Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Telttailu Saharassa

Halki vehreän Keski-Tšadin kunnes auto taas hajoaa

15.–16.7.2022

Yö oli ollut kurja; rankkasade ja ukkonen oli ajanut minut pakosalle teltasta kesken unien. Aamustakaan ei tullut paras mahdollinen; rajuilma oli hajottanut Alin teltan, mutta mies oli sinnitellyt siellä silti koko yön. Sen oli mahdollistanut teltan siirtäminen auton viereen siten, että vaakatasossa tullut sade ei päässyt sisään niin railakkaasti, kuten omassa teltassani. Tietenkin autonrengaskin oli tyhjentynyt yön aikana. Tuntui kuin Tšad todella tahtoi minusta jo eroon. Rengas saatiin vaihdettua ja matka alkoi vähitellen olla loppusuoralla. Olisimme N’Djamenassa huomenna, inshallah, jos Jumala niin tahtoo.

Mangalmé oli seuraava isompi kaupunki matkallamme kohti pääkaupunkia. Olin kiinnittänyt huomiota, että Tšadissa kaupungit on usein perustettu kukkuloiden ympäröimiksi, niin myös Mangalmé. Ohitimme näitä melko matalia kivikkoisia kukkuloita pitkän rivistön ennen paikkakunnan keskustaan saapumista. Muistan kiinnittäneeni huomiota kaupungin edistyksellisyyteen, mitä tulee teiden kuntoon ja rakennusten ulkonäköön. Mangalméa on rakennettu paljon tiilestä. Tämä ei ollut perinteinen afrikkalainen syrjäseudun maakuntakeskus, tänne oli selvästi panostettu. Elokuussa 2022 Mangalmé saavutti sitten kansainvälistäkin tunnettuutta ei-niin-edistyksellisessä mielessä. Paikkakunnan korkein islamilainen neuvosto oli lukenut Koraania ja todennut, että Mangalméssa otetaan käyttöön sakkomaksu niille, jotka kieltäytyvät kosinnasta! Jos mies kieltäytyy naisen kosinnasta, on hänen maksettava noin 15 euron sakko. Jos taas nainen kieltäytyy miehen kosinnasta, sakko voi olla jopa 40 euroa. Sakko tunnetaan arabiaksi nimellä ”amchilini” ja perustuu šarialakiin.

Kukkuloita Mangalmén pohjoispuolella.

Mangalmén laitamilla peltojen viljely on mahdollista meneillään olevan sadekauden ansiosta.

Keskisessä Tšadissa ihmiset asuvat tällaisissa pyörömajoissa.

Paimentolaisperhe siirtymässä laitumien perässä pohjoiseen jossain Mangalmén ja Mongon välillä.

Mongon liepeillä kohoaa kaunis vuoristo, joka heinäkuussa on kauniin vihreä. Tien vasemmalla puolella on Abou-Telfanin eläintensuojelualue, jonka eläimet on syöty.

Tie oli ollut hyvää jo Abéchésta lähtien. Siellä täällä oli satunnaisia kuoppia, mutta tiellä oli silti ilo matkustaa. Maisema vihersi ja kaikkialla oltiin maanviljelyspuuhissa. Liikkeellä oli taas suuria määriä paimentolaisia, jotka olivat sadekauden mahdollistamina ajamassa karjaansa pohjoiseen. Talven tullen luonto kuivahtaa ja sitten palataan takaisin etelään. Paimentolaiset liikuttelivat satapäisiä laumoja lehmiä, vuohia ja lampaita. Kameleitakin näkyi. On outoa nähdä aavikon elikko vihreän kasvillisuuden ympäröimänä.

Seuraavaksi aloimme saapua Guéran alueen pääkaupungin Mongon laitamille, joka on tunnettu kaupungin itä- ja eteläpuolella levittäytyvästä vuoristosta. Olin edellisten viikkojen aikana tottunut karuun maisemaan, joten Mongon vehreät kukkulat näyttivät absurdilta sijaitakseen Tšadissa. Ousmane valisti, että nämä Mongon itäpuoliset laajalle levittäytyvät kukkulat itse asiassa muodostavat Abou-Telfanin eläintensuojelualueen. Kysyin tietenkin, mitä eläimiä suojelualueella sitten mahtaa asustaa. Nykyään alueella on vain lampaita ja vuohia, muut on syöty, kertoi Ousmane. Luonnonsuojelu ei ole Afrikan köyhimmissä kolkissa tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Jos seudun ihmisillä on nälkä, kyllä sitten syödään mitä kiinni saadaan. Ja Guéran alueen ihmisillä on nälkä, sillä esimerkiksi vuoden 2013 tietojen perusteella liki puolet alueen lapsista kärsi kroonisesta aliravitsemuksesta.

Euroopan unioni on osallistunut vesiprojektiin Oyon kylässä vähän Mongon itäpuolella.

Mongon Total-huoltoasemalla ei ollut polttoainetta.

Siispä jouduimme tankkaamaan tämän kaupan ”huoltoasemalla”.

Bitkinen pääkatu.

Entisen presidentin Idriss Déby Itnon vaalimainos vuoden 2021 vaalien ajalta. Herra Déby voitti vaalit, mutta kuoli rintamalla taistelussa kapinallisia vastaan heti vaalien jälkeen.

Noin 40 000 asukkaan Mongo on keskisen Tšadin keskus ja tärkeä kauppakaupunki. Me ostimme mangoja, koska Alin mukaan minun piti ehdottomasti maistaa mongolaisia mangoja. Ihan vain siksi, koska sanat ”Mongo” ja ”mango” ovat niin samanlaisia. Eikä siis esimerkiksi siksi, että ne olisivat jotenkin kuuluisia tai erinomaisia. Mongo on lisäksi tärkeä risteyskaupunki, sillä täällä risteävät Abéchésta Oum Hadjerin ja Mangalmén kautta N’Djamenaan kulkeva valtatie, etelän Zakouman kansallispuistoon ja Am Timanin kaupunkiin vievä tie sekä pohjoisen Atiin johtava vähäpätöisempi tie. Itse Mongon keskusta ei ollut Tšadin kaunein kukkanen, sillä keskusta oli kuorittu päällysteestä, tai sitten se oli kulunut itsestään. Hiekka pöllyää ja tiet ovat surkeassa kunnossa. Otaksuin, että Abéchésta alkanut hyvä asfalttitie olisi nyt kuljettu ja loppumatka olisi kärrypolkua. Olin onneksi väärässä, sillä tie muuttui pian kaupungin jälkeen jälleen hyväkuntoiseksi.

Noin 60 kilometrin jälkeen ohitimme Bitkinen pikkukaupungin ja sen jälkeen saavuimme erääseen Tšadin kauneimmista paikoista, Abtouyour-nimisen vuoren juurelle. Samannimisen kylän ääressä on useita korkeita vuoria, mutta Abtouyour erottuu muista erikoisen huippunsa ansiosta. Abtouyour on pyhä vuori, minkä vuoksi sinne on kiellettyä kiivetä. Ousmanen mukaan kukaan ei ole koskaan kavunnut huipulle. Ryhmä italialaisia vuorikiipeilijöitä yritti vuonna 2015 nousua huipulle saatuaan siihen luvan Abtouyourin kyläpäälliköltä. Satapäinen joukko vihaisia kyläläisiä saapui valistamaan italialaisia vuoren pyhyydestä, kun nämä olivat jo kavunneet hyvän matkaa vuorenrinnettä ylös ja palailemassa takaisin. Huiputusyritys oli jätetty tarkoituksella seuraavaan päivään, mutta yritystä ei koskaan tullut. Kyläpäälliköllä ei nimittäin ollut muuta mahdollisuutta, kuin perua kiipeilylupa vetoamalla siihen, ettei ollut ”ymmärtänyt” kiipeilijämiesten aikeita. Italialaiset eivät olleet tienneet pyhyydestä. Ja toisaalta kyläpäällikölle oli varmaan kelvannut käteinen, veikkaan.

Lisää keskisen Tšadin ihmisten koteja.

Abtouyourin vuori erottuu erikoisen huippunsa ansiosta.

Vuori on pyhä, eikä sinne saa kiivetä.

Abtouyourin länsipuolella sijaitsee samanniminen kylä.

Abtouyourin jälkeen tiellä maleksi lauma kameleita, joilla oli vain vähän intoa väistää autoliikennettä. Tarvittiin paimentolainen, jollainen kömpi pusikosta ajamaan eläimensä tietä tukkimasta. Sama toistui vähän matkan päässä.

Kello alkoi lähestyä puoltapäivää, kun Toyota Landcruiseristamme lähti virrat ja auto sammui. Ali kaarsi auton pois tieltä ja minä en ollut uskoa, että auto oli taas hajonnut. Auto ei enää startannut. Syypääksi epäiltiin jotain konepellin alla olevaa suodatinta. Polttoainesuodatin? Kuten muutamia päiviä aiemmin Saharassa, myös nyt Landcruiser hajosi keskelle-ei-mitään. Ohittamaamme Bitkineen oli tunnin matka. Sama matka oli myös Bokoroon, jonne olisimme saapuneet seuraavaksi. Myönteistä tilanteessa oli se, että olimme Abéchén ja N’Djamenan välisellä valtatiellä, jolla kulki mopoja, autoja, busseja ja kuorma-autoja koko ajan. Tai ainakin kymmenen minuutin välein. Lisäksi puhelimessa oli kenttää ja mobiilidatakin toimi oikein hyvin. Kuten Saharassa automme hajottua ensimmäisen kerran, alkoi Ousmane ensitöikseen valmistaa ruokaa. Olihan lounasaika lähestymässä. Tällä välin Ali oli pysäyttelemässä tiellä kulkevia autoja aikeenaan saada kyyti Bitkineen, kaupunkiin, josta voisi ostaa varaosia Toyotaan. Pian mies lähti kuorma-auton kyydissä takaisin päin. Tilanne ärsytti ja ahdisti. Olin jo heittämässä hyvästejä lentolipulleni. Toisaalta nyt vielä voisin vaatia matkanjärjestäjää lähettämään minulle uuden Landcruiserin N’Djamenasta. Se ehtisi noutaa minut ja kuljettaa suorinta tietä lentoasemalle. Soitin Eyte’ Voyagesin omistajalle, italialaiselle Adolfolle, joka ymmärsi tilanteeni, mutta pyysi odottamaan Alin paluuta. Linja-auto olisi vihoviimeinen vaihtoehto. Katsoisimme tilanteen uusiksi, jos korjaustoimenpide ei onnistuisi.

Kamelilauma tiellä Abtouyourin kylän jälkeen.

Erämaan laiva vihreäksi muuttuneessa Keski-Tšadissa.

Tällä kertaa olimme haaksirikkoutuneet paikkaan, jossa molemmin puolin tietä oli pusikkoa. Pusikko kuhisi äänistä päätellen ihmisiä. Lapset olivat huudelleet meille hihitellen ”bonjour, bonjour”, mutta en ollut nähnyt ainuttakaan ihmistä. Lampaat ja vuohet kyllä uskaltautuivat esiinkin. Pensaiden ihmiset olivat paimentolaisia, jotka olivat leiriytyneet samaan kohtaan matkallaan kohti pohjoista. Meistä ja autosta oli yhtäkkiä tullut paimentolaisten päivän suurin puheenaihe. Minä ja Ousmane tapoimme tuttuun tapaan aikaa makoilemalla auton takana varjossa. Arvuuttelimme, koska Ali mahtaisi palata. Kaksi paimentolaismiestä ratsasti ohitse hevosilla, aivan kuin käyden kurkistamassa, mitä täällä oli meneillään. Miehet vastasivat iloisesti tervehdykseeni.

Ali palasi Bitkinestä auton lavalla noin kolmen tunnin jälkeen, vähän ennen kolmea iltapäivällä. Mies oli löytänyt kaupungista varaosan, jolla vian pitäisi korjaantua. Auto ei startannut korjaustoimenpiteiden jälkeenkään. Tällä välin puskista oli ilmestynyt paikalle kuuden hengen seurue paimentolaismiehiä. Yritimme yhdessä saada auton käyntiin työntämällä. Auto ei hörähtänytkään. Seuraava toimenpide oli soittaa Adolfolle N’Djamenaan, mutta tämä puhui toista puhelua, joten soitin matkatoimiston toiselle omistajalle, tšadilaiselle Hassanelle, joka niin ikään puhuu englantia. Hassane pahoitteli tilannetta ja kehotti tulemaan loppumatkan pääkaupunkiin bussilla. Firma maksaisi matkan, totta kai. Ali jäisi odottamaan mekaanikkoa, joka saapuisi ehkä seuraavana päivänä. Kokki-Ousmane lähtisi kanssani linja-autolla. Tšadin sisäasiainministeriön myöntämä ulkomaalaisten liikkumislupa, autorisation de circuler, ei sallinut minun käyttää bussia ja lisäksi se oli mennyt vanhaksi jo pari päivää sitten. Jo siksi oli järkevää, että Ousmane lähtisi kanssani, vaikka periaatteessa virkavallan pitäisi ymmärtää vaikeutemme. Tšadin virkavalta oli kieltämättä ollut asiallista, vaikkapa Keski-Afrikan tasavaltaan verrattuna, mutta oli silti parempi, kun mukanani kulki joku arabiaa taitava. En tahtonut vankilaan.

Toyota Landcruiser hajosi tällä kertaa tähän, enkä enää nähnyt sen liikkuvan.

Toyotan alkuperäisiä varaosia löytyy jopa pienistä tšadilaisista maakuntakaupungeista, kuten Bitkinestä.

Linja-autoja oli kulkenut melko tiheästi koko sen ajan, kun olimme auton vierellä kyykkineet. Aurinko laski kuuden jälkeen ja seitsemältä oli jo pimeää. Yhtään linja-autoa ei ollut ajanut ohitsemme. Ali arveli, että pian jonkun Abéchésta puoliltapäivin lähteneen bussin olisi pakko ajaa ohitse. Hän tavoitti puhelimella erään bussifirman edustajan, joka kertoi, että bussi olisi kyllä tulossa, mutta vasta kahdeksan tienoissa illalla. Yhtiöllä oli ollut ”ongelmia matkustajien kanssa” eli matkustajia ei ollut ollut riittävästi silloin, kun aikataulun mukaan olisi pitänyt lähteä matkaan. Valitettavasti bussikuskille ei ollut mahdollista välittää viestiä, että poimisi kaksi matkalaista Bitkinen ja Bokoron väliltä säkkipimeydestä. Meidän oli vain seisottava tien varressa ja katseltava horisonttiin. Tällainen tuijottelu oli käynyt liian tutuksi jo Saharan sydämessä automme taka-akselin rikkouduttua vajaa viikko sitten. Yritimme arvuutella autojen valoista, millainen ajopeli sieltä saapuisi. Linja-autot on monesti koristeltu, kuten joulukuuset vilkkuvine valoineen, mutta tulimme siihen lopputulokseen, että niin on myös kuorma-autot. Taskulamppuja ja käsiä heilutellen yritimme saada ohiajavia kuorma-autoja pysähtymään luullen niitä linja-autoiksi. Seitsemän jälkeen ohitsemme ajoi lopulta linja-auto, mutta se ei edes hidastanut saati, että olisi pysähtynyt. Totesimme, että kuljettajat saattavat pelätä maantierosvoja tai kaappausta, eivätkä siksi mielellään pysähtyisi keskellä-ei-mitään ja keskellä säkkipimeyttä. Tšad löi nyt todella rankasti kapulaa rattaisiin!

Pimeyden tultua kaikki liikenne tuntui loppuneen kuin seinään. Autojen välissä saattoi olla jopa 15 minuuttia. Katselin taivaalle kerääntyviä uhkaavia pilviä ja taivaanrannassa näkyvää salamointia. En haluaisi seisoa tienvarressa ukkoskuuron aikana. Täsmälleen tällä seudulla, Dandoron kylässä, salamanisku tappoi yhden ihmisen ja vuohen 17. syyskuuta 2022. Kuolleen vuohen kuva on toki pantu uutisjuttuun! Kolmen tunnin yrityksen jälkeen Ali jo valmisteli minua siihen, että bussia emme ehkä saisi pysähtymään tähän kohtaan siitäkään huolimatta, että olimme kantaneet kaikki matkatavaramme tielle. Kuin näyttääksemme olevamme oikeissa aikeissa, emmekä kaappaamassa bussia. Ihme tapahtui kello 20.20, kun olimme jälleen huitomassa kuorma-autoa pysähtymään luullen sitä bussiksi. Kuorma-auton perässä ajanut Toyota Corolla sen sijaan pysähtyi ja kuski tiedusteli, minne aioimme. Auto oli vanha kunnon puskataksi matkalla Bokoroon ja sieltä edelleen N’Djamenaan. Kyydissä oli jo kaksi matkustajaa. Ymmärsin, että autokunta oli jäämässä Bokoroon yöksi, mutta kuski oli halukas rahasta ajamaan läpi yön perille N’Djamenaankin. Hinta olisi 25 000 frangia (n. 38 euroa) kahdelta hengeltä. Hyppäsimme kyytiin ja Ali jäi vahtimaan autoa yhdessä paimentolaismiesten kanssa, jotka olivat tulleet pitämään miehelle seuraa. Auton vieressä virisi nuotio, kun lähdimme matkaan.

Sade alkoi saman tien, kun pääsimme matkaan. Meillä oli autonkin suhteen käynyt todellinen onnenpotku, sillä havaintojeni mukaan tämän maan puskataksit ovat liki kaikki Toyota Hilux -lava-autoja, joiden lavalla istuu rivissä ja kasassa kymmenestä kahteenkymmeneen matkustajaa. Nyt matkustimme ihan sisätilassa, eikä Corollassa edes olisi lavaa matkustajille. Tunnissa saavutimme Bokoron, jossa menimme syömään lautasellisen leipää, grillattua vuohenlihaa ja raakaa sipulia. Samaan aikaan Bokoron keskustaan oli pysähtynyt kolme isoa linja-autoa matkalla N’Djamenaan. Tankkasimme Bokorossa ja lähdimme yönselkään. Yritin nukkua.

Tie oli ollut hyvää Abéchésta lähtien, siis lähes koko maan leveydeltä. Ngouran kylässä tie törmää idän Atista tulevaan ja lännen Massaguetiin vievään tiehen. Ngouraan loppuu hyvä tieosuus ja 125 kilometrin matka Massaguetiin on ajettava päällystämätöntä, kuoppaista ja muutenkin hirveässä kunnossa olevaa tietä. Ei tarvitse olla kummoinen tietäjä ymmärtääkseen syyn sille, miksi tietä ei ole pantu kuntoon koko matkalta. Siis aina N’Djamenaan saakka. Syy on tietenkin se, että Tšadin presidentti pelkää vallankaappausta. Huono tieosuus hidastaa idästä tulevia kapinallisia ja antaa valtaapitäville aikaa valmistautua. Vallankaappausyritykset ovat Tšadissakin tulleet perinteisesti juuri idän suunnasta. Samanlaiseen ratkaisuun on päädytty myös Gabonin Librevillessä, jossa pääkaupungin sisääntuloväylä on kuin pommituksen jäljiltä.

Kuljettaja ajelikin sitten pitkiä matkoja varsinaisen tien ulkopuolella, puskassa. Afrikassa tiet ovat monesti niin huonossa kunnossa, että niiden reunille on muodostunut useita mutkittelevia uria, joita afrikkalaiset kuskit suosivat autoja säästelläkseen. Tällaisessa puska-ajelussa on toinenkin positiivinen seikka; tällä tavalla vältimme ainakin yhden poliisin tiesulun! Kello alkoi olla neljä ja kuskissa alkoi näkyä väsymisen merkkejä. Autossa raikasi täysiä tšadilainen musiikki, joka eroaa paljon länsiafrikkalaisesta musiikista. Musiikissa on vahvoja vaikutteita Sudanista ja Etiopiasta. Musiikista, ikkunan aukipitämisestä ja karkkien napostelusta ei ollut apua. Nyt tarvittiin hengenravintoa! Päivän ensimmäinen rukoushetki oli koittamassa, kun vihdoin saavuimme Massaguetiin. Oli vielä aivan säkkipimeää. Kuski, Ousmane ja kaksi muuta matkustajaa menivät moskeijaan rukoilemaan. Ainakin kuskille Allah antoi lisää virtaa, eikä auto enää mutkitellut. Pian aurinkokin alkoi nousta.

Saharan tulvien läpi Biltineen ja Abéchéen

14.7.2022

Aamu valkeni pilvisenä. Eteläinen taivaanranta oli edelleen synkkä. Siellä taisi sataa edelleen, mikä on hieman hassua, olinhan edelleen Saharassa. Aamupalan jälkeen Ali huikkasi minut luokseen ja osoitti hiekalla kömpivää pienen pientä skorpionia. Otin kuvan ja Ali polki tämän hengenvaarallisen pirulaisen kengällään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin skorpionin luonnossa. Tästä eteenpäin päätin pitää kengät jalassa, kun tähän asti olin kulkenut paljon ihan paljain jaloinkin.

Olimme tämän aamun aikana jättämässä Saharan taaksemme, mikä oli ainakin minun ja Ousmanen suurin ilon aihe. Kolme yötä jumissa auton hajoamisen takia keskellä kuuminta ja kuivinta Saharaa oli tarpeeksi meille. Sahara vaihtuu asteittain Saheliksi mitä etelämmäksi etenimme. Muutoksen huomaa, kun seuraa ympärillä lisääntyvän kasvillisuuden määrää. Aluksi puita ja pensaita oli harvassa, mutta aamupäivän mittaan niitä oli yhä tiheämmässä. Metsiksi näitä Tšadin Sahelin lakeuksien pensaikkoja ei voi ainakaan suomalaisesta näkökulmasta kutsua, mutta maisema oli muuttumassa vihreäksi. Siihen vaikutti myös meneillään oleva sadekausi, joka oli saavuttanut edellisyönä Biltinen kaupungin pohjoispuolisen seudun. Talviaikaan maisema lienee täälläkin kuin Saharassa. Eli luonto kuihtuu ja muuttuu ruskeaksi.

Viimeinen leiripaikka Saharassa, vajaan parin tunnin ajomatkan päässä Kalaitista etelään.

Skorpioni tuli tervehtimään leiriimme.

Taivaanranta on edelleen synkkä. Etelämpänä on satanut läpi yön, kuten Saharassa kuuluukin.

Ensimmäisiä merkkejä yöllisistä sateista Kalaitista Aradan kautta Biltineen kulkevalla valtatiellä.

Muita tielläliikkujia matkalla kohti Biltineä.

Ensimmäiset merkit sadekaudesta tulivat jo muutaman kilometrin päässä leiristämme; tiellä oli vesilätäköitä. Vesilätäköiden koko kasvoi etelään ajaessamme. Jonkin ajan kuluttua molemmin puolin oli pieniä lampia, jotka olivat houkutelleet lintuja kylpyyn.

Auto oikutteli pitkin aamua ja pariin otteeseen Ali oli purkamassa ja kasaamassa autoa tienvarressa. Onneksi nämä korjaushetket eivät kestäneet tuntikausia. Myönteistä tilanteessa oli sekin, että Kalaitista Biltineen ja edelleen Abéchéen johtava tie on vilkkaasti liikennöity. Se ei silti tarkoita sitä, että aivan kymmenenkään minuutin välein kukaan olisi ajamassa vastaan, eikä sitä, että tie olisi hyvässä kunnossa. Päällystetty se ei ainakaan ollut. Tiellä vaelsi myös paimentolaisia, joiden omaisuus, kamelit ja muut eläimet, kuljeksi näissä pusikoissa. Apu olisi lähellä. Myönteistä oli myös se, että puhelimessa oli kuuluvuutta melko kiitettävästi ja mobiilidatakin toimi isompien kylien kohdalla. Ensimmäinen sellainen oli sadan kilometrin päässä Kalaitista etelään sijaitseva Arada.

Aradasta olisi 65 kilometrin matka Biltinen kaupunkiin, mutta matkanteosta tuli pian vaivalloista: Sahara nimittäin tulvi! Sateet olivat tainneet piiskata Aradan ja Biltinen tienoota läpi yön, sillä kaikkialla oli paljon vettä. Vettä oli ihmisten majojen edessä, sitä oli tiellä, sitä oli ojissa. Vadit, ”kuivuneet joenuomat”, olivat nyt täynnä. Jopa niin täynnä, että vadien ympäristökin lainehti. Näin käy, kun rutikuiva maa vastaanottaa yhtäkkiä suuren vesimassan. Se ei imeydy ihan hetkessä. Joka vuosi Saharassa hukkuu useita ihmisiä ja karjaa vadien äkkitulvimisen takia, minkä ymmärrän nyt oikein hyvin. Vadiin voi ilmestyä rankkasateiden ansiosta yhtäkkiä metri tai kaksikin vettä, joka pahimmassa tapauksessa virtaa voimakkaasti vieden uimataidottoman paimentolaisen mennessään. Siksi vadissa ei ikinä saisi ainakaan nukkua.

Vadit eivät ole riittäneet, vaan vettä on kaikkialla.

Matkalla Aradasta Biltineen. Alla Toyota Landcruiser, ei moottorivene.

Näkymää toiseen suuntaan.

Tulva on vaatinut ensimmäisen uhrin: tynnyrilastissa ollut Toyota Hilux on jäänyt jumiin!

Sahara on muuttunut järveksi ja vienyt tien mennessään.

Kovaa virtausta pääsin hämmästelemään, kun ylitimme Aradan ja Biltinen välillä kymmenisen tällaista yli äyräidensä tulvinutta vadia. Tie oli huuhtoutunut tai huuhtoutumassa monesta kohdasta kovan virran takia. Vedessä oli ajettava varovaisesti ja koetettava pysyä kuvitellulla väylällä. Tiellä oli paljon muutakin liikennettä ja ainakin moottoripyöräilijät katsoivat parhaaksi taluttaa pyörät yli jopa sadan metrin levyiseksi paisuneen vesialueen poikki. Yksi motoristi onnistui kaatamaan ajopelinsä eräässä ylityksessä. Öljytynnyrilastissa ollut Toyota Hilux taas oli jumittunut peräpäästään tulvan aiheuttamaan syvään kuoppaan tiessä. Yritimme kiskoa lava-autoa omalla Landcruiserillamme tuloksetta.

Vaativin tehtävä oli parin kilometrin laajuisen vesialueen ylitys. Edellämme kulki kuorma-auto, jonka katolla matkustaneet nuorukaiset oli pantu ylittämään vesistöä kävellen. Ali kutsui miehet automme katolle, ettei heidän tarvitsisi kahlata puolen metrin syvyisessä vedessä. Oma Toyota Landcruiserimme selviytyi lainehtivan Saharan ylityksestä leikiten. Mietin, että olisi ollut upeaa päästä soutuveneilemään Saharaan.

Wadi Firan alueen pääkaupungissa Biltinessä on ison kaupungin tuntua, vaikka siellä on ilmeisesti asukkaita vain reilut 10 000. Biltinessäkin oli satanut, kun kaasuttelimme sen keskustan poikki. Kadut olivat mutaisia. Keskustassa on pari moskeijaa, koulu, postitoimisto ja Tšadin armeijan tukikohta. Ostimme Biltinen torilta mangoja jälkiruoaksi lounaalle. Biltinen jälkeen maisema alkoi kuivahtaa; ilmeisesti aurinko oli alkanut tehdä tehtäväänsä ja toisaalta maakin oli ehkä jo ehtinyt imeä jotain. Tai sitten sateet olivat runnelleet vain Aradan ja Biltinen väliä.

Biltinen moskeija.

Biltinen pääkatu. Täälläkin on satanut.

Kaunis talo Biltinessä.

Biltinen kaduilla sotkisi nyt vain kenkänsä upottavaan mutaan.

Jo aiemmin, Kalaitissa tein huomion, että tšadilaisten kolmipyöräisten koppimopotaksien kuljettajat ovat koristelleet takalasinsa 90-prosenttisesti valkoisten pikkutyttöjen kuvilla. Tässä esimerkki Biltinestä.

Nautimme lounaan tyhjän vadin penkereellä hieman ennen Abéchén kaupunkia. Ihmiset olivat ympärillämme ja kaikkialla maataloustöidensä parissa; kun kerran sataa, on pantava töpinäksi ja istutettava maissit, maniokit ja muut. Tšadin itäosissa kylvökausi on siis kesällä, ehkä kesä-heinäkuusta lähtien. Ousmane kiikutti täytetyn patonginpalasen lehmiä lähellä paimentaneelle nuorelle naiselle, jonka selässä keikkui sylivauva. Ruokaa syödessämme Ali oli saanut puhelun. Hänen Abéchéssa asuva setänsä oli kuollut ja hautajaiset olisivat tänään. Muslimit hautaavat läheisensä nopealla aikataululla. Olimme vain muutamien kymmenien kilometrien päässä tuosta kaupungista ja mietin jo, tulisiko tästä nyt vielä hautajaisreissukin. Ei tullut.

Ajelimme kumpuilevaa maastoa pitkin Abéchén laitamille, jossa oli tämän matkan vasta toinen tiesulku, poliisin pitämä tarkastuspiste. Poliisi piti silmällä keitä Abéchéen saapui pohjoisen suunnasta. Tarkastuspisteelle oli pitkähkö jono, jonka Ali päätti ohittaa käyttäen etupenkillä istuvaa valkoista miestä valttinaan. Poliisille Ali selvitti meidän olevan tulossa Saharasta ja että matkan tarkoitus olisi ”turismi”. Poliisi oli ystävällinen etuilustamme huolimatta ja turismi oli hyvä syy saapua Abéchéen, totesi herra konstaapeli. Minun ei tarvinnut esittää passia, liikkumislupaani eikä edes nousta autosta. Ali kiitti poliisisetää hyvästä yhteistyöstä. Sitten kaasuttelimme kohti Abéchéa, Ouaddaïn alueen hallinnollista pääkaupunkia ja samalla Tšadin neljänneksi suurinta kaupunkia. Asukkaita paikkakunnalla on hieman vajaa 80 000 eli noin Joensuun verran.

Maisemaa Biltinen eteläpuolelta matkalla kohti Abéchéa.

Paimentolaistyttö paimentamassa lampaita.

Vähän Abéchén pohjoispuolella maisema vihertaa jo kovasti.

Abéchéen saavutaan pohjoisen suunnasta kuin takaovesta. Kaupunki alkaa tästä ja ilma on sakeana heinäsirkoista.

Abéchélaiset kulkevat paikasta toiseen keltaisilla tuktuk-takseilla.

Alun perin meidän oli tarkoitus yöpyä kaupungissa ihan hotellissa, Pension de Césarissa, mutta koska olimme aikataulusta niin paljon myöhässä, ajaisimme vain ohi. Yö vaatimattomassa Pension de Césarissa maksaa 25 000 frangia (n. 38 euroa). Abéché on Tšadin tuktuk-pääkaupunki, sillä täällä on valtava määrä holtittomasti kurvailevia keltaisia kolmipyöräisiä koppimopotakseja. Kaupungin kuoppaiset kadut eivät ole maailman paras ympäristö moisille ajopeleille. Ali kertoi, että Abéchéssa olisi ehdottomasti pidettävä todella matalaa profiilia valokuvauksen suhteen. Siis vaikkei valokuvaus kiellettyä Tšadissa ollut edelleenkään. Ensinnäkin: Abéché on itäisessä Tšadissa, Sudaniin kuuluvan Darfurin alueen läheisyydessä ja kaupungin liepeillä on suuria darfurilaisten pakolaisleirejä. Rajalle on vain 150 kilometriä. Toiseksi: Abéchésta on aiemminkin lähdetty vallankaappausta yrittämään. En haluaisi leimautua kapinallisryhmän jäseneksi, Wagner-palkkasotilaaksi tai vakoilijaksi kuvia ottamalla. Siitä huolimatta pyysin, että Ali näyttäisi minulle paikan, jossa vierekkäin seisovat kaupungin uusi ja vanha moskeija. Niinpä pian ajoimme tuon paikan ohi ja onneksi moskeijoiden edessä ei ollut ihmisiä. Otin kuvan pitämällä kameraa mahdollisimman alhaalla. Jos Pariisissa pitää nähdä Eiffelin torni, on Abéchén ikoninen nähtävyys vierekkäin seisovat punatiilinen vanha moskeija ja valkea uusi moskeija! Kuvaukseen lisämausteen antoi moskeijoita vastapäätä sijaitseva suuri tšadilais-sudanilainen sotilastukikohta. Täällä on siis myös naapurimaa Sudanin sotilaita. Vuosina 2007–2010 Abéchéssa (ja etelämpänä Goz Beïdassa) oli myös suomalaisia sotilaita YK:n johtamassa rauhanturvaoperaatiossa, jossa tarkoituksena oli suojella Darfurista rajan tälle puolelle paenneita.

Abéchén pääkatu on pitkä ja leveä ”bulevardi”, jossa voi ajaa kahta kaistaa molempiin suuntiin. Samaa tietä ajetaan myös ulos kaupungista ja kohti N’Djamenaa. Pysähdyimme kaupungin laitamilla pesemään tuulilasia, sillä ilma oli sakeana heinäsirkoista. Kohdassa, johon pysähdyimme, oli pieni kauppa ja kaupan edessä lapsia. Lapset olivat uteliaita valkoisesta muukalaisesta, mutta astuttuani ulos autosta, lapset juoksivat karkuun. Reaktio on yleinen kautta Tšadin. Täällä ei olla totuttu valkoisiin. En itse asiassa ollut nähnyt toista valkoista sitten N’Djamenan, josta lähdimme 15 vuorokautta sitten. Libyalaisia en laske valkoisiksi, vaikka arabeina melko vaaleaihoisia ovatkin. Tuulilasinpesu-urakka oli turhaa työtä, sillä heinäsirkkoja kopsahteli ikkunaan sitä tahtia, ettei Ali nähnyt eteensä ja oli taas pysähdyttävä pesemään. Tuulilasiin hajoava tšadilainen heinäsirkka jättää suuren valkean läiskän, joita ei oikein tuulilasinpyyhkijöilläkään saanut irti. Ne vain levittivät töhnää ympäriinsä. Heinäsirkkakanta oli päässyt räjähtämään sadekauden myötä. Toivottavasti tšadilaisten sadot onnistuvat.

Abéchén tärkein nähtävyys: vanha ja uusi moskeija.

Uuden moskeijan minareetti ja puheaikamyyjän kioski.

Abéchén talot eivät varmaan kestä kovin pitkäaikaista sadetta.

Abéchén pääkatu on päällystetty ja kaksikaistainen kumpaankin suuntaan.

Tšadin tiet ovat surkeita, mutta Abéchésta kohti pääkaupunkia on rakennettu pääosin ensiluokkaisessa kunnossa oleva valtatie. Kahden viikon röykytyksen päätteeksi teki hyvää olla päällystetyllä tiellä, jolla sai ajaa 120 km/h. Muuta liikennettä oli maltillisesti. Abéchésta N’Djamenaan ajavat linja-autot painelivat vielä kovempaa kyytiä ja ohittivat meidät järjestään. Välimatka on aika lailla tasan 900 kilometriä, jonka bussit taittavat 13 tunnissa yhdellä kuskilla. Tämä muuttuu syksyn 2022 aikana, kun linja-autot eivät enää saa ajaa yöaikaan. Mekään emme olleet aikeissa taittaa matkaa yhdeltä istumalta, vaan viettää vielä kaksi telttayötä maastossa.

Ali kiidätti Landcruiserimme Oum Hadjerin kaupunkiin asti. Sinne oli Abéchéstä 150 kilometrin matka. Ohitimme kaupungin ja aloimme etsiä yöpymispaikkaa. Päätimme leiriytyä muutaman kilometrin päähän Oum Hadjerista etelään, Am Diofourin kylän kupeeseen. Tšadissa saa leiriytyä melkein minne tahansa ja nyt leiripaikaksi valikoitui pellonreuna melko lähellä valtatietä. Sammakoiden kurnutus oli äänekästä, mutta hyttysiä ei vielä ollut, sillä sateet olivat vasta alkaneet näillä seuduilla. Meillä olisi ensimmäistä kertaa nettiyhteyskin puhelimessa yöpyessämme. Paikalla hääräili paikallinen maajussi, jolle saapumisemme oli maailman luonnollisin asia. Ei mitään ongelmia. Auringon painutta mailleen alkoi sakaali kierrellä leiriämme. Ali tokaisi sen nähtyään naama virneessä ”très dangereux, let’s go!” Sakaali oli suurempi kuin lajitoverinsa Ouniangan järvillä Saharan sydämessä, mutta ei se ihmisen kimppuun hyökkäisi. Kunhan havitteli jotain suuhunpantavaa.

Sadekauden aikana eläimillä on runsaasti ruokaa, kun luonto on herännyt.

Disko sijaitsee Abéchén ja Oum Hadjerin kaupungin välillä. Huomaa tien erinomainen kunto.

Ongelmat tulivat vasta yöllä rajuilman muodossa. Ali oli ollut varma, ettei tänä yönä sataisi. Minä taas olin varma, että sataisi, koska olimme tarpeeksi etelässä ja sadekaudella sadetta tulee kyllä päivittäin. Ja niin tuli: yöllä yhdeltä heräsin valtavaan tuulenpuuskaan ja luulin tuulen painavan telttani kasaan. En esimerkiksi epäillyt, että se sakaali olisi puhkumassa ja puhaltamassa majaani nurin. Samassa alkoi sade, joka tuli vaakatasossa ja iloisesti läpi telttani suojakankaista. Italialainen teltta ei ole tšadilaisen sadekauden kestävä. Vettä tuli parinkymmenen minuutin ajan kuin saavista ja patjani oli hetkessä läpimärkä. Kyykin teltassani hytisten ja matkatavaroita samalla suojellen, sillä vettä alkoi olla hieman myös teltan lattialla. Kosketin teltan alareunaa ja totesin olevani keskellä järveä. Onneksi vesi pysyi pääosin ulkopuolella. Sade tuli runsaan ukkosen saattelemana ja ensimmäistä kertaa vähän pelotti, että iskeekö salama myös telttaani. Sateen vähän tauottua kannoin kamani ja itseni sisään autoon, jossa Ousmane jo nukkui. Nukuin autossa pari tuntia. Aamuneljältä sade vihdoin laantui.

Näissä sateissa ei sinänsä ole mitään uutta ja erikoista. Niitä on ollut aina ja ne mahdollistavat elämän Sahelin alueella. Sateet ovat voimistuneet 1990-luvulta lähtien ja vaikuttavat vuosittain kielteisesti jopa satojentuhansien tšadilaisten elämään, sillä ne aiheuttavat kuivaan maaperään osuessaan tulvia. Tulvat taas tuhoavat ihmisten koteja, satoja ja hukuttavat karjaa. En olisi arvannut kokemieni rankkasateiden olleen alkutahteja Tšadin rankimmille sateille 30 vuoteen; heinäkuun lopulta elokuun 2022 loppuun mennessä tulvìsta on kärsinyt yli 0,4 miljoonaa tšadilaista. N’Djamenassa tuhansia ihmisiä on joutunut jättämään kotinsa tulvimisen takia ja pääkaupungissa on kuljettu veneillä kaupungin oltua veden vallassa.

Ajo Kalaitiin ja sen ohi

13.7.2022

Nukuin kuin tukki, vaikka ympärillä raivosi öinen hiekkamyrsky. Vain kerran raotin vähäsen teltan vetoketjua ja kurkistin ulos. Juuri silloin yksi roskapusseistamme karkasi tuulen viemänä aavikolle. En sännännyt perään pimeään Saharaan. Telttani sen sijaan kesti riepotuksen. Olimme leiriytyneet yöksi paikkaan, joka oli hehtaarien laajuinen tasainen hiekkakenttä vailla mitään pensaita tai edes heinätupsuja. Kauempana kohosivat dyynit ja kukkulat. Ehkä kilometrin päähän meistä oli leiriytynyt toinenkin retkue matkalla Kalaitiin. Pitkien etäisyyksien Tšadissa ihmiset joutuvat toisinaan viettämään yön hiekalla kylästä toiseen matkustaessaan. Esimerkiksi pohjoisen Ounianga Kébiristä ei aja päivässä Kalaitiin. Etäisyys on noin 500 kilometriä. Jatkoimme matkaa poikkeuksellisesti jo kuudelta, sillä meillä oli kirittävää, että ehtisimme pääkaupunkiin N’Djamenaan lauantaiksi. Sen olin asettanut ehdottomaksi deadlineksi, vaikkei lentoni vielä lauantaina lähtisikään. Olin varautumassa uuteenkin katastrofiin, edellisten päivien kaltaiseen haaksirikkoutumiseen keskelle kuuminta Saharaa.

Näkymä aamulla.

Kahden ajoneuvon kohtaaminen Ouninga Kébirin ja Kalaitin välisellä tiellä on harvinainen tapahtuma.

Tänä aamuna taivas oli pilvessä.

Matka kulki pääasiassa tasaista hiekka-aavikkoa pitkin, jota rikkoivat satunnaiset dyynit ja kivikoiden ylitykset. Välillä jommallakummalla tai molemmilla puolilla kohosi yksittäisiä korkeita hiekkakivimuodostumia. Ehkä tuntia ennen Kalaitiin saapumista alkoi satunnainen asutus. Siellä täällä oli alkeellisia palmunlehvistä kyhättyjä majoja, joissa seudun harvat asukkaat asuivat. Majojen edessä leikki pieniä lapsia.

Aavikolla edellispäivänä vaihdettu taka-akseli kesti Kalaitiin saakka, jonne saavuimme viiden tunnin röykytyksen päätteeksi. Yhteensä auton hajoamispaikalta tänne oli noin seitsemän tunnin matka, jonka kuskini Ali oli nyt tehnyt kolmeen otteeseen parin päivän sisällä. Koska olimme jo menomatkalla näyttäneet naamaamme kaupungin poliisiasemalla, ei sellaiseen olisi enää tarvetta. Olisin vapaa kulkemaan jo kaksi viikkoa sitten tutuksi tulleen Kalaitin kaduilla. Tai viettämään päivän autokorjaamon liepeillä! En tiennyt taka-akselin olleen Landcruiserimme pohjassa vain väliaikaisesti. Se tuli selväksi, kun ajoimme autokorjaamon pihaan ja laina-akselia lähdettiin irrottamaan. Oma taka-akselimme pantaisiin samalla kuntoon ja takaisin auton alle. Ennakoin jälleen pitkää odottelua. Tavallisesti autokorjaamoilla tuntui vierähtävän aina neljä tuntia.

Minä ja Ousmane lähdimme odotellessamme ostoksille. Piti saada lisää ruokaa, sillä se oli käymässä vähiin kokemiemme odottamattomien tapahtumien takia. Ja oli ne kaksi mekaanikkoakin pitänyt ruokkia edellispäivänä ja vielä tänä aamunakin. Ousmane osti tomaattia, sipulia, vuohenlihaa, jauhoja ja jälkiruoaksi hedelmäsäilykkeen. Jälkiruoaksi saisin siis hedelmäsalaattia. Tuoreita hedelmiä oli niukasti saatavilla tässä osassa Saharaa, jonne sadekausi oli vihdoin kapuamassa; taivas oli synkkä ja kaupungin hiekkaisilla kaduilla kävellessämme sain pisaroita kasvoilleni. Pisarointi oli niin vähäistä, että melkein pisti vihaksi. Olisin toivonut rankkasadetta, sellaista vesikaaosta, että olisimme saaneet kahlata kaduilla! Samalla mietin, että olisipa tämä pilvisyys osunut kohdallemme edellispäivinä siellä automme hajoamispaikalla pohjoisessa. Kalait on selkeästi Saharassa, mutta vastaanottaa enemmän sadetta kuin esimerkiksi Ouniangan järvet pohjoisessa (n. 2 mm vuodessa).

Taivas alkaa seljetä matkalla Kalaitiin.

Autokorjaamo Kalaitissa.

Kalaitissa sähköjohdot on vedetty kätevästi kaduille.

Näin kadulla mehubaarin, jonne tahdoin mennä juhlimaan selviytymistämme. Mehubaari käsitti tiskin, jolla oli yksi tehosekoitin, puukko sekä mangoja ja banaaneja. Asiakkaat istuivat matolla kadunvarressa. Nyt asiakkaita oli vain minä ja Ousmane. Tilasin mangomehun ilman jäätä ja ilman sokeria. Tilaus oli omituinen, sillä ilma oli kuumankostea ja toiseksi, Saharan kansa rakastaa liian makeita asioita. Kuten makeaa teetä. Tehosekoitin saatiin käyntiin tekemällä äärimmäisen vaarallisennäköisiä sähköliitoksia kadulla risteileviin sähköjohtoihin. Kehitysmaiden sähköviritelmät ovat tavallisesti karmeita kasoja johtoja sähkötolppien ympärillä. Kalaitissa näin ei ole, vaan täällä vannotaan pinta-asennuksen nimeen:  sähköjohdot kulkevat hiekkaisten katujen poikki ja niitä pitkin puodista ja putiikista toiseen. Autot ja tuktukit ajavat niiden yli ja luultavasti myös joku ihminen on joskus saattanut kompastua johtoon. Mangomehu kuitenkin valmistui turvallisesti ja maistui taivaalliselta. Se maksoi 500 frangia (n. 0,76 euroa).

Kävimme syömässä vuohenliha-aterian keskustan pääkadun kuppilassa. Naisia ei ollut paikalla töissä, eikä ruokailemassa. Palailimme takaisin autokorjaamolle, jossa töitä paiskittiin taka-akselimme parissa. Tuttuun tšadilaiseen tyyliin korjaus tapahtuu kyykkyasennossa hiekalla ilman rasvamonttua tai muuta länsimaista hapatusta. Eli siinä kohdassa, mihin kuljettaja on auton pysäyttänyt. Täällä tunkkauksen apuna ei tarvita kiviä, mutta jotain aiemmista remonteista irronneita autonosia kyllä. Kaikki jää niille sijoilleen, minkä vuoksi korjaamon piha oli täynnä erilaista rautaromua ja ruuveja. Paikkakunnan kumikorjaamo lienee yhteistyössä Kalaitin autokorjaamojen kanssa. Ensin pannaan auto kuntoon ja sitten korjaamon pihassa hajonnut rengas! Meillä ei rengas hajonnut sentään.

Yleinen näky muslimimaissa: kaksi miestä kulkee kadulla käsi kädessä. Tässä tapauksessa miehet eivät ole pariskunta, vaan parhaat kaverukset.

Parikymmensenttinen tšadilaispuukko koristaa jokaisen Saharan miehen käsivartta.

Kalaitin eteläpuolellakin on katsottu järkeväksi asentaa tienvarsille liikennemerkkejä.

Korjausta odotellessa paikalle asteli vanha herrasmies valkoisessa kaavussa ja muovipussi kädessä. Mies oli hoksannut minun juovan Coca Colaa ja tuli pyytämään hörppyä itselleen. Onneksi hän sattui esittelemään pussissa olleita upeita käsintaottuja miekkoja. Tšadissa valmistettuja uniikkeja sellaisia. Miekkojen suojana oli koristeellinen ja värikäs nahasta tehty tuppi. Juuri tällainen miekka on liki jokaisen miehen käsivarteen kiinnitettynä Tšadin Saharassa. Se on ennen kaikkea koriste, osa asua, mutta sen perimmäinen tarkoitus on puolustautuminen. Yöksi sen voi laittaa tyynyn viereen, kertoi Ousmane. Olin halunnut ostaa moisen miekan, mutta en ollut nähnyt niitä missään. Nyt sellainen tuotiin eteeni ja aloitin tinkauksen. Ousmane käänsi ranskankieliset numerot arabiaksi, koska kauppias ei ranskaa ymmärtänyt. Sovimme hinnaksi 8 000 frangia (n. 12,2 euroa), mutta koska miehellä ei tietenkään ollut vaihtorahaa, annoin kokonaisen kymppitonnin (n. 15 euroa). Vaihtorahan sijasta sain vuolaat kiitokset ja kuulin moneen kertaan Jumalan olevan suuri.

Matka jatkui neljän tienoilla iltapäivällä. Taas piskotteli, kun ajoimme ulos kaupungista. Kasvillisuuden määrä lisääntyi vähä vähältä ja pian Sahara loppuisi kokonaan. Edessämme oli viimeinen yö Saharassa. Minä nukuin uusi miekka tyynyn vieressä ja yöllä pieni sadekuuro kulki ylitsemme.

Kun auto hajoaa Saharassa

9.–12.7.2022

Saharan yöt voivat olla viileitä myös heinäkuussa, sen osoitti edellisyö. Olimme viettäneet sen laaksossa, jonne öinen aavikkotuuli pääsi puhaltamaan viileää ilmaa. Ilma oli jopa niin viileää, että minun oli puettava keskellä yötä t-paita ylleni. Aamulla Ali ja Ousmane totesivat yön olleen vilpoinen. Millaisiakohan yöt ovat täällä, kun on talvi ja on oikeasti kylmä. Silloin saattaa tarvita makuupussiakin. Kapusin laaksoa reunustavan mäennyppylän rinteelle, etsin sopivan suojaavan kalliopaaden ja aloin peseytyä. Aurinko lämmitti mukavasti. Söin aamupalan ja pian olimme taas tien päällä. Tarkoituksenamme oli ajaa lähelle Kalaitin kaupunkia.

Taitoimme matkaa halki hiekkaerämaan, jossa välillä näköpiirissä oli dyynejä, toisinaan taas silkkaa tasaista aavikkoa, jota rikkoivat siellä täällä kohoavat kukkulat ja vähintäänkin tummanpuhuva kivikko. Jossain vaiheessa olimme kääntyneet Ounianga Kébiristä Faya-Largeaun keitaalle johtavalta tieuralta Kalaitiin vievälle uralle. Tie Kalaitiin on vähän liikennöity, emmekä nähteet ainuttakaan ajoneuvoa aamun aikana. Paitsi yhden: tien varressa oli hylätty sotilasajoneuvo, jonka hiekka oli osittain syönyt.

Tie Kalaitiin jossain päin pohjoista Tšadia.

Horisontissa häämöttävät dyynit.

Tšadilaisia ”aavikkokanoja”, oikeasti ehkä kruunuhietakyyhkyjä.

Kruunuhietakyyhkyn poikanen, ehkä.

Jos liikennettä oli olemattomasti, oli myös muuta elämää rajoitetusti. Näin joitain kameleita ja sitten yhtäkkiä ison parven tietä ylittämässä olevia lintuja, jotka nimesin aavikkokanoiksi. Oikeasti ne ovat hietakyyhkyjä, tarkemmin ehkä kruunuhietakyyhkyjä. Tutkimuksen mukaan kruunuhietakyyhky käy aamuisin juomapaikoilla, joten linnut olivat varmaan menossa tai tulossa juomaan. En kyllä ymmärrä, mistä nämä kaikkein kuivimpiin ja kuumimpiin Saharan osiin tottuneet linnut löytävät täältä juotavaa. Toisaalta ne ovat tottuneet suurten munuaistensa ansiosta juomaan jopa suolavettä. Kruunuhietakyyhky pesii huhtikuusta syyskuuhun, joten mukana linnuilla oli paljon poikasia, joista yhden Ali kiikutti juoksujalkaa lähemmäs aikuisia yksilöitä. Se oli jäänyt vähän jälkeen. Nämä linnut eivät ihmisten lähestyessä lehahtaneet lentoon, vaan painelivat karkuun ihan maata pitkin! Matka jatkui meilläkin.

Allamme oli Toyota Landcruiser, Japanin lahja Saharan ihmisille. Auto on suunniteltu rankkoihin ääriolosuhteisiin, mistä Tšadin Sahara on malliesimerkki. Täkäläiset tiet ovat mitä ovat ja kuumuus on äärimmäistä. Aiemmin taisin todeta, että Suomea ja Tšadia yhdistää vain pieni väestö ja alhainen väestöntiheys. Unohdin tietysti, että Suomea ja Tšadia yhdistää myös Toyota, kummankin maan yleisin automerkki. Se on jopa niin yleinen, että N’Djamenan ulkopuolella olin nähnyt pelkästään Toyota-merkkisiä autoja. Jokainen kyläseppä osaa panna Toyotan kuntoon, jos se nyt kuitenkin hajoaa. Oma Landcruiserimme oli kuljettanut meitä mallikelpoisesti jo yhdeksän päivän ajan paria rengasrikkoa lukuun ottamatta, mutta se nyt ei ole autovalmistajan vika. Aamupäivällä noin kello 11 pahin sitten tapahtui ja Toyota hajosi. Ali alkoi haistella savunhajua, pysäytti auton ja sitten olimmekin tyhjentämässä yhtä vesikanisteria oikeanpuoleisen takarenkaan ympärille. Muutama metri vielä ja olisimme katselleet keskellä Saharaa, kun automme palaa. Iloisesti se olisi palanutkin, kun autossa oli normaalia suurempi polttoainetankki, joka oli täytetty edellispäivänä Ounianga Kébirissä.

Dyynejä Pohjois-Tšadissa keskisessä Saharassa.

Kukkuloita matkalla Kalaitiin.

Näin käy matkalla Ounianga Kébiristä Kalaitiin: matkalle hajonnut sotilasajoneuvo, ehkä TšadinLibyan konfliktista vuosien 19781987 väliseltä ajalta.

Maisema on käsittämättömän karu, enkä olisi toivonut haaksirikkoutuvani tällaiseen ympäristöön.

Kuljettajani Ali on rattimies ja ymmärtää Toyotan päälle jonkin verran, mutta nyt ongelma oli sitä mittaluokkaa, ettei autoa tässä kohdassa omin avuin korjattaisi. Kyseessä oli vika taka-akselissa; jokin osa sen oikealla puolella oli murtunut. Minä ja Ousmane ymmärrämme autoista tasan sen verran, että osaisimme renkaan vaihtaa, joten olimme hyödyttömiä. Mutta huoli pois, olihan meillä satelliittipuhelin! Olin vieläpä varmistanut asian lähtöaamuna pääkaupungissa Eyte’ Voyagesin italialaiselta pomolta, Adolfolta, joka oli tullut meitä saattelemaan. Ali kaivoi Thuraya-merkkisen satelliittipuhelimen pussista ja yritti soittaa Adolfolle N’Djamenaan. Kävi ilmi, että puhelimen simkortissa ei ollut puheaikaa ja että ainoastaan hätäpuhelut olisivat mahdollisia. Matkatoimiston moka on katastrofaalinen ja olisi voinut johtaa meidän janokuolemaan, jos auto olisi päättänyt hajota jo esimerkiksi matkalla Demin keitaalle. Siellä emme olleet nähneet auton autoa 1,5 vuorokauteen. Meidät olisi hyvällä tuurilla löytänyt ohi kulkeva auto, kuorma-auto tai kamelikaravaani. Huonolla tuurilla olisimme kuolleet ja hautautuneet vähitellen osaksi dyynejä. En kysynyt asiasta jälkikäteen, mutta haluan uskoa, että miehet olisivat sielläkin tienneet jonkun keitaan, jonne yrittää kävellen. Nyt tilanne ei ollut hengenvaarallinen, sillä olimme selkeän tieuran varrella. Joku kyllä ajaisi ennemmin tai myöhemmin ohitse. Hätäpuhelua tilanne ei miesten mukaan missään nimessä vaatinut, sillä eihän meillä ollut hätää. Satelliittipuhelimen ainoa ”hyöty” oli se, että nyt tiesimme olevamme 408,2 metrin korkeudessa merenpinnasta!

Ousmane ryhtyi valmistamaan lounasta, sillä olihan kuitenkin lounasaika. Minä ja Ali kiipesimme hieman ylemmäksi ja kokeilimme asettaa satelliittipuhelimeen vuorollaan kaikki hallussamme olleet simkortit. Niitä minulle olikin kertynyt huhtikuusta lähtien aikamoinen kasa. Tšadilainen Airtelin simkortti ei löytänyt signaalia, eikä sitä tehnyt kongolainen Airtel, Keski-Afrikan tasavallan Telecel tai Orange, eikä edes Togon Togocel Beninin Moov Africasta puhumattakaan. Beniniläinen Moov Africa oli kyllä toiminut N’Djamenassa. Huvikseni työnsin myös suomalaisen Telian kortin satelliittipuhelimeen, vaikka Telia on melkoisen hyödytön Afrikassa nykyään. Eihän se ollut toiminut edes pääkaupungissa. Olimme huonoimmassa mahdollisessa paikassa, sillä jokaiseen lähimpään kaupunkiin oli tuhottoman pitkä matka, eikä kyliäkään ollut lähimailla. Ounianga Kébir oli noin 150 kilometrin päässä pohjoisessa, lännen Faya-Largeauun ja idän Fadaan oli noin 200 kilometriä. Kalait oli noin 300 kilometrin päässä etelässä. Hetken verran Ali oli jo yrittämässä autolla Faya-Largeauun johtavalle tielle, siis takaisin tulosuuntaamme. Siellä olisi enemmän liikennettä ja sitä myöten apua. Sitten mies tuli siihen lopputulokseen, että ei autolla kyllä voisi ajaa metriäkään. Rikki mikä rikki.

Automme hajosi. Satelliittipuhelimessa ei ollut puheaikaa.

Thuraya-merkkinen satelliittipuhelin. Satelliittipuhelimien kanssa oli oltava varovainen ja pidettävä se piilossa, kun vieraita autokuntia (ja etenkin sotilaita) saapui paikalle. Satelliittipuhelin on laillinen kapistus Tšadissa, mutta saattaa silti johtaa epäilyihin esimerkiksi kapinallisryhmiin kuulumisesta tai palkkasotilaspuuhista.

Eikä tässä vielä kaikki. Kun satelliittipuhelin oli osoittautunut hyödyttömäksi, ryhdyimme aterioimaan sisällä autossa ja miettimään seuraavaa liikettä. Ulkona ei tehnyt mieli syödä, sillä varjoa ei ollut missään. Ali kertoi muslimien viettävän tänään, 9. heinäkuuta, tabaski-nimistä juhlaa. Tabaski (myös nimellä Id al-Adha) on islamilaisen maailman tärkeimpiä juhlia, jolloin ihmiset käyvät moskeijassa, kokoontuvat yhteen ja ennen kaikkea syövät isolla porukalla vuohenlihaa. Vuohia uhrataan kautta Saharan ja Sahelin näihin aikoihin valtavia määriä. Suomen teillä on joulupäivänä rauhallista ja niin olisi tänään Tšadinkin teillä. Ali ei uskaltanut veikata, ajaisiko ohitsemme tämän päivän aikana välttämättä yhtään autoa. Huomenna sellainen tulisi takuuvarmasti, koska tabaski olisi taputeltu. Miehet ottivat päiväunet, koska oikein muutakaan ei voinut. Minä keskityin tuijottamaan tietä ja toivoin, että joku tulisi. Aivan sama, mistä suunnasta. Kukaan ei kuitenkaan tullut. Kaikki olivat kotona syömässä vuohta.

Iltapäivällä Ali ja Ousmane suunnittelivat epätoivoiselta kuulostavaa pelastautumissuunnitelmaa: aamunkoitteessa Ali pakkaisi reppuunsa taateleita, keksejä ja vettä ja lähtisi taivaltamaan halki autiomaan Ouadi Doumin pikkukylään, jonka miehet tiesivät sijaitsevan ehkä noin 30 kilometrin päässä automme hajoamispaikalta luoteeseen. Ouadi Doumissa oli Tšadin–Libyan konfliktin aikana libyalaisten lentotukikohta, jonka Ranskan ilmavoimat tuhosi ilmaiskuin helmikuussa 1986. Alin ja Ousmanen mukaan Ouadi Doum on kuitenkin edelleenkin asuttu kyläpahanen, josta voisi saada moottoripyöräkyydin Ounianga Kébiriin. Kun päivä alkoi kääntyä illaksi, käveli Ali pari kilometriä kohti Ouadi Doumia, ilmeisesti reittiä tarkastellen ja mahdollisia tielläliikkujia tähystäen. Mies oli poissa tunnin verran. Ketään ei ollut näkynyt.

Huonoin mahdollinen paikka rikkoa auto ajokelvottomaan kuntoon. Tästä kohdasta palasimme vielä parisen sataa metriä paluusuuntaan.

Kello 18, seitsemän tunnin odotuksen päätteeksi, auton valot viimein ilmestyivät horisonttiin. Olimme tohkeissamme. Annoin Alille taskulampun, että kuljettaja varmasti huomaisi meidät, sillä täällä edelleenkin kulki useita tieuria. Lähestyvän auton kuljettaja olisi voinut todella huonolla tuurilla valita myös reilun puolen kilometrin päässä kulkevan uran ja olisi sitten huomannut meidät vain taskulampun avulla. Pian paikalle sitten pysähtyi Toyota Hilux täydessä lastissa. Lastina oli parikymmentä nuortamiestä. Ousmane kertoi myöhemmin, että miehet olivat tulossa Tibestivuoristosta Tšadin pohjoisimmasta kolkasta. Nuorukaiset olivat päälle parikymppisiä kullankaivajia matkalla kotiseuduilleen. Kukaan ei ollut pohjoisesta, vaan joukossa oli miehiä esimerkiksi Moundoun kaupungista eteläisimmästä Tšadista. Tibestin alueelta, läheltä Libyan rajaa, löydettiin kultaa kymmenisen vuotta sitten ja nyt alueella on meneillään kultaryntäys. Köyhiä tšadilaismiehiä, kuten myös miehiä naapurimaista Sudania ja Mauritaniaa myöten työskentelee lukemattomilla laittomilla kultakaivoksilla alkeellisissa oloissa olemattomilla välineillä. Miehiä houkuttelee kaivoksille esimerkiksi mahdollisuus tienata rahat Euroopan-matkaa varten. Villin lännen meiningin tähden alueella on ollut viime aikoina väkivallantekoja; viimeksi toukokuussa 2022 kullankaivajien välillä syntyi kahakka, jossa kuoli noin 200 ja loukkaantui 500. Tässä kahakassa vastakkain kerrottiin olleen arabien ja tamojen. Tamat asuttavat Tšadin itäosia ja Sudanin länsiosia.

Lastina ollut miesporukka asettui makuuasentoon hiekalle kummallekin puolelle autoamme. Minua huvitti paikallisten tapa maata hiekassa myös mahallaan. Ilta pimentyi ja joka suunnasta pilkahteli palava tupakka. Hiluxin kuski oli niin ikään nuori, mutta poltteli ketjussa minkä ehti. Ikää miehellä ei ollut kovin paljon yli 15, mutta asiantuntemusta autoista sitäkin enemmän. Auton taka-akselin kimpussa töitä paiski seuraavan liki kolmen tunnin ajan tämä hyvin nuori kuski, hänen pikkuveljensä ja kymmenisen autonlavalta tullutta kullankaivajaa. Työkaluina käytettiin lekavasaraa ja talttapäistä ruuvimeisseliä. Osat lähtivät irti viimeistään, kun niihin ruiskutti vähän dieseliä. Tämä oli sitä kuuluisaa Saharan ystävällisyyttä ja pyyteetöntä auttamista. Kukaan ei rutissut matkan katkeamista keskelle-ei-mitään. Kaikki ymmärsivät sen, että joskus vastaava sattuisi omalle kohdalle. Miehet naputtelivat autoa iltayhdeksään asti, kunnes päätettiin ryhtyä nukkumaan. Hiluxin kuljettaja oli Alin tavoin tubuheimoa ja puhui gouranin kieltä. He olivat päättäneet, että aamunkoitteessa kello neljältä Ali hyppäisi Hiluxin kyytiin ja matkustaisi hakemaan apua Kalaitista. Minä pystytin teltan itselleni. Ali ja Ousmane nukkuivat omilla paksuilla matoillaan ulkosalla. Hiluxilla paikalle saapunut revohka yöpyi paljas hiekka makuualustanaan.

Aurinko aloittaa nousunsa ensimmäisenä aamuna auton hajoamispaikassa.

Pelastava Toyota Hilux on lähtenyt hajoamispaikalta kohti Kalaitia kuskini Ali mukanaan. Lavalla istuu parisenkymmentä kullankaivajamiestä.

Leirimme ensimmäisenä aamuna auton hajoamispaikassa. Leirin väkiluku on laskenut paria tuntia aiemmin kahteen.

Kuva todistaa, ettei meillä ollut juuri huolen häivää: lättyjä karhunvatukkahillolla aamupalaksi keskellä tietä keskellä Saharaa.

Aamuneljältä ei tapahtunut vielä mitään. Vasta paria minuuttia vaille viideltä kullankaivajaseurue ja Ali lähtivät matkaan. Onneksi Alille oli raivattu ohjaamosta tila, eikä hänen tarvinnut matkustaa kullankaivajien kanssa auton lavalla matkatavaroiden päällä. Olen kerran, Mauritaniassa, matkustanut Hiluxin lavalla, eikä se pidemmän päälle ole mielekäs matkustusmuoto. Ousmane arveli, että automme hajoamispaikalta olisi noin viiden tunnin ajo Kalaitiin ja että Ali saattaisi palata jo samana iltana. Meidän oli vain odotettava. Aluksi menimme takaisin nukkumaan ja kello seitsemän aikoihin olin nauttimassa kokkini paistamia lättyjä auton vieressä keskellä tietä. Se oli ainoa paikka, joka oli vielä varjossa. Olen ruokaillut lukuisia kertoja kadunvarsikahviloissa ja -ravintoloissa, mutta nyt olin omatoimisesti kantanut pöydän ihan keskelle tietä! Liikenteestä ei olisi haittaa, sillä olimmehan keskellä-ei-mitään. Ruokailun jälkeen harmittelin, että paikalla yöpynyt miesporukka oli jättänyt jälkeensä melkoisen määrän roskaa sardiinirasioista tupakka-askeihin. Keräilin niitä aikani kuluksi pois aavikolta.

Pian otin kameran ja vesipullon ja lähdin pienelle tutkimusmatkalle. Auto oli hajonnut melkoisen kurjaan paikkaan, sillä ensinnäkään kasvillisuutta ei juuri ollut ja toiseksi varjopaikkoja ei ollut missään. Seutu vaikutti kuolleelta. Hajoamispaikan pohjois-, länsi- ja eteläpuolella kohosi melko matala, puolikuun muotoon kaartunut mäki. Se nousi loivasti ja huippu oli täynnä mustaa ja ruskeaa kivikkoa. Huipulla kasvoi kaksi kitukasvuista puuta. Toinen oli saavuttanut jo 1,5 metrin korkeuden, toinen hädin tuskin 1,5 litran vesipullon korkeuden. Näkymä alas autolle oli jopa kaunis. Myös kauempana idässä, ehkä kahden kilometrin päässä nousi niin ikään kukkulajono. Satelliittikuvasta myöhemmin paikkaa tarkastelleena luulen auton hajonneen itse asiassa valtavan, useita kilometrejä pitkän ja parisen kilometriä leveän vadin, kuivuneen joenuoman, pohjalle.

Näkymä keskellä kuvaa olevalle autollemme hieman ylempää kukkulan laelta. Ei mikään paras paikka hajottaa autoa.

Kasvillisuus hajoamispaikalla oli vähäistä ja lähin puu kasvaa reilun 500 metrin päässä.

Näkymä kohti koillista sen samaisen puun juurelta. Automme oli hajonnut oikealla olevan laakson tai ison vadin pohjalle, mutta ei näy tässä kuvassa.

Kello kahdeksalta aurinko porottaa aivan liikaa, joten se pakotti minut palaamaan autolle. Levitimme maton auton viereen, siis keskelle tietä, missä varjoa riittäisi kello kymmeneen asti. Sitten olisi siirryttävä sisään autoon. Päivä tapettiin juttelemalla erilaisista asioista. Ousmane vaikutti sivistyneeltä mieheltä ja oli perillä maailman menosta. Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaankin juteltiin ja tein parhaani mustamaalatakseni Venäjän. Mies oli kovasti huolissaan sodan aiheuttamasta hintojen noususta ja toisaalta siitä, että onko ihmisillä kohta enää varaa matkustaa Tšadiin lomalle. Koronavirus oli jo verottanut kukkaroa, sillä matkailijoita ei ollut käynyt rajojen oltua pitkään täysin kiinni. Vertailimme paljon Suomea ja Tšadia ja opimme uutta toistemme maista. Tšad on erilaisten kielten ja heimojen mosaiikki, kun taas Suomessa on käytännössä vain suomalaisia. Kumpikin maa on turvallinen epämääräisistä naapurimaista huolimatta. Tšadilla sellaisia naapureita taitaa olla kaikki paitsi Kamerun. Paljon puhetta oli politiikastakin, sillä hiekkaerämaa keskellä Saharaa oli sopiva paikka sellaisesta keskusteluun. Kukaan ei ainakaan kuulisi. Tšadin sananvapaus on maailman pohjasakkaa, mutta hallinnon kritisoiminen on silti sallittua tietyissä rajoissa. Emme kritisoineet Tšadin hallitusta, vaan Ousmane kertoi erilaisista hankkeista, joita oli luvattu tai päätetty. Tšad yhdessä naapureidensa kanssa oli muun muassa sopinut junaradan rakentamisesta Kamerunin satamakaupungista Doualasta halki Tšadin aina Sudanin puolelle asti. Mitään ei vain ollut tapahtunut. Tšad on edelleen vailla raideliikennettä.

Ousmane nukkui päiväunet autossa, kun itse tuijotin horisonttiin. Tiesin, että Ali ei ennen auringonlaskua palaisi, mutta tuijotin kohti Kalaitia silti. Oikein muuta tekemistäkään ei ollut, koska olin jo selannut ja poistanut kamerasta huonot kuvatkin. Musiikkia ei viitsinyt kuunnella, kun säästelin puhelimen akkua. Ilma taas oli liian kuuma kävelyretkiin.

Näkymä pohjoisesta kohti etelää ja autoamme, joka näkyy pikkuisena mustana pisteenä keskellä oikealla.

Vihamielistä Saharan autiomaata hajoamispaikan liepeillä.

Toinen ilta automme hajoamispaikalla.

Lopulta aurinko armahti meidät laskeutumalla länteen, kukkuloiden taakse. Auringon laskettua Sahara muuttuu ihmiselämälle kelpaavaksi. Ousmane valmisti illalliseksi spagettia, mutta alkukeiton olimme yhteistuumin hylänneet. Nyt oli parasta säästellä vettä. Iltapesun saattoi tehdä kosteuspyyhkeillä ja Ousmane suoritti iltarukoiluun valmistavan jalkojen, käsien ja kasvojen pesun ilman vettä. Tšadilaisessa islamintulkinnassa rukoiluun ei vaadita välttämättä edes rukousmattoa ja vedenpuutteessa puhdistautuminen tapahtuu hieromalla vähän hiekkaa otsaan ja käsiin. Tämähän muistutti jo luterilaisuutta, sillä kaikki turha on karsittu ja keskitytään oleelliseen eli Jumalaan, eikä tämä patista helvettiin, jos et pesekään jalkojasi vedellä ennen rukoilua. Hienoa Tšadin muslimit!

Päivä oli kestänyt ikuisuuden ja nyt pääsin nukkumaan. Autoja oli päivän aikana ajanut ohi kourallinen, ehkä neljä kappaletta. Liikenne kulki paikan ohi joko varhain aamulla heti auringonnousun jälkeen tai illalla vähän ennen auringonlaskua tai sen jälkeen. Ali ei lopulta palannut saman päivän aikana. Uni oli katkonaista ja nousin moneen kertaan teltan katonrajaan kurkistamaan kohti Kalaitia, suuntaa, josta Alin pitäisi palata. Olin epätoivoinen, sillä unisena asioita ei ajattele selkeästi. Mietin, että tännekö matkani todellakin päättyy. Entä millaisen jäähyväisvideon tekisin kameraani, jos meidät janoon kuolleina täältä löydettäisiin. Ajatus oli täysin absurdi, sillä voisimme Ousmanen kanssa liftata mihin tahansa ohiajavaan puskataksiin eli Toyota Hiluxin lavalle ja matkata joko Kalaitiin tai takaisin Ounianga Kébiriin. Liikennettä oli todistettavasti. Viikatemies oli vielä hyvin kaukana.

Koitti toinen aamu tässä kuumassa pätsissä. Oli 11. heinäkuuta. Aamun aikana ohitsemme kaasutteli kolme autoa. Jokaisen Kalaitin suunnalta tulleen auton havaittuamme olimme toiveikkaita, mutta Alia ei kuulunut. Kaikki autot kyllä pysähtyvät kohdalle, se kuuluu etikettiin täällä päin. On varmistettava, että autokunnalla on kaikki hyvin. Meillä vielä oli, vaikka mieli oli maassa. Suurin syy alakuloon oli veden vähyys; pullovettä oli enää kolmisen litraa. Se ei riittäisi koko päiväksi minulle. Lisäksi oli Ounianga Kébiristä kanisteriin otettua vettä, kirkasta sentään. Sitä Ousmane joi. Kanisterissa oli jäljellä noin kymmenen litraa.

Aamupalan jälkeen olimme jälleen auton lännenpuoleisella sivulla varjossa armottomalta Saharan auringolta. Luin loppuun Juha Vakkurin kirjan Mustavalkoinen Afrikka: katsaus Etelä-Afrikan rotupolitiikkaan (1973). Nyt ymmärrän Etelä-Afrikkaa ja sikäläisen mustan väestön tuntoja paremmin. On heillä syytäkin olla edelleen katkeria.

Ousmane lepäilemässä minun suunnittelemassa katoksessa, edelleen keskellä tietä tietenkin. Päivä on 11. heinäkuuta ja mieli on veden vähyyden takia maassa.

Kello alkoi jälleen lähestyä kymmentä. Se tiesi siirtymistä auton sisätiloihin suojaan auringolta. Ryhdyin miettimään katoksen rakentamista ja olin jo lähdössä kaatamaan sitä 1,5-metristä puu-raasua kukkulan laelta lapion kanssa, mutta Ousmanen mukaan se oli huono ajatus. Sitten keksin kiinnittää telttani suojakankaan auton kattoon ja toisen pään sitoa jotenkin lapioon, joka edelleen sidottiin teltan naruilla painavaan varustelaatikkoon. Teltan suojakankaan yksi kulma laitettiin ihan vain kuskin ikkunan väliin. Nyt meillä oli suoja auringolta puoleenpäivään saakka. Minä mieluusti makoilin ulkona varjossa. Ousmane vetäytyi taas tunniksi autoon nukkumaan.

Kesällä Saharassa tarvitsee runsaasti vettä. Jos pysyimme liikkeessä eli auto kulki eteenpäin ja ilmavirta viilensi hieman, nestettä kului kolmesta neljään litraan päivässä. Nyt kun jouduimme olemaan paikallaan, vedenkulutus kasvoi. Tarvittiin ainakin viisi litraa. Huomasin, että ajatukset pyörivät pelkän veden ympärillä aamusta lähtien. Pelkäsin sitä hetkeä, kun joutuisin siirtymään Ouniangan keitailta pumpattuun veteen. Yritin säästellä pullovettä mahdollisimman pitkään ja toivoin Alin palaavan pian. Toivoin toki myös, että mies palaisi vettä mukanaan. Tiedostimme, että allamme oli valtava vesivaranto, ajalta jolloin Sahara oli vehreä elämää kuhiseva keidas. Ousmane kertoi, että siihen pääsisi käsiksi, jos viitsisi kaivaa noin 30 metrin kuopan. Me emme viitsineet.

Iltapäivällä olimme Ousmanen kanssa jälleen jo ulkona, kun varjo auton takana kasvoi. Keskustelu pyöri veden äärellä. Oli tehtävä päätöksiä ja me päätimme yksimielisesti hylätä auton seuraavana aamuna ja liftata ensimmäiseen ohi ajavaan autoon. Seuraavana päivänä vesi yksinkertaisesti loppuisi. Haaveilimme, miten seuraavana päivänä nauttisimme kylmää Coca Colaa Kalaitissa.

Kaivoimme vielä kerran satelliittipuhelimen esiin ja näppäilimme Tšadin hätänumeron. Nyt hätätilanteen kriteerit jo täyttyivät ja hätäpuhelunhan piti olla mahdollista. Vaan eipä ollut! Yritin yhteyttä myös Suomen hätäkeskukseen, koska muistin iltapäivälehdistä jutun, jossa Australian merialueelta oli soitettu Suomen hätänumeroon ja Suomesta edelleen Australian hätäkeskukseen. Olin lähes varma, että +358112 ei vastaisi, eikä vastannut. Eikä vastannut myöskään 911! Thurayallamme olisi voinut järjestää vaikka satelliittipuhelimenheiton mm-kisat täällä Tšadin takamailla. Joitain päiviä aiemmin olin todennut Tšadin eli Afrikan kuolleen sydämen olevan täynnä elämää, ihmisiä ja eläimiä. Tänään tässä auton hajoamispaikassa Afrikan kuollut sydän ei olisi voinut olla kuolleempi. Lämpötila oli noin +45°C, varjoa ei ollut ja kuuma ja navakka aavikkotuuli pöllytti hiekkaa kasvoillemme noin 12 tuntia päivässä. Auringonnoususta auringonlaskuun.

Ehkä tuntia ennen auringonlaskua pullovesi oli yhtä litran pulloa vaille loppu. Päätin säästää sen, jos saisin ripulin Ounianga Kébirin vedestä. Manasin mielessäni sitä, että minulla ei ollut vedenpuhdistustabletteja mukana. Ousmane keitti kanisterivettä litrakaupalla, jonka minä vielä suodatin t-paidan läpi. Vesi oli kirkasta, mutta joukossa kellui pieniä, ilmeisesti jonkun kasvin kappaleita. Ne jäivät paitaan. Itse vesi maistui jopa hyvältä. Jos sitä myytäisiin pullovetenä, en valittaisi, vaan ostaisin uudelleenkin. Se oli muinaista pohjavettä, Saharan uumenista pumpattua. Minulla oli pian nelisen litraa keitettyä ja suodatettua vettä käytetyissä vesipulloissa. Sillä määrällä pärjäisin Kalaitiin seuraavana aamuna. Auringon painuminen mailleen oli päivän kohokohta ja toisaalta sitä oli myös illallinen. Ousmane paistoi aamupalaräiskäleet valmiiksi jo illallisen yhteydessä. Aamulla saisimme vain syödä ja olla valmiita, kun ensimmäinen auto saapuisi.

Purin teltan ja kannoin patjani ulos Ousmanen viereen matolle. Rinkka oli pakattu ja jalassa pitkät housut. Kaivoin lenkkaritkin esiin. Niillä olisi parasta matkustaa Hiluxin lavalla, sillä tienvarsilla lojui aivan liikaa ihmisten jaloista pudonneita sandaaleja! Yön laskeuduttua pieni hiiri kaivautui kolostaan, jossa se oli piilotellut valoisan ajan. Nyt se tuli etsimään ruokaa leiristämme ja ehkä jotain ruoanlaitosta pudonnutta löysikin. Pieni hiiri oli ainoa elävä olento, johon tässä maailmankolkassa törmäsin. Ousmane opetti pienen hiiren olevan ranskaksi ”petite souris”. Nukuin taivasalla erinomaisesti, eikä Ouniangan keitaiden vedestä tullut minkäänlaisia oireita. Toistaiseksi olen elossa. Yön aikana ohitsemme ajoi yksi auto, mikä oli epätavallista, sillä yleensä autot kulkivat ohitsemme vain aamulla tai illansuussa.

Kolmantena aamuna pelastus saapui libyalaisen auton muodossa ja pian pöydässämme oli vettä ja ruokaakin, joka tosin ei ollut loppumassa.

Libyalainen Areen-vesi maistui maailman parhaalta asialta aamulla 12. heinäkuuta.

Aamuneljän jälkeen, 12. heinäkuuta, Ousmane kantoi aamupalalätyt eteeni. Söimme aamupalan ja olimme valmiita, kun ensimmäisen auton valot näkyivät horisontissa. Auto lähestyi oikeasta suunnasta eli pohjoisesta. Huidoimme sen pysähtymään. Uudenkarheasta Toyota Tundra -lava-autosta ulos astui kaksi miestä, libyalainen isäntä ja tšadilainen kuski. Auto oli Libyan rekisterissä ja lastattu täyteen erilaisella elektroniikalla. Sisällä autossa näytti olevan isoja taulutelevisioita. Ousmane selitti tilanteemme arabiaksi ja minäkin totesin ranskaksi, että vetemme loppuisi tänään. Miesten autossa ei ollut meille tilaa, mutta pyytämättä he ojensivat oman satelliittipuhelimensa Ousmanen kouraan. Ousmane sai yhteyden N’Djamenaan Adolfolle, joka kertoi Alin olevan tulossa saman päivän aikana. Samaan aikaan libyalainen herra kantoi pöytäämme kaksi pakettia vesipulloja, joista kussakin oli kuusi litraa libyalaista Areen-pullovettä. Meillä oli nyt yhteensä 12 litraa vettä! Mies antoi meille lisäksi libyalaista patonkia ja erilaisia herkkuja, kuten Venäjällä valmistettuja Bounty-suklaapatukoita. Maksua ei missään nimessä tahdottu vastaanottaa, tämä olisi silkkaa libyalaista vieraanvaraisuutta. Tämä nosti mielialamme kattoon! Meillä oli taas runsaasti vettä ja Alikin oli tulossa!

Ei ollut enää syytä hylätä autoa, vaan jäimme odottamaan. Seitsemän jälkeen Kalaitin suunnasta paikalle kaasutteli kaksi autoa. Edellä kulki Toyota Hilux lava täynnä nuoria miehiä matkalla pohjoiseen. Perässä tuli toinen Toyota, jonka kyydistä nousi kuljettajani Ali. Mieliala kohosi entisestään. Autot olivat tulleet yhtä matkaa Kalaitista, sillä yhdessä matkustaminen on turvallisinta. Jos toinen autoista hajoaisi, toisella voisi lähteä etsimään apua. Alin lisäksi mukana oli kaksi garagisteä, mekaanikkoa, jotka kävivät hajonneen automme kimppuun välittömästi. Hiekalle nostettiin Kalaitista metsästetty Toyota Landcruiserin taka-akseli. Sen löytäminen ei ollut ollut helppo tehtävä, mutta se oli lopulta löytynyt Kalaitista, eikä ollut tarvinnut matkustaa esimerkiksi Abéchéen osaa etsimään. Taka-akselin vaihto Saharan hiekka-aavikolla on kaikkea muuta kuin yksinkertainen tapahtuma. Ali ja mekaanikot olivat tuoneet mukanaan tyhjän öljytynnyrin, jota nyt lähdettiin puskemaan auton taka-osan alle. Perää piti saada ylöspäin. Lisäksi kumpaakin puolta tunkattiin ylöspäin. Minä ja Ousmane olimme hyödyksi etsimällä kaikki lähiseudun suuret kivet auton alle. Niitä ei ollut riittävästi, vaan miehet lähtivät autolla hakemaan kivikuorman läheisen mäen päältä. Kivien avulla autoa saatiin nostettua riittävästi. Ne myös varmistivat, ettei auto retkahtaisi mekaanikkojen niskaan tunkkien pettäessä.

Ali on onnistunut löytämään kokonaisen Landcruiserin taka-akselin Kalaitista ja nyt se odottaa siirtoa autoomme.

Ousmanelle alkaa riittää oleskelu Saharassa.

Varjopaikat ovat vähissä Alillakin tämän teehetken aikana.

Kohta huomattiin, että taka-akselin irrottamiseksi olisi oltava 14 millimetrin jakoavain. Sellaista ei ollut tullut mukaan Kalaitista, eikä Landcruiserinkaan työkalupakista mokomaa löytynyt. Alkoi taas piinaava odottelu, olisi odotettava ohiajavaa autoa ja pysäytettävä se. Jossain autossa moinen jakoavain olisi varmasti, kertoi Ali. Harmittavasti kello oli jo niin paljon, että aamun autot olivat jo ohittaneet hajoamispaikan. Seuraavat autot tulisivat taas illansuussa. Minä tein selväksi, etten tässä paikassa neljättä yötä olisi. Matkaa jatkettaisiin heti, kun auto olisi kunnossa. Vaikka sitten pimeän laskeuduttua. Oli jo tiistai ja minulla olisi lento pois N’Djamenasta tulevana sunnuntaina. Tšad on maailman suurimpia maita ja tiet ovat huonoja, joten matka-aika pääkaupunkiin hajoamispaikalta olisi neljä päivää. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Ehdin jo vaatia, että Kalaitista matkaan lähetettäisiin auto, joka toisi meille sen pahuksen jakoavaimen tai vaihtoehtoisesti lähettäisi auton, joka hakisi minut ja kuljettaisi N’Djamenaan kaasu pohjassa. Iltapäiväkahden jälkeen muu retkikuntani oli unten mailla, kun minä lähdin penkomaan työkaluja. En jaksanut uskoa, että juuri tuo 14 millin jakoavain puuttuisi. Eikä se puuttunutkaan; löysin jakoavaimen, jonka toisessä päässä oli 17 millin avain ja toisessa 14 millin. Se sai aikaan liikettä Alissa, mutta mekaanikot olivat eri mieltä. Jakoavain olisi muka vääränlainen. Alin puuhasteltua auton kimpussa, tuli garagisteistä toinen apuun. Jakoavainta nuijittiin lekavasaralla kiveä vasten ja siitä saatiin lopulta oikeanlainen. Homma jatkui.

Vanha taka-akseli irtosi helposti ja ammattimiehet vaihtoivat uudenkin alle niin nopeasti kuin se näissä oloissa vain oli mahdollista. Paikalle kesken työntouhun pysähtyneen auton kuljettaja jätti meille 14 millin jakoavaimen ja jatkoi matkaansa. Työkalupakin sisältö on yhteinen kautta Saharan. Auto oli valmis, kun aurinko oli laskemassa kukkuloiden taakse. Olin tyytyväinen ja annoin kymppitonnin (n. 15 euroa) juomarahan mekaanikoille. Nämä eivät sellaista tainneet odottaa, vaan olivat hyvin kiitollisia. Lähdimme pikaisesti paikalta, jonne meidän jäljiltä jäi aikamoinen kasa kiviä! Toivottavasti kukaan ei törmää niihin ja hajota autoaan.

Valoa oli vain vähän, sillä kello lähestyi seitsemää, kun kaasuttelimme kohti Kalaitin kaupunkia. Muutaman kilometrin päässä hajoamispaikalta en ollut uskoa silmiäni, kun vastaamme taivalsi kamelikaravaani. Paikkahan oli ollut aivan kuollut, mutta nyt yhtäkkiä täällä kulki karavaani! Tie muuttui haastavaksi pian hajoamispaikan jälkeen, kuten minua oli varoiteltu. Meidän tuli ylittää parin-kolmenkymmenen kilometrin levyinen dyynimeri, mihin haastetta toi pimeys. Omatunto rupesi soimaamaan, kun olin vaatinut meitä lähtemään yönselkään. Toisaalta se oli vähän pakko, että ehtisin varmasti lennolleni. Mekaanikot kurvailivat edellä omalla aikoinaan Yhdysvalloista tuodulla Landcruiserillaan. Ali saattoi vain seurata perässä. Selätimme dyynit onnistuneesti, ilman kiinnijäämistä. Kello yhdeksältä Ali kertoi meidän yöpyvän välillä. Jatkaisimme matkaa kello kuudelta aamulla. Minua väsytti. Muita miehiä väsytti varmaan vieläkin enemmän.