Monthly Archives

tammikuu 2018

Miten pakkasesta aurinkoon? Helsinki – Torremolinos 02/2016

Ihan helppo juttu: Varataan Finnairin tai Norwegianin menopaluu Malagaan. Se maksaa kahdelta matkustuspäivistä riippuen noin 400€ – 900€ ja kestää reilut neljä tuntia. Sitten etsitään joku sopiva apartement junaradan varrelta ja pakataan pari matkalaukullista aurinkoon sopivaa vaatetta kummallekin. Kännykät, laturit, kamera ja luottokortit mukaan.

Ja sitten sama vaikeimman kautta, kun jompikumpi ei tunne olevansa perillä, ennen kuin on ajanut sinne itse ja haluaa ottaa kitarankin vielä mukaan. On sinne moni ajanutkin, kuulemma parhaimmillaan parissa päivässä Travemündestä Fuengirolaan. Moni tekee sen matkan joka vuosi. Muutama päivä sitten juttelin henkilön kanssa, joka sanoi ajaneensa sen jo sata kertaa. SATA! Suomalaiset rutut viettävät talvikauden Fuengirolan leirintäalueelle ajettuaan ensin vaununsa tai autonsa sinne, ja käypä joku siellä jopa lyhyemmällä reissullakin ajaen, esimerkiksi syyslomalla.

Kun helmikuussa lähtee, pitää vaihtaa kesärenkaat alle ja toivoa, että lumipyry ja liukkaus eivät iske juuri sen vuorokauden kuluessa, kun ne on vaihdettu ja pitää ajaa Vuosaaren satamaan. Meille iski vain se lumipyry, lämpötila oli plus yksi, eikä liukkaus ollut pahimmillaan. Lauantai-iltapäivän liikennekään ei Helsingin kehillä ollut onneksi vilkkain mahdollinen. Räntäsade oli sekä masentavaa että jotenkin kutkuttava ajatus: Kohta ei enää olla räntäsateessa.

Laivamatka Travemündeen maksaa aina, mutta kun räätälöitiin halvin mahdollinen vaihtoehto matkamessuilla myyjän kanssa kasvokkain, saatiin menopaluu kahdelle hengelle ja autolle ja vielä ylimääräinen lisäyöpyminen Travemündessä hintaan 549€. Lisäyöpyminen laivalla oli mahdollinen, kun lähti lauantaina ja saapui Travemündeen sunnuntai-iltana. Sai jäädä nukkumaan laivaan ja ajaa auton aamiaisen jälkeen vasta aamulla moottoritielle. Paljon kätevämpää, kuin lähteä sunnuntaina kymmenen jälkeen illalla suunnistamaan hotelliin johonkin Schwartaun tai Lübeckin tienoille, niin kuin ennen on tehty. (Lisäys 2018: Tätä mahdollisuutta ei enää ole.)

”Ei ole kiire minnekään.” Oiva motto meidän matkailullemme nyt, kun ei oikeasti ole kiire. Siispä suunnittelin päivämatkat kohtuullisiksi. Ihan lyhyitä ne eivät voi olla, että edes jossain vaiheessa oltaisiin kaukana perillä, mutta 400 – 500 km riittää. Toinen meistä on järjestelmällinen ja loi hetkessä Exceliin taulukon.

LAUANTAI	20.helmikuuta	13:30 Vuosaari
SUNNUNTAI	21.helmikuuta	illalla Travemünde
MAANANTAI	22.helmikuuta	8:00 Travemünde	Frankfurt am Main	573km
TIISTAI	23.helmikuuta	Frankfurt am Main	Dijon	534km
KESKIVIIKKO	24.helmikuuta	Dijon	Piolenc	386km
TORSTAI	25.helmikuuta	Piolenc	Palamos	374km
PERJANTAI	26.helmikuuta	Palamos	Valencia
LAUANTAI	27.helmikuuta	Valencia	Torrevieja	216
LAUANTAI	5.maaliskuuta	Torrevieja	Almeria

SUNNUNTAI 6. Maaliskuuta Almeria Torremolinos

Samaan taulukkoon lisättiin majapaikat. Vuosien varrella olemme hakeneet majoituksia meille sopivan ennakkoluulottomasti erilaisista pikkuhotelleista ja Bed and Breakfast –tarjonnasta, mutta nyt liityimme Airbnb –jäseniksi ja aloimme lukea tarjouksia ja kommentteja ihan urakalla. Hinta oli ratkaiseva valintakriteeri, mutta hylkäsimme oitis myös paikat, joista ei ollut arvosteluja. Jotenkin päättelimme, että ihmiset eivät kirjoita pettymyksiään esille, koska saman tien myös majoittaja kirjoittaa majoittujasta arvostelun ja voi vaikka vähän kostaa, jolloin seuraava majoittaja ei ehkä hyväksykään majoittujaa. Airbnb pelaa paljon palautteen varassa. Rohkeasti lähetimme varauspyynnöt, ja kerroimme samalla vähän itsestämme, koska meillä ei vielä ollut profiilissamme arvosteluja. Neljästä kolme toivotti meidät heti tervetulleiksi. Hinnat olivat 34 – 45€ yöltä, maksoimme Airbnb:lle luottokortilla ja toivoimme, että osoitteet ja kontaktitiedot pitävät paikkansa.

Torreviejan ja Torremolinosin majoitus ei tuntunut löytyvän Airbnb:ltä. Tarjontaa oli, mutta palautteet puuttuivat, mikä teki meidät epäluuloisiksi. Selasimme Intervacin kodinvaihtoilmoitukset ja lähetin pari kodinvaihtopyyntöä: ”Are you interested in coming to Helsinki in March?” Eivät tietenkään olleet, kuka sieltä kesästä nyt Suomen pakkasiin tulisi, mutta molempien vaihtokoti oli loma-asunto, jossa he eivät asuneet vakituisesti, ja heille sopi, että vuokraisimme sen edullisesti tarvitsemaksemme ajaksi. Tämä järjestely jätti meidät tietysti vielä enemmän pieneen epävarmuuteen. Intervacin sivustolla oli kyllä ylimalkainen sopimus päivistä ja avainten luovutustavasta, mutta käytännössä meillä oli Rebecca –naapurin puhelinnumero Torreviejassa ja Rita –naapurin puhelinnumero Torremolinosissa ja toive siitä, että numerot ovat oikein ja niihin vastataan, kun aika tulee. Vuokrarahatkin annetaan Rebecalle ja Ritalle vain käteen. Kaikesta tästä oli sovittu henkilökohtaisesti sähköpostiviesteillä. Aika epämääräisen tuntuisen informaation varassa lähdimme, ja tuo maksujuttu mietitytti vähän muutenkin, mutta Intervacin jäsenten kanssa vaihtaminen on aina toiminut, joten periaatteessa olimme ihan luottavaisia. Intervacin kodinvaihto toimii sillä periaatteella, että koteja vaihdetaan päikseen loman ajaksi, ja organisaatioon pitää liittyä jäseneksi ja tehdä nettisivulle esittely omasta kodista ja itsestä. Huonosta vaihtokokemuksesta voi valittaa kansalliselle edustajalle ja kaksi kertaa valituksen saanut poistetaan jäsenistöstä. Eli periaatteessa järjestelmä sisältää aika hyvän sisäisen kontrollin. Ja kun jäseneksi liittyessä on maksettava vuosijäsenmaksu (80€) myös, sekin pikkuisen karsii huijareita.

Kodin perusteelliseen siivoukseen ei tällä kertaa olisi ollut erityistä tarvetta, mutta se on jo niin kiinteä osa lomalle lähtöä, että joulun ja hiihtoloman välissä kävimme läpi lähes kaikki kaapit, ja veimme kassikaupalla meille turhaa tavaraa lasten ja ystävien kaappeihin ja kärräsimme jonkin verran Fidalle ja roskiin. Miten ihmeessä tavaraa kertyy noin kamalasti?

Pientä säätöä tehtiin myös kodin turvallisuuteen. Nostettiin sähköpyörät terassilta olohuoneeseen, ja tytär lupasi käydä säännöllisillä tarkastuksilla. Hälytysjärjestelmä meillä jo onkin.

Vielä kesärenkaat alle autoon ja varovainen ajo räntäsateessa Vuosaareen.

Kaiken tämän jälkeen olimme vihdoin etsimässä hyttiä 9006 Finnlinesin laivan uumenista.

Lauantai 20.2.2016

Olemme jo monta kertaa yli kahden vuosikymmenen aikana aloittaneet ajomatkan johonkin Euroopan kolkkaan Finnlinesin rahtilaivoilla. Tämä oli ensimmäinen talvimatkamme. Finnlinesin laiva on helmikuussa ihan toinen paikka kuin kesäkuussa. Kannella on loskaa, eikä mistään saa niitä ihania merikuvia, joita olemme aina ottaneet loman alkaessa.

Kirja siis esille ja hyttiin. Eväät myös. Laivalla olisi tietysti saanut ostaa ruokaa, mutta olemme jo pari kertaa todenneet, että tarjonta, tarpeet ja hinta eivät nykyisin oikein meille kohtaa. Autojääkaapin varassa on ihan helppo matkustaa Travemündeen. Kahvia saa kahviosta. Eikä ole kiire mihinkään. Itse asiassa pari vuotta tämän jälkeen luimme laivan järjestyssäännöistä, että omien ruokien syöminen ja varsinkin ruoanlaittovälineet (esim. vedenkeitin) ovat laivalla kiellettyjä. Mitäs me lainrikkojat!

Muutaman kerran päivässä käymme kannella katsomassa, toimiiko laivan Wifi merellä. Eihän se oikein toimi, vähintäänkin hidastelee, mutta eihän meillä ole kiire mihinkään.

Ensimmäinen yö keinuttaa laivaa kovasti. Toisena yönä on hiirenhiljaista, olemmehan jo satamassa.

Maanantai 22.2.2016

Aamupala kuuluu laivayöpymisen hintaan ja sen jälkeen ajetaan ulos. Juhan on pakko heti Dänishburgissa päästä ulos moottoritieltä tarkistamaan, olisiko Villeroy & Bochin myymälä uudessa ostoskeskuksessa auki jo aamukahdeksalta, mutta eihän se ole, niin pääsemme saman tien jatkamaan matkaa. Sitten pitää pysähtyä Soltaussa Outlet-keskuksessa, ei tietenkään missään ostoksilla, mutta paikka tarjoaa siistit vessat ja Starbucks-kahvila ilmaisen nettiyhteyden. Käytävien kävely luo illuusion kevyestä liikuntahetkestä matkan varrella. Sitä se onkin, veri vähän kiertämään, ettei tule jäykistymisongelmia niin kuin viime kesänä, jolloin päädyimme kiertämään sairaaloita selkä- ja vatsakipujen kanssa.

Pienessä ja vähän isommassakin sateessa etenemme kohti Lichterbachia Frankfurtin liepeillä.

Siellä odottaa Heidi ja hänen kaksi kissaansa. Tuntia ennen saapumista lähetämme tekstarin aikataulustamme ja aika minuutilleen lupaamanamme hetkenä kierrämme korttelia, josta ei oikein tunnu löytyvän sopivaa sisäänkäyntiä. Juha jatkaa korttelin kiertämistä ja minä jalkaudun etsimään jostain ovikelloa, joka sitten löytyy sisäpihalta. Heidi ei ole tekstariamme saanut, mutta toivottaa iloisesti tervetulleeksi ja kertoo samalla, että varaamamme huone ei olekaan vapaa, koska espanjalainen rouva on päättänyt jäädä pitemmäksi ajaksi, mutta toivottavasti meille ei ole ongelma, että hän antaa meille oman makuuhuoneensa. Ei se ole ongelma, isompi ongelma olisi lähteä pimeässä kylässä etsimään toista sänkyä, joten ihan yhteisymmärryksessä ja hymyillen teemme tuttavuutta. Wifi toimii, kissojen kulkuluukku tukitaan matkalaukulla ja Heidi kysyy huomaavaisesti, häiritseekö, jos hän polttaa. Kyllä se häiritsee, mutta vastaan yhtä huomaavaisesti, että ei tietenkään, onhan tämä hänen kotinsa. Kirjoitan kyllä palautteeseen asiallisesti ”If you do not mind cats and smoking, this is a good place.” Eihän se ollut negapalaute? Heidi yllättää meidät vielä extra aamukahvilla ja juttelemme kahvin yli Suomen ja Saksan kouluista ja maahanmuuttajien lasten koulutuksesta. Heidi on alakoulun rehtori, joten puheenaiheet tarjoutuvat luonnostaan. Ihan kiva kokemus ensimmäisestä Airbnb-yöstä. Oli kyllä aika persoonallinen majapaikka. Värejä niihin tottumattomalle skandinaaville oli melko paljon, ja kissanluukku ovessa oli valokuvan arvoinen kyllä.

Illalla kävimme pienellä kävelyllä lähiympäristössä.

23.2. Frankfurtista Dijoniin

Ihan tätä emme olleet odottaneet. Pihalla seisoi Volvo kuurassa ja loskassa yltä päältä. Joku tuijotti ikkunasta, kun pyyhimme lunta auton päältä ja raaputimme tuulilasia suomalaisilla harjoilla, jotka on tehty tätä varten. Eikö Saksassa ole?

Lumisade vain yltyi matkan aikana. Valkoisilla rinteillä kasvanee hyvää valkoviiniä. Ei meillä vieläkään ollut mihinkään kiire, mutta jossain takaraivossa jyskytti ajatus: ”Äkkiä etelään!”

Eikä levähdysalueille viitsinyt jäädä oleilemaan. Hyvä kun vessaan viitsittiin kipaista.

Laitoimme navigaattoriin Metzissä sijaitsevan kauppakeskuksen Marques Avenuen nimen. Kuvittelimme mielessämme hyvät vessat, mahdollisesti wifin, kuivat käytävät kevyeen lenkkeilyyn, ja voihan sitä jotain tavaroitakin katsella.

Oli onnistunut paussi, ostimme isomman termospullon, joka myöhemmin osoittautui huonoksi, koska korkki ei toiminut, söimme ja joimme vähän, kiersin lenkin käytäviä pitkin kahteen kertaan ja kun tulimme taas ulos, aurinko paistoi, eikä lunta ollut enää missään. Täällä voisi joskus poiketa uudelleenkin ilmaston muuttumista odotellessa ja jatkaa Ranskan kevääseen.

Ranskan moottoriteillä on peage, maksu, mikä ei ole edes kovin pieni, mutta vastapainoksi ne ovat hyvässä kunnossa ja rauhallisia, ja niiden taukopaikat ovat hyvin hoidettuja. Maksu on suuruusluokkaa 10€/100km. Lähestyimme Dijonia ihan ajoissa ja sitten hermostuimme navigaattoriimme, joka ajelutti meitä pikkukatuja edestakaisin, lausui ranskalaisia nimiä niin hassusti, että kuski tuskin naurultaan pystyi ohjaamaan, ja oli jatkuvasti yrittämässä yksisuuntaisille kaduille väärään suuntaan. Ajoimme muutamankin kerran samoja kulmia, välillä matka perille kasvoi pariksi kilometriksi, välillä väheni pariin sataan metriin, mutta maaliin ja ruutulippuun oli koko ajan vielä matkaa. Sopiva piha ja parkkipaikka löytyi kuitenkin sinnikkään ratinväännön jälkeen, ja jalkautuminen alkoi. Olisi ollut toivotonta löytää oikeaa ovea, mutta huolehtiva emäntämme Karine oli tullut sovittuun aikaan parvekkeelleen katselemaan, näkyykö jossain suomalaisia hämmentyneitä harhailijoita, ja minä sitten huikkasin parvekkeella näkemälleni naiselle ja kysyin, oliko hän sattumalta Karine. Sitten saimme ohjeet tulla sisäpihalta sisään, oikeaan kerrokseen ja oikealle ovelle, ja meidät otettiin lämpimästi vastaan, näytettiin vessa, kylppäri ja ihastuttava huone. Jos minä joskus ryhtyisin Airbnb-majoittajaksi, ottaisin oppia Karinelta. Huone ihan ehdottoman siisti, tyylikkäät turkoosit, harmaat ja valkoiset värit, kynttilä palamassa, vesilasi odottamassa, pöydällä avattu kirja, jossa oli tälle päivälle filosofinen luku matkailusta. Otin kuvat, ennen kuin avasimme matkalaukut ja aiheutimme särön harmoniaan.

Karinen mies näytti meille, mihin suuntaan kanavan rantaa pitää lähteä kävelemään, että pääsemme Dijonin keskustaan. Iltavalaistuksessa sitten yritimme saada kaupungista jonkinlaisen käsityksen. Katedraalin ovi oli juuri mennyt kiinni, komeimmat valot olivat ilmeisesti hotelleissa, ja kävelykadulla oli mielenosoitus, jonka solidaarisuus-kylttien perimmäinen tarkoitus ei meille avautunut.

Takaisin kävellessämme eksyimme, mutta mitäpä tuosta, Fitbitin kuntoilumittarimme mittaavat enemmän askeleita, kun välillä kävelee harhaan.

Karine oli tulomme jälkeen lähtenyt yöhoitajaksi sairaalaan ja aamulla Karinen mies laittoi meille kivan ranskalaisen aamupalan: paahtoleipää, marmeladia, kahvia, hedelmämehua, juustoa – hyvin sillä pääsi matkaan. Katselimme vähän hämmentyneinä, missä kahvimukit mahtaisivat olla, mutta isäntämme osoitti puolen litran murokulhoja pöydällä. Emme ymmärtäneet ranskalaista astiastoa, ja mies tajusi hämmennyksemme ja kaivoi meille mukit kaapistaan. Annoimme hänelle maistiaisiksi vähän suomalaista suklaata ja lähdimme ajamaan kohti Lyonia.

Yö oli kuitenkin ollut vielä aika kylmä. Kukannuput olivat jäässä ja suomalaisia autonpuhdistusvälineitä tarvittiin taas.

24.2.2016 Dijon – Beaune – Lyon – Piolenc

Matkan alkutaipaleella piti ajaa pois moottoritieltä tarkistamaan, millainen paikka on Beaune, jossa Torremolinosin majapaikkamme ranskalainen isäntäväki itse oikeasti asuu. Olisimme voineet poiketa tutustumaan, mutta he olivat juuri nyt jollain matkalla. Ihan kiva kaupunki, ranskalaisia katunäkymiä, komeita puita ja matkan jatkuessa lisää viinitarhoja.

Joitakin kymmeniä kilometrejä ajettiin maalaisteitä. Jos viitsisi edetä oikein hitaasti, se olisi ihan mukavaa, mutta Espanjaan on kovin pitkä matka. Samalla välttyisi moottoritiemaksuilta, mutta kokeneet sanovat, että polttoaineen kulutus kumminkin kasvaa pikkuteillä. Ehkä niin on, koska pikkutiet menevät taajamien halki ja pysähdyksiä tulee. Eikä monta tällaista pätkää peräkkäin matkan varrella enää ole pelkästään mukavaa ja eksoottista. Yksi ruuhkainen ranskalainen kylä pääkadun tietöineen on aika samanlainen kuin edellinenkin. Ja sitä seuraava.

Lähin etappimme oli kuitenkin Lyon. Meillä oli lounastreffit Elisabethin ja Didierin kanssa, jotka viime vuonna tähän aikaan vaihtoivat meidän kanssamme kotia. Olimme silloin heidän kodissaan metrinkorkuisen gallialaisen kukon ja kaikkien matkamuistokanojen keskellä ja retkeilimme flunssaisina pitkin Lyonia ja Rhone ja Saône –jokien rantoja. Kodinvaihtolomastamme voit lukea täältä.

Kodinvaihto on siitä kiva harrastus, että se tarjoaa mahdollisuuden myös tällaisiin paikallisiin piipahduksiin. Oli kiva muistella viime vuotta, kertoa tehdyistä uusista kodinvaihdoista ja muuten vain jutella esimerkiksi Ranskan ja Suomen muslimitilanteesta. He olivat käyneet vuoden aikana Englannissa, Uudessa Seelannissa ja Myanmarissa ja olivat kohta lähdössä Kanadaan. Meillä oli yksi yhteinenkin kodinvaihtotuttava. Hekin olivat vaihtaneet saman tanskalaisen pariskunnan kanssa, jonka kodissa me olimme viime kesäkuussa. Kolmisen tuntia vierähti, saimme ihanan ranskalaisen lounaan. Alkuruoaksi oliiveja, pieniä juustokakkuja ja ”sipsejä” viinin kanssa, pääruoaksi Elisabeth oli hauduttanut kattilassa lihaa nelisen tuntia (tasoissa ollaan, taisin viime vuonna käyttää saman ajan heille tarjoamaani karjalanpaistiin), sitten juustoja ja jälkkäriksi ananas-keikauskakku. Tämäkin on kivaa näissä kodinvaihdoissa. Voidaan tavata uudelleen ja vaihtaa varsinkin ruokakokemuksia. Ja vieraat ihmiset ovat mielenkiintoisia.

Didier lähetti meille sähköpostiin vielä vähän viinisuosituksia. Niihin palataan. Vatsat täynnä ja hyvillä mielin jatkettiin Lyonista etelään. Tutussa kaupungissa oli helppo myös arvioida, olivatko navigaattori-Penan ohjeet ihan ajan tasalla ja matka alkoi sujuvasti. Jostain kohtaa soitin sitten seuraavaan AirBnb-majapaikkaan Sylvielle ja kerroin, että noin tunnin kuluttua olisimme Piolencissa. Ja olimme. Onneksi olin soittanut. Sylvien neuvo ajaa umpikujaa osoittavan merkin ohi metsäpolulle oli kullan arvoinen. Emme varmaan ilman sitä olisi uskaltaneet ajaa pihaan, jossa valkoinen koira raivostui tulostamme. Vai oliko tämä vain minun tulkintani leikkisästä hauvasta, joka kuraisilla tassuillaan merkkasi neulepuseroni suunnilleen rinnan kohdalta sekä edestä että takaa? Onneksi Sylvie tuli aika pian ovelle ja pelasti minut tuolta hurtalta, ja kohta katselinkin auringonlaskua nätin omakotitalon yläkerrasta.

Jännitti jälleen, mutta siisti huone, vessa ja kylppäri toisessa kerroksessa oli aivan sitä, mitä oli luvattukin.

Kissaa en muistanut taaskaan tilanneeni, mutta siellähän se oli.

Sylvie kertoi, missä voisimme kävellä pitkän automatkan jälkeen. Kävimme siis Piolencin naapurikaupungin Orangen vanhassa roomalaisessa keskustassa vähän ottamassa tuntumaa.

Sylvie kutsui meidät hetkeksi istumaan omaan olohuoneeseensa. Olipa kiva kohtaaminen tämäkin. Aina saamme kertoa suomalaisesta eristäytyvästä luonteesta, ja siitä, että vieraat pidetään vähintään 70 sentin päässä, hankalasta kielestä ja siitä, mitä kaikkia kieliä suomalaislapset opiskelevat koulussa. Sovimme, että tulemme aamupalalle ennen kuin hän lähtee töihin ja saamme jäädä siihen syömään hänen lähtiessään. Eli vieras nainen luottaa meille talonsa ja avaimensa ja lähtee itse pois kodistaan! Tätä minä kutsun luottamukseksi. Totta kai me sitten tiskasimme kunnolla, jätimme kaiken siististi ja kirjoitimme lapun, jossa kiitimme. Pieni suklaalevy jäi maistiaisiksi Sylviellekin. Sen hurtan kanssa oli kyllä tulla ongelma. Se livahti pois aidatusta pihasta, kun ajoin auton portista, ja Juha joutui ottamaan sen kiinni ja kantamaan takaisin. Onneksi sai.

Kolme Airbnb-kokemusta takana. Kivoja paikkoja, kivoja ihmisiä, ja kaikki toimi. Parin päivän sisällä olimme saaneet kolme ensimmäistä palautetta Airbnb-profiiliimme. Pakko laittaa tähän, kun meitä kehutaan:

“Very pleasant encounter with Aila and her husband, a lovely and very peaceful couple. They were very discrete and respectful of the house. I would welcome them again with great pleasure. ”
Discreetly charming couple. Respectful of the place where they stay. You can receive them without apprehension. ”
“It was a pleasure to have Aila and her husband in my house. You are welcome back.”

Aivan erityisesti mielessä jäävät kuplimaan nuo adjektiivit: Charming, lovely and peaceful. Jospa joku sanoisi joskus suomeksikin vastaavaa.

Ennen kuin poistuimme Orangesta teimme vielä kierroksen tässä vanhassa roomalaisajan kaupungissa. Raunioita riitti, mutta varsinaisesti ne eivät olleet edes auki näin helmikuussa. Vaikuttavan näköisiä kyllä ulkopuoleltakin.

Kaupungin toreilla oli viihtyisät ja aika laajat markkinat. Kaikkea olisi saanut hunajasta ja hedelmistä kenkiin ja astioihin.

Kirsikkapuut kukkivat ja oli vahva tunne siitä, että Suomen helmikuusta kannatti lähteä etelään.

25.2.2016 Piolenc (Ranska) – Bisbal de Emborda (Espanja)

Seuraavan etapin varrelle jäi Avignon ja Juhan oli pakko päästä sillalle. Sielläpä sitten yksi pikkuinen sykkihuppari huikkasi iloisesti: ”Hei ope!” Kun hiihtoloman aikaan lähtee Ranskaan, tällainen kohtaaminen on enemmän kuin todennäköinen. Ja taas Juha sai palautetta: Oli kuulemma ihan paras ja suosikkiope ja kovasti on ikävä. Melkein tippa tuli silmään.

Meille molemmille oli yllätys, että kuuluisa silta loppukin keskellä virtaa.

Sillan lähettyvillä olevilla kaduilla oli niin runsaasti laventelin tuoksuista ja väristä tarjontaa, että selvästikin täällä ainakin johonkin aikaa vuodesta on enemmänkin turisteja kuin tällaisena helmikuun lopun päivänä.

Meillä ei ollut kiirettä mihinkään, ei tietenkään. Pysähtelimme näteissä paikoissa tien varrella ja ihastelimme kukkivia puita. .

Yhdessä huokailtiin, miten kivaa on syödä ulkona eväitä helmikuussa.

Katsoimme vielä kivannäköisen paikan, johon poiketa Katalonian rannikolla ennen kuin ajaisimme ystävien luo. L’Escalan rannassa teimme mukavan rennon kävelylenkin ennen auringonlaskua

Seuraava majapaikkakin jotenkin jännitti. Olimme sopineet Jordin ja Linin kanssa, että voimme olla heillä yötä. He olivat kaksi vuotta sitten meillä kodinvaihdossa ennätyskylmän kesäkuun ajan. Eniten meitä jännitti, millä kielellä nyt kommunikoisimme. Heidän valikoimansa oli suunnilleen katalaani, espanja ja ranska (vähän englantia onneksi) ja nuo eivät oikein meiltä suju. Onneksi olimme viime tapaamisemme jälkeen opiskelleet muutaman sanan espanjaa, niin pystyimme jakamaan viime kuulumiset: kuinka monta nietas (lapsenlapsityttöä) ja nietos (lapsenlapsipoikaa) meillä ja heillä nyt onkaan. Heillä oli kolme uutta, meillä ei yhtään, koska nykyinen nuorimmainen oli jo silloin kaksi vuotta sitten toivottamassa heitä tervetulleeksi vähän espanjaa puhuvan poikamme kanssa.

Ja taas saimme upeaa ruokaa. Alkupaloiksi kinkkua, juustoa ja viiniä, sitten kalaa (merluza) ja varsinkin jälkkäri ihastutti. Lin oli hankkinut maidon herasta tehtyä juustoa, joka aivan suli suussa quinze-hedelmästä tehdyn marmeladin kanssa ja tarjottimella oli kumkvatteja, joita opittiin nyt syömään kuorimatta. Aamupalalla sitten syötiin paahdettua leipää, johon oli hierottu tomaattia ja valkosipulia, ilmakuivattua kinkkua, juustoja, marmeladia ja kahvia. Meitä pidettiin kuin piispaa pappilassa ja sänkykin oli matkan parhaita. Ei huono idea tämäkään uusi tapaaminen, vaikka kieltä vähän jännitimmekin samoin kuin silloin kaksi vuotta sitten.

Katselimme myös hienon kuvaesityksen, jonka Jordi ja Lin olivat tehneet jollekin paikalliselle seuralle esitellessään matkaansa Suomeen. Kyllä oli oiva matkailumainos. Kuvissa kotimme oli siisti ja kaunis, aurinko paistoi, järviä oli nähty Helsingin nähtävyyksien lisäksi. Tästä tuli hyvä mieli.

Pitkän matkan ja kivan illan jälkeen oli kiva mennä nukkumaan Jordin ja Linin nättiin vierashuoneeseen.

Aamulla lähdimme jatkamaan matkaa Kataloniasta etelään. Itsenäisyyden kannattajien lippu liehui ikkunasta.

Lähtiessämme koukkasimme rantakaupunki St Antonin kautta, jossa silloin asuimme heidän loma-asunnossaan. Olisipa ollut kiva kävellä silloinen lenkkeilyreitti rantakadulla uudelleen.

Olemme kaksi kertaa käyneet Montserratin luostarissa ja molemmilla kerroilla missanneet kuuluisan poikakuoron esityksen. Meillä oli matkalla vähän nettivaikeuksia, ja soitin tyttärelle, joka varmisti, että kuoro varmasti esiintyy tänään. Ja nyt ehdimme, vaikka pidimmekin pienen jaloittelutauon Roca Outlet-centerissä taas. (Ei ostoksia, mutta siistit vessat.)

Montserratissa on kyllä hieno käydä vaikka joka kerta, kun täälläpäin on. Maisemat ovat hienot!

Barcelonassa kävijöiden retkiohjelmaan se sopii hienosti myös. Navigaattori ei sinne osaa koskaan. Osoitteeksi se hyväksyy kyllä Monastril de Montserrat, mutta on sitä mieltä, että ollaan perillä, kun ollaan alhaalla olevassa kylässä, josta on vielä kymmenisen kilometriä serpentiinejä itse luostariin. Onneksi tämäkin tiedettiin viime kerrasta.

MonasterioMonserrat_Cataluna_Barcelona_Queverenespana

Viimeksi täällä käydessämme sain Juhan houkutelluksi mukaan vuorelle menevään hissiin.

Kuoro lauloi kyllä vain kaksi laulua. Sitä olisi kuunnellut mielellään pitempäänkin.

Juha päivitti käyntinsä someen ja joutui samalla retkellä olevan koululuokan piirittämäksi. Tuskin huomasi meteliä, vaikka se olikin vilkkaampaa kuin entisessä omassa koulussa.

Illaksi ehdimme Valenciaan. Vähän turhan myöhään tulimme, kaupunkia olisi voinut katsella kauemminkin. Tänne pitää tulla takaisin! (Tämä toteutui seuraavana vuonna.) Oli se iltavalaistuksessakin hieno ja teimme pitkän lenkin keskustassa ja puiston kävelyreitillä.

Hotelli Turia ei ollut kovin kiva. Kyllähän siellä nukkui ja nettikin toimi, mutta pieni tunkkaisuus ei tuntunut kivalta. Tuntui siltä, että huone ei ollut varatun mukainen tupakoimaton.

26.2.2016 Lauantai

Valenciasta ei ollut kovin pitkä matka Torreviejaan, josta meille oli luvassa huoneisto koko viikoksi. Tämä oli ihan tarkoituksella ajateltu näin, koska halusimme ehtiä Torreviejaan suomalaisen seurakunnan jumalanpalvelukseen kahdeksitoista. Ei se ihan toteutunut, koska Torreviejan keskustasta oli hankala löytää paikkaa autolle, eikä löytämämme parkkitalo ollut ihan nurkalla. Mutta kuulimme saarnan ja osallistuimme ehtoolliseen ja kirkkokahveille. Oli hauska vastata papin kysymykseen Torreviejassa viettämästämme ajasta, että suunnilleen tunti sitten on tultu. Juhalle paikka oli tuttu kahden konserttimatkan perusteella, ja kirkkokansasta löytyikin heti mies, joka muisti Juhan.

Vasta jumalanpalveluksen jälkeen lähdimme sitten etsimään Rebeccaa ja majapaikkamme osoitetta. Oli taas pieniä perhosia vatsassa, koska Rebecca ei ollut vastannut puhelimeen eikä tekstariin. Missä viettäisimme viikon, jos tämä ei toimisikaan? Navigaattori petti taas kunnolla. Olimme muka oikealla alueella, mutta osoitetta ei löytynyt. Pena vain intti, että kohteemme sijaitsee kadun vasemmalla puolella. Onneksi Rebecca nyt vastasi ja kertoi puhelun aikana, miten pitää ajaa. Ja sitten hän näki suomalaisen Volvon ja vilkutti. Kaikki hyvin. Kaksi pusua poskelle, reipas talon esittely, avaimet käteen ja rahat hänelle. Kannoimme häveliäästi vasta hänen lähdettyään kaikki kamamme sisälle ja asetuimme taloksi. Neljästä makuuhuoneesta valittiin yksi nukkumiseen ja yksi tavaroitten säilyttämiseen. Päätettiin, että yläkerran huoneita ei käytetä ollenkaan, ettei niitä tarvitse kalliisti lämmittää. Lähimercado löytyi ja täytettiin jääkaappi hinnalla joka sai epäilemään, että kassa ei ollut lyönyt kaikkia tavaroita ollenkaan. Esimerkiksi kuuden kilon appelsiinipussi alle neljällä eurolla. Kaikki on suomalaista halvempaa. Ja moni asia, kuten juuri appelsiinit ja vihannekset myös maukkaampaa. Jos ruoan hinta ja maukkaus olisi tärkeä kriteeri, me jäisimme tänne.

Kävimme vielä kävelemässä lähiympäristössä. Ihan lähellä on punainen suolajärvi, mutta sen alue oli niin tehokkaasti aidattu, että emme päässeet rantaan asti. Koirat haukkuivat hedelmätarhoilla ja pitivät meitä tunkeilijoina, vaikka olimmekin aitojen takana. Iltataivas oli nätin punainen, vielä punaisempi kuin järvi.

Tässä kohtaa pysähdyimme matkallamme viikoksi. Kirjoitan oman tekstin Torreviejan viikostamme ja jatkamme tästä matkaa viikon päästä.

5.3. 2016 lauantai

Muutto on näissä kodinvaihtokohteissa aina työläin vaihe. Taas siivottiin perusteellisesti, kuurattiin kylppärit ja jääkaapit, pestiin pyyhkeet ja ne lakanat, jotka olivat isäntäväen, pakattiin omat kamat ja kannettiin kaikki autoon. Kaikki oli sujunut oikein hyvin tässä asunnossa. Rebeccaan oli ollut vaikea saada yhteyttä, mutta onneksi hän ilmestyi paikalle sopivasti, että saimme avaimet jätettyä. Kaikki hyvin ja Almeriaa kohti.

Juha kyllästyi onneksi ajamaan loivasti kaartelevilla, hyvillä ja maksullisilla moottoriteillä ja kaarsi Aguilasin liittymästä rantatielle. Kartta näyttää, millä kohdalla poikkesimme valtaväyliltä rannan maisemareitille.

Näkymät moottoritieltä näyttivät, miten paljon tällä kuivalla alueella viljellään muovin alla, että kasteluvesi ei aivan heti haihtuisi. Toisaalta tämä mielikuva ei varmaan innosta ensi kerralla S-marketissa valitsemaan espanjalaista kurkkua, tomaattia tai mansikoita. Kaikki tuntui niin keinotekoiselta.

Pena sätti Juhaa ratinkäännöstä napakasti, joten hiljennettiin kaveri kokonaan, ja aloin lueskella kartalta paikannimiä. Juhan päätös vaihtaa reittiä ja kartanlukijaa oli ihan nappivalinta, pääsimme näkemään hienoja maisemia ja Juha sai taas ajaa rakastamiaan serpentiinejäkin.

Serpentiinitiet olivat myös moottoripyöräilijäkansan mieleen. Jotain videontapaista oli ehkä tekeillä, kun pyöräilijöitä oli kymmeniä ja yksi pyöräilijätyttö oli milloin missäkin mutkassa kuvaamassa pyörien letkoja. Kaikki pyörät olivat jostain syystä uusia ja hienoja BMW-pyöriä.

Ihan kiitettävästi Juhakin pysähteli milloin missäkin ja antoi naisensa säntäillä tiellä ja jyrkänteillä kameran kanssa.

Ennen Almeriaa teimme vielä pienen syrjähypyn nättiin Nijarin kylään. Keramiikkaa oli tarjolla pitkin pääkadun näyteikkunoita.

Pysähtely ja hitaampi tie johtivat kuitenkin siihen, että oltiin Almeriassa liian myöhään tutustuaksemme kauniiksi mainostettuun kaupunkiin. Hotellin hakemiseenkin meni aikansa, kun Torreluz Senior oli keskellä yksisuuntaisia pikkukatuja ihan piilossa, ja samoissa nurkissa harjoitteli joku veljeskunta pääsiäiskulkuetta varten. Espanjalaiset torvet jonkin verran soivat takanamme, luulivat varmaan ensin, että suomalaisturistit tahallaan seisovat tien tukkona.

Tämän paikan pysäköinti oli episodi sinänsä. Volvo piti ajaa pieneen hissiin, jonka ovi näkyy tuossa hotellin oven vieressä, ja hissillä maan alle.

Pienen iltakävelyn ehdimme ja jaksoimme kaupungissa vielä tehdä.

Tämä kaupunki olisi ollut kiva nähdä päivänvalossa. Emme edes ehtineet rantakaduille asti. Aamulla lähtiessämme teimme pienen kierroksen keskustassa, mutta auton ikkunasta ei kaikkea kivaa ehdi nähdä. Ei meillä edelleenkään mikään kiire ole mihinkään, mutta joskus tulee tehtyä itselle vähän tyhmä aikataulu. Rita odotti meitä Torremolinosiin jo yhdeksi, ja halusimme niin, koska seurakunnan jumalanpalvelus San Miguelin kirkossa alkoi kolmelta ja olimme ajatelleet ehtiä sinne.

Torremolinosin majapaikka oli toinen Intervac-järjestely. Ranskalainen kodinvaihtajapariskunta omisti loma-asunnon, jota he käyttivät vaihdossa. Suomeen heitä ei ainakaan nyt kiinnostanut tulla, mutta maksoimme sitten (edullisen) vuokran, kun he eivät tarvinneet meidän kotiamme vastavuoroisesti. Täällä naapuri Rita tuli esittelemään paikan ja antamaan avaimet, kun soitin hänelle portilta. Ihan hyvin kaikki meni. Jotenkin on hassua olla paikassa, jonka on järjestänyt muutamalla sähköpostilla ja parilla puhelinsoitolla, eikä minkään hotellivaraussysteemin kautta kirjallisine vahvistuksineen. Maailma tuntui hetken pieneltä, henkilökohtaiselta ja turvalliselta. Aurinko paistoi parvekkeelle, ja iltapäiväkahvit auringossa tuntuivat tällä hetkellä kaiken ajamisen arvoisilta.

Reipas kävelymatka Lomas de los Ricosilta San Miguelin kirkolle, ja oltiin paikalla alkuvirttä veisatessa. Oli jännä tunne tulla kaiken sen ajamisen jälkeen kirkkoon, jossa laulettiin suomalaista virsikirjaa ja toivotettiin tervetulleeksi sanomalla: ”Tervetuloa.” Tunnistin heti penkistä Fb-kaverini Tarjan ja hänen miehensä, ja Timo-pappikin oli tuttu jo lapsuusvuosilta. Ehtoolliselle menon tunnepuolta on vaikea kuvata. Timo hymyili huomatessaan tutut, enkä tiennyt itse oikeastaan, olisinko tervehtinyt vai keskittynyt asiaan – sinun edestäsi annettu ja vuodatettu. Oltiin perillä.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.

Kirjoita kommentti
2018-07-20 by Ailajajuha

Road trip Fuengirolasta Helsinkiin

Lyhin matkareitti Fuengirolasta Helsinkiin ei kulje Pariisin, Belgian ja Hollannin kautta, mutta näin ajoimme tällä kertaa, koska halusimme kokea Pariisin maratonin ja Keukenhofin tulppaanit.

Paluumatkastamme tuli siis kahden viikon matka, johon sisältyi tasapuolisesti ystäviä, säpinää, maisemia ja muuta pikkukivaa. Kaikesta muusta selvisimme myös melko vähällä rahalla, mutta Pariisin ja Keukenhofin valitseminen maksoivat sitten puolestaan vähän enemmän.

Meillä on aikaa ottaa rauhallisesti, olla ajamatta suorinta reittiä ja poimia matkan varrelle kaikenlaista uutta. Vaikka olemmme jo viisi kertaa ajaneet Espanjasta Suomeen ja muutenkin kulkeneet esimerkiksi Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä, pystyimme hyvin tekemään reittisuunnitelman, jossa oli myös uusia paikkoja. Aikaa varasimme reilut kaksi viikkoa, tai oikeastaan koko kuukauden, jos lasketaan ensimmäinenkin pysähdys matka-aikaan.

Aloitimme siis todella hitaasti: Ajoimme Granadaan ja pysähdyimme sinne pariksi viikoksi katselemaan kaupungin pääsiäisenviettoa ja vasta sitten lähdimme oikeasti eteenpäin. Ihana paikka ja mielenkiintoinen Semana Santa, mutta niistä kirjoitan eri tekstit.

Pääsiäissunnuntaina kuljimme vielä kaduilla katselemassa viimeisiä kulkueita. Nämä kulkueet kulkivat keskellä aurinkoista päivää ja mukana oli myös erityinen lasten kulkue, jossa lapset kantoivat vaunua olallaan. Muutenkin tämän päivän kulkueet olivat iloisempia ja juhlivat ylösnousemuksen riemua.

Illalla kiipesimme ylämäkeen Alhambran ohi ihailemaan vielä kerran Sierra Nevadan lumihuippuja, ja pysähdyimme katselemaan, miten auringon viimeiset säteet maalasivat maiseman herkän vaaleanpunaiseksi hetkeä ennen hämärää.

Samalta mäeltä otimme viimeiset iltakuvat kaupungin yli hetkellä, jolloin ensimmäiset valot jo syttyivät kaduille.

Maanantai 2.4. Pois Granadasta.

Kaksiviikkoisemme Granadassa oli ollut eriaikainen kodinvaihto. Granadalaisperhe oli luovuttanut meille kotinsa ja tulee meille Helsinkiin vastavuoroisesti vasta kesällä. Kodinvaihdosta lähdetään eri tavalla kuin hotellista, jossa roskapussia ei tarvitse viedä itse pois, ei tarvitse kuurata kylppäriä eikä keittiötä, ei petata sänkyjä. Lähtöpäivämme ajomatkan olimme siis suunnitelleet hyvin maltilliseksi (noin 200 km), että voimme pakata ja siivota aamulla ja lähteä vasta iltapäivällä, ajaa muutaman tunnin ja asettua rauhassa nukkumaan paikkaan, josta lähtiessä ei enää tarvitse itse siivota. Pääsiäisen jälkeinen maanantaipäivä ei Espanjassa ole pyhäpäivä.

Näitä vuorimaisemia haikeina ihaillen ajoimme moottoritietä pohjoiseen.

Ja yhtä haikeina ihailimme vielä kukkivia puita sekä tien varsilla että laajoissa hedelmätarhoissa. Helmikuussa olimme nähneet Andalusian mantelikukkarinteet parhaimmillaan. Täällä vähän ylempänä ja pohjoisempana pääsimme vielä huhtikuun alussa kukkivien puiden pariin uudelleen. Nämä ovat ilmeisesti kirsikkapuita, mutta mantelipuita oli kyllä vielä teiden varsilla.

Hotel Restaurante Santa Cruz Santa Cruz de Mudelassa parikymmentä kilometriä ennen Valdepeñasia oli positiivinen yllätys. Olimme valinneet tienvarsimotellin helppouden takia ja siksi, että 60 euron hintaan sisältyi sekä päivällinen että aamupala kahdelle. Väärällä puolella tietä se oli, joten piti ajaa seuraavaan liittymään ja kääntyä takaisin. Nelisen kilometriä tämän kuvan nappaamisen jälkeen olimme hotellin pihassa.

Kesäisemmällä säällä olisi voinut istua jopa ulkona. Auto oli myös mukavasti parkissa katoksen alla hotellin takapihalla.

Portaita mentiin ulkoa toiseen kerrokseen.

Olin tehnyt varauksen espanjaksi. Juha alkoi heti heittää huulta huoneen lisävarusteista ja arveli, että päivälliseksi meidän lapsiperhe saisi nauravia nakkeja ja ranskalaisia.

Ei se nyt onneksi ihan niin mennyt. Ei tämä naura (enää) vaan maistui jopa ihan herkulliselta.

Viinipullokin kuului aterian hintaan, mutta jälkkäri oli muuhun tasoon verrattuna …. no, ehkä yllättävä.

Jos joskus tulevaisuudessa tarvitsisimme majapaikkaa tämän tien varrelta, voisimme ilman muuta tulla uudelleen. Siisti paikka, hyvät suihkut, turvallinen parkki, helppo sijainti ja ruoat mukaan lukien hyvinkin ok hinta. Ja jos olisimme lähteneet liikkeelle esim Fuengirolasta, matkaan olisi kulunut viitisen tuntia.

Toinen matkapäivä. Tiistai 3. huhtikuuta.

Aamulla lähdimme reippaasti matkaan mukavan aamiaisen jälkeen. Tälle päivälle olimme varanneet koko matkan pisimmän ajon. Zaragozaan tulisi ajamista 530 km.

Alkumatka ylängöllä ohi Madridin ei maisemiltaan enää palkinnut samalla tavalla Andalusian vaihtelevien vuoristonäkymien jälkeen, mutta kun päästiin Aragonian seuduille Iberian vuorille, maisemat muuttuivat uudellen mielenkiintoisen värisiksi ja vaihteleviksi.

Jollekin ajomatkalle voisi kyllä suunnitella yhden pysähdyksen tännekin. Lupaavan näköisiä luonnonpuistojen viittojakin oli siellä täällä. Monasterio de Piedra, Parque Natural del Alto Tajo, Parque Natural Moncayo – ainakin nämä kirjoitin muistiin tulevaisuutta ajatellen. Pitää ottaa selvää.

Iberian vuorilta laskeuduimme Ebro-joen laaksoon, josta ilmeisesti koko Iberian niemimaa on nimensä saanut. Ebron rannalla oli tämän päivän määränpäämme Zaragoza. Hotellin olimme valinneet yksityisen autotallin ja hinnan perusteella. Hotel YIT Ciudad De Zaragoza täytti hyvin odotukset. Paikka löytyi helposti kaupungin laidalta. Siisti paikka, auto oli todellakin lukon takana parkkihallissa, ja 43 euron hintaan kuului varsin kelvollinen aamupala.

Respan tyttö antoi kartan käteen, ympyröi keskustan ja selitti sujuvasti espanjaksi, että korttelin päässä on lähin bussipysäkki, jolta sinne pääsee. Bussissa voi maksaa kuljettajalle (1,70). Juha oli ihmeissään, kun kuvitteli, että olin ymmärtänyt kaiken, mutta hämäsin pikkuisen. Olin katsonut saman infon netistä ja tiesin kyllä, että kymmenen pysäkinväliä mennään tuolla bussilla ja sitten noustaan pois tätä siltaa edeltävällä pysäkillä.

Ebro-joki ja valtava Nuestra Señora del Pilar -katedraali hallitsevat Zaragozan keskustan maisemia.

El puente de Piedra eli Kivisilta on kaupungin vanhin. Se oli alun perin roomalaisajalla rakennettu puusta ja kivestä, mutta 1500-luvulla se uudistettiin kivisillaksi. Tänä iltana sillä kulki ihmisiä ja yksisuuntaisesti myös busseja. Näköalojen ja auringonlaskun katseluun se olikin omiaan.

Sillan toisella puolella tultiin katedraalin edessä olevalle isolle aukiolle, jossa oli pikkukauppoja, terasseja, ravintoloita, kahviloita, turisti-info ja viitat museoihin. Emme kuitenkaan törmänneet minkäänlaisiin turistimassoihin, päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi avaruus ja viihtyisyys.

Aukion toisessa päässä oli näyttävä keinotekoinen vesiputous. Vaihtoehto suihkulähteelle?

Poikkesimme sisällä ainutlaatuisessa katedraalissa. Siellä oli messu menossa, joten ei voinut kulkea ympäriinsä ottamassa kuvia. Tässä kuitenkin sivukäytävä ja kuva kirkon takaosasta alttarin suuntaan. Istuimme hetken ja kuuntelimme rauhassa messua.

Kolmas matkapäivä. Keskiviikko 4.4. Espanjasta Ranskaan.

Edessä oli Pyreneitten ylitys. Olemme joskus kauan sitten ajaneet Andorran läpi jopa asuntovaunun kanssa, mutta muilla kerroilla ajaneet joko Atlantin puolelta Biarrizin ja Bilbaon kautta tai Välimeren rantaa, koska olemme usein olleet liikkeellä vielä sellaiseen aikaan, että vuoristossa saattaisi olla lunta. Nyt huhtikuussa kuvittelimme, ettei lumiesteitä tulisi, mutta kyllä se mahdollista olisi ollut.

Lumitilanteet saattavat myös yllättää autoilijat. Pitkin matkaa näkyi isoja hätäparkkeja, joille voi ilmeisesti ajaa laittamaan lumiketjuja tai jopa odottelemaan säätilan muuttumista.

Meitä ei kuitenkaan näyttänyt lumipyry uhkaavan, keväisessä säässä mentiin.

Pyreneittein teillä riitti nähtävää. Pysähtelimme levähdysalueilla ja zoomailin kameralla milloin mitäkin kaunista maisemaa.

Tätä vuorenrinnettä kuvatessani kuulin jostain määkinää.

Kun sitten tähtäsin kameralla lähikuvaa, näin rinteellä aikamoisen vuohilauman. Oli vaikea kuvitella, miten ne tuonne olivat päässeet, mutta ketteriähän vuohet ovat.

Onneksi tien varrella oli kosolti levikkeitä. Niitä olisimme todellakin kaipailleet, jos ei niitä olisi ollut. Matkanteko näissä maisemissa oli hidasta, mutta eipä meillä varsinaisesti kiirettä ollut tänäänkään.

Lumihuippujakin alkoi jo näkyä, mutta onneksi ihan korkeimman vuoriston sai ohittaa tunnelissa.

Jotkut vuoriston purot olivat vielä jäässä.

Ja jotkut jo solisivat koskina ja putouksina alas rinteitä.

Ranskan puolella Valle d’Aranin maisemat muuttuivat mikäli mahdollista vieläkin hienommiksi.

Valle d’Aran tarjoaa turisteille paljon. Laskettelua, patikointia ja maisemia. Hotelleja oli paljon jokaisen pikkukylän kadunvarsilla. Ainakaan näin huhtikuussa eivät paikat näyttäneet mitenkään ruuhkaisilta.

Auton polttoainemittari kertoi, että Ranskaan tulo oli ollut pelkkää alamäkeä. Jos todellakin seuraavaan tankkaukseen olisi ollut 2160 km, ei paljon ennen Travemünden satamaa olisi tarvinnut tankilla käydäkään.

Ajoimme Ranskan puolella moottoritielle ohittaaksemme Toulousen. Tässä kohtaa sattui ensimmäisen kerran sellainen moka, että maksulliselle osuudelle ajettaessa otettu kortti olikin vilahtanut jonnekin piiloon, eikä sitä löytynyt mistään, kun piti maksaa. Tilanteesta selvittiin, kun otettiin portilta puheyhteys valvojaan, ja hän sitten antamiemme tietojen perusteella naputteli puhelimessa maksun laitteeseen ja sen maksamalla puomi aukesi. Ei siis ihan katastrofi tämäkään, vaikka emme kyllä myöhemminkään tarkistaneet, tuliko kortin hukkaamisesta jokin lisämaksu. Voi olla, että ainoa harmi oli autossa puhjennut kiivas sananvaihto siitä, kuka hukkasi mitä ja minne, mutta sovimme ainakin selkeästi sen jälkeen, mihin kyseinen maksukortti autossamme AINA sijoitetaan.

Toulousesta pohjoiseen jäimme hetkeksi jumiin ruuhkaan ja emäntämme tarkisti puhelimitse, ehtiikö hän vielä lenkittää koirat, ennen kuin tulemme. Ehti hän lyhyen lenkin tehdä.

Grisollesin kylän laidoilla meitä odotti pieni talo, lukittu portti ja pari hauvaa portilla. Itse yritän keksiä koirattomat majapaikat, mutta muuten talo oli ihana, ja vastaanotto erittäin ystävällinen. Saksalaissyntyinen emäntä valitsi kommunikointikieleksemme saksan, mutta osasi kyllä hyvin myös englantia.

Villa Toulousaine on yksityinen pieni majapaikka, jossa pariskunta vuokraa enimmilläänkin neljää huonetta. Olimme tällä kertaa ainoat vieraat ja vaikka olimme varanneet huoneista vaatimattomimman, saimme käyttöömme isoimman, kokonaisen huoneiston, jossa oli iso olohuone, sen jälkeen iso kylpyhuone ja sen takana reilunkokoinen makuuhuone. Huonejärjestys oli hassu, mutta paikka upea.

Enpä ole ennen nähnyt kylpyhuoneessa kangaspäällysteistä sohvaa!

Oli melkeinpä harmi, että emme ehtineet jäädä tähän puutarhaan istuskelemaan, mutta meillä oli vielä hauskempi tapaaminen odotettavissa. Muutama vuosi sitten tyttäremme perhe vaihtoi kotia ranskalaisperheen kanssa. Me olimme silloin kotona ja tutustuimme tähän kivaan perheeseen. Yhdellä matkalla jo poikkesimme heillä aivan upealla illallisella ja vierailimme opettajaäidin koululuokassa kertomassa Suomesta ja laulattamassa. Nyt olin ottanut yhteyttä etukäteen ja kertonut suunnitelmistamme, ja olimme saaneet kutsun poiketa kylään. Jännitti. Perhe oli muuttanut, ja nuorin lapsista oli pari vuotta sitten menehtynyt vaikeaan sairauteen. Kohtaaminen jännitti.

Auringon jo vähän laskiessa ajelimme maaseututeitä vierailulle.

Nämä henkilökohtaiset tapaamiset ovat matkoilla upea mauste. Muistelimme kohtaamisiamme, juttelimme koulusta, ruoasta ja matkoista ja tuliaisiksi tuomamme kuvakirja Suomen luonnosta herätti muistojen lisäksi myös toiveita uudesta matkasta Suomeen. Revontulet jäivät silloin vaihtokesänä näkemättä.

Iloisen ja tunteellisen illan jälkeen ajoimme valaisemattomia maalaisteitä takaisin majapaikkaamme. Valkoisena kukkivat hedelmäpuut vaativat taas pysähtymään kuvaa varten. Tätä kuvaa katsoessa palaan mielessäni tuon illan lämpimiin muistoihin.

Seuraavana päivänä viestittelimme kuvin, ja sain ihanan jälkiruokavanukkaan perinnereseptin.

Villa Toulousainen aamiainen oli täydellinen. Tyylikästä ja arvokasta ympäristöä myöten.

Torstai 5.4. Neljäs matkapäivä.

Olimme tähtäämässä viikonlopuksi Pariisiin, mutta emme viitsineet ajaa sinne asti vielä torstaina, joten olimme varanneet seuraavan yön Limogesista, noin kolmen tunnin ajomatkan päästä. Oli aikaa mennä pikkuteitä ja pysähdellä vaikka ottamaan lisää kuvia valkoisena kukkivista puista.

Tai poiketa pieneltä tieltämme (D820) vielä pienemmälle ihan vain jonkun pikkukylän kohdalla katselemaan maisemia ja hedelmätarhoja.

Pikkuteiden varrella kannattaisi pysähdellä kahvitaukoja varten kylissä, mutta tänään ei oikein sattunut silmiin mukavaa kahvila+parkkipaikka -yhdistelmää. Tässä pysähdyimme. Kahvit ja vessat palvelivat matkalaisia kyllä, ja paikka oli nätti ja ystävällinen, mutta kun ei ollut kokilla enää lounasaika, niin piti sitten vain kaivella autosta omia eväitä.

Aina on aikaa myös sopiville sattumanähtävyyksille tien varressa. Tämä on Ranskan toisen maailmansodan aikaisen vastarintaliikkeen ja miehityksen uhrien muistomerkki. (Mémorial de la Résistance et de la Déportation du Lot situé aux Moulins de Lamothe au nord de Cahors)

Portaat paikalle kannatti kiivetä jo maisemienkin vuoksi. Ei siellä mitään muuta ollutkaan, ei opastusta, ei kahvilaa, pystyssä oleva pylväs ja infokartta vain, mutta tulipa jaloiteltua ja hengähdettyä kauniissa maisemassa. Ja samalla muisteltua olennaisia tapahtumia historiasta.

Kauniita maisemia tarjosi myös näköalapaikaksi karttaankin merkitty levähdysalue Lanzacissa.

Vähän sen jälkeen olimmekin ylittämässä Dordogne-jokea

Majapaikaksi olimme valinneet pienen B&B paikan Chambres d’Hôtes de l’Auraine Limogesin pohjoisosasta L’Aurencen puiston reunalta. Pienessä majoituspaikassa oli muutama huone ja meidän lisäksemme yhdet vieraat. Auto oli talon oven edessä rauhallisen tuntuisella omakotitaloalueella. Vastaanotto oli ystävällinen likööripaukkuineen, mutta kissojen määrä yllätti. Kaikkialla oli kissoja. Suurin osa oli posliinia tai muuta elotonta, mutta muutama eläväkin pyöriskeli pihamaalla ja puutarhassa.

Limoges olisi saattanut olla pitemmänkin tutustumisen arvoinen paikka, mutta majapaikan emäntä sanoi, että bussiyhteyttä keskustaan ei ole, emmekä oikein motivoituneet täyden automme kanssa ajelemaan summassa takaisinkaan. Lähdimme sitten sen sijasta kävelyttämään aktiivirannekkeitamme ja tutustumaan lähiympäristöön, eli Aurainen puistoon, joka oli ihan viehättävä. Jokimaisemassa oli kotieläimiä aitauksissa ja lintuja joessa.

Juha oli koko matkan ajan joka käänteessä huudahdellut: ”Kato, kukkiva puu, ota kuva!” No nyt otin. Vähän ovelasti salaa. Ei huomannut katsoa taakseen.

Aamiainen oli taas runsas ja kauniisti katettu. Suomalainen terveysintoilija minussa kaipailee aina myös tomaattia, kurkkua, salaattia, kinkkua ja avokadoa leivän päälle, mutta kyllä tällaisella munakas-marmeladi-juusto -yhdistelmälläkin matkaan lähtee, ja hedelmät auttavat aina vähän tasapainottamaan ruokavaliota. Emäntä istui seuraksemme ja seurusteli meidän kanssamme saksaksi. Ne toiset vieraat puhuivat ranskaa ja ymmärsimme keskustelusta, että emäntä oli jotenkin tympääntynyt tietyn naapurimaamme turistien tapaan peruuttaa, olla tulematta ja vaatia kaikenlaista. Toivottavasti ei kuvitellut meillä olevan mitään tekemistä itänaapuriemme kanssa? Ajattelin vain, kun olimme varauksemme jälkeen saaneet viestin 12 € ennakkomaksusta varauksen vahvistamiseksi, mikä on aika harvinaista ja aina vähän epäilyttävää.

Vaikka kaikki olikin periaatteessa ihan ok, siistiä ja rauhallista, luulen, että tätä en valitse toista kertaa. Eniten siksi, että olisin mielelläni tutustunut myös kaupunkiin ja tämä oli vähän hankalasti syrjässä.

Iltakävelyllämme olimme nähneet aidan takaa ison hautausmaan puiston vieressä. Portit oli illalla kuitenkin jo suljettu ja päätimme tulla aamulla hetkeksi katselemaan paikkaa porttien sisäpuolelta. En ole ikinä nähnyt näin laajaa hautausmaata missään. Poikkeamme hautausmailla usein, koska ne ovat mielenkiintoinen osa paikallista kulttuuria.

Perjantai 6.4. Viides matkapäivä. Pariisiin

Ajelimme Limogesista Pariisiin suorinta reittiä, koska halusimme olla hotelli Campanilessa ajoissa. Olimme lukeneet, että lukitusta autotallista saattoivat loppua paikat kesken, ja sitä riskiä emme halunneet ottaa, että pitäisi jättää täysi auto jollekin kadunvarsipaikalle pariisilaislähiössä.

Pariisin kehätien ruuhkassa meni lähes kaksi tuntia, ja ajo oli niin sekavaa, että ruuhkassa odotellessa neulotusta sukasta löytyy aika monta virhettä. Mutta strategiamme onnistui, autolle oli viikonlopuksi turvallinen paikka hotellin alla parkkihallissa. Ja pulaa paikoista oli. Joka kerta käydessämme autolla, joku kävi kysymässä, olemmeko juuri lähdössä.

Oli hyvää aikaa lähteä kävelylle lähiympäristöön. Paljastuimme turisteiksi heti, kun aloin kamerallani tähtäillä näitä kummallisia taloja, jotka ovat muotonsa takia saaneet nimen Flandersin Urut. Taloja on kuusi ja neljällä niistä on urkumusiikkiin viittaavat nimet: Prèlude, Fuge, Sonate ja Cantate.

Talot on rakennettu 1974, ne ovat saksalaisen arkkitehdin Martin Van Trekin suunnittelemia ja tarkoitettu enimmäkseen sosiaaliseen asuntotuotantoon. Luin jostain, että asukkaat olisivat kovin tyytyväisiä taloihin ja näkymiinsä. Taloissa on myös ostoskeskus, kouluja, studioita, kuntosaleja ja senioriasuntoja. Viime vuosina niihin on tehty mittava julkisivuprojekti, jossa niiden energiatehokkuutta on huomattavasti parannettu uusilla materiaaleilla ja ne ovat Pariisissa tärkeä osa kasvihuonepäästöjen vähentämiseen tähtäävää ilmastoprojektia.

Tämmöisiä vakavia arkkitehtuurijuttuja siis kohtasimme ennen kuin siirryimme huvittelu- ja muistelupuolelle.

Perjantai-illan huvipuolta edustavat Canal Sant Martinin rannat, jonne pariisilaisnuoriso etsiytyy piknikille sankoin joukoin. Siellä jossain penkillä mekin lusikoimme hetkeä aikaisemmin kaupasta ostetut jogurtit, katselimme hetken ja jatkoimme kävelyä.

Kävelimme kanavan toiselle puolelle Pont de Criméen yli ja yritimme karttaan katsomatta löytää yhdelle tietylle kadulle. Löytyi! Täällä vietimme toissa kesänä reilun viikon vaihtaessamme kotia yhden pariisilaispariskunnan kanssa. Emme ole tulleet pitäneeksi heihin yhteyttä, kun silloinkin tapasimme vain lyhyesti heidän tullessaan meille. En siis nytkään vain jaksanut ilmoitella heille, että olimme kulmilla. Ehkä olisi ollut kivakin nähdä, ihan mukavia ihmisiä olivat. Kirjoitimme silloin kuvauksen viikostamme (mm. EM-jalkapallon loppuottelu ja Ranskan kansallispäivän vietto). Jos kiinnostaa, se löytyy täältä: https://kodinvaihtopariisissa.vuodatus.net

Tuon viikon aikana yhdeksi suosikiksemme nousi Parque Buttes de Chaumont. Siellä oli mukava kävellä ja katsella näköaloja, eikä se ollut yhtään niin turistinen ja ruuhkainen kuin keskustan puistot.

Tältä näköalatornilta on paras näkymä 19. kaupunginosan yli Montmartren kukkulalle.

Tuolla Montmartren mäen päällä on luultavasti satakertainen turistimäärä verrattuna siihen leppoisaan rauhaan, joka tällä Buttes Chaumontin mäellä vallitsee, vaikka ei tälläkään puolella yksin joudu olemaan. Selfienottajia riittää.

Ja nurmikoilla on aina väkeä piknikillä.

Kävelimme takaisin samantapaista reittiä. Kanaalin varrella oli nuorisoa jo enemmän kuin mennessämme.

Lauantai 7.4. Kuudes matkapäivä. Pariisi

Olimme laiskoja ja tyydyimme hotellin aamupalaan, vaikka se ei ollut kovin edullinen, 13€ hengeltä. Oli se toisaalta sen verran hyvä ja monipuolinen, että ehkä ei olisi maksanut vaivaa lähteä kauppaan ja säätämään oman huoneen vedenkeittimen varassa, kun huoneessa ei ollut jääkaappiakaan.

Ulos lähtiessämme katumme puistokäytävä oli muuttunut parin kilometrin pituiseksi kirpputoriksi, jolta olisi saanut ihan mitä vain, jos jotain olisi tarvinnut. Mutta sen lisäksi, että meillä ei nykyisin ole kiire mihinkään, emme myöskään enää tarvitse mitään, joten lähinnä kävelimme ohi ruuhkaa väistellen.

Meillä oli nimittäin tänään aivan erityinen syy olla Pariisissa: Pariisin maraton. (Uskookohan tätä enää kukaan?) Siellä me kuitenkin hetken päästä olimme, Port de Versailles’n vieressä olevan suuren urheilumessualueen portilla menossa sisään halliin, josta Maratonin osallistujamateriaalit piti hakea.

Juha heilutti Fuengirolan Leijonien laskiaistempauksesta saatua aurinkolippistä ja edusti ylpeänä Suomea.

Tässä vaiheessa pitää varmaan jo tunnustaa, että meillä oli täällä vain treffit nuoremman sukupolven edustajien kanssa, jotka olivat menossa sunnuntaina juoksemaan. Meillä oli ylpeiden vanhempien osa kannustaa vävyämme ja tytärtämme, joka oli jostain keksinyt idean juosta elämänsä ensimmäinen maraton juuri Pariisissa. Veimme nuoret lounaalle ja lähdimme kävellen valmistautumaan omaan kannustajan osaamme sillä aikaa kun he suorittivat viime hetken verryttelyjään.

Lähtiessämme lounaalta kävelimme Argentinen metroaseman suunnasta Avenue de Grande-Arméeta kohti Riemukaarta. Kadun varrella oli upeat antiikkimarkkinat.

Nähtävyydet olivat paikoillaan ja meillä oli aikaa kävellä kahdeksan kilometrin päässä olevaa hotelliamme kohti. (Emme me kuitenkaan ihan koko matkaa kävelleet.)

Riemukaari. Tähän liittyy aina ikävä muisto. Ensimmäistä kertaa täällä ollessamme vuonna 2000 olimme lähettyvillä Ranskan kansallispäivänä ja kuulimme, että Ranskan presidenttiä kohti oli yritetty ampua. Toisella kertaa kiipesin tuolta ylhäältä katsomaan maisemia, joten tämäkin oli jo suoritettu.

Concorde aukio.

Katselimme kaksi vuotta sitten myös Ranskan kansallipäivänä Eiffelin komeaa ilotulitusta juuri tältä paikalta. Pari tuntia myöhemmin kuulimme uutisista, että samaan aikaan Nizzassa joku oli valkoisella rekalla ajanut rantakadulla lähes sata ihmistä kuoliaaksi. Vieläkin puistattaa. Jospa joku olisikin ajatellut niittää ihmisiä täällä?

Tuiliersin puiston lammen rannat olivat täynnä lauantai-iltaa viettäviä ihmisiä.

Jos emme ennen olisi nähneet Pariisin komeaa oopperataloa sisältä, olisi harmittanut, että se nyt ohi kävellessämme oli jo kiinni.

Sunnuntai 8.4. Seitsemäs matkapäivä. Pariisin maraton

Sunnuntaiaamuna oli kello soittamassa ja aamiaisella perhosia vatsassa, vaikka tuskin niin paljon kuin nuorillamme, jotka Champs Elyseellä hakeutuivat lähtöryhmiinsä ja kiinnittivät numerolaput rintaansa. Me lähdimme reitin varteen metrolla ja avasimme puhelimeen sovelluksen, josta voi seurata reittiä ja tietyn kilpailijan etenemistä. Pienen sekoilun jälkeen tullessamme tähän kohtaan reittiä Rue de Rivolin varrelle suunnilleen Louvren kohdalle totesimme rakkaiden kilpailijoiden juuri ohittaneen reitin ja sukelsimme takaisin metroon suuntana Bois de Vincennes.

Meillä oli hyvää aikaa kävellä Chateau de Vincennesin metroasemalta puiston halki juoksijoiden reitille, kaivella eväät esiin, katsella juoksijoiden letkaa ja odotella omaa kilpailevaa tytärtämme. Vävyn lähtöryhmä oli aikaisempi, ja vauhti sen verran kovempi, että hän oli tämänkin kohdan jo ohittanut.

Sieltä kaivattu kilpailija tuli. Liityin puoleksi minuutiksi rinnalle juoksemaan ja kuulin, että hyvin menee. Ei väsytä eikä satu mihinkään, voimia riitää. Vilkutimme heiheit ja lähdimme kävelemään sopivalle metrolle päästäksemme suunnilleen Concorde-aukiolle Seinen rannalle odottelemaan juoksijoita.

Täällä poliisi piti katsojat tiukemmin poissa reitiltä, ja aitoja ja esteitä oli enemmän kuin Bois de Vincennesin puistossa. Tuo oikealla oleva valkoinen rekkakin on parkkeerattu tukkimaan yhtä sivukatua. Täällä en olisi päässyt rinnalle juoksemaan ja kuulumisia kyselemään.

Yhden huoltopisteen lähellä pääsin kuitenkin betoniesteen päälle odottelemaan kameran kanssa kilpasuoritustaan tekevää.

Ja sieltähän tuo saapui iloisena ja reippaana ja vakuutti olevansa edelleen hyvässä kunnossa ja jaksavansa loppuun. Vielä noin neljännes matkasta jäljellä.

Hetken päästä näimme puhelimen sovelluksesta, että vävy oli jo tullut maaliin ja tytär edennyt Bois de Boulognen puistoon juoksemaan. Katselimme metrovaihtoehtoja ja totesimme, että emme kunnolla ehtisi sekä puistoon reitin varrelle ja sieltä maalialueelle ja valitsimme sitten kävelyn maalialueelle odottamaan.

Pariisin 16. kaupunginosa on tietääksemme hyvin toimeen tulevien asuinalue. Siltä leveät kadut terassiravintoloineen näyttivätkin ja yllätyimme löytäessämme sattumalta katalonialaisen kahvilan, jossa meitä palveltiin espanjaksi ja jossa kahvi ei maksanut paljon mitään.

Ja wau! Lopulta olimme siinä vaiheessa, että sain ottaa maaliintulokuvat suorituksensa tehneistä nuorista. Tytär yllätti meidät täysin, kun sanoi, että olisi valmis vaikka siitä paikasta lähtemään uudelleen.

(Hassua, huomaan puhuvani nuorista. Toinen on nelikymppinen ja toinen muutaman vuoden vaille. Mutta kait ne äidille ja isälle aina ovat nuoria?)

Meidän suorituksemme oli kuitenkin vielä kesken. Olimme hiljaa päättäneet, että jos nuoret juoksevat maratonin muutamassa tunnissa, me kävelemme maratonin viikonlopun aikana. Perjantain iltakävely oli kymmenen kilometriä, lauantaina tuli viitisentoista ja sinne tänne sinkoiluista huolimatta tältä päivältä puuttui vielä jonkin verran. Väitän kuitenkin, että tytär on jotain sinnikkyydestään perinyt äidiltään, koska ei tullut mieleenkään keskeyttää ja luovuttaa tässä vaiheessa, ja lopulta päivän saldoksi tuli 22 km, eli viikonlopulle yhteensä reilusti enemmän kuin maraton. Eiks niin, että hyvä me kaikki!

Siispä jälleen kävellen hotellin suuntaan. Riemukaarella otin kuvan siitä, miten koko päivän Pariisin roska-autoja oli käytetty katusulkuina siellä täällä. Samalla ne tietysti odottivat valmiina ryhtymään omaan tehtäväänsä nyt, kun juoksijat ja katsojat olivat lähteneet reitiltä roskaamasta.

Väkeä oli kuitenkin niin paljon liikkeellä, että kirjoitinkin Facebookin vähän happaman päivityksen siitä, miten ihmettelen Pariisin mainetta jotenkin romanttisena kohteena. Champs Elysee oli hyvin ruuhkainen ja itsellä oli sellainen olo, että ruuhkassa piti vain kaksin käsin pitää kiinni omaisuudestaan ja vilkuilla sivuille, ettei jää jalkoihin, jos joku vaaratilanne tulee. On minulla toisaalta useita paikkoja Pariisissa, joissa on ihan kiva olla. Eilen jo hehkutinkin Buttes-Chaumantin puistoa. Kerran viihdyin äidin ja siskon kanssa Luxembourgin puiston lähellä hotellissa, Montparnassen tornissa käynti oli aikanaan paljon palkitsevampi kuin ruuhkainen Eiffel, Musée Orsay kivempi kuin Louvre jne. Mutta silti en oikein ymmärrä varsinkaan sitä romanttisuuden leimaa, mikä Pariisilla on.

Kivoista kohteista ei myöskään saanut kuvaa ilman muita turisteja.

Jotkut sanovat, että eivät ikinä ole halunneet Pariisiin. Olen sillä tavalla eri mieltä, että jos tykkää nähdä maailmaa, Pariisi on kyllä yksi paikka, joka tavallaan kuuluu yleissivistykseen. Mutta jos on road tripillä Fuengirolasta Helsinkiin, ei välttämättä kannata haukata Pariisia yhdessä viikonlopussa. Se maistuu paremmalta, jos on enemmän aikaa ja ehtii oikeasti kokea tunnelmia. Tämä oli tällainen maratonetappi ja perhejuhla tällä kertaa.

Maanantai 9.4. Kahdeksas matkapäivä. Brüggeen

Päivän etappi ei ollut pitkä, kolmisen sataa kilometriä Pariisista Brüggeen. Ajelimme aikalailla pysähtymättä. Jos on näillä seuduilla ensimmäistä kertaa, esimerkiksi Amiens ja Arras tarjoaisivat mielenkiintoisia näkymiä. Yli kymmenen vuotta sitten kiertelimme reittimme lähiympäristössä maailmansotien aikaisia koskettavia hautausmaita ja muistomerkkejä.

Tämä oli uutta. Emme kyllä huomanneet, että kovin moni autoilija olisi sanottavasti osallistunut ilmastotalkoisiin nopeutta vähentämällä. Toisaalta ei ruuhkaliikenne korkeimpia ajonopeuksia suosinutkaan.

Brügge, niin ihana Brügge! Tämäkin valikoitui etapiksemme henkilökohtaisista syistä. Tulimme tänne punaisella Volvolla 2006 varattuamme sopivan oloisen B&B -majoituksen. Volvon ilmastointi ei toiminut ja paikan isäntä neuvoi meidät huoltoliikkeeseen. Jäimme pariksi päiväksi lisää, ja Volvo saatiin kuntoon lomaa varten. Isäntä kertoi olevansa musiikinopettaja ja minä paljastin Juhan ammatin. Siitäpä lähti sitten idea kutsua 40 belgialaisen koululaisen orkesteri Helsinkiin 2007 ja saatiin vastavierailukutsu tänne 2008. Oli onnistuneet matkat ja minäkin mukana, koska belgialainen johtaja halusi minun tulevan, kun Juha puhuu niin vähän ? (Nykyisin Juha vaikenee ruotsin, latinan, englannin ja saksan lisäksi jo aika sujuvasti myös espanjaksi.) Tänään iloittiin näkemisestä ja muistoista. Oli paljon puhuttavaa musiikista, koulusta, orkestereista ja eläkeläisyydestä. Ystävämme oli varsin aktiivisesti mukana milloin missäkin musiikkitoiminnassa vieläkin. Ja hauskaa oli todeta, että rouva oli keksinyt eläkkeelle siirtyessään ruveta kutomaan villasukkia. Siinäpä sitten vertailimme belgialaisia ja suomalaisia sukankutimia.

Eläkeläisope ja orkesterinjohtaja oli saanut lahjaksi näköispatsaan.

Jutteluhetken jälkeen teimme kävelylenkin muistojen paikkaan. Pienessä sateessa illan hämärtyessä otetut kuvat eivät tee oikeutta paikalle, muttta minulla on entisiä kotona yhden kirjan verran. Vanha keskusta on Unescon suojelema.

Raatihuoneen tori on se paikka, jossa turistit parveilevat päivisin ja istuvat terasseilla iltaisin. Ei tänään, huhtikuinen maanantai-ilta ei vielä ollut keskeistä matkailusesonkia.

Lähikadut olivat aivan yhtä koristeellisia.

Brügge on myös belgialaisen suklaan valmistuksen keskus. Siellä on viisikymmentä suklaatehdasta, suklaamuseo ja kymmeniä suklaaputiikkeja. Ja belgialainen suklaa ON hyvää.

Toinen turistien suosima belgialaistuote on pitsi. Tällaisen ostin itsekin silloin vuonna 2008 loppukesästä syntyvälle lapsenlapselle. Käytön jälkeen säilöin sen visusti yläkaappiin ja siellä se ihanuus on vieläkin, ehkäpä odottamassa vaikka seuraavaa sukupolvea.

Käthe Krusen joulukoristeet ja leluhahmot ovat saksalaisia, mutta en yhtään yllättynyt nähdessäni tämän näyteikkunan myös täällä.

Juha etsi ja etsi tiettyä julkisivua, kunnes löysi. Brüggen kaupungintalon edessä otettiin Juhan orkesterista kuva 2008. Juha postasi tämän kuvan oitis Facebookiin ja kysyi, muistaako kukaan mihin ja miten tämä liittyy. Ja tulihan niitä muistoja lähimmän tunnin sisään jo monta. Oli ollut mieliinpainuva matka silloin alakouluikäisille soittajille. Ja hyvin he vielä muistivat kymmenen vuoden takaisen orkesterimatkan.

Käännyimme pimentyneeltä torilta pois keskustasta ja kävelimme takaisin Oostproosselle ullkakkoasuntoomme.

Osoitteesta https://www.ardewolf.be löytyy ystävämme B&B:n tiedot. Suosittelemme. Ystävällinen pikkupaikka, autolle parkki pihalla. Jos ei olisi, joutuisi auton jättämään keskusta-alueen ulkopuolelle. Arnold myös vuokraa pyörän käyttöön.

10.4. Tiistai. Kahdeksas matkapäivä. Hollantiin

Lähdettiin aamusella ilman mitään kiirettä ajelemaan Hollannin suuntaan. Oli aikaa pysähdellä ja parkkeerasimme auton hetkeksi Dammen torille ja teimme pienen kävelylenkin.

Toinen pysähdys tuli yhtäkkiä ja yllättäen, kun ylitimme Leopoldskanaalin, eikä siitä voinutkaan mennä ohi ilman kuvia.

Aikaisin iltapäivällä olimme perillä Hollannissa Lissessä, jossa olimme varanneet pari yötä Hotel Restaurant & Casino De Nachtegaalista, josta oli reilun kilometrin matka Keukenhofin kukkapuutarhaan. Olimme paikalla niin aikaisin yhden maissa, että emme vielä päässeet huoneeseen. Ajelimme katselemaan keskustaa ja kävimme kaupasta hankkimassa vähän eväitä auton jääkaappiin.

Välipalan ja pienen lepohetken jälkeen lähdimme kävellen katselemaan Keukenhofin ympäristöä. Kevät oli täälläkin kylmän talven jälkeen sen verran myöhässä, että lähimmät kukkapellot olivat vielä nupulla, mutta osa maisemasta alkoi jo olla melko värikästä.

Espanjan liikenneympyröitten rakentajille tekisi hyvää pieni opintomatka Hollantiin. Näinkin voi liikenneympyrän rakentaa ja maalata yksiselitteiset opasteet. Ei tarvitsisi enää arvailla, kuka miltäkin kaistalta ekana kääntyy ja minne.

11.4. Keskiviikko. Matkamme yhdeksäs päivä paikallaan Keukenhofissa vaellellen.

Olimme ostaneet Keukenhofin pääsyliput hotellimme respasta (18€/henkilö), ja kävelimme rauhassa lipunmyyntijonon ohi suoraan alueelle. Vaeltelimme tuntikausia eri puolilla puistoa, jossa eri vaiheissa kukkivat sipulikukat joko kukkivat jo täysillä tai odottivat vielä aukeamisvuoroaan. Kuvat kertovat sanoittakin.

Ulkoalueitten lisäksi puistossa on upeita näyttelytiloja, joissa on myös vaihtuvia näyttelyjä. Olimme ilmeisesti juuri missanneet ruusunäyttelyn, mutta oli näissäkin näkemistä. Valtavasti. Yksi iso näyttelyhalli oli täynnä erilaisia tulppaanilajeja. Kymmeniä kukkamuotoja ja värejä, joita en ikinä ollut kuvitellutkaan.

Tietysti tällaisissa paikoissa on aina myös kivoja turisteille rakennettuja kuvanottopaikkoja. Tämä oli yksi viehättävimmistä. Pikkutytöt jonottivat elämänsä morsiuskuvaan. Ja jotkut isommatkin tytöt.

Yksi talo oli täynnä orkideoita. Vain mielikuvitus on rajana, kun orkideoita kuvioidaan – jos sekään. Minulla on sata erilaista kuvaa. Tähän poimin neljä.

Blogiartikkelin voisi täyttää vielä täydemmäksi kukkakuvilla tästä päivästä, mutta oli puistossa muutakin kivaa kuvattavaa, esimerkiksi tämä tuulimylly, jonne voi kiivetä katselemaan näkymiä vähän ylempää.

Ja pitäähän meistä toisen istahtaa virittelemään kaikki kohdalle osuvat kitarat.

Matkamuistoksi olisi voinut sipuleiden ja mukien lisäksi hankkia muutakin hollantilaisia kliseitä.

Oli kiva jäädä puistoon kävelemään lähellä sulkemisaikaa, kun turistibussit olivat pääosin lähteneet. Istuimme penkille syömään pois loput eväät ja kuuntelimme rauhassa linnunlaulua ennen kuin kävelimme jo hämärtyvän tulppaanipellon sivuitse takaisin hotellillemme. Parin päivän päästä täällä olisi vielä värikkäämpää.

Keskiviikko 12.4. Kymmenes matkapäivä

Meillä on tapana vähän ennen kotiintuloa käydä katsastamassa tarjontaa jossain matkan varrelle osuvassa ostoskeskuksessa. Tällä kertaa siihen sopi hyvin McArthurGlen Designer Outlet Ochtrupissa. Se osoittautui aika tyypilliseksi siistiksi outlet-keskukseksi, jossa oli väljät parkkipaikat perus ravintolapalvelut ja mukava valikoima ostoksia ajatellen. Emme me varsinaisesti mitään vailla olleet nytkään, mutta rikki menossa olevan matkalaukun tilalle löytyi sopiva tarjous, Lindtin suklaamyymälästä tarttui mukaan muutama tarjouspussi tuleville prinsessasynttäreille ja pari lastenlasta sai hauskat nallepaidat Steiffin myymälästä. Ainahan näitä on kiva kierrellä, ja aina joskus tulee eteen ihan ylittämättömiä tarjouksia tai merkkejä, joita Suomesta ei saa, ainakaan outlet-hintaan. Jos joskus ajetaan tätä reittiä, voimme ihan hyvin poiketa uudestaankin. Oli hauska kokea vihdoinkin tällä matkalla myös se, että puhuessamme maan kieltä, meille ei enää vastattukaan englanniksi. Oliko kysymys saksalaisesta asenteesta vai meidän kielitaidosta?

Majapaikka oli pienellä Rheinen paikkakunnalla TAT Tagungs- und Gästehaus, joka ilmoitustaulujen ohjelmista ja esitteistä päätellen näytti olevan jonkinlainen luonto-asioihin keskittynyt kurssikeskus. Ihan kiva. 62€ hintaan sisältyi hyvä aamiainen ja majoitus oli keskuksen vieressä matalassa puurakennuksessa, jonka oman oven viereen sai auton parkkiin. Voisimme tulla tänne uudelleenkin.

Rheinen kaupunki oli meille aivan uusi tuttavuus, emmekä olleet etukäteen tehneet mitään kotiläksyjä paikkakunnasta. Lähdimme aivan summassa parin kilometrin päähän keskustaan katselemaan. Tämmöiset pienet kodikkaat pikkukaupungit ovat kivoja. Kuten usein, täälläkin oli valtavan iso katedraali keskellä kylää.

Talojen seiniä katselimme taas ihan mielellämme, vaikka iltamme oli juuri muuttumassa vähän tihkusateiseksi, mikä ei mitenkään paranna kuvien laatua.

Rheinen läpi kulki joki ja taas nähtiin tässäkin harmaassa säässä muutama kaunis silta.

Ostosmahdollisuuksien etsijälle keskusta tarjosi paljon kivan näköisiä kauppoja ja hyvätasoisen ostoskeskuksen täynnä erilaisia liikkeitä, mutta kun ei itseltä puuttunut kuin yksi shampoopullo, niin emme niitä erityisesti lähteneet kiertelemään. TK Maxx oli paikka, josta pullo kivaa luonnonkosmetiikkashampoota löytyi. Tuon paikan halusimme muutenkin katsastaa. Noin 60%:n alennuksella merkkitavaroita myyvästä paikasta olemme joskus tehneet hyviäkin löytöjä. Olimme sen verran myöhään liikkeellä hiljaisessa keskustassa, että totesimme Saksan pikkupaikkakunnilla kaiken sulkeutuvan hyvin aikaisin. Mutta mitäpä siitä, kävelemään ja katselemaan tänne oli tultukin.

Ihan viimeksi Juha vielä kävi pesemässä auton ja minä käytin senkin ajan viereisessä puistossa kukkia katsellen.

Torstai 13.4. Yhdestoista matkapäivä

Kun lähdimme Rheinesta ajamaan kohti Hampuria, mielessä alkoi olla jo kotiin tulon tuntu. Ihan ensiksi piti kuitenkin pysähtyä yhdessä Juhan matkan parhaista kohteista, eli Ibbenbürenin Musikhausissa.

Juhan paratiisi? Vai mitä itse sanot? Olihan se kivaa taas katsastaa tuttu paikka, valikoima aikamoinen, ei kuitenkaan Thomannin veroinen. Mukaan tarttui kuitenkin hedelmännäköisiä rytmisoittimia ja varaosia mikrofoniin. Ovation -kitaroita ei täältä löytynyt, piti tutkia Gibsoneita ja Martineita. Aika paljon saa kyllä nykyisin tavaraa Suomestakin ja kilpailukykyiseen hintaan. Ja verkosta jos tilaa, ei tarvitse tunkea soittimia täysinäiseen autoon niin kuin joskus on tehty.

”Illaksi kotiin”, mainostaa Finnair. Ei ihan kotiin, mutta melkein, eli illaksi Hampurin merimieskirkolle, jossa olemme olleet satamaa edeltävän yön usein ennenkin. Hesari, ruisleipää, karjalanpiirakat kahvin kanssa, suomalaisen kirkkokuoron harjoitukset ja puhuva papukaija, jota lapset ihastelivat jo ensimmäisellä asuntovaunumatkallamme vuonna 1990 – niin paljon tunnelatauksia ja muistoja liittyy tähän paikkaan.

Ratkaisumme yöpyä täällä on myös hyvin käytännöllinen. Tässä vaiheessa matkaa auton tavaratila on aina täpötäynnä ja on mukava ajaa auto lukittuun talliin.

Majoitustilat eivät ole varsinaisia hotellihuoneita. Tällä kertaa meidät vietiin Raakel-saliin, jossa oli sänkyjä kahdeksalle, ja kangaspuut ja pöytäryhmät kertoivat, että salia käytettiin kyllä muuhunkin kuin nukkumiseen. Ketään muuta siellä ei tietenkään yöpynyt, se oli varattu meille, mutta esimerkiksi isommalle perheelle tai ryhmälle tämä toimisi myös.

Perjantai 14.4. Kahdestoista matkapäivä.

Jätimme huoneemme aamulla tehtyämme aamupalamme itse, mutta saimme jättää auton vielä talliin.

Sateisessa säässä ei oikein tehnyt mieli kuljeskella kaupungilla, mutta olimme päättäneet käydä katsomassa uuden hienon Elbphilharmonien talon, joka todellakin matkailuesitteissä näytti uudelta Hampurin ikonilta. Jotain matkaa varten katselimme kerran sinne konserttilippujakin, mutta ne olisi silloin pitänyt varata kuukausia etukäteen.

Ylläoleva kuva on lainattu matkailusivustolta https://hitraveltales.com, jossa on paikasta enemmänkin tietoa. Alla olevat kuvat ovat itse ottamiamme sateisena päivänä.

Elbphilharmonie oli kyllä ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Tekisi mieli mennä uudelleen jonain aurinkoisempana päivänä tai vaikka joskus konserttiin.

Kävimme kaupungillakin ja kiertelimme vähän kaupoissa. Sade vei fiilistä, mutta mielessä oli pieniä täsmäostoksia, kuten esimerkiksi se, että valokuvapaperia haettiin Saturnista, koska sitä tarvitaan ja se on Saksassa halvempaa. No, kellä mitäkin pieniä täsmäjuttuja on.

Haimme auton Merimieskirkolta ja lähdimme pikkuhiljaa ajelemaan kohti Travemündea pienten teiden ja pienten kaupunkien kautta, koska mihinkään ei ollut kiire. Mukavia punatiilisiä saksalaistaloja, vihreitä puistoja ja peltomaisemia ja pieniä rauhallisia katuja menimme. Ei yhtään tehnyt mieli Hampurin ja Lyypekin väliselle motarille. Viimeiset tunnit tapoimme aikaa Dänischburgissa LUV-ostoskeskuksessa, söimme ja ostimme vähän eväitä laivamatkalle ja lapsille tuliaisiksi vuosien perinteiden mukaisesti Leibnizin keksejä ja Milkan suklaata. Semmoista leppoisaa oleilua. Löysi Juha yhdet edulliset Ecco-kengät myös.

Sitten olikin jäljellä enää ajo laivarantaan ja parin tunnin odottelu ennen kuin laivaan pääsi sisään. Laivarantaan voisi toki tulla myöhemminkin, mutta meillä on tapana olla varmasti ajoissa. Siitä se on tylsä tapa, että Travemünden Skandinavienkajlla ei oikein ole mitään tekemistä. Autosta voi poistua sataman myymälään, jos haluaa tehdä alkoholiostoksia tai käydä vielä kahvikupillisella ja vessassa. Lopun ajan kudoin sukkaa ja Juha taisi lueskella netistä jotain. Kesäiltoina voi ottaa auringonlaskukuvia, mutta huhtikuussa oli jo pimeää ennen kuin laivaan noin yhdeltätoista pääsi sisään.

Meripäivä laivalla

Finnlines yllätti pari päivää ennen laivamatkaa lähettämällä tarjouksen hyttiluokan nostamisesta muutamalla kympillä. Alkuperäinen varauksemme oli halvin mahdollinen sisähytti, mutta kun meille tarjottiin ihan nimellistä summaa vastaan ikkunallista LUX-hyttiä laivan keulasta, emme kauan miettineet, vaan kiitimme ja hyväksyimme. Niinpä meillä oli väljä hytti, jossa oli pöytä, kunnon tuolit, parisänky ja ikkuna. Oiva päätös matkalle. Jos olisi rahaa, matkustaisin näin aina. (Mutta ikävä kyllä, ei ole.) Illalla nukkumaan mennessä katselimme sataman valoja. Ikkuna oli sen verran sumuinen, että kuva ei ihan näytä sitä, mitä näimme.

Olisi varmaan ollut kiva valvoa ja katsella aamuyöstä, kun laiva lipuu Trave-jokea myöten merelle, mutta laiva lähti vasta kolmelta, joten valitsimme nukkumisen.

Aamulla heräsimme edelleen sumuiseen maisemaan kaukana Itämerellä.

Leppoisan päivän jälkeen kävimme perinteisesti ottamassa auringonlaskukuvan kannelta. Tällä kertaa sekin oli aika sumuinen.

Kirjoitin erikseen tekstin Finnlinesin matkasta ja kokemuksistamme. En edes muista, kuinka monta kertaa olemme jo näin matkustaneet. Tämä on meille rennoin ja kätevin tapa lähteä Eurooppaan. Baltian reittikin on kokeiltu, samoin Ruotsin. Ihan ok, mutta helpoimmalla pääsee näin. Ja sesongin ulkopuolella halvimmilla hyteillä ei hinnassakaan oikeastaan eroa ole.

Jos jaksoit lukea tänne asti, kysyisit varmaan jotain?

No, mitä tykkäsitte matkasta? Joo, tykkäsimme kyllä. Meille tällainen matkalla oleminen, viipyileminen, maisemien ja paikkojen katselu, tapahtumiin osallistuminen ja ihmisten tapaaminen on tärkeä osa matkalla olemista. Emme todellakaan ole niitä tyyppejä, jotka paahtavat motareita pitkin lähtöpaikasta niin sanottuun päämäärään.

Mitä tämmöinen matkustaminen maksaa? Lentäen pääsee toki halvemmalla paikasta toiseen, ja ehkä jopa auton vuokraaminen paikan päällä tulee halvemmaksi kuin sen ajaminen Espanjaan asti. Majoituksemme maksoivat matkan varrella halvimmillaan 15€, yleensä pyrimme saamaan (ja saimme) yön ja aamiaisen korkeintaan 40 – 60 eurolla, mutta tällä matkalla viikonlopun pysähdys (kolme yötä) Pariisissa vei yli 300€ parkkipaikkoineen ja aamiaisineen, eikä majoitus huippusesongin aikaan Keukenhofin tulppaanipuiston vieressäkään alle satasen lähtenyt. Dieseliä kuluu 3000 km matkaan totta kai. Moottoritiemaksuja emme välttele, jos haluamme edetä, silloin Ranskassa ja Espanjassa investoimme mukavuuteen, mutta tällä matkalla ei monta maksullista pätkää ollut. Se, missä säästämme oikeasti on ruoka. Ostamme eväitä paikallisista kaupoista, syömme leipää, hedelmiä, jogurtteja, leikkeleitä ihan senkin takia, että tienvarsipaikkojen tarjonta harvoin on mitenkään järkevää meille. Kyllä tähän eläkeläinenkin pystyy.

Aiotteko ajaa vielä Espanjaan? Kyllä varmaankin. Siis jos päätetään lähteä juuri Espanjaan, niin tämä automatkailu Euroopan halki on ihan varteenotettava vaihtoehto. Joka kerta eri reitti ja tarpeeksi aikaa, niin onhan se ihan kivaa.

10 kommenttia
2018-07-12 by Ailajajuha