Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

tammikuu 2018

Pari päivää Granadassa. Alhambra ja Albaicin.

 

Granadan matka tarjoutui meille, kun olimme vierailulla Marbellalaisessa koulussa ja yksi opettajista kysyi, haluaisimmeko lähteä hänen kanssaan viikonlopuksi Granadaan. Totta kai halusimme! Ja perjantaina koulun jälkeen istuimme Lolan autossa ja ihailimme vuoristomaisemia.

Parin tunnin ajon jälkeen Lola petasi meille kodissaan sängyn, latoi jääkaapin täyteen, kävelytti ystävättärensä kanssa bussiaseman turisti-infoon, lähti  hänen kanssaan jonnekin muualle ja toivotti hyvää viikonloppua. Meillä oli käytössämme pariksi päiväksi ihana koti ja hyvät vihjeet Granadaan tutustumiseen.

Turisti-infon tyttö oli neuvonut, että Alhambraan myydään kyllä lippuja vielä samalle päivälle, mutta jonossa kannattaa olla silloin, kun lipunmyynti aukeaa, eli kahdeksalta. Emmepä ole kai kertaakaan tällä matkalla olleet virittäneet kelloa soimaan kuudelta, mutta niin vain nyt lähdimme liikkeelle ennen auringon nousua.

Espanjalaisten ystävällisyys yllätti bussipysäkillä uudelleen. Siihen tullut nainen kysyi, olemmeko Alhambraan menossa ja ymmärsimme vastata ”Si.” Sen jälkeen hän varmisti, että nousimme oikeaan bussiin, vaihdoimme oikealla pysäkillä seuraavaan, leimasimme oikein lippumme siirtoa varten ja näytti vielä senkin, mistä kolmas bussi (eli C3 Alhambran portille) lähtee. Eli kolmella bussilla opastettuna suoraan Alhambran portille. Onneksi osasimme edes sanan ”Gracias.”

Eikä ollut mitään ongelmaa saada lippuakaan, eikä se ollut edes kallis, eläkeläiset eivät paljon yli kympin näinkään hienosta nähtävyydestä täällä maksa. Palacios Nazaries sisäänkäynti olisi meille tasan klo 9:00 ja muuten saisimme kierrellä alueella 8:30 – 14. Ensin siis kiertelimme puistoa ja jonkun kirkon kellon kumahdellessa yhdeksän kertaa palatsin vartiomies alkoi leimailla kello yhdeksän ryhmän lippuja. Sekunnilleen!

Alhambra on 1300-luvulla rakennettu kuninkaanlinna ja linnoitus. Alun perin jo 800-luvulla paikalla oli Alcazaba-linnoitus. 14 hehtaarin alueella on asunut 40000 ihmistä, siellä on ollut moskeija, eläintarha, kauppoja ja kuusi erillistä palatsia.  Alhambra oli maurien eli muslimien hallussa 1400-luvun loppuun asti.  1600-luvulta lähtien Alhambra oli rikollisten asuttama, se löydettiin uudestaan 1800-luvulla ja nyt se on Unescon maailmanperintöluettelossa ja on maailman ainoa säilynyt keskiaikainen muslimipalatsi. Historia löytyy monista matkailuesitteistä niin perusteellisena, että en sitä tähän tämän enempää kirjoittele. Onhan Alhambra koko Espanjan ykkösnähtävyys kävijöiden määrällä mitattuna. Eikä syyttä, sen totesimme mekin.

(Historiaa ja Alhambran kuvaus esim. täältä https://www.espanja-loma.fi/Granada-kaupunki/artikkelit/alhambra-granadan-ylpeys-ja-maamerkki)

Palatsille kävely ei ollut kovin nopeaa, jo matkalla löytyi kuvauskohteita. Aika mahtava käytävä tämäkin.

Syksyiset pensaat olivat  viehättäviä väreineen.

Joka paikassa oli kylttejä, joissa sanottiin, että kasvien suhteen on linja: ”No tocar” – älä koske, mutta kyllä joku näytti koskeneen.

Kuvia täytyy joskus ottaa muustakin kuin siitä, mikä on nähtävyydeksi tarkoitettu. Onkohan tuo ihan oikea? Juhan vaatetuksesta muuten näkee, että Granada on sen verran korkeammalla, että teepaidassa ei marraskuussa enää tarkene, vaikka Aurinkorannikolla olimmekin kulkeneet ilman takkia. Oli onneksi hanskatkin mukana. Semmoinen Suomen syyskuun alun fiilis sään puolesta.

Palatsiin päästyä niitä kuvia sitten alkoi kertyä.

Olipa hieno! Tässä ensin näytteitä pelkistä seinistä ja koristeluista.

Ja sitten kuvia kaarista, ikkunoista, pylväistä… Kuvaaminen oli niin kiihkeää, että välillä johonkin kuvauskohteeseen syntyi aivan jono. Mutta eipä tuo tuntunut ketään haittaavan. Hetket ja näkymät tuntuivat niin ainutlaatuisilta.

Kaikenlaisia aukioita, ja joka aukosta aukeni uusia näkymiä.

Tämä oli yksi niistä kuvauspaikoista, joihin oli jono. Kukin vuorollaan astui tähän, ja altaan toisessa päässä odottanut kuvaaja nappasi kuvan tai pari. Tämmöistä turistitouhua.

¨

 

Ihan uusi elämysmaailma odotti Alcazaban linnoituksen puolella, jossa mielenkiintoisin katsottava oli muurien ulkopuolella. Oli muutama torni kiivettäviksi ja näkymät yli kaupungin ja Sierra Nevadan lumihuippuiseen vuoristoon.

 

Näkymät ja mahdollisuudet olivat niin hienoja, että Juha taas kerran uskaltautui ihan hetkeksi kaiteen viereen tärisemään. Pikkuisen on fiiliksissä kontrastia. Siinä missä Juha ottaa tukea muurista, kaikenlaiset ryhmät keikkuva selfieitä ottamassa pitkin kaiteita ja kulmauksia. Nuo selfietikut ovat ahkerassa käytössä ja aika huvittavia. Meillä ei (vielä?) ole.

Ei tuu, millä sitten pitää kiinni kaiteesta tai lipputangosta?

Juha lähtikin aika nopeasti takaisin alas ”ottamaan minusta kuvan muurin kaiteella”. Tässä se on. Olen tuo punainen piste keskellä kuvaa.

Ja tässä minun kuvani tuosta tornista alas linnanpihalle ja maisemaan.

Granadassa on kolme must-nähtävyyttä. Alhambran jälkeen kävelimme lounaan kautta siihen toiseen, eli vanhan kaupungin keskellä olevaan vaaaaaltavan isoon katedraaliin. Sinnittelimme lounaan ulkona, mutta olipa tuo kaasulämmitin tarpeellinen.

Katedraali on huikean iso ja keskellä ahtaita kortteleita, joten siitä ei millään saa ulkoa päin kokonaista kuvaa. Kadulla ylöspäin katsellen näkee yksittäisiä seiniä ja torneja.

Ja turistin näkökenttään ohjataan paljon muuta värikästä…

Alaspäinkin kannattaa katsella. Katukäytävät ovat pikkukivikuvioituja ihan kauttaaltaan.

Sisätilat niksauttavat niskanikamat. Upea kirkko. Jotenkin muistelen, että tämä on toiseksi suurin, minkä olemme nähneet. Se suurin on Vatikaanissa. Erityisesti kirkon korkeus on vaikuttava.

Lähdimme ihan summassa kiertelemään katuja. Oli yllättäen vähän kylmä. Oikeastaan siinä kävellessämme tajusimme, miten paljon koko marraskuun matkamme onnistumiseen oli vaikuttanut jatkuva lämpö ja aurinko. Ennen tätä Espanjan matkaa olimme juuri viikon sateisessa Berliinissä, ja siellä valojuhlista huolimatta ei fiilis noussut Espanjan viikkojen veroiseksi hetkeksikään. Eipä tuon kylmyyden kyllä olisi pitänyt yllättää. Ruskan keskelle oli jo viritelty jouluvalot.

Sattumakahvila tutustutti taas yhteen ilmiöön. Kahvila oli melkein täynnä, laskimme, että suunnilleen vähän alle kaksi luokallista ihmisiä. Aikuisia, moni varmaan meidän ikäinen. Mutta se melu! Desibelitaso oli paljon yli sen, mihin koko täysinäinen kouluruokala ikinä Suomessa pystyy. Kahvi ja leivos olivat hyviä.

Kävelimme päämäärää vailla, ihan vain katuja, kaupatkin alkoivat olla lauantaina jo kiinni.

Tietämättämme olimme tulleet kadulle, jonka vasemmalla puolella oli Frederico Garcia Lorcan puisto. Jos aurinko ei olisi juuri laskenut, siellä olisi voinut hyvinkin vaellella.

Lorca teloitettiin Francon aikana 1936. Yhtymäkohtia Juhan elämäänkin kaverilla oli, opiskeli sekä oikeustiedettä, kirjallisuutta että sävellystä. Ammatti ei sentään matsannut. Lorca oli runoilija, näyttämötaiteilija, pianisti ja säveltäjä. Seurakin taisi olla vähän pimeetä, Salvador Dali, Luis Bunuel ja Manuel de Falla kuuluivat surrealistiseen tuttavapiirin.

.

Satuimme näkemään S2-bussin, jonka pysäkki oli lähellä meidän asuntoamme. Kun vielä keksimme, kumpaan suuntaan menevään bussiin kannattaisi astua, bussiin pääsy tuntui hyvältä ratkaisulta. Edessä oli matkamme toinen sateinen ilta. Oli kiva olla sisällä ja kuunnella sateen ropinaa. Avasimme emäntämme meille jättämän punaviinipullon ja nautimme elämästä tässä nätissä granadalaiskodissa. Emäntä oli poissa, mutta ei hypitty lasipöydälle eikä sotkettu muutenkaan.

 

Sunnuntai 21.11. Albaicin

Granadan kolmas must-nähtävyys on Albaicinin sokkeloinen arabikaupunginosa ja siellä oleva Mirador de Saint Nicolas, jolta on kuvattu ne postikorteissa näkyvät hienot Alhambranäkymät. Piti tehdä valinta: Kävellä ylös näköalapaikalle tai mennä sinnekin sokkeloihin erikoistuneella C1-kaupunkibussilla. Sinne olisi päässyt myös turistijunan kylmässä kyydissä. (Siis sen pienen avojunan, jolla turisteja joka paikassa kierrätetään.) Valinta ei ollut kovin vaikea. Kun käveli, reitin varrella oli myös nätti joki ja aktiivisuusmittariin kerääntyi niitä tuiki tärkeitä askeleita. Täytyy kyllä sanoa, että Juhalle valinta oli vaikeampi, sen niittasi lopulta se, että bussi ei tullut, vaikka pysäkille pysähdyttiinkin hetkeksi.

Plaza Nuevalta koilliseen on kiva joenrannan kävelykatu Carrera el Darro. Pikkuputiikeista voi päätellä, että tämä on paikka, joka turistien myös pitää suorittaa. Ja jos ei välitä putiikeista ja kaikenlaisesta artesaanitarjonnasta, voi hyvin ottaa selfiet sillanpielessä ja tähtäillä etuviistoon ylös Alhambran muureja. Juuri niin kuin kaikki muutkin. Ainoa ongelma tuossa kohdassa saattaa muodostua siitä, että kävelykadulta tuntuva pikkukatu ei ole kävelykatu, vaan sillä kulkee myös ajoneuvoja, mukaan lukien pikkubussit, eivätkä kaikki malta ajella ihan kävelyvauhtia. Joka tapauksessa tämä on ihan kiva reitti lähteä tutustumaan Albaicinin kujiin ja St Nicolasin näköalapaikan suuntaan.

Carrera el Darron lopussa on Paseo de los Tristes (=Surun katu), joka on saanut nimensä siitä, että siellä näkyi usein hautajaiskulkueita. Ei ollut mitenkään surullisen oloinen paikka nyt. Kivat näkymät Alhambraan ja terasseja turisteille.

Ihan kauhea paikka: vasemmalla oli kitaristi, joka soitti klassisia kitarakappaleita ja oikeassa reunassa trio vetopasuuna, tuuba ja rummut, musiikkina eurohumppaa. Eihän semmoista kestä, pakko oli lähteä bussipysäkiltä kävelemään mäkeä ylös. Aktiivisuusrannekkeen tärinän odottelu oli sivuseikka. (Nämä kursiivikommentit ovat siis Juhalta, joka katselee ja kuuntelee maailmaa tietyn seulan läpi.)

Ilme kertoo, että tätä kadunpätkää Juha ei enää itse valinnut, eikä kokenut sillä olevan mitään nähtävää. Mentävä se kuitenkin oli, kun piti ylös päästä. Periaatteessa karttaan oli merkitty, että tästä kulkisi linja C1, mutta pysäkille sellaista ei tullut, joten säästyttiin velttoilulta ja reipas kuntoilulinja jatkui.

Turistien näköalapaikat ovat aina tämmöisiä: Kamala väentungos, aurinko paistaa vastaan ja kauppiaat ovat levittäytyneet pitkin mäkeä. Lähde siinä sitten nauttimaan näköaloista. Totuus ja postikortit ovat aina eri asia. Joka tapauksessa totuuskin oli täällä hieno!

Pieni hetki asettautumista ja odottelua, niin olin itse siinä matalan muurin reunalla jäljittelemässä niitä kaikkia alakaupungissa myytäviä täältä otettuja Alhambra-postikortteja. Täältähän ne on otettu. Harmi, että ei enää ollut aikaa tulla ottamaan iltakuvia.

Onneksi ehdin ottaa kaikki postikorttikuvani ennen kuin parin kaupustelijan välillä alkoi rähinä ja nyrkkitappelu. Teki mieli ottaa etäisyyttä. Olimme muutenkin juuri lähdössä.

Alaspäin valitsimme sitten toisen reitin. Matkaoppaat suosittelevat eksymään alarinteeseen. Emme me varsinaisesti eksyneet, vaikka suunta oli koko ajan vain ”alaspäin”. Sillä orientaatiolla ei voinut kovin harhaan mennä, ja joka tapauksessa pikkukaduilla ja aukioilla oli kaikenlaista rosoista idylliä ihan joka kulman takana. Juha voi kommentoida taas katusoiton tason.

Monenlaista yrittäjää oli. Olis edes kitara voinut olla vireessä, kun odottaa ohikulkijoiden lantteja C ja Am -kiertoon. Siis koko ajan. Ei laulua. Aika tyly meininki. Oli kyllä portaissa tosi hyviäkin muusikoita, Pohjois-Haagan Kuparikulman karaokeillan väliajalle koska vaan keikalle.

Tätä sokkeloreittiä olisi voinut tulla ylöspäinkin alun perin, mutta minusta meidän Carreo del Darron reitti oli mielekkäämpi ja selkeämpi.

Alaspäin menon taktiikalla olimme ennen pitkää niin täysillä kaduilla, että tiesimme olevamme siellä, missä turistin pitikin olla.

Vanhan kaupungin pikkuputiikeissa kaikki ei suinkaan ole aitoa espanjalaista. Ihan hyvin voi haksahtaa ostamaan pienen kiinalaisen tarjottimen, jossa on kaunis maisemakuva Alhambrasta tai  Ale-Hop -kaupasta vastustamattomat pöllömukit, jossa valmistusmaa on PRC (Public Republic of China).

Kadultakin olisi taas saanut lämmikettä. Hassua, mistä varastosta nämä mustat myyjät aina löytävät lakanoilleen sitä, mitä kyseiseen säähän tarvitaan. Sateella sateenvarjoja, tuulella villakaulaliinoja.

 

Lyhyt vierailumme Granadaan alkoi loppua. Joukkoliikenne toi meidät takaisin kämpällemme ja muut matkustavaiset taas auliisti neuvoivat tietämätöntä, joka ei osannut ostaa oikeasta automaatista lippua oikeaan bussiin. Emme me vieläkään tiedä, missä bussissa voi maksaa kuljettajalle, missä ei, mutta ainakin LAC bussiin piti ostaa laiturilta automaattilippu, S2-bussissa taas voi maksaa kuskille. Kummallakin lipulla voi vaihtaa kumpaankin. Kaupungiltakin oli kivoja näkymiä Sierra Nevadan suuntaan

Joukkoliikenne oli vierailumme aikaan juuri ottamassa ison edistysaskeleen.  Kymmenen vuotta on kuulemma rakennettu raitiotietä ja hieno se on. Raiteiden välit ovat tekonurmea. Hauskaa ja siistiä. Vierailumme  hetkellä kaupunkilaiset kävelivät näitä. Tietysti, eihän ollut pelkoa ratikoista.

Asuntomme oli ihan normaalissa kerrostalossa.

Hetken päästä paikalla oli täsmälleen muutamaa minuttia ennen sovittua aikaa myös emäntämme Lola (oik) ystävättärensä kanssa ja kotimatkamme voi alkaa.

Hieno matka, vaikkakin aika hiljainen parituntinen. Päätin lujasti, että ensi kerralla, kun tulen Espanjaan, osaan varmasti sen verran kieltä, että pystyn pari tuntia puhumaan paikallisen opettajan kanssa.  Voi vitsi, miten monta kysymystä keksin, enkä osannut kysyä! Näissä mietteissä otin iltaruskokuvan Marbellalaiselta parvekkeelta Gibraltarin suuntaan.

Nyt yli kaksi vuotta tämän kirjoituksen jälkeen olemme jo vierailleet toisenkin kerran Granadassa ja opiskelleet lukion lyhyen espanjan kurssit. Kävimme Lolan luona illallisella ja aika monella fraasilla osasimme jo kehua herkullista ruokaa.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.

 

Aktiivinen juhlaviikko Aurinkorannikolla

Tätä kirjoittaessani meillä on kihlauksen vuosipäivä, on siis syytä juhlaan. Tampereen tuomiokirkon portailla 45 vuotta sitten sovittelimme sormiimme Juhan tädin liikkeestä hetkeä aikaisemmin alennuksella ostetut sormukset sormiimme ja lähdimme käpykakku kainalossa näyttäytymään Juhan perheelle. Tuota hetkeä mieliin palauttaessa ei voi olla toteamatta, että eipä silloin ollut aavistustakaan, mitä seuraavat vuosikymmenet mukanaan tuovat. Eikä tullut mieleenkään, että valmistautuisimme juhlimaan tätä päivää kokonaisella juhlaviikolla Aurinkorannikolla

Lenkkeilyä oliivirinteille, vaelluspäivä Mijasin vuorella, itse vedetty laulu- ja vaellusilta, koko päivän itsenäisyyspäiväjuhlinta, Torremolinosin ja Malagan jouluvalot, Tuomasmessu, kuoron joulukonsertti – eikä tuokaan ihan riitä. Samalla siivosimme asuntomme lähtökuntoon ja lensimme lopuksi kotiin. Jotenkin sanoisin, että meidän näköinen juhlaviikko. Continue Reading

Voihan Periana! Kolme valloitusyritystä

Perianan pieni kylä on yksi Axarquian alueen tärkeistä oliiviöljyn tuottajista, ehkä jopa tärkein. Lisäksi se on nätti, sen rinteillä risteilee mukavia reittejä patikointiin ja oliivirinteet tarjoavat mukavia näkymiä ympäristöön.  Kiinnostaa siis!

Ensimmäinen yrityksemme valloittaa Perianan kylä alkoi näyttää mahdottomalta jo sinne ajaessamme. Oli pakko pysähdellä ja ottaa kuvia Viñuelan turkoosista järvestä. Järven ympäri olisi löytynyt kävelyreittikin, pituus 16 km. Ehkä joskus toiste. Tuntui kyllä siltä, että näköalat järvelle jostain ylempää olisivat parempi vaihtoehto.

Toinen pysähdys oli Perianan turisti-infon kohdalla. Näköalatasanteelta näkyi jälleen järvelle.

Info on auki noin kerran viikossa, mutta meille sattui hyvä tuuri. Infon viereisessä salissa oli menossa espanjan tunti paikallisille briteille, ja sekä ryhmä että sen opettaja ottivat iloisesti asiakseen neuvoa paikalle pöllähtänyttä turistipariskuntaa.  Ei pitänyt jättää väliin kirkkoa, kylää, näköalatasannetta eikä varsinkaan oliiviöljytehdasta, jolla oli myös myymälä. Kaikki suoritettiin ohjeiden mukaan ja oliiviöljytuliaisetkin käytiin ostamassa.

Perianassa ei mitään muuta erityistä nähtävää olekaan, mutta siellä on helppo saada kosketus paikalliseen elämään ja ihmisiin, kuten mekin jo tullessamme olimme kokeneet. Siellä kiertelevät myös ruokaa myyvät autot, joista voisi kyläteillä ostaa leipää tai muuta, mutta näitä emme nyt nähneet.

Perianan ympäristössä asuu jonkin verran ulkomaalaisia, eniten saksalaisia ja englantilaisia. Kiinteistöjen hinnat ovat täällä edullisia ja alue kuuluu olevan suosittu luonnonmukaisempaa elämää suosivien joukossa.

Meidän virhearviointimme tällä retkellä oli vaatetus. Ei tullut takkia mukaan ja päivä oli jotenkin ennätyskylmä ja tuulinen maaliskuiseksi päiväksi. Kylä on noin 500 m korkealla meren pinnasta, joten kylmempää siellä voikin talvella odottaa. Vilutti ja vilutti, juuri ja juuri tarkenimme astua ulos autosta tutustuaksemme kirkkoon ja pikkukatuihin, mutta patikkapoluille ei tehnyt yhtään mieli, vaikka olimmekin nähneet houkuttelevia kuvia satoja vuosia vanhoista oliivipuista ja muusta kauniista.

Jatkoimme matkaa pohjoiseen muutaman kilometrin päässä olevaan Guaron kylään. Pieniksi muuttuivat tiet, mutta maisemat palkitsivat edelleen.

Tässä tilanteessa meitä houkutteli jäädä kylään syömään. Eikä se huono idea ollutkaan, vaikka ravintolassakin paleli. Suosittelen, ruoka oli hyvää. Ravintola oli siis El Caseron del Guaro El Guaron kylässä.

Jos olisi ollut kiva sää, tai meillä takit, yksi hyvä idea olisi ollut jättää auto siihen ravintolan isolle parkkipaikalle ja lähteä vaeltamaan paikallisia pikkuteitä. Reittejä lähtee mm. Pulgariin, Alfarnateen, Perianaan ja Ventas de Zafarayaan. Ja jo parkkipaikalta oli upeat maisemat.

Ja taas pelastauduimme auringon lämmittämään autoon. Ei ulos, vaan kartta esille ja auton nokka kohti pikkuteitä Mondron, Riogordon ja Colmenarin suuntaan.

Eihän se matka nopeasti mennyt. Auto oli vähän väliä parkissa ties milläkin levikkeellä, kun vuorimaisemat taas vaativat kuvan ottamista. Ja pitäähän kuskinkin päästä vähän vilkuilemaan ympärilleen.

Viimeinen matkaetappi, eli tie A-7000 Colmenarista Malagaan oli yhtä hidas. Auringonlasku ja maisemat vain ovat täysin lyömätön yhdistelmä.

Viimeisessä kuvassa näkyy jo meri Malagan takana.

Saman tien päätimme, että Perianaan mennään joskus uudestaan.

Toinen yritys

Toinen matkamme Perianaan toteutui vasta vuoden kuluttua. Ohitimme ilman pysähdyksiä ja kuvia Viñuelan maisemat ja pysähdyimme vasta ensimmäisellä näköalatasanteella turisti-infon viereen. Eihän se auki ollut nytkään, mutta seinällä oli kartta ja viisi vaellusreittiä. Päätimme ottaa käyttöön kännykässäni olevan Wikiloc-sovelluksen ja ladata koodina yhden reitin ohjeet siihen. Hyvin latautui. Silti tykkäisin enemmän ihmisistä ja papereista kuin QR-koodeista infon seinissä.

Ajoimme auton reitin alkuun ja lähdimme ihan luomusti omin jaloin kävelemään oliivipuiden keskellä kulkevaa pikkutietä.

Perianan vaellusreitit ovat avoimia ja melko tasaisiakin. Niiltä ei ilman ohjeitakaan olisi ollut helppo eksyä. Näkymät palkitsivat taas. Järvi sopii aina suomalaisen silmään erinomaisesti.

  

Rinteillä oli oliivien kerääminen meneillään. Reippaat nuorukaiset vilkuttelivat meille ja kehottivat ottamaan kuvan. Senhän teimme mielihyvin.

Istahdimme rauhassa yhden oliivipuun alle ja avasimme eväsrepun.

Reitin lopussa piti kiivetä kylään samaa tietä, jota autot saivat ajaa kahdeksaakymppiä. Tämä kohta ei ollut kiva. Ei ollut edes pientareita.

Katsottiin Wikilocin kartasta, että rinnettä kiipeämällä voi oikaista autolle. Kännykän reittiopas huomautti heti, että emme olleet reitillä, mutta näytöltä näkyi kartta, jossa oli jopa jokin polun tapainen, niin annoimme oppaan kilkutella. Opas oli kyllä osin oikeassa, olimme rinteessä, joka oli aika jyrkkä ja lisäksi maaperä oli vähän pehmeää ja märkää, joten ei paras mahdollinen. Mutta auto löytyi ja kaikki oli hyvin.

Kävimme vielä pyörähtämässä San Isidron oliiviöljypuristamon myymälässä hankkimassa tälläkin kertaa oliiviöljytuliaisia. Ei ehkä ole edes liioiteltua kutsua tätä tuotetta nestemäiseksi kullaksi. Paikallinen lajike Verdial on monen mielestä sitä parhainta.

Vasemmalla olevissa moottorisahoissa on pitkä sauva, jota käytetään täristelemään oliiveja puun alla olevalle matolle. Kaikilla näkemillämme oliivinkerääjillä ei onneksi ollut näitä moottorikäyttöisiä välineitä, niin saimme nauttia myös maaseudun rauhasta.

Auringon jo laskiessa ajoimme lyhintä ja nopeinta reittiä takaisin Vélez-Malagan ja rannikon A-7 tien kautta, emmekä lähteneet katselemaan maisemia kuten ensimmäisellä kerralla.

Ja mennäänkö vielä uudestaan? Reittejä vaelteluun ainakin riittäisi, luulenpa, että kolmaskin yritys olisi paikallaan.

Kolmas kerta

Ja tulihan se. Katselimme etukäteen Wikilocin reittiversioita Perianan ympäristössä ja päädyimme Perianan läntisiä rinteitä kiertelevään 12 kilometrin reittiin.

Menimme ensin oliiviöljytehtaalta hakemaan sopivat tuliaiset kotiin ja sitten ajoimme Perianan länsilaidalla olevan hautausmaan eteen.

Paikka oli loistava. Löytyi vapaa ja väljä parkkipaikka, penkki eväiden levittelyä varten ja vielä vessakin, mikä on aika yleistä näillä espanjalaisilla hautausmailla.

Lähdimme rinteille tuolta kadun päästä. Melkein heti huomasimme, että emme me tänäänkään valloita Perianaa niin kuin olimme suunnitelleet. Tie oli hyvä kävellä, se oli pieni autotie, jolla ei paljon ollut liikennettä. Maisematkin olivat hienot. Siis missä vika? Aika uskomatonta, mutta näin joulukuun alussa meille sattui niin lämmin hellepäivä, että pitkän kävelylenkin tekeminen tuntui aivan liioittelulta. Käännyimme takaisin parin kilometrin jälkeen ja otimme rennosti hienossa maisemassa.

Rinteille näkyi jopa Comaresin kylä, jossa olimme muutama päivä sitten. Matkaa tuonne korkealle mäelle on kuvanottopaikasta viitisentoista kilometriä.

 Kävelimme takaisin ja nautimme kauniin hautausmaan varjoista ja rauhasta.

Kaupungintalon näköalaterassi on pysähtymisen arvoinen paikka säällä kuin säällä.

Auringonlasku ei vielä uhannut pikkuteitten ajamista, joten käänsimme auton pohjoiselle reitille Riogordon, Colmenarin ja Casabermejan kautta takaisin Malagan suuntaan. Nautin näistä maisemista ihan niin kauan kuin Juha niitä viitsii ajaa.

Perianaan taitaa olla syytä mennä vielä uudelleen. Ensi kerralla ehkä ajamme sen pohjoispuolelle Guaron kylään ja patikoimme siellä lisää. Lähetin juuri tervehdyksenä vuokraemännällemme kuvan Perianan maisemista ja häneltä tuli pikainen vastaus:

”Aceite de periana es muy famosa. Fuimos una vez por alli para comprar Aceite. Es muy bonito.” Eli suositus Perianan oliiviöljystä, jota hänkin on varta vasten lähtenyt ostamaan. Pitää varmaan mennä ensi kerralla taas, jos ei muuta niin ostamaan sitä öljyä, koska se ranskalaisellekin maistuu.

Mitähän muuta Espanjasta pitäisi hankkia tuliaisiksi?

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.

Comares – Axarquían upea näköalaterassi

Comaresiin

Jos nimi Comares ei jo valmiiksi tarkoittaisi linnoitusta, joka on kukkulalla, olisin ollut valmis keksimään tuon nimen tälle paikalle itse. Comares näkyy noin 700 metrin korkeudessa jo parinkymmenen kilometrin päähän rannikolle, vaikka sinne ajaminen kaikkine mutkineen viekin vielä lähes tunnin. Linnoituksen paikkana laakson keskellä olevan kukkulan laella se on mitä ihanteellisin. Näkymät ovat avoimet joka suuntaan.

Ensimmäisen kerran ajoimme Comaresiin Torremolinosista lyhintä reittiä eli Malagan jälkeen A7-tieltä Oliaksen kylän kautta. Velez-Malagan kautta olisi ollut parempi tie, mutta paljon pitempi matka.

Ihan hyvä reitti, jos tykkää pienestä mutkaisesta tiestä ja maisemista. Meille sattui vähän huono tuuri päivän sään suhteen. Oli todella tuulinen sää, ja edellisenä yönä oli satanut. Tien reunoilta oli putoillut irtokiviä tielle, eikä kaikkia oltu ehditty siivota pois, tai niitä putoili ehkä pikkuhiljaa vieläkin. Tuuli riepotti katkenneita oksia tielle ja yllätyksiä sattui. Yksi vastaantuleva autoilija pysähtyi ilmeisesti varoittamaan meitä, vaikka emme ihan koko espanjankielistä puhetta ymmärtäneetkään.

Aika hidas ajettava tuo tie oli muutenkin. Oli vain taas pakko pysähdellä, katsoa maisemia ja ottaa kuvia muistoksi. Pientä hankaluutta tuotti tuuli tässäkin. Tuuli heilutti vankkatekoistakin kuvaajaa niin paljon, että kuvista tuli vähän epätarkkoja. Mutta kuvitellaan loput näistä ihanista maisemista.

Juuri Comaresiin tullessa oli tien vieressä hauska kallio. Mitähän tuo keltainen väri on? Onko joku käynyt maalaamassa?

Ajo Comaresiin oli helppo. Parkkipaikka oli suoraan portin vieressä, ei mitään ruuhkaa. Ja suoraan parkkipaikan vieressä oli ensimmäinen näköalatasanne. Ei ollut mitään tarvetta lähteä pitemmälle ennen kuin olimme nauttineet eväskahvit kaikessa rauhassa maisemista nauttien.

Kierros Comaresissa

Oli vaikea kuvitella, että Comares oikeasti olisi niin suosittu turistipaikka, kuin olimme luulleet. Netistä olin lukenut jopa kirjoituksen, jossa toivottiin, että turistit eivät enää tulisi Comaresiin. Taisi tosin olla vähän kieli poskessa kirjoitettu. Mitä turistit muka Comaresista löytäisivät? Raikasta ilmaa ja näkymiä vuorille sen sijaan että nauttisivat rannan lämmöstä ja värikkyydestä. Voi tietysti olla, että missään turistipaikassa ei ole erityisesti vilkasta marraskuussa, mutta päivän mittaan me näimme vain neljä muuta turistia. Puhuivat saksaa.

Parkkipaikkakin oli aika tyhjä. Vain tuossa aivan portin vieressä oli autoja, alempana oli tyhjää samoin kuin busseille varatussa osassa. Ja mikäli liikennettä oikein tulkitsin, noistakin autoista ainakin osa oli huoltotöitä tekevien miesten autoja.

Missään ei näkynyt mitään palveluja turisteille, ei karttoja, esitteitä tai matkamuistoja. Siispä reippaasti itseohjautumaan. Comaresissa tämä on tehty helpoksi. Kaupungin kartta löytyy näköalaterassin vierestä seinältä.

Turisteille suositeltu reitti on merkitty hauskasti keraamisin jalanjäljin. Kohteitten vieressä on aina kaksi jalanjälkeä rinnakkain ja keraaminen opastaulu, josta voi lukea mukavan opastuksen paikan historiasta ja muusta tärkeästä. Tosin vain espanjaksi.

Esimerkiksi seuraavassa taulussa kerrotaan, mistä Calle de Perdonin nimi tulee. Comaresin antautumisen jälkeen kylään jääneet kolmekymmentä perhettä kastettiin ja paikkaa alettiin nimittää Calle de Perdoniksi eli anteeksiantamisen kaduksi. Massakasteen muistoksi soitetaan kirkonkelloja kolmekymmentä kertaa messussa sunnuntaisin ja juhlapyhinä.

Muillakin kierroksen pysähdyspaikoilla on vastaavat selitykset. Pientä haastetta vain pukkaa tuon kielen kanssa…

Sen sijaan katujen kauniit näkymät olivat aistittavissa ihan millä kielellä tahansa.

Reitin varrella ollut kirkko oli kiinni. Sen lähellä päivysti kuitenkin vanhempi nainen, joka määrätietoisen ystävällisesti huuteli ja viittoi meitä kurkistamaan ovestaan sisään. Hämillämme sen teimme ja nainen alkoi heti esitellä, mitä kaikkea myytävää hänellä on. Kuivattuja yrttejä, hunajaa, kuivattuja hedelmiä, manteleita ja vaikka mitä. Ja tyrkyttämällä sai meidät maistamaan viikunoitaan ja manteleitaan. Olimme vähän harmissammekin, kun emme oikein tienneet, miten tästä nyt lähdettäisiin, mutta sitten ostimme muutamalla eurolla pussillisen viikunoita ja toivotimme vain hyvää päivän jatkoa. Aika vähäisiksi taisivat naisen tienestit tältä päivältä jäädä kuitenkin, vaikka hän noin tarkasti päivysti harvoja turistin näköisiä kulkijoita.  Eikä koko kaupungissa ollut ainuttakaan matkamuistomyymälää.

Kiva kierros päättyi linnan jäännöksille, ja terassille, jolta oli hieno näkymä valkoiseen kaupunkiin.

   

Terassin ja linnan takana oli kaunis hautausmaa, josta taas oli aivan upeat näkymät ympäristöön.

Eikä portaita puuttunut tältäkään reissulta.

Kierroksen päättyessä oltiin takaisin samalla näköalaterassilla, jolta oli lähdettykin.

Aamupäivän tuulisen ja mutkaisen matkan jälkeen päätimme yrittää uutta reittiä takaisin. Käännyimme toiseen suuntaan. Viitta näytti Colmenariin ja paperikartastakin tie löytyi. Lähes parikymmentä kilometriä ajettiin sitten ihmetellen, millaisille teille tienviittoja saa pystyttää ja voidaanko olettaa, että kartalla olevaa tietä voi oikeasti ajaa autolla. Oli mutkaa ja mäkeä enemmän kuin toivoisi, mutta olipahan selviämiskokemus tämäkin.

Emmepä olisi nähneet kukkulan linnoitusta pohjoispuolelta, jos emme olisi ajaneet tähän suuntaan.

Emmekä olisi nähneet tätä vuorta läheltä ilman tätä reittiä.

Seuraavana päivänä uudelleen Comaresiin

Piti päästä takaisin. Ja oli hyvä, että lähdettiin. Nyt ei viitsitty ottaa mutkateitten haasteita, vaan ajettiin motaria Velez-Malagaan asti ja sieltä Trapichen kautta Comaresiin. Ei huono.

Tulo Comaresiin oli muutenkin ihan juhlaa. Eilen niukat turistipalvelut muuttuivat hetkessä ylitsevuotavan riittäviksi ja ystävällisiksi, kun portilla olikin esitteitä telineessä.

Pysähdyimme katsomaan, olisiko mitään vaellukseen ohjaavaa karttaa Wikilocista valmiiksi lataamiemme reittien lisäksi, ja samassa sisältä ampaisi ystävällinen nainen kysymään, miten voisi olla avuksi. Vietimme hienon puolituntisen hänen kanssaan. Saimme kartat, pikkuisen videota Comaresin festareista, esitteitä ja ennen kaikkea hyvät monistetut selostukset meille sopivista vaellusreiteistä ympäristöön. Näytti siltä, että oppaan päivä oli pelastettu, kun kaksi turistia oli antautunut palveltaviksi ja saanut hyvät palvelut.  Antaumuksellisuutta kuvaa sekin, että kun puolen tunnin päästä kuikuilimme samoilla nurkilla uudelleen käytyämme autolla vaihtamassa lenkkarit ja muut varusteet, nainen tuli  jo huolissaan kysymään, emmekö löytäneetkään reittiä. Olisi kuulemma paras lähteä matkaan, että ehtisimme takaisin ennen pimeää.

No lähdimmehän me, mutta ei siitä reippaasta vaeltamisesta mitään tullut. Kaupungin laitoja kulkevalta reitiltä oli niin hienot näkymät joka suuntaan, että me vain pysähtelimme, katselimme ja hengitimme.

Lopulta huomasimme seurailevamme Fuente Gorda -nimistä reittiä, joka oli suunnilleen kolme kilometriä kukkulan ympäri sen sijaan että olisimme aiemman ajatuksemme mukaisesti lähteneet vähän pitemmälle maisemia katselemaan. Aktiviteetteja pystyi ihan kivasti keksimään tämänkin polun varrella. Juha kyllä pudisteli päätään ja ihmetteli, enkö pikkutyttönä maalla saanut tarpeekseni kiipeilystä. Sain. Totta kai. Mutta olen päättänyt kiipeillä niin kauan kuin pystyn.

Fuente Gorda oli pieni nätti lähde kallion reunamilla.

Lähteeltä lähti pienempi ja jyrkempi polku ylös kaupunkiin. Kiipesin sitä yksin jonkin matkaa, mutta Juhan korkean paikan kammon takia päädyimme lopulta jatkamaan matkaa pientä tietä pitkin kaupungin länsipuolelle.

Tässä alla Juhan ottama päivän ”tuolla se taas menee” -kuva minusta. Siis tuolla, keskellä kuvaa tuo epäselvä pieni hahmo olen minä.

Ja tässä alla päivän ”tonne se taas jäi” -kuva Juhasta, joka on tuo pieni punainen piste alhaalla lähteen edessä.

No, olihan tämä pikkupolku vähän haasteellinen sille, jota helposti huimaa.

Tulimme tieltä lopulta jotain vähän ”ehkä-ei-ihan-polkua” -tyyppistä oliivipuurinnettä ylös kaupunkiin ja istahdimme jollekin penkille hetkeksi katselemaan maisemia.

”Kylän ainoat turistit” -vaikutelmamme sai saman tien vahvistusta. Oliivisatoaan keräävä perhe kävi moikkaamassa ja kyselemässä, ollaanko lomalla ja mistä kaukaa ja toivottamassa hyvää päivän ja loman jatkoa. Olisipa ollut enemmän kielitaitoa, niin olisin heille kertonut enemmänkin vaikutelmia päivästämme, mutta ilmeisesti ”Muy bonito” oli aika hyvä kuitenkin. Niin hymyillen ja iloisesti siihen vastattiin.

Kävelimme kylän sokkeloisia pikkukatuja pitkin takaisin näköalojen äärelle.  Aurinko alkoi jo laskea. Pitemmät vaellusreitit jäivät tänäänkin vielä haaveeksi, mutta nyt meillä on hyvät neuvot ja kartat valmiiksi seuraavaa retkeä varten.

Tuonne taakse korkealle jäi yksi ihana paikka, jonne vielä palataan.  

Seuraavana päivänä kävimme Perianassa, jonne on linnuntietäkin noin 15 kilometrin matka. Comares näkyi sinnekin, vähän utuisena auringonlaskussa.

Ovatko Andalusian pienet valkoiset kylät sellaisia matkakohteita, joihin sinäkin lähtisit?

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.

Juttu seuraavan päivän Perianan retkestä löytyy täältä:

Voihan Periana!  Kolme valloitusyritystä.