Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

turvallisuus

Dhagah Kouren kalliomaalauksilta Etiopiaa hipoen Boramaan

31.1.2021

Heräsin ensimmäiseen aamuuni Afrikassa sitten maaliskuun 2018, jolloin heräsin Kamerunin Yaoundéssa toisella puolella tätä laajaa maanosaa. Reilun vuorokauden matkustus oli kai uuvuttanut niin, etten ollut herännyt aamuyöstä edes rukouskutsuihin. Somalimaa kun on sataprosenttisesti islamilainen valtio. Siirryin huoneestani ulos Sugaal Hotellin ravintolaan aamupalaa varten. Vaan olipa absurdia istahtaa t-paidalla lämpimään ulkoilmaan tietäen, että Suomessa kärvisteltiin kovissa tammikuun pakkasissa. Sugaalilla on erilaisia aamupalavaihtoehtoja: munuaiset ja maksan jätin välistä ensimmäisenä, samoin omeletin ja päädyin ottamaan papuja. ”Beans” ääntyy somalimaalaisten suussa hieman erilailla kuin Englannissa ja kuulostaa sanalta ”penis”. Näin se oli kokemukseni mukaan paikasta riippumatta, ei siis vain tässä omassa Hargeisan hotellissani. Somalimaalaisten aamupalapapusoppa oli erittäin virkistävää vaihtelua Länsi-Afrikan patongeille ja croissanteille. Hieman kotoiselta hernekeitolta maistuneessa papusopassa oli papujen lisäksi ainakin vihreää paprikaa, valkosipulia ja sipulia. Koko komeus lapioitiin alas vaalean leivän palasilla. Haarukkaa en saanut, en pyytänyt, ehkä kyllä edes kaivannut. Edellisiltana oppaani Guled oli kertonut tulevansa noutamaan minua kello 8.30, mutta saapui lopulta puolisen tuntia myöhässä. Maassa maan tavalla.

Hargeisan liikennettä aamutuimaan. Somalimaassa autot ovat muuten lähes poikkeuksetta Japanista tuotuja käytettyjä Toyotia, joten ratti on väärällä puolella ja siksipä myös minä istuin väärällä puolella autoa.

Somalimaan poliisivoimien Special Protection Unitin turvamieheni Ayaanle. Mahtava tyyppi.

Guled ajoi paikalle noin kello 9.00 ja lähdimme matkaan saman tien. Mutta ensin oli vain noukittava Somalimaan hallituksen vaatima asemies mukaan matkaan. Mies olisi Somalimaan poliisivoimien Special Protection Unitista (SPU), jonka joukot on erityisesti koulutettu suojelemaan ulkomaalaisia. Vaikkapa sitten turisteja, kuten minua! Somalimaa ottaa ulkomaalaisten turvallisuuden äärimmäisen vakavasti, sillä se ei halua mitään hämminkiä tai ongelmia sille tärkeille vieraille. Tämä siitäkin huolimatta, että Somalimaa on Afrikan turvallisimpia maita, eikä sitä sovi sekoittaa epävakaaseen naapuriin Somaliaan millään tavalla. Guledin mukaan maassa ei ole ikinä ollut minkäänlaista matkailijaan kohdistunutta vaaratilannetta. Somalimaa pelaa kuitenkin varman päälle ja tietenkin tässäkin taustalla piillee haave kansainvälisestä tunnustuksesta. SPU:ta ei vaadita Hargeisassa, mutta kaikkialla pääkaupungin ulkopuolella sellainen tulisi olla mukana. Ellet sitten ole maassa omatoimisesti ja onnistu neuvottelemaan maan matkailuministeriössä kirjallista vapautusta tästä vaatimuksesta. Sellainen onnistuu toisinaan ja yhtä toisinaan taas ei. Tosin myös omatoimimatkailijoiden on mahdollista saada SPU-mies mukaan julkisen liikenteen bussiin. Itseäni ei kiinnostanut yrittää tällaista, vaan olin Somalimaassa ihan paikallisen matkatoimiston järjestämällä yksityiskiertomatkalla, jossa turvamies tuli talon järjestämänä. Mielestäni tämä turvamies on merkittävä osa Somalimaa-kokemusta, eikä sitä missään nimessä tule kokea miksikään riippakiveksi. Päinvastoin!

Niinpä pääkadulta mukaan hyppäsi maastoasuun pukeutunut, ehkä nelikymppinen Ayaanle. Mahtava tyyppi kaiken kaikkiaan. Englantiakin hän osasi ihan riittävästi. Mukanaan mies kantoi AK-47 Kalašnikov -rynnäkkökivääriä ja oli nyt sitten valmiina turvaamaan selustani tällä päiväretkellä kohti länttä ja Boraman kaupunkia. Ayaanlekin tosin vahvisti oppaani sanat, että ei tässä mitään ongelmia tulisi olemaan. Yleensä turvamies istuu etupenkillä, mutta Ayaanlelle sopi takapenkkipaikkakin oikein hyvin. Minä taas näkisin edestä paremmin. Covid-19 vaikutti sen verran matkantekoomme, että periaatteessa meidän tuli käyttää maskia autossa istuessamme ja aluksi se melko hyvin kasvoilla pysyikin. Loppumatkasta se oli lähinnä leuan alla ja joka tapauksessa vähintään myöhemmin ravintolassa istuessamme olisimme koronan toisiimme kyllä tartuttaneet. Seuraavana päivänä Ayaanle lipesi tästä vaatimuksesta melkein kokonaan, enkä minäkään maskin hyötyä oikein ymmärtänyt. Hallitus nyt vain oli näin määrännyt.

Ajamme ulos Hargeisasta. Huomaa maan yleisin automerkki ja -malli.

Huoltoasemalla. Pumpussa on aseman puhelinnumero ja nimi mobiilimaksua varten. Tammikuun lopulla 2021 diesellitra maksoi 5000 šillinkiä. Eli noin 0,5 euroa/litra.

Vesirekat kuljettavat vettä ympäri maata. Myös rekkojen ratti on väärällä puolella.

Nappasimme kahvit vielä ennen Hargeisasta poistumistamme ja sitten vain kaasu pohjaan ja suunta kohti Boramaa. Sinne olisi 115 kilometrin ajo. Kuten kaikissa kehitysmaissa, myös Somalimaassa pääteillä on runsaasti tiesulkuja. Somalimaassa tiesulku on yleensä muutaman poliisin miehittämä koppi ennen ja/tai jälkeen asutuskeskuksen. Useimmiten poliisit seisoskelevat tienvarressa jo valmiiksi, koska ainakin Hargeisa–Borama-tiellä on paljon liikennettä. Minut nähtyään he halusivat nähdä turvamieheni naaman takapenkiltä ja näin puomin virkaa toimittava köysi tai naru laskettiin maahan ja matka saattoi jatkua. Yleensä pysähdys kesti pari sekuntia, eikä matkalla Boramaan kukaan tahtonut nähdä passiani. Kuulemma ilman minua poliisit kinuisivat rahaa, mutta valkoisen miehen nähden eivät kehtaa.

Renkaiden ilmanpaineet kuntoon. Kuvassa etualalla vasemmalla oppaani Guled ja takana musta neliveto-Toyotamme.

Kyllä! Somalimaan yleisin auto on Japanista laivattu Toyota Vitz harmaanvärisenä. Meillähän kyseinen auto tunnetaan Toyota Yaris -nimellä.

Tämän päivän ensimmäinen pysäytys olisi Dhagah Kouren kalliomaalausalue 45 kilometrin päässä Hargeisasta luoteeseen. Sinne on ajettava ensin päällystettyä Boraman-valtatietä ja neljää kilometriä ennen Arabsiyon pikkukaupunkia käännyttävä kohti pohjoista. Mitään opasteita ei todellakaan ole, joten Dhagah Kourelle johtavan hiekkaisen ja kuoppaisen kärrypolun sijainti tulee totisesti tuntea. Röykyttelimme tätä mutkaista ja moneen suuntaan haarautuvaa ”tietä” reilun kymmenen kilometrin matkan. Olimme Gabileyn alueella, joka tunnetaan Somalimaan ”ruoka-aittana”. Täällä kasvaa esimerkiksi appelsiini, mango, papaija ja vaikkapa maissi. Papaijapuupeltoja olikin matkalla kalliomaalauksille tiuhaan. Melko paljon tämän kärrypolun varrella oli myös paimentolaisten asumuksia. Ne on kyhätty risuista ja oksista. Päälle on sidottu erilaisia kankaanpalasia. Asumusten pihapiiri on myös aidattu risuaidalla, varmaankin hyeenojen varalta, joita seudulla on paljonkin. Hyeenoja en nähnyt, mutta harmaita ja pitkähäntäisiä oravia siellä täällä sujahteli. Samoin kameleita. Olimme liki koko matkan ajaneet aloeveerakasvien keskellä. Kasveja on kaikkialla Somalimaassa, mutta niitä ei maassa ainakaan vielä hyödynnetä teollisesti. Paikalliset ihmiset toki ymmärtävät aloeveeran merkityksen ja hyödyntävät sitä omiin tarpeisiinsa.

Papaijapuita matkalla Dhagah Kourelle.

Tie Dhagah Kourelle kulkee aloeveerakasvien ympäröimänä.

Lähikuva aloeveerasta.

Saavumme Dhagah Kouren graniittilohkareröykkiöille.

Noin 1,5 tunnin matkanteon jälkeen Guled onnistui ilman minkäänlaisia vaikeuksia löytämään oikeat tieurat ja saavuimme Dhagah Kourelle (myös esimerkiksi nimillä Dhagax Koure, Dhagah Kureh jne.). Kuulemma edelliskerran oppaani oli käynyt paikalla 1. tammikuuta. Nyt vuoden toinen kerta tuli tammikuun viimeisenä päivänä. Dhagah Koure on upea, valtavista punertavista graniittilohkareista koostuva suuri kiviröykkiöalue. Oikeastaan vuori. Paikalla oli vartija, joka lähti näyttämään maalauksia meille. Kaikkiaan niitä on sadoittain ja ne ovat jopa 5000 vuotta vanhoja. Maalauksissa toistuvat samat kuviot, kuten ihminen, härkä, kirahvi, koira ja niin edelleen. Dhagah Koure oli Somalimaan tunnetuin kalliomaalausalue vuoteen 2002 saakka, jolloin Laas Geelin paljon vaikuttavampi alue ”löydettiin”. Vierailisin siellä seuraavana päivänä. Dhagah Kouren merkitys kutistui kaiken lisäksi vuonna 2011, kun useita kalliomaalauksia havaittiin tärvellyn. Syynä oli ilmeisesti se, että paikan hoitamisesta oli kiistaa kahden eri osapuolen kesken. Minulle täällä oli kuitenkin aivan riittämiin maalauksia, minkä lisäksi maisemat näiden graniittilohkareiden päältä ovat upeita.

Löysimme paikalta myös kilpikonnan, jotka olin tähän saakka yhdistänyt meriin ja vähintäänkin vesistöihin. Maakilpikonniakin kuitenkin nähtävästi on ja tämä nuori yksilö saattoi olla suomenkieliseltä nimeltään kannuskilpikonna. Guled pohti eläimen ottamista lemmikikseen, mutta lopulta totesi eläimen varmaankin kuolevan matkalla Boramaan ja sieltä myöhemmin takaisin Hargeisaan. Kannuskilpikonna jäi jatkamaan elämäänsä Dhagah Kouren varjoisissa luolissa. Lähtiessämme minua kehotettiin tippaamaan paikan vartijaa, joten annoin 40 000 šillinkiä (n. 4 euroa). Kuulemma sen verran on riittävästi.

Mahdollisesti kannuskilpikonna.

5000 vuotta vanha kalliomaalaus Dhagah Kourella. Kuvassa ihminen ja kirahvi.

Olivatkohan nämä norsuja vai lehmiä?

Näkymä Dhagah Kourelta.

Palasimme takaisin Boramaan johtavalle valtaväylälle hieman eri reittiä. Ajoimme halki Arabsiyon kaupungin ja lukuisten pikkukylien. Alueelle nimensä antanut Gabiley on jo hieman suurempi keskus, jossa on jopa rispaantunein Somalimaan lipuin ja palmupuin koristeltu leveä bulevardi. Palmut tosin olivat kuolleet. Gabileyn jälkeen saavuimme Kalabaydhin kylään, josta lähti tie 19 kilometrin päähän Wajaaleen. Se lienee Somalimaan merkittävin rajanylityspaikka Etiopian kanssa. Tuleehan sitä kautta muun muassa khat maahan!

Jonkin matkaa Kalabaydhistä eteenpäin jätimme Maroodi Jeexin hallinnollisen alueen taaksemme ja siirryimme Awdalin alueelle. Somalimaa on jaettu kuuteen hallinnolliseen alueeseen. Täällä Awdalissa Boramaan johtava valtatie kulkee paikoin erittäin lähellä Etiopian rajaa. Huvittavasti muutaman kilometrin päässä rajasta sattuu sijaitsemaan kylä nimeltä Tulli. Pian Tullin jälkeen Etiopia on koko ajan näköpiirissä vasemmalla puolella. Jopa Etiopian puolen kylät, kuten Tferi Ber ja Aw Bare, näkyvät selvästi ja lopulta tie nuolee rajaa niin läheltä, että rajalle on vain kymmeniä metrejä. Tässä paikassa asustaa vuohifarmari, joka asuu vakituisesti tässä molemmin puolin rajaa ja maksaa veroistaan 50 prosenttia Somalimaahan ja loput Etiopiaan. Merkkinä rajasta on vain yksittäinen puu. Mitään raja-aitoja ei Somalimaan ja Etiopian välillä ole, mutta siellä täällä on vartiotorneja. Puhelimeni ei mennyt Etiopian verkkoon missään vaiheessa ja Somalimaassa Telian liittymä ei toimi lainkaan.

Tullista on enää 24 kilometrin matka Boramaan.

Oikeanpuolimmaisin puu merkkaa rajaa Somalimaan ja Etiopian välillä. Puun tuolla puolen kaikki kuuluu Etiopiaan. Tässä kohtaa, molemmin puolin rajaa, asustaa vakituisesti paikallinen vuohifarmari.

Boraman liikennettä.

Itse Boramakin on vain muutaman kilometrin päässä Etiopian rajalta ja näkyi pian tuosta valtionrajaa hipovasta kohdasta alhaalla laaksossa korkeiden vuorten ympäröimänä. Borama on Somalimaan suurimpia kaupunkeja yli 200 000 asukkaan väestöllään ja tunnettu erityisesti brittien siirtomaakaudella rakennetusta opinahjosta, joka nykyisin toimii Amoud-yliopistona. Ennen sinne ajoa, ajoimme sisään itse kaupunkiin. Borama muistuttaa kaikessa kaaoksessaan kovasti Hargeisaa. Täälläkin saa ajaa miten tahtoo ja täällä liikenteen seassa on mukavana lisänä holtittomasti kaahailevia tuktuk-takseja, jotka pääkaupungista puuttuvat. Niinpä sitten kaksi tuktukia kiihdytti talla pohjassa ohitsemme, toinen oikealta ja toinen vasemmalta. Heillä oli selvästi kisa menossa ja puolenpäivän tienoissa siihen on Boraman kaduilla sopivan rauhallista. Guled ajoi auton Boraman ytimeen, jossa tosin kadut ovat hiekkaisia ja kuoppaisia. Vuohia vaeltelee järsimässä muoviroskaa, jolla Somalimaankin kadut ja luonto on kyllästetty. Guled kertoi myöhemmin näiden kaupunkivuohien itseasiassa olevan somalimaalaisten vanhempien naisten lemmikkejä, ei suinkaan ravinnoksi kasvatettavia elikkoja. Guledinkin isoäidillä oli vuohia lemmikkeinä ja kieltämättä minäkin vuohen lemmikiksi ottaisin kissaa tai koiraa mieluummin. Ruoaksi kasvatettavat vuohet elelevät erikseen maaseudun ”farmeilla” ja saavat syödäkseen muuta kuin muovia. Kuulemma vuohten saama ravinto maistuu myös niiden lihassa.

Goljanno Restuarant & Cafeteria oli valintamme Boramassa.

Boraman keskustassakin on hiekkaisia katuja. Vasemmalla kuvassa paikallinen mies khatostoksilla.

Me emme nyt söisi vuohta, vaan tahdoin lautaselleni kamelia. Astuimme sisään vilkkaaseen Goljanno-ravintolaan. Ayaanle käveli suoraan yläkertaan ja tietenkin ase kulki mukana kaikkialle. Tilasin mangomehun sekä kamelia ja makaronia, mikä huvitutti suuresti Ayaanlea, sillä yleensä turistit ovat arkoja ja tilaavat kasviksia tai vähintäänkin kalaa. Ruokaa odotellessani eräs mies tuli kyselemään, että mistä kaukaa sitä tullaan. Helsingin mies tiesi, muttei Oulua. Pian myös nuori somalinainen sujuvalla brittiaksentilla tiedusteli, mahdoinko olla joku kuuluisa tubettaja. Naisen nuori veli oli kuulemma näin todennut, muttei ollut uskaltanut kysyä. Perhe oli täällä lomailemassa Britanniasta. Ennen ruoan saapumista, pöytään kannettiin kolme kulhollista kuumaa kamelinrasvaa. Sen nyt jätin kuitenkin välistä, kuten tapana on ollut jättää myös joulukinkusta uunissa irtoava rasva juomatta. Itse kameli oli ihan jees, mutta ehkä hieman liian kuivaa ja mautonta. Annos oli niin valtava, että siitä olisi riittänyt neljälle. Niinpä Ayaanle otti loput ruoastani mukaan ja antoi myöhemmin eräässä kadunkulmassa jollekin sukulaiselleen. Taisi olla veljen vaimo. Vaihtokaupassa saimme somalialaisia banaaneja, jotka maistuvat ja näyttävät kuin mikä tahansa kaupan banaani Suomessa. Länsi-Afrikan banaanit taas ovat pieniä ja paljon makeampia.

Lounaani Boramassa: spagettia, kamelinlihaa, kamelinläskiä ja kamelinrasvaliemi.

Boraman torilla on rauhallista puolenpäivän kuumuudessa.

Aikamme ajelimme ympäri Boraman kuoppaisia katuja, kunnes basaarissa tie yllättäen päättyi. Oli peruutettava takaisin. Lopulta oikea tie löytyi ja olimme matkalla ulos kaupungista tuktukeja väistellen. Täällä kaupungin laitamilla on hauskasti nimettyjä pieniä kauppoja, kuten Dubai Shoping Centre tai Erdogan Shopping Center. Turkki on ainakin naapurimaa Somalian paras kaveri, mutta yrittää Turkin presidentti Erdogan työntää lonkeroitaan myös Somalimaan puolelle. Ainakin turkkilaisia tuotteita on kaupoissa runsain mitoin.

Boraman merkittävin nähtävyys on Somalimaan paras yliopisto, vuonna 1998 perustettu Amoud (somaliksi Jaamacadda Camuud). Se toimii maaseudun rauhassa muutaman kilometrin päässä kaupungin ulkopuolella. Alun perin kampus oli brittien siirtomaakaudellaan rakennuttama ja toimi silloin ”high schoolina”. Koulua ovat käyneet kuulemma kaikki Somalimaan presidentit ja muut merkkihenkilöt. Olimme paikalla iltapäivällä, jolloin opetus oli jo tältä päivältä ohitse. Kaikkialla oli hyvin rauhallista, eikä edes liikenteen melu kuulunut. Paikalla oli vain kolme nuorta kamelia, noin 1,5–2-vuotiaita, joita Ayaanle veti hännästä. Minä vain otin muutaman valokuvan. Ayaanle kertoi, että yliopistollakin on aseistettu vartijansa ja että tällä on amerikkalainen ase.

Amoud-yliopiston rakennuskanta on pääosin siirtomaakaudelta.

Lapin yliopiston mailla saattaa kuljeksia poroja, täällä kameleita. Takana majatalo, jossa yliopiston vierailevat professorit ja muu opetushenkilökunta majoittuu.

Tässä on oikein kahdella tuktukilla lähdetty khatostoksille. Tämän boramalaisen khat-kojun seinässä kuvattuna khatvihtoja.

Sitten tulikin aika lähteä takaisin Boramaan ja edelleen kohti Hargeisaa. Ayaanle oli kovasti äänessä takapenkillä ja hän sai pian jopa oikeita töitä, kun edellämme ajanut Toyota Vitz toistuvasti pysähteli keskelle vilkasliikenteistä katua yrittäen kysellä vastaantulevilta autoilta jotain. Ayaanle otti Kalašnikovinsa ja meni nuhtelemaan kuljettajaa. Vaikka ollaankin Somalimaassa, ei nyt sentään koko liikennettä sovi tukkia! Ayaanle on Special Protection Unit -yksikössä työskentelystään huolimatta pohjimmiltaan poliisi ja hänellä on oikeus sakottaa, mutta nyt kuljettaja selvisi pelkillä nuhteilla. Guled hyppäsi myös tohkeissaan ulos autosta ja meni seuraamaan nuhtelua. Minä jäin autoon istumaan, sillä Toyotan kuljettaja voisi hämmentyä täysin, jos nyt vielä valkoinen mieskin tulisi asiaa puimaan!

Takaisin Hargeisaan ajoimme pysähtymättä, sillä reitti oli sama. Hargeisassa Guled vielä ajoi rikkaiden asuinalueen kautta, jossa talot ovat hienoja ja niiden ympärillä on korkea aita. Korkea aita on myös tasavallan presidentin palatsin ympärillä, joka vasta valtaisa onkin. Matkalla ohitimme myös Hargeisa Group Hospitalin, jonne myöhemmin menisin testauttamaan itseni koronaviruksen varalta. Perillä hotellilla Guled kysyi tahdoinko lähteä myöhemmin vielä syömään. Maha oli edelleen täynnä Boraman kamelia, mutta kyllä illalla vielä nälkä tulisi. Hän tulisi noutamaan minut kello 19.30. Ayaanlen näkisin jälleen seuraavana aamuna, kun lähtisimme kohti Laas Geeliä ja Berberaa.

Vesirekkoja Hargeisan laitamilla.

Hargeisan pääkadun varressa olevan monumentin merkityksestä kysellessäni sain vastauksen, että se on ”just a monument”. Juuri tällaiset monumentit ovatkin parhaita!

Guled tuli illalla suunnilleen sovittuna aikana ja kävelimme lyhyen matkan läheiseen ravintolaan, Ali Jirde Hotelliin. Ravintolaan mennessä vartija paljastaa metallinpaljastimella hallussasi olevat rynnäkkökiväärit ja pommit. Paikka onkin selkeästi hieman tärkeämpien ihmisten suosiossa. Omaan Sugaal Hotelliini voi kuka tahansa marssia sisään, mutta siellä ei majoitu tai illallista tärkeää väkeä. Laadukkaasta ympäristöstä huolimatta hinnat eivät ole korkeat, vaan pääruoat maksavat viidestä kymmeneen dollaria. Tarjoilu vain on hieman hidasta. Tilasin pizzan, sillä Afrikassa pizzat ovat aina pieniä ja minulla oli vain pieni nälkä. Ali Jirde Hotel järjestää joka keskiviikkoilta somalimaalaista kulttuuria, tanssia ja laulua, esittelevän shown, johon tulisimme sitten viimeisenä iltanani.

Telesom – Luotettava valinta. Turha yrittää soitella tuohon numeroon, sillä Telesom ei Suomessa toimi.

Ruokailun jälkeen kävimme hankkimassa minulle paikallisen Telesom-operaattorin liittymän. Otin pelkän nettipaketin, joka ei lopulta toiminut kuin pari päivää ja senkin aikaa hieman heikosti. Somalimaa jostain syystä mainostaa Afrikan nopeimpia nettiyhteyksiä, mutta se on pötypuhetta. Telesom on paikallinen operaattori, mutta koska Somalimaata ei ole kansainvälisesti tunnustettu, ovat puhelinnumerot periaatteessa somalialaisia. Somalian suuntanumero +252 oli laitettava eteen, jos minulle Suomesta tahtoi soittaa.

Palasimme hotellille ja sovimme, että Guled noutaisi minut aamulla kello 8.00.

Hargeisa on Somalimaan kaoottinen ja turvallinen sydän

30.1.2021

Somalimaassa vastassa oli kirkas auringonpaiste, eikä taivaalla ollut pilven pilveä. Lämpötila hipoi näin kello 11 aikoihin +30°C astetta. Tämä oli tismalleen sitä, mitä olin kaivannutkin. Hargeisan lentoasemalle vastaan tullut oppaani Guled vaikutti heti pätevältä henkilöltä kierrättämään minua ympäri kotimaataan, siitäkin huolimatta, että hän oli vasta 25-vuotias. Guled puhui sujuvaa englantia, mikä ei tosin tässä maassa ole suuri yllätys. Brittiläisen siirtomaakauden peruina kaikki koulutus kun on kuulemma englanniksi. Mies on saanut insinöörin koulutuksen, mutta koska töitä ei ole Somalimaassakaan helppoa saada, oli hänellä käynyt hyvä tuuri päästessään töihin Visit Horn of African palkkalistoille oppaaksi. Oletin miehen olevan sukua firman pomolle, Ruotsissa tälläkin hetkellä majailleelle herra Khalid Osmanille. Näin ei kuitenkaan yllätyksekseni ollut.

Guled oli lentokenttäparkkiin ajaessaan palkannut pikkupojan pesemään auton, jolla lähtisimme lentoasemalta. Täällä autot eivät likaannu sohjosta, vaan hienoisesta hiekkapölystä. Ei tarvitse välttämättä edes ajaa, koska pöly leijailee konepellillesi, vaikket ajaisi viikkoon! Hargeisan pikkupojatkin ovat tiukasti kiinni työelämässä heti pienestä pitäen. Jos eivät autonpesijinä, niin vähintään kengänkiillottajana. Lapsikerjäläisiin en maassa tullut törmäämään. Pesun valmistumista odotellessani kysäisin paikallisesta maskipolitiikasta, koska olihan Somalimaan ulkopuolella edelleen koronaviruspandemia käynnissä. Olin kyllä havainnut, ettei lentoaseman henkilökunnasta juuri kukaan käyttänyt maskia, eikä ulkona matkustajia vastaanottamaan tulleista somaleista kukaan ollut naamioitunut. Itsekin olin vaistomaisesti laskenut maskin leuan alle heti terminaalin ulkopuolella. Guledin mukaan Somalimaassa julkisilla paikoilla, kuten toreilla, pitäisi kyllä käyttää maskia, mutta että kukaan ei itse asiassa käyttänyt. Matkalla hotellille näin nolla maskipäistä somalimaalaista.

Hargeisa levittäytyy laajalle.

Toinen kuva alas Hargeisaan.

Ennen hotellille menoa aloitimme kuitenkin kiertomatkamme näköalapaikalta, josta avautui upea näkymä Somalimaan tasavallan pääkaupunkiin Hargeisaan. Kaupungissa on miljoonan verran asukkaita. Koko tasavallan väkiluku on noin nelisen miljoonaa. Hargeisa näytti äärimmäisen kiinnostavalta. Juuri sellaiselta kuin Afrikan sarven kaupungit olin kuvitellutkin. Rakennukset olivat matalia ja vain kaukana häämöttävä keskusta erottui joukosta hieman korkeammilla rakennuksillaan. Korkea rakennus oli itse asiassa valmistumassa kovaa vauhtia myös näköalapaikkamme viereen. Kyseessä oli Somalimaan ensimmäinen viiden tähden hotelli, jonka pitäisi valmistua vuoden 2021 loppuun mennessä. Sijainti on hyvä lentoasemaa ajatellen, samoin maisema on fantastinen. Ainoastaan etäisyys keskustasta on hieman turhan pitkä, mutta toisaalta viiden tähden hotellissa majoittuvat eivät ikimaailmassa lähtisi muutenkaan kävellen ulos kuljeksimaan.

Lentoasemalta ja näköalapaikalta on noin 20 minuutin ajomatka Hargeisan ytimeen. Ja millainen matka olikaan! Hargeisan liikenne on varmasti Afrikan karmeimpia, mutta ehkä sen vuoksi mielenkiintoisimmasta päästä. Täällä totisesti saa ajaa miten lystää. Ohittaa saa tilanteessa kuin tilanteessa, kunhan vain muistaa soittaa torvea ja välkytellä valoja. Samoin tietä voi ajaa aivan hyvin myös vastaantulevien kaistalla taikka sitten ihan tien ulkopuolella. Myös U-käännöksen voi suorittaa missä tahansa, eikä kukaan protestoi! Liikenne on kaikessa kaoottisuudessaan hyvin luovaa ja joustavaa. Mitään selvää sisäänmenoväylää ei Hargeisassa ole, vaan tie kulkee kuivuneiden joenpohjien kautta ja ties miten monen savimajan takapihan kautta vuohia ja lampaita väistellen. Hargeisa oli totisesti tehnyt vaikutuksen jo ensimetreillä.

Sugaal Hotel sijaitsee vastapäätä suurta Gargaar-sairaalaa.

Sugaal Hotellin ravintola sijaitsee miellyttävästi ulkoilmassa.

Majapaikkani Hargeisassa kantoi nimeä Sugaal Hotel ja se sijaitsee kivenheiton päässä kaupungin pääkadusta. Kaikki merkittävä on kävelyetäisyydellä. Guled hoiti sisäänkirjautumismuodollisuudet, vaikka vastaanoton nainenkin kyllä englantia hyvin puhui. Yksi yö hotellissa maksaa 15 dollaria (n. 12,4 euroa) ja sisältää aamupalan hotellin ravintolassa. Opas kertoi tulevansa takaisin kello 16.30, jolloin ilma olisi viilentynyt hieman ja lähtisimme katsomaan Hargeisan nähtävyyksiä ja meininkejä. Tämän matkan luonne olikin nyt täysin poikkeava, mihin olen tottunut. Matkatoimistoilta ja vastaavilta ostetut päiväretket ja sitä lyhyemmät muutaman tunnin kierrokset toki ovat tuttuja, mutta nyt olisin opastettuna viiden päivän ajan. Syy siihen on se, että Hargeisan ulkopuolella vaaditaan Somalimaan hallituksen järjestämä turvamies ja sellainen onnistunee helpoiten ihan paikallisen matkatoimiston kautta. Netistä kyllä löytyy blogitekstejä, joissa valkoiset länsimaalaiset ovat onnistuneet matkustamaan ilman tätä hallituksen esiliinaa useidenkin tiesulkujen läpi eri puolille Somalimaata. Mutta toisaalta löytyy myös juttuja, että matka on päättynyt ensimmäiselle tiesululle ja pahimmillaan koko bussi on käännytetty takaisin lähtöpaikkaan. Päätin pelata varman päälle ja onhan se näinä aikoina hyvä tukea myös matkailuyrittäjää. Kuulemma vuonna 2020 Visit Horn of Africalla oli ollut kokonaiset kolme turistia, mutta nyt tilanne näyttää paremmalta. Ihmiset matkustavat jälleen.

Suihkun jälkeen parkkeerasin itseni Sugaal Hotelin ravintolaan ja tilasin kalaa ja riisiä. Somalimaalaiset juovat ilahduttavan paljon tuoreista hedelmistä puristettuja mehuja, eikä mitään pahuksen kolajuomia! Hauskaa täällä on vain se, että tuoretta appelsiinimehua tilattaessa on muistettava sanoa ”without sugar”, sillä somalit ovat selvästi persoja makealle. Ja kukapa Afrikassa ei olisi! Kalariisiannos, appelsiinimehu ja vesipullo maksoivat 86 000 šillinkiä eli noin 8,6 euroa. Alkuvuonna 2021 yhdellä Yhdysvaltain dollarilla sai 8500 Somalimaan šillinkiä. Toisin sanoen yksi euro on täten noin 10 000 šillinkiä. Ruokailun aikana minulla ei vielä ollut paikallista valuuttaa, mutta Somalimaassa myös dollarit kelpaavat liki kaikkialla. Eurot eivät niinkään.

Kalaa ja riisiä Sugaal Hotellin ravintolassa.

Hargeisan pääkadulla on rauhallista päiväaikaan.

Tunnin päiväunien jälkeen kello oli 14.00 ja mieli halaji jo kylille. Minulla oli jopa oikeaa asiaa kylille, sillä lentovaraukseni oli jälleen muuttunut: SAS oli perunut paluulentoni Tukholmasta Helsinkiin. Kesällä 2020 Kreikan-matkan aikana totesin SAS:n olevan surkeimmista surkein lentoyhtiö, johon ei ole luottamista. Nytkin lento oli peruttu, eikä mitään ilmoitusta ollut vaivauduttu lähettämään. Noble Travel and Tour Agency edustaa Ethiopian Airlinesiä Somalimaassa ja sen toimisto näytti Google Mapsin mukaan olevan muutaman sadan metrin päässä hotelliltani. Lähdin ulos ja otin taskuun varalta maskin. Ystävällinen lähtöselvitysvirkailija Helsinki-Vantaalla oli havainnut myös Hargeisa–Addis Abeba-lentoni olevan peruttu, joten syitä vierailulle Ethiopian Airlinesin konttorilla oli mielin määrin.

Kävelin parin hiekkakadun kautta Hargeisan pääkadulla ja otin suunnaksi lännen. Ei täällä valkoihoisia juurikaan taida liikkua, sen verran katseet kääntyivät. Varjossa päivystänyt miesjoukko kutsui pureskelemaan khatia kanssaan. Noble Travel and Tour Agencyn edessä somalimies huudahti tervehdyksen autostaan ja toivotti tervetulleeksi Somalimaahan. Hän itse oli Yhdysvaltain Ohiosta, jossa oli kuulemma asustanut 20 vuotta ja oli nyt vierailemassa kotikonnuillaan. En ihan uskonut, että mies olisi asunut Yhdysvalloissa niin pitkään, sillä aksentti oli vahvan ”somalimaalainen”. Mutta ehkäpä Yhdysvaltain somaliyhteisöissä on mahdollista elellä ilman sujuvan amerikanenglannin oppimista. Joka tapauksessa parin sanan vaihdettuamme pääsin viimein Noble Travel and Tour Agencyn tiskille. En ollut nähnyt ainuttakaan maskipäätä matkalla hotellilta, mutta kysyin silti, pitäisikö täällä käyttää maskia. Mies tiskin toisella puolen viittasi kintaalla (vaikkei Hargeisan helteessä kintaita tarvitsekaan), eikä hänellä itselläänkään mitään naamioita ollut. Sain lentovaraukseni jälleen paremmalle tolalle. Hargeisa–Addis Abeba-lentoni ei ollutkaan peruttu, vaan ”confirmed”. Paluumatkani kulkisi nyt takaisin Frankfurtin kautta Tukholman sijasta. Se sopisi hyvin, mutta täytyi vain toivoa, ettei Saksa todella toteuttaisi uhkaustaan sulkea kaikki kansainvälinen lentoliikenne koronaviruksen leviämisen estämiseksi.

Palailin takaisin hotellilleni, sillä pian Guled tulisi noutamaan minua kaupunkikierrosta varten. Hän tuli lopulta tunnin myöhässä, mikä taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus somalien keskuudessa. Ja kaikkialla Välimereltä etelään. Guled kertoi syyksi myöhästymiselle olleen sen, että tasavallan presidentti Muse Bihi Abdi oli päättänyt lähteä liikkeelle ja silloin tiet suljetaan.

Ensimmäisenä kävelimme pääkadun varteen. Kaupunki oli selvästi herännyt näin illan suussa, sillä muutama tunti aiemmin pääkadulla oli ollut hyvinkin rauhallista. Nyt kun ihmisiä oli enemmän, oli myös enemmän tervehtijöitä. Eipä täällä pääse kymmentä metriä eteenpäin ilman, että joku huutaa ”hello”, ”how are you” tai ”where you come from?”. Olen tottunut Afrikan reissuillani siihen, että ”Finland” ei kerro yhtään mitään. Täällä Suomi tunnetaan, sillä maassamme asuu niin paljon somaleja. Olipa edellisissä Somalimaan presidentinvaaleissakin kaksi Suomen passin omistajaa ehdolla. Joka tapauksessa somalit olivat jo nyt osoittautuneet mahtaviksi ihmisiksi ja halusin nähdä heidän pääkaupunkiaan.

Satunnaisia somalimaalaismiehiä Hargeisan illassa.

Somalian ilmavoimien MiG-17-suihkuhävittäjä oli juuri edellisviikolla laskettu jalustaltaan odottamaan uuden mahtipontisen jalustan valmistumista.

Ehkä tunnetuin nähtävyys on Somalimaan irtautumispyrkimyksiä 1980-luvun lopun kähinöissä Somaliasta symboloiva MiG-17-suihkuhävittäjä. Neuvostoliittolaisvalmisteinen hävittäjä on Somalian ilmavoimien kalustoa, joita Somalian hirmuhallitsija Siad Barre käytti Hargeisan ja muiden Somalimaan kaupunkien pommittamiseen. Suurin osa Hargeisasta tuhoutui 1988 alkaneen sodan seurauksena. Kyseinen maahan pudonnut tai pudotettu hävittäjä oli vielä viikko sitten alkuperäisellä jalustallaan muistuttamassa pommituksissa kuolleista lukuisista uhreista. Somalimaa on rakentamassa tälle Somalian symboleita edelleen kantavalle lentokoneelle uutta mahtipontista jalustaa. Itse olisin mielelläni nähnyt koneen alkuperäisellä alustallaan, mutta sen sijaan näin sen nyt vain aaltopeltien ympäröimänä miltei maahan laskettuna. Huonossa kunnossahan MiG-17 näyttäisi olevan, mutta niinhän kaikki maahan pudonneet koneet ovat!

Seuraavana kävelimme Hargeisan rahanvaihtotorille, missä rahanvaihtajat istuvat kadun varressa valtavien rahanippujen kanssa. Rahat ovat kadulla yötä päivää, eikä kukaan varasta niitä. Heittävät ainoastaan peiton päälle ja lähtevät koteihinsa. Luultavasti paikalla silti joku pitää vahtia yöaikaankin, mutta silti tämä rahanvaihtotorikortti lyödään pöytään, kun puheeksi tulee maan turvallisuustilanne. Vaihdoin aluksi 20 dollaria ja sain noin 170 000 Somalimaan šillinkiä. Käytössä on 500 (n. 0,05 euroa), 1000 (n. 0,1 euroa) ja 5000 šillingin (n. 0,5 euroa) setelit. Yhden šillingin kolikkokin on ollut olemassa, mutta sen arvo olisi melkoisen olematon (n. 0,0001 euroa) nykyisin. Maan valuutta on siis melkoisen arvotonta, minkä vuoksi nykyisin ilmeisesti vain todella köyhät, vanhukset ja minä käyttävät käteistä. Suuri enemmistö maksaa kaiken mobiilisti. Mobiilimaksamisen, dollarien käytön yleisyyden ja oman valuutan olemattoman arvon vuoksi raha-asiat ovat täällä hieman sekavia ainakin näin satunnaisen turistin silmin. Huvittavaa sen sijaan on se, että jopa Hargeisan kerjäläisille voi todistettavasti maksaa mobiilisti, sillä he kantavat puhelinnumeronsa sisältävää laminoitua lappua mukanaan. Oppaani mobiilimaksoi eräälle kerjäläiselle kymppitonnin eli euron verran, mikä kai sitten on passeli summa.

Rahanvaihtoa Hargeisan tyyliin.

500 Somalimaan šillingin seteli, joka on tehty teippaamalla kaksi rikkinäistä seteliä yhteen. Huomaa eri sarjanumero vasemmalla ja oikealla. Tämä ei käyttökelpoisuuteen vaikuta millään tavalla.

Basaarissa on kapeat käytävät ja paljon myytävää.

Hargeisan kaduilla vaeltaa toki pääosin paikallisia kerjäläisiä, mutta silmiinpistävää on myös Syyrian sotaa paenneiden vaaleaihoisten syyrialaisarabien suuri määrä. Heitä ei täältä erään maailman köyhimmän maan kaduilta mustasta Afrikasta odottaisi löytävän, mutta heidän on ollut helppo matkustaa Syyrian passilla turvaan tänne Somalimaahan. Uskonto on sama ja lisäksi moni somali puhuu arabiaa. Tänne varmasti kotiutuu helpommin kuin esimerkiksi Suomeen. Huono puoli tänne muutossa on vain se, että he joutuvat täällä tyhjän päälle ilman mitään maanmiesten turvaverkostoja. Toinen tilanne on jemeniläisillä, joita on maassa paljon enemmän ja näin ollen työllistyminen laajan maanmiesten verkoston kauttakin on helppoa. Toki myös jemeniläiskulttuuri on hyvin samankaltainen kuin somalienkin. Kansoja yhdistää esimerkiksi Afrikan sarven vastine alkoholille: khat!

Khat on Somalimaassa ja kaikissa naapurimaissa yleisesti käytetty huumausaine, joskin lievä sellainen ja täysin laillinen. Se menee kaiken edelle tässä maassa ja määrittelee päivärytmin. Khatia tuodaan torvet soiden kaasu pohjassa jopa kolmesti päivässä naapurimaasta Etiopiasta, jossa oromot sitä kasvattavat. Somalimaassa khat ei kasva. Ehdoton enemmistö miespuolisista somalimaalaisista pureskelee khatia ja iso osa ihan joka päivä. Khatista lisää myöhemmin, mutta nyt pääsin jo kurkistamaan khatmyymälään. Sellaisia on Hargeisassa ja Somalimaassa ylipäätäänkin erittäin tiheästi.

Kuljimme halki kultatorin, jossa myydään kultakoruja, sekä sukelsimme basaarin uumeniin. Basaari on melkoinen labyrintti, kuten basaarit yleensäkin. Myynnissä on vaatteita, hedelmiä, vihanneksia, lihaa, kalaa, kenkiä, kattiloita, pannuja, kosmetiikkaa ja aivan kaikkea, kuten basaareissa yleensäkin. Täällä ei valkoinen mies pääse viittä metriä eteenpäin ilman, että joku kauppias olisi sinulle myymässä jotain tai muuten vain kyselemässä ystävällisesti kuulumisia. Tai ottamassa selfieitä valkoisen miehen kanssa.

Kaupungin kultatori.

Moskeija Hargeisan keskustassa.

Jatkoimme basaarista vielä kohti itää. Jossain vaiheessa vastaan tuli Hargeisan keskusmoskeija ja sen jälkeen pian punainen kauppakeskus. Kauppakeskuksen uumenissa toimii Hargeisan teatteri, mutta nyt näyttämö ja istuimet oli riivitty irti. Kuulemma teatteri vielä joskus tulee toimimaankin. Sitä odotellessamme Guled ehdotti, että matkaisimme paikallisliikenteen pikkubussilla lähiöön syömään. Ennen sitä kävimme ostamassa minulle dollarilla adapterin, sillä Somalimaan pistoke on siirtomaa-ajan peruina brittiläistyyppinen. Sitten sinne lähiöön! Julkisissa kulkuneuvoissa kuuluisi täälläkin käyttää maskia, joten kuuliaisina ihmisinä sellaiset naamallemme viritimme. Rämä pikkubussi täyttyi nopeasti, eikä kukaan muu käyttänyt maskia. Ei edes kuljettaja. Hieman tyhmä olo siinä itsellänikin oli, sillä eihän Somalimaassa ole mitään epidemiaa. Hargeisan julkisessa liikenteessä ei nähtävästi ole rahastajia, vaan raha kulkeutuu kuljettajalle muiden matkustajien käsien kautta. Ja mahdollinen vaihtoraha samaa reittiä. Suurin osa matkustajista maksoi bussilippunsa mobiilisti, kuten maassa on tapana. Lippu maksoi 3000 šillinkiä (n. 0,3 euroa) ja matka kesti noin 20 minuuttia.

Hargeisa on laajalle levinnyt ja keskusta tuntuu jatkuvan ja jatkuvan, vaikka matkamme eteni yhä kauemmas ydinkeskustasta. Olimme saapuneet Länsi-Hargeisaan, jossa meno oli tismalleen sama kuin äsken keskustassa. Astuimme sisään syyrialaiseen ravintolaan, sillä täältä kuuleman mukaan piti saada kameliburgereita. Eräässä pöydässä sattui olemaan kolme oppaani Guledin ystävää, joten istuimme samaan pöytään. Miehistä kaksi puhui englantia sujuvalla amerikanaksentilla, sillä he olivat asuneet liki koko ikänsä Kanadan Vancouverissa. Miehet eivät olleet sukulaisia, mutta kummankin miehen vanhemmat olivat eläköidyttyään halunneet muuttaa takaisin kotikonnuille Somalimaahan. Siispä jälkipolvi oli otettu mukaan ja nyt miehet asuivat kolmatta vuotta Hargeisassa. Edelleen uusi elämä esi-isien mailla oli totuttelemista, sillä kumpikaan ei ollut koskaan asunut taikka edes syntynyt Somalimaassa. Syntymässä oli käyty ilmeisesti sisällissodan aikana Saudi-Arabiassa, johon vanhemmat olivat paenneet. Guledin kolmas ystävä oli asunut koko elämänsä Hargeisassa, mutta puhui siitä huolimatta hyvin englantia.

Keskustelu polveili somalikulttuurista koronavirukseen ja ties minne. Esimerkiksi naimisiin päästäkseen on morsiamen perheelle maksettava sata kamelia, mutta tämä on vähitellen muuttumassa, sillä maan väestö on niin nuorta. Halua muutokselle on. Kameleista puhuttiin enemmänkin: kamelien kohtelu Australiassa on kuulemma somalien mukaan julmaa, sillä aussit tappavat kamelinsa ihan luodilla. Kameli kuuluisi päästä päiviltään kääntämällä pää kohti Mekkaa ja veitsellä kaula auki. Tästä keskusteltiin hieman pilke silmäkulmassa. Suomen koronatilanne kiinnosti, vaikka muuten Somalimaassa ei enää välitetä; käsidesiä ei käytetä, turvavälejä ei tunneta ja kättely on palannut (jos se koskaan täältä katosikaan!). Koronaviruspandemia tunnetaan maassa yleisesti ”covid-nonsensenä” tai ”covid-bullshittinä”, hölynpölynä tai hevonpaskana. Menneisyytenä. Ja tokihan me syödäksemmekin saimme, vaan emme kameliburgeria. Tilasin herkullisen kanashawarman hintaan viisi dollaria.

Hargeisan keskusmoskeijan minareetteja.

Kauppakeskus Hargeisan tapaan.

Myöhemmin illalla haimme sitten Guledin firman auton vartioidulta parkkipaikalta. Paikalla sattui olemaan ruotsinsomali, joka oli täällä koronavirusta paossa. Tukholman Kistassa kertoi muutoin majailevansa. Vaihdoimme pari sanaa på svenska. Mies tiesi, että Suomessa ruotsi on toisena virallisena kielenä. Jo ensimmäisen päivän aikana oli käynyt selväksi, että ympäri maailmaa asustavat somalit ovat nyt saapuneet suurin joukoin vanhoille kotikonnuille. He tietävät, että voivat täällä elää täysin normaalia elämää ilman mitään koronarajoitteita. Saman vahvisti myös oppaani Guled, joka samaan hengenvetoon tosin totesi somalimaalaisten haluavan enemmän turisteja diasporassa elävien maanmiesten ja -naisten sijaan.

Jos Hargeisa on koronasta vapautunut, on kaupunki ja koko valtio siinä sivussa myös erittäin turvallinen länsimaalaiselle. Suomen ulkoministeriö toki muiden länsimaiden tavoin kehottaa välttämään kaikkea matkustamista Somaliaan. Suomi ei erottele Somalimaata Somaliasta, joten maamme kehottaa pysymään poissa myös Somalimaasta tai ainakin harkitsemaan tarkoin alueelle matkustamista. Alueella kun on Suomen mukaan ”länsimaalaisiin kohdistuva terrori- ja kidnappausuhka”. Somalimaan viimeisin terrori-isku tehtiin vuonna 2008, mutta Somalimaa tuskin tulee pääsemään länsimaiden mustalta listalta ennen kuin sen joku länsimaa uskaltaa tunnustaa itsenäiseksi valtioksi. Guled kertoi, ettei koko Visit Horn of African historian (joka siis perustettiin vuonna 2008) aikana ole ollut minkäänlaista turistiin kohdistunutta vaaratilannetta. Olen kolunnut afrikkalaisia suurkaupunkeja ja Hargeisa on helposti turvallisin vierailemani afrikkalaissuurkaupunki, myös yksinäni kaupungilla kierrellessä! Itse asiassa Euroopassakin on vaikea löytää vastinetta Hargeisalle turvallisuusnäkökulmasta. Mielenkiintoista on sekin, ettei täällä ole sotilaita kaduilla (kuten esimerkiksi Ranskassa). Ainoat kaduilla läsnä olevat virkavallan edustajat ovat liikennettä ohjaavia poliiseja! Pähkäilin turvallisuuden johtuvan siitä, että somalimaalaiset janoavat kansainvälistä tunnustusta itsenäisyydelleen ja parhaiten sellainen irronnee vakaan ja turvallisen yhteiskunnan luoneelle kansakunnalle. Sosiaalinen paine siis pakottaa somalimaalaiset käyttäytymään tavallistakin paremmin. Minua suorastaan kannustettiin lähtemään yksinäni Hargeisan kaduille kahden aikaan yöllä ja toteamaan tilanne omin silmin. Mitään ei tapahtuisi. Jätin yökävelyt kuitenkin välistä ja keskityin nukkumiseen! Aamulla lähtisimme kohti läntistä Boraman kaupunkia.

Mikä ihmeen Somalimaa?

Mutta missä oikeastaan olinkaan, mikä ihmeen Somalimaa? Kyseessä on brittien entinen siirtomaa, nimeltään Brittiläinen Somalimaa, joka itsenäistyi 26. kesäkuuta 1960. Vain hetkisen itsenäisyyttä maistanut Somalimaa liittyi jo 1. heinäkuuta yhteen Italian ikeestä irtautuneen Somalian kanssa ja muodosti yhden itsenäisen ja yhtenäisen Somalian tasavallan. Liitosta ei tullut onnellinen, sillä pohjoisessa eli nykyisessä Somalimaassa asuneet ihmiset kokivat joutuneensa laiminlyödyiksi. Raha tuntui jäävän etelään eli pääkaupunkiin Mogadishuun, samoin kehitys. Tilanne alkoi kärjistyä erityisesti vuoden 1969 jälkeen, kun kenraali Siad Barre otti vallan Somaliassa ja ryhtyi toteuttamaan tieteellistä sosialismia Neuvostoliiton tukemana. Somalimaata asuttava Isaaq-klaani oli tilanteeseensa tyytymätön ja perusti Somalian kansallisen liikkeen vuonna 1982. Liike alkoi käydä sissisotaa Barren hallintoa vastaan naapurimaa Etiopiasta käsin. Tämä taas johti Siad Barren kohdistamaan sortotoimia Isaaq-klaania vastaan: oli kidutusta ja joukkomurhia. Tilanne eskaloitui täydeksi sodaksi vuonna 1988. Siad Barre syöstiin vallasta tammikuussa 1991 ja pohjoisessa Isaaq-klaanin perustama sissiliike onnistui nujertamaan hallituksen joukot. Alkuvuoden aikana Somalimaa julistautui itsenäiseksi ja näin pyrittiin tekemään pesäero yhä syvemmälle sisällissotaan syöksyvään Somaliaan. Sittemmin Somalimaa onnistui saamaan aikaan rauhan, ehkä siksi, että aluetta asuttaa vain yksi pääklaani, Isaaq. Hatunnostonarvoista on etenkin se, että somalimaalaiset saivat rauhan aikaan aivan ilman kansainvälistä apua! Naapurimaassa Somaliassa pääklaaneja on useita, eikä sotaa ole saatu loppumaan huolimatta lukemattomista kansainvälisistä rauhankonferensseista. (Lähde: Lewis, Ioan: Somalia ja Somalimaa. Gaudeamus Helsinki University Press, 2008.)

Tämän hetken hallitseva puolue on Kulmiye, jonka puheenjohtaja Muse Bihi Abdi on myös maan nykyinen presidentti.

Somalimaa on nykyisin Afrikan sarven turvallisin ja vakain kolkka. Maa on toimiva monipuoluedemokratia, jossa on demokraattisesti valittu presidentti ja parlamentti. Tämä on ainutlaatuista alueella. Valitettavasti yksikään maa ei vain ole tunnustanut Somalimaan tasavaltaa, sillä esimerkiksi Afrikan unioni ja Yhdistyneet kansakunnat edelleen ajavat yhtenäistä Somaliaa. Somalimaalaiset eivät tätä halua, itse asiassa Somaliasta en kuullut mitään positiivista sanottavaa. Siitäkin huolimatta, että kumpaakin maata asuttaa sama kansa, somalit. Kulttuuri ja uskonto ovat samat rajan kummallakin puolen.

Somalimaa toimii tunnustuksen puutteesta huolimatta kuin mikä tahansa itsenäinen valtio. Maalla on oma lippu, raha, armeija, passi ynnä muut itsenäisen valtion tunnusmerkit. Ainoastaan postilaitos maasta puuttuu! Itse asiassa Somalimaa tuntuu toimivan huomattavasti paremmin kuin moni muu vierailemani afrikkalaisvaltio; ehkä kansainvälisen tuen puute on saanut rattaisiin lisää kierroksia! Ongelmia on toki vaikka muille jakaa, mutta täällä on todellinen tekemisen meininki, eikä ole jääty lepäilemään laakereillaan akaasian alle ja odottamaan avustusrekkaa. Somalimaa voisi olla todellinen afrikkalainen menestystarina, jos se vain saisi ansaitsemansa tunnustuksen.

Ristiretkeläisten Karak ja kylmä Danan kylä

30.12.2018

On mahtavaa heräillä uuteen aamuun katsellen sängystä Kuolleellemerelle. Mujib Chaletsin rantamökissä olisi viihtynyt parikin päivää. Toisaalta ei täällä oikein tekemistä ole, ellei sitten vain loikoilisi riippumatossa tai Kuolleenmeren suolalitkussa. Ja toisaalta, majapaikka oli hieman turhan tyyris. Kävimme aamupalalla, joka illallisesta poiketen oli todellakin ajallaan!

Kymmenen tienoissa starttasimme Kuolleenmeren rantatörmälle pysäköimäni vuokra-auton. Päätimme lähteä ensitöiksemme tarkistamaan kivenheiton päässä sijaitsevaa Wadi Mujibia. Näin talvella tämä vaikuttava veden kallioon uurtama laakso oli suljettu. Edes valokuvia ei päässyt ottamaan mitenkään järkevästi. Jatkoimme matkaa. Aioimme ajaa aluksi Karakin kaupunkiin, jonne olisi reilun 50 kilometrin ajo.

Purkkivettä Mujib Chaletsin aamupalapöydässä.

Kuolleenmeren kaakkoisrantoja.

Tähän loppuu Kuollutmeri. Taustalla kohoavat Israelin vuoret.

Muutamien kilometrien verran Kuollutmeri oli oikealla puolellamme ja kaikki ympärillämme oli tyystin kuollutta, kuten asiaan täällä päin maailmaa kuuluukin. Sitten meri (tai siis järvi) loppui ja asutus alkoi. Saavuimme Ghor al-Hadithan kylään, jota seurasi Gawr al-Mazraahin kylä tai ehkä ennemminkin pikkukaupunki. Täällä oli jo kauppoja, ravintoloita, apteekkeja, huoltoasema ja moskeija. Ja toisin kuin Kuolleenmeren välittömässä läheisyydessä, täällä nyt jopa hieman vihersi. Kai kasvattavat vihanneksia. Gawr al-Mazraahissa jätimme Kuolleenmeren valtatien taaksemme ja käännyimme Karakin valtatielle, tielle numero 50. Matkalla Kuolleenmeren tasolta Karakiin, tie nousee -400 metristä merenpinnan alapuolelta tuhanteen metriin merenpinnan yläpuolelle. Siis 1 400 metriä noin 30 kilometrin matkalla. Suurin nousu on heti alkumatkasta, kun tie mutkittelee serpentiininä pitkin karujen vuorten rinteitä. Rekoilla on vaikeaa, eikä omakaan Chevroletimme mitenkään kevyesti serpentiinillä käyttäytynyt. Liikenne oli tälläkin tiellä rauhallista.

Matkalla ylös Kuolleeltamereltä. Serpentiinitie kulkee kuvan karussa maisemassa.

Al Qala’a -katu Karakin vanhassakaupungissa.

Maisemaa Karakin linnasta tulosuuntaamme, kohti Kuolluttamerta.

Päämäärämme Karakin kaupungissa oli ristiretkien aikainen linna, joka näkyi jo kauas. Sen verran kookas ilmestys on kyseessä. Sen saavuttaminen autolla on jo pienoinen haaste, sillä Karak on rakennettu kaoottisesti kukkuloille. Ja erään kukkulan laella vanhassakaupungissa seisoo myös tuo linnoitus. Vanhankaupungin kadut ovat yleisesti ahtaita ja sokkeloisia, niin täälläkin. Jotenkin selvisimme Al Qala’a -kadulle ja saimme autonkin vinoparkkiin lähes linnoituksen portin luo. Kadunvarsipysäköinti ei Karakissa maksa mitään.

Itse linnaan sen sijaan on sisäänpääsymaksu, kaksi dinaaria (n. 2,45 euroa). Meillä oli Jordan Pass, jolla sisäänpääsymaksulle voi heittää hyvästit! Linnaan kuljetaan turvatarkastuksen kautta: reput, käsilaukut ja muu suurempi tavara läpivalaistaan ja itse joutuu kulkemaan metallinpaljastimesta. Lisäksi sisäänkäynnin luona on valtava poliisiasema, jonka edessä parveilevat poliisit ovat erityisiä turistipoliiseja. Kaikkeen tähän taitaa olla syynä vuonna 2016 Karakin linnassa tapahtunut islamistien järjestämä terrori-isku, jossa kuoli reilu kymmenen ihmistä. Mukaan lukien yksi kanadalainen turisti. Jordania on iskusta huolimatta hämmentävän turvallinen matkakohde, huolimatta epämääräisistä naapurimaistaan.

Karakin linnaa muurien sisäpuolelta.

Ja näkymä toiseen suuntaan.

Karak on rakennettu kukkuloille. Kuva otettu Karakin linnasta.

Vuonna 1142 valmistunut Karakin (tai Kerakin) linna oli osa eteläisestä Turkista aina Akabaan asti ulottunutta ristiretkeläisten puolustuslinjaa. Se sijaitsi Jerusalemin ja Shobakin puolivälissä ja oli näin ollen strategisesti tärkeä: esimerkiksi Karakin kautta kulkeneita karavaaneja verotettiin ja näin autettiin Jerusalemia vaurastumaan. Muslimit ottivat linnan haltuunsa 1100-luvun lopulla ja ovat pitäneet sitä hallussaan siitä lähtien. Siitä huolimatta kaupungissa on edelleen suuri kristitty vähemmistö. Kiertelimme linnan holveissa ja kammioissa ja pääosin kyllä taisimme ihailla ympäröiviin laaksoihin ja kukkuloille avautuvia maisemia. Taivas tosin oli lähes kokonaan pilvessä, jotka roikkuivat alhaalla laaksoissa. Kovin pitkälle ei siten näkynyt. Linnaan oli tutustumassa yllättävän paljon turisteja (pääosin italiaanoja), vaikka ollaankin kaukana Akaban rannoilta.

Maisemaa jossain ennen At Tafilahin pikkukaupunkia pohjoisen suunnasta tultaessa.

Näkymä samasta paikasta, mutta toiseen suuntaan.

Karakin vanhassakaupungissa ajaminen ei ole miellyttävää, sillä yksisuuntaisia katuja ei kunnioiteta hituakaan. Peruuttelemaan ja väistelemään jouduin minäkin muiden autoilijoiden ohella pariin otteeseen ennen kuin tie ulos kaupungista aukeni. Kukaan ei soittanut torvea, heristänyt nyrkkiä, eikä muutenkaan osoittanut mieltään. Joustavaa, joustavaa!

Karakista otimme suunnaksi Danan pikkukylän. Sinne olisi noin 90 kilometrin matka. Tie näytti kartalla syheröiseltä ja sellaiseksi se pian muuttuikin: mutkaa ja serpentiiniä toisensa perään. Maisemat olivat jylhät ja karut, sellaiset perusjordanialaiset. Liikennettä tällä tiellä oli vähänlaisesti, mutta seassa oli kyllä aasejakin kuskeineen. At Tafilahin kaupungin jälkeen navigaattori ohjasi pikkutielle, jota menimme muutaman kilometrin matkan. Samalla sää muuttui sumuiseksi ja lämpötila laski. Lopulta se oli enää +4 astetta, kun aamulla Kuolleeltamereltä lähtiessä se oli ollut +20! Sumu oli sakein koskaan näkemäni, mutta siltikään kaikki jordanialaiskuskit eivät katsoneet järkeväksi käyttää edes ajovaloja.

Danan kylä sijaitsee laakson reunalla. Hotellimme Dana Tower on perimmäinen rakennus keskellä kuvaa. Vihreäkattoiset rakennut kuuluvat kokonaisuuteen.

Danan laakso avautuu välittömästi kylän jälkeen.

Dana on pitkälti raunioina.

Danan kylään laskeudutaan päätieltä parin kilometrin matka alaspäin. Kylä on pikkuinen ja lähes täysin raunioina. Ainakin sellaiselta se näyttää. Aaseja ja kulkukoiria kulkee kylänraitilla. Oma majapaikkamme, Dana Tower Hotel sijaitsee ihan kylän halki johtavan tien päässä, jylhän Danan laakson äärellä. Maisemat kyllä ovat kohdillaan, mutta muuten Dana ei ole hyvä valinta talvella. Kylän missään majapaikassa kun ei ole lämmitystä! Lämmin tunnelma Dana Towerissakin kuitenkin on, mutta älkää silti vaivautuko tänne talvella. Kommentoidessamme parkkipaikalla roskia kaivellutta mustaa aasia, kertoi omistaja aasin olevan Dana Towerin omistuksessa. Ja että tämä yksilö on vieläpä ”very beautiful donkey”!

Danan pääkatu (ja ainoa tie) päättyy hotelliimme kuvassa taustalla keskellä.

Oliivipuu kylän laitamilla.

Danan laakso olisi hyvä patikointikohde, mutta nyt ilta alkoi jo hämärtyä. Kiertelimme hetken verran itse kylää. Siellä on kolme tai neljä pientä hotellia, pienen pieni kauppa, moskeija, hautuumaa ja ravintola. Ravintolaan emme menneet, vaan olimme törsänneet Dana Towerin illallisbuffettiin. Täällä se maksaa seitsemän dinaaria (n. 8,6 euroa) ja täällä se oli jopa tismalleen aikataulussa! Ruoka on erinomaista ja sitä todellakin saa ottaa niin paljon kuin jaksaa.

Ruokaillessamme jutustelimme brittiläisen pyörämatkaajan, Tristanin kanssa. Mies oli lähtenyt polkemaan Uudesta-Seelannista aikoinaan. Matka oli kulkenut niin Papua-Uuden-Guinean, Kiinan, Kazakstanin kuin vaikkapa Suomenkin kautta. Vähän aikaa sitten mies oli lentänyt Ateenasta Ammaniin ja polki nyt Jordaniaa halki tavoitteenaan jatkaa lautalla Egyptin puolelle, josta edelleen Sudaniin ja lopulta Kapkaupunkiin. Tavoitteena taisi olla koko maailman kierto. Dana Towerissakin liki kaikki vieraat olivat italialaisia, joiden kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä. Hotellin yhteistilaan, kankaiseen beduiinitelttaan saapuivat jossain vaiheessa iltaa myös henkilökuntaan kuuluva Hasan ja toinen mies, jotka hoilasivat meidän iloksi muutaman paikallisen laulun. Tunnelmaa siis riittää, vaikka kylmä olikin.

Askel Päiväntasaajan Guineaan ja lopulta myös rajan yli Kameruniin

6.3.2018

Aamu on Gabonissakin paras aika metsästää jatkoyhteyksiä eteenpäin. Siispä nousin ylös mukavan pehmeästä sängystä jo kello kuudelta ja söin aamupalan. En enää lähtenyt kyselemään hotellin tarjoaman aamupalan perään, sitä tuskin tänäkään aamuna tarjoiltaisiin. Taisin edelleen olla Mvet Palacen ainoa asukas. Vastaanotossa oli sama nuorukainen kuin edellisaamunakin. Annoin avaimen takaisin ja kysäisin Google-kääntäjän avustuksella, mistä löytäisin puskataksin Kameruniin. Mies kehotti ottamaan taksin Akoakamin puskataksiasemalle, gare routièrelle.

Kuten jo Librevillessä ja Lambarénéssä, myös Oyemissa kaupungin sisäinen liikenne hoituu edestakaisin suhaavilla kimppatakseilla. Näin aamulla hieman ennen seitsemää taksit vain olivat pääosin täynnä. Kaikki oyemilaiset tuntuivat olevan matkalla kuka minnekin. Asemalle ei olisi ollut kovin pitkä matka kävellenkään, mutta onnistuin nappaamaan yhden taksin. Sen kuljettaja vasta aloitteli työpäiväänsä ja olin päivän ensimmäinen asiakas. Vastaanoton mies oli kertonut matkan hinnaksi sata frangia (noin 0,15 euroa), mutta kuljettaja päätti ottaa vähän valkoisen miehen lisää. Sovimme hinnaksi 150 frangia (noin 0,22 euroa). Kuljettaja oli muslimi, eikä mikään puhelias. Olihan toki aikainen aamu.

Akoakamin puskataksiasema sijaitsee kohti Kamerunin rajaa vievän tien varressa, mutta selvästi Oyemin keskustassa kuitenkin. Paikka on pieni, eikä sieltä nyt ollut lähdössä autoja muualle kuin Bitamiin, viimeiseen merkittävään keskukseen ennen Kamerunin rajaa. Suoria yhteyksiä Kameruniin täältä ei lähde, joten ostin lipun Bitamiin hintaan 2 500 frangia (noin 3,8 euroa). En joutunut maksamaan tällä kertaa suurempaa hintaa ihonvärini takia, vaan sama summa veloitettiin myös muilta jälkeeni tulleilta matkustajilta. Pääsimme lähtemään matkaan noin puolen tunnin odottelun päätteeksi. Kulkupelinämme oli 1990-luvun Toyota Corolla, jonka kojelaudalle oli liimattu kookas Neitsyt Maria. Sen täytyi jo vähän haitata ajamista, mutta toisaalta se varmaan loi turvallisuuden tunnetta kuljettajallemme. Mitään pahaa ei tapahtuisi, kun pyhimys turvaisi tiemme! Etupenkillä matkusti ensimmäisenä saapunut matkustaja, takapenkille ahtautui lisäkseni kaksi muuta matkalaista.

Kulkupelimme Oyemista Bitamiin odottaa vielä paria matkustajaa.

Oyemin ja Bitamin väliselle osuudelle saa jopa lipun.

Viereeni könysi kamerunilainen Ahmadou, maan suurimmasta kaupungista Doualasta kotoisin oleva nuori liikemies. Hän teki bisnestä kelloilla, radioilla, puhelimilla ja muulla elektroniikalla ja oli käynyt useita kertoja Oyemissakin liikeasioissa. Tämän hän todisti esittelemällä passiaan, jossa oli useita Gabonin leimoja. Passissa oli myös Arabiemiirikuntien turistiviisumi. Ahmadou oli nimittäin käynyt kerran Dubaissakin bisnestä hieromassa, mistä todisteena oli valtava määrä kuvia miehen tabletilla. Oli otettu miljoonia selfieitä lentokoneen penkissä, (parkissa olleiden) luksusautojen ratissa ja ihan vain vieressä seisten sekä tietenkin suihkulähteiden edessä. Englanti ei Ahmadoulta taipunut oikeastaan yhtään, mutta muslimimiehenä jonkinlainen yksinkertainen bisnesarabia kuitenkin kuulemma taipui. Että pärjäsi siellä Dubaissa!

Nyt mies oli matkalla Kamerunin Yaoundéssa sijaitsevaan Arabiemiirikuntien suurlähetystöön anomaan viisumia uudelle matkalle. Ja Yaoundéhenhan minäkin olin matkalla. Dubai ei yhtäkkiä vain enää oikein jaksanut kiinnostaa miestä, vaan hän tahtoi tulla Suomeen, vaikkei ollut maasta tietenkään koskaan kuullutkaan. Hän tahtoi tulla asumaan Suomeen, ei vain käymään liikeasioissa. Lievä pettymys taisi olla se, että lähin Suomen suurlähetystö on Nigerian Abujassa, eikä suinkaan Kamerunissa, ja että Suomi ei ollutkaan ranskankielinen maa. Jakeluun ei oikein tuntunut menevän se, että Suomi ei ole myöskään englanninkielinen maa. Onko Euroopassa muitakin kieliä kuin ranska ja englanti! Pettymystä lisäsi sekin, että minulla ei ollut yllättäen suhteita edes Abujan-suurlähetystöömme.

Tie Oyemista Bitamiin on oikein hyvä, eikä liikennettä ollut nimeksikään. Kaupunkien väli on noin 75 kilometriä ja siihen sai kulutettua noin 1,5 tuntia. Kuski jätti matkustajat Bitamin puskataksiasemalle, joka oli paljon suurempi kuin Oyemin vastaava. Olin lukenut, että poistumisleima pitäisi saada passiin jo täällä Bitamissa, mutta koska Ahmadoukaan ei haikaillut leiman perään, ajattelin saavani leiman jostain matkan varrelta kohti rajaa tai sitten suoraan rajalta, kuten normaaleissa maissa. Gabonista on saatavilla kovin vähän ajantasaista matkailutietoutta, joten ajattelin myös tuon leima-asian olevan mahdollisesti vanhentunut.

Bitamista on noin 22 kilometriä rajalle Meyo-Kyeen. Lipun saaminen tuonne suuntaavaan autoon vain sattui olemaan kovin hankalaa näin sivusta seuraten. Itse en nyt osallistunut säätämiseen, sillä Ahmadoukin oli tulossa rajan yli ja menisimme samalla autolla joka tapauksessa. Seurasi käsittämätön määrä käsien heilutusta ja huutoa. Poimin huutamisen joukosta sanan ”Ebebiyín”, jonka tiesin olevan kaupunki Päiväntasaajan Guinean puolella. Kerroin, että valkoisella iholla ja EU-passilla ei todellakaan mentäisi tuohon maahan. En siis missään nimessä voisi ottaa Ebebiyínin kautta kiertävää autoa. Saman vahvisti paikalla hengaillut vanhempi herrasmies, kaiketi libanonilainen, joka kertoi, ettei Päiväntasaajan Guinean johtaja Teodoro Obiang Nguema Mbasogo ikimaailmassa päästäisi minua sisään maahan. Tarvitsisin viisumin ja sen saaminen on käytännössä täysi mahdottomuus. Varsinkin rajalta.

Yhtäkkiä saimme auton kohti rajaa. Emme kiertäisi Päiväntasaajan Guinean kautta, vaan ajaisimme suoraan Meyo-Kyeen Gabonin ja Kamerunin rajalle. Hinnaksi tuli 2 500 frangia (noin 3,8 euroa). Istuskelin takapenkillä ja täällä Gabonin pohjoisosassa lähellä Kamerunia ja Päiväntasaajan Guineaa Gabon Telecomin mobiilidatakin alkoi suorastaan laulaa. Liittymä muuttui yhtäkkiä nopeaksi. Sopivasti olinkin lähdössä lätkimään maasta. Tie rajalle oli edelleenkin hyvässä kunnossa, mutta maasto kumpuili aika paljon. Matkan varrella oli kaksi poliisin tiesulkua, joista pääsi nopeasti läpi autosta poistumatta. Viimeisellä sululla ennen rajaa passi tosin tahdottiin nähdä.

Meyo-Kye on pikkuinen kylä kolmen maan rajalla. Täällä sijaitsevat Gabonin puolen rajamuodollisuudet ylitti rajan sitten Kameruniin tai Päiväntasaajan Guineaan. Marssin ensimmäiseen koppiin Ahmadoun kanssa. Mies tunsi rajakopin virkamiehet, olihan hän ylittänyt rajan niin monta kertaa. Kamerunilaisen Ahmadoun passin leimattomuus ei ollut ongelma. Hänet päästettiin jatkamaan, minun matkani päättyi tänne. Pitäisi palata takaisin Bitamiin hakemaan leima passiin. Siispä takaisin Bitamiin! Reilu 40 kilometriä ylimääräistä ajoa aamupäivän ratoksi! Sovimme yhden taksikuskin kanssa menopaluumatkasta hintaan 5 000 frangia (noin 7,6 euroa). Hän veisi minut suoraan Bitamin maahanmuuttotoimistolle, josta leima toivottavasti irtoaisi. Ensin auto vain oli työnnettävä käyntiin, mutta siihen tehtävään löytyi jopa Meyo-Kyen pikkukylästä tarpeeksi joutomiehiä. Auto hörähti käyntiin ja ajelimme vauhdikkaasti takaisin Bitamiin.

Bitamin maahanmuutosta vastaava toimisto pitää majaansa keskellä kaupunkia, eikä sinne todellakaan vahingossa eksy. Annoin passin virkailijalle, mutta se ei riittänyt: piti vielä hankkia kopio passin tietosivusta sekä Gabonin viisumista ja saapumisleimasta. Ei Gabonista ainakaan helpolla ulos pääse. Toimistoa vastapäätä sattuu olemaan kopiointikioski, jossa sain asian hoidettua. Sitten takaisin tiskille paperien kanssa. Nyt leima luvattiin, kunhan osasin kertoa Kamerunin puoleisen raja-aseman nimen. Äsken rajalla olin kuullut sen olevan nimeltään Kye-Ossi. Näin minut leimattiin ulos Gabonin tasavallasta, vaikka edelleen olin maassa. Vieläpä reilun 20 kilometrin päässä rajasta!

Paluumatkalle Meyo-Kyeen saimme takapenkille muitakin matkalaisia: pariskunta vauvansa kanssa oli menossa sairaalaan ilmeisesti Kamerunin puolelle Kye-Ossiin. Pariskunta oli kovin ilahtunut päätettyäni vierailla juuri Gabonissa. Kehuin Lambarénéa ja Oyemia, mutta Librevillestä en kertonut pitäneeni. Siihen takapenkkiläiset ja kuski naureskelivat hyväksyvästi. Ei se heidänkään mielikaupunkinsa ollut. Kuljettaja kehui Gabonin tiestöä, mutta haukkui samaan hengenvetoon maan presidentin Ali Bongon. Meyo-Kyeen oli kuulemma luvattu sähköt jo vuosikausia sitten ja täällä oli sähkötolpatkin valmiina. Ainoastaan sähköä ei kuulunut. Samalla mies kertoi, että presidentti Bongo on Librevilleen johtavan umpisurkean tien kunnon takana. Kuulemma pelkää vallankaappausta.

Meyo-Kyestä Päiväntasaajan Guineaan ajetaan hiekkatietä. Vasemmalla sähkötolppa ilman sähköä.

Lankkusilta yli Kyejoen Päiväntasaajan Guinean tasavaltaan.

Pudotimme muut matkustajat Meyo-Kyen tullin eteen ja sitten kuski halusi välttämättä lähteä näyttämään minulle Päiväntasaajan Guinean rajan! Raja toki kiinnosti, mutta vastustelin vähäsen, sillä eihän minulla ollut viisumia tuohon maahan. Eikä turhanpäiväinen oleskelu afrikkalaisilla raja-alueilla muutenkaan ole järkevää. Päiväntasaajan Guinea kun lisäksi sattuu olemaan vainoharhainen diktatuuri, joka heittäisi vain vankilaan tai krokotiileille, jos sinne erehtyisi. Kuljettaja rauhoitteli, että menisimme ”vain kilometrin päähän Päiväntasaajan Guinean rajasta”. Meyo-Kyesta oli sinne noin kilometrin tai parin ajomatka. Nyt tie oli hiekkatietä, eikä erityisen hyvässä kunnossa. Kuljettaja jätti auton Kyejoen (espanjaksi Río Kié) ääreen. Tässä kohtaa hutera lankkusilta ylittää joen ja minä tietenkin kävin sillalla ihastelemassa hiljaa virtailevaa Kyejokea. Kuljettajan mukaan Päiväntasaajan Guinean raja siis oli sillalta kilometrin päässä ja myöhemmin selvitin, että raja-asema todella olikin kilometrin päässä. Hauskinta tässä kuitenkin oli se, että tuo Kyejoki on de facto -raja Gabonin ja Päiväntasaajan Guinean välillä. Olin siis käytännössä käynyt Päiväntasaajan Guineassa muutaman askeleen verran tuolla huteralla sillalla.

Annoin kuskille tonnin (noin 1,5 euroa) juomarahaa, olihan elämys ollut aika poikkeuksellinen. Enkä ollut tätä edes osannut itse pyytää. Ehkä joku toinen valkonaama oli joskus epätoivoissaan etsinyt tapaa vierailla suljetussa Päiväntasaajan Guineassa ja kuljettaja ajatteli sen kiinnostavan minuakin. Oikeaan osui, vaikken maata oikein käydyksi voikaan laskea! En laskenut Guinea-Bissautakaan käydyksi, vaikka kävelin sinne toukokuussa 2014 puolivahingossa. Vasta seuraavana vuonna saavuin maahan virallisesti.

Näkymä lankkusillalta kohti etelää. Vasemmalla Gabon, oikealla Päiväntasaajan Guinea. Keskellä virtaa hiljakseen Kye.

Näkymä kohti pohjoista. Vasemmalla Päiväntasaajan Guinea, oikealla Gabon.

Käytännössä tästä alkaa Päiväntasaajan Guinea.

Päiväntasaajan Guinean ”nähtyäni” pääsin yrittämään rajanylitystä Gabonista Kameruniin toistamiseen. Yllätyksekseni Oyemista kanssani tullut kamerunilainen Ahmadou oli edelleen ensimmäisessä kopissa minua odottelemassa. Hän oli jutustellut viranomaisten kanssa ja nyt lähdimme sitten jatkamaan taas yhdessä. Minullakaan ei ollut enää estettä maasta poistumiselle. Ilman omaa autoa rajan ylittäminen tosin vaatii käytännössä mopotaksin vuokraamista. Kuljettaja osaa viedä oikeille luukuille ja lopulta Kamerunin puolella jatkoyhteyksien luo. Sovimme hinnaksi 500 frangia (noin 0,76 euroa).

Gabonin puoli oli selvitetty nopeasti ja sujuvasti, mutta Kyejoen ylitettyämme (sama joki erottaa myös Gabonin ja Kamerunin) olimme sitten Kamerunissa, jossa pysähdyksiä alkoi kertyä. Gabonin ja Kamerunin raja osoittautuikin kaikkein vaivalloisimmaksi rajaksi, missä olen koskaan ollut. Luukkuja ja koppeja oli enemmän kuin tarpeeksi. Ensin kyseltiin perustiedot, kuten kansallisuus, matkan syy ja ammatti. Ja se, käytetäänkö maassani euroja vai dollareita! Kerroin olevani Suomesta, jossa käytetään euroja, tulevani lomalle ja olevani ingénieur, insinööri. Tarkensin sitä vielä olevani posti- ja telekommunikaatioalalla. En minä mikään insinööri oikeasti ole, en edes lähellä, mutta insinööri on sellainen ammatti, jonka afrikkalaiset rajaviranomaiset tunnistavat. Ajattelin rajanylityksestä tulevan hankalaa, kun jo ensimmäinen virkailija pyysi euroja. Hän esitti pyynnön ihan hymyssä suin, eikä pahoittanut mieltään (tai pidättänyt minua), kun kerroin, ettei minulla ole euron euroa hänelle annettavaksi.

Seuraavassa kopissa oli tulli, jossa rinkka pengottiin perinpohjin. Aurinkolasikotelo laitettiin vähän erilleen muista tavaroista. Kai yrittivät, etten huomaisi pakata sitä mukaan ja se jäisi heille. Mitään laitonta ei löytynyt ja hoksasin ottaa aurinkolasitkin matkaan. Tällä kertaa rahaa ei pyydetty. Seuraavan pysähdyksen merkitys ei selvinnyt, sillä siinä otettiin jälleen ylös nimi, kansallisuus ja ammatti. Kerroin taas olevani insinööri Suomesta ja tulevani lomalle Yaoundéhen. Tämä virkamies nautti olutta työn lomassa, vaikka työpöydällä olikin muka Coca-Cola-tölkki.

Vastaavia pysähdyksiä oli vielä pari-kolme. Jollain pysähdyksellä myös rokotuskortti tarkistettiin, eikä maahan pääsekään ilman keltakuumerokotetta. Lopulta pääsimme Kye-Ossin rajakaupungin keskustaan, missä sijaitsee viimeinen rajamuodollisuus, sûreté, paikka josta saisi Kamerunin leiman passiin. Tämä rakennus oli jo oikea talo, mutta nyt leiman antaja ei sattunut olemaan paikalla, eikä hänen liikkeistään oikein oltu perillä. Luultavasti mies oli lounastauolla, sillä sûretén ”vastaanotossa” olleet poliisit söivät niin ikään. Naispoliisi haki jostain palanpainikkeeksi olutpullon, joka oli kääritty ruskeaan käärepaperiin. Avoimesti hän ei olutta kehdannut työaikana nauttia, mutta kaikki kamerunilaiset varmasti ymmärtävät ruskean kääreen merkityksen pullon ympärillä. Jos kyseessä olisi Fanta, ei paperia tarvittaisi. Puolen tunnin odottelun jälkeen leimapoliisi saapui ja pääsin hänen toimistoonsa. Mies kyseli samat kysymykset kuin niin moni muukin koppi Kamerunin puolelle siirryttyäni. Kun kaikki oli jälleen kerran kirjoitettu käsin paksuun kirjaan, kostutti mies leimasimensa ja löi saapumisleiman viisumin viereen. Virkailija oli selvästi hyvällä tuulella (vaikken olutpulloa toimistossa nähnytkään) ja jäi lauleskelemaan itsekseen poistuessani herran toimistosta.

Näin olin virallisesti Kamerunissa ja Gabon oli jäänyt kokonaan taakse. Siihen maahan en ikinä palaisi. Mopotaksikuskini heitti minut vielä Kye-Ossin puskataksiasemalle, jossa annoin hänelle tonnin ylimääräistä, yhteensä 1 500 frangia (noin 2,3 euroa), olihan tällaisen valkoisen saaminen rajan yli ollut aikamoinen urakka. Mies oli hyvin kiitollinen. Ostin itselleni paikan Yaoundéhen lähtevästä puskataksista, jolle tuli hintaa 3 000 frangia (noin 4,5 euroa). Hinta oli kerrottu kyltissä, joten en joutunut maksamaan mitään ylimääräistä täälläkään. Liikennöijän nimi oli Emergence du Noun Express. Auto oli jo lähes täynnä ja sain paikan tämän Toyotan Hiacen takarivistä. Rinkka köytettiin katolle.

Jo alkumatkasta kävi ilmi, millaista on julkisilla matkustaminen Kamerunissa. Tiesulkuja oli todella tiheässä: ensimmäisen 30 kilometrin matkalla rajan ja Ambamin kaupungin välillä oli kaikkiaan viisi tiesulkua, joista kolme oli tullin ylläpitämää. Tullin tiesuluilla Hiace ajettiin sivuun ja kaikkien passit ja henkilökortit tarkistettiin. Suomen passi ei ollut mikään ongelma, mutta Päiväntasaajan Guinean matkustusasiakirjoilla (tai ilman niitä) matkassa ollut nainen pienen vauvansa kanssa oli pulassa ensimmäisessä tullissa. Tullimiehet raivosivat silmät päästään ja luulin jo naisen matkan loppuvan, mutta lopulta hänen sallittiin jatkaa matkaansa. Luultavasti raha vaihtoi omistajaa. Tullin ollessa kyseessä myös katolla ollutta kuormaa tarkasteltiin aina pintapuolisesti. Ihan kaikkea ei tarvinnut purkaa, eikä onneksi matkalaukkujen sisältöä esitellä. Samoin takakonttiin kurkistettiin. Reilun puolen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui. Ensimmäisen tullin jälkeen seuraava tulli oli pian, vain muutaman kilometrin päässä, edellisen jälkeen. Siellä sama ruljanssi toistui, mutta nyt päiväntasaajanguinealainen äitikin jätettiin rauhaan.

Puskataksini, punainen Toyota Hiace, Kye-Ossista Yaoundéhen jollain tiesululla ennen Ambamin kaupunkia. Piikkimattoina (kuvassa keskellä) täälläpäin maailmaa käytetään lautaa, johon on naulattu nauloja pystyyn.

Muuten tiesulut olivat vuoronperään joko tullin, santarmin tai poliisin ylläpitämiä ja niitä oli noin 20–30 minuutin välein. Poliisin tiesulut olivat helppoja, sillä niissä poliisi vain katsoi kaikkien henkilöllisyystodistukset auton ikkunan läpi. Ei tarvinnut nousta pois autosta. Santarmit sen sijaan marssittivat koko seurueen tien varteen, jossa yksi santarmi sitten tarkisti yksitellen kaikkien paperit. Sitten tuli kävellä tiesulun toiselle puolelle, jonne automme ajoi tyhjänä hetkisen kuluttua. Minua kohtaan kaikki Kamerunin viranomaiset olivat asiallisia ja kohteliaita, eikä kukaan vihjannut lahjuksista. Ensimmäinen kohtaamani santarmi katseli passiani pitkään ja kun se ei nyt ollut Ranskan passi, heitti mies naurahtaen selvällä englannilla ”good morning, how are you?”. Kamerun on tosiaankin kaksikielinen maa, mutta englantia ei oikeasti osata kuin läntisimmässä osassa maata, Nigerian vastaisella rajalla.

Kanssamatkustajat olivat aivan tavallisia kamerunilaisia. Edessäni istui erittäin kovaääninen mama, jolla oli keskustelu käynnissä joka suuntaan. Hän oli halki, poikki ja pinoon -tyylinen keskustelija, joka alkoi selvästi hieman ärsyttää joitain matkustajia matkan edetessä. Jossain vaiheessa mama siirtyi toisaalle istumaan ja näin sai hänen vieressä istunut mieskin hetken rauhan. Maman ostettua matkan varrelta olutpullon ja kiskaistuaan sen nopeaan tahtiin, rauhoittui hän huomattavasti.

Vieressäni istui nuorukainen nimeltä Pascal. Yleensä afrikkalaiset ovat sosiaalisia omasta aloitteestaan, eikä minun tarvitse tehdä oma-aloitteisesti tuttavuutta. Nyt kuitenkin olin niin hyvällä tuulella, että olin päässyt pois Gabonista ja olin täysin uudessa maassa. Tarjosin takapenkkiläisille keksejä ja siis myös Pascalille. Jollain tiesululla ostin kaksi limsapulloa, toisen itselleni ja toisen Pascalille. Loppumatkan jutustelimmekin enemmän ja vähemmän, vaikka minun ranskani oli yhtä huonoa kuin Pascalin englanti. Pascal esitteli ylpeänä kotimaataan: milloin hän osoitti ohivilistäville ananaspellolle, milloin maapähkinäpensaisiin. Upea maahan tämäkin on. Gaboniin verrattuna tiet kyllä ovat aika huonoja, mutta afrikkalaisittain kuitenkin hyviä. Pascal osasi muutamia sanoja saksaksikin, mikä on äärimmäisen harvinaista ranskankielisessä Afrikassa. Kamerunissa se selittynee sillä, että maa oli vuosina 1884–1919 Saksan siirtomaa. Tuota aikaa muistavia tuskin maassa enää on, mutta Pascal kertoi silti Saksan olleen hyvä siirtomaaisäntä kamerunilaisille. Ja saksaa voi edelleen lukea kouluissa. Ranska oli kuulemma aivan umpisurkea isäntä.

Kye-Ossista on noin 280 kilometrin matka pääkaupunkiin Yaoundéhen. Ebolowa on suurempi kaupunki noin puolivälissä matkaa ja siellä tapahtuneen tankkaustauon jälkeen matkanteko nopeutui huomattavasti, kun tullin tiesulut harventuivat huomattavasti. Santarmien ja poliisien sulut sen sijaan jatkuivat lähes yhtä tiuhaan. Eräällä santarmin sululla yksi sotilasuniformuinen nuori mies piteli toisessa kädessä olutpulloa ja toisessa rynnäkkökivääriä. Miehellä ei ollut edes yritystä piilottaa pulloaan, vaan hän siemaili siitä aivan avoimesti meidän matkustajien silmien edessä. Käytöksestä päätellen aivan päivän ensimmäinen pullo ei ollut menossa. Innolla aloin odottaa, ryypiskeleekö Yaoundén lentoasemankin henkilökunta!

Ebolowan jälkeen ohitimme Manguémén ja sen jälkeen Mbalmayon pikkukaupungin. Pascal osti jossain Mbalmayon kohdalla ikkunasta banaaneja minulle ja itselleen. Kamerunilaiset banaanit ovat erittäin makeita! Saavuimme Yaoundéhen hyvissä ajoin ennen pimeää, mutta koska kaupungissa on 2,5 miljoonaa asukasta (siis enemmän kuin koko Gabonissa), olivat myös ruuhkat sitä mukaa. Matelimme viimeiset viitisen kilometriä hyvin hitaasti, kahdessa tunnissa! Täälläkin liikenne voisi sujua hieman sujuvammin, jos autot ajaisivat rauhassa, eikä välillä haettaisi ohitusmahdollisuuksia pientareiden kautta. Pimeys laskeutui harmikseni ennen kuin saavuimme Yaoundén gare routiérelle.

Ruuhkassa istuessamme Pascal evästi minua Yaoundén vaaroista. Kaikki arvotavara pitäisi laittaa piiloon ja näin toki toimin. Etukäteen olin lukenut Yaoundén ja suurimman kaupungin Doualan olevan hieman vääriä paikkoja valkoihoisille ainakin pimeään aikaan ja etenkin näillä puskataksiasemilla. Harmikseni Hiacemme kuski pysäköi autonsa vain tämän ruuhkaisen tien varteen, jossa sitten piti yrittää pitää varansa. Gabonin puolella kanssani matkannut Ahmadou saapui samaan aikaan paikan päälle, hän oli tullut eri autolla. En ollut uskonut enää näkevämme, mutta miljoonakaupungistakin valkoisen löytää helposti. Vaihdoimme numerot ja sovimme tapaavamme vielä huomenissa.

Sain rinkkani nopeasti auton katolta ja sitten piti selvittää hotellin sijainti. Hotellin nimi, Tropical Hotel, ei oikein kertonut kenellekään mitään. Minulla oli kuvankaappauksia puhelimessa, joten jouduin kaivamaan puhelimen esiin. Menimme Pascalin kanssa hieman sivumpaan puhelimen kanssa, mutta ei mennyt kuin pari sekuntia, kun puhelin vaihtoi omistajaa. Pascal oli valppaana ja minä ilmeisesti myös. Paljon en seuraavien kymmenen sekunnin aikana tapahtunutta muista, mutta rosvolla ei ollut pakoreitti oikein selvillä ja saimmekin heti yhteistuumin taklattua rosvon erästä autoa vasten. Pascal nappasi puhelimen takaisin, mutta t-paita vähän pääsi repeytymään. Sitten etsimme turvapaikan läheisestä kaupasta, jossa oli parahiksi sähkökatko. Sähkökatko taisi olla koko kaupunginosan kattava, ainakin pimeää oli kaikkialla.

Olimme kummatkin shokissa ja hämillämme. Pascal ei ollut mikään tappelija, mutta oli nyt joutunut vuokseni tuollaiseen välikohtaukseen. Millä minä nyt pääsisin täältä hotellille, miten Pascal saisi ensiksi tavaranyssäkkänsä puskataksimme katolta ja miten hän edelleen pääsisi kotiinsa. Kaduin suuresti, kun lentoni Eurooppaan lähtisi vasta ylihuomenna. Olisin voinut muuten yrittää saada kyydin vaikka suoraan lentoasemalle ja olla siellä yön. Yaoundé ei yhtäkkiä kiinnostanut yhtään. Päätin pysyä seuraavan päivän vain hotellissa! Pienen putiikin myyjätär oli kovin pahoillaan ja antoi meidän rauhoittua kaupassa hyvän tovin. Ostin samalla seuraavan päivän aamupalan itselleni.

Burkina Fason Ouagadougoussa olin oppinut, että virkavaltaa on ihan turha häiritä rikoksen sattuessa. Eivät he mitään asialle mahtaisi kuitenkaan! Pascalilla oli erilainen lähestymistapa asiaan ja hän otti puhelun santarmille. Santarmi kaiken lisäksi saapui pian tapahtumapaikalle! Ei Kamerunin virkavalta kovin paha voi olla, vaikka tiesulkujen käsittämättömästä määrästä muuta voisi päätelläkin. Santarmit olivat hyvin asiallisia, vaikka naissantarmi vähän toruikin minua. On kuulemma tyhmää esitellä puhelinta Yaoundén kaduilla. Pahoittelin asiaa, vaikkei tämä nyt minun syytäni kyllä tainnut olla! Pääsimme lopulta santarmien kyydissä jonkin matkaa kohti keskustaa. Pascal käski antaa koppalakeille 2 000 frangia (noin kolme euroa), mutta minulla oli vain 5 000 frangin (noin 7,6 euroa) seteli, joten annoin sen. Ainakin tuntuivat ottavan työnsä vakavasti, koska ottivat tietomme puhelimen mallia ja rosvon tuntomerkkejä myöten ylös. Itse muistan vain varkaalla olleen vaaleansinisen pikeepaidan ja ehkä farkut. Täysin normaalinnäköinen nuorimies siis.

Santarmit nappasivat meille yhteisen taksin, jonne Pascal hyppäsi ensimmäisenä. Yritin seurata perässä, mutta Yaoundén ankea ja pimeä ilta ei helpottanut yhtään. Juovuksissa ollut vanha laiha mies äkkäsi minut jostain ja tahtoi käydä kimppuuni. Santarmi löi oveni takaisin kiinni ja hätisteli miehen matkoihinsa. Mies hakkasi mennessään santarmien autoa nyrkeillä ja käski minun painua pois Kamerunista: ”C’est mon pays!”, ”tämä on minun maani!” Pääsin taksiin ja Pascalin ilme oli nyt entistä järkyttyneempi. Suunnattoman hämmentynyt olin itsekin, mitä Yaoundéssa oli oikein meneillään! Autossa annoin Pascalille kymppitonnin (noin 15,2 euroa), olihan hän hankkinut puhelimeni takaisin ja paitakin oli revennyt siinä rytäkässä. Se oli nyt vähintä mitä saatoin tehdä. Pascal oli erittäin kiitollinen.

Tropical Hotelin huoneessa on kalterit, iso televisio, pehmeä parisänky ja toimiva tehokas ilmastointi.

Taksikuski löysi perille Tropical Hoteliin ja sattumalta Pascalin koti oli aivan parin sadan metrin päässä. Hän selvitti hotellini yövahdille tapahtuneen, mistä mies oli kovasti pahoillaan. Onneksi Tropical Hotel vaikutti turvalliselta paikalta. Sitä vakuutteli myös hyvää englantia osannut vastaanottovirkailijatar, joka niin ikään pahoitteli tapahtunutta. Eihän tämä parasta mainosta ole Kamerunille, joka kuitenkin haluaisi matkailijoita maahan. Olin varannut edellisiltana kahden yön majoituksen Tropical Hotelista hintaan 50 000 frangia (noin 76 euroa). Hinta on kallis, mutta afrikkalaiset pääkaupungit ovat valitettavan kalliita. Tässä hotellissa sijainnin piti oleman hyvä, sillä se olisi kävelyetäisyydellä kaikesta mielenkiintoisesta. Minua ei tosin kiinnostanut kävellä seuraavana päivänä yhtään minnekään, mutta sovin kuitenkin näkeväni Pascalin seuraavana päivänä. Ehkä kävisimme yhdessä keskustassa.

Painuin pikavauhtia nukkumaan. Ainakin huone sijaitsi kolmannessa kerroksessa ja ikkunassa oli kalterit!

Kamerunin viisumi

Afrikan maiden viisumit ovat valitettavan usein kovin hankalia tapauksia, jos niitä haluaa hakea jo ennen matkalle lähtöä Euroopasta. Kamerunin viisumi on ilahduttava poikkeus, sillä sen saa Tukholmasta ilman mitään täysin turhia kutsukirjeitä tai muita vastaavia dokumentteja. Lähetin passini, yhden hakemuslomakkeen, siihen liimatun valokuvan sekä kuitin maksusta kohti Ruotsin Brottbytä kirjattuna kirjeenä ja valmis viisumi odotti postissa jo kuuden arkipäivän päästä. Sain 750 kruunulla (noin 73 euroa) enintään kolmen kuukauden oleskeluun oikeuttavan viisumin. Nähtävästi kruunuja ei kuitenkaan kannata maksaa suoraan konsulaatin tilille, sillä ainakin Osuuspankki veloitti kruunusiirrosta järjettömät 30 euroa. Kannattanee hakea kruunut jostain Forexista ja lähettää ne samassa kuoressa passin ja hakemuksen kanssa!