Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

pyöräily

Mohéli Nioumachouasta itään pyöräillen

17.5.2021

Pyöräily on parhaita tapoja tutkia lähiympäristöä reissatessa, joten olin jo ennen Laka Lodgeen tuloani ilmaissut haluni vuokrata polkupyörän. Ne maksavat 15 euroa päivältä. Tietenkään kukaan ei pyöräile Mohélilla (eikä muuallakaan Komoreilla), mutta minä aioin siitä huolimatta lähteä ottamaan selvää, miltä kotikyläni Nioumachouan takana näyttää. En tiennyt, mitä odottaa, sillä olinhan saapunut hotellille venekyydillä. En ollut nähnyt ja kokenut saaren tiestön kuntoa. Laka Lodgen Abdou oli kertonut, että tie Nioumachouasta kohti länttä ja aina Ndrondronin ja Ouallah 1:n kyliin asti olisi melko helposti poljettavassa. Sen jälkeen aina Miringoniin saakka olisi huonokuntoista serpentiinitietä ylämäkeen. Miringonista eteenpäin ja aina Mohélin pohjoisrannalla sijaitsevaan pääkaupunkiin Fomboniin olisi melko hyvässä kunnossa oleva tie, sillä Komorien presidentillä sattuu olemaan Miringonin kylässä asunto ja onhan sinne päästävä lentoasemalta nopeasti ja autoa rikkomatta.

Sen sijaan tie Nioumachouasta itään olisi niin surkeassa kunnossa, ettei siellä esimerkiksi autolla pärjäisi. Ajattelin lähteä katsomaan juurikin tätä tietä. Tienkulku oli suuri mysteeri, sillä Komorit on jälleen niitä paikkoja maailmassa, missä Google Mapsin kartoilla ei tee juuri mitään. Teitä on merkitty kovin säästeliäästi. Edes satelliittikuvista tienkulku ei paljastunut, koska trooppisella Mohélilla tie kulkee sankassa sademetsässä. Tai metsässä nyt ainakin.

Näkymä Nioumachouan laitamilta kohti itää ja niitä seutuja, jonne suuntasin.

Tie Nioumachouasta itään kulkee trooppisen metsikön halki. Näillä seuduilla koronaviruksen aiheuttama öinen ulkonaliikkumiskielto on äärimmäisen hyödytön.

Lähdin matkaan iltapäiväyhden aikoihin, mikä on järkevää, koska päivän kuumin aika trooppisella saarella on parasta aikaa hikiliikunnalle. Nioumachouan ohitettuani tie haarautuu kahteen suuntaan. Vasemmanpuoleinen vie kohti länttä ja lopulta Fomboniin saakka. Oikeanpuolimmaisen valikoimalla (kuten itse tein) voi tuntea olevansa tutkimusmatkailija, koska ei tiedä, miten tie kulkee ja mitä tien varrella olisi odotettavissa. Kuitenkin tämän tien valitsemalla pääsee 1,5 tunnissa mototaksin kyydissä Mohélin itäisimpään kolkkaan Itsamian rannalle kilpikonnia bongaamaan. Niin kauas en ehtisi polkupyörällä, eikä Itsamian kilpikonnasafari muutenkaan ole tällä hetkellä mahdollista koronaviruksen aiheuttaman ulkonaliikkumiskiellon vuoksi. Sinne ei vain ehtisi riittävän ajoissa, sillä ulkonaliikkumiskielto päättyy vasta kello viideltä aamulla. Kilpikonnat taas tykkäävät liikkua maalla lähinnä aamutuimaan.

Kaikki asutus päättyi jo Nioumachouan laitamille, mutta se ei tarkoita ihmisten puuttumista maisemista. Niin kuin varmasti kaikkialla trooppisessa Afrikassa, Mohélinkin kaikissa pusikoissa tuntui olevan porukkaa. Metsässä käydään töissä: on yleistä raivausta, hedelmien ja maustekasvien korjuuta ja vaikkapa lehmien laidunnusta. Eli vaikkei asumuksia näkynyt missään, liikkui alkumatkasta tiellä runsaasti väkeä viidakkoveitsi kädessä (tai pään päällä!). Myös mototaksiliikenne oli melko vilkasta. Muutaman kilometrin päässä kymmenen hengen ryhmä naisia istuskeli valtavien banaaniterttujen kanssa tien varressa. Työpäivä metsässä oli ohitse ja nyt odoteltiin kyytiä pois työmaalta. Tervehdin varmaan jokaista vastaantullutta ja kaikki vastasivat iloisesti takaisin. Osa kyllä ehti toki tervehtiä ennen minuakin. Ihmisten kasvoilta näki aidon hämmästyksen, kun yhtäkkiä keskellä sademetsää vastaan pyöräilee valkoinen mies.

Matkan varrelta.

Lehmät viihtyvät Mohélin metsissä.

Tie oli odotetun huonokuntoinen, mutta juuri sopiva maastopyörälleni. Ei tänne missään nimessä kannattaisi autolla lähteä, mutta ehkä kolmen kilometrin päässä Nioumachouasta näin poliisiauton lähestyvän minua liki kävelyvauhtia tien kunnon takia, mutta kuitenkin vilkkuvalot päällä. Ensimmäisenä ajattelin, että onko poliisi tulossa pidättämään minua, koska eihän minulla ollut maskia! Olisiko joku vinkannut maskittomasta pyöräilijästä? Entä pitäisikö tälle tielle ehkä olla joku erikoislupa? Tiesin toki, ettei Komorit ole se paikka, missä virkavalta kiusaa turisteja. Ne maat ovat mantereen puolella. Pysähdyin tien sivuun antaakseni tietä ja poliisi ajoi vain ohitseni. Upouuden poliisiauton perässä tuli paikallisen sähköyhtiön Société Nationale d’Electricité des Comoresin (SONELEC) auto. Hymähdin mielessäni ja ajattelin, että kyllähän sähköfirman auto ehdottomasti poliisisaattueen vilkkuvaloineen vaatii! Poliisi ja SONELEC:n porukka olivat muuten ensimmäiset ihmiset tällä saarella, joiden näin käyttävän maskeja maskipakosta huolimatta.

Tie tuntui seurailevan Mohélin rannikkoa, mutta muitenkin enintään muutamien satojen metrien etäisyydellä. Ja vieläpä varsin korkealla. Silloin kun kasvillisuus sen salli, olivat näkymät merelle ja vaikkapa Nioumachouan edustan pikkusaarille kovin upeat. Kun aamupäivällä olin tallustellut Ouénéfoun ja Méan saarten rannoilla ja snorklannut niiden rantavesissä, oli hauskaa nähdä saaret nyt uudesta suunnasta. Tie oli ollut joskus ainakin osittain päällystetty, mutta luultavasti sateet olivat vieneet päällysteen (ja sitä myöten paljon muutakin) 90-prosenttisesti pois. Kuoppia riittää.

Tie ylittää lukuisia pieniä jokia ja puroja.

Toisinaan merikin näkyy tielle saakka. Kuvan alaosassa parimetrisiä tuoksuilangiapuita.

Mohélilla tuntuu kasvavan kaikki mahdolliset tropiikin kasvit, kuten papaija, banaani, mango, kookospähkinä, vanilja, neilikka, pippuri, kahvi ja kaakao. Tärkein on kuitenkin tuoksuilangia eli ylang-ylang, alun perin Kaakkois-Aasiasta kotoisin oleva keskikokoinen puu, jota paikalliset pienviljelijät täällä ja viereisellä Anjouanin saarella kasvattavat ja jonka keltavihreistä kukista tislataan keskellä viidakkoa sijaitsevissa pikkuisissa tislaamoissa huumaavantuoksuista ylang-ylang-öljyä. Öljy on neilikan ja vaniljan ohella Komorien merkittävin vientituote ja maa on maailman mittakaavassa ylang-ylang-öljyn tärkein tuottajamaa. Komorien on onnistunut olla jossain ykkönen, mutta saavutusta himmentää se, että tuottajamaita on oikeastaan vain kaksi: Madagaskar seuraa kaukana perässä. Ranskalle kuuluvalla Mayotten saarella ylang-ylang-öljyn tuotanto on romahtanut minimiin korkeiden työvoimakustannusten vuoksi. Tämä öljy on lukuisten hienojen hajusteiden, kuten Chanel No. 5:n tärkeimpiä ainesosia. Kuulemma parfyymitehtailijat vierailevat Mohélilla tiuhaan ja liki koko ylang-ylang-tuotanto viedään Ranskaan. Lähde: [1]

Tuoksuilangioita kasvaa melkeinpä missä tahansa ja näiden kukista leviävä voimakas tuoksu leijailee niin ikään kaikkialla. Mohélia kutsutaan parfyymisaareksi ja sellainen se totisesti onkin. Olin pyöräillyt luultavasti lukuisten tuoksuilangiaplantaasien ohitse, kunnes satuin eräässä mutkassa ottamaan hörppyä vesipullosta ja samalla noteerasin syyn kaikkialla leijailevalle tuoksulle. Hetkisen ihmettelin ja haistelin näitä kummallisia parimetrisiä puita ja niiden erikoisia kukkia, jotka näyttivät kuin olisivat olleet nuupahtaneet. Alaspäin kun roikkuivat pitkine terälehtineen. Palasin pyörälleni, kun kuulin moottoripyörän lähestyvän, sillä en tiedä miten vauhkona paikalliset ovat ylang-ylanginsa tiimoilta. Että miten he reagoisivat löydettyään minut puita tutkimasta. Mohélilaiset ovat kuitenkin leppoisaa väkeä eli veikkaisinpa, ettei heitä hetkauttaisi.

Tuoksuilangian kukkia.

Nupullaan olevia tuoksuilangian kukkia.

Mohéli on parfyymisaari, mutta ehdottomasti myös lepakkosaari: lepakkoja liihottaa jopa päiväsaikaan kaikkialla. Pääosin nämä hedelmiä syövät lepakot ovat pienehköjä, joiden siivet ovat mustia ja muu ruumis oranssi. Ajoin erään suuren puun ohitse ja jo kaukaa kuulin puun olevan lepakkojen kotipuu. Puun latvuksesta kuului melkoinen kirkuna ja alas satoi hedelmien kiviä ynnä muuta ryönää. Varmaan ulosteitakin. Mohélilla asustaa myös suurikokoinen lepakkolaji, comoronlentäväkoira, jota menisin seuraavana päivänä katsomaan. Myöhemmin kuulin, että mohélilaiset myös syövät lepakkojaan, mutta se ei ole kauhean yleistä. Kun muistaa, mistä koronavirusepidemia (tai vaikka Länsi-Afrikan ebolaepidemia) sai alkunsa, on lepakkosaarelle matkustus näinä aikoina kaikkein vastuullisin teko.

Lepakkopuun jälkeen saavuin yllättäen pikkuiseen kyläpahaseen, jota en ole löytänyt kartoista, enkä siis tiedä sen nimeä. Vain ehkä parinkymmenen talon kylä oli melkoisen primitiivinen, sillä kaikki oli rakennettu palmunlehvistä ja muista kasveista. Sementti oli tosin jo saavuttanut kylän, sillä keskellä paikkakuntaa oli kaksikerroksinen talo. Varmaan kyläpäällikkö pitää majaansa siinä. Tai sitten se oli kunnantalo. Komoreilla on erikoinen järjestelmä, että kunnanjohtajat konsultoivat kerran tai kaksi vuodessa suoraan presidenttiä ja kertovat huolistaan. Tämän kylän johtaja oli varmaan ilmaissut tarpeensa saada suuri kartano keskelle kylänraittia, jossa nyt kulkivat lähinnä kanat. Myös pieni tyttö, ehkä viisivuotias, kulki raitilla pieni maitokannu päänsä päällä ja molemmat kädet vapaina.

Yllättäen eteen tuli kylä, jonka nimeä en tiedä.

Kylänraitilla on hiljaista.

Noin 15 kilometrin jälkeen käännyin takaisin näillä seuduilla.

Jatkoin edelleen matkaa, mutta liikenne oli lähes täysin lopahtanut. Saattoi kulua viisitoistakin minuuttia ilman, että ketään tuli vastaan tai ohitse. Kun olin polkenut kaikessa rauhassa kolme tuntia kohti itää, totesin, että on ehkä käännyttävä takaisin päin. En haluaisi polkea pimeässä sademetsässä ilman valoja. Matka Nioumachouasta oli ollut pääosin nousua, joten takaisin Nioumachouassa olin jo kahden tunnin kuluttua. Ja hyvissä ajoin ennen pimeää. Olin kuulemma hieman punainen perille päästyäni. Sitä se kuumassa ja kosteassa viidakossa pyöräily teettää. Olin pyöräillyt ehkä noin 30 kilometriä, mikä on mielestäni jo hyvä suoritus näissä oloissa.

Monte Café, Bom Sucesso ja São Nicolãun putous pyöräillen

23.-24.2.2018

Aamu valkeni aurinkoisena ja ilma oli taas kuumankostea. Sellainen se oli joka aamu tässä maassa. Aamupala tarjoiltiin Mé-Zóchi Resortin terassilla siinä kahdeksan jälkeen. Se käsitti tuoreita hedelmiä, teetä, leipää ja kinkkumunakkaan. Sain kolme kinkkumunakasta, sillä hotellin saksalaisvieraat eivät syöneet lihaa. Minulle tilanne oli siis ihanteellinen, ei ainakaan tulisi heti nälkä.

Mé-Zóchi on siitä täysin poikkeuksellinen kehitysmaan majatalo, että siellä voi maksaa luottokortilla ja nostaa rahaa. Tietenkin viiden tähden hotellit Afrikassakin monesti kelpuuttavat kortin, mutta nyt oltiin kaukana sellaisesta. Hotellin isäntä Célio on nähnyt maailmaa ja saanut sieltä ilmeisen hyviä vaikutteita. Tällaisia ihmisiä São Tomé ja Príncipe ja koko Afrikka tarvitsee! Maksaminen ja rahannosto tapahtui jonkin kännykkäsovelluksen kautta, johon näpyttelin luottokorttini numeron ja niin 145 euroa siirtyi Célion firman portugalilaiselle pankkitilille. Summasta 45 euroa meni majoituskuluihin (kolme yötä) ja polkupyörän vuokraan (5 euroa). Sata euroa (eli 2 500 dobraa) nostin käteisvaroiksi ja tämä tapahtuma saattoi säästää minulta monen tunnin odottelun pääkaupungin Banco Internacional de São Tomé e Príncipessä. Se on ainoa paikka, jossa rahaa saa tiskiltä luottokorttia vastaan. Pankkiautomaatit tässä maassa eivät siis hyväksy ulkomaalaisia kortteja.

EN-3-tie on yksi São Tomén kolmesta pääväylästä. Tie oli erinomaisessa kunnossa kauttaaltaan aina ylös Bom Sucesson tienhaaraan saakka. Ja kasvillisuus niin ikään on täälläkin sankkaa ja vihreää.

Mé-Zóchi Resortista vuokraamani polkupyörä, helposti paras vuokrapyöräni Afrikassa!

Aamupalan ja raha-asioiden hoitamisen jälkeen heitin repun selkään ja lähdin veivaamaan ylöspäin. Tavoitteenani oli yrittää päästä Trindaden noin 400 metristä reiluun tuhanteen metriin ja siellä sijaitsevaan Bom Sucesson kasvitieteelliseen puutarhaan. Matkaa olisi noin 11 kilometriä. Aurinko meni pilveen jo ennen seuraavaa kylää, Batepáa. Se helpotti polkemista jonkin verran, mutta koska tie nousee koko ajan ylös ja ylös, päädyin taluttamaan pyörää pitkiä matkoja. Tasaisempia pätkiä oli harvassa, eikä alamäkiä ainuttakaan. Hiki valui ja juomaa kului, mutten silti katunut yhtään tälle ylämäkipyöräilylle lähtöä.

Puolivälissä nousua, noin kuuden kilometrin päässä hotellista, oli ensimmäinen vierailukohteeni: Monte Café. Ennen maan itsenäistymistä tämä plantaasi, roça, tuotti suurimman osan São Tomé ja Príncipen kahvista ja työllisti siinä samalla tuhansittain paikallisia. Monte Café tuottaa edelleen kahvia ja on siinä samassa suurehko kyläyhteisö. Työllistävä vaikutus on siis säilynyt. Kylän keskipisteessä sijaitsevat vanhat siirtomaa-aikaiset rakennukset, joissa kahvia edelleen käsitellään ja jalostetaan. Ympärillä asuu sitten työväki perheineen. Monte Caféssa on jopa oma koulu.

Monte Cafén kahviplantaasin rakennuskantaa.

Tämä rakennus on Monte Cafén laadukas kahvimuseo.

Monte Cafén työväki asustaa ja viljelee maata siirtomaa-aikaisten rakennusten ympärillä. Tämä kuva on otettu kahvimuseon parvekkeelta. Kuvassa näkyy myös mukulakivitie, joka johtaa päätieltä plantaasille.

Monte Cafén tärkein anti vierailijalle on varmasti kahvimuseo, jonne on 75 dobran (kolme euroa) pääsymaksu. Myös eurot olisivat kelvanneet. Lippuun kuuluu opastus, joka onnistui kohdallani ihan englanniksi. Jouduin kyllä odottelemaan jonkin aikaa  (yksityis)kierrokseni alkua, sillä samaan aikaan kanssani museolle pölähti bussilastillinen japanilaisia turisteja. Erään naisen mekossa luki suurin kirjaimin ja selvällä suomella ”metsä”. Japanilaiset eivät jostain syystä menneet museoon, vaan ainoastaan nauttivat kahvikupposet museon kahvilassa. Museo esitteli kahvintuotantoa siirtomaa-ajoilta lähtien päättyen luonnollisesti nykyhetkeen. Lopuksi sain itsekin kupillisen paikallista kahvia. Valitsin tietenkin kalleimman ja harvinaisemman vaihtoehdon, arabica-lajikkeen. Se oli hyvin kitkeränmakuinen, elämäni pahin kahvi. En ostanut kotiinviemisiä.

Maisemia hieman ennen Bom Sucesson kasvitieteellistä puutarhaa.

Ôbon kansallispuisto (kuvassa tummanvihreällä) alkaa Bom Sucessosta ja käsittää ison osan São Tomén saarta.

Monte Cafélta tie jatkaa tietenkin edelleen nousemista. Oltiinhan vasta noin 600 metrissä. Vajaan kolmen kilometrin päässä EN-3-tie päättyy. Suoraan menevä tie muuttuu päällystämättömäksi ja johtaa São Nicolãun vesiputoukselle. Oikealle kääntyvä tie on osittain mukulakivetty ja johtaa mutkitellen ylös Bom Sucesson kasvitieteelliseen puutarhaan. Risteyksessä on kyllä pieni kylttikin opastamassa kohti Bom Sucessoa. Lähdin ensin kiipeämään kohti puutarhaa, mutta ei tietä voinut polkea kuin paikoin. Kova ylämäki ja huono tie eivät ole paras yhdistelmä.

Pian saavuin pieneen Bom Sucesson kylään, jossa jouduin taas paikallisten lasten piirittämäksi. Myös São Tomén sisäosien pikkupojat jakavat muiden saaren lasten kanssa saman unelman ja se on tietenkin oma polkupyörä! Meillä ei ollut tietenkään yhteistä kieltä, mutta kaikki olisivat tahtoneet kokeilla pyörääni. En ollut nyt niin ystävällisellä tuulella kuin muutama päivä aiemmin Santanassa ja Água Izéssä, joten polkaisin vain itseni vauhtiin ja karistin lapset taakseni vilkutellen. Ensimmäisen mutkan takana lapset eivät enää nähneet minua, joten jatkoin kiipeämistä kävellen.

Tämä kasvaa Bom Sucesson kasvitieteellisessä puutarhassa, mutta olen nähnyt sitä monissa muissakin paikoissa tällä saarella.

Tässä roikkuvat São Tomén saaren orkideat.

Pääsin lopulta perille Bom Sucesson kasvitieteelliseen puutarhaan (port. Jardim Botânico). Aikaa Trindaden hotellilta lähdöstä oli tainnut kulua kolmisen tuntia. Kasvitieteellinen puutarha sijaitsee 1 115 metrin korkeudessa merenpinnasta ja esittelee São Tomén ja Príncipen saarten tyypillistä kasvillisuutta. Yksinään puutarhaan ei ilmeisesti saa mennä, joten oli alistuttava opastettavaksi. Ja opastuksen saa vain portugaliksi ja ranskaksi. Saapuessani puutarhalle, oli kierrokselle juuri lähdössä ranskalainen pariskunta. Lyöttäydyin mukaan seurueeseen, ranskani kuitenkin sujuu paremmin kuin portugalini. Kummatkaan eivät oikeasti suju juuri lainkaan.

Orkideannäköinen orkidea.

Tämäkin on jossainpäin São Toméa tavattava orkidealaji.

Opas kertoili ummet ja lammet kaikista hienoista kasveista, joiden suomenkielisistä nimistä minulla ei ole mitään tietoa. Jos sellaisia edes on. Mieleen jäi ainakin tuntomimosa (Mimosa pudica), kasvi jonka lehdet ”sulkeutuvat” sitä kosketettaessa. Sitten joukossa oli kaneli ja se todellakin tuoksui kanelilta, ja lukuisia sellaisia kasveja, joita meillä on sisätiloissa koristekasveina. Täällä ne kasvavat ihan luonnossa. Kasvitieteellinen puutarha esitteli myös 140 erilaista orkidealajia. Suurin osa näistä oli ihan mitäänsanomattoman näköisiä rikkaruohoja ja vain harvalla oli kukinta-aika. Kierroksen lopuksi kerättiin sitten pääsymaksu 50 dobraa (kaksi euroa) sekä kehotettiin kirjoittamaan oma nimi ja kotimaa kirjaan. Paikan vierailijat olivat lähes kaikki Portugalista, Ranskasta ja Saksasta. Ja loputkin pääosin Länsi-Euroopasta. Muutamia päiviä aiemmin Bom Sucessossa oli käynyt kaksi suomalaistakin! En siis ehkä ollut ainoa suomalainen maassa!

Tämä puu vaikuttaisi vähän mangroverämeen kasvillisuudelta. Ainakin puu on tukenut itsensä tukevasti maahan.

Bom Sucesson kasvitieteellisen puutarhan läheisyydessä toimii ravintola, jossa voi nauttia lounaan raikkaassa vuoristoilmassa. Ilma todella oli viileämpi, mutta kuuma siltikin. Ravintolan nurkalta lähtee polku Lagoa Amélia -nimiselle umpeenkasvaneelle kraatterijärvelle. Harkitsin käyväni siellä, mutta polku muuttui niin huonoksi, etten pyörälläni päässyt eteenpäin kovin helposti, enkä toisaalta viitsinyt raahata pyörää pitkin metsiä. Luovuin yrityksestäni. Pilvet tuntuivat paikoin roikkuvan lähes ihossa kiinni, kun sitten lähdin laskeutumaan alas Bom Sucessosta.

Tässä vaiheessa polku Lagoa Amélialle oli vielä hyvässä kunnossa.

Viimeisenä kohteenani tahdoin São Nicolãun putouksella. Sinne johtavan tien alussa oli kaksi poikaa myymässä vadelmia. Ostin ison satsin 20 dobralla (0,80 euroa). Pyyntihinta oli aluksi 50 dobraa. Pojat olivat hyvin tyytyväisiä saamaansa seteliin ja kertoivat kaupan päälle putoukselle menevän tien kunnon ja etäisyyden putoukselle.

Vesiputoukselle oli vain ehkä vartin pyöräilymatka, eikä nyt tarvinnut edes kavuta ylöspäin. Putous on noin 30-metrinen ja sijaitsee hienossa rotkossa. Paikalla oli saapuessani paikallisia ottamassa selfieitä. Muuten sain olla rauhassa ja nauttia eväitäni putouksen äärellä. Tänne on rakennettu oikein penkit ja roskikset turisteja varten.

São Nicolãun putous.

Jos menomatkaan 400 metristä 1 115 metriin oli kulunut tuntikausia, oli paluumatka yhtä juhlaa. Laskettelin 15 kilometrin matkan (kiersin pidemmän reitin kautta) alas noin 15 minuutissa. Polkea ei tarvinnut metriäkään, ainoastaan tuli keskittyä jarruttelemaan!

Iltapäivällä kävin vielä kävellen Trindadessa kaupassa ja pimeyden laskeutuessa lähdimme hotellin saksalaisten vieraiden kanssa sekä Célio-johtajan kanssa syömään läheiseen ”ravintolaan”, joka pikemminkin taisi olla vain jonkun koti. Ruoka oli hyvää ja sitä oli tarpeeksi.

Seuraava aamu, 24.2., valkeni sateisena ja ajettelin pitää vapaapäivän matkustamisesta. En poistunut hotellilta ennen kuin vasta illalla, kun menimme jälleen porukassa syömään tuohon samaiseen ravintolaan.

Boca do Inferno ja Água Izén entinen kaakaoplantaasi

18.2.2018

Uusi aamu, uusi pyöräretki. Ajattelin suunnata kohti etelää ja seurailla EN-2-tietä aina Água Izén kylän tuntumassa sijaitsevalle Boca do Inferno -kivimuodostumalle saakka. São Tomén kaupungista lähdettäessä liikenne oli vilkasta ja se liikenne koostui pääosin mopoista ja keltaisista pakettiautoista, puskatakseista, jotka kuljettavat sãotomélaisia eri puolille saarta. Ihmisiäkin riitti tien varressa. Useimmat tervehtivät iloisesti. Valkoisen turistin näkeminen pyöränselässä lienee aika epätavallinen näky tässä maassa.

Ohittelin pääkaupungin esikaupungit. Liikenne, samoin kuin ihmisten määrä tien varrella, väheni kaiken aikaa. Bom-Bomin kylässä (suomeksi ”Hyvä-Hyvä”) ihmisiä vielä vaelsi koko tien leveydeltä kirkosta kotiin, mutta sitten hiljeni. Pieniä asutusryppäitä kyllä on siellä täällä ja ihmisiä tuntui olevan eilisen päivän tavoin jokaisessa pusikossa. Miten täynnä tämä saari onkaan sitten, kun nuoret aikuistuvat ja perustavat perheen. Afrikan toiseksi pienin maa taitaa jäädä liian pieneksi.

Trooppista metsikköä São Tomén kaupungin ja Santanan välillä.

8 000 asukkaan Santana.

Tie oli erinomaisessa kunnossa, sillä kyllä kelpasi polkea. Ylämäkiä seurasi aina alamäki ja niin edelleen. Kuitenkin polkeminen oli paljon helpompaa kuin edellisenä päivänä saaren pohjoisosissa. Ja tie kulki tietenkin mitä upeimmassa viidakossa. Almasin kylän jälkeen maisema avautuu: tien ja Atlantin väliin on rakennettu Voice of American lähetysasema korkeine mastoineen. Sinne tuskin on turisteilla asiaa. Ajelin ohitse ja sademetsä kohosi pian takaisin molemmille puolilleni.

Noin 12 kilometrin päässä pääkaupungista etelään sijaitsee Santanan kaupunki. Se on São Tomé ja Príncipen suurimpia kaupunkeja, onhan siellä järjettömät 8 000 asukasta. Kaupunki on muodostunut mielestäni oudosti, eikä Bradtin São Tomé ja Príncipe -oppaan kartasta ollut taaskaan mitään hyötyä. Kaarsin uteliaisuuttani kaupungin huoltoaseman nurkalta vasemmalle ja löysin pari hienoa siirtomaa-aikaista rakennusta sekä poliisiaseman. Asemalta kuului naurua. Poliisiasemalta olisi alkanut jyrkkä mukulakivinen alamäki, joten palasin takaisin päätielle. Seuraavaksi kaarsin vasemmalle kaupungin kirkon kohdalta. Paikkakunnan kirkko on omistettu São Tomén suojeluspyhimykselle ja Neitsyt Marian äidille Pyhälle Annalle. Portugaliksi hän on Santa Ana, mistä ilmeisesti juontuu kaupungin nimi, Santana. Kaunis keltainen kirkko kohoaa hienolla paikalla Atlantin ääressä. Alun perin kirkko on rakennettu 1500-luvulla.

Santanan katukuvaa kaupungin poliisiaseman edestä nähtynä. Sunnuntaiaamupäivällä kadulla on hyvin hiljaista.

Santanan kirkko. Pikkupoikia tulossa joka suunnasta, jopa kivikkoiselta rannalta.

EN-2-tie kulkee Santanan poikki.

Näin sunnuntaisin kylän lapsilla ei ole koulua, minkä vuoksi kirkon ympärillä parveili varmaan parisenkymmentä pikkupoikaa. Tyttöjä ei näkynyt missään. Ehkä heillä on kotitöitä tehtävänään. Istahdin hetkeksi kirkon läheisyyteen kaupungin ”rantabulevardin” ääreen juomaan. Meni minuutti tai korkeintaan kaksi, kun olin pikkupoikien piirittämä. Heitä tuli joka suunnasta ja kaikki olivat suuresti kiinnostuneita polkupyörästäni. Ensimmäisenä pyörää pääsi kokeilemaan poika, joka sitä uskalsi pyytää. Ei täällä kukaan pyörääni varastaisi ja sainhan pantiksi pojan leikkikalun, pyöränvanteen, jota hän kepillä pyöritteli pitkin Santanan katuja. Poika teki muutaman kierroksen ja sitten tapahtui vaihto. Muutama poika pääsi kokeilemaan pyörää ja kaikilla oli hymy niin kaukana korvissa kuin vain mahdollista. Satulan korkeudella ei ole mitään merkitystä, eikä edes sillä, onko jaloissa sandaalit vai ei. Mietin, missä pojat olivat oppineet pyöräilemään. Sitä en osannut kysyä, eikä meillä muutenkaan ollut juurikaan yhteistä kieltä.

Samoihin aikoihin rantakadun varteen oli maisemia ihailemaan tullut myös valkoinen pariskunta vuokra-autollaan. Afrikan mantereella pojat olisivat rynnänneet välittömästi heidän luokseen rahaa ja lahjoja ruinaamaan. Täällä Santanassa kukaan ei ollut heistä kiinnostunut, ainoastaan pyöräni kiinnosti. São Tomé totisesti on täysin turmeltumaton matkakohde!

Puolen tunnin tauon jälkeen päätin jatkaa matkaani. Kolme pikkupoikaa seurasi kilometrin verran perässäni juosten, mutta joutuivat lopulta luovuttamaan, kun pääsin alamäkeen. Pian ohitin Santanan laidalla sijaitsevan yhden São Tomén luksusresorteista, Club Santanan. Myöhemmin kuulin, ettei sinne ole mitään asiaa, ellei ole paikan asiakas. Siis kahvillekaan on turha yrittää pysähtyä matkalla etelään. Itse en edes harkinnut pysähtyväni.

Pyykinpesua vähän ennen Água Izén kylää.

Água Izén edustalla ranta on kivikkoinen.

EN-2-tieltä on vielä 200 metrin polkaisu Boca do Infernoon. Ugu ajaa vuokrapyörälläni.

Muutaman kilometrin sademetsässä poljettuani, aloin saapua Água Izén kylään. Ennen sitä näin vasemmalla puolella kauniin kivikkoisen rannan täynnä pyykkääviä naisia. Ranta oli täynnä kuivumassa olevia lakanoita ja vaatteita. Kohta Água Izén plantaasi vanhoine rakennuksineen kohosi oikealla puolella. Päätin ennen alueeseen tutustumista käydä Boca do Infernossa. Água Izéssä kahdeksanvuotias Ugu-niminen pikkupoika juoksi minut kiinni. Kaikkien São Tomé ja Príncipen pikkupoikien suurin haave on oma polkupyörä, niin myös Ugun. Água Izéstä on noin kilometrin matka Boca do Infernoon ja Ugu tahtoi viedä minut sinne. Enemmän hän varmasti tahtoi kokeilla pyörääni. Lopulta minä kävelin ja Ugu pyöräili ilman kenkiä koko matkan Boca do Infernoon.

Boca do Infernoa, ”Helvetin suuta”, kutsutaan São Tomé ja Príncipen vanhimmaksi nähtävyydeksi.

Näkymiä Boca do Infernolta toiseen suuntaan.

Viidakkoveitsellä kuoritut kookokset odottamassa janoisia.

Boca do Inferno taitaa kääntyä suomeksi ”Helvetin suuksi”. Kyseessä on siis mustasta basalttikivestä muodostunut ”kanjoni” rannalla, jonne Atlantti iskee voimalla ja lyö vedet korkeuksiin. Tänään meri oli hyvin rauhallinen, eikä vesi pärskynyt minnekään. Hurjan kaunis tämä paikka silti on. Ja koko komeuden kruunaa paikallisten nuorten miesten pyörittämä kookosbisnes. Ostin 40 dobralla (noin 1,6 euroa) itselleni ja oppaalleni Ugulle kookokset, jotka avattiin paikalla viidakkoveitsellä. Kookoksen sisältämä neste ei ole suurinta herkkuani, mutta olipahan ainakin melkein suoraan puusta! Nesteen juomisen jälkeen kookospähkinä avataan viidakkoveitsellä ja kuoresta lohkaistaan palanen ikään kuin lusikaksi. Sillä kaavitaan pähkinän hedelmäliha parempiin suihin.

Suurin osa sãotomépríncipeläisistä on katolilaisia, mutta saarilla on myös kaikkien mahdollisten lahkojen kirkot. Tässä yksi niistä.

Água Izén kadut ovat suoria ja mukulakivettyjä.

Seuraavaksi Ugu tahtoi viedä minut syömään jakkihedelmää Água Izéen ja näyttää samalla ex-plantaasin vanhan sairaalan. Sen täällä käyvät matkailijat tahtovat useimmiten nähdä. Matkalla Água Izéen Ugusta tuli hyvin suosittu ikätovereidensa keskuudessa. Kaikki kun olisivat tahtoneet kokeilla pyörääni!

Água Izé on siitä poikkeuksellinen sãotomélaiskylä, sillä täällä asukkaat ovat omineet Portugalin siirtomaa-ajoilta peräisin olevan vanhan kaakaoplantaasin rakennukset asuinkäyttöönsä (aivan kuten edellispäivänä Fernão Diasissa). Alun perin niissä asusti plantaasin työntekijöitä. Ugu polki ylös mukulakivisiä katuja ja kylän korkeimmalta kohdalta löysimme vanhan sairaalan. En olisi paikkaa ilman opasta löytänytkään. Sairaala ei ole tietenkään enää toiminnassa, muuten kuin paikallisten ihmisten asuntoina. Myös sikoja rakennuksessa näytettiin pitävän. Sairaalan parvekkeelta avautui näkymä koko Água Izéen, kuten myös maan korkeimmalle vuorelle, yli 2 000-metriselle Pico de São Tomélle. Mielestäni se oli vähän väärässä suunnassa ollakseen juuri tuo kuuluisa huippu, mutta minähän en olekaan paikallinen. Água Izéssä on myös toinen (entinen) sairaala, aivan 1900-luvun alussa rakennettu. Siellä asui Ugu perheineen ja sinne menimme seuraavaksi. Sitä jakkihedelmää kun oli luvattu!

Água Izén entisen kaakaoplantaasin vanha sairaala.

Näkymä Água Izéen sairaalan parvekkeelta.

Sairaalan ”yläkertaa”. Vasemmalla kohoava huippu on Ugun mukaan Pico de São Tomé.

Kävelimme halki ränsistyneen Água Izén asuinalueen ja tulimme keltaiseksi maalatuille entisille kaakaovarastoille. En ihan päässyt selville, onko Água Izéssä edelleen jotain kaakaotoimintaa, mutta kyllä minä voisin kylän milloin tahansa hyväksyä Unescon maailmanperintöluetteloon. São Tomé ja Príncipeltä oma maailmanperintökohde vielä puuttuu. Täällä kaakaovarastoilla pikkutytöt sitten piirittivät minut ja vaativat valokuvia. Linssi oli hetkessä täynnä pieniä sormenjälkiä, mutta kuviakin saatiin aikaiseksi.

Plantaasin varastoja.

Água Izén tytöt halusivat tulla kuvatuiksi.

Água Izén katuja.

Ugu oli ottanut mukaan kotoaan pienen lainelaudan. Hän lähti uimaan ja minä lähdin polkemaan takaisin pääkaupunkiin. Jos olisimme olleet mantereella, olisi Ugu nyt pyytänyt rahaa. Sen sijaan hän toivotti Jumalan siunausta. Sitähän kahdeksanvuotiaat pojat tapaavatkin toivottaa kautta maailman.

Poljin hyvää vauhtia kohti pääkaupunkia. Ohi menevistä autoista näytettiin peukkua, samoin tekivät ohittamani ihmiset. Kaikki olivat hyvällä tuulella. Ennen Santanaa ajattelin ajaa puskaan ja syödä eväitä, mutta viidakon pieneläimistö vaikutti niin runsaalta, että palasin takaisin polkemaan. Ehtiihän sitä syödä sitten hotellissakin.

Sãotomélaista metsää.

Pidin taas juomatauon Santanassa. Olin ohittanut rannan, jossa oli viitisentoista poikaa uimassa. Alle minuutissa jokainen heistä oli pukeissa ja luonani. Taas alkoi pyöräily. Paikallinen nunnakin tuli paikalle kuultuaan mekkalaa kadulta. Pois hän lähti naureskellen. Ja niin lähdin minäkin. Santanan pojat vaativat kuorossa, että minun olisi tultava huomenna takaisin. Amanhã, amanhã!

Iltapäivällä viiden aikoihin olin takaisin São Tomén kaupungissa. Olin pyöräillyt päivän aikana vain 36 kilometriä. Söin ja kävin vielä illansuussa uimassa Lagarton rannalla, joka sijaitsee Omali Lodge -luksusresorttia vastapäätä vähän ennen kaupungin lentoasemaa. Vesi oli hyvin lämmintä, eikä matka sinne maksanut mototaksilla kuin 15 dobraa (0,6 euroa) suuntaansa!

Pyöräillen São Tomén pohjoisille rannoille

17.2.2018

Toinenkin aamuni São Tomélla oli pilvinen. Nyt ei kuitenkaan sadellut. Edellispäivänä olin käynyt varaamassa itselleni polkupyörän läheisestä Turiart-matkatoimistosta. Olin sovitusti paikalla kello 9. Silloin toimisto aukeaa teoriassa. Paikalla oli vain yövahti, joka ei tiennyt vuokrauksestani mitään. Ensimmäinen työntekijä saapui kello 9.20. Hänelläkään ei ollut mitään hajua, että olin vuokraamassa pyörää. Pomo, jonka kanssa olin sopinut vuokrauksesta, saapui kello 9.30. Vuokrapyöräni nostettiin auton lavalle ja lähdettiin kuskaamaan jonnekin. Kai täyttivät pyöränkumit. Pyörä saapui ennen kymmentä takaisin, jolloin huomattiin, että lukkokin olisi ehkä hyvä olla olemassa. Sellaista lähdettiin ostamaan seuraavaksi. Tietenkään näitä tehtäviä ei voinut hoitaa edellisenä päivänä, jolloin sovimme vuokrauksesta seuraavaksi aamuksi kello 9. Toki kiire minulla ei ollut minnekään. Toimiston toinen työntekijä, nuori mies, oli sivistynyt ja nyt sivistyksen merkkinä oli se, että hän tiesi Suomen olemassaolon! Suomi oli esiintynyt São Tomé ja Príncipen mediassa maana, jossa saa ilmaista rahaa. Kyse oli perustulokokeilusta. Haltioituneena nuorukainen selasi portugalinkielisen Wikipedian Finlândia-artikkelia.

Baía Ana Chaves -lahden rantaa pääkaupungissa. Keskusta häämöttää taustalla vasemmalla.

Maisemaa São Tomén kaupungin ja Santo Amaron kylän välillä.

Vähän kymmenen jälkeen pääsin polkaisemaan itseni liikkeelle. Pyörällä oli epämukava polkea, mutta epämukavaa kehitysmaissa matkailun kuuluu ollakin. Rikkaat vuokratkoon Jeepin ilmastoinnilla ja omalla kuljettajalla. Otin suunnaksi saaren pohjoiset rannat. Halusin tehdä jonkinlaisen kierroksen ja käydä myös sisämaan Guadelupen kaupungissa. Karttanani oli Bradt-kustantamon São Tomé ja Príncipe -opas (2014). Päivän mittaan tuli hyvin selville, että kirjan kartat eivät pidä mitenkään paikkaansa. Olisi pitänyt ottaa mukaan älypuhelin, mutta nyt pyöräretkellä mukana oli vain vanha nokialainen. São Tomélla ja Príncipellä oleskelun aikana tuli hyvin selkeäksi se, että valtio on äärimmäisen turvallinen. Älypuhelinta uskaltaa kyllä pitää mukana. Maan rikostilastot ovat vaatimattomia, sillä täältä ei niin vain karata rajan yli Meksikoon tai muuallekaan. Pitäisi olla vene!

Ajoin aluksi siis harhaan ja päädyin São Tomén kansainväliselle lentoasemalle. Kiitotietä sivuaa hyvässä asfaltissa oleva tie, jota poljin sitten huvikseni aina Praia Gamboan kylään saakka. Kylä sijaitsee vastapäätä lentoaseman terminaalirakennuksia, mutta välissä on kiitotie. Ja aita. Oli palattava takaisin samoja jälkiä.

São Tomén kansainvälinen lentoasema.

Löysin EN-1-tien, yhden São Tomén kolmesta ”valtatiestä”. Liikenne oli rauhallista: pääosin keltaisia puskatakseja matkalla pääkaupunkiin tai saaren länsirannikon paikkakunnille. Huonossa kunnossa tie kyllä oli. Tie nousi ylös ja alas ja kulki upeassa sademetsässä. Papaijapuita, banaaneja ja kaikkea mahdollista tropiikin hedelmää roikkui ihan tiessä kiinni.

São Tomé ja Príncipellä on vain noin 200 000 asukasta, mutta hyvin tasaisesti he ovat tuntuneet levittäytyneen: mihin vain pysähtyikin, aina sademetsästä kuului ihmistoiminnan ääniä! Siellä miehet olivat metsätöissä, esimerkiksi banaanipensaita harventamassa tai kookospähkinöitä aukomassa. Monesti kehitysmaissa näkee naisten tekevän kaiken työn ja miesten vain tappavan aikaa kylän ainoan television ääressä. São Tomélla miehetkin osallistuvat työntekoon ja puuhastelevat viidakkoveitsineen metsässä. Naiset hoitavat kodin ja pesevät pyykkiä. Se tapahtuu pienten jokien rannoilla! Paikalliset lapset ovat kovin eläväisiä ja lähes kaikki huusivat haltioissaan ohi pyöräillessäni branco, branco, ”valkoinen, valkoinen”.

Conden kylästä kääntyy tie Micolon rannalle.

Condesta Micoloon on pitkä alamäki.

Ensimmäisenä ohitin Santo Amaron kylän. Kylä oli sãotomélaisittain suurimmasta päästä. Seuraava kylä oli nimeltään Conde, niin ikään suurehko kylä. Täältä kääntyy hyväkuntoinen päällystetty tie alas merenrantaan, Micoloon. Tässä vaiheessa, muutaman kylän nähtyäni, olin tehnyt huomion, että tässä maassa rakennetaan puusta. Tavallisen kansan asumukset pääkaupungin ulkopuolella on lähes poikkeuksetta rakennettu paalujen varaan. Talon alapuolella voi sitten kuivattaa pyykkiä tai muuten vain oleskella kanojen ja koirien kanssa. Paalujen varaan rakentaminen taitaa olla vain hyvä asia, sillä maassa sataa paljon. Nyt ei tosin satanut, vaikka vähän toivoinkin. Tropiikissa pyöräily ei ole kevyimmästä päästä. Aurinko sentään ei paistanut.

Matkalla Micoloon näin metsikössä paritkin juhlat. Iloinen afrikkalaismusiikki raikasi täysillä ja ihmiset hytkyivät banaanipuiden alla hyvin onnellisen näköisinä. Siis jo puolenpäivän aikoihin. Perillä Micolossa minut piiritti hetkessä suuri lauma lapsia. Kaikki olivat kovasti kiinnostuneita valkoisesta vierailijasta, mutta yhteistä kieltä meillä ei ollut. Pian paikalle löntysti Guilherme, kolmikymppinen mies hassussa Mikki Hiiri -hatussaan. Hatussa oli isot mustat korvatkin. Myöhemmin näin kylän asukkaiden yllä Österreich-paidan, Tanskan Aarhusissa majaansa pitävän firman t-paidan sekä tietenkin Stockholm-paidan. Nytpä sitten tiedän, että Tukholma on perustettu vuonna 1252. Tämä taitaa olla sitä kehitysapua sitten.

Micolon kylän kalastusveneitä.

Guilhermen sukeltamia simpukankuoria. Taustalla paikallinen pikkupoika pitää huolta pyörästäni.

Guilhermekään ei osannut muuta kuin portugalia, mutta aikuisten kanssa on helpompi kommunikoida kaikilla mahdollisilla kielillä. Siispä lähdimme lapsilauman ympäröimänä rannalle. Lapset tahtoivat taluttaa pyörääni. Ranta oli kovin likainen, mutta rumuus siitä oli kaukana. Palmut kaunistavat rannan kuin rannan. Kävelimme Guilhermen kodin kautta, jonka takapihalla perheen naisväki oli istuskelemassa. Miehen siskon olisin ilmeisesti saanut mukaani Eurooppaan. Kyläläiset harjoittavat kalastusta, valtameren äärellä kun asuvat. Guilherme ei ollut kalastaja, vaan hän oli sukeltaja! Mies oli asetellut valtavia simpukankuoria kotitalonsa eteen kuin myyntiä varten. Minulle hän ei yrittänyt myydä, eikä se olisi tainnut olla luvallista yrittää viedäkään simpukoita pois maasta.

Vielä ennen polkaisuani pois kylästä, kysäisin tienvarren ravintolasta pelkän grillatun kalan hintaa. Hinta oli järjettömät sata dobraa (neljä euroa)! Pyöräilin lähirannalle, tyhjälle sellaiselle, syömään säilykemakkaroita ja leipää. Tämän aterian hinta oli parisen euroa.

Lounaspaikkani tyhjällä rannalla Micolon kylän tuntumassa.

Fernão Diasin pakkotyöleirin raunioita.

Maisemaa Fernão Diasin kylän länsipuolella.

Pyöräilin parin kilometrin matkan soratietä Fernão Diasin kylään, joka on entinen siirtomaa-aikainen pakkotyöleiri. Siirtomaaisännät kuljettivat tänne vuonna 1953 Batepássa tapahtuneen siirtomaavirkamiehen tapon vuoksi suuria määriä sãotomélaisia työläisiä. Osa paloi täällä elävältä, osa kidutettiin kuoliaaksi ahtaissa tiloissa. Kuolleet heitettiin laiturilta Atlanttiin. Nyt minä seisoin tällä samalla laiturilla. Paikallinen mies tuli kyselemään kellonaikaa ja kertomaan paikan historiaa. Portugaliksi tietenkin. Nykyisin Fernão Diasin leirin rakennukset ovat paikallisten perheiden koteina. Täälläkin oltiin juhlatunnelmissa, mutta en vielä tiennyt syytä.

Parin kilometrin päässä entiseltä pakkotyöleiriltä sijaitsee upouusi muistomerkki tuolle verilöylylle, jossa kuoli noin tuhat sãotomélaista. Bradtin matkaoppaani mukaan täältä piti päästä jotain tietä pitkin Praia dos Governadores -rannalle. Tie oli hurjassa kunnossa ja loppui vähän ennen rantaa. Etelään, Guadelupen kaupunkiinkin täältä piti päästä. No ei päässyt. Palasin takaisin Guilhermen luo Micoloon. Micoloon vaelsi suuria joukkoja nuoria muun muassa Fernão Diasista ja perillä Guilherme selitti, että pian kylässä olisi karnevaalit! Ennen sitä kävelimme kylän toiseen päähän. Ranta oli törkyinen ja kaiken lisäksi sinne oli hylätty ruostumaan veneiden hylkyjä. Guilherme nakkasi sekaan juomatölkkinsä. Minä päätin kuljettaa omani pääkaupunkiin, vaikka luultavasti se sielläkin päätyy lopulta jollekin rannalle. Praia Micolo eli Micolon ranta pitäisi olla hyvä kilpikonnaranta, mutta nyt konnia ei näkynyt. Rannalla oli vain aidattu häkki, jossa oli siisteissä riveissä kilpikonnien munia odottamassa kuoriutumista. Hiekan alla siis.

Kilpikonnanmunahautomo Micolon rannalla.

Micolon kylän raittia.

Palasimme kylän ”keskusaukiolle”, kylän kaivon viereen, odottamaan karnevaalien alkamista. Kyseessä olisi Lobatan alueen karnevaali, joka kiertäisi kylästä toiseen. Mukana olisi myös alueen kuvernööri. Tytöt olivat pukeutuneet samanlaisiin mekkoihin, nuorimmat sinisiin ja vähän vanhemmat punaisiin. Guilherme halusi taas jonkun kylän tytön minulle mukaan Eurooppaan. Käytöksestä päätellen nämä tytöt olivat kyllä alaikäisiä. Osa kylän aikuisista miehistä oli pukeutunut karnevaalia varten naisiksi, osa kanniskeli banaaniterttua olallaan ja paperipussi päässään, jollakin oli yllään rääsyt ja kädessä puinen puukko. Yksi mies oli maalannut hiilellä mustan naamansa mustemmaksi.

Pian karnevaali pääsi alkamaan. Paikalle saapui kuorma-auto, jonka lavalla oli valtavat kaiuttimet ja ryhmä miehiä mukaan lukien televisioryhmä. Ehkä se kuvernöörikin siellä istuskeli. Kaiuttimista tuli niin sãotomélaista kuin angolalaistakin musiikkia. Kuorma-auton eteen muodostui ihmisrinki, jonka sisään eri-ikäiset tyttöryhmät menivät vuorollaan tanssimaan. Karnevaalikansa piti erityisesti kappaleesta, jonka alussa oli pätkä Leijonakuninkaan tunnarista. Muuten kappale oli iloista afrikkalaista musiikkia. Loppuhuipennuksena oli kymmenisen sekuntia konekiväärin ääntä. Sekös kansan vasta hullaantumaan sai! Kovin paljon en ringin sisään nähnyt, mutta sen näin, että täälläkin järjestyksenvalvoja käyttää keltaista huomioliiviä.

Karnevaali saapuu Micolon kylään.

Tytöt tanssivat ihmispaljouden ympäröimänä.

Olin ainoa valkoihoinen paikalla, mutta karnevaalin loppuvaiheilla valkoinen pariskuntakin ajoi paikalle vuokra-autollaan. Karnevaali lähti vähitellen lipumaan kohti seuraavaa kylää, Condea. Guilherme pyysi minua vielä viettämään iltaa ja karnevaalieväätkin olivat mielenkiintoiset, sillä miehen kaveri tuli paikalle mukanaan muovikassillinen limejä. Jouduin kieltäytymään illanvietosta, sillä minun piti ehtiä takaisin pääkaupunkiin ennen pimeää. Micolosta on 15 kilometrin polkaisu São Tomén kaupunkiin.

Takaisin São Tomén kaupungissa. Kuvan talossa kokoontuu maan hallitus.

Olin ennen pimeää pääkaupungissa. Paluumatka tuli vauhdikkaasti, ehkä se oli enemmän alamäkeä. Kaikkiaan poljin päivän aikana 47 kilometriä.