Monthly Archives

maaliskuu 2019

Casares – jäi syy mennä uudelleen

Casares mainitaan Espanjan kolmen valkoisimman kylän joukossa Frigilianan ja Casarabonelan ohella. Aurinkoisena päivänä seinistä heijastuva valo melkein häikäisee, ja taas kerran edessä on kaunis kylä kauniissa maisemassa. Ja kuvaan kuuluu  tietysti myös kylän takana mäellä olevat linnan rauniot ja kirkko.

Ajoimme Casaresiin Esteponan suunnasta reilut kymmenkunta kilometriä sisämaahan päin. Juuri ennen Casaresia oli iso viitta ilmaiselle parkkipaikalle. Siitä käännyimme, ja ihmeeksemme parkkipaikka oli heti siinä mäen päällä näköalapaikan vieressä. Olimme kovin tyytyväisiä, koska mäen päältä oli Casaresiin varmaan paras näkymä.

Meiltä jäi huomaamatta, että oikeasti parkkipaikan viitoitus jatkuikin pidemmälle alamäkeen ja niin luulimme kääntyneemme väärin, palasimme takaisin tielle ja ajoimme tietä eteenpäin. Parin kilometrin päästä oli uusi viitta ilmaiseen parkkiin. Ei siis hätää – paitsi että viitoitusta seuraamalla tulimme kylän keskusaukiolle, jonka jälkeen viitoitus johtikin umpikujaan.

Takaisin lähtöpisteeseen, ja nyt tajusimme ajaa näköalapaikan ohi pitkälle alamäkeen ja isoon parkkitaloon.

Aika mielenkiintoista, että se toinen viitoitus oli jätetty paikoilleen, vaikka keskusaukiolta parkkitaloon johtava katu oli tällaisessa kunnossa:

Mitäpä sitä viitoitusta purkamaan, tilapäisiähän nuo katurempat ovat. Ja varmaankin kesällä taas turistitkin pääsevät ajamaan mistä vain.

Mut hei, nyt näyttää siltä, että aloitin turhan negatiivisesti tämän ihanan kylän kuvaamisen!

Ihan turhan parkkipaikkasählingin jälkeen nimittäin istahdimme keskusaukiolle terassille lounaalle. Sain yhtä suosikeistani ”gambas pil-pil” eli valkosipulilla maustetussa oliiviöljyssä lilluvia katkarapuja ja Juha maistoi vuohenlihaa.

Aukion keskellä on suihkulähde, Fuente de Carlos III, joka on peräisin 1700-luvulta.

Aukion vieressä on myös kylän tärkeimmän merkkihenkilön Blas Infanten patsas. Blas Infante oli ”andalusialaisuuden isä”, poliitikko, asianajaja ja kirjailija, joka herätti maakuntahenkeä. Hän loi  myös Andalusian lipun ja hymnin. Ei ole mikään ihme, että hänet teloitettiin sisällissodan alkamisvuonna 1936.

Casaresin nähtävyyksiin listataan ainakin neljä merkittävää kirkkoa. Niistä yksi eli Iglesia de San Sebastián on keskusaukion eli Plazan laidalla. Se oli ainoa, jonka näimme myös olevan auki.

Suurin osa nähtävyyksistä on mäellä, jolta linnan rauniot, Centro Cultural de Blas infante ja Ermita de la Vera Cruz  näkyvät joka suuntaan. Pienet kauniit sokkeloiset kadut johtavat mäelle.

 

Mäeltä on taas upea näköala kaupungin yli. Etualalla oleva modernin kerrostalon näköinen rakennus on se ilmainen parkkitalo. Eli sesonkina tänne ilmeisesti odotellaan huomattavastikin enemmän kävijöitä kuin näin maaliskuisena maanantaina.

Terasseilta on upeita näkymiä taas joka suuntaan.

Kapeimmat kadut ja mutkaisimmat kadunkulmat ovat juuri ennen linnaa ja kirkkoa.

 

Linnan muurien ja sieltä avautuvien näkymien takia todellakin kannatti kiivetä.

Tuli jo mieleen Ronda, vain ilman turistiruuhkaa.

Kirkon juurella on myös yksi viehättävimmistä hautausmaista, jonka olen näissä espanjalaiskylissä nähnyt. Kauniitahan ne ovat kaikki, mutta tämä oli jotenkin erityisen kaunis ja hoidettu.

Lisäksi hautausmaa oli jännittävän sokkeloinen. Pienistä kulmista ja koloista pääsi kurkistelemaan milloin mitäkin kivaa maisemaa ympäröiville vuorille.

Ihana kaunis valkoinen kylä oli taas jo melkein nähty monesta suunnasta. Jäljellä oli oikeastaan jäljellä vain Blas Infanten kotitalo, josta oli tehty museo ja jonka vieressä oli myös kylän turisti-info. Olimme lukeneet, että museon opastaulut olisivat vain espanjaksi, mutta päätimme ottaa haasteen ja kävelimme alamäkeen.

Ja sitten suunnitelmat muuttuivat sekunnissa kokonaan. Otin yhden harha-askeleen jalkakäytävän reunalta ja samassa olin nenälläni kadulla. Ohikulkijat riensivät apuun, päähän sattui ja jostain valui verta vaatteille. Ei mennyt montakaan minuuttia, kun olin tällaisen kärryn kyydissä menossa lääkäriin. Eikä lääkäri odotuttanut.

Paluumatka Casaresista oli kovin toisenlainen kuin olimme suunnitelleet. Ajoimme lääkärin kehotuksesta Benalmadenan Vithas Xanitiin. Tunteja siinä meni, kun parikin lääkäriä tutki tilanteen ja varmisti seurannalla, että silmän kaksoiskuvat katosivat, ja pään ja käden vammat kuvattiin.

Matkavakuutus on hyödyllinen juttu. Eikä tästä ikävästä episodista onneksi tullut mitään tämän dramaattisempaa. Rillit rikki, nenä ruvella, silmä mustana, mutta tuollaiset eivät invalidisoi onneksi muutamaa päivää pitempään.

Kauniit kukat näyttivät hetken sumeilta.

Ja Casares oli ehdottomasti käymisen arvoinen. Kun käyt tykkäämässä meistä Facebookissa: Espanjaan Espanjassa Espanjasta, saat ilmoitukset uusistakin jutuistamme.

Casarabonela – Andalusian valkoinen kylä vuoren rinteellä UUSI

Kaikki alkoi siitä, kun Juha tökkäsi umpimähkään etusormensa kartalle ja syötti navigaattorille läheltä löytämänsä hauskan nimen: Casarabonela. Siinä oli riittävästi vokaaleja ja hyvä rytmi.

Tämä alkujuttu on julkaistu syksyllä 2018. Jos haluat lukea vain uuden osan viimeisimmästä vierailustamme kaktuspuistoon ja vuorille, lue lopusta kaktuspuistosta eteenpäin.

Jälkeen päin Juha harmitteli, ettei tullut tarkistaneeksi korkeuseroja samalla. Navigaattorin ohjeet nimittäin veivät meidät suomalaisittain katsoen umpikujaan. Tuolta alhaalta tultiin ja ohje oli kääntyä ylös vasemmalle. Juha sahasi niin kauan, että pystyi kääntymään takaisin alas ja luovutti.

Jätimme auton kylän laitamille aika alas parkkiin ja lähdimme kapuamaan portaita ylös siihen suuntaan, jossa piti olla keskusaukio ja turisti-info. Aikalailla saikin portaita kiivetä. Mutta nättejä olivat kadut ja mikäs tässä oli mennessä, kun ei ollut kiirettä taaskaan mihinkään.

Osa kaduista oli hauskoja portaitten ja autoteitten yhdistelmiä. Portaat keskellä, autojen renkaat kulkivat niiden molemmin puolin.

Seinien yksityiskohdillekin oli aikaa.

Harmitti, että kirkkojen ovet olivat kiinni. Tämä fasadi kuuluu kirkolle, joka on rakennettu moskeijan tilalle tai sen pohjalta.

Lopulta olimme täällä. Komean Pyhän Apostolin kirkon vieressä.

Saimme käyttää opiskelemiamme espanjan fraaseja löytääksemme turisti-infon. Donde esta… aqui… gracias… Ja loput viittomin.

Infossa oli nuori ystävällinen kaveri, joka osasi englantia yhtä vähän kuin me espanjaa, joten tultiin auttavasti toimeen. Saimme kartan ja kuulimme, että kylässä on kauniita kirkkoja, kaktuspuutarha, pyhien esineiden museo ja linnan rauniot. Itse aukio nimi on Buena vista ja siitä on kaiteen vierestä hienot näkymät.

Kaveri tuli ystävällisesti vielä läheiselle aukiolle näyttämään meille suunnat ja kysyi, haluaisimmeko, että hän tulee mukanamme vielä pitemmälle. Lupasimme selvitä itse kartan kanssa, mutta kysyimme vielä, minne kannattaisi lähteä, jos haluaisimme patikoida vuorilla. Nuori mies mittaili meitä päästä varpaisiin ja silmät pyöristyivät, kun näytin hänelle kännykän näytöltä muutaman reitin, jotka olin Wikilocin sovelluksesta löytänyt. Joko hän ei uskonut patikointitaitoihimme tai ei ollut koskaan nähnyt yli kuusikymppisen naisen käyttävän kännykän reittisovelluksia. Lopulta hän näytti yhtä reiteistä ja sanoi, että se voisi sopia meille. Camino de la Dehesa, 12,33 km. Easy.

Kirkot ja museot olivat lauantaisena iltapäivänä jo kiinni, joten lähdimme linnan raunioiden suuntaan. Se ei ollut ollenkaan huono valinta. Vielä oli portaita kiipeämättä.

Arabilinnoituksesta ei tässä kalkkikivimaailmassa ollut kovin paljon jäljellä.

Mutta sinne, missä linna aikanaan oli ollut, oli rakennettu kaiteet näköalapaikan reunoille ja tuotu penkkejä, joten meillä oli hyvin mukavat, kotoisat ja ilmavat paikat kaivella esille päiväkahvit ja muut eväät.

Ja näitä maisemia ihaillen sitten istuimme penkillä kahvejamme juoden.

Ja vieläkin menimme vähän korkeammalle.

Paikallisen uima-altaan terassilta oli lisää näkymiä yli koko Casarabonelan.

Portaat alkoivat jo loppua, mutta kiipesin vielä rinteelle katsomaan, paranisivatko maisemat. Tässä vaiheessa Juha jo lopetti kiipeämisen, eli tämä on päivän ”Tuolla se taas menee” -kuva.

Ja olivathan ne rinteet sieltä vielä mielenkiintoisemman näköiset.

Auringon laskiessa sain vielä itsestäni mukavan selfie-varjokuvankin vasten kaunista ja avaraa maisemaa.

Alas laskeutuessa kuvattavaa riitti.

Alas kävellessämme etsimme vielä kaupungin portin.

Sen edessä oli näköalatasanne jälleen kohti auringon laskua ja vuoria.

Patikointi vuoren rinteille jäi tältä lauantailta, mutta palasimme maanantaina.

Tällä kertaa tiesimme ajaa auton Calle Lobon parkkipaikalle eksymättä kylän sokkeloihin.

Availin kännykästäni Wikilocin reittikarttaa, kun tuosta aidan vierestä mies huikkasi englanniksi ja kysyi, tarvitsemmeko apua. Hän sitten kuvaili tarkalleen, minne menemme ja millaista siellä on. Lopuksi hän toivotti hyvää matkaa ja sanoi, että jos hän näkee isojen lintujen kaartelevan vuoren päällä, hän tietää, että me emme selvinneet. Kiitimme, mutta ajatus tuosta mahdollisuudesta vähän mietitytti kyllä.

Päätimme nauttia ja ottaa rennosti ja nappasin ekan kuvan heti seuraavasta portista.

Hetken päästä katsoimme taaksepäin ja otimme vielä kuvan autosta ja parkkipaikasta. Nämä ovat niitä kuvia, joita tulee otettua ”siltä varalta, jos…” Yksi käytännöllinen ajatus on myös se, että kuvaa voi näyttää jollekin paikalliselle, jos sattuu eksymään, eikä löydä autolle takaisin. Näitä meillä on aina.

Rinteelle vievä väylä oli nimeltään Roomalainen tie.

Puolivälissä oli ensimmäinen evästauon paikka. Juha istahti selin rinteeseen, ettei korkeanpaikankammoisen eväshetki menisi pilalle. Kuvasta hän sitten näki, kuinka hienoissa maisemissa oltiin.

Korkean paikan kammoon voi ilmeisesti jonkin verran itseään myös siedättää. Myöhemmin siihen tarjoutui hyviä mahdollisuuksia. Eikö olekin hyvä yritys jo?

 

Parisen tuntia oli noustu, vanha roomalainen tie näytti edelleen tältä, ja Juhan ilmekin on vähän huolestunut.

Päivä oli aika sumuinen. Sumuinen maisema oli silti vaikuttava.

Kylä oli kaukana alhaalla.

Noin kolmen kilometrin nousun jälkeen kivikko loppui ja vuoren rinteellä kiemurteli näin helppo tie. Sillä tuli vastaan jopa muutaman moottoripyörän letka. Kaikki hymyilivät ja tervehtivät meitä. Muita ihmisiä emme sitten koko matkalla nähneetkään. Vähän yllättävääkin, koska reitti oli todella hieno ja sää hyvä.

Tältä kohdalta tehtiin kylttien mukaan jotain base-hyppyjä laskuvarjolla. Huh!

Kun näimme reittiprofiilista, että olimme saavuttaneet reitin korkeimman kohdan, oli selfien aika. Juha kyllä kyseenalaisti koko homman. Olisi kuulemma helpompiakin paikkoja, joissa voisi kuvia ottaa.

Oli myös syytä juhlia ja kaivaa esille suomalaiset konvehdit.

Maisemaa olisi voinut katsoa kauan, kauan, kauan.

Tuliko juhlittua liian aikaisin?

Hyvältä tieltä piti poiketa alas pienelle kiviselle polulle, joka veisi noin kolmisen kilometriä alas takaisin kylään.

Näissä maisemissa aloimme jo sääliä toistemme nilkkoja ja polvia ja tulimme varsin varovaisesti ja hitaasti alas.

Juha lainasi minulle jo toista sauvaansa pahimmissa kohdissa.

Pientä painetta alkoi aiheuttaa se, että aurinko alkoi jo olla alempana. Emme halunneet olla kivisellä polulla keskellä metsää enää pimeässä. Näitä maisemia olisi muuten voinut pysähtyä katselemaan pitemmäksikin ajaksi.

Ennen kylään tuloa oli reitin varrella kuitenkin vielä kiva näköalapaikka, Area Recreativa Llano de Cristobal (jonne kartalta katsottuani ilmeisesti pääsisi kylästä myös autolla). Uskomatonta, mutta vielä tässä vaiheessa päivää melkein juoksin ottamaan sieltä vielä pari kuvaa. Hämärä alkoi olla uhkaavaa.

Ja niin siinä sitten kävi, että kun lopulta tulimme metsäpolun jälkeen autotien varteen, oli jo näin pimeä. Viime hetkellä tulimme ulos metsästä.  Meiltä oli mennyt matkaan noin seitsemän tuntia. Alun perin reittisuunnitelma oli 12,33 km, mutta tehtyämme pienen reittimuutoksen helpommalla tiellä, kokonaismatka oli lähes 15 km. 

Vielä parikymmentä minuuttia kylän toiselle puolelle autolle ja kännykän ruutua katsoessa oli jonkinlainen voittajafiilis. Me teimme sen! Näimme, että meidät aamulla parkkipaikalta matkaan neuvonut mies hääräili viereisen ravintolan tiskillä. Minä olisin mielelläni käynyt kiittämässä ja ilmoittamassa, että jos hän näkee korppikotkia vuorilla, ne eivät ole vaanimassa meidän jäännöksiämme, mutta mies näytti niin kiireiseltä, että emme sitten menneet.

Sormen tökkäyksestä alkanut seikkailumme on nyt siinä vaiheessa, että kaksi kivaa päivää Casarabonelassa on vietetty. Jos menemme takaisin, käymme ainakin siinä kaktuspuistossa ja viemme automme parkkiin vähän keskemmälle, esimerkiksi Buena vista aukion laidalle lähelle kaupungintaloa. Siellä oli muitakin.

Vielä Wikilocin sivulta kartta toteutuneesta reitistämme.

 

TÄSTÄ ALKAA TEKSTIN UUSI OSUUS, JOKA ON KIRJOITETTU MAALISKUUSSA 2019

Edelliseen lauseeseen olisin aivan yhtä hyvin voinut kirjoittaa: ”Kun palaamme vielä takaisin…”, koska totta kai palasimme. Ja ajoimme suoraan sinne kaktuspuistoon, joka on Malagan suunnasta tullessa ennen kylää.

Puistossa on kaksi osaa.  Ulkona on kaktuspuutarha, jossa on kaikenlaisia kaktusistutuksia ja sisällä on maanosittain jaettu näyttely, jossa on kullekin alueelle tyypillisiä kaktuslajikkeita. Sisäänpääsy maksaa muutaman euron ja infosta saa esitteen, josta lajikkeet ja istutukset löytyvät.

Tämän nähdessään Juha hihkaisi: ”Kallion Sirpan pitäisi tulla tänne, tässä olisi hienoja uusia ideoita virkkuumalleiksi!”

Kaktuspuutarhan ihailtuamme lähdimme ajamaan kylän ohi pohjoiseen, koska halusimme etsiä toisen reitin kylän yläpuolelle vuorille. Uskoimme, että sinne voisi löytää helpomminkin, kuin kiipeämällä vanhaa Roomalaista tietä, kuten ensimmäisellä kerralla olimme tehneet.

Ja löytyihän se! Kartalla reitin alku näyttää tältä:

Mutta karttapa ei kerro kaikkea, vaikka kuinka ilmakuva onkin. Ollessamme juuri lähtemässä pois auton luota saimmekin seuraa. Lampaita ja vuohia oli niin paljon, että annoimme niiden ihan suosiolla mennä ensin tuon kuvassa olevan polkumme ohi.

Vasta kun lauma oli turvallisen välimatkan päässä, lähdimme itse liikkeelle.

Auto jäi tähän.

Kävelimme ehkä kilometrin verran leveää ja helppoa metsätietä  vuoren toiselle puolelle. Siellähän se oli, roomalainen polku, jota edellisen kerran olimme tulleet ylös. Kivahan se oli, mutta jos siis haluaa päästä helpommalla, tämä meidän uusi reittimme on ylihelppo.

Tällä kertaa pääsimme rinteille helposti, mutta ei se yhtään vähentänyt retken nautintoa. Keltaisten pensaitten läikittämät rinteet olivat kauniita ja aurinkoisia.

Näkymät alas olivat taas huikeat. Värikkäät ja vaihtelevat.

Kun kävelimme vähän pitemmälle, alkoi kylä jälleen näkyä. Zoomailin samalla kuvan siitä kaktuspuistosta, jossa olimme juuri käyneet.

Rinteellä kiemurteleva tie oli helppo.

Jossain vaiheessa Juha kuitenkin kyllästyi kävelemiseen, mutta minä en. Juha jäi ottamaan kuvaa ja minä kiipesin seuraavan mutkan taakse. Nuoli näyttää, missä menen.

Aloimme pikkuhiljaa molemmat olla valmiita palaamaan. Yhtäkkiä huomasimme, että ehkä kannattaisi palata hiukan ripeämminkin, koska rinnettä ylöspäin alkoi lähestyä lauma kellot kaulassaan.

Me ehdimme ensin.

Tässä vielä Wikilociin tallentamani kartta vaatimattomasta kävelyreitistämme. Suositus tälle, jos ei ole pakko erityisesti kuntoilla rinteillä vaan nauttia luonnosta ja maisemista. Tätä  voi myös jatkaa kilometrikaupalla ja kääntyä takaisin sitten, kun siltä tuntuu.

Kun käyt tykkäämässä meistä Facebookissa: Espanjaan Espanjassa Espanjasta, saat ilmoitukset uusista löydöistämme. Tykkäätkö sinä yllätyksistä, vai otatko ensin selvää, minne olet menossa?

Andalusian maisemia

Meidän piti ajaa taas yhteen uuteen valkoiseen kylään, eli Yunqueraan. Toisin kävi, ajoimme paljon muuallekin, El Burgoon, Rondaan, Marbellaan ja Cabopinon rantaan. Matkalle osui pari huikeaa näköalapaikkaa ja pari ihmisyllätystäkin.

Ohitimme tällä kertaa pysähtymättä Pizarran ja Casarabonelan, joissa olemme käyneet monta kertaa ennenkin ja joista olemme kirjoittaneetkin.

Tälle Pizarran Santolle kiipesimme jälleen kerran tällä viikolla.

Samoin Casarabonelassa vierailimme maaliskuun puolivälissä uudelleen.

Ensimmäisen näkoalapaikan ja ensimmäiset ihmiset kohtasimme viisi kilometriä ennen Yunqueraa. Zoomailimme siinä molemmat maisemaa ja aloimme yhdessä ihailla näkemäämme englanniksi. Hetken päästä kysyin: Are you British? No, vastasivat Düsseldorfissa asuvat saksalaiset. Seuraavassa lauseessa kerroinkin, että kyllä me osaamme myös saksaa. ”Wir haben es in der Schule gelernt.” Ja siitäkös pariskunta innostui. Juttelimme vaikka mitä, paikoista, joissa olimme käyneet ja hekin ja he ihmettelivät, että me osaamme englannin lisäksi saksaa noin hyvin. Pääsimme hehkuttamaan Suomen koulua, jossa lapset opiskelevat paljon kieliä ja menestyvät. ”Ja, Pisa natürlich…” Suomen koululaitos tunnetaan.

Yunqueran pikkukatujen ajaminen oli aika turha haaste. Ei löytynyt edes viittoja, jotka olisivat kertoneet keskustasta, kaupungintalosta tai turisti-infosta. Tulimme takaisin kaupungin reunalle, jätimme auton ja jatkoimme kävellen kohti kirkon tornia. Se nyt yleensä on jotenkin keskeisellä paikalla.

Ihan nätti kaupunki.

Yunquera on Sierra de las Nievesin alueella, missä kasvaa vuoren rinteillä erittäin uhanalainen pinsapo-puu eli jalokuusi. Tämän yksilön näimme kaupungin aukiolla, metsään asti emme nyt menneet. Uudet kävyt olivat vasta alkaneet kasvaa.

 

Puun neulaset ovat hopeisen ohuet ja sen kävyt kasvavat ylöspäin.

Näkymää hallitsee Ylösnousemuksen kirkko 1800-luvulta. Kirkon kohdalla eräs nainen siisti katua. Otimme siinä kuvaa kirkosta ja katselimme tornia ja yhtäkkiä nainen kysyi, haluaisimmeko kirkkoon sisälle. Si, vastasimme ja nainen lähti hakemaan jostain avainta, avasi rautaportin, avasi kirkon oven, teki ristinmerkin ja alkoi kertoa meille kirkosta ja näyttää seinillä olevia Marian, Jeesuksen ja Virgen Carmenin kuvia.

Erityislaatuisin oli tämän nuoren pojan kuva. Hän oli seurakunnan diakoni Juan Duarte, joka kuoli 1936  vain 24-vuotiaana juuri vähän ennen kuin hänet olisi vihitty papiksi. Hänet tunnettiin esimerkillisenä kristittynä, jonka kommunistit vangitsivat Espanjan sisällissodan alkumetreillä kapinayrityksen epäonnistuttua, jolloin tasavaltalaiset kohdistivat terrorinsa erityisesti konservatiiveiksi kokemiinsa kirkon edustajiin. Juan Duartea kidutettiin viikko, eikä hän suostunut kieltämään uskoaan, ja sitten hänet surmattiin bensiiniin valeltuna polttamalla. Vuonna 2007 hänet julistettiin pyhimykseksi. Nainen kertoi tämän espanjaksi ja oli pakko sanoa, että emme ymmärtäneet kaikkea, johon nainen totesi, että hänellä on kotona kortti, jossa on sama englanniksi, me saamme kyllä sen.

Kirkossa oli esillä jo pääsiäisviikkoa varten sinne tuotuja patsaita. Upea ja valoisa kirkko.

Oli kiva käynti muuten niin suljetussa kaupungissa, jonka info ja tärkein museo olivat auki sunnuntaisin.  Palasimme parkkikselle ja otin kuvan kesästä.

Pikkuisen itse kylän ulkopuolella avautuivat sitten mukavat näkymät kaupunkiin vanhan arabien aikuisen linnan vartiotornilta. La Torre Vigía tai Castillo oli vartiotorni, itse linna sijaitsi suunnilleen siinä, missä nyt on käymämme kirkko. Torni on alkuperäisessä muodossaan, se on pyöreä ja kolmikerroksinen. Ensimmäisen kerroksen ovesta kiivettiin sisään tikkaita myöten ja ylempien kerrosten ikkunaluukuista ammuttiin vihollista. Torni on kokenut kaksi merkittävää muodonmuutosta. Itsenäisyyssodan aikana (1808-12) sitä käytettiin puolustautumiseen ranskalaisia ja Napoleonia vastaan. Toinen uudistus oli rauhanomainen. Tornista on tehty Yunqueran Astronominen havaintotorni, museo ja näköalapaikka.

Tornilta onkin upea näkymä yli kylän.

Yunquerasta suuntasimme El Burgoon. Ajoimme hiljaiseen kylään ja käännyimme saman tien pois, kun ajattelimme, että se on yhtä hiljainen ja suljettu kuin edellinenkin. Olisi tietenkin voinut katsoa, olisivatko Castillo de Miraflores tai Rio Turónin rannat tarjonneet jotain kivaa nähtävää suljetussakin kaupungissa.

Saimme kuitenkin nauttia upeista näkymistä El Burgoon hetkeä myöhemmin, kun osuimme Mirador del Guarda Forestalille. Kiipesimme  ylös katsomaan maisemia, ihan joka suuntaan. Wau!

Mirador Cuenca del Río Turón Natural Monument – Mirador del Guarda Forestal, on 900 metrin korkeudessa meren pinnasta ja sillä on huikea sijainti Sierra de las Nievesin kansallispuiston pohjoisreunalla. Sen huipulla on 1977 pystytetty patsas, jonka tarkoituksesta ja sanomasta en kuitenkaan löytänyt enempää tietoa, kuin että se on pystytetty metsänvartijajoukkojen satavuotisjuhlan kunniaksi. Yllättävän sotilaalliselta se vaikutti.

Kunnon tauon ja kahvihetken jälkeen jatkoimme Rondan suuntaan maisemista nauttien. Tarkoituksella jätimme itse kaupungin nyt väliin, kahdestakin syystä. Ensinnäkin se ansaitsee paljon enemmän kuin pienen automatkan pysähdyksen ja toiseksi olemme jo käyneet siellä. Juttu on tämän linkin takana: Ronda.

Silloin Rondassa käydessämme olimme liikkeellä bussilla ja harmittelimme, että ei ollut mahdollisuutta pysähtyä, nauttia maisemista ja ottaa kuvia. Nyt oli siihenkin tilaisuus.

Rinteitä värittivät jo keltaiset pensaat.

Laskeva aurinko teki maiseman muodoista mielenkiintoisia.

Pidimme lopuksi jo vähän kiirettä ehtiäksemme ihailemaan auringonlaskua Cabopinon rannasta Artolan dyyneiltä. Ihan viime tipassa!

 

Ensimmäistä kertaa emme olleet täälläkään. Edellinen juttu näistä rannoista ja auringolaskuista on täällä: Sillat Artolan dyyneillä ja Calahondan rannoilla.

Maisemapäivämme päättyi täysikuun paistaessa. Aamulla tehdyt suunnitelmat eivät ihan pitäneet, mutta silti sanoisin, että hyvä päivä!

Jos haluat olla kuulolla, käy tykkäämässä Facebook-sivustamme täällä: Espanjaan Espanjassa Espanjasta.

Vielä lopuksi kartta ajomatkastamme:

 

 

Kunnon haaste hääpäivänä – Refugio de Juanar

Olisi varmaan ihan kiva keksiä jotain romanttista, kun vietetään 44-vuotishääpäivää. Tai sitten jotain pähkähullua. Valitsimme jälkimmäisen. Lähdimme jälleen kerran (tai vielä kerran?) kiipeilyretkelle Refugio de Juanarille.

Kävimme alueella ensimmäisen kerran, kun ystävämme Antonio tuli kymmeneltä eräänä lauantaiaamuna syksyllä 2015 noutamaan meitä  ja sanoi vievänsä meidät jonnekin kivaan paikkaan. Lähdimme Marbellasta pohjoiseen Ojenin suuntaan. Antonio tietää, että minulle pitää aina tarjota mahdollisuus ottaa kuvia näköaloista, joten ensimmäinen pysähdys oli tässä. Näköalapaikalta näkymä Ojeniin.

Isolta tieltä käännyttiin pienelle muutama kilometri Ojenin jälkeen. Olimme ensimmäistä kertaa Andalusian pikkuteillä ja kieltämättä joissain mutkissa jo penkereen toisella puolella oleva putous vähän hirvitti.

Lopulta tuli parkkipaikka ja siitä jatkui mäki, jonka varrella oli autoja. Systeemi näytti menevän niin, että ajetaan niin ylös kuin päästään, ja auto jää siihen. Johonkin koloseen Antoniokin autonsa tuuppasi. Me olimme tänään liikkeellä niin hiljaiseen aikaan, että saimme auton ihan alueen portille.

Portin jälkeen alkoi mukava pieni nousu metsän keskellä. Täällä kohtasin ensimmäisen kerran tällaisen madon. Onneksi tiesin, että männynkulkuekehrääjä on polttavan vaarallinen. Siihen ei saa koskea ja pikkulapsille tai koirille se voi olla hengenvaarallinenkin. Kuvaa ottaessa ei onneksi tarvinnut mennä lähelle.

Pari viikkoa sitten jouduin vahingossa lähemmäs toukkaa. Se oli tarttunut farkun lahkeeseen polvinivelen kohdalle taakse. Ihottuma ei ole vieläkään ohi, mutta lääkäriltä saamani kortisonivoide on jo häivyttänyt kutinan. Eli VAROKAA oikeasti.

Antonion kanssa tultiin aukeammalle, jossa hyvä tie jatkui suoraan oliivipuiden keskelle, mutta Antonio kurvasikin vasempaan ja lähdettiin kiipeämään kivistä polkua Mirador del Corzolle.

Ja taas sain kuvan Ojenin kylästä, nyt kyllä kauempaa.

Ja vuorille toiseen suuntaan.

Tultiin takaisin ja nyt lähdettiin risteyksestä sinne oliivipuiden suuntaan. Parin kilometrin jälkeen oltiin Mirador de Juanarilla, ja nyt näkyi Malagan yli merelle asti. Seuraavalla kerralla käydessämme emme tulleet samaa polkua takaisin, vaan käännyimme Mirador del Corzolta vasemmanpuoleiselle polulle ja tulimme erittäin miellyttävää reittiä oliivipuiden välissä olevalle tielle.

Oliivipuiden välissä kulkevaa tietä pääsee tasaista kävelyreittiä myös toiselle näköalapaikalle.

Näköalapaikalle on selkeä reitti.

Näköalat Marbellan yli merelle.

Polun vierestä vähän ennen näköalapaikkaa lähtee polku ylös Cruz de Juanarille.

Näimme Cruz de Juanarin rinteellä kiipeilijöitä, ja zoomailin kameralla nähdäkseni, minkä näköistä vaeltajaa sieltä tulee.  Kuvan perusteella arvelimme, että nousu olisi meille liikaa. Kulkijat olivat tervejalkaisia nuoria miehiä.

Lähdimme Antonion kanssa jonnekin paikalliseen ravintolaan Mondan suuntaan syömään jänispaistia.

Silloin hieno lauantaipäivämme jatkui vielä Antonion mökillä vuorenrinteellä. Saimme upeasta puutarhasta hedelmäeväät matkaan. Erityisesti nämä sharonit olivat elämys. Ne pitää syödä vasta punaisina ja pehmeinä. Prismasta ostetut kovat oranssit hedelmät ovat kuin aivan eri hedelmiä.

Cruz de Juanarille nousu jäi päivän jälkeen kuitenkin vähän mietityttämään. Jos kumminkin?

Seuraavalla kerralla etsimme polun pään ja lähdimme nousemaan. Ihan vähän matkaa vain, iltakin jo tulossa, mutta ajattelimme, että katsotaan nyt, miltä se näyttää.

Rinteessä syntyi päätös. Huomenna. Tullaan uudestaan ja katsotaan, miten ylös päästään.

Aamupäivällä Juha katsoi ylös, eikä sanonut paljon mitään.

Vähän mietteliäänä tuijotin minäkin edessä olevaa polkua. Mielessä pyörivät äidin sanat: ”Joka paikkaan tekin meette.”

Eikä nousu helppo ollut. Oli kiviä, mutkia ja jyrkkiä kohtia. Espanjalaiset lapsiperheet huikkasivat ohi mennessään iloisesti ”Hola!” ja näyttipä moni peukkuakin.

Tämän päivän sumuisessa säässä ihmettelimme, että reitille oli lisätty kiviä, sitä oli tehty pidemmäksi ja jyrkemmäksi.

Siinä keltaisina kukkivien pensaiden keskellä mentiin pikkuhiljaa ylöspäin. Vaikka ei tuo Juhan ilme niin kovin reippaalta näytä.

Takkikin piti lisätä päälle. Oli aika tuulista.

Jos tätä vielä vaikeutetaan, varmaan enää seitsemänkymppisinä emme mene.

Olemme käyneet huipulla jo neljä kertaa. Eikä mitään ole opittu edellisistä 🙂 Aina ihmetellään, miksi tällaiseen kivikkoon tekee mieli tulla kiipeämään. Ihan sama kuin avioliitossakin. Tuntuu, että ikinä ei mistään opi mitään. Samaa kiertoa kaikki. Nyt sanotaan näin 44 vuoden kokemuksella.

Kivikossa mentiin kuitenkin tänäänkin sinnikkäästi ylöspäin. Välillä vastoinkäymisissä kontaten.

Maisemien kuvaaminen antoi luvan pikkuisen huokaista välillä.

Mitä korkeammalle mentiin, sitä hienommat näkymät taas olivat. Tuolla alhaalla ovat oliivipuut ja niiden välissä kiemurteleva tie, jota tulimme. Tämä kuva on joltain edelliseltä kerralta. Tänään oli kovin sumuista.

Ylempänä myös kivikko alkoi hetkittäin näyttää epätoivoiselta. Olihan se hullua meidän iässä ja meidän kunnolla, mutta mentiin pikkuhiljaa, mutka mutkalta, kivi kiveltä, sauvojen kanssa taiteillen ja taukoja pitäen. Kun oli kerran luvattu.

Viimeinen rinne oli viedä uskon onnistumiseen.

Mutta kyllä me lopulta siellä jossain vuoren huipun reunalla olimme niin kuin tässä edellisellä kerralla otetussa aurinkoisessa kuvassa.

Ja lopulta oltiin siellä, minne pitikin mennä. Vuoren huipulla on risti. Tarinan mukaan sen ovat pystyttäneet merimiehet, jotka olivat merihädässä. Kun laiva oli uppoamassa, Virgen del Carmen ilmestyi vuoren huipulle. Merimiehet lupasivat pyhimykselle, että jos heidän henkensä säästyy, niin he rakentavat ristin laivan romuista. Täällä pidetään kerran vuodessa myös messu.

Edellisillä kerroilla me istuimme espanjalaisperheiden seurassa syömässä eväitämme.

Nuoremmat vaeltajat istuivat lähempänä rinteen reunaa katsellen rennosti Marbellan näkymiä.

Ensimmäisellä nousukerralla joku oli ehkä seurannut meidän tuloamme. Yksi huolestunut perheenisä tuli kertomaan, että vuoren toista puolta voisi laskeutua alas reittiä, joka ei olisi yhtä jyrkkä kuin tuloreittimme. Muchas gracias! Lähdettiin alas, mutta eivät ensimmäiset kymmenet metrit kovin loivia olleet nekään.

Eikä se nytkään helppoa ollut. Juhan ilme kertoo: ”Hui kauhistus, tuoltako me juuri tultiin!” No tultiin. Askel kerrallaan varovasti astuen, sauvoihin tukeutuen, toinen toistaan auttaen, mutta tultiin!

Ensimmäisellä kiipeilykerrallamme espanjalaisten kanssakulkijoiden huolenpito jatkui. Pähkäilimme viittoja ja heti tuli joku neuvomaan, että tuo reitti vie parkkipaikalle ja tuo toinen Conchalle, jonne meidän ei kannata kääntyä.

Olen ihan samaa mieltä, Concha on ikuisesti saavuttamattomissa. Siellä käyvät nuoret aktiivireippailijat, jotka saattavat pistäytyä Cruz de Juanarilla ensin välipalalla.

Laskeutuminen huipun takaa toista rinnettä oli alun jälkeen helpompi. Pitempi kyllä, mutta loivempi. Silloin ensimmäisenä aurinkoisena päivänä oli myös vastaantulijoita, joista ainakin osan kuvittelisin jatkaneen suoraan Pico de Conchalle pistäytymättä Cruz de Juanarille ollenkaan. Nyt näimme koko reissullamme viisi muuta vaeltajaa.

Tällä reitillä näkyi männyissä myös reilusti männynkulkuekehrääjän pesiä. Tämä on aikamoinen riesa täällä.

Tie laskeutui lopuksi rauhalliseksi ja tasaiseksi metsäpoluksi ja tuli jälleen alas oliivipuiden keskelle.

Refugio de Juanarista tuli meille ensimmäisten kertojen jälkeen lempparikohde, jossa olemme käyneet ensi valloituksen jälkeen useitakin kertoja. Veimme sinne vierailulla olleen serkkupojan syntymäpäiväretkelle, ja hän totesi, että hänellä ei ole koskaan ollut niin kivaa syntymäpäivää. Parin muunkin ystävän kanssa olemme siellä piipahtaneet. Emme kuitenkaan noilla vuorenhuipulla vaan niillä näköalapaikoilla.

Cruz de Juanarille asti kiipeämistä en osaa nimetä samalla tavalla lempparikohteeksi, ennemminkin haasteeksi, joka tekee mieli ottaa.  Suoritus on meidän ylärajoillamme, mutta pystyimme siihen tänäänkin, 44-vuotishääpäivämme, ja se tunne yhdistyneenä hienoihin maisemiin on varsin palkitseva. Katsotaan, kuinka monta vuotta vielä jaksamme. Vähän pyörii mielessä sekin, että yhden kerran toinen meistä astui rinteessä sopivasti pienen irtokiven päälle, ja toipuminen kesti monta viikkoa. Kannattaako riskeerata? Juha sanoo usein, että läheiset voisivat ottaa häneltä plektran pois sitten kun soittaa D6-soinnun, kun piti soittaa Hm7. Pitäisikö antaa lupa ottaa myös sauvat pois, sitten kun emme itse ymmärrä, etteivät kaikki vuoret ja kivikot enää ole meitä varten?

Vai onko tämä näkymä ja tunne perille pääsystä sittenkin kaiken vaivan arvoinen?

Tänään olimme vuorella kahdestaan ja otimme itselaukaisijan avulla kuvan saavutuksestamme. Ulkoilutakki lepattaen juoksin Juhan viereen sumuiseen kuvaan.

Sitten katoimme juhlakahvit kiven reunalle.

Kyllä hääkuvasta on tovi kulunut. Morsiustyttönä ollut pikkusiskonikin täyttää kesällä 50 vuotta.

Sinne jäi vuori taaksemme sumuun tänään.

Ja vielä muutama käytännön juttu, jos joku muukin haluaa vaikka juhlia hääpäiväänsä kiipeilemällä kivikossa. Näin tänne pääsee Fuengirolan suunnasta:

Ja tässä maastokuva. Autojen parkkipaikka on vähän tuon punaisella nastatun Refugio de Juanarin jälkeen, oikeassa reunassa näkyy Mirador del Corzo, alhaalla Mirador de Juanar ja sen vasemmalla puolella Cruz de Juanar, jonne kiipesimme. La Conchan huippu on myös kartalla, mutta se ei enää ole meidän saavutettavissamme.

Vielä Wikilociin tallentamani reitti kulkemastamme matkasta.