Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

ranta

Autioita rantoja Mitsamioulissa ja Trou du Prophètessa

21.5.2021

Lentoni Anjouanilta laskeutui aivan aikataulussa jo puoli yhdentoista aikoihin aamulla, vaikka etukäteen olin ollut aika varma, että myöhässähän sitä perille tultaisiin. Eikä ihan vähääkään, kun afrikkalaisesta lennosta kyse. Onneksi olin väärässä. Terminaalin ovella sain käsiini ruiskauksen käsidesiä, kuten myös saapuessani Komoreille ja Anjouanille. Mutta toisin kuin Anjouanille saapuessani, täällä pääsaarella en joutunut täyttämään minkäänlaisia maahantulokaavakkeita. Kävelin ulos terminaalista, sillä tavoitteenani oli pyydystää puskataksi (eli kimppataksi) 18 kilometrin päähän Grande Comoren saaren pohjoisosaan Mitsamiouliin. Sitä varten on käveltävä RN 1 -tien varteen, joka kulkee pääkaupungista Moronista pohjoisen Mitsamiouliin lentokentän ohi. Kävelin tien varteen kai väärää reittiä pitkin, sillä lentoasema-alueen laidalla vastassa oli vain ruosteinen portti, joka oli suljettu ruosteisella lukolla. Onneksi lentoaseman aita on matala, joten kiipesin ylitse muina miehinä sen kummemmin miettimättä. Kukaan ei huudellut perään, eikä varmaan edes hoksannut minun poistuneen alueelta epävirallisempaa reittiä.

Mitsamioulin keskustaa puolenpäivän kuumuudessa.

Mitsamioulin ranta on miltei roskaton.

Komoreilla, kuten myös liki kaikkialla Afrikassa, jokainen auto on potentiaalinen puskataksi, joten oli vain asettauduttava oikealle puolelle tietä ja heilautettava kättä auton lähestyessä. Tietenkään citymaastureiden ja vastaavien eliitin omistamien autojen kohdalla ei kannata kättään heilautella, mutta sellaisia Komoreilla ei onneksi ole liikaa. Kaksi ensimmäistä autoa olivat täynnä ja vain vilkauttivat valoja ohi pyyhältäessään. Kolmannessa puskataksissa oli tilaa, mutta määränpää oli väärä. Neljännessä autossa oli vain yksi matkustaja ja nyt suuntakin oli oikea. Matka Mitsamiouliin maksaa 500 frangia (n. 1,02 euroa) ja se maksetaan vasta perillä. Kuljettaja ei käyttänyt maskia, eikä sitä todellakaan käyttänyt myöskään voimakkaasti yskinyt satavuotiaalta näyttänyt vanha rouva. Parinkymmenen minuutin matka eteni reipasti vauhtia, sillä tie lentoasemalta Mitsamiouliin on upouutta asfalttitietä ja helposti maan parhaimmassa kunnossa oleva tieosuus. Tie on pantu kuntoon turisteja ajatellen, sillä juuri Mitsamiouli on tämän maan tärkein turistikohde. Komorit haluaa matkailijoilleen vain parasta.

Puskataksi oli tullut täyteen matkan varrella ja perillä Mitsamioulissa meitä matkustajia oli neljä. Pois pääsee missä tahansa ja minä tahdoin pois heti, kun mielestämme saavuimme Mitsamioulin pikkukaupungin keskustaan. Lämpötila oli reilusti yli kolmenkymmenen ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Vettä oli saatava ensimmäisenä, koska Komorien sisäisessä lentoliikenteessä vesipulloja ei sallita. Juuri muuta turistia kiinnostavaa ei kaupungin pikkukaupoissa myydäkään. Paitsi ehkä maapähkinöitä ja pieniä keksipaketteja. Kiertelin hetkisen Mitsamioulin pienessä keskustassa: kävin kauniilla hiekkarannalla (joka oli poikkeuksellisesti liki roskaton), katsastin torin, puiston ja moskeijan ulkoapäin. Paikkakunnan leipomon tarjonta käsitti ainoastaan viisi kappaletta suuria vuokaleipiä, joita ei ollut mahdollista puolittaa. En ostanut. Leipää ei ollut myöskään Mitsamioulin parhaimmin varustellussa kaupassa, Karibu Marketissa. Komorit on merkillinen entinen Ranskan siirtomaa, kun jopa patonkia on mahdotonta löytää. Ostin tölkkisardiineja ja sipsejä, sillä ajattelin mennä piknikille rannalle. Juuri muuta hyödyllistä ei ollut Karibu Marketissakaan.

Maloudjan rannan palmuja.

Maloudjan rantaa.

Komorien majoitustarjonta on ohut, eikä varsinkaan etukäteen internetistä varattavissa olevia vaihtoehtoja ole kuin kourallinen. Paras valikoima ainakin Grande Comoren pohjoisosan osalta on Airbnb:ssä, jossa vaihtoehtoja on kaksi. Kumpikaan näistä ei ole aivan Mitsamioulissa. Halusin ehdottomasti majoittua kaupungin itäpuolella sijaitsevassa Trou du Prophètessä, joka näytti kuvissa kuvankauniilta poukamalta. Matkaa sinne olisi parisen kilometriä, jonka ajattelin kävellä rantoja pitkin mikäli vain mahdollista.

Täällä osassa Komoreja sijaitsee maan ehkä tunnetuin ranta, Galawa. Ranta on toissijaisesti tunnettu siitä, että vielä 1990-luvulla siellä sijaitsi maan suurin työnantaja, suuri Le Galawa Beach Hotel -niminen hotellikompleksi, joka houkutteli pääasiassa ranskalaisia turisteja rantalomalle ja työllisti siinä sivussa suuria määriä siivoojia, kokkeja, tarjoilijoita, taksikuskeja, prostituoituja, oppaita, kaupustelijoita ja ties mitä. Sitten eräs presidentti (joko väistyvä tai juuri valittu) päätti viisauksissaan purkaa koko laitoksen. Varmaan se oli vastoin islamia tai jotain vastaavaa. Mutta ensisijaisesti ranta ja ehkä koko Komoritkin tunnetaan parhaiten maailmalla 23. marraskuuta 1996 lennetystä Ethiopian Airlinesin lennosta 961. Lentokone oli matkalla Addis Abebasta Nairobiin, mutta vankilasta vapautunut etiopialaiskolmikko päätti kaapata koneen ja ”pommilla” uhaten tahtoivat kapteenin lentävän aina Australiaan asti. Polttoaine ei riittänyt tietenkään Australiaan saakka ja kone syöksyi veteen Galawa-rannan edustalla. Rannalla lojuneet turistit taltioivat syöksyn videolle ja se löytyy Youtubesta. Syöksyssä kuoli 125 henkilöä, mutta eloonjääneitäkin oli 50. Koneen moottorit ovat kuulemma yhä meressä ja niihin voi tutustua snorklausretkillä. Itse olisin ehdottomasti mennyt katsomaan, jos aikaa olisi ollut päivä enemmän.

Google Mapsiin ei täysin voi luottaa Komoreilla ja luulin kuvankauniille rannalle päästyäni ja piknikin aloitettuani, olevani nyt tuolla ”kuuluisalla” Galawan rannalla. Myöhemmin kuulin, että oikeasti olin ollut Maloudja-nimisellä rannalla parin sadan metrin päässä Galawasta länteen. Maloudjallakin on joskus ollut jonkinlainen bungalowkylä turisteille, mutta siitä ei ole pidetty huolta ja nyt siellä ei länsimaalainen rantalomailija enää missään tapauksessa yöpyisi. Tämä paikkojen rappeutuminen ja kunnossapidon puute ovat ajaneet Mitsamioulin matkailun alamäkeen. Miksi tulla Komoreille rantalomalle, kun Seychelleillä ja Mauritiuksella saa samat rannat, sään ja luonnon. Lisäksi niissä saa tasokkaan majoituksen, jota Mitsamioulista ei saa. Tähän on kuulemma tulossa muutos, sillä nykyhallitus on taas aikeissa rakentaa Galawalle luksushotellin. Rakennuskontteja oli jo tuotu lähipusikoihin, mutta muuten Galawa oli toukokuussa 2021 edelleen luonnontilassa. Rannalla oli yksi valkoinen auringonpalvoja, kun kävelin sen poikki.

Galawan rannan edustalle syöksyi vuonna 1996 Ethiopian Airlinesin lentokone.

Galawa toisesta suunnasta.

Olin nyt saapumassa Trou du Prophèteen, joka on matala ja suojainen merenlahti. Sen pohjukassa on kaksi melko korkeaa kallionlohkaretta, joiden päälle profeetta Muhammedin kerrotaan laskeutuneen. Nimi ”Trou du Prophète” on ranskaa ja tarkoittaa kai ”profeetan reikää”. En nyt ihan ymmärrä, että mitä ihmeen reikää. Toisaalta en ymmärrä montaa muutakaan asiaa Komoreilla.

Kävelin poukaman toiselle laidalle etsiessäni Airbnb-majapaikkaani, joka on ranskalaisen Sylviane-rouvan omistama mökki. Nyt ensimmäistä kertaa olisin tarvinnut komorilaista simkorttia puhelimeeni. Suomalainen liittymä ei edelleenkään tietenkään toiminut. Löysin alueelta uudehkon mökkikylän, jossa ei myöskään ollut ketään paikalla. Palatessani takaisin päin, eräs mies sattui kävellä vastaan ja osata jopa sujuvaa englantia (ilmeisesti oma ranskani oli niin kauheaa, että hän vastasi englanniksi). Siellähän se Sylvianen mökki olisi pusikossa, menet siitä vain kahden tamarindipuun välistä ja niin edelleen. Mutta miltä näyttää tamarindipuu? Mies kertoi, että tuo näkemäni kyseinen mökkikylä on uusi ja että voisin tulla sinne yöksi, jos Sylvianen paikka ei miellyttäisi. Kaikki kuulemma sisältyy hintaan, jota en kysynyt. Kehotin mainostamaan mökkikylää jossain, sillä nyt ainakaan kukaan ulkomaalainen ei paikasta tiedä mitään. Edes joku Facebook-sivu olisi paikallaan. Lopuksi mies vielä lähti kaupittelemaan hajuvesiä minulle. Oli ainakin jasmiinia, vaniljaa ja toki myös ylang-ylangia.

Trou du Prophèten poukama.

Kalastajien veneitä Trou du Prophètessa.

Kivipaasia, joiden päälle paikallisten mukaan profeetta Muhammed ilmestyi.

Löysin Sylvianen tontiltaan muutaman kymmenen metrin päästä rantaviivasta. Reilu 60-vuotias ranskalaisnainen ei ollutkaan mikään hippi, vaan täysin normaali eurooppalaisnainen. Hän löysi Komorit vasta muutama vuosi sitten rantalentopalloharrastuksensa ansiosta ja ihastui alueeseen kovasti. Niinpä hän osti pienen tontin ja on pitänyt sen pitkälti luonnontilassa. Nainen asuu nykyisin pääosin juurikin täällä, sillä hän on englanninopettaja, työ hoituu etänä ja elämä koronaviruksen takia on helpompaa Komoreilla. Oppilaansa ovat Euroopassa. Sylviane on rakentanut erilaisista luonnonmateriaaleista ja muusta löytötavarasta kauniin pikkuisen mökin, jossa on sänky, tuoli, pöytä, varastotilaa ja jopa sähköt. Lattia on pikkukiviä. Suihku on ulkoversio ja vesi talteen kerättyä sadevettä. Nykyinen mökki taisi olla lähes täysin uudelleenkyhätty maaliskuun 2019 sykloni Idain takia. Sykloni oli ensimmäinen tämän kokoluokan hirmumyrsky Komoreilla 50 vuoteen. Paljon puita kaatui ja tuhoa syntyi täällä Trou du Prophètessakin. Ei elämä Komoreilla muutenkaan aivan ruusuilla tanssimista ole ollut, vaikka ihmiset pääosin ovatkin sydämellistä ja mahtavaa porukkaa. Eikä ihmisiä kuulemma kiinnosta se fakta, että nainen tulee entisestä siirtomaaisäntävaltiosta. Kuitenkin pian tontin ostamisen jälkeen jokin miesporukka oli vieraillut paikalla ja hakannut naisen viidakkoveitsien käsiosilla pahaan kuntoon. Sylviane kertoi myös järjestäneensä lautapelejä ja muita leluja läheisen Mwemboiboinin kylän kouluun. Säännölliset lautapeli- ja leikkihetket olivat olleet suuri menestys ja lasten silmät olivat suorastaan sädehtineet. Tällaiselle toiminnalle pantiin toki stoppi, kun joidenkin lasten vanhemmat eivät tykänneet ei-muslimin olevan tekemisissä lastensa kanssa.

Tontilla hääräili myös nelikymppinen paikallinen mies Micky, joka autteli Sylvianea rakennustöissä ja tuntui hengailevan paikalla ihan muutenkin. Micky on rastafari ja pitää Le Baobab Magique -nimistä ravintolaa majapaikan välittömässä läheisyydessä. Mutta koska turisteja ei ole, ei ole oikein asiakkaitakaan. Eikä paikka siis ole auki kuin tilauksesta, mutta tilaus onnistunee helposti, sillä mies asuu ravintolassaan. Sovimme, että hän loihtii minulle illallisen myöhemmin samana päivänä. Micky puhuu hyvää englantia ja toivoi kovasti matkailijoita Komoreille. Hän ei pitänyt suunnitelmasta rakentaa uusi luksusresortti Galawa-rannalle 10 minuutin kävelymatkan päähän hänen ravintolastaan. Hänestä Komorien pitäisi panostaa ennemminkin reppureissaajiin, jotka eivät vietä koko lomaansa hotellikompleksin aitojen sisällä ja syö all inclusive -buffetistaan. Micky on nähnyt ja kokenut entisen Le Galawa Beach Hotelin ja tietää mistä puhuu. Kielitaito on ilmeisesti noita peruja, sillä Sylvianen mukaan seudulla on paljon Mickyn ikäisiä miehiä, jotka osaavat eurooppalaisia kieliä italiasta, espanjasta ja englannista lähtien.

Viimeisen yön majoitukseni Trou du Prophètessa. Sylviane yöpyy Airbnb-vieraiden sattuessa paikalle vasemmalla näkyvässä, vielä keskeneräisessä kupolissa.

Apinanleipäpuu Trou du Prophètessa.

Pulahduksen jälkeen kävelin uudelleen Galawa-rannalle ja siellä vastaan käveli Rachid-niminen matkamuistokauppias-opas. Sujuva englanti oli hänelläkin edelleen hallussa, vaikka en oikein uskonut miehen puheita siitä, että matkailijoita oikeasti tänne Mitsamioulin rannoille näinä päivinä eksyy. Rachid yritti kaupitella minulle hajuvesiä, t-paitoja, simpukkakaulakoruja, vaniljatankoja (jotka olivat pyörineet repussa niin kauan, etteivät enää tuoksuneet vaniljalta) ja jopa pikkuista puista krokotiilipatsasta. Komoreilla ei ole krokotiileja. Aistin lievää epätoivoa miehestä, jostain olisi saatava elanto perheelleen. Valitettavasti minulla ei ollut rahoja mukana rannalla ja lisäksi olin ostanut tuliaiset (neilikkaa, kanelia ja mustapippuria) jo Mohélin saarelta. Rachid olisi järjestänyt myös kuljetukset ja lähtenyt oppaaksi, jos olisin tahtonut lähteä johonkin lähikohteeseen tutustumaan. Tai vaikkapa valloittamaan Grande Comorea hallitsevan Karthala-tulivuoren. Aikani oli käymässä vähiin ja tahdoin vain pysytellä viimeisen iltani näillä rannoilla.

Illan pimennyttyä siirryin Mickyn Le Baobab Magiqueen. Micky oli valmistanut ruoan läheisessä Bob Denardin talossa, jossa ilmeisesti kävi päivätöissä kokkina. Bob Denard ansaitsee maininnan tässä yhteydessä, sillä tämä nyt jo edesmennyt ranskalainen palkkasotilas on Komorien lähihistorian tärkeimpiä henkilöitä johdettuaan useita vallankaappausyrityksiä Komorien hallintoa vastaan. Osa onnistui ja presidenttien päitä putoili. Yrityksistä neljä epäonnistui. On puhuttu, että Bob Denard tosiasiallisesti johti Komoreja saarilla touhuillessaan, kansalaisuuden hankittuaan ja muslimiksi käännyttyään. Virallinen johtaja hän ei toki ollut. Ympäri maailmaa Vietnamista, Angolasta, Beninistä ja Rhodesiasta lähtien hämmentänyt palkkasotilas Denard kuoli alzheimeriin vuonna 2007 takaisin katolilaiseksi kääntyneenä. Hänen Komorien-talonsa on edelleen pystyssä ja upealla paikalla!

Illalliseni Le Baobab Magiquessa. Vielä 50-60 vuotta sitten komorilaiset käyttivät suurta simpukankuorta lautasenaan, kuten minä nyt.

Vain yhden yön kukkiva kukka.

Illallisen päätyttyä siirryin Sylvianen tontille, jossa hän touhuili vuotavan suihkun kanssa. Trou du Prophète kärsii vesipulasta, eikä yhtään pisaraa olisi varaa menettää näin kuivalla kaudella. Nainen kierrätti minua ympäri tonttiaan katsomassa mitä erilaisimpia luonnonihmeitä: kaksi kissaa oli hiljattain adoptoinut Sylvianen omakseen ja nyt kissojen ruokalautasella oli jokailtainen erakkorapuinvaasio! Erakkoravut liikkuivat vikkelästi pois lautaselta, kun sinne osoitti taskulampulla. Tontilla kasvaa myös erikoinen kasvi, joka kukkii ainoastaan yhden yön ajan. Sen nimestä ei Sylvianekaan ollut tietoinen. Kun sitten vetäydyin nukkumaan, ei uni tullut välittömästi, sillä mökin seinien välissä kävi kuhina. Liskot siellä luultavasti touhuilivat. Aamuyöllä ulkohuussiin mennessäni pöntössä vastassa oli jonkinlainen hiiri. Se ei sieltä omin avuin päässyt ulos, enkä itsekään sitä avustamaan ryhtynyt. Sylviane kai oli eläimen vapauttanut herättyään.

Snorklausretki Ouénéfoun ja Méan saarten koralliriutoille

17.5.2021

Laka Lodge sijaitsee käytännössä Nioumachouan kylän ympäröimänä, mutta siltikään kylän äänet moskeijan rukouskutsusta puhumattakaan eivät bungaloweihin kantaudu. Sen sijaan rantaan lyövät aallot kyllä kuuluvat, mutta sellaiseen jylyyn onkin miellyttävää herätä. Aamupala tarjoillaan noin kello 7.30, mutta jo seitsemän aikoihin voi mennä kärkkymään ravintolaan. Yleensä aamupala on valmiina jo aiemmin. Laka Lodgen pöytiin tarjoiltava runsas aamupala käsittää jonkin tuoreen hedelmän eli toukokuussa lähinnä banaanin tai papaijan (koska niiden sesonki oli meneillään), omeletin, korillisen leipää, voita, itsetehtyä hilloa, jonkin hedelmän mehua sekä teetä tai kahvia.

Näkymä Mohélin edustan pikkusaarille Nioumachouasta. Ouénéfou suoraan edessä.

Ouénéfoun pohjoista rantaa.

Olin edellisiltana jutellut hotellissa jo nelisen päivää majailleen saksalaisen Alexanderin kanssa. Hän oli ollut Afrikassa jo joulukuusta asti, pääosin Ugandassa ja Tansaniassa. Mies kertoi tehneensä etätöitä Kampalassa ja Dar es Salaamissa, mutta nyt Komoreilla hän oli ihan vain lomalla. Koko koronapandemiankin aikana hän oli ollut kotonaan Saksassa vain viitisen viikkoa. Afrikassa oli helpompaa elellä. Neljän päivän makoilu rantatuolissa sai kuulemma riittää ja hän kaipasi aktiviteetteja. Hänelle oli kerrottu minun ja yhdysvaltalaisen Marcin tulosta, minkä ansiosta aktiviteettien hinnat olisivat maltillisemmat. Alexander kertoi halunneensa matkata Mohélin edustalla oleville asumattomille pikkusaarille rantoja katselemaan ja ehkä snorklaamaan. Jos minä lähtisin mukaan, tulisi hinnaksi 25 euroa henkilöltä. En ollut edes pohtinut tällaista mahdollisuutta, mutta tottakai minua kiinnosti. Snorklausopettaja Anne järjesti päivän varoitusajalla paikallisen kalastajan veneineen kuljettamaan meidät ensiksi vastapäiselle Ouénéfoun saarelle ja sen jälkeen vielä Méalle. Anne päätti itsekin lähteä mukaan ja puolipakolla vaati minuakin ottamaan snorkkelin mukaan. Olin snorklannut eläessäni ehkä kerran aiemmin ja suoraan sanottuna minua on pelottanut vedenalainen maailma kauempana rannikosta ja etenkin tällaisilla trooppisilla vesillä. Itämeren ja Suomen järvien eliöstön suunnilleen tiedän, eikä niissä ole mitään ilkeitä otuksia valmiina vahingoittamaan tai syömään minua.

Ymmärrän hyvin sen, että Mohélilla ollessa pitäisi mennä katsomaan myös vedenalaista elämää, sillä saaren etelärannikon vedet muodostavat 461 neliökilometrin laajuisen meriensuojelualueen (parc marin de Mohéli). Se on Komorien ensimmäinen suojelualue ja perustettu vuonna 2002 suojelemaan alueen ainutlaatuista meriluontoa, kuten ryhävalaita, delfiinejä, kilpikonnia ja harvinaisia kalalajeja (mm. elävä fossiili latimeria elää täällä, mutta erittäin syvissä vesissä, eikä sitä koskaan näe) sekä etenkin koralliriuttoja. Tämä meriensuojelualue on lisäksi osa laajempaa Mohélin kansallispuistoa, joka käsittää suuren osan itse saarestakin. Ja tämä kansallispuisto on ollut vuoden 2020 lopulta lähtien Unescon biosfäärialue ainutlaatuisen biodiversiteettinsä ansiosta. Paljon kotoperäisiä kasveja ja eläimiä, niin vesissä kuin maallakin. Niinpä sitten istuin lainasnorkkelini kanssa Alexanderin kanssa veneeseen, joka otti suunnaksi vastapäätä Nioumachouaa sijaitsevan saariryhmän. Saaret ovat parin kolmen kilometrin päässä Laka Lodgessa ja näkyvät sinne selvästi. Matkalla rankka sadekuuro yllätti, mutta trooppinen sade on lämmintä ja loppuu lyhyeen.

Ouénéfoulla asustaa Madagaskarilta kotoisin oleva hämähäkkilaji. Ei aivan kämmenenkokoinen, mutta melkein.

Tuore reilun metrin levyinen kilpikonnan jälki Ouénéfoun rannalla näyttää moottorikelkan jäljeltä. Taka-alalla näkyy Mohéli.

Noin vartin venematkan jälkeen saavuimme Ouénéfoun (tai Wenefou) saaren rantahiekalle. Anne oli hihkunut jo kaukana merellä, että rantahiekka oli täynnä kilpikonnien jälkiä. Ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tällä seudulla asustaa karettikilpikonnia ja liemikilpikonnia. Yöllä rannalla oli käynyt vilske ja hiekka lentänyt, kun kolmetoista kilpikonnaa oli ollut rannalla kaivamassa kuoppia ja munimassa niihin. Neljästoistakin oli käynyt kääntymässä rannalla, muttei ollut kelpuuttanut paikkaa. Jäljet olivat ihan tuoreita, joten konnat olivat poistuneet takaisin vesille vasta hiljattain. Ainuttakaan eläintä emme bonganneet, mutta pesiä ja valepesiä sitäkin enemmän. Kilpikonnaemot kun kaivavat kaksi pesää: toiseen ne munivat ja toisen ne väsäävät hämäyksen vuoksi. Tosin Ouénéfoulla ei kaiketi ole villikissaa kummempaa petoa ja niillekin munat ovat liian syvällä. Mielestäni on erikoista, että kilpikonnat pesivät Mohélilla vuoden ympäri eli näitä eläimiä voi nähdä periaatteessa milloin tahansa. Muistelen, että esimerkiksi São Tomélla kilpikonnilla oli tietty muninta-aika ja kun se oli ohi, konnat hävisivät.

Kävelimme Ouénéfoun pohjoista rantaa pitkin kohti länttä. Kilpikonnanjälkien lisäksi näimme isokokoisen oranssimustan hämähäkin, joita tällä asumattomalla ja sankan trooppisen kasvillisuuden valloittamalla saarella on enemmänkin. Hämähäkkilaji on kotoisin Madagaskarilta eikä tiedetä, miten se on Ouénéfoulle päätynyt. Eikä kukaan tiedä saaren pohjoisrannalla seisovan vanhan moskeijanraunionkaan taustaa. Mitään kirjallisia todisteita ei ole, sillä täällä tieto siirtyy edelleen suullisena perimätietona. Moskeija tänne kuitenkin on joskus rakennettu. Jotain tämän maailmankolkan asioista on kuitenkin viime vuosina saatu selville: meri Mohélin ja Ouénéfoun välillä on kilometrin syvyistä. Noin vartin venematkan aikana tuhannen metrin pudotus! Vastaavia syvyyksiä on muidenkin alueen saarten välillä.

Ouénefoun autiota hiekkarantaa.

Rannoilla on runsaasti korallinpalasia.

Alun perin aioin oleskella Ouénéfoulla ihan vain rannalla ja korkeintaan uida. Mutta löysin itseni snorkkeli kasvoillani uimassa kohti Ouénéfoun ympärillä olevaa koralliriuttaa. Aluksi minulla oli apuna pelastusrengas, mutta oppiessani tekniikan ja päästessäni eroon pelostani, saatoin heivata sen menemään ja ihastella tätä valtaisan kaunista näkymää allani ihan omin voimin! Näin kymmenittäin erimuotoisia ja -värisiä koralleja ja sadoittain värikkäitä kaloja, joita olen nähnyt vain televisiossa tai korkeintaan akvaariossa. Oli kuin olisi katsellut koralliriutan elämää käsittelevää Avaran luonnon dokumenttia televisiosta. Anne oli etukäteen sanonut, ettei täällä haihin törmäisi. Ne kun karttavat ihmistä. Sen sijaan kilpikonnan voisi kyllä nähdä, mutta niin onnekas en ollut.

Ouénéfoun koralliriutta sijaitsee ehkä 20-30 metrin päässä rannasta ja on parisenkymmentä metriä leveä. Sen jälkeen merenpohja syöksyy syvyyksiin. Aina sinne kilometriin saakka. Takaisin rannalla snorklausoppaamme kertoi, että nämä Mohélin ympäristön koralliriutat ovat liki turmeltumattomia. Ne eivät ole kärsineet ilmastonmuutoksista, eivätkä juuri mistään muustakaan. Kunhan nyt välillä kalastajien ankkurit hieman rikkovat koralleja. Eikä täällä kyllä ole turistejakaan sukeltelemassa aurinkorasvakerroksineen, sillä vain noin 600 matkailijaa vierailee Mohélin saarella vuosittain. Seudulla on vieraillut useita kansainvälisiä korallitutkijoita perehtymässä Mohélin vahvoihin koralleihin. On epäilty, että täkäläisillä koralleilla vain on paljon paremmat geenit.

Olin aloittanut koralliriuttasukeltelut suoraan huipulta, sillä näin huippukuntoisia riuttoja on Komorien ohella lähinnä enää kuulemma vain Indonesiassa. Nyt minulla on vertailupohjaa. Aurinko oli alkanut paistaa Ouénéfoun pohjoisen riutan koluttuamme. Lisäsin aurinkorasvaa ja pian olimme vaihtamassa saarta. Kalastajamme kiidätti meidät viidessätoista minuutissa näköetäisyydellä sijaitsevalle Méan saarelle. Se on paljon edellistä pienempi, mutta sen Mohélin-puoleisella sivulla on maailmanluokan hiekkaranta. Anne kertoi, että eräs rikas italialainen mies on ilmaissut kiinnostuksensa ostaa koko Méan ja rakentaa rannalle kilpikonnista huolimatta luksusresortin kalliine ravintoloineen ja hotelleineen. Yhden yön hinta olisi 200 euroa. Periaatteessa tämän pitäisi olla mahdotonta, sillä asumaton Méa on osa Mohélin kansallispuistoa, kuuluu Unescon biosfäärialueeseen ja on siten suojeltu. On kuitenkin muistettava, että Komorit on eräs maailman köyhimmistä valtioista, jossa rahalla on mahdollista saada mitä tahansa eli vaikkapa sitten rakennusluvan kansallispuistoon. Laka Lodge on ilmaissut vastalauseensa tästä mafian hankkeesta, eikä se kieltämättä vastahyväksytylle Unescon biosfäärialueelle olisi eduksi. Toisaalta maailma muuttuu ja erittäin syrjäisetkin paratiisirannat valjastetaan hotelleiksi, kuten on käynyt Praia Brucelle Bubaquen saarella Guinea-Bissaussa. Kesällä 2015 rannalla oli vain pari kalastajan asumusta ja lehmiä, nyt sielläkin on resortti.

Méa ja sen upea ranta melkein kokonaisuudessaan.

Saavumme Méan rantaan.

Méa on korkea saari.

Méan u-kirjaimen muotoinen ranta kieltämättä vaikutti täydelliseltä paikalta hotellille, kun rantauduimme tämän paratiisisaaren rantahiekkaan. Kilpikonnat olivat käyneet täälläkin yöllä, mutta emme löytäneet enää itse eläimiä. Lukuisia pesiä kylläkin. Itse saari on korkea ja sankan trooppisen kasvillisuuden peittämä. Kuulemma jokunen vuosi sitten eräs turisti rysäytti lennokkinsa päin saaren huippua, mutta paikallisen miehen onnistui kavuta Méan huipulle ja pelastaa tuo drone.

Melko lähellä Méaa on voimakas merivirta, joten meidän tuli pysyä suhteellisen lähellä rantaa ja onneksi koralliriuttakin sijaitsee lähellä rantaa! Korallit olivat jälleen fantastisia ja minua harmitti, kun ei ollut mitään laitetta, jolla ottaa niistä kuvia. Tämän snorklauksen ehdoton kohokohta oli nähdä ihmisellekin myrkyllinen punavalkoinen siipisimppu pöyhkeine röyhelöevineen. Siipisimppu uiskenteli ehkä kaksi metriä alapuolellamme, eikä siitä ole minkäänlaista vaaraa, ellei sitä mene härnäämään. Siipisimppuhan on tietenkin parhaiten tunnettu esiintymisestään Roger Mooren tähdittämässä 007 rakastettuni -elokuvassa sekä etenkin Leslie Nielsenin Mies ja alaston ase -elokuvassa! Elämäni kohokohtia taas. Lisäksi näin kummallisen harmaan pitkulamaisen kalan, joka oli vikkelä liikkeissään. Nimeä en tiedä, enkä tiedä näkemämme merikäärmeenkään nimeä. Se meni meitä piiloon korallien joukkoon, eikä enää tullut esiin vaikka kuinka odottelimme. Se oli kuulemma vaaraton. Kuulin takaisin rantaan päästyämme (jonne oli kova uiminen sen merivirran takia), että Mohélin vesillä elää myös maailman myrkyllisin kala, velhokala eli kivikala. Sen päälle astuminen aiheuttaa käsittämättömät tuskat ja jopa kuoleman. Ainakin täältä Méalta lähimpään sairaalaan olisi ollut yli kahden tunnin matka. Paikallisella kielellä tuo kala on kirjaimellisesti ”kala, joka oli kivi”. Emme nähneet tuota pirulaista ainakaan tietoisesti.

Komorien rannat vilisevät rapuja. Tässä yksi Méan rantahietikosta.

Myös Méan hiekkarannalla on tuoreita merkkejä kilpikonnista. Etualalla kilpikonnan pesiä.

Reilun kolmen tunnin saarihyppelymme tuli päätökseen ja palasimme takaisin Laka Lodgen rannalle. Juuri sopivasti oli alkamassa lounasaika, jonka jälkeen aioin vuokrata polkupyörän tutkiakseni Mohélin kärrypolkuja. Ei tänne rentoutumaan oltu tultu. Pyöräretkestä lisää täällä.

Saapuminen Adeninlahden rannalle Berberaan

1.2.2021

Matka Laas Geelin kalliomaalauksilta kohti Berberaa jatkui. Pyysin pysäyttämään auton joitain kilometrejä päätielle päästyämme. Guled oli etukäteen varoitellut seuraavan mäen huipulta avautuvan upean näkymän ja sellainen se totisesti oli. Afrikan sarven karua luontoa kauneimmillaan. Oppaani kertoi näkymän avautuvan alueelle, jonka nimi on Kooda Yare. Alueesta on suunniteltu kansallispuistoa ja sellainen sopisi tähän osaan Somalimaata erinomaisesti. Kyliä ja sitä myöten asukkaita kun on muutenkin vähäisesti. Ehkä jonain päivänä.

Kooda Yare voisi olla tulevaisuudessa kansallispuisto.

Lafaruugin kylän halki virtaa joki, jossa jopa keskellä kuivaa kautta virtasi pieni noro. Joenrantoja koristavat leveät kaktuspusikot.

Seuraava pysäytys tuli Guledin aloitteesta Lafaruugin kylässä, noin 45 kilometriä Laas Geelistä kohti Berberaa. Guled oli kuulemma aina halunnut pysähtyä tässä kohdassa ja olihan korkean vuoren reunustaman kylän halki virtaava joki kuvauksellinen. Olimme vain hetki sitten keskustelleet Somalimaan joista ja että, onko niissä käytännössä koskaan vettä. Sadekaudetkin ovat kuulemma sellaisia, että vettä ei välttämättä sada tai sadetta saadaan liian vähän. Pysyvästi virtaavia jokia ei Somalimaan puolella ole ja sellaiset löytyvät Somalian eteläosista (esimerkiksi Jubbajoki). Lafaruugin läpi nyt kuitenkin virtasi vielä näin kuivan kaudenkin aikana helmikuussa, joskin noro oli melko vaatimaton. Se oli kuitenkin riittävä pitämään joenpohjalla kasvavan ruohon hyvin vihreänä ja siten tarjoavan kylän lampaille ja vuohille ravintoa mielin määrin. Joen rannalla oli suuria kaktuspusikoita. Lafaruugin väki ei näin päivän kuumimpaan aikaan ulkona juuri liikkunut, joten otimme kuvia rauhassa ja pian jatkoimme matkaa. Berbera olisi enää 55 kilometrin päässä ja jo nyt lämpötila alkoi kivuta ylemmäksi. Berbera olisi Hargeisaa huomattavasti lämpimämpi kaupunki!

Lafaruugin halki virtaavan joen rantamia.

Lafaruugin pikkukylässä on puolenpäivän aikoihin rauhallista.

Olin eilisen päivän Boramaan suuntautuneen päiväretken ja tämän päivän ajomatkan aikana havainnut Somalimaan olevan varsin mäkistä maastoa. Rannikko Berberan lähellä on kuitenkin hyvin tasaista, mutta siitä huolimatta Adeninlahti näkyi jo pitkän matkan takaa. Guled oli iloinen, että näin Punaisenmeren ensimmäistä kertaa elämässäni juuri täällä Somalimaassa. Somalimaalaiset pitävät Adeninlahtea osana Punaistamerta, mutta minulla on eriävä mielipide asiasta: minusta Punainenmeri loppuu Djiboutin ja Jemenin väliseen Bab el Mandebin salmeen jo hyvissä ajoin ennen Somalimaan rannikkoa. Minulla on Punainenmeri siis edelleen näkemättä.

Hieman ennen Berberaa ohitimme kaupungin lentoaseman, jonka kiitotie on reilun neljän kilometrin pituisena Afrikan pisimpiä. Berberalaisilta asiaa kysyttäessä kiitotie on pisin! Joka tapauksessa se on Neuvostoliiton 1970-luvulla rakentama ja kun Somalia päätti vaihtaa Neuvostoliiton Yhdysvaltoihin, Nasa käytti kiitotietä 1980-luvulta aina vuoteen 1991 saakka avaruussukkuloidensa hätälaskupaikkana. African Express Airways on operoinut Berberan lentoasemalta viime vuosien aikana esimerkiksi Dubaita myöten, mutta nyt alkuvuonna 2021 lentoja ei ole minnekään. Kenttä toimii lisäksi sotilaslentokenttänä. Lähde: [1]

Saavumme Berberaan. Vastassa jalustalle nostettu muslimien pyhä kirja Koraani.

Berberassakin yleisin auto on Toyota Vitz.

Pian olimme Berberassa, joka erosi Hargeisasta kuin yö päivästä. Täällä kadut ovat leveät, on rauhallista ja kaikkialla on hyvin siistiä. Rauhallisuuteen toki vaikutti se, että Somalimaan merkittävimmässä satamakaupungissa sattuu olemaan ainoastaan noin 60 000 asukasta. Siisteys on kuulemma paikallisen, suositun kaupunginjohtajan ansiota, sillä tämä on sijoituttanut roskakoreja ympäri kaupunkia ja niitä jopa tyhjennetään. Lisäksi berberalaisnaiset lakaisevat kadut illan ja yön aikana putipuhtaiksi. Se on nimenomaan naisten työtä ja sitä myöhemmin illalla pääsin todistamaankin.

Ajoimme ensitöiksemme jemeniläiseen ravintolaan, sillä onhan Berbera miltei vastapäätä Jemenin tärkeintä satamakaupunkia Adenia. Kanssakäyminen ja liikenne maiden välillä on tiivistä, ja Berberassakin asuu paljon jemeniläisiä. Osa tietenkin on Jemenin epävakaita oloja paossa, kuten ilmeisesti juuri ravintolamme henkilökunta. Al Yemen Alsaeed Restuarantiin marssitaan jemeniläisten pitämän kaupan kautta. Tiskin takana häärineet jemeniläismiehet olivat hyvin ystävällisiä ja nytpä minullakin on jemeniläinen Facebook-kaveri. Kertoivat olevansa kotoisin kaupungista nimeltä Ibb eli jostain pääkaupungin Sanaan ja Adenin puolivälistä. Myös itse ravintolan henkilökunta on siis yhtä lukuun ottamatta Jemenistä. Jemeniläiset erottaa vaaleammasta ihosta sekä siitä, etteivät he puhu juurikaan somalia. Somalit sen sijaan osaavat jonkin verran arabiaa, vaikka kielet eroavatkin toisistaan suuresti.

Tilaus tultiin ottamaan jo ennen kuin ehdin edes istahtaa: tilasin kokonaisen kalan, jonka pääsin myös näkemään ennen kuin se valmistettiin. Kala oli vielä yöllä uiskennellut Adeninlahdessa, mutta eipä arvannut joutuvansa suomalaisen syömäksi. Berbera merenrantakaupunkina onkin paikka, jossa on syötävä nimenomaan kalaa. Se on taatusti tuoretta. Ehkä parinkymmenen minuutin kuluttua kala sitten saapui pöytään ja mukana saapui myös riisiä, jonkinlainen vihanneskastike ja uunituore litteä leipä, chapati. Guledkin tilasi alun perin samanlaisen kalan kuin itse ja kävi sen myös tarkastamassa. Kuitenkin kuulemma hänen saamansa kala oli eri, joten hän lähetti sen takaisin keittiöön ja tilasi kanaa tilalle. Guled lähetti myös osan pöytäämme kannetuista ruoista takaisin, sillä emme olleet sellaisia tilanneet. En tiedä oliko syynä kielimuuri somalien ja jemeniläisten välillä vaiko jemeniläiset ihan bisnesmielessä yrittivät ujuttaa ruokia pöytäämme. Ruoka oli erittäin herkullista ja kokonaisen suuren kalan syömisen jälkeen olin täynnä. Somalimaalaisten tavoin myös jemeniläiset suosivat käsinsyömistä, eikä Al Yemen Alsaeed Restuarantissa eteeni tuotu haarukkaa ja veistä. Enkä sellaisia pyytänyt, koska maassa maan tavalla! Oma kalani ja tuorepuristettu mangomehu maksoivat kymmenen dollaria (n. 8 euroa).

Al Yemen Alsaaed Restuarantissa syödään käsin. Huomaa oikeassa nurkassa rukoilemassa olevan oppaani Guledin varjo.

Jemeniläisittäin valmistettu kala Al Yemen Alsaaed Restuarantissa.

Berberan jemeniläisravintolan yhteydessä toimii jemeniläiskauppa. Jemeniläiset muistuttavat ystävällisyydessään kovasti somaleita.

Ruokailun jälkeen turvamieheni Ayaanle tahtoi näyttää minulle paikan, missä paikalliset miehet olivat pureskelemassa khattia. Jemeniläisen ravintolan kanssa samassa rakennuksessa toimii erittäin halvan oloinen hotelli ja eräässä huoneessa miehet istuivat omilla matoillaan lattialla ja pureskelivat tuota merkillistä kasvia. Kaikki olivat kovin innoissaan saadessaan ulkomaalaisen vieraan ja pian kouraani jo työnnettiin ensimmäinen khatpensaan oksa. Oksan lehdet maistuivat kitkerältä, enkä tietenkään mitään tuntenut parin lehden pureskelun jälkeen, vaikka miehet tohkeissaan kyselivät tuntemuksiani. Tähän pitäisi paneutua paremmin myöhemmin. Nyt menisimme ensin kirjautumaan hotelliini.

Visit Horn of Africa oli varannut minulle huoneen kaupungin parhaalta paikalta, Damal Hotellista. Rakennuksen edustalla päivystää yötäpäivää aseistettu vartija ja sisällä kaikki on kovin uutta ja kiiltävää. Tämä oli suorastaan luksusta! Hotellin johtaja tuli henkilökohtaisesti kättelemään ja toivottamaan tervetulleeksi. Kuulemma paikka on vain 3,5 vuotta vanha. Ainoa miinus hotellissa oli se, että sain huoneen ilman ikkunaa. Toisaalta en minä täällä olisi kuin yön, pian lähtisimme uudelleen kaupungille. Niinpä reilun puolen tunnin kuluttua Guled tuli noutamaan minua. Hän itse majoittui halvemmassa motellissa jonkin matkan päässä. Samoin Ayaanle majoittui eri majatalossa. Hänen työnsä tältä päivältä oli ohitse, enkä häntä enää tänä päivänä nähnyt.

Berberalainen huoltoasema.

Berberalaisen khatkaupan myyntiartikkeleita.

Tosiaan se khat eli somaliksi jaad! Se olisi seuraavana ohjelmassa, eikä kuulemma liki kukaan Visit Horn of African asiakkaista halua jättää khattuokiota välistä! Aivan aluksi on kuitenkin todettava, että olen erittäin huumevastainen ihminen, enkä toivo huumeiden laillistamista Suomessa. Jo esimerkiksi pelkkä poltetun kannabiksen haju on vastenmielisimpiä löyhkiä mitä tiedän. Khat on kuitenkin monessa mielessä poikkeus: se ei esimerkiksi Suomessa täytä erittäin vaarallisen huumausaineen kriteerejä, eikä sen ole todettu aiheuttavan voimakasta riippuvuutta. Joka tapauksessa khat on Suomessa kielletty, mutta Somalimaassa se on erittäin laillista! Kyseessä on luultavasti ainoa huumausaine, jonka hyväksyn ja sellaista olin kiinnostunut kokeilemaan, kunhan Afrikan sarveen tai Jemeniin joskus matkustaisin. Khatia on käytetty näillä alueilla jo vuosisatojen ajan, mutta kuka kumma keksi ensimmäisenä ryhtyä pureskelemaan pikkuisia lehtiä! Khat on naapurimaassa Etiopiassa kasvava pensasmainen kasvi, khatpensas (Catha edulis). Pensaan lehdissä on psykoaktiivisia ainesosia, kuten katiinia ja katinonia, ja päihdyttävä vaikutus saadaan siis lehtiä pureskelemalla. Vaikutusta on kuvailtu amfetamiinin kaltaiseksi.

Khat on valtava bisnes Somalimaassa ja pieniä khatkojuja on kaikkialla erittäin tiheästi. Maassa on jopa khatmyymäläketjuja, kuten Gaafane. Ajoimme eräälle Berberan keskustassa sijaitsevalle khatkojulle, jossa oli ruuhkaa. Viitisentoista miestä oli ostamassa khattia samaan aikaan. Myyjiä oli kolme, joilla kaikilla oli kädet täynnä töitä eli khatpensaan oksia. Oksat olivat vielä tänään olleet kiinni pensaissaan Etiopian puolella, mutta aamun aikana ne oli korjattu ja kuljetettu kaasu pohjassa rajan yli Somalimaahan ja lopulta Adeninlahden rannalle Berberaan. Myyjät laittoivat asiakkaan tahtoman määrän oksia kasaan ja muovipussiin. Khatia on erilaisia laatuja ja valitettavasti paras (ja kallein) laatu oli päässyt loppumaan. Otimme siis 125 000 šillingillä (n. 12,5 euroa, n. 15 dollaria) saunavihdan kokoisen khatvihdan toiseksi parasta khatia. Annoin Guledille 15 dollaria ja hän hoiti maksamisen. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun ostan huumeita (tai ehkä sitten Jemenissä uudelleen…).

Khatia käyttävät liki kaikki somalimaalaismiehet ja myynti on täysin avointa ja laillista, mutta siltikin se on hieman salamyhkäistä hommaa. Kuvia en myyjistä saanut ottaa, mutta itse myyntiartikkelin kuvaaminen oli sallittua. Eivät Alkonkaan myyjät asiakkaista puhumattakaan tykkäisi, jos aasialainen turisti tulisi ottamaan kuvia sinusta ostamassa viinapulloa. Kun khatvihta oli vaihtanut omistajaa, piti se seuraavaksi pestä: kojun edustalla oli pesupaikka ja pian meillä oli pesty ja puhdas khatvihta! Jos asuisin Somalimaassa ja minulla olisi oma sauna, varmasti kokeilisin khatvihtaa saunavihtana. Irtoaisiko psykoaktiivinen aines ilmaan nuuhkittavaksi löylyissä, ilman vaivalloista pureskelua?

Tälle terassille miehet kerääntyvät katsomaan laadukasta intialaiselokuvaa ja pureskelemaan khatia.

Vasemmalla kakkoslaatuinen khat, oikealla ykköslaatua.

Ajoimme Berberan upeaan vanhaankaupunkiin vihta takapenkillä. Menisimme pureskelemaan khatia kalastajien kanssa, sillä onhan Berbera satamakaupunki ja satama työllistää suuren osan kaupungin miehistä. Guled kertoi, että tässä kaupungissa miehillä on oikeasti varaa khatiin, koskapa töitä kerran riittää. Muuten khat on maassa melkoinen ongelma, aivan kuten alkoholi Suomessa. Usein miehet käyttävät aivan liian suuren osan palkastaan tähän kasviin. Ja vaikka rahaa ei olisikaan, pystyy muutamalla puhelinsoitolla ja/tai suhteilla järjestämään itselleen velaksi khatvihdan päivän ratoksi. Oppaani kertoi esimerkin kahdeksanlapsisesta perheestä, jonka isä katsoi järkevämmäksi sijoitukseksi ostaa khatia, kuin ruokaa perheelleen. Istahdimme kaupungin keskusaukion laidalla olevan kahvilan terassille. Kello kahden aikoihin iltapäivällä muita khatinpureskelijoita oli vain muutamia ja kaikki katsoivat pienestä televisiosta intialaista Bollywood-elokuvaa. Väkeä valui paikalle vähitellen omat khatvihdat kainaloissaan. Työt olivat päättyneet ja nyt oli aika rentoutua poikaporukalla. Naiset eivät yleensä käytä khatia ja jos käyttävät, tekevät he sen omissa oloissaan ja keskenään.

Khatin pureskelu vaatii harjoitusta, sillä ihan mitä tahansa lehtiä oksasta ei sovi heittää suuhun ja pureskella. Vain nuoret ja pehmeät lehdet ovat hyviä ja niistä tuleva vaikutus on paras. Guled perkasi minulle alussa pari oksaa, josta saatoin vain popsia kaikki lehdet suuhuni. Suussa näitä kitkeriä lehtiä tuli pureskella ja taitavimmat keräsivät lehtimössön jompaankumpaan poskeen. Useimmat kuulemma vain nielevät mössön ja niin tein minäkin. En vain käsittänyt, miten poskeen pystyy mitään keräämään. Kitkerää makua poistaaksemme, khatia pureskellessa nautitaan erityistä makeaa teetä, virvoitusjuomia (meillä oli omenafantaa) ja etenkin vettä. Veden nauttiminen on erityisen tärkeää, koska khat kuivattaa. Jatkuva juominen taas aiheuttaa sen, että vessassa saa ravata tiuhaan. Aivan kuin baarissa oluella ollessa. Nuorista lehdistä kalutut khatoksat laitettiin roskiksen virkaa toimittaneisiin pahvilaatikoihin, joista kahteen otteeseen pari miestä kävi korjaamassa oksat talteen. He olivat ”crazy guys”, heille kelpaavat kaikki lehdet. Kysymyksessä saattoi olla myös rahakysymys: varaa oli vain muiden jo kaluamiin oksiin.

Puolet minun ja Guledin khatvihdasta.

Khatinpureskeluseuraa berberalaisterassilla.

Samaan pöytään istahtanut nuorukainen oli kovasti kiinnostunut valkoihoisesti khatinpureksijasta. Mies ei osannut englantia paria sanaa enempää, mutta pian hän alkoi ojennella minulle sitä parempaa khatia, jota hänen oli onnistunut jostain ostaa. Tämän parempilaatuisen khatoksan tunnistaa tummemmanpunaisesta rungosta. Minä en kylläkään erottanut laatuja, mutta ehkä reilun tunnin pureskelun jälkeen jonkinlainen rentoutuminen ja lievä hyvän olon tunne alkoi vallita kehossani. Khat ei saanut päätäni huippaamaan, vaan seisomaan noustessa olo oli selväpäinen. Juurikin rentoutuminen on yksi khatin vaikutuksista. Paikalla istuskelleiden miesten mukaan khatilla on myös esimerkiksi piristävä vaikutus, enkä kuulemma tulisi nukkumaan seuraavana yönä. Guled käänsi erään paikalla olleen miehen puhelua minulle, sillä siinä mies toivoi tiukkaan sävyyn vaimolleen tämän jättävän hänet rauhaan. Olisihan hän pureskelemassa khatia eurooppalaisen kanssa! Kului ehkä 20 minuuttia ja vaimo saapui paikalle toteamaan tämän omin silmin.

Minä olin kahden tunnin pureskelun aikana todennut, että ihmiset ovat täällä täysin samanlaisia kuin Suomessakin. Somaleilla on khat, suomalaisilla alkoholi. Kumpikin kerää miehet terasseille istuskelemaan ja kumpikin aiheuttaa jatkuvaa tarvetta vessareissuille. Ainoa ero on se, että khatpäissään voi ajaa autoa ja mekin iltapäiväneljän aikoihin lähdimme ajelemaan kohti Berberan rantoja. Minun olisi päästävä uimaan. Guled kertoi, ettei voisi uida khatin vaikutuksen alaisena. Häneen kasvi vaikutti enemmän, mutta luultavasti hän osasi khathommat minua paljon paremmin.

Berberan Batalaale-rannalla on tilaa helmikuun alussa 2021. Rantatuoleja ei ole, eikä uimareitakaan.

Batalaale-rantaa kohti itää.

Hetkessä olimme Batalaale-rannalla, joka on varmaankin kaupunkia lähinnä oleva ja siten suosituin ranta. Oppaani mukaan ranta ei ole Somalimaan kauneimpia, mutta minulle tämä riitti oikein mainiosti. Taivaalla ei ollut pilven pilveä, tuuli oli lämmin ja lämpötila oli +28ºC. Hiekkarantaa oli silmänkantamattomiin ja hiekka oli hyvin lämmintä. Rannalla on Maan-Soor-hotelli, jolla on muutamia rantabungaloweja, jotka tosin ovat melko kaukana merestä. Heillä on myös jonkinlaista sukellustoimintaa tarjolla paikalle eksyville matkailijoille. Berberalla olisi valtavan suuri potentiaali olla merkittävä aurinkolomakohde eurooppalaisille charter-turisteille. Lentokenttä ja hyviä hotelleja löytyy, samoin pitkä hiekkaranta ja takuuvarma aurinko! Muut rannalla olijat olivat paikallisia, pääosin naisia, jotka minut nähdessään tahtoivat otattaa valokuvat itsestään. Lähetin ne myöhemmin Whatsappin välityksellä, mutten taida täällä nyt julkistaa.

Adeninlahden vesi oli hyvin lämmintä, mutta aallot tekivät uimisesta hieman hankalaa. Ranta syveni loivasti ja oli hiekkapohjainen. En silti uskaltanut mennä kovin kauas, sillä en halunnut päätyä merivirtojen mukana vastarannalle Jemeniin. Adenin valot muuten kuulemma näkyvät vastarannalta yöaikaan hieman Berberan itäpuolelta. Kuulostaa epäuskottavalta, koska etäisyyttä kaupunkien välillä on 260 kilometriä. Aikani uiskenneltuani siirryin rantahiekkaan pysäköityyn autoon ja jatkoimme khatin pureskelua, vaikka minulle alkoi riittää. En enää tuntenut minkäänlaista vaikutusta pureskelustani huolimatta, sen sijaan syljeneritys oli lisääntynyt. Pimeyden laskeuduttua kokonaan Berberan ylle, lähdimme kiertelemään kaupungin kaduille autolla. Päämäärätön autoilu ja khatin pureskelu samaan aikaan ovat somalimaalaisten suurta hupia iltaisin. Kiertelimme ympäri kaupunkia ja lopulta Guled tahtoi ostaa lisää khatia. Löysimme parempaa laatua eräästä khatmyymälästä, mutta en minä edelleenkään huomannut mitään eroa siihen aiempaan laatuun. Autoilimme vielä aikamme, kunnes Guled jätti minut hotellille ja lähti jatkamaan khatin parissa motellilleen. Minun ei tarvitsisi enää khatiin Afrikan puolella kajota.

Sen sijaan, että laittaisin tänne kuvan hotellihuoneesta, laitankin kuvan Damal Hotellin hissin painikkeista. Suomalainen hissinasentaja on tuskin ollut täällä asennushommissa.

Kävin suihkun jälkeen vielä ulkona ostamassa vesipullon, mutta sen jälkeen jäin katsomaan Arabiemiraattien televisiokanavia (somalimaalaisia ei ollut tarjolla) ja istumaan ilmastoidussa hotellihuoneessa. Berberassa ilmastoinnille on tarvetta näin talvellakin, sillä lämpötila pysytteli hellelukemissa jopa näin myöhään illallakin. Minua oli varoiteltu, etten saisi unenpäästä kiinni tänä yönä, mutta taisin nukahtaa samantien. Khat ei aiheuttanut edes vatsanpuruja, kuten olin hieman pelännyt!

Eteläisen Kytheran kierros

28.6.2020

Kythera on pienehkö saari, jonka päästä päähän ajaa reilussa puolessa tunnissa. Periaatteessa saaren siis voisi koluta jopa päivässä, mutta me olimme varanneet saarelle neljä yötä. Päätimme aluksi tutkia saaren eteläosan ja ensimmäisenä kohteena oli luonnollisesti pääkaupunki Chóra, joka myös Kythera-nimellä tunnetaan. Pääkaupunki ei ole saaren suurin keskus, mutta suurimmasta päästä tämäkin on, vaikka väkeä on alle 300.  Chórassa on suuri pysäköintialue, jolle auton ehdottomasti kannattaa jättää. Kaupungin äärimmäisen kapeille kaduille ei kannata lähteä autolla, vaikka se teoriassa mahdollista onkin. Ensitöiksemme Chórassa kävimme noutamassa etukäteen varaamamme lauttaliput Antikytheran saarelle. Kithira Travel -niminen matkatoimisto on Antikytheralle liikennöivän Porfyrousa-lautan lipunmyyjä saarella.

Kytheran saaren ja kunnan keskus on Chóran kylä.

Chóran kapeilla kaduilla saa ajaa myös autolla.

Rakkauden jumalatar Afrodite syntyi Avgón saarella, joka näkyy hyvin Chóran linnoituksesta.

Chóran valkoisilla kaduilla oli näin aamupäivällä hiljaista, mutta yksi ravintola ja pari kahvilaa oli avoinna. Samoin kaikki matkamuistomyymälät olivat avoinna. Jos Kytheralta haluaa matkamuistoja, on Chóra paras paikka niitä ostaa. Täällä nämä putiikit eivät myöskään vietä siestaa. Kävelimme halki kaupungin Chóran linnoitukselle, joka on 1500-luvun alussa tänne vuoren laelle rakennettu. Itse kaupunki on kehittynyt linnan ääreen. Venetsialaisvallan aikana rakennettuun linnaan saa vain kävellä, sillä mitään pääsymaksuja ei ole. Eikä täällä kyllä ole liiaksi asti vierailijoitakaan. Muutama kreikkalaiskävijä linnan muurien sisällä kuitenkin maisemia ihasteli. Chóran linnasta on upea näkymä niin itse kaupunkiin kuin esimerkiksi alas Kapsálin kylään ja jopa Antikytheran saarelle saakka. Myös Kreetan rannikko näkyi näin kirkkaana päivänä kaukaisuudessa. Mielenkiintoisempi näky on kuitenkin toisessa suunnassa, lähellä rannikkoa kohoava Avgón (suom. ”muna”) munanmuotoinen ja korkea saari. Se on kreikkalaisen mytologian mukaan rakkauden jumalatar Afroditen syntymäpaikka. Kythera mainostaakin itseään Afroditen kotisaarena.

Chóran linna hallitsee Kytheran eteläosaa. Vasemmalla taka-alalla häämöttää Antikytheran saaren pohjoisrannikko.

Näkymä alas Kapsálin kylään Chóran linnasta.

Aioimme käydä kahvilassa, mutta Chóran kadut hohkasivat kuumuutta näin puoliltapäivin ja laskeuduimmekin serpentiinitietä alas Kapsálin kylään. Kapsáli on Kytheran merkittävin turistipyydys, mutta täältä puuttuvat suuret (ja pienetkin) hotellikompleksit. Majapaikat ovat pieniä, samoin ravintolat, jotka ovat keskittyneet rantakadun varteen. Kapsálin rantakahviloissa oli väkeä, mutta ei täällä muita kieliä kuin kreikkaa kuullut. Nautimme kataifi- ja baklava-leivokset ja jatkoimme matkaa. Olimme matkalla Kapsáliin huomanneet syvässä rotkossa sijaitsevan rannan, jolle oli päästävä. Sinne ei vain näyttänyt johtavan tietä, eikä oikein mitään polkuakaan. Rannalla oli kuitenkin yksi auringonottaja eli jotenkin sinne pääsisi. Onnistuimme löytämään alas johtavan polun ja lopulta pääsimme pulahtamaan aaltoihin tällä vaikeasti saavutettavalla pikkukivirannalla. Pian saapumisemme jälkeen väkeä alkoi lappaamaan rannalle siinä määrin, että se ensimmäinen auringonpalvoja sai tarpeekseen ja lähti. Oli tietenkin päivän kuumin hetki ja mekin tunnin jälkeen pakkasimme romumme ja poistuimme.

Tämä ranta sijaitsee Chóran ja Kapsálin puolessavälissä ja on hieman vaikeasti saavutettavissa.

Ajoimme Kálamoksen kylän kautta takaisin hotellille ja pikaisen pysähdyksen jälkeen jatkoimme kohti Mylopótamoksen kylää. Siellä pitäisi olla vesiputous, mikä kuulostaa oudolta tälle karulle saarelle. Mylopótamos sijaitsee Kytheran saaren länsiosassa, muttei ihan rannikolla. Kylän keskus on selvästi Platanos-ravintola, jonka terassi oli tupaten täynnä. Viereissä pöydässä istui saksankielistä matkaopasta lukeva nainen. Kytheralla onkin kuin onkin muitakin ulkomaalaisia! Ruoka oli maukasta ja edullista, jonka jälkeen saattoi lähteä kohti vesiputousta. Sinne on hyvä opastus, eikä kylältä paikan päälle kävele kuin kymmenisen minuuttia. Vesiputous on hämyisässä metsikössä, jossa oli mukavan viileää. Putouksen juurelle olisi ollut mukava pulahtaa, mutta päätimme jatkaa kuitenkin merelle.

Mylopótamoksen kylää hallitsee kirkontorni. Tornin takana on perinteistä kytheralaista ruokaa tarjoileva Platanos-ravintola.

Kytheralaisessa salaatissa on kovia leivänpalasia, eikä esimerkiksi ollenkaan kurkkua.

Matkalla Limniónas-nimiselle rannalle, ajoimme halki Káto Chóran kylän. Kylä on venetsialaiskaudella perustettu ja siellä on rauniolinna. Káto Chóran jälkeen maisemat ovat huikeat, sillä täällä (päällystetty) tie laskeutuu mutkitellen ja välillä ihan serpentiininä monen kilometrin matkalla alaspäin. Kasvillisuus pyrkii syömään tietä parhaansa mukaan, eikä siinä oikeastaan ole tilaa kahden auton kohdata. Onneksi Kytheralla on nyt hiljaista, eikä ainuttakaan toista autoa vastaan tullut. Limniónaksessa vastassa oli tyyni poukama, muutama valkoiseksi kalkittu kalastajamökki ja kaksi ihmistä. Heitä ehkä harmitti, kun tulimme rikkomaan rauhan tänne Kytheran syrjäiseen kolkkaan. Niinpä hekin pian poistuivat ja jäimme rannalle aivan kahdestaan. Täälläkään ei olisi vaikeuksia pitää turvavälejä. Rannalla ei ole muita palveluita kuin vessa.

Saaren länsirannikkoa matkalla Limniónaksen rannalle.

Limniónaksen rannan ”venevajoja”.

Tie Limniónakseen.

Kiemurrellessamme ylös rannalta takaisin kohti sivistystä, arvoimme mihin saaren ”supermarketeista” menisimme. Matkalla majoitukseemme Katoúnin kylässä, olisi kolme-neljä isompaa kauppaa. Päädyimme Livádin supermarkettiin, jonka valikoima oli kyllä varsin onneton. Ostimme muun muassa kaksi viimeistä makkarapakettia, juustoa, leipää, makaronia, tuoreita hedelmiä ja vihanneksia, paikallista muovipulloon pakattua punaviiniä ja vettä. Myyjä oli kovin innoissaan hyvistä asiakkaista ja antoi vielä kaupanpäällisiksi läjän persikoita. Nyt meillä olisi riittävästi ruokaa selvitäksemme kolme päivää pikkuruisella Antikytheran saarella Kytheran ja Kreetan saarten välissä.