asuntojen loistoa. Mahtaisiko uni tulla tällaisessa makuuhuoneessa?

Upea puutarha ei ollut tähän aikaan vuodesta auki yleisölle. Näimme puutarhureita työssään ja saimme kuvat geometrisista muodoista ja kukkivista puista aidan takaa.

Kolmentoista kilometrin päässä luostarista on Kaatuneiden laakso eli  Santa Cruz del Valle de los Caídos, jossa on Espanjan sisällissodassa kuolleitten muistomerkki.

Kaatuneiden laakson monumentin rakensivat pakkotyöhön tuomitut tasavaltalaiset vuosina 1940-1958. Tällä hetkellä Espanjan hallitus haluaa siirtää Francon jäännökset sieltä muualle. Ajatus liittyy siihen, että Francon haudan vuoksi monet espanjalaiset kokevat Kaatuneiden laakson olevan jonkinlainen kunnianosoitus joukkomurhalle ja paikkaa pidetään viimeisenä fasistijohtajan monumenttina. Francon aikana tapettiin ja vangittiin kymmeniätuhansia toisinajattelijoita. Diktaattorin  hallintokausi on Espanjan nykyhistorian suurin kipupiste.

Vielä Francon jäännösten siirtäminen ei ole onnistunut. Omaiset vastustavat sitä ja poliittisestikin asia jakaa mielipiteitä.

Vähän ristiriitaisissa tunnelmissa lähestyimme siis paikkaa. Halusimme sen nähdä, mutta toisaalta emme oikein olleet varmoja, mitä sinne suuntaavista turisteista ajatellaan.

150 metriä korkea kiviristi kohoaa kukkulan yläpuolelle. 

Sen alle on louhittu valtava katedraali.

Ulkopuolella olevat pylväät kätkevät taakseen vaikuttavan pylväskäytävän.

Täälläkään ei saanut kuvata sisällä. Ostin pari postikorttia, joissa on tuo kiistanalainen Francon hauta ja sen takana oleva kappeli.

Ristiriitaisissa mietteissä katselimme Katedraalin edestä avautuvaa maisemaa. Tai ehkä ei edes ristiriitaisissa, koska diktaattorin valtakausi ja sen aikaiset asiat ovat ehdottomasti jotain, jota emme voi itse hyväksyä. Mutta mitä kuolleille pitäisi tehdä nyt?

Espanjan nykyhallitus pelkää hautamuistomerkistä muodostuvan jonkinlaisen nationalistien ja äärioikeistolaisten pyhiinvaelluskohteen. Tällaisena helmikuisena tiistaina tuollaisten joukkomielenosoitusten mahdollisuus ennemminkin huvitti. Pari hassua turistia koko kentällä, sisällä enemmän vartijoita kuin turisteja ja parkkipaikka olisi ollut ilman meidän autoamme typötyhjä.

Tyhjältä parkkipaikalta lähdettiin suorittamaan seuraavaa kohdetta, mikä ei ihan pieni ollutkaan. Ajettiin lähes 50 km takaisin pohjoista kohti ja tultiin Segoviaan. Juha kyseli matkalla, olisiko kaupungilla mitään yhteyttä kitaristi Andres Segoviaan, mutta ei. Kyllä tämä muusikko syntyi Linaresissa Andalusiassa, opiskeli Granadassa ja kuoli Madridissa. Sain Juhan silmät loistamaan, kun kerroin, että Segovia soitti sekä sormenpäillä että kynsillä.

Reilun puolen tunnin ajon jälkeen olimme parkkitalossa lähellä Segovian Akveduktia ja tällainen näkymä odotti tullessamme portaat kadulle.

Segovian turisti-info oli myös saman tien tehtäviensä tasalla. Tuskin ehdimme kysyä ”mapaa”, kun hän jo pyöräytti kolme rinkulaa kartalle: Katedraali, Alcazar ja Akvedukti, jonka vieressä jo valmiiksi olimme. Ja oikealla kädellä viittaus kulman taakse oikealle: ”Aqui, la calle a la derecha…” Kysyin, olisiko jotain muuta tärkeää ja sain pari rinkulaa lisää. Kaupungin muurit ja juutalaisen hautausmaan.

Ja sinnehän me sitten, katedraalin suuntaan. Ihania pikkukujia pitkin.

Poikkesimme yhdelle näköalapaikalle, josta näkyi kaupungin yli Sierra de Guadarraman vuoriston lumihuipuille.

Plaza Mayorin laidalla tulimme ihanan koristeellisen Katedraalin luo.

Sisällä käyminen näytti taas ihan huikeita näkymiä.

Katselimme sisäpihalta tornia, jonne kuitenkaan en nyt lähtenyt kiipeämään.

Pieni pätkä reipasta kävelyä ja olimme Alcazarin linnalla.

Tässä kohtaa teimme työnjaon. Juha osti eläkeläislipun linnaan ilman torniin kiipeämistä ja minä ostin vain lipun torniin. Hyvä työnjako! Tosin Juhan ottamat kuvat linnan sisätiloista herättivät minussa vähän kateutta. Olisi ollut kiva nähdä nämäkin.

Itse kiipesin jälleen kerran kapeita kierreportaita linnan torniin.

Ja ihailin näköaloja sekä kaupunkiin että vuorille. 

Asetelma tarjosi taas mahdollisuuden ottaa kaksi meille tyypillistä kuvaa: ”Tonne se taas kiipesi.”

Ja ”Tonne se taas jäi.”

Segovian ravintoloiden turisteille tarjoama annos on kokonaista savustettua possua ”Cochinillo”. Emme olleet liikkeellä päivällisaikaan, joten päätimme nauttia oman possumme kahvilan tarjoamana keksinä.

Turisti-infon meille ruksaamat kaupungin muurit oli helppo käydä paluumatkalla, poikkesimme vain seuraavalle kadulle niiden suuntaan linnalta palatessamme.

Yksi suloinen yksityiskohta segovialaisessa katunäkymässä olivat nämä koristeelliset seinät. Niitä oli kaikkialla.

Auringon jo vähän laskiessa olimme takaisin valtavan suurella akveduktilla.

Ja pitkän päivän päätteeksi haimme auton parkkihallista ja lähdimme ulos kaupungista samalla silmäillen lähintä mahdollista huoltoasemaa. Segovian ja San Lorenzo El Escorialin välillä ei kuitenkaan ollutkaan ainuttakaan ja loppumatkalla teimmekin työnjaon: Juha ajoi varovasti ja minä rukoilin kaikin voimin. Yhteistyömme toimi, varsinkin kun viimeiset viisi kilometriä oli kohtuullista alamäkeä. Kurvasimme huoltoasemalle ja kuitista näkyy, että 70 litran tankkiin meni 70,007 litraa. Joskus menee jännäksi.

Vielä yksi etappi raportista jäljellä ennen perille tuloa. Kaksi yötä Cordobassa olivat ehdottomasti sen arvoisia.

Jos tykkäät nähdä helposti, milloin teksti siitä valmistuu, käy tykkäämässä meidän sivustamme Facebookissa.