Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

viisumi

Paluu Loméen

25.–27.6.2022

Uusi aamu koitti ja päätin, että se sai olla viimeinen Beninissä. Vointi ei ollut vieläkään hyvä, mutta otin herättyäni kaksi Imodium-tablettia, söin omenan ja lähdin etsimään kyytiä kohti Cotonouta. Sinne olisi tasan 200 kilometriä ja siellä vaihtaisin Togoon menevään autoon. Olin jo pohtinut, kannattaisiko minun satsata tänään yksityiskyytiin. Eli olisin ostanut koko puskataksin pelkästään itselleni, minkä jälkeen olisin voinut päättää, milloin pysähdymme esimerkiksi vessatauolle. Tietenkin vessataukoa voi pyytää, vaikka auto olisi miten täynnä, mutta suomalaisena en oikein kehtaisi. Minun näkökulmastani tarpeettomat ostospysähdykset jäisivät niin ikään pois, jos olisin ostanut auton kaikki paikat. Päätin tehdä lopullisen päätöksen Dassa-Zoumén puskataksiasemalla, joka sijaitsee keskustan eteläpuolella, Cotonouhun johtavan valtatien varressa. Kilometrin tai parin päässä Auberge de Dassasta.

Puskataksiasemalla yksi Cotonouhun lähdössä oleva auto odotteli vielä yhtä matkustajaa. Autoon oli jätetty etupenkki vapaaksi, kun taas kaksi takana olevaa penkkiriviä olivat jo tupaten täynnä. Ilmeisesti etupenkkipaikka oli kalliimpi, koska se ei ollut kelvannut kenellekään. Minulle se kelpasi enemmän kuin hyvin tässä tilanteessa. En edes ryhtynyt kysymään omaa autoa, vaan levittäydyin etupenkille muiden matkustajien kyyristellessä ahtaasti takanani. Autossa oli yhteensä kahdeksan matkustajaa sekä kuljettaja. En muista paljonko maksoin kyydistäni, mutta lähdimme liikkeelle vähän ennen kahdeksaa.

Dassa-Zouméssa tie haarautuu.

Pysähdys Bohiconin puskataksiasemalla.

Puskataksimme matkalla Cotonousta Loméen. Tässä vaiheessa autosta on hajonnut rengas.

Saavuimme pian Bohiconiin, jossa matkustajat ryhtyivät tekemään ostoksia. Sain erään rouvan käsilaukun vahdittavakseni, sillä itse en lähtenyt kiertämään markkinoita. Pysähdys kesti puolisen tuntia, minkä jälkeen matka jatkui. Kello oli nyt 10. Matkustajia jäi kyydistä matkan varrella, mutta uusia nousi kyytiin tasaiseen tahtiin. Minä jäin kyydistä Cotonoun Place de l’Étoile -aukiolla ja vaihdoin suoraan Togon pääkaupunkiin menevään puskataksiin. Autona oli vanha kunnon Toyota Carina 1990-luvulta, samanlainen kuin autoni Kongon Makouasta Ouéssoon kuukautta aiemmin. Carinan takapenkillä istui jo kolme matkustajaa ja minusta tuli neljäs matkustaja. Sain etupenkin, joka oli säästetty aivan kuin minua ajatellen. Maksoin matkasta Cotonousta Loméen 10 000 frangia (n. 15,2 euroa), mikä on liikaa, mutta etupenkkipaikka maksaa! Minun kokemukseni mukaan auto täyttyy siinä järjestyksessä kuin matkustajat saapuvat asemalle; ensimmäisenä tullut pääsee parhaalle paikalle eli etupenkille, mutta tämä ei vaikuttanut pätevän tänä päivänä täällä Beninissä. Olinhan tullut päivän kumpaankin autoon viimeisenä ja silti päässyt parhaalle paikalle. Tänään tällainen järjestely sopi täydellisesti ja maksoin mielelläni ”liikaa”. Olin tainnut maksaa neljännen takapenkkipaikankin, sillä sinne ei lopulta tullut ketään.

Lähdimme matkaan välittömästi, karistimme Cotonoun pölyt taaksemme, ohitimme Ouidahin ja sitten jossain maaseudulla Comèn ja Grand-Popon välillä autosta räjähti rengas. Kello oli 14.10. Mietin, että jo oli aikakin; en nimittäin ole tainnut kokea rengasrikkoa aiemmin tällä mantereella! Toisaalta olin alkanut taas voida pahoin ja nyt matka viivästyisi, kun vararengastakaan ei ollut. Kuljettaja lähti seuraavaan kylään moottoripyörän kyydissä ja palasi mukanaan uusi rengas. Lopulta renkaanvaihtopysähdys kesti vain puolisen tuntia. Afrikkalaiset puskataksikuskit ovat rautaisia ammattilaisia, eikä heillä mene sormi suuhun missään tilanteessa. Pääsimme samaiselle Hilla-Condjin rajanylityspaikalle, jossa beniniläiset ja togolaiset rajaukot istuvat vierekkäin samassa toimistossa. Minut leimattiin ulos Beninistä ja sisään Togoon. Ostin 10 000 frangin (n. 15,2 euroa) viisumin rajalta ja sillä saisin oleskella maassa taas seitsemän vuorokautta. Se riittäisi, sillä olin pian jatkamassa matkaani Tšadiin.

Boulevard du 13 Janvier on yksi Lomén pääkaduista.

Takaisin Togossa! Hand of God Church of All Nations on käynyt toukokuussa 2022 Loméssa levittämässä ilosanomaa.

Boulevard du 13 Janvier.

Rajanylitys Togon suuntaan oli monimutkaisempi prosessi kuin toiseen suuntaan, mutta nyt oli paljon enemmän rajanylittäjiäkin. Muu autokunta ylitti rajan ohituskaistaa pitkin, eivätkä käyneet esittelemässä matkustusasiakirjojaan samoilla tiskeillä kuin itse kävin. Puolen tunnin kuluttua kuljettaja tuli etsimään minua, kun ylitys vain venyi. Minulta tivattiin autoni rekisterinumeroa ja niin edelleen. Enhän minä sellaista ollut hoksannut painaa mieleeni. Kuljettaja pelasti pinteestä ja näin olin taas Togossa. Lahjuksia ei kysytty. Rajalta on vain reilu tunti Loméen, minne saapuminen tuntui kuin olisin palannut pitkältä erämaavaellukselta. Olin syönyt matkan aikana vain maapähkinöitä ja kaksi omenaa sekä juonut vettä. Otin mototaksin tuttuun Hotel Le Galioniin keskustan laitamilla. Hain hotellin ravintolasta pizzan ja menin ajoissa nukkumaan. Kelloa oli taas pitänyt siirtää tunnilla taaksepäin.

Seuraavana aamuna, 26. kesäkuuta, söin loput pizzasta aamupalaksi, kävin libanonilaisten pitämässä lähikaupassa ja muuten päätin pitää vapaapäivän. En tehnyt mitään järkevää. Nyt oli vain kerättävä voimia, että olisin hyvissä voimissa lähtemässä kahden viikon röykytysmatkalle Tšadin Saharan dyyneille ja keitaille. Sinne en tahtoisi lähteä vatsavaivaisena.

Länsi-Afrikan talousyhteisön investointi- ja kehityspankkia ei saa kuvata.

Togon kansallismuseo.

Togon kolmas presidentti Gnassingbé Eyadéma oli vallassa vuodet 1967–2005. Sen jälkeen poika Faure Gnassingbé on johtanut Togoa. Togon kansallismuseo on kirjoittanut entisen presidentin nimen väärin kuvan yläpuolelle ja lisäksi väittää herran olleen maan neljäs presidentti.

Vointi oli hyvä 27. kesäkuuta, eikä tullut tarpeelliseksi hakeutua lääkärin pakeille. Ruokamyrkytys oli ollut poikkeuksellisen pitkä, mutta loppui kun pääsin Togoon. Normaaliin maahan. Olin jättänyt tälle päivälle vielä yhden ”merkittävän” nähtävyyden, nimittäin Länsi-Afrikan talousyhteisön investointi- ja kehityspankin, katsastuksen. Olin ajanut siitä ohitse monet kerrat ja nyt aioin käydä ottamassa kuvan, vaikka pankit ovat muka strategisia kohteita, joiden kuvaaminen on pankkien itsensä mielestä ehdottomasti kielletty. Kun pääsin rakennuksen eteen ja otin muina miehinä kuvan pytingistä, alkoi investointipankin aidan takaa huuto ja vimmattu sormen heristely. Pankista on Googlen kuvahaussa kuvia mielin määrin, mutta silti sitä ei saisi kuvata.

Kiertelin keskustaa ja vahingossa satuin Togon kansallismuseon luokse. Ensimmäisenä päivänäni Loméssa olin etsinyt museota Palais des Congrès -nimisestä rakennuksesta. Vartija ei ollut tietoinen kansallismuseosta, mutta nyt parin viikon jälkeen löysin museon samaisen rakennuksen toiselta reunalta. Ehkä Palais des Congrèsin vartija ei osannut lukea, sillä museon sisäänkäynnin yläpuolella lukee suurin kirjaimin ”musee”, museo. Pääsymaksu Togon kansallismuseoon on 1 000 frangia (n. 1,5 euroa). Museo on pieni, mutta oikein laadukas läpileikkaus Togon alueen historiasta aina siirtomaakauden loppuun saakka. Mitään ei saanut kuvata, mutta museon alakerrassa voi halutessaan salakuvata, sillä henkilökunnan katse ei yllä sinne asti.

Seuraavana päivänä jätin Länsi-Afrikan taakseni ja palasin lentäen keskiseen Afrikkaan; oli aika aktivoida Keski-Afrikan tasavallan Banguissa korruptiolla hankkimani viisumi. Tšad ja sen Sahara jo odottivat.

Takaisin Loméen ja kohti Beniniä

13.–14.6.2022

Olisin mielelläni jäänyt Kpaliméen vielä ainakin yhdeksi yöksi, mutta saapuessani maahan minulle myönnetty seitsemän vuorokauden viisumini umpeutuisi pian, enkä ollut kiinnostunut pidentämään sitä. Se olisi luultavasti tarkoittanut tuntikausien odottelua ja pompottelua erilaisissa virastoissa ja suurta määrää tulostettuja dokumentteja. Siispä aioin Beninin puolelle, sillä siellä saisin viipyä viisumillani kokonaisen kuukauden. Niin halutessani siis. Benin taas vaati vielä kesäkuun alkupuolella negatiivista koronatestitodistusta maahan saavuttaessa. Maa ei tunnustanut koronarokotteita, vaan testi olisi oltava. Siispä palasin aamuvarhaisella puskataksilla Kpalimésta takaisin Togon pääkaupunkiin Loméen.

Saavutin Lomén reilussa kahdessa tunnissa ja jo ennen kymmentä olin takaisin tutussa Hotel Le Galionissa, jossa sain saman huoneen kuin pari päivää aiemmin. Viipyisin Loméssa yön tai kaksi, riippuen koronatestituloksen saamisen aikataulusta. Lähdin saman tien kohti testauspaikkaa, jonne minut lupasi viedä herra nimeltä Chris. Hän oli aloittelemassa työpäiväänsä mototaksikuskina. Sovimme hinnaksi Institut National d’Hygiène du Togoon 300 frangia (n. 0,45 euroa). Togon kansallinen hygieniainstituutti sijaitsee osoitteessa 26 Rue Nangbéto ja toimii maan terveyden ja kansallisen hygienian ministeriön alaisuudessa hoitaen koronatestaukset. Minulla ei ollut riittävästi kolikoita, joten maksoin 500 frangin setelillä kyytiäni. Chrisillä ei tietenkään ollut vaihtorahaa, koska kenelläpä taksikuskilla koskaan olisikaan. Hän tarjoutui tulemaan avustamaan minua koronatestauksen kanssa, sillä hän sattui puhumaan englantia. Olisin taatusti suoriutunut jälleen yhdestä turhanpäiväisestä ranskankielisestä koronatestauksesta, mutta annoin herran liittyä seuraan.

Englannin ja saksan kielen käännöspalveluita sekä ompelua tarjolla Loméssa. Kahden istuttava sohva taas irtoaisi 55 000 frangilla (n. 84 euroa).

Kansallinen hygieniainstituutti on harvoja paikkoja, joissa edellytetään maskin käyttöä. Teoriassa maskia pitäisi tietenkin käyttää kaikissa sisätiloissa, mutta näin ei käytännössä tapahdu missään. Siispä puin maskin kasvoilleni ja Chris lähti ostamaan vastapäisestä kioskista itselleen oman, kun häntä ei päästetty sisään ilman. Paikalla hääri mies, ilmeisesti sairaanhoitaja, joka ohjaili ihmisiä oikeisiin paikkoihin. Miehen maski oli siinä kunnossa ja ruskea, että se oli ollut kasvoilla pandemian alusta asti. Chris ja sairaanhoitaja keskustelivat omalla äidinkielellään. Minä odottelin ovensuussa, vähän kauempana. Sitten Chris tuli luokseni ja kertoi, että positiivisia tapauksia tulee päivittäin too many. Sitten hän pyysi minulta kymppitonnin seteliä (n. 15,2 euroa), jolla hän lähtisi ostamaan vastapäisestä kioskista jotain. En ymmärtänyt yhtään, että mitä. En antanut seteliä, mutta Chris lähti silti kioskille ja palasi sieltä tällä kertaa mukanaan kourallinen karkkeja. Minun pitäisi nyt syödä niitä, että saisin negatiivisen tuloksen. Hän söi karkkeja itsekin, ettei saisi koronavirusta. Karkit olivat oikein hyviä, maistuivat karkeilta ja karkkeja olivatkin. Eivät tietenkään mitään lääkettä.

Sitten Chris meni jälleen sairaanhoitajan luokse, istahti passini ja rahojen kanssa odotustilaan jonottamaan vuoroaan ilmoittautumisluukulle. Itse testi maksoi 25 000 frangia (n. 38,1 euroa). Kun ilmoittautuminen oli hetken kuluttua valmis, viittoi hän minut luokseen ja menimme yhdessä testaushuoneeseen. Testinottaja oli asiallinen ja ymmärsin hänen kysymyksensä. En olisi tarvinnut tulkkia lainkaan. Testaaja muun muassa kysyi, olenko rokotettu koronavirusta vastaan. Kerroin, että minulla on kaksi Pfizerin rokotetta. Sitten hän runnoi tikun sieraimeeni. Sain kuitin testauksesta ja valmiin tuloksen voisin tulla noutamaan seuraavana päivänä kello 16. Siis noin 29 tunnin kuluttua.

Kun asia oli hoidossa, seurasi outo näytelmä. Chris ja sairaanhoitajamies olivat punoneet juonen pääni menoksi. Noin tunnin kuluttua minun pitäisi palata kansalliseen hygieniainstituuttiin maksamaan palkkio sairaanhoitajamiehelle, joka oli Chrisin mukaan auttanut minua. Mielestäni olimme muiden potilaiden tavoin odottaneet vuoroamme ensin ilmoittautumisluukulle ja sitten testauskoppiin. Emme olleet esimerkiksi kiilanneet kenenkään edelle. Näytin saamaani kuittia ja kerroin, että minä olen testini jo maksanut, enkä tulisi maksamaan enää yhtään mitään. Olin luvannut vaihtorahaksi saamani 5 000 frangin (n. 7,6 euroa) setelin Chrisille maksuksi avusta sekä menopaluukyydeistä hotellille ja takaisin. Nyt se ei riittänytkään, vaan ainakin kymppitonni olisi pitänyt saada. Samoin moottoripyörän tankki täyteen polttoainetta. Chris kertoi nälkäisistä lapsistaan ja vetosi minuun, että hänhän oli sentään asettanut henkensä vaaraan tulemalla koronatestaukseen kanssani. Hän on musta ja afrikkalainen, minä taas valkoinen ja eurooppalainen, Chris puhua pulputti. Propaganda on purrut hyvin ja koronavirusta pidetään valkoisten syynä. En jaksanut kertoa, että olen ollut Afrikassa jo 1,5 kuukautta, enkä siis olisi tuonut mahdollista virusta Euroopasta saakka. Suutuin ja lähdin matkoihini kävellen.

Harmittelin, kun olin ehtinyt antaa puhelinnumeroni Chrisille ja lisäksi hän tietäisi, missä hotellissa asun. Siispä tunnin kuluttua hän soitti minulle, kuten oli uhannut. Silloin olisi pitänyt palata maksamaan sairaanhoitajan ”palkka”. En vastannut puheluun. Kiersin pidempää reittiä takaisin hotellilleni, mutta mies oli päivystämässä hotellini lähistöllä ja äkkäsi minut. Hän tuli luokseni ja soitti sairaanhoitajalle. Minun pitäisi maksaa lisää, koska positiivisia tapauksia ilmenee päivittäin niin paljon. Tarkistin myöhemmin, että Togossa ilmeni noin kymmenen uutta tautitapausta päivittäin. Se ei kuulostanut paljolta. Minua ei kiinnostanut keskustella sairaanhoitajan kanssa, vaan kerroin, että minä olin testini maksanut, enkä maksaisi yhtään enempää. Rahalla kuulemma varmistaisin negatiivisen tuloksen ja sen, että tulos olis valmis seuraavana päivänä, eikä vasta kahden vuorokauden kuluttua. Hätistin Chrisin pois luotani.

Perillä hotellilla ryhdyin selvittämään mahdollista toista koronatestauspaikkaa, sillä olin huolestunut mahdollisesta kostopositiivisesta tuloksesta. Mitään oireita minulla ei tietenkään ollut. Hotel Le Galionin valkoinen omistajanainen rauhoitteli minua ja kertoi, että kokemani vedätysyritys ei ole ainutlaatuista, vaan sitä on tapahtunut muillekin. Kuitenkaan yksittäinen vastaanotossa häärivä sairaanhoitaja ei voisi vaikuttaa tulokseen. Nainen myös kertoi, että Togon kansallinen hygieniainstituutti on pääkaupungin ainoa koronatestauspaikka. Edes lentoasemalla en voisi testauttaa itseäni. Omistajan puheet rauhoittivat minut, enkä enää stressannut niin paljon. Chris ei soittanut enää myöhemmin samana päivänä.

Palais de Lomé on rakennettu Saksan siirtomaakaudella.

Kävin iltapäivällä Lomén keskustassa vaihtamassa rahaa ja tutustumassa aidanraosta Palais de Lomé -nimiseen palatsiin, joka seisoo merenrannalla, vain nelikaistaisen rantabulevardin erottaessa sen rantahiekasta. Palais de Lomé rakennettiin vuosina 1898–1905, kun Togo oli Saksan siirtomaa. Aluksi palatsissa pitivät majaansa saksalaiset kuvernöörit, mutta Togon päädyttyä Ranskan siirtomaaksi ensimmäisen maailmansodan aikana, tuli palatsista ranskalaisten kuvernöörien residenssi. Togo itsenäistyi Ranskan alaisuudesta vuonna 1960, minkä jälkeen Palais de Lomé toimi maan presidentinlinnana vuoteen 1970 saakka. Vuosina 1976–1991 palatsia käytettiin valtion virallisten vieraiden majoittamiseen. Togon pääministeri käytti palatsia vielä syyskuussa 1991, mutta sen jälkeen linna hylättiin kahdeksi vuosikymmeneksi. Nyttemmin Palais de Lomé on kunnostettu entiseen loistoonsa ja on avoinna vierailijoita varten lauantaisin ja sunnuntaisin. Paitsi tietenkin nyt, kun palatsi on edelleen kiinni ”koronaviruksen takia”. Siispä aidanraosta tirkistely on ainoa mahdollisuus tutustua linnaan, jonka tornissa liehuu värikäs Togon lippu. Lähde: [1]

Kävin tutustumassa myös lähellä sijaitsevaan Hotel Palm Beachiin, ihan ulkoa päin vain. Hotelli sijaitsee rantabulevardin ja Rue Kouromen kulmauksessa, siis aivan Lomén ydinkeskustassa. Palm Beach on parhaat päivänsä nähnyt ja nykyisin ”suljettu”. Hotelli on suljettu tavallisilta asiakkailta, mutta rakennusta käytetään positiivisen koronatestituloksen saaneiden karanteenihotellina. Jos saisin positiivisen tuloksen, tulisi minun viettää Hotel Palm Beachissä kokonaiset 14 vuorokautta omaan laskuuni. Näkymät toki varmaan ovat upeat, onhan hotelli aivan rannan tuntumassa. Hotel Palm Beachistä tuli toistaiseksi ainoa rakennus Loméssa, jonka valokuvauksesta pahoitettiin mieli.

Togo säilöi positiivisen koronatestituloksen saaneet Hotel Palm Beachiin.

Oululainen muuttoauto Loméssa.

Koitti tiistai 14. kesäkuuta, jolloin saisin koronatestitulokseni. Eilinen mototaksikuskini Chris oli yrittänyt soittaa noin kymmenen kertaa aamukahdeksalta, mutta olin estänyt hänet. Päätin kirjautua ulos hotellistani aamulla, jättää tavarat hotellille säilöön ja karistaa Togon pölyt välittömästi, kun negatiivinen paperi olisi kourassani. Lähdin aamupalan jälkeen etsimään Beniniin suuntaavien puskataksien lähtöpaikkaa. Se sijaitsee niin ikään rantabulevardin varrella ja kulkee nimellä Gare routière Hollando. Kuskit yrittivät houkutella kyytiin, mutta en ollut vielä valmis lähtemään. Samalla suunnalla, samaisen rantabulevardin varresta bongasin ehdan suomalaisen muuttoauton; viininpunaisen pakettiauton kyljessä luki selvällä suomella ”Tilaa muutot” ja alla puhelinnumero. Puhelinnumero on edelleen käytössä ja kuuluu Oulun Muuttoniksi -nimiselle muuttofirmalle. Kukaan ei ollut tilannut oululaisfirmasta muuttoa Togoon, vaan auto on todennäköisesti myyty Suomessa ja laivattu Afrikkaan, mikä on monen eurooppalaisen auton kohtalo. Auto oli jo toinen suomalaisauto tällä matkalla; Kongon Brazzavillessä löysin pellolaisen Kuljetus M. Kovalainen Oy:n entisen kuorma-auton.

Iltapäivällä kävin tulostamassa Beninin e-viisumin, minkä jälkeen kävelin Togon kansallinen hygieniainstituuttiin vajaata tuntia etuajassa. Testitulos oli valmiina ja onnekseni negatiivinen. Otin mototaksin hotellilleni, mistä edelleen Gare routière Hollandoon. Asemalta kulkee jatkuvalla syötöllä autoja niin rajalle kuin Beninin suurimpaan kaupunkiin Cotonouhunkin ja kaikkialle ennen sitä. Minä olin menossa ensimmäiseen beniniläiskylään rajan jälkeen, siis Grand-Popoon. Hinnaksi kerrottiin 8 000 frangia (n. 12,2 euroa), mikä on aivan liikaa. Päätin ottaa puskataksin pelkästään rajalle saakka. Se maksoi 1 500 frangia (n. 2,3 euroa). Pääsin neljänneksi takapenkille, mutta onneksi takapenkin naiset olivat hoikkia. Apukuskin paikalle nousi vain yksi matkustaja. Kaikkiaan kyydissä oli siis vain kuusi ihmistä, mikä vain kertoo taas, että Togo on normaali maa. Keski-Afrikan tasavallassa samassa autossa olisi ollut vähintään 20 matkustajaa. Kun lähdimme matkaan, näin että Chris oli jälleen pommittanut minua puheluilla. Laskin, että yrityksiä oli seitsemän kappaletta. Nythän kello oli 16 ja meidän oli alun perin ollut tarkoitus mennä yhdessä hakemaan tulokseni.

Lomésta on noin 50 kilometrin matka Togon ja Beninin rajalle. Tiellä on paljon tietöitä, mutta pääosin tie on hyvässä kunnossa. Matka-aika rajalle oli noin tunti. Viimeinen kylä Togon puolella kantaa nimeä Aného ja näytti kauniilta kaupungilta. Olisin voinut jäädä jo sinne, mutta aioin silti Beninin puolelle, jos raja olisi vielä avoinna. Puskataksin pääteasema oli suuri puskataksiasema vain 300 metrin päästä rajalta. Olisin voinut ylittää rajan kävellenkin ja hankkia jatkokyydin Beninin puolelta beniniläisestä autosta, mutta päätin palkata itselleni togolaisen mototaksikuskin, joka lupautui ajamaan minut Beninin Grand-Popoon 2 000 frangilla (n. 3 euroa).

Togon puoleinen rajanylityspaikka kantaa nimeä Sanvee-Condji, kun taas Beninin puolella vastaava on Hilla-Condji. Se taas tuli yllätyksenä, että raja-asemia on vain yksi ja täällä togolainen ja beniniläinen rajaviranomainen työskentelevät samassa toimistossa vierekkäin istuen. Togolainen leimasi minut ulos maasta ja antoi passin beniniläiselle virkaveljelleen, joka leimasi minut sisään ja tarkasti viisumini. Kuten liki kaikki Afrikan valtiot, myös Benin vaatii suomalaiselta viisumia, mutta sen saaminen on tehty äärimmäisen helpoksi. Benin nimittäin on lanseerannut e-viisumin, joka anotaan netistä ja maksetaan netissä. Rahaa ei siis ole tarpeen liikutella enää raja-asemilla. Täytin helpon e-viisumihakemuksen Beninin valtion virallisilla sivuilla, minkä jälkeen hakemukseni hyväksyttiin välittömästi ja sain tulostaa sähköpostista paperisen viisumini. Viisumin hinta oli 51,55 euroa ja sen pystyi maksamaan luottokortilla. Beninissä selvästi ymmärretään, että maahantulo kannattaa tehdä helpoksi, että turisteja virtaisi maahan. Myös raja-aseman toimintaa hämmästelen; kenen idea on ollut panna Togon ja Beninin rajaukot samaan rakennukseen. Tämähän on jo lähes yhtä helppoa kuin Suomen ja Ruotsin rajalla. Koronatestitodistusta ei lopulta tahtonut vilkaista kukaan, ne taitavat olla vain lentoasemia varten. Maarajoillahan covid-19 ei leviä, ei vaikka ihmisiä sulloutuu suuri määrä autojen takapenkeille tuntikausiksi. Vain pari päivää rajanylityksestäni Benin luopui koko koronatestivaatimuksesta myös virallisesti.

Rajalta on vielä noin 20 kilometrin matka Grand-Popon keskustaan. Aurinko oli laskemassa hiljakseen, kun togolainen kuljettajani kaasutteli kohti määränpäätäni. Hänen ei ollut tarvinnut esittää minkäänlaisia matkustusasiakirjoja rajanylityksensä aikana. Kuljettaja ryhtyi tivaamaan lisää rahaa matkamme aikana. Polttoaine on kallista ja niin edelleen. Vastasin hänelle, että sovimme hinnaksi 2 000 frangia ja pitäisin siitä kiinni. Togolainen kuskini ei tiennyt Grand-Popon majataloani, joten vaihdoin kylän keskustassa, carrefourissa, kuljettajaa. Opin myöhemmin, että oikeasti mototaksimatka 3,5 kilometrin päähän Auberge de Grand-Popoon maksaisi noin 300 frangia (n. 0,45 euroa), mutta nyt suostuin tinkauksen jälkeen 600 frangin (n. 0,9 euroa) pyyntöön. Grand-Popossa on totuttu ulkomaalaisiin ja etenkin suomalaisiin, joilta on hyvä nyhtää ylihintaa. Pian kaasuttelimme Juha Vakkurin (1946–2019) perustaman suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskus Villa Karon ohitse, jossa vierailisin myöhemmin.

Tästä sisään Auberge de Grand-Popon alueelle. Oma huoneeni sijaitsi vasemmmalla olevassa rakennuksessa. Vastaanotto, ravintola ja uima-allas sijaitsevat tästä vielä sata metriä eteenpäin.

Olin tullut Grand-Popoon lähinnä sen Suomi-kytköksien takia. Täällä, tarkemmin Villa Karossa, on vuodesta 2000 lähtien käynyt lukematon määrä suomalaisia, lähinnä kulttuurialan ihmisiä stipendiaatteina. Halusin nähdä, miten suomalainen kylä lopulta on. Auberge de Grand-Popon olin valinnut majapaikakseni pelkästään sen vuoksi, että Juha Vakkuri mainitsee paikan ja sen ranskalaisen isännän, Guy Catherinen, moneen otteeseen loistavassa Afrikka-trilogiassaan eli teoksissaan Afrikan poikki (2009), Afrikan ympäri (2012) & Afrikan sydämeen (2014). Olin tainnut tulla jonkinlaiselle pyhiinvaellukselle. Vakkurin kirjoja syytän ehkä eniten siitä, että löydän itseni yhä uudelleen ja uudelleen tältä mantereelta.

Auberge de Grand-Popo on pitäjän paras hotelli ja sijaitsee kylän itälaidalla merenrannassa. Näin sadekaudella yksi yö maksoi ainoastaan 16 500 frangia (n. 25,1 euroa). Tykkäsin Auberge de Grand-Popon tunnelmasta ja tykkäsin myös huoneestani, joka sijaitsee erillisessä rakennuksessa melko kaukana päärakennuksesta. Minulla oli oma kylpyhuone, parivuode ja ilmastointi. Wifi toimi hieman onnettomasti huoneessani, eikä minulla ollut vielä paikallista simkorttiakaan. Auberge de Grand-Popon ravintola on pramea ja siellä syödään valkoisilta pöytäliinoilta lämpimän merituulen puhaltaessa mereltä. Ellei aurinko olisi ehtinyt jo laskea, olisin voinut samalla ihailla Atlantin aaltoja. Nyt vastassa oli pelkkä pimeys. Tilasin kalaa ja se maksoi noin 11 euroa. Hintataso on kova, mutta en vain jaksanut lähteä enää etsimään edullisempaa ruokapaikkaa. Muut illallistajat olivat ranskankielisiä pariskuntia tai perheitä, joissa nainen oli aina valkoinen ja mies ilmeisesti täkäläinen. Kukaan ei näyttänyt suomalaiselta, enkä kuullut suomea, vaikka miten yritin höristää korviani.

Asky Airlinesin siivin Banguista Loméen

9.6.2022

Kirjauduin ulos hotellistani puoli kuudelta aamulla, kun aurinko oli vasta nousemassa. Olin aikeissa ajaa taksilla Banguin lentoasemalle. Oli siis vihdoin tullut aika jättää hyvästit Keski-Afrikan tasavallalle, maalle, joka päätti heittää minut vankilaan. En varsinaisesti jäisi kaipaamaan mitään, pitäkööt tunkkinsa. Sujautin lähtiessäni tonnin setelin (n. 1,5 euroa) Hotel Levy’sin vartijalle ja kiitin turvallisuudesta. Hän yllättyi iloisesti ja pysäytti pyytämättäni minulle taksin kadulta. Hän myös neuvotteli hinnan puolestani. Matka lentoasemalle maksaisi 2 500 frangia (n. 3,8 euroa). Taksin takapenkiltä tein havaintoja; sotilaita on valtavasti, minkä lisäksi Bangui on surkeimmista surkein kaupunki, aivan kuten Keski-Afrikan tasavalta surkeimmista surkein valtio! Se tuli taksimatkalla jälleen selväksi; en voinut käsittää, miten näin surkeissa hökkeleissä ja oloissa ihminen pystyy elämään. Eikä pystykään, koska elinajanodote on maailman alhaisin: vain 54,36 vuotta. Pakistanilainen rauhanturvaoperaation majuri, herra Aftab, oli edellispäivänä kertonut, että menee vuosikymmeniä ennen kuin tämä maa nousee. Kovin luottavainen hän ei toki ollut. Naapurimaa Kongon tasavalta on ainakin 50 vuotta edellä tätä maata. Aivan kaikessa.

Saavuimme Banguin M’Pokon kansainväliselle lentoasemalle kello kuudelta. Lentoasema sijaitsee kaupungin länsilaidalla M’Pokon kaupunginosassa. Paikalle oli kerääntynyt jo melko suuri joukko matkalaisia, jotka odottivat terminaalin ulkopuolella. He olivat tulossa samaiselle Asky Airlinesin lennolle kuin minäkin. Olin ostanut lennon vain paria päivää ennen lähtöä ja maksanut Bangui–Lomé-N’Djamena-varauksestani 586 400 Keski-Afrikan frangia (916,32 euroa). Lentäminen on kallista huvia Afrikan sisällä. Ennen lentoamme lentoasemalta oli lähdössä MINUSCA-rauhanturvaoperaation lento jonnekin päin. Lennolle suunnisti koko joukko valkoisia. Asky Airlinesin lento Doualan kautta Loméen oli lähdössä vasta kello 8.30.

Matkustajia odottamassa pääsyä sisään Banguin M’Pokon kansainvälisen lentoaseman terminaaliin.

Vuosina 2013–2016 lentoasemalle oli kerääntynyt toisenlainen joukko ihmisiä; sisällissodan kauhuja paenneet kymmenet tuhannet banguilaiset etsivät turvaa lentoasemalta ja sinne syntyi valtava epävirallinen pakolaisleiri, jossa enimmillään asui 100 000 asukasta. Olot eivät olleet häävit ja toisinaan sielläkin oli vaarallista, mutta Ranska pystyi silti sotilaidensa ansiosta pitämään leirissä yllä jonkinlaista turvallisuutta, koskapa myös lentoasema piti saada pysymään toiminnassa. Ihmisiä asui hylätyissä lentokoneissa, hangaareissa, kiitotien varressa ja ties missä. M’Pokon pakolaisleiriä johtivat paikalliset ja sinne syntyi vähitellen kauppoja, ravintoloita, kouluja ja kuntosali. Juokseva vesikin saatiin. Olemassaolonsa aikana leirillä syntyi 5 807 vauvaa. Joulukuussa 2016 leiri päätettiin purkaa parantuneen turvallisuustilanteen vuoksi ja nykyisin pakolaisleiriä ei siis enää ole.

Kun MINUSCA-operaation lento oli saatu käsiteltyä, pääsimme me Asky Airlinesin lennolle menossa olevat lähtemään kohti terminaalia ja lähtöselvitystiskejä. Turvallisuus otetaan täällä hyvin vakavasti ja erilaisia tarkastuspisteitä on käsittämätön määrä. Aluksi passi ja lentolippu tahdottiin nähdä kahden eri henkilön toimesta. Sitten matkatavarat läpivalaistiin, minkä jälkeen kaikkien matkatavarat tahdottiin penkoa myös käsikopelolla. Nainen, joka ryhtyi purkamaan rinkkaani, kysyi aluksi, onko minulla laukussa timantteja tai kultaa. Kerroin, että minulla on laukussa vaatteita. Hän ehdotti kuiskaten, että tarkastus päättyisi heti, jos hän saisi rahaa. Pyyntöä tehostaakseen hän hieroi sormiaan yhteen. Kieltäydyin maksamasta lahjusta, joten tarkastus jatkui vielä viisi sekuntia. Sitten nainen kyllästyi ja käski pakata tavarat ja jatkaa matkaa.

Banguin lentoasemalla ei oikein uskaltanut kuvata, koska se on lailla kiellettyä. Strateginen kohde ja niin edelleen. Mutta tässä on kuitenkin salaa otettu kuva kansainväliseltä puolelta. Kentän ainoa portti on suoraan edessä ja kuvassa suurin osa odotushallistakin.

Seurasi vielä lukematon määrä passin ja lentolipun vilkaisuja sekä toinen matkatavaroiden läpivalaisu. Nyt olin vihdoin päässyt sisään terminaaliin, mutta ennen lähtöselvitysjonoon pääsyä tarkastettiin kaikkien negatiiviset koronatestitodistukset, sillä Keski-Afrikan tasavallasta ei lennetä ulkomaille koronaviruksen kanssa! Maa ei tunnusta koronarokotteita, vaan testi on oltava. Lähtöselvitystiskillä koronatestitodistus tarkastettiin uudelleen. Nojailin tiskillä kymmenen minuuttia, sillä lentolippukoneesta oli loppunut paperi. Odotellessani täyttelin maastapoistumiskortin, jota tarvittaisiin pian. Passintarkastuksessa ei ilmennyt ongelmia, eikä rahaa pyydetty. Minut oli nyt leimattu ulos tästä maasta. Muun muassa Britannian ulkoministeriö Keski-Afrikkaa koskevassa matkustustiedotteessaan ilmoittaa, että Banguin lentoasemalla on 10 000 frangin (n. 15,2 euroa) maastapoistumismaksu. Sitä ei kuitenkaan yllättäen peritty lainkaan, kun pääsin asioimaan seuraavalle tiskille. Virkailija ainoastaan keräsi maastapoistumiskorttini ja asia oli sillä selvä. Keski-Afrikan tasavalta se vain jaksoi yllättää, tällä kertaa tosin positiivisessa mielessä.

Nyt koitti varsinainen turvatarkastus, joka oli perusteellinen; ensin käsimatkatavaran läpivalaisu ja sitten sen tutkimukset käsipelillä. Jälleen kysyttiin, onko minulla mukanani timantteja tai kultaa. Olisipa ollutkin. Perässäni oli kulkenut mies, jonka olisin tunnistanut venäläiseksi vaikka unissani. Venäjän passi hänellä sitten olikin. Näin nyt ihka-aidon venäläisen Wagner-palkkasotilaan kasvot paljaana. Wagner-sotilas oli tulossa samalle lennolle. Kultaa ja timantteja ei löydetty repustani, joten pääsin vihdoin lentoaseman pikkuiseen odotushalliin. Nurkassa toimii pikkuinen kahvila, josta olisi voinut ostaa appelsiinimehua, kahvia ja croissantin. Yhtä pieni tax free -puoti oli suljettu. Sinne oli levitetty joulukuusen koristenauhaa ja jouluvaloja tunnelmaa luomaan. Myyntiartikkeleita oli vähän, joten ne muutamat JP. Chenetin punaviinipullot oli aseteltu hyllyyn harvakseltaan, kuin luomaan illuusiota, että tavaraa riittää ja hyllyt ovat täynnä.

Odotushallissa eräs mies tuli tervehtimään. Hän esittäytyi ja kertoi myös asuneensa Hotel Levy’sissä ja nähneensä minutkin siellä. Minä Hotel Levy’sin ainoana valkoisena olin tietysti mieleenjäävä, mutta valitettavasti itse en muistanut häntä lainkaan. Emme olleet jutelleet aiemmin. Mies oli ollut Banguissa YK:n leivissä ja nyt palaamassa kotiinsa Beniniin. Bangui oli ollut vaikea pala hänellekin, mutta Togo kuulemma olisi hyvä ja rauhallinen maa. Aivan, kuten hänen kotimaansa Beninkin, jonne olin myös aikeissa matkustaa. Hän lentäisi samalla lennolla Loméen ja vaihtaisi siellä Cotonoun-koneeseen.

Asky Airlinesin kone valmiina lähtemään Banguista kohti Doualaa ja Loméa.

Banguin M’Pokon kansainvälisellä lentoasemalla ei ole avointa wifiä, mutta salasanallisten wifien luettelo oli hurjaa luettavaa: ”MINUSCA-MOBILE”, ”MINUSCA-INTERNAL”, ”MINUSCA-VIP” sekä kirsikkana kakun päällä ”INTERPOL AIRPORT”. YK:n rauhanturvaoperaatio näkyy kaikkialla. Sitten ehdin jo pelästyä, kun lentoaseman virkailija tuli luokseni ja vaati nähdä passini. Onneksi en ollut hänen etsimänsä henkilö. Sen sijaan eteläeurooppalainen pappi talutettiin takahuoneeseen. Sinne päätyi myöhemmin se perässäni ollut venäläinenkin. Ehkä heidän ruumalaukuistaan oli löydetty niitä veritimantteja! Kumpikin miehistä kuitenkin palasi jonkin ajan kuluttua takaisin. Mietin, että se eilinen norsun syöksyhammas olisi viimeistään nyt löytynyt ja olisin joko menettänyt ison kasan rahaa tai vapauteni.

Banguin lentoasemalla on yksi lähtöportti, mikä on ihan riittävästi. Ei lentoasema pystyisi edes  käsittelemään kahta lentoa yhtä aikaa. Passi ja lentolippu syynättiin vielä pariin kertaan, kunnes tuli aika siirtyä bussikuljetuksella kohti lentokonetta. Bussikuljetus kesti 30 sekuntia. Asky Airlinesin lento KP35 Banguista Doualan kautta Togon Loméen lähti puoli tuntia aikataulusta jäljessä eli noin kello 9. Koneessa oli vain kourallinen matkustajia, minkä vuoksi pysähdys Kamerunissa on vain järkevää. Keski-Afrikan tasavalta oli nyt jäänyt taakse, enkä usko koskaan palaavani ainakaan Banguihin. Jos joskus päätän mennä katsomaan niitä pahuksen gorilloja, metsänorsuja ja muurahaiskäpyjä Dzanga-Sanghan kansallispuistoon, tulee vain maarajan ylitys Kamerunista kyseeseen. Banguin kautta en uskaltaisi enää kiertää.

Asky Airlines tarjosi 1,5 tunnin lennolla Banguista Doualaan erinomaisen aamiaisen.

Asky Airlines (lausutaan ”askai”), Länsi-Afrikan johtava lentoyhtiö, oli hyvin positiivinen yllätys. Kone oli siisti, tyylikäs, lentoemännät ystävällisiä ja ruokaakin tarjoiltiin. Edelleenkin kannustan eurooppalaisia lentoyhtiöitä matkustamaan Afrikkaan ottamaan oppia, miten lentoyhtiöitä pyöritetään. Nytkin tällä 1,5 tunnin lennolla Banguista Doualaan tarjoiltiin laadukas aamupala; croissant, sämpylä, hedelmäsalaatti sekä teetä tai kahvia. Lennolla oli maskipakko, mutta maskia sai olla myös käyttämättä. Lentoemäntiä ei kiinnostanut. Annankin Asky Airlinesille täydet pisteet, mihin tietysti voi vaikuttaa sekin, että firma lentää kaikkiin mielenkiintoisiin kohteisiin.

Doualasta tuli kyytiin paljon matkustajia ja nyt lentokone oli jo liki puolillaan. Lento Kamerunista Togon pääkaupunkiin kesti myös noin 1,5 tuntia ja matkalla tarjottiin jälleen juomia ja iso täytetty sämpylä. Perille laskeuduimme kello 12.50, lähes 1,5 tuntia aikataulussa myöhässä. Olin siirtynyt myös uudelle aikavyöhykkeelle; Togossa kello on tunnin Keski-Afrikan tasavaltaa jäljessä. Ja kesäaikaan kolme tuntia Suomea jäljessä. Lomén Gnassingbé Eyadéman kansainvälinen lentoasema on nimetty vuosina 1967–2005 Togoa johtaneen presidentti Eyadéman mukaan. Hänen kuolemastaan lähtien hänen poika, Faure Gnassingbé, on johtanut maata rautaisella otteellaan. Lentoasema on moderni, suuri ja toimiva, sillä jo Asky Airlinesin solmukohtana toimiminen on vaatinut Togoa panostamaan lentoasemaansa.

Laskeudumme Loméen.

Lentoasemalla on toimiva wifi ja ilmastointi, mikä on lupaava merkki. Lupaavaa oli myös se, ettei viisumiluukulla vaadittu lahjusta, kun lykkäsin sinne passini sekä qr-koodin, joka vaaditaan maahan saapuvilta koronaviruksen takia. Sen saa rekisteröitymällä Voyage Togo -sivustolla ja oli kohdallani omanlaisensa prosessi, sillä se vaatii toimivan puhelinnumeron. Keskiafrikkalainen numerokin periaatteessa kelpasi, mutta siihen ei koskaan saapunut tekstiviestiä Togosta. Siispä jouduin vaivaamaan kotiväkeä Suomessa ja käyttämään heidän puhelinnumeroaan rekisteröitymisessä. Keski-Afrikan tasavallassa suomalainen Telian liittymä ei luonnollisestikaan ollut toiminut. Muuten rekisteröitymisessä voi valehdella mielin määrin, ketään ei kiinnosta.

Viisumiluukun ikkunassa on kaksi A4-kokoista paperia, joista voi tarkastaa oman viisuminsa hinnan. Hinta vaihtelee kansalaisuuden mukaan. Suomalaisen visa on arrival maksaa 10 000 Länsi-Afrikan frangia (n. 15,2 euroa) ja summan voi maksaa Länsi-Afrikan frangeilla, Keski-Afrikan frangeilla, euroilla ja dollareilla. Miehillä oli kopissa suuri puulaatikko täynnä seteleitä, josta taatusti löytyy sopiva vaihtorahakin, kunhan vähän penkoo. Sain seitsemän vuorokauden viisumin, kuten kuuluikin. Seuraavaksi kaikki tuntuivat menevän koronatestaukseen, sillä Togo tahtoi testauttaa kaikki maahan saapuvat negatiivisesta testituloksesta huolimatta. Poikkeuksena ovat ne matkustajat, joilla on kaksi koronarokotetta, kuten minä. Sairaanhoitaja ei ollut oikein varma, mitä kanssani pitäisi tehdä, mutta päätti silti johdattaa minut testausjonon ohi. Afrikan koronarokotekattavuus on olematon, joten käytännössä kaikki saapuvat testataan. Esittelin  EU:n koronarokotetodistustani ovella terminaalista poistuessani ja näin olin vapaa astumaan Lomén helteeseen. Maskinkin sai taas unohtaa, vaikka se pakollinen sisätiloissa olikin. Mutta vain teoriassa.

Lentoaseman edessä parveili suuri määrä taksikuskeja. Mutta ennen sitä, minun piti saada paikallista valuuttaa. Minulla oli vain Keski-Afrikan frangeja, joka vaihtuisi nyt Länsi-Afrikan frangiksi, joka on usean läntisen Afrikan maan, kuten Togon, Beninin, Malin, Senegalin ja Guinea-Bissaun, yhteisvaluutta. Se on vaihdettavissa Keski-Afrikan frangiin kurssilla 1:1. Yhdellä eurolla taas saa 656 Länsi-Afrikan frangia. Kun olin vetänyt kunnon nivaskan frangeja lentoaseman edessä olevasta pankkiautomaatista, sovin erään taksikuskin kanssa matkasta Hotel Le Galioniin. Hotelli sijaitsee hieman sivuun keskustasta, lähellä Saksan suurlähetystöä ja vajaan kilometrin päässä Ghanan rajalta. Hinnaksi sovimme 6 000 frangia (n. 9,1 euroa), mikä on kova hinta, mutta ainakin matka kestäisi puolisen tuntia. Nelikymppinen kuljettaja kertoi nimekseen Komla Oulouwou, mutta häntä kutsutaan kuulemma Fofoksi. Hän kertoi olevansa myös turistiopas ja voivansa järjestää minulle kierroksia Togossa. Kerroin miettiväni asiaa, sillä enhän tiennyt Togosta ja Lomésta paljoakaan. Enhän ollut edes aikonut matkustaa tähän maahan tällä Afrikan matkallani! Kerroin Fofolle tulevani Keski-Afrikan tasavallasta ja että se oli täysin hullu maa. Fofo onnitteli minua, että olin saapunut juuri  Togoon, ”Länsi-Afrikan ainoaan turvalliseen valtioon”. Togossa kieltämättä on mennyt mallikkaasti viime vuosina, kun taas esimerkiksi Mali ja pohjoinen naapurimaa Burkina Faso ovat ajautuneet jihadististen terrori-iskujen kierteeseen ja nyttemmin myös venäläisten Wagner-joukkojen kynsiin. Myös itäisen naapurin, Beninin, pohjoisosassa on ollut ekstremistisiä hyökkäyksiä turisteja kohtaan.

Ja vaikuttihan Lomé kieltämättä olevan täysin vastakohta Banguille, jossa olin herännyt tänä aamuna. Kaduilla oleva päällyste on hyvässä kunnossa, kadut ovat leveitä ja siistejä, liike-elämä kukoistaa, eivätkä ihmisten asumuksetkaan hassummilta vaikuttaneet. Lomé on köyhän afrikkalaisen valtion pääkaupunki, mutta kontrasti Keski-Afrikan tasavaltaan on järisyttävä. Täällä ei ole myöskään YK:n rauhanturvaajia, eikä venäläisiä palkkasotureita. Eikä kehitysapujärjestöjä tai virkavaltaa joka nurkalla. Tämä on normaali afrikkalainen maa.

Hotel Le Galion sijaitsee rauhallisen kadun varrella kävelyetäisyydellä Lomén keskustasta.

Hotel Le Galion nähtynä naapuritalon parvekkeelta. Oma huoneeni sijaitsi siis päärakennuksen viereisessä rakennuksessa.

Hotel Le Galion sijaitsee Kodjoviakopén kaupunginosassa osoitteessa 121 Rue des Camomilles. Kyllä, Loméssa on myös nimettyjä katuja. Fofo kaarsi taksillaan hiekkaiselle kadulle ja pysäytti hotellin eteen. Hän tahtoi tulla samalla vaihtamaan kuulumisia henkilökunnan kanssa. Kun astelimme peremmälle, kommentoin Fofolle ääneen valkoisten ihmisten suurta määrää Le Galionin ravintolan terassilla; Kongossa heitä ei ollut, Keski-Afrikassa heitä ei todellakaan ollut, mutta täällä Togossa he nyt olivat! Harva lopulta taisi olla turisti, sillä lähistöllä oli se Saksan suurlähetystö, minkä lisäksi Kodjoviakopéssa vaikutti asuvan ”paljon” ulkomaalaisia. Vastapäätä hotellia esimerkiksi asui aasialainen pariskunta ja omasta huoneestani näkyi viereisen talon kattoterassille, jossa käyskenteli valkoisia.

Le Galion on ollut olemassa jo 1970-luvulta lähtien, mutta omistaja on välillä vaihtunut. Kymmenisen vuotta sitten omistajat olivat sveitsiläisiä, mutta nyttemmin ilmeisesti (valkoisia) ranskalaisia. Valkoinen nainen tuli toivottamaan minut tervetulleeksi ja kertoi, että huoneita toki on. Ja niitä on kaikissa hintaluokissa. Hintataso romahti Banguihin verrattuna, sillä sain ison huoneen omalla kylpyhuoneella ja tuulettimella hintaan 12 000 frangia (n. 18,3 euroa) yöltä. Huone oli vaatimaton, mutta täysin riittävä itselleni. Wifi ylsi huoneeseen melko huonosti, mutta ravintolassa se toimii erinomaisesti.

Näkymä hotellihuoneeni ikkunasta.

Annoin pyykkini pestäväksi Hotel Le Galionissa. Tässä ne kuivuvat yhdessä muiden asiakkaiden pyykin kanssa hotellin katolla.

Napostelin Banguista tuomiani eväitä ja lähdin saman tien kaupungille. Ehtisihän sitä syödä kunnolla illallakin. Ai niin, olin saanut myös tuoda 1,5 litran vesipullon käsimatkatavaroissani Banguista asti. Vettäkään ei tarvinnut heti ostaa. Hotel Le Galion sijaitsee näköetäisyydellä merenrannalta ja päätin aluksi tietenkin kävellä 200 metrin matkan katsomaan Atlanttia. Rannan myötäisesti kulkee leveä nelikaistainen tie, joka johtaa Ghanan rajalle ja toisaalta toisessa suunnassa Lomén keskustaan ja edelleen Beninin rajalle. Ylitin rantabulevardin ja uskaltauduin rantahietikolle, vaikka matkaoppaat ja hotellikin varoittelevat rannalla tapahtuneista ryöstöistä ja pahoinpitelyistä. Ainakaan pimeällä ei kannattaisi mennä rannalle. Merenranta täällä Loméssa on kaunis; hiekka polttaa, aallot lyövät (roskia) rantaan ja rantaa reunustaa kilometrien mittainen palmurivistö.

Minuutin kuluttua kuitenkin jo totesin, että rannalle ei tosiaankaan kannattaisi mennä; ilmiselvä rosvo saapui luokseni mutisemaan jotain. Hämmensin miehen kättelemällä hänet ja kysyin kuulumisia. Samalla kauempana ollut mies viittoili minua pois rannalta. Esitin huoletonta, sillä nyt ei passannut panikoida ja lähteä juoksemaan. Lähdin muina miehinä hiljakseen takaisin sadan metrin päässä olevalle palmubulevardille. Samalla kurkkien olan yli vaivihkaa. Rosvo seurasi perässäni, noin 50 metrin päässä. Seuraaminen jatkui parin kilometrin matkan, kun kuljin sen vilkasliikenteisen bulevardin reunaa pitkin kohti keskustaa. Kadunvarressa olin turvassa, vaikka palmujen alta tasaisin välein joku muukin joutomies saattoi huudella ja pyydellä rahaa. Tai juomaa. Päätin jatkossa ihailla Atlanttia vain kadunvarresta. Ja missään tapauksessahan mereen ei voisi uimaan mennä, sillä aallot olivat yhtä rajut kuin Kongon Pointe-Noiressa vajaata kuukautta aiemmin.

Nuotanvetäjiä Lomén pitkällä hiekkarannalla. Taustalla rahtilaivoja.

Togocel on Togon paras puhelinoperaattori!

Seuraavaksi minun tuli löytää paikallinen simkortti ja hankkia siihen nettiäkin. Ensimmäinen myyjä pahoitteli, että hän oli jo ehtinyt tilittää päivän myynnit operaattorille ja kehotti tulemaan seuraavana päivänä takaisin. Siirryin Avenue Sarakawan toiselle puolelle. Siellä, Stade Omnisport -nimisen stadionin ja Togon tullilaitoksen päämajan vieressä päivysti nuorukainen nimeltä Peter Togocel-operaattorin kopissa ja odotteli asiakkaita. Aina välillä kohdalle pysähtyi moottoripyörä ja joku osti lisää puheaikaa. Minulle ryhdyttiin sorvaamaan simkorttia, mutta en ajatellut siitä tulevan lopulta suuri seikkailu. Edellisen kerran Peteriltä oli ostettu simkortti huhtikuussa, joten ihan jokapäiväinen rutiini tämä ei hänellekään ollut. Togossakin simkortin ostamiseen vaaditaan passi, jonka tiedot Peter näpytteli Togocelin tietokantaan. Kaiken piti olla selvää, mutta sitten miehen puhelimesta loppui akku. Mies meni hieman häpeillen toiselle puolelle katua, sen miehen puheille, jossa olin hetkeä aiemmin kysellyt simkorttia. Peter sai hieman virtaa puhelimeensa, mutta tiedot eivät enää tallentuneetkaan operaattorille. Hän kertoi, että ehkä kahden tunnin kuluttua homma olisi hoidossa, mutta nettiä pitäisi ladata erikseen sitten seuraavana päivänä.

Peter halusi kuitenkin hoitaa asian kuntoon saman tien, joten hän pani lapun luukulle ja lähti kanssani parin kilometrin päähän. Kävelimme halki Lomén keskustan, joka tosiaan vaikutti pieneltä ja rauhalliselta, vaikka kaupungissa onkin kai noin 800 000 asukasta. Peter tiesi, missä hänen esimiehensä asuu, mutta esimies ei ollutkaan paikalla. Siitä hyvästä esimiehen äiti tai joku muu samassa pihapiirissä asuva rouva sai kuulla kunniansa. Peterillä ei kuitenkaan mennyt sormi suuhun, vaan otimme mototaksit allemme ja suunnistimme lähiöön. Esimies löytyi lopulta paikallisilla standardeilla upeasta kaksikerroksisesta talosta. Eräs ”kartanon” huoneista oli operaattorin käytössä ja huoneessa näytti olevan paljon miehiä, selvästi työn touhussa. Minun käskettiin odottaa sisäpihan muovituolilla, kun liittymäasiani pantaisiin kuntoon! Ilta alkoi pimentyä, mutta ei minulla ollut tälle päivälle mitään muutakaan tekemistä. Oikein mielelläni seikkailin simkorttiasioilla ympäri Togon pääkaupunkia. Puhelimeni palautui huoneesta ja siinä kerrottiin nyt olevan sekä puheaikaa että mobiilidataa. Olin ostanut nettiä 6 000 frangilla ja puheaikaa 4 000 frangilla. Yhteensä olin siis maksanut Togocelille noin 15 euroa. Kaikkiaan simkortin hankkimiseen upposi kaksi tuntia. Sitten hyvästelin Peterin ja otin mototaksin hotellilleni. Loméssa on mielestäni helppoa suunnistaa ja osasin jo lyhyen kokemukseni perusteella neuvoa loppumatkan kuskilleni. Mototaksi on paras liikkumismuoto Loméssa ja maksaa vain hiluja. Nyt maksoin kymmenen minuutin kotimatkastani 250 frangia (n. 0,38 euroa).

Paikallista limonadia hintaan 350 frangia (n. 0,5 euroa). Hintataso putosi Togossa puoleen Keski-Afrikan tasavaltaan verrattuna.

Hotel Le Galionin ravintola on paikan parasta antia; ruokalistalla on niin eurooppalaisia kuin paikallisiakin erikoisuuksia. Ja erinomaisen fantastista pizzaa! Kun Afrikassa on mahdollista saada pizzaa, kannattaa tilaisuuteen ehdottomasti tarttua. Yleensä pizzaa ei nimittäin saa, vaikka sitä olisikin listalla. Ravintolan hinnat lähtevät 4 600 frangista (n. 7 euroa) ylöspäin, mikä on edullinen hintataso näin laadukkaalle, mutta silti rennolle ravintolalle Länsi-Afrikassa. Special Galion -pizza esimerkiksi maksoi 5 800 frangia (n. 8,8 euroa). Ravintolan kokki on muuten vanhempi valkoinen ranskalaisherra, joka tapasi käydä tiuhaan baaritiskin takana ja kierrellä sitten lasin kanssa ravintolassa, kun keittiössä oli rauhallisempi hetki. Ravintolan afrikkalainen henkilökunta ei osaa sanaakaan englantia, mutta on oikein ystävällistä ja korostuneen kohteliasta. Heidän käytöksensä on erilaista kuin rempseillä afrikkalaistarjoilijoilla yleensä. Heistä näki, että Le Galionissa aterioi lähinnä valkoisia ja äveriäitä paikallisia. Nytkin asiakkaina oli valkoisia ranskalaisia turisteja, kuten Ranskassa asuva perhe, jonka isä oli selvästi löytänyt Togosta nuoren naisen ja perustanut tämän kanssa perheen. Nyt he olivat lomalla naisen kotikonnuilla ja mies käytti ajan hyväkseen juopottelemalla kaiket päivät ravintolassa. Illalla kadulla pelattiin sitten jo petankkiakin, kun olin jo vetäytynyt huoneeseeni.

Seuraavana päivänä tutustuisin Loméen paremmin ja kävisin kuuluisalla vodun-uskonnon fetissitorilla.

Päivä Banguissa

2.6.2022

Tälle päivälle oli kolme tavoitetta: anoa viisumi Tšadiin, nostaa rahaa ja tutustua Banguihin! Päätin aloittaa tärkeimmästä eli Tšadin viisumin anomisesta, sillä oli jo torstai ja seuraavana päivänä lähetystö olisi viimeistä päivää auki tälle viikolle. Bangui oli herännyt uuteen päivään ja kaikkialla kävi tohina. Mototaksit säntäilivät sinne ja tuonne, ilma oli täynnä punaista hienoista hiekkapölyä. Vain tärkeimmät keskustan kadut on päällystetty ja heti sivukujalle astuessani, saattaa joutua kahlaamaan mutavellissä tai ainakin syvissä vesilätäköissä. Keski-Afrikan tasavallan pääkaupunki sijaitsee lähellä päiväntasaajaa ja vastaanottaa sadetta ympäri vuoden ja erityisesti nyt, sadekaudella. Kävelin Avenue Barthélemy Bogandaa pitkin kohti PK0-nimellä tunnettua kaupungin ydintä, liikenneympyrää, jossa yhtyvät kaikki tärkeät keskustan kadut. PK0 onkin lyhenne sanoista ”Point Kilomètre Zéro”. PK0:ssa on myös keskiafrikkalainen versio riemukaaresta.

Tšadin suurlähetystö sijaitsee Avenue Colonel Conusilla vastapäätä legendaarista ravintolaa Brasserie Kissiä. Vastaanotto suurlähetystössä oli ystävällinen, vaikka pääsinkin aluksi vain vastaanottovirkailijan koppiin saakka. Suurlähettiläs oli aamupäivän puhumassa yliopistolla ja saapuisi puolenpäivän aikoihin takaisin, minulle kerrottiin. Minua kehotettiin palaamaan silloin ja viisumikin luultavasti järjestyisi. Lupasin palata.

Seuraavaksi päätin etsiä pankkiautomaatin, josta saisin käteistä. Kaupungissa on kaksi Ecobankin automaattia, joista saa suomalaisellakin kortilla rahaa. Toinen sijaitsee PK0:n itälaidalla ja on turhan avonaisessa paikassa; en uskaltaisi asioida siellä kaikkien nähden. Automaateista toinen toimii Banguin sataman portilla ja löytyy Google Mapsista nimellä ”Ecobank – Port Amont”. Paikalla toimii Ecobankin konttori ja sen edessä on kaksi koppia, joissa kummassakin on pankkiautomaatti. Päätin nostaa 250 000 frangia (393,6 euroa) ja sellainen summa todellakin lähti tililtä, mutta käteen en saanut setelin seteliä. Automaatin rahaluukkukin oli auennut, mutta ei antanut mitään. Ecobankin virkailija ei osannut auttaa minua, koska en ollut nostanut rahaa heidän kortillaan. Hän kehotti ottamaan yhteyttä omaan pankkiini. Istahdin penkille pankin eteen ja otin puhelun Osuuspankkiin. Pankista ei vastattu, koska meneillään oli joku ihmeen ICT-alan työtaistelu. Olipa hauska aloitus päivälle. Onneksi katevaraus suoristui myöhemmin päivällä, enkä kärsinyt suurtappioita. Päätin asioida myöhemmin iltapäivällä Western Unionin toimipisteessä ja nostaa rahaa sitä kautta. Se ainakin tapahtuu ilman sydämentykytyksiä.

Ambassadrice de la Paix eli ”Rauhan suurlähettilätär” on rantaravintola Ubangijoen rannalla Banguissa.

11. toukokuuta 2022 on muistettu Keski-Afrikan tasavallan konflikteissa kuolleita. Kyltti seisoo Ubangijoen rannalla.

Bangui on erittäin mielenkiintoinen kaupunki, jonka keskustan näkee hyvin muutamassa tunnissa. PK0:n luota etelään ja itään alkaa suurehko markkina-alue, joka oli niin täyteen ammuttu, etten viitsinyt ahtaa itseäni enää sekaan. Ei minulla ollut tarvetta ostaa mitään, eikä siellä olisi missään tapauksessa pystynyt kuvaamaankaan. Lisäksi näin eilisen taskuvarkaan pyörivän markkinaväen joukossa. Eilinen musta t-paita oli vaihtunut valkoiseksi, mutta jostain syystä olin painanut hänen kasvonsa mieleen. Kävelin markkinoiden tungoksen ohi määrätietoisena, aivan kuin näyttäen, että en ole Banguissa ensimmäistä kertaa. Olin nähnyt yhden toisen valkoisen kävelevän aiemmin tänä aamuna, mutta muuten valkoiset kulkevat täällä kehitysapujärjestöjensä tai YK:n maastoautojen kyydissä maskit kasvoillaan. Tilanne on sama kaikkialla mustassa Afrikassa; valkoiset kehitysaputyöntelijät eivät missään tapauksessa jalkaudu rahvaan joukkoon ja silti esittävät, että heillä on käsitystä paikallisten elämästä! Jos olisin afrikkalainen valtionpäämies, potkisin joka ikisen ulkomaalaisen kehitysapujärjestön (täällä on edustettuna aivan jokainen järjestö) ja ulkomaalaiset sotilaat ulos ja ottaisin ohjakset omiin käsiin. Jos on pärjättävä omillaan, vasta silloin yhteiskunta alkaa kehittyä ja kukoistaa. Käykää katsomassa vaikka Somalimaan Hargeisassa! Mielestäni kehitysapu passivoi. Onneksi Suomi ei anna kehitysapua Keski-Afrikan tasavallalle, ainakaan merkittäviä summia. Mutta Ruotsi antaa ja kaupungilla näkee jostain syystä suuria Stockholm-mainoksia.

Kävelin hieman väljemmille vesille Ubangijoen rantaan. Vielä toistaiseksi rantabulevardi kulkee nimellä Boulevard du Générale de Gaulle, mutta en ihmettelisi jos se jonain päivänä nimettäisiin jonkun venäläisen sotasankarin mukaan Venäjän rakentaessa maasta parhaillaan siirtomaataan. Lähellä rantaa sijaitsee Venäjän massiivinen suurlähetystö, eikä Wagner-ryhmän päämajallekaan ole kovin pitkä matka. Kuljin pitkin Ubangijoen rantaa kohti itää. Yli tuhat kilometriä pitkä joki saa alkunsa jossain Kongon demokraattisen tasavallan ja Etelä-Sudanin rajamailla ja myöhemmin muodostaa rajan Keski-Afrikan ja Kongon demokraattisen tasavallan välille. Samoin kuin rajan Kongon tasavallalle ja Kongon demokraattiselle tasavallalle. Olin nähnyt Ubangin nyt jo neljästi; ensikerran Kongon Impfondossa, sitten Bétoussa, sitten Keski-Afrikan Mongoumbassa ja nyt täällä Banguissa. Ubangi on täällä ylävirrallaan joitain satoja metrejä leveä ja vastarannalla sijaitsee Kongon demokraattiselle tasavallalle kuuluva Zongon pikkukaupunki, jossa on kuitenkin noin 50 000 asukasta. Olisin saattanut yrittää Zongoon, jos minulla olisi ensinnäkin ollut monikertaviisumi Keski-Afrikan tasavaltaan ja toiseksi Kongon demokraattisen tasavallan viisumi. Sellaisen saaminen Afrikasta on melkoisen hankalaa Suomen passilla. Pitäisi anoa Tukholmasta. Paikalliset rajan molemmin puolin ylittävät rajaa kanooteilla, enkä usko että mitään papereita tarvitsee esitellä. Banguin-puoleisella rannalla oli kymmenittäin yhdestä puusta veistettyjä kanootteja valmiina kuljettamaan matkustajia joen yli naapurimaahan. Ja olipa rannassa myös Keski-Afrikan tasavallan tulli. Yritin ottaa valokuvia joesta mahdollisimman huomaamatta, sillä virkavaltaa eli poliiseja, santarmeja ja sotilaita on aivan kaikkialla. Virkavallan massiivinen määrä mielestäni luo Banguin ylle hienoisen jännitteen, jota ei ollut esimerkiksi rennossa Brazzavillessä Kongon puolella.

Ubangijoki virtaa Banguin ohitse. Vastarannalla sijaitsee Kongon demokraattinen tasavalta ja Zongon pikkukaupunki.

Ubangijoen rannalla on paljon kanootteja. Vastarannalla jälleen naapurimaa Kongon demokraattinen tasavalta. Harvan maan pääkaupungin rantaviiva on yhtä luonnontilassa kuin täällä Banguissa!

Erinomainen kuvauspaikka on Oubangui Hôtelin ravintola, joka toimii Ubangijokeen pistävällä kallioisella niemellä. Sieltä jo uisi naapurimaahan ellei virta olisi hyvin voimakas. Joella oli paljon myös kalastajia. Ravintolan luona saa valokuvata rauhassa, vaikka hotellin vartija saattaakin tulla katsomaan puuhia epäilevä katse naamallaan. Oubangui Hôtel on korkea tornihotelli aivan joenrannassa ja eräs kaupungin maamerkeistä. Kävin huvikseni kokeilemassa hotellin aulassa olleita pankkiautomaatteja, mutta kumpikaan ei antanut rahaa ulkomaalaisella pankkikortilla. Vain Ecobank antaa rahaa Keski-Afrikan tasavallassakin! Paluumatkalla kuljin Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) ohitse. Poliisi pysäytti minut ja tahtoi tarkastaa paperini. Tietenkin minulla olisi pitänyt olla erilaisia dokumentteja työluvasta ja turismiluvasta lähtien. Kerroin asiallisesti, ettei turisti tarvitse sellaisia. Poliisi kertoi, että kuvaaminen sitten ainakin on ehdottomasti kielletty. En ollut kuvannut hänen nähden. Kiitin tiedosta ja poliisi palautti passini. En joutunut maksamaan lahjuksia.

Olin saanut päähäni, että tahdoin ottaa valokuvan PK0:ssa. Halusin ikuistaa Banguin ”riemukaaren”. Suunnistin PK0:n laidalla olevalle poliisien tarkastuspisteelle ja kysyin mahdollisuutta ottaa pari kuvaa rahaa vastaan ja ilman virallista kuvauslupaa. Miespoliisi kutsui minut sisään koppiin ja ryhdyimme neuvottelemaan. Tarjosin aluksi tuhatta frangia (n. 1,5 euroa), mitä pidettiin liian alhaisena. Poliisi pyysi 5 000 frangia (n. 7,6 euroa), mihin suostuin. Päättelin, että siinä oli tonni jokaiselle viidelle kopissa päivystäneelle poliisille. Seurasi huvittava show, kun kolme miespoliisia poistui kopin taakse ja naispoliiseista toisen käskettiin vastaanottaa setelini. Tein työtä käskettyä. Sitten tämä naispoliisi poistui kopin taakse miesten seuraan ja toinen nuori naispoliisi pantiin paimentamaan minua ja kertomaan, koska voisin ottaa kuvan. YK:n auton ajaessa ohi ei saanut ottaa. Otin kuvat ja mielessäni naureskelin niiden neljän poliisin luimistelulle koppinsa takana. He olivat siellä piilossa, etteivät nähneet minun rikkovan lakia. Valitettavasti kuvat sittemmin katosivat rosvon mukana Tšadin N’Djamenassa.

Eräs keskustan sivukaduista.

Banguilaista liike-elämää.

Seuraavaksi suunnistin lähellä sijaitsevaan Tšadin suurlähetystöön, jossa suurlähettiläs oli nyt palannut puhekeikaltaan. Sain viisumini sujuvasti, nopeasti ja korruptiolla. Viisumiprosessista lisää täällä. Seuraavaksi etsin Kamerunin suurlähetystön, jossa vastaanotto niin ikään oli hyvä, mutta minulle ei myönnetty viisumia. Syy oli se, etten asunut pysyvästi Keski-Afrikan tasavallassa. Minun olisi pitänyt anoa viisumia Tukholmassa toimivasta suurlähetystöstä. Annoin Kamerunin olla ja miettisin matkan jatkoa myöhemmin. Dzanga-Sanghan kansallispuisto, jonne olin menossa, sijaitsee Kamerunin ja Kongon rajalla ja toisaalta myös Kongon monikertaviisumini oli edelleen voimassa. Voisinhan palata Kongon Ouéssoon ja hakea viisumin Kameruniin sieltä. Huhujen mukaan se on mahdollista.

Kävelin pitkin poikin keskustaa, mikä onnistuu melko lailla ilman häiriöitä. Ainoat häiriötekijät ovat lapsikerjäläiset, jotka valittavat nälkäänsä tai yrittävät kaupitella minulle banaaniterttua tai rannekorua. Myyntiä ei kohdallani ainakaan edistä venäjänkielisten sanojen toistelu. Ostin kadulta ison pussillisen mangoja ja passionhedelmiä, mutta tässä tilanteessa on oltava tarkkana; venäläiset eivät tingi, vaan maksavat suoraan pyydetyn hinnan. Siispä tietämätön maksaa helposti Suomen hintoja hedelmistä. Samassa kohdalle pysähtyikin tummennetuilla ikkunoilla varustettu musta Mersun tila-auto, josta nousi venäläinen babuška hedelmäostoksille. Autossa oli Venäjän rekisterikilpi. Wagner-joukoissa ei siis palvele pelkkiä miehiä, vaan joku oli ottanut vanhan äitinsäkin mukaan! Banguissa hedelmäostokset (ja kaikki muutkin ostokset) muuten pakataan muovipusseihin, vaikka muovipussit on lailla kielletty kautta Keski-Afrikan tasavallan. Myös koiranpentukauppias yhytti minut kadulla kulkiessani. Mies kantoi kahta pentua käsissään ja yhden hinta olisi ollut 25 000 frangia (n. 38,1 euroa). Koiranpentujen kaupittelu on kuulemma hyvää bisnestä, vaikkei voinutkaan minulle myydä pennuista toista. Edellisen kerran koiraa oli yritetty kaupata Kongon Pointe-Noiressa paria viikkoa aiemmin.

Notre Damen katedraali on Banguin tärkeimpiä nähtävyyksiä. Ja harvoja paikkoja, joissa saa valokuvata ilman häiriötä virkavallasta.

Katedraalissa oli meneillään jumalanpalvelus. Etualan pilarissa on kuvattuna paavi Franciscus avaamassa kyseisen katedraalin ovia ennen messua 29. marraskuuta 2015.

Päätin myös etsiä ruotsalaisen Charlotte Mararvin perustaman Ndara-nimisen käsityökaupan. Mararvin ruotsalaiset vanhemmat ovat asuneet Keski-Afrikan tasavallassa vuosikymmeniä. Alun perin Roland Mararv tuli maahan lähetyssaarnaajaksi, mutta vaihtoi Raamatut kaivonporausbisnekseen, sillä ajatteli voivansa auttaa siten keskiafrikkalaisia paremmin. Charlotte on syntynyt Keski-Afrikan tasavallan rajan tuntumassa Kamerunin Gamboulassa ja asunut lähes koko elämänsä Keski-Afrikan tasavallassa, puhuu paikallista sangon kieltä (ja toki myös ruotsia) ja on kaiken lisäksi Ruotsin ja Norjan konsuli tässä maassa. Jos asuisin itse valkoisena miehenä Banguissa, haluaisin varmaan itsekin diplomaattistatuksen suojakseni. Löysin Ndaran eräältä keskustan sivukujalta, enkä totisesti olisi voinut olla yllättyneempi kaupan tuotteiden laadusta ja määrästä. Olisin voinut ostaa maton, vaatteita, laukkuja, lompakoita ja vaikkapa pehmoleluja. Muurahaiskäpypehmolelun olisin varmaan ostanut, jos tarjolla olisi ollut pieniä yksilöitä. Nyt en osannut päättää, mitä ostaisin, joten en ostanut mitään. Palaisin seuraavana päivänä, jos jotain tahtoisin. Paikalla oli ranskalainen valkoinen pariskunta samaan aikaan ostoksilla. Maski kasvoillaan, totta kai.

Illansuussa kävin tutustumassa vielä Banguin katolilaiseen Notre Damen katedraaliin, joka on Banguin arkkihiippakunnan pääkirkko ja samalla koko valtion pääkirkko. Se on rakennettu punaisista tiilistä ja vihitti käyttöön Ranskan siirtomaakaudella vuonna 1937. Ranskan siirtomaakautiset tiilikirkot ovat mielestäni kauniita, eikä Banguin katedraali tee poikkeusta. Annoin 500 frangin setelin kirkon edessä konttaavalle tytölle, jonka jalat olivat joko vaurioituneet tai sitten hän oli syntynyt siinä kunnossa. Keski-Afrikan tasavalta ei ole maailman helpoin paikka elää vammaisena. Kurkistin kirkkoon, jossa meneillään oli jumalanpalvelus. Paavi Franciscus piti messun katedraalissa 29. marraskuuta 2015 vieraillessaan Keski-Afrikan tasavallassa. Tapaus oli harvinainen, sillä koskaan aiemmin paavi ei ollut vieraillut aktiivisella sotatoimialueella.