Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

vanhakaupunki

Piran on Slovenian lyhyen rannikon helmi

29.—31.12.2021

Slovenialla on pikkuinen, vajaan 50 kilometrin pituinen rantakaistale Adrianmeren pohjukassa. Rantakohteita ei sen takia ole kovin montaa, mutta tunnetuin, suosituin ja varmaan myös kaunein on niemenkärkeen kyhätty keskiaikainen Piran. Kompakti reilun 3 000 asukkaan pikkukaupunki, jossa kaikkialla kävelee hetkessä. Se oli meidänkin ryhmämme valinta Alppien katselmuksen jälkeen. Pitäisihän sitä talviturkki päästä heittämään Välimereen, eikä Piranissa varmaan olisi luntakaan. Italian rajalta Novo Goricasta on Piraniin reilun tunnin ajo erinomaista moottoritietä. Slovenian tiestö on kuin pumpulilla ajaisi, minkä lisäksi tänne rannikolle on rakennettu liuta pitkiä, jopa yli kaksikilometrisiä tunneleita. Sloveniassa matka todella joutuu.

Piranin rantakatua aamuauringossa. Tälläkin kadulla on kaksisuuntainen liikenne.

Kalastajien välineistöä Piranin satamassa aamulla.

Piranin satama sijaitsee aivan vanhankaupungin sydämessä. Takana Tartinin aukio ja sen takana Pyhän Yrjön kirkon korkea kellotorni.

Olimme varanneet majoitukset Piranin vanhastakaupungista ja tiedossa oli, ettei kaupunkiin saisi pysäköidä. Matkalaukut kuulemma saa käydä tuomassa ihan sillä omalla vuokra-autollakin, mutta turistien on pysäköitävä autonsa vanhankaupungin ulkopuolelle. Näin talvella Piran ei ole erityisen tukossa turisteista ja autoista, mutta kesällä tilanne lienee toinen. Piranin laitamilla on useita parkkitaloja ja -alueita, joista valikoimme Garažna hiša Fornače -nimisen parkkitalon. Vuorokausi tässä talossa maksaa 22 euroa ja toisen mokoman, jos viipyy minuutinkin yli tuon vuorokauden. Slovenia ei valitettavasti ole edullisin matkailumaa, vaan hinnat ovat mielestäni Tallinnan tasoa. Mikä tarkoittaa, että Suomen hinnoista ei olla kaukana. Fornačen hyvänä puolena on ilmainen bussikuljetus Piranin vanhaankaupunkiin Tartinin aukiolle. Busseja kulkee tiuhaan aamuvarhaisesta yömyöhään, jopa kymmenen minuutin vuorovälillä. Fornače sijaitsee tosin vain reilun kilometrin päässä keskustasta, että periaatteessa matkan voisi helposti myös kävellä.

Tartinin aukiolla tarkenee joulukuun 2021 lopulla nauttia kahvia ja leivoksia ihan ulkonakin.

Palmut pärjäävät Piranissa. Ja kukat kukkivat joulukuun kymmenen asteen lämmössä.

Yövyimme 300 metrin päässä Tartinin aukiolta ja seuraavana aamuna aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Piranin kaunis rantakatu on täynnä ravintoloita ja kahviloita, joista kuulemma saa aamupalaa mistä tahansa. Ihan niin se ei ole, ainakaan näin talvella, mutta saimme eräästä kahvilasta aamupalat ja kaupungin tutkiminen saattoi alkaa. Piran sijaitsee merenrannalla ja aivan keskustan ytimessä, Tartinin aukiolla on satama. Kalastajat olivat kai jo tulleet mereltä, kun verkot ja muut tykötarpeet olivat laiturilla. Rantaviivan pituuden takia kalastaja lienee harvinainen ammatti Sloveniassa. Jatkoimme Tartinijev trglle, Tartinin aukiolle, joka on Piranin sydän ja saanut nimensä italialaisen viulistin ja säveltäjä Giuseppe Tartinin mukaan. 1700-luvulla vaikuttanut herra syntyi Piranissa, joka oli tuolloin osa Venetsian tasavaltaa. Vielä nykyisinkin Piran on kaksikielinen kaupunki, italiaksi nimeltään Pirano.

Aukion takana, muuta vanhaakaupunkia korkeammalla, seisoo Pyhän Yrjön kirkko torneineen. Torni näkyy korkeutensa ansiosta laajalle, mutta oli tietenkin suljettu talven ajaksi. Kukapa sitä talvella torniin tahtoisikaan. Itse kirkko oli kyllä auki. Kirkon takaa avautuu näkymä pitkälle, aina Italian ja Slovenian Alpeille saakka. Italialainen Triesten kaupunki ei aivan näkynyt, juuri sen verran Slovenian pitkä rannikko sattui olemaan edessä! Kuulemma myös Venetsian voisi Piranista selkeällä säällä nähdä. Vaikka selkeää olikin, ei kai kuitenkaan riittävästi. Tai sitten kyseessä on vedätys, aivan kuten sekin, että Somalimaan Berberasta voisi muka nähdä Adeninlahden vastarannalle Jemeniin.

Piranin vanhankaupungin rakennuksia.

Piran on rantakaupunki.

Piran kokonaisuudessaan kaupunginmuureilta nähtynä. Oikealla Pyhän Yrjön kirkko torneineen.

Kapusimme seuraavaksi Piranin keskiaikaisille kaupunginmuureille, jotka edelleen seisovat pystyssä. Muurin vartiotorneihin kapuaminen on paikoin melkoista akrobatiaa, eikä kovin iso ihminen niihin pääsisikään. Muureille on kahden euron pääsymaksu. Opiskelijat maksavat 50 senttiä vähemmän, eikä opiskelijakorttia tarkisteta. Jos jo Pyhän Yrjön kirkon luota äsken näki Pirania kattavasti, näkee muureilta kokonaisuuden entistäkin paremmin. Mutta ei täältäkään Venetsiaa näe.

Piran ei ole rantalomakohde, mutta on vanhankaupungin pohjoisrannalla betoninen uimaranta ja samalla suunnalla olevalta pikkukivirannaltakin pääsee halutessaan uimaan. Sen lisäksi Piranin rantakadulla on useita mereen johtavia portaita kaiteineen. Paikalliset italialaisista turisteista puhumattakaan eivät joulukuun lopulla juuri ui, mutta se ei estä suomalaisten uimaanmenoa. Talviturkki jäi Adrianmereen joulukuun toiseksi viimeisenä päivänä. Vesi on yhtä lämmintä kuin Suomessa toukokuussa.

Autolla Anjouanin saaren ympäri

20.5.2021

Anjouania kutsutaan Komorien saarista kauneimmaksi, jota tahdoin selvittää toisena päivänäni saarella. Alun perin olin suunnitellut kilpailuttavani jonkin sattumanvaraisen taksikuskin kiertämään tämän separatistisaaren kanssani päivän mittaan. Saarelle samaan aikaan kanssani tullut saksalainen Alexander oli ollut heti valmis liittymään Tour de Anjouanilleni, mutta hänestä olisi parasta kysyä hotellimme omistajarouvalta suosituksia mahdollisesta kuljettajasta. Saimmekin sitten Whatsappin välityksellä tilattua itsellemme auton kuljettajineen seuraavaksi aamuksi kello yhdeksäksi. Hinta oli alun perin 80 euroa koko päivästä sisältäen polttoaineen. Tinkasimme hinnasta kympin pois, koska olimme muka neuvotelleet jo jonkin muun kuskin kanssa hinnaksi 70 euroa. Ilman polttoainetta kuljettajamme olisi lähtenyt matkaan 60 eurolla eli tinkauksemme jälkeen luultavasti 50 eurolla. Samanlaisia summia kuljettajat pyytävät Alexanderin mukaan myös pääsaari Grande Comoren kiertämisestä. Joka tapauksessa 17 500 frangia eli 35 euroa henkilöltä oli mielestäni hyvä diili kokopäiväretkestä ilmastoidulla autolla kuljettajineen.

Heräsin jo puoli seitsemän aikoihin ja lähdin parvekkeelle ihmettelemään heräilevää Mutsamudua ja tyyntä merta suoraan edessäni. Joutomiehet kävelivät rannalla etsien ilmeisesti jotain myytäväksi kelpaavaa. Siellä täällä poltettiin roskia ja kuljeksipa rannalla viitisentoista vuohtakin ruokaa etsimässä. Vuohihan syö kaiken eteensä tulevan, kuten muovinaruja, joten ruokaa oli kyllä yllinkyllin. Joutomiehet tuntuivat kokevan vuohet kilpailijoikseen ja heittivät vuohiparkoja kivillä ohi kulkiessaan.

Näkymä uuteen aamuun heräilevään Mutsamudun medinaan kaupungin sitadellin nurkilta.

Koska en päässyt sisään sitadelliin, on tässä kuva linnoituksen muureista.

Aamupala olisi vasta kahdeksalta, joten päätin lähteä katsastamaan odotellessani sitadellin eli toisen Mutsamudun kahdesta nähtävyydestä. Medinan olin nähnyt jo edellispäivänä. Kapusin vartissa tietä pitkin ylös vuorenrinteelle, josta hämmästyksekseni löysin katolilaisen lähetysaseman. Sen takana sijaitsee Mutsamudun sitadelli, jonka britit rakensivat 1700-luvulla suojelemaan kaupunkia madagaskarilaisilta merirosvoilta. Olin ajatellut, että linnoitukseen saa vain marssia milloin tahansa ilman sisäänpääsymaksuja, sillä eihän Anjouanilla käy turisteja. Olin tietenkin väärässä. Sitadelli on avoinna päivittäin kello 1012 sekä 1618. Ulkomaalaiset maksavat lipustaan 1 500 frangia (3,06 euroa). Ihastelin linnoituksen jyhkeitä muureja sitten vain ulkopuolelta, samoin kuin sen takana avautuvaa medinaa. Paikalliset olivat tässä vaiheessa aamua kiiruhtamassa töihin ja kouluihin, mutta minä otin suunnaksi pääkadun varressa olevan pankkiautomaatin, sen joka kelpuuttaa teoriassa Visan. Sinne päästyäni eli puoli kahdeksalta pankki oli kyllä jo avoinna ja täynnä asiakkaita. Pankkiautomaatin edessä oli vielä metalliovet ja vartija kehotti palaamaan takaisin kahden tunnin kuluttua. Silloin se olisi käytettävissä, vaan eipä ollut.

Hukkareissun päätteeksi palasin hotellille aamupalaa odottamaan. Se oli luvattu siis kahdeksaksi, mutta oli valmiina kello 9.10. Sen verran kestää anjouanilaisilta vaihtaa kaasupullo, sillä sitähän ei voinut tehdä edellispäivänä missään tapauksessa. Aamupala käsitti keitettyä vettä, johon sai sekoittaa maitojauhepussin, pienen banaanin, pienen omeletin sekä korillisen vaaleaa leipää. Aamupalalle ilmestyi myös eteläkorealaiseksi kristityksi paljastunut reilu 60-vuotias mies, joka kertoi olevansa Anjouanilla auttamassa paikallisia kristittyjä. Työuransa hän oli tehnyt pääosin enemmistöltään kristityissä maissa, kuten Keniassa ja Tansaniassa. Jokin aika sitten hän oli havahtunut ja todennut, että työskentely kristityissä maissa on liian helppoa ja että työsarkaa olisi myös Komorien kaltaisissa muslimimaissa, joissa kristityt kokevat jopa vainoa. Niinpä mies oli tullut Anjouanille, jossa elää Komorien suurin kristitty yhteisö. Se käsittää satoja henkilöitä, mutta tarkkaa kokoa ei oikein tiedetä. Osa kun joutuu olemaan kristitty salaa. Kuitenkin Mutsamudussa on katolinen kirkkokin ja sellainen on myös pääkaupungissa Moronissa. Eteläkorealaismies osasi todistettavasti Itä-Afrikan valtakieltä swahilia ja sillä pystyy kommunikoimaan komorilaisten kanssa vallan mainiosti, sillä shikomorin kieli ja swahili ovat hyvin lähellä toisiaan. Jopa flirttailu aamupalatarjoilijattaren kanssa näemmä onnistui.

Baziminin kylä sijaitsee kauniissa laaksossa. Taustalla Anjouanin pohjoisrannikkoa.

Anjouanin tiet kulkevat pitkälti sademetsissä. Tässä näkymä Baziminin ja Bambaon väliltä.

Saari on täynnä kauniita laaksoja.

Kuljettajamme saapui ajallaan eli kello yhdeksäksi hotellille ja puoli kymmeneltä pääsimme vihdoin starttaamaan saarikierroksemme. Kuljettajamme oli nuori poika, jonka nimeä en enää muista, sillä se oli komorilainen. Ei siis mikään perus-Ahmed. Autona oli Hondan ilmastoitu katumaasturi, jonka kyydissä kyllä kelpasi ajella. Kerroin listan paikoista, joissa alustavasti tahdoimme vierailla. Ja jotka ajattelimme olevan mahdollista kiertää päivän aikana. 1990-luvun lopussa painettu Madagaskarin ja Komorit käsittänyt Lonely Planet -opaskirja kertoi, että Anjouanin kiertää kolmessa tunnissa. Mutta se oli silloin ja nyttemmin tiet tuskin enää olisivat niin hyvässä kunnossa!

Lähdimme kiertämään saarta myötäpäivään ja ensimmäiseksi kohteeksi ilmoitimme laakson nimeltä Col de Patsi. Mitään tarkkaa sijaintia tuolle emme löytäneet, mutta kuski näytti tietävän paikan. Parinkymmenen minuutin päästä saavuimme Patsyn kylään ja kuski pysäytti auton paikallisen yliopiston eteen: portissa luki Université de Patsy. Siinä olisi nyt école de Patsy, Patsyn koulu. Väärinkäsitys hieman hymyilytti, mutta matka jatkui ylöspäin kohti Col de Patsia ohi Kokin ja Baziminin kylien. Tie muuttui serpentiiniksi ja ilma viilentyi huomattavasti. Maisemat alas pitkiin laaksoihin olivat toki upeita, mutta koska täällä ei käy turisteja, ei tienvarren pusikoita ollut tietenkään raivattu. Näkyväisyys oli hieman heikkoa, emmekä ehkä Col de Patsiakaan nähneet. Sen sijaan toiseen suuntaan eli etelään oli myös kaunis ja leveä laakso, jonka pohjalla kököttivät Chandran ja Tsembéhoun pikkukylät. Jälleen ajoimme muutamia kilometrejä ja päädyimme Tatingajoen ylittävälle sillalle, josta on kaunis näkymä kumpaankin suuntaan: yläjuoksulta virtaa rauhallisesti pikkuinen viidakkojoki, joka sillan kohdalla syöksyy parisenkymmentä metriä alas. Paikalliset käyttävät Tatingajokea vaatteiden pesuun. Rannat ovat täynnä erilaista ryönää, kuten shampoopulloja. Varmasti paikalliset siis myös kylpevät joessa.

Tatingajoki.

Suoraan allamme Tatinga syöksyy alas vesiputouksena. Olisi pitänyt patkoida alas joenrantaan, että olisi nähnytkin putouksen.

Bambaon sulttaanin palatsin pihalta on näkymä Anjouanin itärannikolle.

Matka jatkui Anjouanin itärannikolle Bambaon pikkukaupunkiin, jossa halusimme nähdä sulttaanin palatsin. Emme olleet moisesta kuulleetkaan vielä vuorokausi sitten, mutta hotellimme omistaja oli sitä käyntikohteeksi suositellut. Pienen etsimisen jälkeen kuskimme löysi oikean polun, jota pitkin lähdimme etenemään. Tavallinen taksikuski ei ikimaailmassa olisi suostunut ajamaan perille palatsille, niin heikossa kunnossa ja kasvillisuuden valloittama tie oli. Onneksi kinttupolun pituus oli vain muutamia satoja metrejä. ”Palais du Sultan Mawana”, ”Palais Darini” tai ”Palais de Bambao” -nimillä tunnettu palatsi sijaitsee hienolla paikalla lähellä merenrantaa. Maisema joka suuntaan on niin fantastinen, että sulttaanin on täytynyt nauttia näkymistään. Kauniisti kaartuvia palmuja, jylhiä vuoria sekä leppeä merituuli. Palatsi on valmistunut vuonna 1863 silloiselle Anjouanin sulttaanille Mawanalle eli Abdallah III:lle. Rakennustöistä vastasivat mauritiuslaiset työmiehet. Ranskan valtakaudella palatsia käyttivät residenssinään siirtomaaherrat. Nyttemmin palatsi on päässyt pahasti rappiolle, eikä pääsalin yllä esimerkiksi ole enää lainkaan kattoa, enkä välttämättä olisi uskaltanut kiivetä ruosteisiä kierreportaitakaan. Lattian värikkäät kaakelit olivat toki ihan kauniit. Sanomattakin on selvää, että paikkaan ei ollut sisäänpääsymaksua, eikä paikalla ollut ketään. Eikä paikalla ollut käynyt ketään vähään aikaan.

Vuonna 1863 valmistunut sulttaanin palatsi Bambaossa.

Palatsin katto on hävinnyt aikojen saatossa.

Salamurhatun presidentti Ahmed Abdallah Abdéremanen mausoleumi Domonin keskustassa.

Matka jatkui kuuden kilometrin päähän Domonin rantakaupunkiin, jota olin odottanut kohteista ehkä eniten. Domoni sijaitsee Bambaon tavoin saaren itärannikolla. Asukkaita kaupungissa on 15 000, mikä tekee siitä saaren toiseksi suurimman kaupungin. Domonin historia ulottuu aina 1100-luvulle ja 1400-luvulle tultaessa paikkakunta oli tärkeä kauppakaupunki Intian, Afrikan ja Lähi-idän välisessä kaupassa. Mielenkiintoisen lisän Domoniin tuo sen shirazilaisyhteisö, joka polveutuu satoja vuosia sitten Persian Shirazista tulleista maahanmuuttajista. Kaiken kruunaa tietenkin se, että Domoni oli Anjouanin pääkaupunki ennen Mutsamudua ja sulttaanikin piti majaansa täällä.

Kuski pysäköi auton kaupungin pääkadun varteen, vastapäätä kaupungin oman pojan, Komorien ensimmäisen presidentin Ahmed Abdallah Abdéremanen mausoleumia (Mausolée du Feu Président AAA). Herra Abdallah hallitsi Komoreja vuodesta 1975 vuoteen 1989, jolloin hänet salamurhattiin. Ja koska ollaan Komoreilla, ei valtakausi ollut tietenkään kovin yhtenäinen useiden vallankaappausten ja sellaisten yritysten takia. Mausoleumi taitaa toimia myös moskeijana, ainakin minareetteja on enemmän kuin tarpeeksi!

Domonin medina.

Medinan kadut ovat täälläkin kapeat.

Meitä kiinnosti enemmän Domonin vanhakaupunki, medina. Se sijaitsee kaupungin ”uutta” osaa alempana, merenrannan tuntumassa noin kilometrin pituisen niemimaan tyvessä. Medinan rakennuskanta on Mutsamudun medinan tavoin pääosin iäkästä, eikä täälläkään kaikille kapeille kujille todellakaan ole pääsyä autoilla. Domonin medina ei ole museo, vaan talot ovat täynnä asukkaita. Asukkaat olivat uteliaita valkoisia vierailijoita kohtaan ja kaikki tervehtivät iloisesti. Jostain seuraamme lyöttäytyi Fatimaksi esittäytynyt hunnuton nainen, jota pidin aluksi kajahtaneena. Naisen mukana oli Kadijatouksi esitelty viisivuotias tytär ja poikakin jostain liittyi mukaamme. Alexander totesi myöhemmin naisen tainneen etsiä isää lapsilleen ja varmaan myös viisumiautomaattia itselleen. Kuljettajamme, joka oli lähtenyt medinaan kanssamme, naureskeli tilanteelle. Minä olin itsestäni ylpeä, että olin ymmärtänyt kaiken, mitä nainen oli ranskaksi jutustellut. Ihmisten lisäksi Domonin medinassa on muinainen shirazilaismoskeija sekä Anjouanin korkeimman minareetin omaava perjantaimoskeija. Hienoja rakennuksia kumpainenkin. Hienot näkymät alas medinaan ja perjantaimoskeijalle avautuu muutaman sadan metrin päästä perjantaimoskeijalta itään. Niemimaa nimittäin nousee hieman itäänpäin kuljettaessa. Matkalla sinne voi havaita, että medinaa on aikoinaan suojannut muurikin, josta on jäljellä enää vain pätkiä.

Kuskimme johdattaa meitä halki medinan.

Domonin perjantaimoskeijan minareetti on saaren korkein.

Näkymä kilometrin mittaiselta niemimaalta kohti Domonin medinaa ja keskustaa. Perjantaimoskeijan korkea minareetti näkyy kuvan oikeassa reunassa. Vasemmalla osaa medinaa aikoinaan suojelleesta muurista.

Niemimaan kärki Domonin medinan laitamilta.

Medinasta selvittyämme olisi pitänyt ymmärtää nostaa maski leuan alta, sillä Domonin uudessa osassa tunnuttiin olevan vauhkona maskienkäyttöön. Paikallinen pukumies kehotti kolmen hengen ryhmäämme nostamaan maskit leuan alta nenän päälle. Tietenkään kaikki paikallisetkaan eivät maskeja käyttäneet ja medinassa käyttöprosentti lähenteli nollaa. Etsimme Domonista ravintolaakin, mutta sellaista ei löytynyt. Siispä matka jatkui kohti saaren länsirannikkoa halki harvaanasutun vuoristoseudun. Mbouéladoungoun kylän jälkeen tie alkoi nousta serpentiininä ylöspäin ja seuraava kylä oli vasta puolen tunnin matkan päässä sijaitseva Adda-Douéni, jossa tie muuttui sorapäällysteiseksi ja sitä myöten hyvin huonokuntoiseksi. Adda-Douéni näytti enemmän Afrikalta kuin mikään kylä tähän mennessä Anjouanilla. Täällä ajeltiin moottoripyörillä, puskataksit kaasuttelivat asiakkaista kisaten, tie oli punaista mutaa ja kylän laidalla pojat potkivat palloa suurella kentällä.

Aioimme pysähtyä seuraavaksi Moyassa, joka on länsirannikon suurimpia keskuksia. Tie alas vuorilta oli hyvässä kunnossa olevaa serpentiiniä puolen tunnin ajan. Välillä pysähdyimme poimimaan vadelmia suoraan tienvarren pusikoista. Seurasin matkan etenemistä Google Mapsista ja aloin epäillä, että kuski ei olisikaan menossa Moyaan, vaan painelisi muina miehinä vain ohitse. Kehotimme miestä kääntämään auton, sillä tahdoimme nähdä myös Moyan. Tästä oli puhuttu jo Domonissa, mutta afrikkalaiset kuskit useasti tuntuvat menevän sieltä mistä aita on matalin. Eli rahat kouraan mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman vähällä työllä.

Djaffar Salimin lisänimi ”Sarkozy” paljastaa, ettei herra ole kovassa huudossa Anjouanilla. Hän toimi kapinallispresidentti Mohamed Bacarin hallituksessa, pakeni vuoden 2008 invaasion seurauksena saarelta ja sittemmin palasi takaisin joutuakseen kolmeksi kuukaudeksi vankilaan. Komorien lehdistön mukaan miehen kädet ovat veressä Bacarin ”tyrannian” ajoilta, mutta ”Sarkozy” on koettanut kiillottaa kilpeään siirtymällä sittemmin toimimaan anjouanilaisen jalkapallon parissa. Lähde: [1] & [2]

Paikallisia marjoja matkalla Moyaan.

Moyan pääkatu.

Moya ei vaikuttanut kaupungilta enää lainkaan, vaan suurelta afrikkalaiskylältä. Paikkakunnalla on tuhansia asukkaita, jotka asuvat alkeellisissa, matalissa taloissa. Mutta on paikkakunnalla myös hyvä hotelli: Le Sultan, jonka löysimme monen mutkan takaa joltain takakujalta. Mitään opasteita hotelliin ei ole. Kuulemma Le Sultan olisi myös paikkakunnan ainoa ravintola, joten astuimme sisään ja englantia puhuva vanhempi herra otti tilauksemme. Ruoaksi saisimme kalaa ja riisiä sekä ison lautasellisen salaattia. Salaatti käsitti jopa oliiveja, joita Saharan eteläpuolisessa Afrikassa harvemmin näkee. Ruokaa oli tarpeeksi ja se oli maukasta. Kolmen hengen ruokailu maksoi 15 000 frangia (n. 30,6 euroa), mikä on kyllä kallista jopa Komoreilla. Moyassa on muuten myös hieno uimaranta, jota paikalliset siivoavat ja sisäänpääsymaksu on tonnin (2,04 euroa). Kymmenittäin miesväkeä parveili rannalle johtavilla portailla, ettei rannalla ehkä rentoutumaan pystyisi. Toisaalta apuvoimat olisivat lähellä, kun merivirta lähtisi kuljettamaan merelle.

Anjouanin itärannikkoa seuraileva rantatie oli remontissa ja saarelle oli laivattu suuria määriä upouusia punaisia kuorma-autoja tätä urakkaa varten. Ilokseni huomasin, että Kiina ei ollut huseeraamassa tällä työmaalla, vaan kuorma-autot kuuluivat ranskalaiselle Eiffage-firmalle. Vanha asfaltti oli riivitty pois ja uuttakin oli jo pitkiä pätkiä. Veikkaan, että vuoden 2021 lopussa Moyasta pohjoisen Simaan saakka ajelee erinomaista tietä! Työmiehillä sen sijaan oli kurjat olot, kun raukat joutuivat kaivamaan ojiakin likainen maski kasvoilla. Salamanin kylän kohdalla poliisi/santarmi piti tiesulkua, joten kiireesti kaivoimme omat maskit taskuistamme kasvoille. Jokaikinen auton paperi katsottiin tarkasti läpi, samoin kuskimme ajokortti ja peräkontti. Matkustajien papereista ei oltu kiinnostuneita, mutta kuulemma Anjouanilla liikkuessa passi kannattaa pitää mukana tällaisten tiesulkujen takia.

Anjouanin länsirannikko on jopa itää kauniimpaa. Satunnaisia autonromuja vain lojuu pitkin rantoja ja ojia

Takanamme ajanut auto on joutunut vaikeuksiin ja asiaa selvitetään keskellä tietyömaata.

Paikallinen mies saaren länsirannikon pikkukylässä.

Jonkin matkaa ennen Simaa, takanamme tulleeseen autoon tuli vikaa (ilmeisesti rengas tyhjeni) ja sen kuljettajan onnistui saada kuskimme huomio. Pian kyytiimme istahti tuon auton kuski ja vararengas heitettiin peräkonttiimme. Siman laitamilla vararenkaaseen laitettiin ilmaa ja kuski jatkoi täältä matkaansa puskataksilla takaisin autonsa hajoamispaikkaan.

Alun perin kuvittelimme, että olemme perillä Mutsamudussa hyvissä ajoin ennen pimeää. Auttamisepisodin vuoksi matelimme Siman ja Mutsamudun välisellä surkealla tieosuudella viimeiset kilometrin pimeässä. Ennen pimeää oli ollut vielä yksi perusteellinen poliisin tarkastuspiste. Nyt poliisi oli ainoa maskillinen ja tien laitamien maskittomat joutomiehet olivat kuin yleisönä seuraamassa autojen tarkastusta. Tälläkään kertaa meidän passeja ei haluttu nähdä, vaan poliisi ainoastaan kysäisi ystävällisesti, että onko kaikki hyvin. Takaisin Mutsamudussa olimme kuuden aikoihin ja olin tullut siihen lopputulokseen, että Anjouan todellakin on Komorien saarista kaunein. Ja Anjouanin kauneinta seutua on sen länsirannikko. Sopivia hotellin paikkoja on liiaksikin asti, mutta kukaan ei matkustaisi Anjouanille lomalle, kun Seychelleille ja Mauritiukselle pääsee helpommin!

Seitsemän-kahdeksan jälkeen lähdimme vielä tarkistamaan Mutsamudun katuruokatarjonnan. Emme olleet lainkaan varmoja, olisiko sellaista edes! Löysimme pääkadun varrelta maman grillaamassa jalkakäytävällä kanankoipia ja lihavartaita. Vastaavia grillejä oli pari kolme muuallakin pääkadun varrella keskustassa, eivätkä hinnat tällä kertaa päätä huimanneet. Ostin kaksi lihavarrasta ja yhden kanankoiven ja maksoin niistä yhteensä 400 frangia (0,81 euroa).

Kapeiden kujien medinastaan Mutsamudu tunnetaan

19.5.2021

Komorien kolmesta autonomisesta pääsaaresta ehdottomasti tuntemattomin ja villein on Anjouan, joka nousi kansainvälisestikin otsikoihin vuonna 2008. Taustalla oli edellisvuonna käydyt presidentinvaalit, jotka maan keskushallitus julisti laittomiksi. Vuodesta 2002 Anjouania johtanut presidentti Mohamed Bacar päätti tarrautua valtaan haluttuaan ilmeisesti julistaa Anjouan jälleen itsenäiseksi. Anjouan julistautui kansanäänestyksen jälkeen itsenäiseksi ensimmäisen kerran jo vuonna 1997, minkä jälkeen se anoi välittömästi liittymistä takaisin entiseen emämaahan Ranskaan. Syynä oli se, että saarelaiset kokivat keskushallinnon syrjivän heitä. Anjouanin naapurisaari ja Ranskan yhteyteen alun perin jäänyt korkeamman elintason Mayotte toimi esimerkkinä. Ranska kieltäytyi ottamasta Anjouania siipiensä suojaan tuolloin ja separatistisaaren oli tyytyminen Komoreihin.

Alkuvuodesta 2008 separatismi nosti siis jälleen päätään. Afrikan unioni oli ehdottanut pakotteita Anjouanille, mutta Komorien keskushallitus tahtoi sotilaallisen ratkaisun asiaan. Sotilaallisilla väliintuloilla onkin maassa pitkät perinteet, sillä vuonna 1975 alkaneen itsenäisyyden aikana Komoreilla on ollut vaatimattomat 20 vallankaappausta tai sen yritystä. Niinpä sitten 25. maaliskuuta 2008 Komorien armeija suoritti Ranskan ja yli tuhannen Afrikan unionin sotilaan tukemana invaasion saarelle. Laukauksia vaihdettiin ja räjähdyksistä raportoitiin. Joukkojen onnistui nopeasti saada pääkaupunki Mutsamudu ja sen lentoasema takaisin hallintaansa ja kukistaa kapinallisjoukot, jonka johto herra Bacaria myöten pakeni Mayottelle turvapaikan hakuun. Kaikki oli ohi päivässä.

Anjouanin pääkaupungin Mutsamudun ranta.

Komorien lippu liehuu jälleen Mutsamudussa.

Matkalla kohti Mutsamudun ydintä.

Muistelen lukeneeni Anjouanin invaasiosta Suomen lehdistöstä tapahtumien aikaan ja kun nyt Komoreille yhtäkkiä ja sen kummemmin suunnittelematta päädyin, tahdoin ehdottomasti vierailla myös tuolla separatistisaarella. Niistä harvoista matkablogeista, joissa Komoreja käsitellään, Anjouan usein sivuutetaan toteamalla, että vierailuun Anjouanilla ei ollut aikaa. Aika ei ole ongelma, sillä lentoja Moronista Mutsamuduun on useita päivässä ja jokunen Mohéliltakin viikon mittaan. Minä olin nyt saapunut Int’Air Îlesin lennolla Mohélilta Anjouanille ja aikaa oli vaatimattomat kaksi päivää ja kaksi yötä. Ensimmäinen päivä olisi pyhitetty saaren pääkaupungille Mutsamudulle, jonne on noin viidentoista minuutin ajomatka Ouanin pikkukaupungissa sijaitsevalta lentoasemalta.

Kun astelin ulos terminaalista kanssani Mohélilta saapuneen saksalaisen Alexanderin kanssa, vastassa ei ollut takseja. Tämä on tuttua pienemmillä afrikkalaislentoasemilla. Arvelimme lentoaseman portin takaa löytyvän kimppatakseja ja niinhän sieltä löytyi. Jaoimme taksin Mohélilta tulleen pariskunnan kanssa, joka myös oli menossa Mutsamuduun. Olen huomannut, että afrikkalaisten kimppataksien hintoja ei kannata kysellä etukäteen, vaan perillä antaa vain tarpeeksi suuri seteli kuskille, joka antaa oikean summan takaisin. Jos hinnan sopii etukäteen, kuskin on helpompi pyytää suurempi summa. Niin nytkin: sovimme hinnaksi 500 frangia (1,02 euroa) per henkilö. Paluumatkalla parin päivän kuluttua maksoin kyydistä ainoastaan 250 frangia (0,51 euroa), kun en kysellyt hintaa, vaan sujautin perillä tonnin setelin kuskin kouraan. Komorilaiset ovat edelleen hyvin rehellistä sakkia, koska eivät ole nähneet riittävästi ulkomaalaisia turisteja. Tai ulkomaalaisia ylipäätäänkin.

Hotel Océanis.

Keskustan katuja Mutsamudussa.

Näkymä toiseen suuntaan eli kohti pääkatua.

Ensimmäinen näkymä Mutsamudun medinaan. Kuvan minareetit kuuluvat vielä keskeneräiseen, mutta silti käytössä olevaan moskeijaan.

Olin varannut etukäteen majoituksen Océanis-nimisestä hotellista aivan Mutsamudun keskustasta. Booking.comin majoitusvalikoima Anjouanin osalta on heikko, mutta ei Océanis ihan ainoakaan vaihtoehto ollut. Kolmikerroksinen hotelli sijaitsee aivan rannalla ja kaikista huoneista olisi merinäköala. Ongelmana oli vain se, että hotellin ovi oli suljettu, eikä täällä mitään 24 tunnin vastaanottoakaan ollut Booking.comin kuvauksesta huolimatta. En tosin sellaista odottanutkaan. Hakkasimme ovea ja noin parinkymmenen minuutin kuluttua eräs nainen saapui avainnippuineen päästämään meidät sisään. Pian perässä seurasi rouva hotellinjohtaja, joka osasi englantiakin. Rouvat olivat hämmästyneitä, kun yhtäkkiä jopa kaksi asiakasta ilmestyi paikalle vaatimaan kahta huonetta (sillä myös Alexander oli esimerkistäni varannut huoneen samasta hotellista). Olimme itsekin hämmentyneitä, sillä olimmehan kumpikin olleet hotelliin yhteydessä Booking.comin kautta ja saaneet nopeasti vastaukset hyvällä englannilla. Alexander vieläpä edellispäivänä. Nyt yhtäkkiä varauksista ei oltukaan tietoisia, mutta tällaista on sattunut itselleni Afrikassa aiemminkin. Kaikki järjestyy ja siivoojarouva lähti siivoamaan huoneita, jotka olivat olleet ilmeisesti pitkään vailla asiakkaita. Siivous tuntui olevan kovin perusteellinen ja kun oma huoneeni oli valmis, kysäisin rouvalta vaatteiden pesettämismahdollisuutta. Esittelin Citymarketin pussillista likapyykkiä, josta rouva aluksi tahtoi kymmenen euroa. Kun kerroin summan olevan liian kova, laski hinta samantien vitoseen. Minulla sattui olemaan viiden euron seteli, joten löimme kaupat lukkoon. Vaatteet olisivat valmiit seuraavana aamuna, mutta oikeasti ne olivat valmiit jo samana iltapäivänä! Muovipussia en ikinä saanut takaisin (enkä tietenkään olisi tarvinnutkaan) ja olen huomannut, että suomalaiset hyvälaatuiset muovipussit jäävät kehitysmaasta riippumatta poikkeuksetta pyykkärinaisille.

Oceánis-hotellin huoneeni oli hyvin varusteltu, sillä siellä oli oma kylpyhuone (merinäköalalla), parveke (merinäköalalla), sängyn yllä moskiittoverkko, toimimaton televisio sekä toimiva ilmastointilaite. Hinta oli 55 euroa kahdelta yöltä sisältäen aamupalan. Sain oman avaimen hotellin alaoveen, sillä vastaanottoa ei tosiaankaan ole koskaan. Sen sijaan Whatsappilla saa omistajarouvan kiinni ja hän vastaa kokemukseni mukaan nopeasti. Lähtiessäni hän pyysi vielä kirjoittamaan positiivisen arvion Booking.comiin ja sellaisen toki saikin. Mitään valitettavaahan minulla ei ollut.

Komorien ensimmäinen presidentti Ahmed Abdallah Abdéremane oli kotoisin Anjouanilta.

Marché municipalen markkinameininkejä.

Mutsamudun medinan kattoja.

Olemme sukeltaneet sisään medinan kapeille kaduille.

Lähdimme puoliltapäivin tutustumaan Anjouanin pääkaupunkiin ja Komorien toiseksi suurimpaan kaupunkiin Mutsamuduun. Kun koko Anjouanilla asuu noin 330 000 asukasta, Mutsamudussa kerrotan asuvan vain 25 000 asukasta. Se kuulostaa vähäiseltä ja on ilmiselvästi reilusti alakanttiin, kun kaupungin sykkeeseen sukelsimme. Veikkaan, että kaupungissa asuu ainakin tuplasti ihmisiä. Ellei enemmänkin. Toinen huomionarvoinen asia oli se, että mutsamudulaiset käyttävät kasvomaskia yllättävän tunnollisesti kuumankosteasta säästä huolimatta. Ja jopa moottoripyörällä ajaessa! Tämä asia erottaa kaupunkilaiset Grande Comoren ja Mohélin väestöstä. Meidänkin siis piti pitää maskia vähintään nenän alla. Siitäkin huolimatta tykästyin Mutsamuduun välittömästi, sillä kaupunki oli täynnä elämää. Ehkä olisin tykästynyt Moroniinkin enemmän, jos olisi sattunut olemaan normaali arkipäivä. Tai edes normaali viikonloppu. Nyt ramadanista oli kulunut jo riittävästi aikaa ja lomat oli vietetty.

Hotellimme sijaitsee Mutsamudun rantabulevardin varrella, Place Ahmed Abdallah Abdéremanella. Aukio on nimetty Komorien ”itsenäisyyden isän” ja ensimmäisen presidentin mukaan. Herra oli kotoisin Anjouanilta ja hänen kunniakseen aukiolla on suuri presidentin kuvalla varustettu banderolli. Presidentti Abdallah ammuttiin vuonna 1989 ollessaan virassa. Aukiolla on myös paikallisen puhelinoperaattorin Telman myymälä, josta olisin nyt voinut ostaa sim-kortin puhelimeeni. Päätin selvitä loppumatkan ilman, kun hotellissa kerran jonkinlainen wifikin oli.

Mutsamudu on rakentunut pääosin rannan tuntumaan, mutta myös välittömästi kaupungin takana alkavalle vuorenrinteelle. Kaupunkia hallitsee 1700-luvulla vuorenrinteelle rakennettu sitadelli, jonne yritin seuraavana aamuna tuloksetta. Emme lähteneet kapuamaan ylös, vaan ennemminkin meitä kiinnosti Mutsamudun ehkä tärkeämpi nähtävyys: 1400-luvulla rakennettu vanhakaupunki, medina. Sitä ennen satuimme kaupungin markkinapaikalle, marché municipaleen. Turistikaupungeissa seuraamme olisi välittömästi lyöttäytynyt oppaaksi tahtova tai muu huijari. Täällä saimme kierrellä kaikessa rauhassa ja eräs saksaksi meille jutellut paikallinen mies oikein kannusti siihen. Torin ulkopuolella, mutta muovikatoksen alla, mamat myyvät puutarhojensa tuotteita: kookospähkinöitä, maniokkeja, papaijoita, banaaneja, sipuleita, appelsiineja. Itse markkinapaikka on kaksikerroksinen, jonka valaisemattomassa alakerrassa myynnissä oli lisää vihanneksia ja hedelmiä, mutta myös esimerkiksi mausteita. Olisin voinut ostaa edullisia vaniljatankoja. Torin yläkerta on valjastettu vaatekaupoiksi. Karkeasti eroteltuna yläkerrassa miehet myivät riepuja ja alakerrassa naisväki elintarvikkeita.

Toisinaan kaksi ihmistä ei mahdu kohtaamaan medinan kaduilla.

Keskellä medinaa sijaitsee perjantaimoskeija (taustalla) sekä pieni hautausmaa. Valkoisessa hautakammiossa lepää madame Karima eli Binti Ankil yhdessä isänsä kanssa.

Ilmoitustaulu hautausmaan laidalla.

Torikierroksen jälkeen päätimme sukeltaa medinaan! Se on laaja alue, jonne autoilla ei ole mitään asiaa. Medinan rakennukset ovat korkeita, useampikerroksisia. Kadut ovat mutkikkaita ja erittäin kapeita. Monesti oli vain pakko pysähtyä kadunkulmaan, että vastaantuleva pääsi ohitse. Medina on täynnä elämää ja ihmiset vaikuttivat ystävällisiltä siitäkin huolimatta, että valkoihoisia tuskin ihan päivittäin medinaan eksyy. Ostin pussillisen paikallisia appelsiineja mamalta 500 frangilla (1,02 euroa), joka kantoi päänsä päällä suurta vadillista niitä vanhankaupungin ahtailla kaduilla. Komorien appelsiinit ovat vihreitä, pieniä ja täynnä siemeniä, mutta maistuvat silti appelsiiniltä. Yksi näistä appelsiineista päätyi puolivahingossa lopulta Suomeen ja yksi siemen on jopa itänyt kukkaruukussa.

Vanhankaupungin kaduilla on pieniä putiikkeja tiheästi. Myynnissä oli kaikkea matkalaukuista, hajuvesiin, vaatteisiin ja muuhun tarpeelliseen. Kaupungissa oli meneillään sähkökatko (joita oli useita päivän mittaan ja yöllä sähköt olivat pitkiä aikoja kokonaan poissa) ja kauppojen tilat pimeinä. Ja olipa medinan sokkeloissa myös hotelli ja hautausmaa sekä sen yhteydessä kaupungin muinainen perjantaimoskeija. Moskeijan minareetin on rakentanut 1600-luvulla madame Karima, joka tunnetaan paremmin nimellä Binti Ankil. Hieman epäilen, että rouva olisi itse minareettia rakentanut, vaan ehkäpä ennemminkin rakennuttanut. Joka tapauksessa madame on saanut oman hautakammionsa perjantaimoskeijaa vastapäätä olevalle hautausmaalle. Hautakammiossa lepää madamen lisäksi myös tämän isä monsieur Said Ankili Ben Said Abdallah Tuyir Ahli Djamalil Layil. Outoa medinassa ja Mutsamudussa ylipäänsäkin on se, että ravintoloita ei tuntunut olevan lainkaan. Normaalisti Afrikassa ei ole vaikeaa löytää katukeittiötä, mutta Anjouanilla se oli hankalaa. Anjouanilaiset kaiketi syövät pelkästään kotonaan. Käsittämätöntä on myös se, ettei Mutsamudun medina ole Unescon maailmanperintöluettelossa, sillä sinne se ehdottomasti kuuluisi.

Harhailimme ympäri medinaa ja lopulta ajauduimme ulos. Ottaessani kuvia paikallisten jalkapallojoukkueiden logoista seinässä, tuli nuorukainen kieltämään kuvauksen. Ehkä komorilainen jalkapallo onkin niin heikkotasoista, ettei sitä parane mainostaa ulkomaita myöten. Kysyttyäni syytä kiellolle, vastaus oli ”zero”. Joka maassa on aina ainakin yksi valokuvauksen vastustaja! Sitten olimmekin jo Mutsamudun rantabulevardilla, joka johtaa aina kaupungin satamaan asti. Kaupungin ranta avautui koko komeudessaan edessämme ja rannan edessä suuri roskaamisen kieltävä plakaatti. Ilmeisen tehoton. Ranta on se sama roskainen ranta, joka on myös hotellini edessä. Menin ottamaan kuvia kalastusveneistä ja tällä kertaa toinen paikallinen mies tuli suorastaan kannustamaan, että ottaisin paljon kuvia. Se olisi kuulemma ”no problem”. Ja niin se olikin, eivätkä puiden alla päivystäneet muut joutomiehet olleet kuvauksesta kiinnostuneita tai pahoittaneet siitä mieltään. Mutsamudun rannalla on lukuisia hylkyjä, joista suurin osa on hajonnut suureksi osaksi. En ehkä tällä rannalla pulahtaisi mereen, ainakaan ilman uimakenkiä.

Mutsamudun kapeita katuja.

Tätä kuvaa ei olisi saanut ottaa. Kuvassa vasemmalta oikealle mutsamudulaisen Gombessa Sportin, barcelonalaisen FC Barcelonan, monacolaisen AS Monaco FC:n (naisen takana), mutsamudulaisen Missirin sekä mutsamudulaisen Uhuru Clubin logot. Jälkimmäinen joukkue pelaa lentopalloa.

Roskaamisen kieltävä kyltti roskaisella Mutsamudun rannalla.

Kalastajien veneitä rantahiekalla.

Olimme nälkäisiä, sillä etsinnöistä huolimatta emme olleet löytäneet ravintolaa minkäänlaisesta katukeittiöstä puhumattakaan edes medinan ulkopuolelta. Ja kun yhden sellaisen löysimme läheltä sataman portteja, oli se kiinni. Tai oikeammin remontissa. Täällä sataman nurkilla on Mutsamudun julkisen liikenteen solmukohta, josta voi ottaa puskataksin eri puolille Anjouania. Läheltä onnistuimme bongaamaan Le Paradise -nimisen ravintolan kyltin, jonne astuimme sisään ruoan toivossa. Le Paradisea piti kaksi nuorta neitiä, jotka poikkeuksellisesti hääräsivät tiskillä ilman maskia. Restaurant paljastui kahvilaksi, josta ei saanut esimerkiksi pizzaa tai sandwichejä, jollaisen kuvia oli maalattu paikan takaseinään. Otin croissantin ja omenatortun palasen sekä mehutölkin, jotka maksoivat yhteensä tuhat frangia (2,04 euroa). Mehu oli hyvää, mutta kovin luonnottoman väristä ja olihan sen takana toki bangladeshilainen yhtiö, joka taas oli teetättänyt juoman Vietnamissa asti. Kauppa tuntui käyvän Le Paradisessä ja mutsamudulaisten suosikki oli selvästi suklaatäytteinen croissant. Kaupungissa oli vielä tässäkin vaiheessa täydellinen sähkökatko, joten myös Le Paradise oli pimeänä. Onneksi kadulta tulvi valoa riittävästi.

Le Paradisen läheltä löysin kaupungin toisen pankkiautomaatin, joka ainakin teoriassa antaa frangeja Mastercardilla. En kokeillut. Toinen automaatti toimii Visalla ja sijaitsee pääkadun varrella melko lähellä Océanis-hotelliani. Yleensä pitkään etsityn ravintolan jälkeen ravintoloita alkaa löytyä ja niin tapahtui nytkin: restaurant indien Bombay, Restaurant Texas ja niin edelleen. Vaikka olinkin Intian valtameren pikkusaarella, en siltikään olisi ehkä intialaiseen ravintolaan Mutsamudussa mennyt. Kävelimme muutamien mutkien jälkeen takaisin Mutsamudun pääkadulle, jota jatkoimme nyt kohti itää. Pääkadun varrella on hyväkuntoinen jalkakäytävä, mikä on harvinaisuus Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Yleensähän jalkakäytävää ei ole tai se on täynnä jopa parin metrin syvyisiä kuoppia vailla mitään varoituksia. Anjouanilla kaikki raha ei siis menekään valtaapitävien taskuihin, vaan toisinaan myös saarelaisten hyväksi! Pääkadun varrella on pieniä kauppoja, se yksinäinen pankkiautomaatti, pankki, pizzeria, toinen intialainen ravintola ja paljon muuta, kuten Parti pour le salut national, le rassemblement, la democratie et le developpement -puolueen (PSNRDD) toimisto. Paljon pidempää puolueen nimeä ei enää keksisikään.

Paraatipaikalla kaupungin edustalla on useita hylkyjä.

Afrikkalaisten ravintoloiden mainokset ovat monesti erittäin kauniita. Tällainen paikka sijaitsee Mutsamudun pääkadulla.

Mutsamudun rakennuskantaa.

Ajauduimme merenrantaan, jossa kauniilla paikalla sijaitsee Al Amal -niminen hotelli. Sen pitäisi olla kaupungin ja koko saarenkin parhaimmistoon kuuluva majapaikka. Onhan siellä ensinnäkin yksityisranta, alue on aidattu korkealla muurilla ja onpa portilla lisäksi vartijankoppi. Yritimme kurkkia parhaamme mukaan hotellin yksityisrantaa, mutta ilman tuloksia. Onneksi valkoisella iholla pääsee Afrikassa käytännössä kaikkialle ilman epäilyksiä, joten päätimme kurkistaa sisään hotellialueelle ihan virallisesti. Vartijankopissa ei ollut päivystystä, hotellin hieman ruohottuneella parkkipaikalla oli yksi auto ja kun marssimme sisään hotelliin, ei vastaanotossakaan ollut ketään. Ravintola oli tyhjillään, kuten myös baaritiskin takana ollut jääkaappi. Emme täältä kahvia olisi saamassa, kuten etukäteen ajattelimme. Uima-allas oli tyhjä ja täynnä risuja. Edelleenkään ketään ei näkynyt, joten jatkoimme nuuskimista. Al Amalin yksityisranta kieltämättä oli ihan kaunis, mutta roskia oli myös tällä rannalla. Poistuimme tästä hieman ränsistyneestä entisestä luksushotellista näkemättä ketään. Hotelli on ehdottomasti toiminnassa, mutta en välttämättä suosittelisi paikkaa. Sen sijaan hotelli-ravintola Le Papillon vastapäätä Al Amalia on parempi vaihtoehto, jos tahtoo majoittua hieman kauempana Mutsamudun sykkeestä. Le Papillonia pitää englantiakin puhuva komorilaistaustainen ranskalaismies, joka selvästi panostaa rakennuksen ulkonäköönkin. Seiniä oli selvästi hiljattain maalattu, sillä maali ei ollut vielä ehtinyt edes kuivaa. Päätimme tulla Le Papilloniin myöhemmin illalliselle.

Mutsamudun itäisiä rantoja Al Amal -hotellin liepeillä.

Näkymä Océanis-hotellin parvekkeelta auringonlaskun aikaan kohti länttä. Taustalla näkyy Anjouanin satama.

Auringonlaskun aikaan saavuimme takaisin Le Papilloniin, jonka ravintolassa ei ollut muita asiakkaita. Hyttysiä kyllä oli paljon. Tarjoilijat olivat kuitenkin kiireisiä kantaessaan yhteen pöytään suuria määriä ruokia ja jopa hummeria. Selvästi varakkaampi komorilaispariskunta tuli jonkin ajan kuluttua suoraan valmiiseen pöytään, jossa olisi ollut mielestäni syötävää kuudelle hengelle. Le Papillon on kallis paikka aterioida, sillä pääruokien hinnat lähtivät seitsemän-kahdeksan euron nurkilta. Tilasin brochette de boeuf eli lihavartaita ja kermaperunantapaisia hintaan 4 000 frangia (n. 8,15 euroa). Siihen päälle otin 500 frangia (1,02 euroa) maksavan tuoremehun. Jälkiruoaksi nautin medinasta aiemmin ostamiani appelsiineja perillä hotellilla.

Moroni ramadanin jälkimainingeissa

15.5.2021

Alle vuorokaudessa olin matkustanut neljällä eri lennolla reilusti päiväntasaajan eteläpuolelle ja vaihtanut Suomen kevään Komorien ”syksyyn”. Siitäkin huolimatta, että olin matkannut Oulusta Helsingin, Dohan ja Dar es Salaamin kautta tänne Moroniin, olin edelleen hämmentävästi samalla aikavyöhykkeellä Suomen kanssa, vaikka ilmankosteus ja lämpötila hipoivat pilviä sekä ihmiset ympärilläni olivat yhtäkkiä mustia ja puhuivat ranskaa. Tätä matkaa en ollut juurikaan suunnitellut, sillä näinä aikoina ei liiemmin uskalla mitään suunnitella. Lennot kun useimmiten peruuntuvat. Tällä kertaa Qatar Airways ja Air Tanzania eivät peruneet lentojani ja kaiken huipuksi pysyivät aikataulussa. Toisaalta eipä Komoreille oikein edes voi valmistautua, sillä tällä vuosituhannella julkaistuja opaskirjoja ei ole ainakaan englanniksi, mutta englanninkielisistä blogipostauksista saa jonkin verran tietoa. Tiedon vähyyteen lienee syynä se, että Komorit on eräs maailman vähiten vierailtuja valtioita: vuoden 2017 tilastojen mukaan maa sijoittui 28 000 matkailijallaan kahdeksanneksi vähiten vierailluksi maaksi maailmassa. Helmikuussa 2018 vierailemani São Tomé ja Príncipe oli näköjään sijalla 9., joten seuraava matkakohde voisi sitten olla sijalla 7. oleva Salomonsaaret.

Kolmesta pääsaaresta koostuva rutiköyhä Komorit sijaitsee Intian valtameressä Mosambikin ja Madagaskarin välissä ja on eräs maailman pienimmistä valtioista, koska sillä on kokoa suunnilleen yhtä paljon kuin Ahvenanmaalla ja Hailuodolla yhteensä. Asukkaita on noin 0,8 miljoonaa, joista liki jokainen tunnustaa islaminuskoa. Ja taitaa oman komorin kielensä ohella myös ranskaa. Kyseessä on harvoja itäisen Afrikan kolkkia, jonne Ranska aikoinaan ulotti siirtomaavaltansa ja luopuikin siitä vasta hyvin hiljattain: vuonna 1975. Minulla oli nyt reilu viikko aikaa tutustua tähän trooppiseen saaristovaltioon ja aioin tietenkin vierailla kaikilla kolmella pääsaarella, Grande Comorella, Mohélilla ja Anjouanilla.

Place de France on Moronin sydän. Sen ympärillä sijaitsee muun muassa keskuspankki ja pääposti.

Komorit itsenäistyi Ranskasta vasta vuonna 1975.

Moronin medinan rakennuskantaa.

Olin siis saapunut Prinssi Said Ibrahimin kansainväliselle lentoasemalle ja pääsin nyt pitkästä aikaa harjoittamaan onnetonta ranskan kieltäni. Tässä maassa ei englantia osattaisi, se oli selvää. Myöhemmin toki kuulin erään ranskalaisen suusta, että komorilaisten puhuma ranska on heikointa, mitä tämä nainen oli missään päin maailmaa koskaan kuullut. Komorilaisia ei kannata myöskään panna kirjoittamaan ranskaksi, sillä se on vielä suurempi tragedia. Mutta jos komorilaiset kerran puhuvat ralliranskaa, ei minullakaan suurempia ongelmia tulisi olemaan. Siispä taksijahtiin! Ensimmäiset taksikuskit metsästävät jo sisällä terminaalissa matkalaukkuhihnan luona, mutta koska minä olin matkassa pelkillä käsimatkatavaroilla, pääsin huomaamatta livahtamaan ulos. Kymmenen euroa on sopiva summa taksimatkasta lentoasemalta pääkaupunkiin Moroniin ja minun ei tarvinnut edes tingata. Komorilaiset eivät ole oppineet pyytämään ulkomaalaisilta riistohintoja, vaan hinta on liki aina kohdillaan. Taksin takapenkillä nukkui ilmeisesti kuskin vaimo, joka nyt kiireesti verhosi päänsä huivilla, kun istahdin kyytiin. Olivat ilmeisesti tuoneet jonkun lentoasemalle, eikä tyhjänä kannattaisi ajella takaisin.

Lentoasemalta pääsee tietenkin myös julkisella liikenteellä Moroniin. On vain käveltävä reilun sadan metrin matka ulos lentoaseman portista tienvarteen autoja pysäyttelemään. Jokainen kohti Moronia ajava auto on potentiaalinen kyyti, ns. ”puskataksi”. On vain heilautettava kättä auton lähestyessä ja jos auto hidastaa, on kohdalla huikattava haluamansa määränpää eli Moroni. Jos auto on täynnä, se vilkauttaa valoja ja huristelee ohi. Jos taas tilaa olisi, mutta kohde on väärä, huikkaa kuski ”non” ja jatkaa matkaansa. Helppoa ja halpaa. Kyyti Moroniin maksaa luultavasti 500 Komorien frangia (n. 1 euro) (ainakin lentoasemalta pohjoisen Mitsamiouliin kyyti myöhemmin kustansi sen verran). Komorien valuutta on siis frangi, joka on sidottu euroon. Yhdellä eurolla saa 490 frangia, mutta eurokin kelpaa ilmeisesti missä tahansa. Jopa puskataksi hyväksyy siistin viiden euron setelin maksuksi ja kuski antaa vaihtorahan frangeina.

Komoreilla maksetaan frangeilla.

Kyseessä ei ole hotdog-kioski, vaan sementtitehdas.

Majapaikkani Villa Saifoudine sijaitsee hieman medinan yläpuolella ja parvekkeelta avautuu hieno näkymä.

Olin hieman väsynyt, minkä vuoksi oma taksi oli nyt vain kaikkein selkein vaihtoehto. Kuskini oli vaitelias, kuten muutkin komorilaiset. Tämä kansa ei todellakaan turhia puhele. Päivittelin sotilaiden ja poliisien määrää Moroniin johtavan tien varrella ja sain vastaukseksi vain pelkän ”oui”. Myöhemmin sain selville, että virkavalta oli tien varrella sadan metrin välein (maski kasvoilla), koska Komorien presidentti Azali Assoumani oli lähdössä muutaman tunnin kuluttua Ethiopian Airlinesin reittilennolla Addis Abeban kautta Pariisiin. Komorit on niin pieni, ettei edes sen presidentillä ole omaa lentokonetta, vaan hän alistuu matkustamaan tavallisten kuolevaisten kanssa samalla koneella. Hyvin epäafrikkalaista, mutta samalla kunnioitettavaa toimintaa.

Perillä hotellillani, kuski tarjoutui kuljettamaan minua jatkossakin, mutta seuraavaksi aamuksi minulla oli jo kuski varattuna. Siispä maksu siisteillä euroseteleillä (seteleissä ei saa olla pienintäkään repeämää) ja hotellin ovea hakkaamaan. Olin varannut Villa Saifoudinesta majoituksen yhdeksi yöksi hintaan 40 euroa sisältäen aamupalan. Villa Saifoudine on hyvin ystävällisen intialais-komorilaisen pariskunnan koti, jossa on kolme huonetta mahdollisia vierailijoita varten. Sekä pariskunnan mies Badrou että nainen Nilu ovat kumpikin intialaista alkuperää, mutta Badrou on syntynyt ja asunut elämänsä Komoreilla, kun taas Nilu on muuttanut tänne Nairobista. Komoreilla on melko olematon intialaisväestö, mutta Keniassa melko huomattava. Kumpikin puhuu sujuvaa englantia, joten kommunikointi on helppoa. Itse asiassa Nilu ei kuulemma edes osaa ranskaa.

Moronin rantakadun takaa alkaa medina.

Moronin medinan kaduille on turha yrittää autolla.

Sain hotellin parvekkeella evästyksen ramadanin jälkeiseen Moroniin: kaikki olisi pitkälti kiinni, koska ramadan oli loppunut vasta pari päivää sitten ja kaikilla oli nyt pitkä loma. Aivan kuin meillä joululoma. Sim-korttia en tulisi saamaan, enkä pystyisi vaihtamaan rahaakaan, koska pankit ovat kiinni. Pari ravintolaa olisi sentään avoinna. Lisäksi Komoreilla olisi voimassa maskipakko niin sisätiloissa kuin ulkonakin (Moronissa ehkä reilu puolet käyttää ja heistä ehdoton enemmistö leuan alla). Maskipakosta olinkin tietoinen, joten viritin maskin leuan alle ja lähdin katsomaan Moronin nähtävyyksiä. Villa Saifoudine sijaitsee kivenheiton päässä Moronin ilmeiseltä keskusaukiolta, Place de Francelta, jota reunustavat pääpostitoimisto, keskuspankki, santarmiasema ja muita tuikitärkeitä instituutioita. Place de Francelta lähtee sekä pohjoiseen että etelään Grande Comoren saarta ja samalla Moronin silhuettia hallitsevan Karthala-tulivuoren mukaan nimetty Boulevard Karthala.

Moroni on Komorien pääkaupunki ja samalla suurin kaupunki, vaikka siellä asuukin vain reilut 50 000 asukasta. Eli yhtä paljon kuin Kotkassa tai Mikkelissä. Kaupungin pystyy koluamaan yhdessä iltapäivässä, joka itselläni oli tavoitteena. Place de Francelle laskeutumisen jälkeen kävelin hetkisen Boulevard Karthalaa pohjoiseen, kunnes käännyin kadulle nimeltä Mvouvou-djou, joka johtaa rantaan ja ehkäpä Moronin kauneimmille nurkille. Kävelin noin kilometrin verran ja päädyin tämän maan tärkeimmän nähtävyyden luo. Edessäni oli kuuluisa 1400-luvulla rakennettu vanha perjantaimoskeija (Ancienne Mosquée de Vendredi), joka näytti olevan Moronin vanhankaupungin eli medinan ainoa kunnostettu rakennus. Se hohti valkoisena, kun muu kaupunki ympärillä rapistui hiljakseen. Perjantaimoskeija sijaitsee pikkuinen kalasataman ääressä ja laskuveden ansiosta sataman pohja näytti olevan täynnä erikokoisia hylkyjä. Osa enemmän, osa vähemmän hajonneita. Sataman seinämään nojasi myös suurikokoinen huvijahti, joka oli selvästi hylätty ja nyt lauma pikkupoikia leikki siinä. Huutelivat ”hello, hello”, eivätkä suinkaan ”bonjour”.

Valkoinen 1400-luvun perjantaimoskeija on Komorien merkittävin nähtävyys.

Moronin rantakadun varrella seisoo myös rapistunut Zawiyani ya Salmata Hamissi -moskeija. Liekö enää toiminnassa.

Perjantaimoskeijan ohella Mvouvou-djou-rantakadun varrella on muutakin jännittävää: Zawiyani ya Salmata Hamissi -moskeija korkeine minareetteineen sekä etenkin suuri kyltti kaupungin parhaalla paikalla, jossa todetaan ”Mayotte est comorienne et le restera a jamais” eli ”Mayotte on komorilainen ja tulee aina olemaan”. Kyseessä on Komorien saaristoon kuuluva Mayotten saari, joka ei eroa esimerkiksi kulttuuriltaan tai luonnoltaan mitenkään muista saariston saarista. Komorien itsenäistyessä Mayotte nyt vain halusi jäädä osaksi Ranskaa ja se on Komoreille edelleen hyvin arka paikka. Nykyisin elintaso Mayottella on huomattavasti Komoreja korkeampi, saari kuuluu Euroopan unioniin ja siellä käytetään euroa. Ei ihme, että harmittaa.

Poikkesin medinan kapeille kaduille, joilla ei tapahtunut mitään. Kaikki olivat jossain, kai olivat ostaneet Canal+:lta ramadankatselupaketin, joita mainostettiin kaikkialla. Jatkoin rantakatua pitkin etelään. Aioin vierailla Caltexin alueella, mutta ensin löysin sattumalta Komorien virallisen matkailutoimiston. Se oli kiinni, mutta kyltissä luki ”Les Comores — 1 pays, 4 destinations”. Yksi maa, neljä matkakohdetta. Grande Comore, Mohéli, Anjouan ja Ranskaan kuuluva Mayotte! Olisi ollut mielenkiintoista pistäytyä sisällä, ehkäpä olisivat myyneet postikortteja. Lähellä matkailutoimistoa on Ranskan suurlähetystö sekä Stade de Beaumer -stadion, jossa Komorien jalkapallomaajoukkue, eli Les Coelacantes, ei ilmeisesti enää kuitenkaan pelaa. Kuitenkin Moroni on täynnä maan jalkapallomaajoukkueen kuvia, sillä Komorit selviytyi arvokisoihin ensimmäistä kertaa pelattuaan 00 Togon kanssa 25. maaliskuuta 2021. Afrikan-mestaruuskilpailut 2021 pelataan alkuvuodesta 2022 Kamerunissa. Ilmeisesti koronavirus on sekoittanut näitäkin kisoja. Jalkapallokuume näkyy katukuvassa myös siinä, että komorilaiset miehet pukeutuvat täällä oman maajoukkueensa vihreään pelipaitaan, eivätkä suinkaan minkään Emiratesin tai vastaavan sponsoroiman eurooppalaisjoukkueen paitaan!

Komorien valtion virallinen mielipide: ”Mayotte on komorilainen ja tulee aina olemaan”.

Vasemmalla juhlistetaan maan jalkapallomaajoukkueen menestystä. Oikealla Komorien lippu, jossa lipun raidat kuvaavat eri saaria: keltainen on Mohéli, valkoinen Mayotte, punainen Anjouan ja sininen Grand Comore.

Olin muutaman mutkan kautta päätynyt Caltexin kaupunginosaan, jossa oli muutama pieni kauppa avoinna. Caltexissa on jo hieman enemmän afrikkalaista tunnelmaa, sillä musiikki raikasi ja taloissa oli hieman aaltopeltiäkin. Taivalsin Boulevard Karthalaa pitkin takaisin ”ydinkeskustaan” halki medinan. Moronin medinan voisi milloin tahansa lisätä Unescon maailmanperintöluetteloon, mutta joukossa saattaa olla kyllä liiaksi ”uusiakin” rakennuksia.

Pääkadun varrella paikallinen nuorukainen Amine sitten tuli juttusille, sillä hän tahtoi jutella englanniksi ja hyvää englantia tämä 25-vuotias moronilaismies puhuikin. Näytänkö minä niin ei-ranskalaiselta, että komorilaiset hoksaavat minun ehkä puhuvan englantia! Amine tiesi, missä voisin ehkä vaihtaa rahaa jopa näin lauantai-iltana. Ensimmäisessä paikassa ei tärpännyt, mutta lähellä Place de Francea toimiva kangaskauppa pystyi vaihtamaan sata euroa frangeiksi. Sain 49 000 frangia eli sen verran, mitä minun kuuluikin saada. Tosin ilmeisesti olisin voinut kokeilla myös isolla eurosetelillä maksamista ravintolassa ja katsoa, olisiko heillä antaa tarpeeksi frangeja takaisin.

Syömässä eräässä maan parhaista ravintoloista. Takana olevassa Exim Bankissa on pankkiautomaatti, joka toimii Visa-kortilla.

Amine alkoi tehdä lähtöä, mutta ehdotin, että voisimme mennä syömään jotain ja Amine voisi opettaa minulle paikallista komorin kieltä eli shikomoria. Halusin tietenkin kuulla, tervehtivätkö moronilaiset sanoilla ”moro” tai ”moronpäivää”. Avoinna vain sattui olevaan Place de Francen laidalla toimiva New Select, joka Aminen mukaan on eräs Moronin parhaista ravintoloista. Tarjoilija ei osannut englantia, eikä ruokalistaakaan ollut. Tilasin kanaa ja ranskalaisia. Amine tilasi sandwichin. Yhteensä ruokamme ja juomamme maksoivat 4 800 frangia (n. 9,8 euroa). Paikallisittain kallis ravintola taisi olla miehen elämän kohokohtia, sillä Snapchat ja Whatsapp suorastaan lauloivat. Amine oli ravintolavisiitistään huolimatta edelleen kovin tohkeissaan opettamassa shikomoria minulle, joten opetan nyt puolestani oppimani teille:

  • Hei = djé, djéji, johon vastataan djéma
  • Mitä kuuluu? = Ngawe djé?
  • Hyvää kuuluu = Ngami mnono
  • Nimeni on Anssi = Miou paroi Anssi
  • Kuinka vanha olet? = Ngawena maha minga?
  • Olen 24-vuotias = Ngamina maha kumé na miné
  • Kiitos = Marhaba
  • Näkemiin = Lála weunono

Amine lähti kotiinsa Karthala-vuoren rinteille, mutta itse lähdin vielä hetkiseksi kiertelemään Moronin kaduille. Tunnettu Volo-Volo-tori olisi ollut melko lähellä, mutta Aminen mukaan sinne olisi aivan turha kävellä, koska ei siellä mitään tapahtuisi. Sen uskoin, sillä eihän muuallakaan kaupungissa mitään tapahtunut. Vielä olisi puolisen tuntia valoisaa aikaa, sillä jo kuuden jälkeen on säkkipimeää. Ja lepakot valtaavat kaupungin. Mielenkiintoinen huomio Moronista on muuten se, ettei täällä taida olla ainuttakaan liikennevaloa! Niin se oli Guinea-Bissaunkin pääkaupungissa aikoinaan.