Browsing Tag

Sahara

Sulttaanin vieraana Zinderissä

30.4.2023

Zinderin aamu valkeni yhtä pölyisenä kuin edellispäiväkin. Lämpötila oli noussut jonnekin 30 ja 40 asteen välimaastoon jo aamukahdeksalta, kun kömmin huoneestani ja siirryin aamupalan kimppuun. Huonehintaan Auberge Gamzakissa kuuluu aamupala, joka käsittää munakkaan, patongin sekä kahvia. Koska olin hotellin ainoa asiakas, sain myös kaukosäätimen aamiaishuoneen televisioon. Seurasin France24:n uutiset ja sitten siirryin hausankielisen saippuaoopperan pariin. Sarja oli ehtaa nigerialaista laatua.

Eilen minua ympäri Zinderiä ajeluttanut mototaksikuski Yahouza oli luvatusti odottamassa hotellin portilla, kun hieman ennen yhdeksää kävin kurkkaamassa. Olin jo edellispäivänä todennut Yahouzan Nigerin suomalaisimmaksi nigeriläiseksi, joten oli pelkästään luonnollista, että mies oli etuajassa. Hän oli edellispäivänä kertonut ostavansa elämänsä ensimmäisen oman kännykän minulta saamillaan rahoilla. Uhkauksensa hän oli toteuttanut välittömästi, joten nyt mies esitteli käytettyä Tecno-merkkistä älypuhelintaan. Se ei ollut maksanut aivan kymppitonnia (n. 15,2 euroa), vaan ainoastaan 6 000 frangia (n. 9,1 euroa). Näyttö oli säröillä, mutta niin on omankin puhelimeni näyttö pudotettuani luurin edellisvuonna Namibiassa hotellihuoneen kivilattialle. Seuraavaksi puhelimeen pitäisi kuulemma ostaa akku. Minä lisäsin, että hän tarvitsee myös laturin puhelimen lataamiseksi. Asialla ei tosin ollut kiirettä, koska mies oli mainiosti selvinnyt elämänsä alusta tähän päiväänkin ilman omaa kännykkää. Ymmärsin, että hänen perheellään kuitenkin on myös yhteinen matkapuhelin, jota käyttivät myös veljet ja muut kylän miehet ja naiset.

Portti pois Damagaramin sulttaanin palatsin pihamaalta Zinderissä.
Damagaramin sulttaanin palatsi. Edustalla päivystää sulttaanin vartiokaartia ja sihteerejä.
Zinderin vanhakaupunki Birni tunnetaan hausatyyliin koristelluista taloistaan.
Birni odottaa pääsyä Unescon maailmanperintöluetteloon.
Palanen Zinderin vanhaakaupunkia kerran ympäröineestä muurista.

Kokeilin jakaa omasta puhelimestani nettiä Yahouzan puhelimeen, mutta emme onnistuneet asiassa. Olikohan puhelin täysin romu, mietin. Yahouza oli vakuuttunut puhelimestaan, johon palattaisiin vielä myöhemmin. Nyt lähtisimme katsomaan niitä paikkoja, joiden takia olin Zinderiin oikeastaan tullutkin; sulttaanin palatsia ja vanhaakaupunkia. Ne sijaitsevat kaupungin keskustan eteläpuolella, vähän matkaa Nigerian rajalle vievältä tieltä kohti itää.

Zinder, jonka nimen olin oppinut lausuttavan ”zänder” siten, että z-kirjain lausutaan pehmeänä, on historiallinen kaupunki, jonka historia kytkeytyy erityisesti Damagaramin sulttaanikuntaan. Damagaram oli 1730-luvulla perustettu valtio, joka oli samalla voimakkaan Kanem-Bornun valtakunnan vasalli. Damagaram kasvoi vähitellen ja oli suurimmillaan 1800-luvulla, jolloin sen katsotaan hallinneen noin Irlannin kokoista aluetta. Sulttaani Suleyman dan Tanimoun päätti vuonna 1812 siirtää pääpaikkansa pikkuisesta Damagaramista tänne Zinderiin ja nykyiselle paikalleen Birni-nimellä tunnettuun vanhaankaupunkiin.

Kuten Zaria, Kano, Gumel ja muut seudun kaupungit, Zinderkin Damagaramin sulttaanikunnan pääkaupunkina on ollut merkittävä Saharan ylittävän kaupan risteyspaikka ja kauppakaupunki kiitos erinomaisen sijaintinsa. Zinderin merkitys on korostunut etenkin nykyisessä Nigeriassa sijaitsevaan Kanoon kamelikaravaanien muodossa suuntautuvan kaupan risteysasemana sekä toisaalta idän eli Tšadin ja lännen eli Niameyn välisenä risteyksenä. Kamelikaravaaneja kulkee seudulla edelleen, mutta autojen yleistyminen on valitettavasti vähentänyt niiden määrää roimasti ja nyttemmin karavaaneja saatetaan pitää jopa outoina ja epäilyttävinä. Esimerkiksi maaliskuussa 2021 Zinderistä saapui kamelikaravaani Nigerian Kanoon aiheuttaen paikallisissa ”ahdistusta”. Poliisin selvitettyä asiaa, kävi ilmi, että kamelikaravaani oli oikealla asialla eli tuomassa potaskaa myytäväksi ja poistuisi sen jälkeen takaisin Nigerin puolelle rajaa. Karavaanin matkustusasiakirjat olivat olleet kunnossa.

Malliesimerkki birniläisestä talosta.
Tämän talon koristukset ovat haalistuneet vuosien saatossa.
Kaunis talo Birnissä.
Tyypillinen katunäkymä Birnistä.

Ranskan tehtyä Nigeristä siirtomaansa, lakkautettiin Damagaramin sulttaanikunta virallisesti vuonna 1899 ja Zinderistä tehtiin uuden siirtomaan pääkaupunki vuosiksi 1911–1926, minkä jälkeen lännessä sijaitseva Niamey korotettiin pääkaupungiksi. Kuten Nigeriankin puolella, myös Nigerissä maan jokaista neliökilometriä hallitsee vaaleilla valittujen johtajien ohella perinteinenkin (eli seremoniallinen) johtaja. Perinteisillä johtajilla on edelleen vähintään seremoniallista valtaa ja vaaleilla valitut johtajat kuuntelevat ja arvostavat heitä. Väittäisin myös tavallisen kansan arvostavan perinteisiä johtajia enemmän. Nigeriassa sulttaaneja on ilmeisesti vain Sokotossa, muiden islamilaisten alueiden johtajien ollessa emiirejä eli sulttaanin alapuolella olevia. Täällä Nigerissä sulttaaneja on vähintään kaksi, joista toinen asuu Agadezissa toisen, Damagaramin sulttaanin, päivystäessä edelleen täällä Zinderissä.

Nykyinen sulttaanin palatsi on rakennettu sulttaaneista kuuluisimman Tanimoun dan Suleymanin eli Tanimoun Suuren kaudella ja muurarimestari Mahaman Giwan valvonnassa vuosina 1850–1852. Palatsi on maalattu punaruskeaksi ja se oli jyhkeä ilmestys, kun Yahouza pysäköi mopedinsa muurin viereen. Muuria kunnostettiin parhaillaan ja kunnostettavaa siinä riittääkin, sillä se on kymmenen metriä paksu ja yhtä korkea. Muuriin on kuvattuna kauniita hausoille tyypillisiä kuvioita ja toisaalta sulttaanikunnan tunnukset eli miekka, kilpi ja kaksi keihästä.

Sulttaanin palatsia vartioi 162 vartijaa, joista osa päivysti palatsin portilla rennosti jutustellen. Sulttaani on arvostettu henkilö, eikä kenelläkään luulisi olevan mitään häntä vastaan. Siltä vartijoiden toiminta ainakin vaikutti. Minuun ei kiinnitetty suurempaa huomiota, mutta tervehdykseeni kyllä vastattiin iloisesti. Palatsin leivissä on vartijoiden lisäksi kymmenittäin muutakin henkilöstöä, joista eräs ilmoittautui opastamaan minua Birnissä eli vanhassakaupungissa. Kaupunkikierroksen jälkeen voisin ehkä vierailla myös sisällä palatsissa, minulle kerrottiin. Asiaa valmisteltaisiin sillä välin, kun kiertelisimme vanhassakaupungissa.

Damagaramin sulttaanin palatsin sisäpiha. Sulttaanin luokse mennään keskellä näkyvästä oviaukosta.
Sisäpihan toisella laidalla on vankityrmiä puuovineen.
Sulttaanin neuvonantaja esittelee vanhaa Zinderissä valmistettua kanuunaa.

Zinderin vanhakaupunki, Birni, sulttaanin palatseineen sijaitsee suurten graniittilohkareiden ympäröimänä, enkä voinut olla miettimättä niiden merkitystä aikoinaan myös puolustusmielessä. Tietenkin Birnin ympärillä on ollut myös muuri, joka rakennettiin vuosina 1855–1856. Sillä oli korkeutta 9–14 metriä ja rakennusvaiheessa siihen on islamilaisten uskonoppineiden ja toisaalta myös metsästäjien (koska heillä uskottiin olevan myyttisiä voimia) neuvosta muurattu neljä Koraania ja kolme nuorta tyttöä. Tarina ei kerro, että onko tytöt muurattu elävinä. Kuten Kanossakin, myös täällä muuri on päässyt murentumaan. Kävimme katsomassa pientä jäljellä olevaa palaa Birnin muurista. Muurissa on ollut aikoinaan seitsemän porttia.

Birni on Unescon maailmanperintöluettelon aielistalla, mutta kaupunginosa ei silti ole museo, vaan kaikissa taloissa asutaan, kuten tein huomion vanhankaupungin kapeita ja sokkeloisia katuja kävellessäni. Talot ovat edelleen taidokkaasti hausatyyliin koristeltuja sulttaanin palatsin tavoin ja taitoa ilmeisesti siirretään sukupolvelta toiselle. Osa taloista on myös värikkäästi maalattuja. Kaikki talot eivät ole 1800-luvulta, vaan joukossa on myös uudempia rakennuksia, sillä rahaa talojen kunnostukseen on niukalti ja se taas aiheuttaa toisinaan jopa romahtamisia. Sellainen kohtalo oli myös talolla, jossa saksalainen tutkimusmatkailija Heinrich Barth majoittui 25. joulukuuta 1852 ja 30. tammikuuta 1853 välisen ajan matkallaan Tšadjärveltä Timbuktuun. Talo on toki uudelleen rakennettu vanhaan tyyliin ja rakennuksen edessä on herra Barthin vierailusta kertova kyltti. Emme käyneet sisällä talossa, sillä sekin on asuinkäytössä ja toisaalta, eihän se olisi ollut edes se alkuperäinen Barthin talo. Barth raportoi myöhemmin, että hänen käydessään Zinderissä, oli silloisella sulttaanilla noin 300 vaimoa, lukematon määrä lapsia, 5 000 sotilaan ratsuväki ja 30 000 jalkaväen sotilaan armeija! Luku päihittää mennen tullen Nigerin tasavallan armeijan koon vuonna 2023.

Minun, Yahouzan ja oppaan revohka näillä kapeilla kaduilla kiinnitti paljon huomiota etenkin nuorison keskuudessa. Birnin lapset hihittelivät, vilkuttelivat ja huutelivat ”bonjour, bonjour” ohi kulkiessamme. Mukaamme liittyi muutamia nuoria miehiä, joille minä valkoisena eurooppalaisena taisin olla koko vuoden mielenkiintoisin tapaus ja he esiintyivät seurueessamme kuin tuntisimme ja kohta tässä lähdettäisiin sitten Eurooppaan porukalla. Birni on täynnä pelkästään hyviä ihmisiä ja sellaisia olivat ehdottomasti myös kaikki seurueeseemme liittyneet uudet tuttavuudet! Tavallisen köyhän kansan lisäksi vanhassakaupungissa asuu myös merkkihenkilöitä, jollaisen kohtasimme sattumalta tämän kodin portilla. Seurueemme meni hetkessä polvilleen ja kumarsi päätään miehen edessä. Minä tein saman. Oppaani kertoi tämän miehen olevan sulttaanin sukulainen. Herralla oli pihassaan keskellä Birnin hiekkaista katusokkeloa suuri nelivetomaasturi, jonka perään liimatussa tarrassa seisoivat kirjaimet ”IS” ja pikkuinen Islannin lippu. Maasturi oli siis entisessä elämässään halkonut Islannin puuttomia ja tuulisia erämaita ja päätynyt sittemmin keskelle liki puutonta Sahelin maisemaa Damagaramin sulttaanin sukulaisen omistukseen kaukaiseen Zinderiin. Kontrasti Islannin ja Zinderin välillä ei voisi olla suurempi.

Damagaranin sulttaani Aboubacar Sanda Oumarou valtaistuimellaan.
Sulttaanin tallissa on BMW, Lexus sekä useampi Toyota ja Mercedes-Benz.
Sulttaanilla on toki myös kaksi Rolls-Roycea.
Myös limusiini on ehdoton.

Palasimme mielenkiintoisen kierroksen päätteeksi takaisin sulttaanin palatsille, jossa minulle nyt kerrottiin, että itse sulttaani tahtoisi tavata minut. En ollut sellaista pyytänyt, sillä enhän ensinnäkään ollut olettanut sellaisen olevan mitenkään mahdollista. Eihän Damagaramin sulttaanikaan ole mikään turistinähtävyys, vaan yhteisönsä oikea johtaja. Minä taas en ole mitenkään merkittävä tai mielenkiintoinen henkilö. Miksi kukaan tahtoisi minut tavata!

Palatsiin ei mennä kengät jalassa, vaan ne on riisuttava portilla ja jätettävä vartiokaartin vahdittavaksi. Sitten saavuimme palatsin sisäpihalle, jonka laitamia koristavat tutut koristeelliset hausakuvioinnit. Laitamilla on myös muutamia pienenpieniä sellejä vankeja varten. Minä kavahdan nykyisin kaikenlaisia afrikkalaisia vankisellejä, mutta kohteliaisuudesta pistäydyin eräässä yhdessä sulttaanin neuvonantajan kanssa. Entisaikoina vankityrmissä on ollut kuulemma myrkkykäärmeitä ja skorpioneja, mutta ainakin vierailemamme selli oli tehty vaarattomaksi. Kaikkea sai palatsin alueella kuvata vapaasti ja siihen jopa kannustettiin. Olin lyhyen oleskeluni aikana huomannut, että nigeriläiset eivät säiky kameraa tai paheksu, jos heidän kotikadustaan ottaa kuvan.

En ollut ehtinyt valmistautua sulttaanin kohtaamiseen edes henkisesti, eikä minua oltu tapaamiseen mitenkään evästetty. En ole milloinkaan tavannut presidenttejä, kuninkaallisia, enkä edes kunnanjohtajia, joten en ollut varma, miten käyttäytyä korrektisti. Tai olenhan minä beniniläisen Dassan kuningaskunnan prinssin tavannut, mutta Damagaramin sulttaanikunta on hieman eri kaliiperia Beninin aaltopeltilinnojen kuninkaallisiin.

Astuimme sisään suureen saliin, jonka perällä sulttaani eli Sarkin Damagaram, Aboubacar Sanda Oumarou istui valtaistuimellaan. Yahouza ja sulttaanin palvelusväki istuutuivat koko lattian peittävän pehmeän maton reunoille, sen molemmille laidoille, kun taas minun kehotettiin mennä istumaan tuolille sulttaanin viereen. Keskellä mattoa, salin puolivälissä päätin kumartaa sulttaanille, minkä jälkeen astelin hänen kuninkaallisen korkeutensa luokse kättelemään. Sulttaani toivotti hymyillen tervetulleeksi ja kehotti minua istuutumaan hänen oikealle puolelleen. Sulttaani Aboubacar Sanda Oumarou osoittautui lupsakaksi tapaukseksi ja hänen kanssaan oli helppo jutella viisi minuuttia. Aboubacar Sanda Oumarou on ollut Damagaramin sulttaanikunnan johdossa vuosina 1978–2000 ja uudelleen vuodesta 2011 lähtien. Ennen tätä hänen isänsä Sanda Oumarou dan Amadou johti sulttaanikuntaa vuodet 1950–1978.

Nykyinen sulttaani tosiaan vaikutti olevan mies paikallaan sulttaanikuntansa johdossa ja hänestä huokui, että hän oli hyvä johtaja alamaisilleen. Kerroin sulttaanille audienssin olleen minulle äärimmäisen suuri kunnia ja jatkoin, että olin Zinderissä ja Nigerissä turistina ja jatkaisin Zinderistä Agadeziin. Kerroin myös tulleeni Zinderiin oppimaan lisää Damagaramin sulttaanikunnasta. Tietenkin kehuin myös Nigerin ja nigeriläiset maasta taivaaseen, mikä miellytti sulttaania kovasti. Lopuksi sulttaani itse ehdotti, että hänestä saa kyllä ottaa myös kuvia. Näin tapahtui ja sihteeri tuli luoksemme ottamaan myös yhteiskuvan. Kiitin lopuksi sulttaania hausan kielellä, minkä jälkeen miehen henkilökohtainen neuvonantaja otti taas ohjat käsiinsä ja lähti näyttämään sulttaanin hovin vanhoja soittimia ja valokuvia, joissa yhdessä oli kuvattuna nykyisen sulttaanin isä.

Sulttaanin moskeija on mahdollisesti 1850-luvulta.
Sulttaanin moskeija toiselta laidaltaan.

Sulttaani Aboubacar Sanda Oumaroun tapaaminen on elämäni ehdottomia kohokohtia, enkä usko saavani vastaavaa audienssia ihan heti uudelleen. Yleensähän sulttaanin oikealla puolelle on istutettu sellaisia henkilöitä, kuten eräs Mohamed Bazoum, Nigerin ensimmäinen demokraattisesti valittu presidentti vuosina 2021–2023. Sulttaani yhdessä Kanon entisen emiirin Muhammadu Sanusi II:n kanssa muuten yritti elokuussa 2023 neuvotella Bazoumilta vallan kaapanneen kenraali Abdourahamane Tchianin kanssa. Kenraali on pyrkinyt katkomaan suhteet joka suuntaan, mutta neuvotteluihin lähetetyt perinteiset johtajat hän on suostunut tapaamaan.

Enkä toisaalta usko näkeväni yhtä upeaa autokokoelmaakaan kuin mitä sulttaanilla on palatsissaan! Minut nimittäin johdatettiin seuraavaksi sulttaanin autotalleille, joissa on ainakin kaksi Rolls-Roycea, yksi Jaguar, BMW, Lexus, useampi Toyota ja Mercedes-Benz sekä tietenkin valkoinen limusiini. Jälleen kerran kaikkea sai kuvata ja minähän kuvasin. Rolls-Royceihin törmää yleensä vain eurooppalaisissa pääkaupungeissa viiden tähden hotellien edustoilla, eikä todellakaan länsiafrikkalaisten maakuntakeskusten hiekkaisilla kujilla. Täällä Zinderissä Rolls-Royceja nyt kuitenkin on, joskin autoista toisen etukumit olivat puhki ja takapyörätkin puoliksi Zinderin santaan uponneet. Luultavasti se toinen Rolls-Royce ajaa tällä hetkellä asiansa. Youtubessa on muuten lyhyt videonpätkä, jossa sulttaani Aboubacar Sanda Oumarou saapuu limusiinillään palatsille kansanjoukon tanssiessa palatsin sisäpihalla.

Kiitin sulttaanin kahta neuvonantajaa kierroksesta ja sujautin kummallekin 5 000 frangin setelit (n. 7,6 euroa), mihin herrat olivat tyytyväisiä. Itselleen sulttaanille en ollut antanut rahaa, sillä hänellä on sitä omasta takaakin. Sama tilanne lienee myös Ruotsin ja Britannian hoveissa. Toisin on beniniläisten kuningaskuntien kuninkaiden kohdalla; he odottavat avokätistä lahjoitusta vastineeksi audienssista.

Sulttaanin toinen neuvonantaja halusi vielä esitellä minulle lähellä sijaitsevan kuivuneen kaivon, jonka merkitys ei kielimuurin takia oikein selvinnyt, ja toisaalta sen vieressä sijaitsevan muistomerkin, jonka ymmärsin muistuttavan orjatorista. Muistomerkin aidassa oli edelleen kahleita, joissa orjia on pidetty kiinnitettyinä. Zinderin kautta on kulkenut 1800-luvulla tuhansia orjia Saharan poikki Tripoliin ja Kairoon ja toisaalta myös toiseen suuntaan eli Zariaan ja Iloriniin, jotka ovat kaupunkeja nykyisessä Nigeriassa. Orjia saatiin ainakin sotasaaliina ja niistä saaduilla tuotoilla sulttaanikunta maksoi velkojaan esimerkiksi Kanem-Bornun valtakunnan suuntaan, jonka vasalli Damagaram siis oli. Liki kaikki orjakauppiaat olivat arabeja, ei siis eurooppalaisia. Kaikkia orjia ei tietenkään kuljetettu orjakaravaanien mukana muualle, vaan sulttaanikunta käytti orjia esimerkiksi sotilaina. Itse asiassa lähes kaikki sulttaanin sotilaat olivat orjia. Kanuriheimon orjia pidettiin arvokkaampina kuin esimerkiksi fulaneita. Lisäksi orjan arvoon vaikutti hänen voimakkuutensa. Siis mitä voimakkaampi orja, sitä halvempi hinta. Tässä taustalla oli tietenkin se, että voimakas orja saattoi helpommin karata. Edes Ranskan siirtomaavalta ei pystynyt täysin nitistämään orjuutta Nigerissä, vaan sitä tapahtuu maassa edelleen. Joskaan orjatoreja ei enää ole, ainakaan keskellä kaupunkeja.

Kerran tällä torilla Birnissä kaupiteltiin orjia.
Yksi orjankahle on jätetty muistoksi sulttaanikunnan harjoittamasta orjakaupasta.

Sulttaanin palatsin ja toisaalta myös entisen orjatorin vieressä sijaitsee massiivinen Sulttaanin moskeija, jonka rakennusajankohdasta on erimielisyyttä. Eräs arvio on, että moskeija olisi rakennettu Tanimoun Suuren kaudella, vuosien 1850 ja 1855 välillä. Lähteet: [1], [2] & [3]

Me olimme nyt nähneet niin sulttaanin palatsin, itse sulttaanin kuin Birninkin, joten teimme lähtöä kohti Zinderin eteläisiä ”lähiöitä”. Kuskini Yahouza tahtoi näyttää minulle kotinsa, mikä olisi niin ikään suuri kunnia. Siitä lisää seuraavaksi.

Rajan yli Nigeriasta Nigerin Zinderiin

29.4.2023

Olimme viettäneet edellisyön Gumelissa, aivan Nigerin rajan kupeessa täällä Pohjois-Nigeriassa. Tänään ylittäisin vihdoin rajan Nigeriasta Nigeriin. Tietoa maarajan ylityksestä näiden kahden maan välillä ei ole ainakaan liikaa saatavilla. Vain harva länsimaalainen menee näinä päivinä Nigeriin ja vielä harvempi matkustaa sinne maata pitkin. Lentämisen lisäksi maaraja Nigeriasta on ainoa turvallinen reitti Nigeriin, sillä Burkina Fasosta, Malista, Algeriasta ja Libyasta en ainakaan tässä tilanteessa uskaltaisi yrittää. Reitti Tšadista Tšadjärven pohjoispuolitse saattaisi niin ikään olla hieman liian hasardi valkoiselle länsimaalaiselle, mutta sen rajan yli on kuitenkin kuljettu viime vuosina ihan eurooppalaisellakin passilla.

Samassa Gumelin emiirin majatalossa, Gumel Emirate Foundation Motelissa, oli yöpynyt myös ryhmä rajavartijoita tai muita virkamiehiä Babban Mutumin raja-asemalta. Sinne minäkin olin nyt suuntaamassa. Rajavartijat kertoivat, että läheisestä Baburan pikkukaupungista kulkee puskatakseja jatkuvalla syötöllä Babban Mutumin kautta rajan yli Nigerin Zinderiin. Ihmiset rajan molemmin puolin ovat samaa kansaa eli hausoja, joten kanssakäyminen on vilkasta. Matka-aika olisi enintään kolme tuntia ja tarpeen tulleen rajavartijatkin auttaisivat auton hankkimisessa. Myöskään rajanylitys valkoisena eurooppalaisena ei olisi kuulemma ongelma, ei edes turvallisuusnäkökulmasta. Tämä oli hyvä uutinen. Siispä lähdimme kohti Baburaa, jonne on Gumelista vain noin 45 kilometrin matka. Matkalla näimme taas kaunista Sahelin maisemaa kameleineen ja paimentolaisineen. Reilun puolen tunnin kuluttua olimme Baburassa ja sen puskataksiasemalla. Se on tyypillinen länsiafrikkalainen julkisen liikenteen solmukohta, josta pääsee niin Gumeliin, Kanoon kuin Zinderiinkin.

Paimentolainen karjansa kanssa Gumelin ja Baburan välillä.
Klapikuorma matkalla Gumelista kohti Baburaa.
Kameleita juottopaikalla Gumelin ja Baburan välillä.
Paikallisia Gumelin ja Baburan välillä.

Odottelin sisällä autossa, kun oppaani ja turvamieheni kävivät neuvottelemassa minulle paikan Zinderiin menevästä puskataksista. Ja hyvä, kun menivät; Baburassa ei enää osata englantia. Täällä pitäisi osata hausaa. Ostin itselleni kaksi paikkaa Toyota Hiacen etupenkiltä ja maksoin niistä noin 30 euroa. Hinnassa on valkoisen miehen lisää, sillä takiani auto joutuisi ajamaan rajan yli virallista reittiä pitkin ja se taas tarkoittaisi lahjuksia sinne tänne. Minä ne maksaisin, vaikkakin epäsuorasti. Ai niin, myös nigerialaiset, jotka eivät ole pukeutuneet kuin hausat tai näytä hausoilta, joutuvat menemään rajan yli virallista reittiä pitkin. Etninen profilointi voi hyvin tässäkin osassa Afrikkaa. Tavallisesti Baburasta rajan yli menevät autot ajavat puskassa, eivätkä todellakaan kulje raja-asemien kautta. Eräs syy sille on myös se, että siten kaikkien matkustajien matkustusasiakirjojen ei tarvitse olla kunnossa tai edes olemassa. Lisäksi salakuljetus onnistuu näin paremmin. Epävirallinen reitti onkin nimenomaan salakuljetusreitti. Nyt kyydissä näytti olevan kymmenen parimetristä mangopuunalkua, jotka ahdettiin tavaratilaan ja osittain myös matkustajien joukkoon. Niger on eräs maailman köyhimmistä maista, mutta että mangontaimetkin tuotava Nigerian puolelta!

Nigerialainen kuljettajani ei osannut englantia sanaakaan, joten hänelle oli tehty selväksi, että hän veisi minut perille Zinderiin ja että kaikki olisi maksettu etukäteen. Perillä en maksaisi enää nairaakaan. Niinpä pian auto oli täynnä ja lähdimme kohti rajaa. Nigerian puolella raja-asema tunnetaan nimellä Babban Mutum ja sinne on vain kahdeksan kilometrin matka Baburasta. Lyhyellä matkalla saimme ensimakua siitä, mitä tuleman pitäisi seuraavien tuntien aikana; lahjuspysähdyksiä nimittäin riitti. Toisinaan puun takaa kömpi siviilipukuinen nuorukainen, joka tuli laiskasti autolle vastaanottamaan setelin tai kaksi. Toisinaan viranomaisella oli uniformukin. Minua kohtaan kukin viranomainen oli hyvin asiallinen, eikä passissani ollut ”ongelmia”. Vartin kuluttua saavuimme rajalle, joka itse asiassa sijaitsee Katsinan osavaltiossa, eikä Jigawassa, kuten Gumel ja Babura.

Nigeriassa käytiin parlamentti-, alue- ja presidentinvaalit keväällä 2023, minkä vuoksi Baburakin on edelleen vaalimainoksilla kuorrutettu.
Baburan puskataksiasema ja Zinderiin kohta lähtevä autoni.

Autossa oli toinenkin ulkomaalainen, ikivanhan passinsa kanssa matkassa ollut afrikkalainen, ehkä nigeriläinen tai tšadilainen. Yhdessä astelimme passintarkastuskoppiin, jossa näin, että raha vaihtoi omistajaa sitä mukaa, kun matkustusasiakirja tuli tarkastetuksi. Tätä varten olin itsekin hankkinut vielä muutaman Nigerian nairan taskuun, jos minultakin vaadittaisiin lahjusta vastineeksi maastapoistumisleimasta. Mutta mitä vielä, passintarkastaja oli nimeltään Yusuf Daniel, Bauchin osavaltiosta kotoisin oleva herrasmies, joka kirjasi tietoni kirjaansa, löi leiman passiin ja toivotti hyvää matkaa. Ei sanaakaan lahjuksesta, mutta sen sijaan hän kysyi, milloin olisin tulossa takaisin Nigeriaan. Hän tahtoisi esitellä kotiosavaltiotaan minulle. Myöhemmin herra kaivoi tietoni Facebookista ja otti yhteyttä. Ja soittipa jopa videopuhelun samaiselta raja-asemalta kuin näyttääkseen, että kyseessä oli sama henkilö. Nigerian rajoilla on kieltämättä hyvä olla kontakteja, kaiken varalta.

Kävin vielä esittelemässä rokotuskorttiani toisessa kopissa, minkä jälkeen matka jatkui Nigerin tasavallan puolelle. Ensimmäisen kerranhan ylitin rajan Nigeriin jo muutama päivä aiemmin Nigerian Tulo Tulossa Nigerian rajavartijan luvalla, mutta silti hieman ”puolilaittomasti”. Nigerin rajamuodollisuudet tapahtuvat Tinkim-nimisessä kylässä noin kuuden kilometrin päässä rajaviivalta. Tinkim elää rajakaupasta ja veikkaan, että kylässä harjoitetaan erityisen paljon tinkimistä. Väki osaa täällä myös vähän englantia, vaikka olimmekin nyt siirtyneet ranskankieliseen maahan. Englantia puhui myös passintarkastaja. Passintarkastus tapahtui ulkosalle kannetun puupöydän ääressä ilman lahjuksia. Sain tervetulotoivotuksen Nigeriin niin passintarkastajalta kuin muiltakin pöydän ääressä olleilta miehiltä, minkä jälkeen palasin autolle. Nyt seurasi tullitarkastus, jonka suoritti siviiliasuinen mies siten, että nostelin rinkastani tavarat auton penkille ja takaisin. Lahjuksesta ei vihjattu.

Seuraavaksi luokseni lipui rahanvaihtaja, sillä virallisen kielen lisäksi myös valuutta vaihtui rajanylityksessä. Nigeria käyttää valuuttanaan nairaa, kun taas Nigerissä maksetaan Länsi-Afrikan frangilla. Se on monen ranskankielisen Länsi-Afrikan maan, kuten Togon, Burkina Fason ja Senegalin, yhteisvaluutta. Yhdellä eurolla saa noin 656 frangia, mutta ilmeisesti Tinkimissä kukaan ei ikinä vaihda euroja, sillä rahanvaihtaja taisi vetää kurssin hatustaan. Minulle se kävi ja sain vaihdettua 20 euron setelin frangeiksi mielestäni hyvällä kurssilla. Hankkisin lisää Nigerin valuuttaa sitten Zinderistä. Jonkin ajan kuluttua samainen rahanvaihtaja saapui takaisin ja selitti, että minun tulisi antaa hänelle 500 frangin (n. 0,7 euroa) seteli, kun kurssi olikin ollut pielessä. En suostunut kaupanperumiseen.

Raja-asemilla ei kannata kuvata, joten tässä yksi huomaamatta näpsäisty otos Nigerin raja-asemalta Tinkimistä.

Tinkimin rajalla parveilee myös runsas joukko lapsia kerjuukuppi kourassaan. Nigerin naiset ovat maailman hedelmällisimpiä ja jokainen nainen synnyttää keskimäärin seitsemän lasta. Luku on siis suurin koko maailmassa. Siitä syystä lapsia riittää. Lapset eivät olleet aggressiivisia, pysyttelivät metrin tai parin päässä ja pyrkivät saamaan minulta almuja toistelemalla Allah kare, Allah kare, siis ”Jumala on suuri”. Liki kaikki nigeriläiset ovat nuoria, mutta myös islaminuskoisia. Toisaalta myös liki kaikki jäävät vaille koulutusta, sillä vain 37,3 prosenttia nigeriläisistä on ensinnäkään lukutaitoisia (vuonna 2021). Lukema on alhaisimpia koko maailmassa, mutta sentään päihittää naapurimaa Tšadin lukeman 26,8 %. Koska kouluissa ei käydä, oli Tinkimin lapsillakin aikaa kerjätä raja-asemalla.

Matka jatkui kohti Zinderiä, Nigerin kolmanneksi suurinta kaupunkia. Tinkimistä on Zinderiin noin 110 kilometriä ja koska tie on hyvässä kunnossa, joutuisi matka nopeasti. Tien kunnostuksen ja päällystyksen on maksanut Euroopan unioni. Heinäkuun 2023 lopussa tapahtuneeseen sotilasvallankaappaukseen saakka Niger oli länsimielinen ja EU:n tärkeä kumppani Sahelin alueella. Myös suhtautuminen minuun oli erinomaista jokaisella tiesululla, jolla pysähdyimme. Kukaan nigeriläisistä poliiseista tai santarmeista ei pyytänyt frangin frangia. Sen sijaan he toivottivat tervetulleeksi Nigeriin. Maisema matkan varrella on käsittämättömän kaunista: stereotyyppistä kuivaa Sahelin maisemaa, jossa siellä täällä kasvaa apinanleipäpuu tai satunnainen piikkipensas, ja jossa laiduntaa kameli- ja karjalaumoja. Tyttöjä näkyi vedenhakumatkalla, samoin paimentolaisia kaitsemassa niitä eläimiä. Rajaseudulla on muutamia äärimmäisen kauniita keitaita, siis aivan kuin Yoben osavaltiossa Nigeriassa.

Taivas oli pilvessä. Tai oikeastaan se oli pölypilvessä, kuten Sahelissa kuuluukin. Lämpömittari näytti +40 astetta. Saavuimme hyvissä ajoin Zinderiin. Matka Baburasta oli kestänyt noin kolme tuntia, kuten rajavartijat olivat aamulla Gumelin majapaikassa ennustaneet. Otin Zinderin puskataksiasemalta mototaksin hotellilleni, Auberge Gamzakiin. Matka maksoi 300 frangia (n. 0,45 euroa) hotellihuoneen maksaessa 30 000 frangia (n. 45 euroa) yöltä. Tiesin jo etukäteen, että Auberge Gamzaki olisi hieman yläkanttiin mitä tulee majoitusteni hintatasoon tavallisesti. Hotelli on kuitenkin eräs kauneimmista ja viihtyisimmistä, missä olen milloinkaan ollut. Auberge Gamzaki edustaa täkäläistä hausa-arkkitehtuuria eli se on rakennettu savesta. Huoneita on vain neljä ja minä olin majapaikan ainoa asukas.

Auberge Gamzaki edustaa paikallista rakennusperinnettä.
Auberge Gamzakin huoneessa oli parisängyn lisäksi wifi, ilmastointi, jääkaappi ja oma kylpyhuone.

Minulla oli vain vähän frangeja, joten lähdin seuraavaksi etsimään Western Unionia. Tarvitsin rahaa myös maan sisäisten lentojen hankkimiseen, sillä olin aikeissa vierailla Zinderin lisäksi Agadezissa ja Niameyssa. Otin mototaksin Zinderin keskustaan ja lähdin jalkaisin etsimään Western Unionin toimipistettä. Western Union tarjoaa sivuillaan kartan toimipisteistä, mutta kokemukseni mukaan se pitää vain harvoin paikkansa Länsi-Afrikassa. Totesin sen jälleen kerran. Sen sijaan löysin tutun mototaksikuskini Yahouzan, joka oli palannut päivystämään asemapaikalleen Zinderin puskataksiasemalle. Värväsin herran etsimään kanssani pankkia, joka osoittautui vaikeaksi tehtäväksi. Kello oli jo liian paljon ja pankit ehtineet sulkeutua. Kiertelimme ympäri Zinderiä tuloksetta, kunnes kerroin haluavani ostaa itselleni nigeriläisen simkortin. Sen avulla voisin ehkä soittaa Western Unionin toimipisteitä läpi. Hankin tällä kertaa Airtelin liittymän ja pyysin Yahouzaa soittamaan erääseen toimipisteeseen. Vastaus toisesta päästä oli, että tervetuloa vain, auki ollaan.

Nostin 620 000 frangia, mikä on euroissa noin 945 euroa. Olisin ehkä toivonut, että mototaksikuskini Yahouza olisi odotellut rahojen noutamisen ajan ulkopuolella, eikä olisi nähnyt, kun nostin tällaisen summan ja tungin sen reppuuni. Toisaalta Yahouza vaikutti niin vilpittömältä ja umpirehelliseltä, jopa vähän suomalaiselta, että en jaksanut olla huolissani.

Auberge Gamzakin kattoterassilla kelpasi viettää aikaa, varsinkin auringon laskettua.
Auberge Gamzaki on hyvinhoidettu majatalo Zinderin keskustan laitamilla.

Pyysin häntä seuraavaksi viemään minut Niger Airlinesin toimistolle, sillä olin kuullut huhua, että länsimaalaisia ei välttämättä päästettäisi bussien ja puskataksien kyydissä kaupungista toiseen kidnappausten uhan takia. Jos tahtoisin matkustaa maata pitkin, olisi mukana tietyillä tieosuuksilla oltava sotilassaattue, joka taas maksaa liikaa yksittäiselle matkaajalle, kuten minulle. Nigerin turvallisuustilanne oli ottanut valtavia harppauksia parempaan suuntaan vuonna 2021 valtaan astuneen presidentti Mohamed Bazoumin kaudella. Myöhemmin minulle kerrottiin, että luultavasti sotilassaattuevaatimuksesta voitaisiin pian luopua. Kaikki muuttui 26. heinäkuuta 2023, kun presidentti Bazoumin henkivartiokaartin päällikkö kenraali Tchiani kieltäytyi jäämästä eläkkeelle ja kaappasi vallan. Nyt Nigerin, Burkina Fason ja Malin vastaisella rajaseudulla tapahtuu taas kiihtyvässä määrin terrori-iskuja, kun sotilasjuntta on joutunut tuomaan sotilaita pääkaupunkiin omaa valtaansa turvaamaan. Toivottavasti ilmiö ei leviä muualle maahan, kuten Zinderiin tai Agadeziin. Onneksi Niger on sentään yhtä laaja maa kuin kaikki Pohjoismaat yhdessä.

Vaikka olisin voinutkin matkustaa maata pitkin Nigerin sisällä, olisin siltikin ehkä halunnut lentää jonkin osuuden. Harvinaiset lentoyhtiöt kiinnostavat kovasti ja vuonna 2014 toimintansa aloittanut Niger Airlines on erinomainen esimerkki sellaisesta. Jo pelkästään lentoyhtiön nerokas mainos vuosien takaa houkutti astumaan yhtiön ainoan koneen kyytiin. Niger Airlines vain sattuu olemaan vanhan liiton lentoyhtiö, sillä puhelinnumeroihin ja sähköposteihin ei vastata, eikä lippuja saa ostettua myöskään lentoyhtiön kotisivuilta. Toisaalta, mihin lentoyhtiöön nyt nykypäivänä yhteyttä saisikaan. On siis asioitava Niger Airlinesin toimistossa, jollaisia on Zinderissä, Agadezissa, Maradissa ja pääkaupungissa Niameyssa. Olin toki yrittänyt ostaa lippuja erilaisten niameylaisten matkatoimistojen kautta, mutta jokainen kertoi, ettei se onnistu heidän kauttaan. Ainoa matkatoimisto, joka niitä myy Niameyssa, on intialais- tai bangladeshilaistaustainen Satguru Travels, joka ei vastaa sähköposteihin tai Facebook-viesteihin, mutta mainostaa silti palveluitaan suureellisesti esimerkiksi Niameyn lentoasemalla. Niger Airlinesin Zinderin-toimistossa sain hyvää palvelua ja tilaa haluamillani lennoilla oli edelleen. Ostin lennon Zinderistä Agadeziin keskiviikolle 3. toukokuuta. Se maksoi 150 000 frangia (n. 228 euroa). Lisäksi ostin lennon Agadezista Niameyhin perjantaille 5. toukokuuta. Sen hinnaksi tuli 180 000 frangia (n. 274 euroa). Ladoin tiskiin 330 000 frangia, kiitin ja lähdimme ulos luottokuskini Yahouzan kanssa.

Ensimmäinen ateria Nigerissä: riisiä ja lihasoosia.

Ennen hotellille menoa ehdotin myöhäistä lounasta, joten pian istuimme Étoile du Sahel -nimisessä ravintolassa Zinderin keskustassa. Olimme ainoat asiakkaat ja ruoka-annoksiakin oli tarjolla vain yksi. Itse asiassa meiltä ei edes kysytty, mitä tahtoisimme syödä, vaan ruoka vain tuotiin pikavauhtia pöytään. Riisi ja lihakastike oli erittäin herkullista. Ja sitä kelpasi syödä ilmastoidussa ravintolasalissa. Ilmastointi pantiin päälle käyntimme kunniaksi.

Perillä hotellilla maksoin Yahouzalle kymppitonnin (n. 15,2 euroa), olihan hän kierrättänyt minua ympäri Zinderiä parin tunnin ajan ja se taisi olla vähintä sen jälkeen, kun hän oli nähnyt rahavuoren, jonka olin tunkenut reppuuni. Mies kertoi, että aikoo ostaa saamillaan rahoilla elämänsä ensimmäisen kännykän. Hyvän kännykän saa Nigerissä noin 15 eurolla, ja ne ovat usein kiinalaisia ja Tecno-merkkisiä. Sovimme, että Yahouza tulisi seuraavana aamuna hotellille aamuyhdeksäksi, minkä jälkeen lähtisimme tutustumaan Zinderiin paremmin. Ainakin sulttaanin palatsi ja vanhakaupunki olisi nähtävä.

Tulo Tulon keitaat ja dyynit ovat palanen Nigerian Saharaa

25.4.2023

Nigeria on pinta-alaltaan 2,5 kertaa Suomea suurempi, ainakin jos M. A. Nummista on uskominen. Suuri koko tarkoittaa hyvin vaihtelevia ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeitä; etelässä maisemaa sävyttävät hiekkarannat, mangrovesuot ja jokien tulvatasangot. Kun tullaan vähän pohjoisemmaksi, alkavat trooppiset metsät, jopa läpitunkemattomat viidakot. Kun vielä matkataan pohjoisemmaksi, ympäristö alkaa kuivua ja muuttuu vähä vähältä puoliaridiksi savanniksi, jonka heinää kasvavaa maisemaa täplittävät akaasiat ja apinanleipäpuut ja jossa esimerkiksi kamelit ovat kuin kotonaan ja paimentolaisuus vielä elättää ison joukon nigerialaisia. Savanni ja sen puut harventuvat liki olemattomiin, kun saavumme aivan maan pohjoisrajalle. Rajan takana vastassa on Nigerin tasavalta sekä rannaton Saharan hiekkaerämaa ja sen dyynit. Mutta tiesittekö, että Nigeriassakin on hiekkadyynejä?

Nigeriaahan ei yleensä lasketa Saharan maaksi, enkä minäkään vielä vähän aikaa sitten tiennyt maailman suurimman aavikon levittäytyneen myös Nigerian puolelle saatika muodostaneen tänne hiekkadyynejä. Olin kuitenkin sattunut löytämään tietoa keitaasta ja samannimisestä kylästä nimeltä Tulo Tulo, joka sijaitsee aivan Nigerin rajalla ja siellä avautuisivat Nigerian omat hiekkadyynit! Joku vääräleuka on dyynien ansiosta kuvannut Tulo Tuloa jopa Nigerian Dubaiksi. Tulo Tulo oli ainoa syyni matkustaa tänne kaukaiseen Yoben osavaltioon ja ainoa syy ottaa matkalle mukaan myös turvamies.

Elämää Yusufarin kujilla aamutuimaan.
Yusufari on noin 5 000 asukkaan pikkukaupunki Yoben osavaltion pohjoisosassa.
Yusufarin emiiri asuu suuressa palatsissaan.

Vain harva matkailija on käynyt Tulo Tulossa, eikä tämän syrjäisen keitaan sijaintiakaan löydy kartoilta aivan helposti. Esimerkiksi Google Mapsiin paikkaa ei ole merkitty lainkaan. Olin kuitenkin päättänyt, että tahdon nähdä Tulo Tulon keitaat ja dyynit, jos ne vain löytäisin ja etenkin jos se olisi turvallista. Olin haravoinut Nigerin vastaista rajaseutua satelliittikuvien avulla ja mielestäni löytänyt Tulo Tulon. Samalla olin tehnyt huomion, että koko Nigerian ja Nigerin rajaseutu täällä Yoben osavaltiossa on täynnä erikokoisia keitaita. Parin nigerialaislähteen perusteella päättelin, että Tulo Tuloon päästäkseni, olisi ensiksi saavutettava pikkukaupunki nimeltä Yusufari. Se sijaitsisi puolen tunnin ajomatkan päässä Gashuasta koilliseen. Minulla tai oppaallani ei siis ollut juuri mitään tietoa, miten voisimme saavuttaa Tulo Tulon, mutta päätimme yrittää. Ehdotin, että ajaisimme aamulla ensiksi suorinta tietä Yusufarin emiirin palatsille kysymään neuvoa. Emiirit ja näiden alaisuudessa työskentelevät ovat luotettavia tietolähteitä. Heitä myös kunnioitetaan laajasti. Nykyisin Yusufarin emiraattia johtaa herra nimeltä Muhammad Ibn-Zakaria.

Vuoteen 2020 saakka ”tie” Gashuasta Yusufariin oli niin hurjassa kunnossa, että tiellä kulkemiseen vaadittiin nelivetomaasturi tai Neuvostoliitossa valmistettu maastokuorma-auto. Kaikki muut kulkupelit ehkä aasia, hevosta ja kamelia lukuun ottamatta olisivat jääneet jumiin hiekkaan. Nyt tie on siis päällystetty koko reilun 30 kilometrin matkalta, eikä matka-aika ole enää tuntikausia. Nyt se on vain minuutteja. Muuten Yusufari kyllä sijaitsee edelleen pussinperällä ja täältä eteenpäin kaikki tiet ja ”tiet” ovat hiekkaisia, kuoppaisia ja mutkaisia kärrypolkuja, joilla neliveto tai kameli on edelleen ehdoton.

Kiitos uuden tien, löysimme pian itsemme Yusufarin pikkukaupungin keskustasta, jossa hausaa taitava turvamieheni tiedusteli tietä emiirin luokse. Sen olin jo oppinut, että tietä kannattaa aina kysyä vanhemmilta ihmisiltä, sillä heiltä saa parhaat neuvot ja he ovat yleisesti luotettavampia. Niin nytkin; avulias vanhempi herrasmies paljastui emiirin kakkosmiehen palvelijaksi ja johdatti meidät Yusufarin syrjäkujalle, jossa kummallakin puolella kohosi savesta kyhättyjä taloja. Talvella ne ovat luultavasti riittävän lämpimiä ja näin kuumaan aikaan talot pysyvät puolestaan miellyttävän viileinä. Paria pääkatua lukuun ottamatta Yusufarin kadut ovat hiekkaisia ja ohitsemme viilettänyt härkien vetämä kärry nostatti ilman sakeaksi pölystä. Ensimmäisten sateiden saapumista varmasti jo odoteltiin, mutta aivan vielä ei ollut sadekauden aika täällä pohjoisessa. Emiirin kakkosmiehen talo poikkesi ulkoisesti vain vähän tavallisen kansan asumuksista, mutta ainakin hänellä on auto ja satelliittiantenni. Mies oli juuri aamupesulla, mutta sen suoritettuaan hän ilmestyi kadulle antamaan neuvoja, totta kai. Kakkosmies oli pukeutunut arvolleen sopivasti, siis hyvin tyylikkäästi. Valkoiseen kaapuun pukeutunutta palvelijamiestä kehotettiin johdattamaan meidät emiirin sihteerin puheille ja niin tapahtui.

Satunnaiset akaasiat kasvavat dyyneillä matkalla Yusufarista Tulo Tuloon.
Dyynejä matkalla Yusufarista Tulo Tuloon.

Emiirinpalatsia, Gidan Serikaa, ei ole myöskään merkitty karttoihin, mutta olimme oppaani kanssa päätelleet senkin sijainnin satelliittikuvista. Yusufarin kaltaisessa noin 5 000 asukkaan kaupungissa ei olisi kovin montaa suurta rakennusta. Uumoilumme osui oikeaan ja palatsi tosiaan sijaitsi siellä, missä sen kuvittelimmekin sijaitsevan. Aivan palatsiin asti emme menneet, sillä emiirin neuvonantaja ja sihteeri, siis sakateri, tuli ottamaan meidät ystävällisesti vastaan. Yusufariin saavutaan tarkastuspisteen läpi, mutta turvamieheni ei tahtonut pienintäkään riskiä, joten kehotti minua pysymään sisällä autossa, kun hän ja oppaani neuvottelisivat sakaterin kanssa. Siis siitäkin huolimatta, että Nigerian poliisivoimien erikoisjoukkojen turvamieheni oli kyllä varmistanut jälleen esimiehiltään, että Yusufari olisi turvallinen jopa valkoihoiselle. Sakateri oli avulias ja kertoi, että toki voisin vierailla Tulo Tulossa. Asiassa ei olisi minkäänlaista estettä. Koko Yusufarin emiraatti, johon myös Nigerin rajalla sijaitseva Tulo Tulo kuuluu, olisi turvallinen. Voisin kuulemma matkustaa keitaalle vaikka keskellä yötä, eikä mitään siltikään tapahtuisi. Boko Haramilla ei ole näillä main jalansijaa. Sakateri soitteli muutaman puhelun ja hankki meille pyynnöstämme sekä auton että oppaan.

Olimme saapuneet Yusufariin Abujasta Toyota RAV4:n kyydittämänä, mutta nyt oli parasta vaihtaa auto paremmin näille ”teille” sopivaksi. Samoin kuskiksi oli parasta saada joku joka oikeasti osaisi navigoida Tulo Tuloon. Kuljettaja ilmestyi pian paikalle ja oli valmis ajamaan meidät Tulo Tuloon ja takaisin. Se olisi hänelle hyvä lisätienesti. Herra kertoi normaalisti hoitavansa Yusufarin ja Tulo Tulon välistä julkista liikennettä maasturillaan. Kylään pääsee julkisilla eli tämän miehen Landcruiserin kyydissä ainakin kerran viikossa, keskiviikkoisin, jolloin Tulo Tulossa on markkinapäivä. Tällöin auto ja sen katto pakataan ääriään myöten täyteen matkustajia ja röykytellään parin tunnin matka halki dyynien Tulo Tuloon ja takaisin. Yusufarin emiirin sakateri kertoi myöhemmin, että kuljettajamme todella tuntisi seudun kuin omat taskunsa. Samoin hän tuntisi kaikki reitit Libyaan saakka, sillä on salakuljettanut Eurooppaan pyrkiviä siirtolaisia Nigeriasta Nigerin poikki Libyaan saakka. Olimme siis hyvissä käsissä. Myös saamamme oppaan tausta oli vakuuttava; hän oli emiirin henkilökohtainen opas valkoisessa kaavussaan, jota koristi punainen nauha. Päässään hänellä oli viininpunainen hattu ja kädessä sauva. Kaikki tunnistaisivat miehen, minne sitten menisimmekään ja tunnistaisivat myös sen, että olin emiirin suojeluksessa. Viimeistään tämän miehen läsnäolo siis varmistaisi, että mitään pahaa ei pääsisi tapahtumaan.

Turvamieheni sen sijaan päätti, että hänen ei kannattaisi tulla kanssamme Tulo Tuloon lainkaan. Hän perusteli poisjääntiään sillä, että ei yksin voisi tehdä paljonkaan, jos nyt kuitenkin kohtaisimme bandiitteja. Tai jos joku tulotulolainen innostuisi anastamaan turvamiehen rynnäkkökiväärin hetken mielijohteesta. Kaikki kun eivät välttämättä arvosta sotilasuniformuja. Hän oli tehnyt päätöksensä jo pari päivää sitten ja ymmärsin hänen perustelunsa oikein hyvin, vaikka periaatteessa hän olisi kyllä voinut tulla siviilivaatteissa mukaamme. Turvamiehiä olisi kuulemma tarvittu kolme tai neljä.

Yusufarin ja Tulo Tulon välillä vaeltaa suuria karjalaumoja.
Kylä Yusufarin ja Tulo Tulon välillä.
Ihmisen pesä jossain lähellä Tulo Tuloa. Luultavasti kyseessä on paimentolaisten asumus.

Lähdimme matkaan hyvissä ajoin ennen puoltapäivää oppaani, emiirin antaman oppaan ja kuljettajan kanssa tämän vanhalla Toyota Landcruiserilla. Tavoitteemme oli palata takaisin Yusufariin ennen pimeää, sillä Tulo Tulossa ei ole hotellia tai muutakaan majataloa. Ja tuskin on Yusufarissakaan. Hinnaksi olimme sopineet 200 euroa sisältäen polttoaineen ja vierailut usealla keitaalla matkan varrella. Alun perin hinta oli ollut 80 euroa halvempi, mutta ennen lähtöä hintaa oli vielä hilattu ylöspäin. En ollut perillä, kuka lopulta sai minkäkin summan, sillä enhän ollut itse osallistunut neuvotteluihin. Olin vain istunut sisällä autossa, mutta siitä huolimatta Yusufarin lapset olivat löytäneet minut ja tulleet uteliaina kurkkimaan sisään tummennetuista laseista. Hauskaa meillä oli puolin ja toisin. Toisin kuin Kanossa kaksi päivää sitten, täällä en ollut enää ”Mr. Man”. Täällä minua ei osattu puhutella mitenkään. Kunhan kikattelivat ja vilkuttelivat.

Minulla oli kuulemma tuuria, sillä säätila tulisi olemaan hyvä koko päivän. Aurinko tulisi pian esiin pilviverhon takaa. Sadekuuro taas voisi vaikeuttaa matkantekoa ja tehdä näistä Tulo Tuloon johtavista tieurista kulkukelvottomia. En kysynyt, että miten Tulo Tuloon pääsee sadekaudella! Matkanteko keitaille on merkittävä osa Tulo Tulo -kokemusta, sillä reitti kulkee dyyniltä toiselle, hyvin kuoppaisia tieuria pitkin. Olin nähnyt jo Yusufarin laitamilla ensimmäiset dyynit, mutta nyt niitä näkyi minne katsoikin. Vähä vähältä myös niitä sitova kasvillisuus hupeni. Missään nimessä täällä Yoben osavaltiossa sijaitsevat dyynit eivät pärjää koossa Algerian Saharassa tai Namibian Sossusvleissä sijaitseville vastineilleen, mutta mielestäni oli silti eksoottista ajatella olevansa Nigeriassa ja nähdä dyynejä. Näimme myös runsaasti paimentolaisia ja heidän karjalaumojaan. Tulo Tulon kylä sijaitsee noin kahden tunnin matkan päässä Yusufarista, vaikka etäisyys paikkakuntien välissä on vain noin 40 kilometriä. Välillä kyllä sijaitsee muutamia kyliä, sillä on muistettava, että olimme edelleen Afrikan väkirikkaimmassa maassa. Ihmisiä on riittänyt myös tänne Saharan laidalle.

Seudun asukkaat ovat pääosin kanureita, jotka puhuvat kanurin kieltä ja asuttavat tätä Nigerian koilliskulmaa, Nigerin kaakkoisosaa ja myös Tšadjärven seutuja Tšadin ja Kamerunin puolella. Noin 800-luvun puolivälistä aina vuoteen 1846 kanureilla oli kukoistava ja voimakas valtakunta nimeltään Kanem-Bornu, joka käsitti alueita nykyisen Koillis-Nigerian, Etelä-Tšadin, Itä-Nigerin alueilta aina eteläiseen Libyaan saakka. Valtakunta hallitsi alueellaan tärkeitä karavaanireittejä. Kanurit kääntyivät islaminuskoon 1000-luvulla. Nykyisin kanurit saavat elantonsa maanviljelystä, kuten hirssin ja maapähkinöiden viljelystä, mutta käyvät edelleen myös kauppaa naapurikansojen kanssa. Kanurit ovat moniavioisia ja aikoinaan pitivät myös orjia. Orjuuden lakkauttaminen pannaan brittien siirtomaahallinnon piikkiin. Lähde: [1]

Olemme saapuneet ensimmäisen keitaan reunalle. Tämä dyynien ympäröimä keidas on näin kuivalla kaudella kuivillaan.
Kuljettaja ja Yusufarin emiirin opas johdattavat minua seuraavalle keitaalle.
Myös tämän keitaan vesi on haihtunut kuivan kauden aikana.
Maan alla vettä kuitenkin riittää. Kuljettajani ottaa hörpyn kaivon vedestä keitaalla asuvan fulanimiehen seuratessa vieressä.

Ajoimme Tashandorin ja Adinin kylien halki ja pian saavuimme ensimmäisen keitaan reunalle. En muista keitaan nimeä, mutta tämä kyseinen palmujen reunustama keidas oli nyt kuivan kauden lopulla kuivunut. Seudulla on sekä tällaisia kuivuvia keitaita että keitaita, joissa on vettä vuoden ympäri. Nigerian taivaalle haihtunut vesi oli paljastanut valkoisia laikkuja, joka paljastui kaliumiksi. Seudun asukkaat keräävät kaliumia ja myyvät sitä eteenpäin. Lagosissa siitä saisi hyvän hinnan, tiesi oppaani. Vastaava tilanne oli seuraavassakin keitaassa, jonka pohjalla kävimme kävelemässä. Missään nimessä keitaat eivät silti muutu elinkelvottomiksi, vaikka vesi haihtuukin taivaan tuuliin. Sillä osa vedestä tietenkin painuu maahan ja elättää paimentolaisia ja näiden karjaa läpi kuivan kauden! Löysimme keitaalta pienen fulaniperheen, jonka oletin elävän paimentolaiselämää. He olivat ihmeissään valkoisen miehen eksymisestä heidän keitaalleen, mutta tahtoivat esitellä kaivonsa meille. Sieltä nostettua vettä olisi saanut maistaakin, mutta jätin väliin. Minulla oli pullovettä repussani. Perheellä oli keidasta reunustava palmumetsikkö täynnä omaisuutta eli sarvipäisiä lehmiä. Luultavasti kymmenittäin.

Ajoimme taas vähän matkaa ja pääsimme kaksi kertaa edellisiä keitaita suuremmalle keitaalle, jonka myöhemmin totesin Kajemarumin keitaaksi. Kuljimme palmumetsikön ja hirssipellon poikki keitaan keskelle, jossa oli tällä kertaa vettä. Kajemarum on yksi alueen keitaista, jotka eivät kuiva milloinkaan. Vesi on mahdollistanut paikallisin standardein melko laajamittaisen maanviljelyn. Tai ainakin monipuolisen sellaisen. Kajemarumin keidas ensinnäkin mahdollistaa asumisen täällä, mutta myös kaikki maailman vihannekset, juurekset ja hedelmät maniokista mangoon, porkkanasta papaijaan ja banaanista meloniin viihtyvät täällä. Kuuma ilmasto, jatkuva auringonpaiste, keitaalta ohjattu vesi ja paikallisten taidokas huolenpito ovat luoneet tänne loppumattomien hiekkadyynien keskelle erikoislaatuisen paratiisin. En ole nähnyt vastaavaa missään muualla. Kuljimme keitaan puutarhassa hyvän tovin ja kaikki puutarhassa töissä olleet tervehtivät iloisesti. Ja toden totta, kaikki kyllä tunnistivat myös Yusufarin emiirin meille antaman oppaan.

Saavumme Kajemarumin keitaalle.
Kajemarumin keidas ei kuiva edes kuivalla kaudella. Huomaa takana sijaitseva dyyni.
Kajemarum houkuttelee myös lintuja kylpyyn.
Kajemarumin keidas on vehreä puutarha, jossa kypsyvät niin maapähkinät kuin taatelitkin. Yusufarin emiirin opas johdattaa.
Karjalauma Kajemarumin keitaan laitamilla.

Kajemarumin keitaalla on monipuolisen puutarhansa lisäksi myös karjaa lehmistä kameleihin. Uteliaat paikalliset tulivat luoksemme, kun olimme ottamassa kuvia kameleiden kanssa. Kajemarum taitaa olla kanurien asuttama, koskapa paikalliset tahtoivat opettaa pari sanaa kanurin kieltä minulle. Kameli on ”kàlímò” ja lehmä ”fê”. Kun pääsimme takaisin autolle, ohitsemme vaelsi suuri lauma lehmiä.

Seuraavaksi vuorossa oli itse Tulo Tulo, kylä, jonka nimi kääntyy suomeksi kutakuinkin näin: ”soinen maa, jossa on runsaasti vettä”. Pohjoisnigerialaisilla ja suomalaisilla on ehkä toisistaan eriävä käsitys suosta, mutta kyllä sadekausi täälläkin muuttaa ympäristöä paikoin kulkukelvottomaksi, ainakin autoille. Runsaasta vedestä en ole eri mieltä, se pitää paikkansa. Se myös mahdollistaa elämän täällä syrjäisessä osassa Nigeriaa. Tai oikeastaan Tulo Tulo ei ole kovin syrjäinen, sillä Airtelin liittymähän toimii paikkakunnalla ja täällä on myös kansainvälinen rajanylityspaikka. Sinne menisimme myöhemmin. Ensin vuorossa olisivat vastaanottoseremoniat, joita johtaisi Tulo Tulon varakyläpäällikkö varsinaisen kyläpäällikön ollessa matkoilla kylän ulkopuolella. Emme olleet tietenkään pyytäneet mitään seremonioita, mutta Yusufarin emiirin sakateri oli ollut yhteydessä varakyläpäällikköön ja tämä oli koonnut paikalle koko joukon kylän miehiä vastaanottamaan meitä. Istuimme alas kylän keskustassa olevaan katokseen, jossa saimme kuulla moneen kertaan olevamme lämpimästi tervetulleita ja että voisimme olla Tulo Tulossa turvallisin mielin. Tänne ei ole pesiytynyt mitään bandiittiryhmittymiä. Turisteja ei tosin oikeastaan käy, tai jos käykin, ovat he olleet tähän asti nigerialaisia. Niiden määrän voinee laskea kahden käden sormilla. Valkoihoisia kylässä käy niin ikään hyvin harvoin. Edellinen valkoihoinen, mies, kävi täällä kolme kuukautta ennen minua, mutta hänkään ei ollut täällä turistina, vaan työasioissa. En julistaudu Tulo Tulon ensimmäiseksi länsimaalaiseksi turistiksi, mutta ei meitä kovin montaa ole voinut täällä ennen minua vierailla. Unkarilainen valokuvaaja, Nigeriaa erityisen paljon kuvannut, Irene Becker tosin kävi täällä jo vuonna 2009.

Matkalla takaisin autollemme.
Tulo Tulon varakyläpäällikkö ja hänen valkea ratsunsa.
Tulotulolaisten tarjoama herkullinen lounas.

Kun kuulumiset oli vaihdettu ja tunsin oloni hyvin tervetulleiksi, tarjosi Tulo Tulon varakyläpäällikkö minulle ja oppaalleni ruokaa. Tilanne oli erikoinen, sillä koskaan en ole kokenut vastaavaa vieraanvaraisuutta saapuessani uudelle paikkakunnalle. Koskaan aiemmin minun vuokseni ei ole koottu vastaanottokomiteoita. Ennen ruokaa liki kaksimetrinen herra kuitenkin tahtoi esitellä minulle valkoisen hevosensa, josta hän oli hyvin ylpeä ja sietää ollakin. Seuraavaksi eteemme kannettiin valtava lautasellinen riisiä ja naudanlihakastiketta kanurien tapaan laitettuna. Ruoka oli erinomaista ja sitä oli enemmän kuin tarpeeksi. Ruoka huuhdottiin alas kylmällä juotavalla jugurtilla. Ruokailun aikana varakyläpäällikön talon perukoilta luoksemme askelsi korea riikinkukko, joka olisi tainnut haluta päästä osalliseksi ateriastamme.

Ruokailun päätteeksi on usein syy vierailla käymälässä, mutta varakyläpäällikkö tahtoi jälleen vain parasta vieraalleen, joten minua lähdettiin viemään kylän parhaaseen vessaan. Tai siis näin sen ymmärsin, sillä olisihan varakyläpäällikön talossakin varmasti ollut jossain nurkassa reikä lattiassa tai maassa. Löysin pian itseni vielä hieman keskeneräisen talon sivurakennuksesta. Vessa oli täälläkin pelkkä reikä lattiassa. Kivenheiton päässä vessasta sijaitsee Nigerian ja Nigerin välinen kansainvälinen rajanylityspaikka, joka Nigerian puolella kantaa nimeä Port Obasanjo, entisen presidentin Olusegun Obasanjon (vallassa 1976–1979 ja 1999–2007) mukaan. Rajanylityspaikka on kylän harvoja nähtävyyksiä, jonne vieraat aina viedään. Tällä kertaa oikein varakyläpäällikön ja muiden kylän miesten toimesta. Rajaviranomainen kertoi olevansa Lagosista ja hänen pyynnöstä esitin passini, minkä jälkeen asia oli kunnossa; saisin vapaasti ottaa kuvia ja käydä halutessani myös Nigerin puolella rajaa. Virallisesti voisin ylittää rajan täällä vain, jos joku olisi Nigerin puolella minua vastassa. Muuten Tulo Tulossa rajan ylittävät vain paikalliset, sillä saman perheen jäseniä saattaa asua kummankin maan puolella. Rajan molemmin puolinhan asuu vähintäänkin samoja kanureita, fulaneita, hausoja ja niin edelleen. Nigerialaiset eivät tarvitse viisumia Nigeriin, eivätkä nigeriläiset Nigeriaan.

”Farewell from Nigeria”. Tässä Nigerian ja Nigerin välinen raja Tulo Tulossa. Portin toisella puolella avautuu Nigerin tasavalta.
”Bienvenue au Nigeria”, tervetuloa Nigeriaan, sanoo samainen portti Nigerin puolelta nähtynä. Keskellä tieuraa ja siis myös Nigerin puolella seisoo Tulo Tulon varakyläpäällikkö.
Eräs maailman kauneimmista keitaista parin kilometrin päässä Tulo Tulosta.
Tällä keitaalla on runsaasti vettä. Huomaa takana avautuvat hiekkadyynit.
Sarvipäät viettävät täydellistä elämää keitaalla pulikoiden.

Minulla oli passissani viisumi myös Nigeriin, sillä olin matkustamassa sinne muutaman päivän kuluttua, mutta siitä huolimatta elämäni ensimmäinen vierailu Nigerin tasavallan maaperälle tapahtui ilman rajamuodollisuuksia, hieman kuin puolilaittomasti. Mutta silti Nigerian viranomaisten luvalla ja suuren seurueen saattelemana. Varakyläpäällikkökin asteli naapurimaan puolelle, samoin teki Yusufarin emiirin antama opas. Mieleeni tuli elämäni ensimmäinen vierailu Guinea-Bissauhun, joka niin ikään tapahtui, kun vain kävelin sinne rantaa pitkin Senegalista. Nigerin rajamuodollisuudet tapahtuvat ilmeisesti vähän matkan päässä, sillä en nähnyt rajalla nigeriläisiä viranomaisia.

Kun Niger oli ”nähty ja koettu” ja maapinna taskussa, hyppäsimme takaisin autoon ja lähdimme huristelemaan kohti seuraavaa keidasta. Sen nimeä en tiedä, mutta se sijaitsee noin kahden kilometrin päässä Tulo Tulon kylästä lounaaseen. Ylitimme dyynejä ja pian saavuimme paikkaan, joka on mielestäni eräs maailman kauneimmista ja vetää vertoja jopa Ouniangan keidasjärville Tšadin pohjoisosassa. Siis keskellä Saharaa. Notkelmassa hiekkadyynien ympäröimänä sijaitsee noin 800 metriä pitkä ja noin 300 metriä leveä keidas, jossa oli vettä sen verran, että siellä olisi pystynyt jopa uimaan. Nyt uimassa olivat monet sarvipäiset lehmät, jotka viettivät täällä täydellistä elämää. Kelihän oli mitä parhain auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Vesi oli varmasti miellyttävän viileää ja halutessaan saattoi kaatua jonkun palmun alle lepäämään ja märehtimään. Palmuja on keitaan reunama täynnä, mutta rannalla on Kajemarumin keitaan tavoin erilaisia viljelyksiä. Myös tämä keidas mahdollistaa kaiken mahdollisen kasvatuksen. Minun, oppaideni ja kuljettajan ohella myös iso joukko kylän nuoria miehiä oli liittynyt joukkoomme. Eräs miehistä, Abdullahi, paljastui siviiliasuiseksi poliisiksi, joten turvallisuus oli edelleen taattu. Tietenkin myös harvat tällä keitaalla työskentelevät tunnistivat Yusufarin emiirin oppaan. Eräs nuorista miehistä päätti tarjota melonia, jonka hän otti eräästä puutarhasta ja paloitteli sopiviksi paloiksi. Nigerian Saharassa kasvanut meloni maistui täydelliseltä, mutta lämmin se oli kyllä sisältä. Aivan kuten se säätilakin.

Kävelyllä keitaan äärellä.
Keitaalla pystyisi hyvin uimaankin, kuten lehmät näyttävät esimerkkiä.
Yksinäinen banaani on päätynyt kasvamaan aivan vesirajaan.
Tulotulolaista melonia.
Tulo Tulo sijaitsee käytännössä Saharan autiomaassa.
Landcruiserista on juuri hajonnut takalasi tänne Tulo Tulon dyyneille!

Paluumatkalla takaisin Tulo Tulon kylään, kokenut kuljettajamme teki virhearvion ja ajoi erään dyynin yli liian kovalla vauhdilla. Auton takapyörien iskeytyessä takaisin maahan dyynin harjanteen toisella puolella, pamahti Landcruiserin takalasi tuhansiksi pieniksi lasinsirpaleiksi. Auton sisällä tämä ei aiheuttanut vahinkoa, mutta katolla matkustanut varakyläpäällikön teini-ikäinen poika loukkasi jalkansa pahannäköisesti lasin aiheuttaman viillon takia. En ole terveydenhuollon ammattilainen, mutta kyllä minulla yleensä on matkassa vähintään laastareita. Pullovedellä yritimme puhdistaa syvää haavaa ja asettaa siihen laastareita. Totesin, että nyt on parasta ajaa suorinta tietä Tulo Tulon terveysasemalle, sillä haava tarvitsisi tikkejä. Vaikka en siis edelleenkään ollut lääkäri. Kylä näkyikin jo horisontissa, joten matka ei ollut pitkä. Tulo Tulon terveysasema paikkasi pojan haavan ja laskun suuruus oli seitsemisen euroa. Odotellessani tein huomioita terveysasemalla, joka on ensinnäkin maalattu kehitysmaankeltaiseksi, siis hailakankeltaiseksi, mutta paikka on siisti ja etupihalla oli jopa pikkuinen kolmipyöräinen ambulanssi. Se varmasti ajaa asiansa Tulo Tulon kylässä, mutta ei sillä kaukaisempien keitaiden sairastuneita dyynien poikki noudettaisi hoitoa saamaan.

Palasimme varakyläpäällikön talolle ja lähdimme vielä pienelle kyläkierrokselle. Poliisi-Abdullahi kertoi, että voisin vapaasti kuvata mitä tahtoisin. Se ei olisi Tulo Tulossa mikään ongelma. Kävimme kylän torilla, joka oli nyt tiistai-iltapäivällä melko hiljainen. Tilanne olisi toinen seuraavana päivänä, kun koittaisi viikottainen markkinapäivä. Ostin 1,5 litran mangomehupurkin, sillä pullovettä emme Tulo Tulosta löytäneet. Pullovedelle ei taitaisi olla menekkiäkään, sillä paikalliset suosivat vesipusseja niiden edullisemman hinnan takia. Itse pyrin välttämään niitä, sillä vedenlaatu ei aina ole paras mahdollinen ja saattaa aiheuttaa raivokasta ripulointia juojalle. Ainakin jos juoja sattuu olemaan suomalainen.

Kaksihaarainen palmu.
Tulo Tulon pääkatu. Varakyläpäällikön talo sijaitsee kadun päässä.
Tulo Tulon talot ovat tyypillisiä savesta rakennettuja kanuritaloja.
Tulo Tulon pääkatua toiseen suuntaan. Tulo Tuloa on kuvailtu Nigerian Dubaiksi, mutta tämä ei tarkoittane itse kylää.

Hyvästelimme Tulo Tulon ystävällisen varakyläpäällikön ja muut kyläläiset ja lähdimme ajamaan takaisin kohti Yusufaria. Matkalla hyvästelin myös Nigerian Saharan, kaikin tavoin ainutlaatuisen osan tätä maailmaa. Perillä Yusufarissa, turvamieheni, Yusufarin emiirin sakateri ja muut tärkeät herrat olivat ilmeisesti viettäneet päivän saman puun alla, minne he jäivät, kun lähdimme aamupäivällä kohti Tulo Tuloa. Nyt tuntui, että myös täällä oli vastaavanlainen vastaanottoseremonia, kuten Tulo Tulossakin; miehet olivat uteliaita kuulemaan kokemuksestani ja olivat tohkeissaan, kun kerroin ihastuneeni paikkaan kovasti. Heillä on täällä todellinen timantti, ainakin jos matkailun näkökulmasta katsotaan. Olen nähnyt paljon keitaita, mutta en mitään Tulo Tulon seudun keitaiden kaltaista. Eikä parin tunnin röykytysmatka keitaille voi olla pahasta, vaan ennemminkin osa kokemusta. Sakateri ja muut miehet pyysivät levittämään sanaa Tulo Tulosta ja miksei myös Yusufarista. He myös lupasivat pitää alueen turvallisena.

Erosimme suuren ystävällisyyden vallitessa ja lähdimme ajamaan takaisin Gashuaan, tuttuun Yusufana Royal Suites -hotelliin. Illallisen haimme tutusta mama Blessingin ravintolasta Gashuan keskustasta. Nauravainen mama Blessing oli niin ikään tohkeissaan, kun asioimme hänen ravintolassaan jo toista kertaa, minkä hän muisti mainita vähintään kahdesti.

Maisemaa matkalla Tulo Tulosta takaisin Yusufariin.
Kuumana päivänä kulkupeli saattaa vaatia jäähdyttelytauon.

Ja koska Yusufarin emiirin sakateri pyysi, muuttuu tämä blogipostaus tässä vaiheessa kaupalliseksi yhteistyöksi itseni kanssa, vaikka koko Nigerian-matkani maksoinkin omasta pussista: olen perustanut Kamelimatkat-nimisen matkatoimiston, joka on erikoistunut Länsi-Afrikkaan ja Saharaan. Ja optimistisesti ajattelen, että ihmisiä kiinnostavat uudet ja eksoottiset matkakohteet, joten huhtikuulle 2024 on suunnitteilla pienryhmämatka Pohjois-Nigeriaan, sen värikkäälle Durbar-festivaalille sekä Tulo Tulon dyyneille & kuvankauniille keitaille ja sen jälkeen myös Etelä-Nigeriaan. Vaikkapa siksi, koska Nigeria on Afrikan väkirikkain maa, mutta silti edelleen tavattoman tuntematon matkailumaa länsimaalaisten keskuudessa huolimatta hyvistä lentoyhteyksistä. Yritämme tehdä asiaan muutosta ja levittää ilosanomaa Nigeriasta (turvallisuus edellä, sillä olisihan se huonoa bisnestä viedä matkailijoita bandiittien kynsiin).

Tulen ehkä kirjoittamaan postauksen myös matkatoimiston perustamisesta, joka ei ole mikään yksinkertainen ja nopea juttu vuoden 2023 Suomessa. Esimerkiksi matkapakettilaki vaatii matkanjärjestäjiä asettamaan riittävän vakuuden Kilpailu- ja kuluttajavirastolle asiakkaiden rahojen turvaksi esimerkiksi mahdollista konkurssia silmälläpitäen. Olen asettanut vakuuden aika päiviä sitten, mutta edelleenkään Kamelimatkat ei ole Kilpailu- ja kuluttajaviraston vakuusrekisterissa. Sain kuitenkin jo luvan aloittaa toiminnan. EDIT: Kamelimatkat on ollut vakuusrekisterissä 28. elokuuta 2023 lähtien.

Joten mikäli Länsi-Afrikka ja Saharan seutu kiinnostaa, ottakaa Kamelimatkojen sometilit seurantaan:

Tulen työntämään tileille ottamiani kuvia ja videonpätkiä Afrikasta. Olen tähän asti lähinnä seurannut muita sosiaalisessa mediassa, mutten ole ollut kovin kiinnostunut jakamaan omia reissujani tämän blogin ulkopuolelle. Blogi on saanut riittää. TikTok on kokonaan uusi maailmansa ja vaikuttaa paholaisen keksinnöltä!

Kàlímò.

Saharan tulvien läpi Biltineen ja Abéchéen

14.7.2022

Aamu valkeni pilvisenä. Eteläinen taivaanranta oli edelleen synkkä. Siellä taisi sataa edelleen, mikä on hieman hassua, olinhan edelleen Saharassa. Aamupalan jälkeen Ali huikkasi minut luokseen ja osoitti hiekalla kömpivää pienen pientä skorpionia. Otin kuvan ja Ali polki tämän hengenvaarallisen pirulaisen kengällään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin skorpionin luonnossa. Tästä eteenpäin päätin pitää kengät jalassa, kun tähän asti olin kulkenut paljon ihan paljain jaloinkin.

Olimme tämän aamun aikana jättämässä Saharan taaksemme, mikä oli ainakin minun ja Ousmanen suurin ilon aihe. Kolme yötä jumissa auton hajoamisen takia keskellä kuuminta ja kuivinta Saharaa oli tarpeeksi meille. Sahara vaihtuu asteittain Saheliksi mitä etelämmäksi etenimme. Muutoksen huomaa, kun seuraa ympärillä lisääntyvän kasvillisuuden määrää. Aluksi puita ja pensaita oli harvassa, mutta aamupäivän mittaan niitä oli yhä tiheämmässä. Metsiksi näitä Tšadin Sahelin lakeuksien pensaikkoja ei voi ainakaan suomalaisesta näkökulmasta kutsua, mutta maisema oli muuttumassa vihreäksi. Siihen vaikutti myös meneillään oleva sadekausi, joka oli saavuttanut edellisyönä Biltinen kaupungin pohjoispuolisen seudun. Talviaikaan maisema lienee täälläkin kuin Saharassa. Eli luonto kuihtuu ja muuttuu ruskeaksi.

Viimeinen leiripaikka Saharassa, vajaan parin tunnin ajomatkan päässä Kalaitista etelään.

Skorpioni tuli tervehtimään leiriimme.

Taivaanranta on edelleen synkkä. Etelämpänä on satanut läpi yön, kuten Saharassa kuuluukin.

Ensimmäisiä merkkejä yöllisistä sateista Kalaitista Aradan kautta Biltineen kulkevalla valtatiellä.

Muita tielläliikkujia matkalla kohti Biltineä.

Ensimmäiset merkit sadekaudesta tulivat jo muutaman kilometrin päässä leiristämme; tiellä oli vesilätäköitä. Vesilätäköiden koko kasvoi etelään ajaessamme. Jonkin ajan kuluttua molemmin puolin oli pieniä lampia, jotka olivat houkutelleet lintuja kylpyyn.

Auto oikutteli pitkin aamua ja pariin otteeseen Ali oli purkamassa ja kasaamassa autoa tienvarressa. Onneksi nämä korjaushetket eivät kestäneet tuntikausia. Myönteistä tilanteessa oli sekin, että Kalaitista Biltineen ja edelleen Abéchéen johtava tie on vilkkaasti liikennöity. Se ei silti tarkoita sitä, että aivan kymmenenkään minuutin välein kukaan olisi ajamassa vastaan, eikä sitä, että tie olisi hyvässä kunnossa. Päällystetty se ei ainakaan ollut. Tiellä vaelsi myös paimentolaisia, joiden omaisuus, kamelit ja muut eläimet, kuljeksi näissä pusikoissa. Apu olisi lähellä. Myönteistä oli myös se, että puhelimessa oli kuuluvuutta melko kiitettävästi ja mobiilidatakin toimi isompien kylien kohdalla. Ensimmäinen sellainen oli sadan kilometrin päässä Kalaitista etelään sijaitseva Arada.

Aradasta olisi 65 kilometrin matka Biltinen kaupunkiin, mutta matkanteosta tuli pian vaivalloista: Sahara nimittäin tulvi! Sateet olivat tainneet piiskata Aradan ja Biltinen tienoota läpi yön, sillä kaikkialla oli paljon vettä. Vettä oli ihmisten majojen edessä, sitä oli tiellä, sitä oli ojissa. Vadit, ”kuivuneet joenuomat”, olivat nyt täynnä. Jopa niin täynnä, että vadien ympäristökin lainehti. Näin käy, kun rutikuiva maa vastaanottaa yhtäkkiä suuren vesimassan. Se ei imeydy ihan hetkessä. Joka vuosi Saharassa hukkuu useita ihmisiä ja karjaa vadien äkkitulvimisen takia, minkä ymmärrän nyt oikein hyvin. Vadiin voi ilmestyä rankkasateiden ansiosta yhtäkkiä metri tai kaksikin vettä, joka pahimmassa tapauksessa virtaa voimakkaasti vieden uimataidottoman paimentolaisen mennessään. Siksi vadissa ei ikinä saisi ainakaan nukkua.

Vadit eivät ole riittäneet, vaan vettä on kaikkialla.

Matkalla Aradasta Biltineen. Alla Toyota Landcruiser, ei moottorivene.

Näkymää toiseen suuntaan.

Tulva on vaatinut ensimmäisen uhrin: tynnyrilastissa ollut Toyota Hilux on jäänyt jumiin!

Sahara on muuttunut järveksi ja vienyt tien mennessään.

Kovaa virtausta pääsin hämmästelemään, kun ylitimme Aradan ja Biltinen välillä kymmenisen tällaista yli äyräidensä tulvinutta vadia. Tie oli huuhtoutunut tai huuhtoutumassa monesta kohdasta kovan virran takia. Vedessä oli ajettava varovaisesti ja koetettava pysyä kuvitellulla väylällä. Tiellä oli paljon muutakin liikennettä ja ainakin moottoripyöräilijät katsoivat parhaaksi taluttaa pyörät yli jopa sadan metrin levyiseksi paisuneen vesialueen poikki. Yksi motoristi onnistui kaatamaan ajopelinsä eräässä ylityksessä. Öljytynnyrilastissa ollut Toyota Hilux taas oli jumittunut peräpäästään tulvan aiheuttamaan syvään kuoppaan tiessä. Yritimme kiskoa lava-autoa omalla Landcruiserillamme tuloksetta.

Vaativin tehtävä oli parin kilometrin laajuisen vesialueen ylitys. Edellämme kulki kuorma-auto, jonka katolla matkustaneet nuorukaiset oli pantu ylittämään vesistöä kävellen. Ali kutsui miehet automme katolle, ettei heidän tarvitsisi kahlata puolen metrin syvyisessä vedessä. Oma Toyota Landcruiserimme selviytyi lainehtivan Saharan ylityksestä leikiten. Mietin, että olisi ollut upeaa päästä soutuveneilemään Saharaan.

Wadi Firan alueen pääkaupungissa Biltinessä on ison kaupungin tuntua, vaikka siellä on ilmeisesti asukkaita vain reilut 10 000. Biltinessäkin oli satanut, kun kaasuttelimme sen keskustan poikki. Kadut olivat mutaisia. Keskustassa on pari moskeijaa, koulu, postitoimisto ja Tšadin armeijan tukikohta. Ostimme Biltinen torilta mangoja jälkiruoaksi lounaalle. Biltinen jälkeen maisema alkoi kuivahtaa; ilmeisesti aurinko oli alkanut tehdä tehtäväänsä ja toisaalta maakin oli ehkä jo ehtinyt imeä jotain. Tai sitten sateet olivat runnelleet vain Aradan ja Biltinen väliä.

Biltinen moskeija.

Biltinen pääkatu. Täälläkin on satanut.

Kaunis talo Biltinessä.

Biltinen kaduilla sotkisi nyt vain kenkänsä upottavaan mutaan.

Jo aiemmin, Kalaitissa tein huomion, että tšadilaisten kolmipyöräisten koppimopotaksien kuljettajat ovat koristelleet takalasinsa 90-prosenttisesti valkoisten pikkutyttöjen kuvilla. Tässä esimerkki Biltinestä.

Nautimme lounaan tyhjän vadin penkereellä hieman ennen Abéchén kaupunkia. Ihmiset olivat ympärillämme ja kaikkialla maataloustöidensä parissa; kun kerran sataa, on pantava töpinäksi ja istutettava maissit, maniokit ja muut. Tšadin itäosissa kylvökausi on siis kesällä, ehkä kesä-heinäkuusta lähtien. Ousmane kiikutti täytetyn patonginpalasen lehmiä lähellä paimentaneelle nuorelle naiselle, jonka selässä keikkui sylivauva. Ruokaa syödessämme Ali oli saanut puhelun. Hänen Abéchéssa asuva setänsä oli kuollut ja hautajaiset olisivat tänään. Muslimit hautaavat läheisensä nopealla aikataululla. Olimme vain muutamien kymmenien kilometrien päässä tuosta kaupungista ja mietin jo, tulisiko tästä nyt vielä hautajaisreissukin. Ei tullut.

Ajelimme kumpuilevaa maastoa pitkin Abéchén laitamille, jossa oli tämän matkan vasta toinen tiesulku, poliisin pitämä tarkastuspiste. Poliisi piti silmällä keitä Abéchéen saapui pohjoisen suunnasta. Tarkastuspisteelle oli pitkähkö jono, jonka Ali päätti ohittaa käyttäen etupenkillä istuvaa valkoista miestä valttinaan. Poliisille Ali selvitti meidän olevan tulossa Saharasta ja että matkan tarkoitus olisi ”turismi”. Poliisi oli ystävällinen etuilustamme huolimatta ja turismi oli hyvä syy saapua Abéchéen, totesi herra konstaapeli. Minun ei tarvinnut esittää passia, matkustuslupaani eikä edes nousta autosta. Ali kiitti poliisisetää hyvästä yhteistyöstä. Sitten kaasuttelimme kohti Abéchéa, Ouaddaïn alueen hallinnollista pääkaupunkia ja samalla Tšadin neljänneksi suurinta kaupunkia. Asukkaita paikkakunnalla on hieman vajaa 80 000 eli noin Joensuun verran.

Maisemaa Biltinen eteläpuolelta matkalla kohti Abéchéa.

Paimentolaistyttö paimentamassa lampaita.

Vähän Abéchén pohjoispuolella maisema vihertaa jo kovasti.

Abéchéen saavutaan pohjoisen suunnasta kuin takaovesta. Kaupunki alkaa tästä ja ilma on sakeana heinäsirkoista.

Abéchélaiset kulkevat paikasta toiseen keltaisilla tuktuk-takseilla.

Alun perin meidän oli tarkoitus yöpyä kaupungissa ihan hotellissa, Pension de Césarissa, mutta koska olimme aikataulusta niin paljon myöhässä, ajaisimme vain ohi. Yö vaatimattomassa Pension de Césarissa maksaa 25 000 frangia (n. 38 euroa). Abéché on Tšadin tuktuk-pääkaupunki, sillä täällä on valtava määrä holtittomasti kurvailevia keltaisia kolmipyöräisiä koppimopotakseja. Kaupungin kuoppaiset kadut eivät ole maailman paras ympäristö moisille ajopeleille. Ali kertoi, että Abéchéssa olisi ehdottomasti pidettävä todella matalaa profiilia valokuvauksen suhteen. Siis vaikkei valokuvaus kiellettyä Tšadissa ollut edelleenkään. Ensinnäkin: Abéché on itäisessä Tšadissa, Sudaniin kuuluvan Darfurin alueen läheisyydessä ja kaupungin liepeillä on suuria darfurilaisten pakolaisleirejä. Rajalle on vain 150 kilometriä. Toiseksi: Abéchésta on aiemminkin lähdetty vallankaappausta yrittämään. En haluaisi leimautua kapinallisryhmän jäseneksi, Wagner-palkkasotilaaksi tai vakoilijaksi kuvia ottamalla. Siitä huolimatta pyysin, että Ali näyttäisi minulle paikan, jossa vierekkäin seisovat kaupungin uusi ja vanha moskeija. Niinpä pian ajoimme tuon paikan ohi ja onneksi moskeijoiden edessä ei ollut ihmisiä. Otin kuvan pitämällä kameraa mahdollisimman alhaalla. Jos Pariisissa pitää nähdä Eiffelin torni, on Abéchén ikoninen nähtävyys vierekkäin seisovat punatiilinen vanha moskeija ja valkea uusi moskeija! Kuvaukseen lisämausteen antoi moskeijoita vastapäätä sijaitseva suuri tšadilais-sudanilainen sotilastukikohta. Täällä on siis myös naapurimaa Sudanin sotilaita. Vuosina 2007–2010 Abéchéssa (ja etelämpänä Goz Beïdassa) oli myös suomalaisia sotilaita YK:n johtamassa rauhanturvaoperaatiossa, jossa tarkoituksena oli suojella Darfurista rajan tälle puolelle paenneita.

Abéchén pääkatu on pitkä ja leveä ”bulevardi”, jossa voi ajaa kahta kaistaa molempiin suuntiin. Samaa tietä ajetaan myös ulos kaupungista ja kohti N’Djamenaa. Pysähdyimme kaupungin laitamilla pesemään tuulilasia, sillä ilma oli sakeana heinäsirkoista. Kohdassa, johon pysähdyimme, oli pieni kauppa ja kaupan edessä lapsia. Lapset olivat uteliaita valkoisesta muukalaisesta, mutta astuttuani ulos autosta, lapset juoksivat karkuun. Reaktio on yleinen kautta Tšadin. Täällä ei olla totuttu valkoisiin. En itse asiassa ollut nähnyt toista valkoista sitten N’Djamenan, josta lähdimme 15 vuorokautta sitten. Libyalaisia en laske valkoisiksi, vaikka arabeina melko vaaleaihoisia ovatkin. Tuulilasinpesu-urakka oli turhaa työtä, sillä heinäsirkkoja kopsahteli ikkunaan sitä tahtia, ettei Ali nähnyt eteensä ja oli taas pysähdyttävä pesemään. Tuulilasiin hajoava tšadilainen heinäsirkka jättää suuren valkean läiskän, joita ei oikein tuulilasinpyyhkijöilläkään saanut irti. Ne vain levittivät töhnää ympäriinsä. Heinäsirkkakanta oli päässyt räjähtämään sadekauden myötä. Toivottavasti tšadilaisten sadot onnistuvat.

Abéchén tärkein nähtävyys: vanha ja uusi moskeija.

Uuden moskeijan minareetti ja puheaikamyyjän kioski.

Abéchén talot eivät varmaan kestä kovin pitkäaikaista sadetta.

Abéchén pääkatu on päällystetty ja kaksikaistainen kumpaankin suuntaan.

Tšadin tiet ovat surkeita, mutta Abéchésta kohti pääkaupunkia on rakennettu pääosin ensiluokkaisessa kunnossa oleva valtatie. Kahden viikon röykytyksen päätteeksi teki hyvää olla päällystetyllä tiellä, jolla sai ajaa 120 km/h. Muuta liikennettä oli maltillisesti. Abéchésta N’Djamenaan ajavat linja-autot painelivat vielä kovempaa kyytiä ja ohittivat meidät järjestään. Välimatka on aika lailla tasan 900 kilometriä, jonka bussit taittavat 13 tunnissa yhdellä kuskilla. Tämä muuttuu syksyn 2022 aikana, kun linja-autot eivät enää saa ajaa yöaikaan. Mekään emme olleet aikeissa taittaa matkaa yhdeltä istumalta, vaan viettää vielä kaksi telttayötä maastossa.

Ali kiidätti Landcruiserimme Oum Hadjerin kaupunkiin asti. Sinne oli Abéchéstä 150 kilometrin matka. Ohitimme kaupungin ja aloimme etsiä yöpymispaikkaa. Päätimme leiriytyä muutaman kilometrin päähän Oum Hadjerista etelään, Am Diofourin kylän kupeeseen. Tšadissa saa leiriytyä melkein minne tahansa ja nyt leiripaikaksi valikoitui pellonreuna melko lähellä valtatietä. Sammakoiden kurnutus oli äänekästä, mutta hyttysiä ei vielä ollut, sillä sateet olivat vasta alkaneet näillä seuduilla. Meillä olisi ensimmäistä kertaa nettiyhteyskin puhelimessa yöpyessämme. Paikalla hääräili paikallinen maajussi, jolle saapumisemme oli maailman luonnollisin asia. Ei mitään ongelmia. Auringon painutta mailleen alkoi sakaali kierrellä leiriämme. Ali tokaisi sen nähtyään naama virneessä ”très dangereux, let’s go!” Sakaali oli suurempi kuin lajitoverinsa Ouniangan järvillä Saharan sydämessä, mutta ei se ihmisen kimppuun hyökkäisi. Kunhan havitteli jotain suuhunpantavaa.

Sadekauden aikana eläimillä on runsaasti ruokaa, kun luonto on herännyt.

Disko sijaitsee Abéchén ja Oum Hadjerin kaupungin välillä. Huomaa tien erinomainen kunto.

Ongelmat tulivat vasta yöllä rajuilman muodossa. Ali oli ollut varma, ettei tänä yönä sataisi. Minä taas olin varma, että sataisi, koska olimme tarpeeksi etelässä ja sadekaudella sadetta tulee kyllä päivittäin. Ja niin tuli: yöllä yhdeltä heräsin valtavaan tuulenpuuskaan ja luulin tuulen painavan telttani kasaan. En esimerkiksi epäillyt, että se sakaali olisi puhkumassa ja puhaltamassa majaani nurin. Samassa alkoi sade, joka tuli vaakatasossa ja iloisesti läpi telttani suojakankaista. Italialainen teltta ei ole tšadilaisen sadekauden kestävä. Vettä tuli parinkymmenen minuutin ajan kuin saavista ja patjani oli hetkessä läpimärkä. Kyykin teltassani hytisten ja matkatavaroita samalla suojellen, sillä vettä alkoi olla hieman myös teltan lattialla. Kosketin teltan alareunaa ja totesin olevani keskellä järveä. Onneksi vesi pysyi pääosin ulkopuolella. Sade tuli runsaan ukkosen saattelemana ja ensimmäistä kertaa vähän pelotti, että iskeekö salama myös telttaani. Sateen vähän tauottua kannoin kamani ja itseni sisään autoon, jossa Ousmane jo nukkui. Nukuin autossa pari tuntia. Aamuneljältä sade vihdoin laantui.

Näissä sateissa ei sinänsä ole mitään uutta ja erikoista. Niitä on ollut aina ja ne mahdollistavat elämän Sahelin alueella. Sateet ovat voimistuneet 1990-luvulta lähtien ja vaikuttavat vuosittain kielteisesti jopa satojentuhansien tšadilaisten elämään, sillä ne aiheuttavat kuivaan maaperään osuessaan tulvia. Tulvat taas tuhoavat ihmisten koteja, satoja ja hukuttavat karjaa. En olisi arvannut kokemieni rankkasateiden olleen alkutahteja Tšadin rankimmille sateille 30 vuoteen; heinäkuun lopulta elokuun 2022 loppuun mennessä tulvìsta on kärsinyt yli 0,4 miljoonaa tšadilaista. N’Djamenassa tuhansia ihmisiä on joutunut jättämään kotinsa tulvimisen takia ja pääkaupungissa on kuljettu veneillä kaupungin oltua veden vallassa.