Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

palmu

Päiväntasaajan ylitys Rolasin paratiisisaarella

22.2.2018

Pääsimme turvallisesti Porto Alegreen São Tomén saaren eteläisimpään kärkeen. Sieltä vuokrasin veneen, joka veisi meidät Rolasin saarelle. Mopotaksikuskini Adílsonin serkkupoika lupasi edestakaisen venematkan 30 eurolla. Onhan matkaa saarelle puolisen tuntia ja olihan veneessämme perämoottori, joka syö polttoainetta. Joka tapauksessa olin odottanut korkeampaa hintaa. Lähdimme matkaan saman tien hienolla, moneen kertaan paikatulla veneellämme, jossa oli upea keulakoriste: nukenpää! Sain jopa pelastusliivin, olinhan maksava asiakas. Aallokko ei ollut lainkaan paha, eikä kastuminen minua olisi kyllä haitannutkaan. Alkumatkasta ymmärsin mopokuskini ja venekuskini keskustelevan keskenään kilpikonnista (portugaliksi tartaruga). Minä en konnia nähnyt, mutta täällä niitä kuulemma vilisee ja nyt oli lisäksi muninta-aika parhaimmillaan!

Adílson matkalla Porto Alegresta Rolasin saarelle. Taustalla vielä São Tomén saarta.

São Tomén saaren eteläisiä paratiisirantoja.

Rolas ei ole ihan suoraan Porto Alegren kohdalta etelään, vaan ensin on navigoitava hieman länteen. Aluksi sivusimme São Tomén aivan eteläisimpiä hiekkarantoja. Palmujen reunustamia paratiisirantoja jokainen. Lähinnä Porto Alegrea sijaitseva ranta on nimeltään Praia Gamboa. Seuraavien rantojen nimetkin minulle tietenkin kerrottiin, vaan eivät kyllä jääneet mieleen. Praia Inhame sen sijaan jäi, sillä siellä tiesin sijaitsevan kalliimmanpuoleisen Praia Inhame Eco Lodge -hotellin. Kaiketi Inhamen ranta on myös São Tomén kaikkein eteläisin.

Saavumme Rolasin saarelle. Kuvan kukkula on entinen tulivuori ja sen huipulla sijaitsee päiväntasaajamonumentti.

Näiden palmujen takana on yksi koko maan parhaista rannoista, Praia Café.

Pian Rolas alkoi lähestyä. Saaren pohjoisrannikkoa hallitsee korkea kukkula, joka taitaa olla entinen tulivuoren huippu. Kukkulan laella on kuuluisa päiväntasaajan sijainnin osoittava monumentti. Rantauduimme kuitenkin vielä pohjoisen pallonpuoliskon puolelle, Praia Pesqueiralle. Tätä rantaa ja siellä olevaa laituria käyttää saaren paikallisväestö. Itse asiassa minua vähän yllätti, että saarella ylipäänsä on vielä paikallisasutustakin. Olin ymmärtänyt asian väärin. Rolasille vuonna 2000 perustettu Pestana Equador -resortti oli pakottanut pienen São Franciscon kylän muuttamaan. Olin luullut sen asukkaiden muuttaneen kokonaan mantereelle, mutta oikeasti kylän sijaintia oli vain muutettu länteen päin! Sittemmin portugalilainen Pestana on yrittänyt karkottaa paikalliset kokonaan saarelta siinä onnistumatta. São Francisco on muuten tyypillinen afrikkalaiskylä lautahökkeleineen, mutta sieltä voi löytää myös matkamuistomyymälän.

São Franciscon pääkatu.

Rolas on São Tomén ja Príncipen saarten tavoin tiheän kasvillisuuden peittämä. São Tomélla tavattava myrkyllinen musta käärme (cobra preta) ei täällä kuitenkaan kuulemma elele.

Kävelimme São Franciscon poikki ja venekuskini tuntui tuntevan jokaisen kylässä. São Francisco on varmasti harvoja asutuksia maailmassa, jotka sijaitsevat täsmälleen päiväntasaajalla. Täällä sitten ylitin päiväntasaajan ensimmäistä kertaa elämässäni. Voiko enää paljon upeampaa ja eksoottisempaa paikkaa olla ylittämiselle, kuin pieni São Tomé ja Príncipeen kuuluva saari! Kylässä ei ollut mitään päiväntasaajasta kertovia merkkejä, se olisi siellä kukkulan laella.

Lähdimme kapuamaan ylös kukkulalle johtavaa polkua. Se kiertää kukkulan rinteellä ja on aika epäsiistissä kunnossa. Enkä puhu nyt mistään muovipulloista ja tupakantumpeista, vaan kookospalmuista ja muista puista tulleesta materiaalista. Toisaalta, jos polku olisi ollut puhtaaksi haravoitu, olisiko paikassa ollut samanlaista viehätystä. Huipulla on kaakeleista askarreltu maailmankartta, missä São Tomé ja Príncipen kohdalla on tuo monumentti. Täällä ylitin päiväntasaajan monia kertoja pohjoisesta etelään ja takaisin. Nyt tiedän, miltä ulkomaalaisista tuntuu ylittää napapiiri Lapissa.

Päiväntasaaja Rolasin saarella. Kuva otettu eteläiseltä pallonpuoliskolta kohti taustalla näkyvää São Tomén saarta.

Laskeuduimme alas päiväntasaajamonumentilta ja lähdimme katsastamaan Rolasin pohjoispuolen rantoja. Praia Café on kuulemma Rolasin paras ja kuuluisin ranta. Ja olihan se upea. Kävin uimassa, oppaani odottelivat rannalla. Sitten lähdimme seuraavalle rannalle. Praia Café sijaitsee pohjoisella pallonpuoliskolla, mutta 50 metrin päässä lounaaseen sijaitseva Praia Pombo onkin jo eteläisellä pallonpuoliskolla. Rannalla olivat kilpikonnat käyneet munimassa ja munintapaikat oli merkitty kepein, ettei kukaan vain tulisi häiritsemään.

Praia Caféllakin on tilaa.

Näkymä Praia Cafélta kohti Praia Pomboa. Jossain tuossa kulkee myös päiväntasaaja.

Seuraavaksi lähdimme kulkemaan kohti Praia Bateriaa. Rannan tuntumassa, mutta kuitenkin metsässä kulkeva polku oli täynnä kaikenlaista puista irronnutta ”roskaa”, kuten kookospähkinän kuoria. Tässä vaiheessa voi kertoa, että venekuskillani ei ollut jaloissaan minkäänlaisia kenkiä missään vaiheessa retkeämme, eikä polku ollut mikään paras kävelyä ajatellen! Paikalliset asukkaat, niin miehet kuin naisetkin, olivat metsässä töissä aukomassa kookoksia ja irrottamassa valkoista sisusta. Onko tämä sitä koprantuotantoa? Tapasimme jopa São Franciscon kyläpäällikön työn touhussa. Metsässä tapaa myös runsaasti sikoja, joita tosin tapaa kyllä kaikkialla São Tomélla.

Avattuja kookospähkinöitä Praia Baterian tuntumassa.

Praia Bateria.

Forno da Cal ja paljasjalkainen venekuskini.

Praia Bateria on pitkä ja kapea, muutaman metrin korkuisten seinämien eristämä merenlahti. Pohjukassa on pieni hiekkaranta. Ranta oli tyhjä, enkä muutenkaan Rolasin rannoilla nähnyt ketään. Paitsi yhden pariskunnan Praia Cafélla. Praia Baterian lounaispuolella on pieni Ponta da Furna -niminen niemi ja niemellä erikoinen geologinen muodostuma: Forno da Cal -niminen ”blowhole”. Se on siis reikä kalliossa, joka sattuu olemaan yhteydessä mereen. Vähän rajumpi merenkäynti pukkaa reiästä vettä geysirin tavoin. Nyt meri oli rauhallinen, mutta pelottavaa ääntä reikä silti piti. Kuin joku paholainen olisi hönkäillyt syvyyksistä. Reiän höngintä pelästytti paikan ensimmäistä kertaa nähneen mopokuskini Adílsonin niin pahasti, että hän paikalta paniikissa paenneena teloi varpaansa pahan näköisesti. Onneksi mukanani oli laastareita.

Tällä poukamalla tuskin on nimeä.

Pois lähdettäessä halusin vielä uteliaisuuttani pistäytyä Pestana Equadorissa ja tarkistaa, miltä näyttää luksusresortti, jota Tripadvisorissa ja Booking.comissa kilvan haukutaan. Pitkälle en päässyt, sillä olisi pitänyt maksaa pääsymaksu (ihan ymmärrettävää kyllä). Ihan vain, että olisin päässyt näkemään yli 200 euroa yöltä veloittavan resortin ja ”Länsi-Afrikan suurimman uima-altaan”. Sellainen täällä Pestanan mukaan on. Siispä otimme suunnaksi veneemme ja edelleen Porto Alegren. Rolas oli nähty ja päiväntasaaja ylitetty. Vieläpä moneen kertaan!

São Tomé ja Príncipen kaunein ranta Praia Banana

19.2.2018

Príncipe on São Toméa reippaasti pienempi saari, eikä julkista liikennettä ole. Pitää vuokrata mopo tai sitten ottaa mototaksi mercado municipalin edestä. Halusin päästä São Tomé ja Príncipen kuuluisimmalle ja kauneimmalle rannalle, Praia Bananalle. Siellä on ilmeisesti joskus kuvattu myös Bacardin mainos. Mototaksikuski Victor kertoi menopaluun hinnaksi 200 dobraa (kahdeksan euroa) sisältäen tunnin odottelun rannalla. En lähtenyt tinkimään, hinta vaikutti sopivalta. Muutenkaan en muistaakseni kertaakaan joutunut tinkimään São Tomé ja Príncipen taksikuskien kanssa. Hinta oli aina kohdillaan.

Banaaninmuotoinen Praia Banana näköalapaikalta nähtynä.

Praia Banana eli ”Banana Beach” eli ”Banaaniranta” sijaitsee Príncipen pohjoisosassa, noin kymmenen kilometrin päässä Santo Antóniosta (joka muuten sijaitsee keskellä saarta). Aluksi ajoimme kohti Príncipen lentoasemaa ja hieman ennen sitä käännyimme oikealle, tielle, joka johtaa perille saakka. Opasteet ovat selkeitä, pitää vain seurata Belo Monteen johtavaa tietä. Tie Santo Antóniosta on ensimmäiset viitisen kilometriä hyvää asfalttia, mutta muuttuu sitten päällystämättömäksi. Kuoppia joutuu väistelemään, eikä vauhtiakaan voi olla kovin paljon.

Päällysteen päättymisen jälkeen tie kulkee fantastisen upeassa sademetsässä. Liaaneja roikkuu tien päällä ja jälleen kaikki mahdollinen tropiikin kasvillisuus on edustettuna. Victor pysähtyi pyynnöstäni pari kertaa, että pääsin ottamaan kuvia, mutta eihän kuvista saa oikeaa käsitystä. Eläimistö käsitti ainakin värikkäitä lintuja, joita lenteli puiden seassa sekä rapuja! Kyllä, São Tomé ja Príncipellä tapaa kaukana merestä, sademetsän keskellä rapuja. Lienevätkö niitä maakrapuja. Ennen itse rannalle pääsyä ajoimme näköalapaikalle, miradourolle, josta avautuu fantastinen näkymä tuolle kuuluisalle rannalle. Ja kauas merelle. Edes se, että päivä oli taas pilvinen ei haitannut tippaakaan. Säo Tomé ja Príncipen taivas on aina pilvessä.

Matkalla Praia Bananalle.

Victor odottelee, kun otan kuvia matkalla rannalle.

Miradourolta on vielä jyrkähkö laskeutuminen mutaista kärrypolkua pitkin itse rannalle. Praia Banana on nykyisin luksushotellina toimivan Roça Belo Monten eli Belo Monten entisen kaakaoplantaasin yksityisranta. Ilmeisesti. Lonely Planetin Thorn Tree -foorumilta olin etukäteen lukenut, että rannalla kävijöiltä on veloitettu ainakin vuonna 2017 järjetöntä 15 euron pääsymaksua. Ranta kieltämättä näytti upealta valaistuksineen, opasteineen ja muutamine aurinkotuoleineen. Ehkä kaikkea tätä ja palmujen keskellä ollutta pientä baari-kahvilaa pyörittämään tarvittaisiin turistien kaikki rahat. Toisaalta Roça Belo Monte on järjettömän kallis hotelli: sattumanvarainen yö toukokuussa 2018 näyttäisi kustantavan edullisimmillaan tasan 500 euroa.

Olin varautunut jo kaivamaan kuvettani, kun kahvilasta oltiin tulossa puolijuoksua luokseni. Tulossa ollut mies kuitenkin perääntyi, enkä tiennyt syytä. Ehkä se, että olin paikallisen mototaksikuskini seurassa. Ehkä hän kävi oppaastani. Rannalla oli viitisen muuta turistia, kaikki valkoihoisia. Paikalla ollut kolmen hengen portugalilainen perhe oli tullut samalla aamukoneella kanssani São Tomélta.

Praia Banana.

Ja näkymä toiseen suuntaan.

Vielä yksi kuva.

Taksikuskini Victor ei halunnut tulla uimaan, mutta minä tietenkin tahdoin uida tällä kauneimmalla näkemälläni rannalla. Ranta on vaaleaa, hyvin upottavaa hiekkaa. Banaaninmuotoista rantaa reunustaa palmurivistö ja kummassakin päässä on suuria mustia basalttilohkareita. Ja edessä rauhallinen Atlantin valtameri, jonka takana Kamerun ja Päiväntasaajan Guinealle kuuluva Biokon saari. Ranta syveni hyvin nopeasti, mikä ei liene yllätys; onhan Príncipen saarikin vain tulivuorenhuippu. Pulikoin puolisen tuntia, minkä jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin kohti Santo Antóniota.

Perillä Santo Antóniossa Victor ehdotti seuraavallekin päivälle jotain retkeä. Lupasin harkita asiaa.

Boca do Inferno ja Água Izén entinen kaakaoplantaasi

18.2.2018

Uusi aamu, uusi pyöräretki. Ajattelin suunnata kohti etelää ja seurailla EN-2-tietä aina Água Izén kylän tuntumassa sijaitsevalle Boca do Inferno -kivimuodostumalle saakka. São Tomén kaupungista lähdettäessä liikenne oli vilkasta ja se liikenne koostui pääosin mopoista ja keltaisista pakettiautoista, puskatakseista, jotka kuljettavat sãotomélaisia eri puolille saarta. Ihmisiäkin riitti tien varressa. Useimmat tervehtivät iloisesti. Valkoisen turistin näkeminen pyöränselässä lienee aika epätavallinen näky tässä maassa.

Ohittelin pääkaupungin esikaupungit. Liikenne, samoin kuin ihmisten määrä tien varrella, väheni kaiken aikaa. Bom-Bomin kylässä (suomeksi ”Hyvä-Hyvä”) ihmisiä vielä vaelsi koko tien leveydeltä kirkosta kotiin, mutta sitten hiljeni. Pieniä asutusryppäitä kyllä on siellä täällä ja ihmisiä tuntui olevan eilisen päivän tavoin jokaisessa pusikossa. Miten täynnä tämä saari onkaan sitten, kun nuoret aikuistuvat ja perustavat perheen. Afrikan toiseksi pienin maa taitaa jäädä liian pieneksi.

Trooppista metsikköä São Tomén kaupungin ja Santanan välillä.

8 000 asukkaan Santana.

Tie oli erinomaisessa kunnossa, sillä kyllä kelpasi polkea. Ylämäkiä seurasi aina alamäki ja niin edelleen. Kuitenkin polkeminen oli paljon helpompaa kuin edellisenä päivänä saaren pohjoisosissa. Ja tie kulki tietenkin mitä upeimmassa viidakossa. Almasin kylän jälkeen maisema avautuu: tien ja Atlantin väliin on rakennettu Voice of American lähetysasema korkeine mastoineen. Sinne tuskin on turisteilla asiaa. Ajelin ohitse ja sademetsä kohosi pian takaisin molemmille puolilleni.

Noin 12 kilometrin päässä pääkaupungista etelään sijaitsee Santanan kaupunki. Se on São Tomé ja Príncipen suurimpia kaupunkeja, onhan siellä järjettömät 8 000 asukasta. Kaupunki on muodostunut mielestäni oudosti, eikä Bradtin São Tomé ja Príncipe -oppaan kartasta ollut taaskaan mitään hyötyä. Kaarsin uteliaisuuttani kaupungin huoltoaseman nurkalta vasemmalle ja löysin pari hienoa siirtomaa-aikaista rakennusta sekä poliisiaseman. Asemalta kuului naurua. Poliisiasemalta olisi alkanut jyrkkä mukulakivinen alamäki, joten palasin takaisin päätielle. Seuraavaksi kaarsin vasemmalle kaupungin kirkon kohdalta. Paikkakunnan kirkko on omistettu São Tomén suojeluspyhimykselle ja Neitsyt Marian äidille Pyhälle Annalle. Portugaliksi hän on Santa Ana, mistä ilmeisesti juontuu kaupungin nimi, Santana. Kaunis keltainen kirkko kohoaa hienolla paikalla Atlantin ääressä. Alun perin kirkko on rakennettu 1500-luvulla.

Santanan katukuvaa kaupungin poliisiaseman edestä nähtynä. Sunnuntaiaamupäivällä kadulla on hyvin hiljaista.

Santanan kirkko. Pikkupoikia tulossa joka suunnasta, jopa kivikkoiselta rannalta.

EN-2-tie kulkee Santanan poikki.

Näin sunnuntaisin kylän lapsilla ei ole koulua, minkä vuoksi kirkon ympärillä parveili varmaan parisenkymmentä pikkupoikaa. Tyttöjä ei näkynyt missään. Ehkä heillä on kotitöitä tehtävänään. Istahdin hetkeksi kirkon läheisyyteen kaupungin ”rantabulevardin” ääreen juomaan. Meni minuutti tai korkeintaan kaksi, kun olin pikkupoikien piirittämä. Heitä tuli joka suunnasta ja kaikki olivat suuresti kiinnostuneita polkupyörästäni. Ensimmäisenä pyörää pääsi kokeilemaan poika, joka sitä uskalsi pyytää. Ei täällä kukaan pyörääni varastaisi ja sainhan pantiksi pojan leikkikalun, pyöränvanteen, jota hän kepillä pyöritteli pitkin Santanan katuja. Poika teki muutaman kierroksen ja sitten tapahtui vaihto. Muutama poika pääsi kokeilemaan pyörää ja kaikilla oli hymy niin kaukana korvissa kuin vain mahdollista. Satulan korkeudella ei ole mitään merkitystä, eikä edes sillä, onko jaloissa sandaalit vai ei. Mietin, missä pojat olivat oppineet pyöräilemään. Sitä en osannut kysyä, eikä meillä muutenkaan ollut juurikaan yhteistä kieltä.

Samoihin aikoihin rantakadun varteen oli maisemia ihailemaan tullut myös valkoinen pariskunta vuokra-autollaan. Afrikan mantereella pojat olisivat rynnänneet välittömästi heidän luokseen rahaa ja lahjoja ruinaamaan. Täällä Santanassa kukaan ei ollut heistä kiinnostunut, ainoastaan pyöräni kiinnosti. São Tomé totisesti on täysin turmeltumaton matkakohde!

Puolen tunnin tauon jälkeen päätin jatkaa matkaani. Kolme pikkupoikaa seurasi kilometrin verran perässäni juosten, mutta joutuivat lopulta luovuttamaan, kun pääsin alamäkeen. Pian ohitin Santanan laidalla sijaitsevan yhden São Tomén luksusresorteista, Club Santanan. Myöhemmin kuulin, ettei sinne ole mitään asiaa, ellei ole paikan asiakas. Siis kahvillekaan on turha yrittää pysähtyä matkalla etelään. Itse en edes harkinnut pysähtyväni.

Pyykinpesua vähän ennen Água Izén kylää.

Água Izén edustalla ranta on kivikkoinen.

EN-2-tieltä on vielä 200 metrin polkaisu Boca do Infernoon. Ugu ajaa vuokrapyörälläni.

Muutaman kilometrin sademetsässä poljettuani, aloin saapua Água Izén kylään. Ennen sitä näin vasemmalla puolella kauniin kivikkoisen rannan täynnä pyykkääviä naisia. Ranta oli täynnä kuivumassa olevia lakanoita ja vaatteita. Kohta Água Izén plantaasi vanhoine rakennuksineen kohosi oikealla puolella. Päätin ennen alueeseen tutustumista käydä Boca do Infernossa. Água Izéssä kahdeksanvuotias Ugu-niminen pikkupoika juoksi minut kiinni. Kaikkien São Tomé ja Príncipen pikkupoikien suurin haave on oma polkupyörä, niin myös Ugun. Água Izéstä on noin kilometrin matka Boca do Infernoon ja Ugu tahtoi viedä minut sinne. Enemmän hän varmasti tahtoi kokeilla pyörääni. Lopulta minä kävelin ja Ugu pyöräili ilman kenkiä koko matkan Boca do Infernoon.

Boca do Infernoa, ”Helvetin suuta”, kutsutaan São Tomé ja Príncipen vanhimmaksi nähtävyydeksi.

Näkymiä Boca do Infernolta toiseen suuntaan.

Viidakkoveitsellä kuoritut kookokset odottamassa janoisia.

Boca do Inferno taitaa kääntyä suomeksi ”Helvetin suuksi”. Kyseessä on siis mustasta basalttikivestä muodostunut ”kanjoni” rannalla, jonne Atlantti iskee voimalla ja lyö vedet korkeuksiin. Tänään meri oli hyvin rauhallinen, eikä vesi pärskynyt minnekään. Hurjan kaunis tämä paikka silti on. Ja koko komeuden kruunaa paikallisten nuorten miesten pyörittämä kookosbisnes. Ostin 40 dobralla (noin 1,6 euroa) itselleni ja oppaalleni Ugulle kookokset, jotka avattiin paikalla viidakkoveitsellä. Kookoksen sisältämä neste ei ole suurinta herkkuani, mutta olipahan ainakin melkein suoraan puusta! Nesteen juomisen jälkeen kookospähkinä avataan viidakkoveitsellä ja kuoresta lohkaistaan palanen ikään kuin lusikaksi. Sillä kaavitaan pähkinän hedelmäliha parempiin suihin.

Suurin osa sãotomépríncipeläisistä on katolilaisia, mutta saarilla on myös kaikkien mahdollisten lahkojen kirkot. Tässä yksi niistä.

Água Izén kadut ovat suoria ja mukulakivettyjä.

Seuraavaksi Ugu tahtoi viedä minut syömään jakkihedelmää Água Izéen ja näyttää samalla ex-plantaasin vanhan sairaalan. Sen täällä käyvät matkailijat tahtovat useimmiten nähdä. Matkalla Água Izéen Ugusta tuli hyvin suosittu ikätovereidensa keskuudessa. Kaikki kun olisivat tahtoneet kokeilla pyörääni!

Água Izé on siitä poikkeuksellinen sãotomélaiskylä, sillä täällä asukkaat ovat omineet Portugalin siirtomaa-ajoilta peräisin olevan vanhan kaakaoplantaasin rakennukset asuinkäyttöönsä (aivan kuten edellispäivänä Fernão Diasissa). Alun perin niissä asusti plantaasin työntekijöitä. Ugu polki ylös mukulakivisiä katuja ja kylän korkeimmalta kohdalta löysimme vanhan sairaalan. En olisi paikkaa ilman opasta löytänytkään. Sairaala ei ole tietenkään enää toiminnassa, muuten kuin paikallisten ihmisten asuntoina. Myös sikoja rakennuksessa näytettiin pitävän. Sairaalan parvekkeelta avautui näkymä koko Água Izéen, kuten myös maan korkeimmalle vuorelle, yli 2 000-metriselle Pico de São Tomélle. Mielestäni se oli vähän väärässä suunnassa ollakseen juuri tuo kuuluisa huippu, mutta minähän en olekaan paikallinen. Água Izéssä on myös toinen (entinen) sairaala, aivan 1900-luvun alussa rakennettu. Siellä asui Ugu perheineen ja sinne menimme seuraavaksi. Sitä jakkihedelmää kun oli luvattu!

Água Izén entisen kaakaoplantaasin vanha sairaala.

Näkymä Água Izéen sairaalan parvekkeelta.

Sairaalan ”yläkertaa”. Vasemmalla kohoava huippu on Ugun mukaan Pico de São Tomé.

Kävelimme halki ränsistyneen Água Izén asuinalueen ja tulimme keltaiseksi maalatuille entisille kaakaovarastoille. En ihan päässyt selville, onko Água Izéssä edelleen jotain kaakaotoimintaa, mutta kyllä minä voisin kylän milloin tahansa hyväksyä Unescon maailmanperintöluetteloon. São Tomé ja Príncipeltä oma maailmanperintökohde vielä puuttuu. Täällä kaakaovarastoilla pikkutytöt sitten piirittivät minut ja vaativat valokuvia. Linssi oli hetkessä täynnä pieniä sormenjälkiä, mutta kuviakin saatiin aikaiseksi.

Plantaasin varastoja.

Água Izén tytöt halusivat tulla kuvatuiksi.

Água Izén katuja.

Ugu oli ottanut mukaan kotoaan pienen lainelaudan. Hän lähti uimaan ja minä lähdin polkemaan takaisin pääkaupunkiin. Jos olisimme olleet mantereella, olisi Ugu nyt pyytänyt rahaa. Sen sijaan hän toivotti Jumalan siunausta. Sitähän kahdeksanvuotiaat pojat tapaavatkin toivottaa kautta maailman.

Poljin hyvää vauhtia kohti pääkaupunkia. Ohi menevistä autoista näytettiin peukkua, samoin tekivät ohittamani ihmiset. Kaikki olivat hyvällä tuulella. Ennen Santanaa ajattelin ajaa puskaan ja syödä eväitä, mutta viidakon pieneläimistö vaikutti niin runsaalta, että palasin takaisin polkemaan. Ehtiihän sitä syödä sitten hotellissakin.

Sãotomélaista metsää.

Pidin taas juomatauon Santanassa. Olin ohittanut rannan, jossa oli viitisentoista poikaa uimassa. Alle minuutissa jokainen heistä oli pukeissa ja luonani. Taas alkoi pyöräily. Paikallinen nunnakin tuli paikalle kuultuaan mekkalaa kadulta. Pois hän lähti naureskellen. Ja niin lähdin minäkin. Santanan pojat vaativat kuorossa, että minun olisi tultava huomenna takaisin. Amanhã, amanhã!

Iltapäivällä viiden aikoihin olin takaisin São Tomén kaupungissa. Olin pyöräillyt päivän aikana vain 36 kilometriä. Söin ja kävin vielä illansuussa uimassa Lagarton rannalla, joka sijaitsee Omali Lodge -luksusresorttia vastapäätä vähän ennen kaupungin lentoasemaa. Vesi oli hyvin lämmintä, eikä matka sinne maksanut mototaksilla kuin 15 dobraa (0,6 euroa) suuntaansa!

Omatoimisesti Boa Vistalle

7.-8.7.2015

Kap Verden saarivaltio joitain satoja kilometrejä Senegalin edustalla Atlantin valtameressä on kiehtonut pitkään. Syytän siitä vuosia sitten ahkerasti selailtuja Finnmatkojen lomaesitteitä. Maahanhan on jo pitkään päässyt Suomestakin suorilla Finnmatkojen lomalennoilla, mutta vain talviaikaan. Juuri talvi onkin se aika, jolloin Kap Verdellä on sesonki. Tai oikeammin sesonki on vain Boa Vistan ja Salin saarilla, jotka haalivat kaikki eurooppalaisten charter-lennot ja sitä myöten turistit. Vain noin viisi prosenttia Kap Verdelle matkustavista valitsee jonkun muun kymmenestä pääsaaresta. Mielenkiintoisesti maan merkittävin kansainvälinen lentoasemakin sijaitsee juuri Salilla, eikä suinkaan maan pääkaupungissa Praiassa Santiagon saarella!

Kap Verdelle pääsee eri puolilta Eurooppaa reittilennoilla, mutta niiden hinnat ovat omalle kukkarolleni aivan liian korkeita. Näin kesäaikaan paras reitti Kap Verdelle, eli joko Boa Vistalle tai Salille, kulkeekin jonkun eurooppalaisen suurkaupungin kautta lomalennolla. Itse varasin Boa Vistan -lentoni Saksan TUI:n sivuilta. Lähtökenttiä on useita ympäri Saksaa. Helpoimmat suomalaisesta näkökulmasta ovat varmasti Frankfurt, Berliini ja München. Oma lentoni lähti Frankfurtin lentoasemalta aamuyöstä 8.7. Koska kyseessä oli TUI-yhtiön lomalento, ei lennolla saanut veloituksetta yhtään mitään. Vaikka lennon sainkin varattua suomalaisella luottokortillani suoraan TUI:n nettisivuilta, ei aterian ostaminen enää onnistunutkaan. Onneksi sen saa ostettua samaan hintaan myös suoraan lentoemoilta. Omin eväinkin pitkään lentoon voi varautua. Tosin aamuyöstä turvatarkastuksen jälkeiset kaupat ja ravintolatkaan eivät olleet vielä avoinna, joten edes vesipulloa en lennolle saanut mukaan!

bvc3

Haribon siivin Afrikkaan!

Lentoaika Saksasta Boa Vistalle on hieman pidempi kuin Suomesta Kanarialle, mutta siinähän se menee nukkuessa ja lentoreittiä näytöltä tarkkaillessa. Tuttuja marokkolaisia ja mauritanialaisia paikkoja viistäen kone kääntyi vähän ennen Senegalin rannikkoa kohti Kap Verden saariryhmää. Hieman ennen laskeutumista ilmasta näkee, että sekä Sal että Boa Vista ovat silkkaa kuivaa ja ruskeaa hiekkaerämaata, siis juuri täydellistä kaikille Saharaan tykästyneille reissareille

Jo Frankfurtin kentällä värikäs Haribo-lentokoneemme oli saanut suunnilleen jokaisen matkalaisen ottamaan kuvan. Nyt sama toistui Kap Verden päässä koneesta päästyämme, vaikka lentokoneiden kuvaaminen Boa Vistan lentoasemalla onkin vihaisesta sormienheristelystä päätellen kiellettyä.

Boa Vistan lentoasema on mielenkiintoinen tapaus, sillä vaikka kyseessä on uusi ja upea asema, ei siellä kattoja ole liiaksi asti. Kyseessä on ulkoilmaterminaali, mikä on ihan luonnollista maassa, jossa paistaa lähes vuoden jokaisena päivänä ja jossa sadekausi on vain nimellinen kausi vuodessa. Terminaalirakennuksen kuvaamiseenkin suhtauduttiin vihamielisesti.

Suomalainen tarvitsee viisumin Kap Verdelle, mutta mitään etukäteissuunnittelua ei vaadita, sillä viisumin saa kätevästi saavuttaessa maahan ilman mitään lomakkeiden täyttämistä. Viisumin hinta on maltilliset 25 euroa, ja se on ainoastaan normaalikokoinen leima passissa. Leiman lisäksi viisumivirkailija toivottaa hyvää lomaa Kap Verdellä, mikä on aivan ennenkuulumatonta kehitysmaiden rajoilla! Toisaalta nyt olinkin saapumassa tämän maan toiseksi merkittävimpään turistirysään!

bvc1

Kotikatuni Sal Reissä. Oikealla La Boaventura -hostellini.

bvc2

Näkymä hostellini toisesta kerroksesta sisäpihalle ja merelle. Taustalla Sal Rein kaupungin edustalla oleva pikkuinen samanniminen saari.

Sain rinkkani hihnalta lähes välittömästi, minkä jälkeen otin taksin Sal Rein kaupunkiin hintaan seitsemän euroa. Sal Rei on noin 8 000 asukkaan saaren pääkaupunki ja samalla myös ylivoimaisesti suurin asutuskeskittymä. Yli puolet saaren väestöstä asuu siellä. Olin varannut majoituksen kolmeksi yöksi saaren ainoasta hostellista, La Boaventurasta. All inclusive -lomakylien täyttämässä maassa hostellit ovat harvinaisuus. Yö neljän hengen dormissa maksoi kymmenen euroa yöltä. La Boaventura on ranskalaisen miehen pyörittämä hotelli-hostelli, jossa on ravintola ja baari sekä toimiva wifi. Sijainti merenrannalla kävelyetäisyydellä kaikista palveluista on lyömätön.

bvc8

Rua dos Emigrantes -katu johtaa Sal Rein keskusaukiolta, Largo de Santa Isabelilta, muun muassa postitoimistolle. Kuva otettu kaupungin kirkon edustalta.

Unettoman yön Frankfurtin lentoasemalla viettäneenä lähdin silti varsin pian tutkimaan Sal Rein keskustaa. Kapverdeläinen ruoka kaupungin keskusaukion laidalla sijaitsevassa Naida-ravintolassa ei ainakaan vakuuttanut. Ei maultaan, eikä hinnaltaan. Miekkakalaa ja ranskalaisia. Turistihinnat. Palvelu sen sijaan oli ystävällistä ja odotellessani ruokaa eteen kannettiin erilaisia Kap Verdeä käsitteleviä lehtiä. Myös netti ravintolasta löytyy: nimittäin Kap Verden kaikkien pitäjien keskusaukiolla on ilmainen wifi, joka nyt täällä vain sattui yltämään Naidan oviaukollekin!

bvc6

Siirtomaa-aikainen rakennus Sal Rein keskustassa.

bvc4

Sal Rein kirkko.

Siirtomaa-aikaisten talojen ja mukulakivikatujen hallitsevan Sal Rein on mahdollista koluta yhdessä päivässä ja aikaa jää runsaasti vielä uimarannallekin. Keskellä kaupunkia on kirkko, vähän syrjemmällä kalasatama ja kaduilla senegalilaisia matkamuistomyyjiä ynnä muita huijareita. Alkuperäiset kapverdeläiset ovat rauhallisia ja ystävällisiä luonteeltaan, eivätkä hyöki turistin kimppuun, kuten Senegalista tulleet siirtolaiset. Kai se eurooppalaisiin sekoittuminen on vähän temperamenttia rauhoittanut! Pistäydyin huvikseni erääseen senegalilaispuljuun kyselemään lippiksen hintaa, sillä Afrikan aurinko pehmentää pään helposti ilman suojausta. En tiedä, mitä tämänkin kauppiaan päässä liikkui, kun halvannäköistä Made in China -merkinnöin varustettua lakkia kaupitteli laadukkaana kapverdeläisenä käsityönä, joka oli maksanut kauppiaalle kokonaiset 30 euroa! Oikea hinta lienee 30 senttiä. Lippiksen hinnasta päästiin sopuun, mutta vaihtorahaa ei ah-niin-tuttuun-senegalilaiseen-tapaan haluttu antaakaan takaisin. Olisikin pitänyt ostaa matkamuistoja reppu täyteen! En ostanut. En yhtään ihmettele, miksi pakettimatkalaiset viihtyvät niissä all inclusive -hotelleissaan ja vierailevat pikkuisessa Sal Reissä ainoastaan opastetulla retkellä. Varmasti ainakin monien pohjoismaalaisten kohdalla paikallaan.

bvc7

Sal Rein katuja.

bvc5

Sal Rein rantamia. Kesällä merikin on tyyni.

Iltapäivällä vuokrasin itselleni mönkijän seuraavaksi päiväksi, minkä jälkeen pulahdin Atlanttiin. Sal Rein hiekkarannat ovat pitkiä, vesi matalaa, aallot olemattomia näin kesällä ja tilaakin on hehtaarikaupalla, mutta yksi negatiivinen asia näillä paratiisirannoilla on: nimittäin aggressiiviset kulkukoirat, jotka hyökkivät kimppuun, häiritsevät auringonottamista, käyvät yllättäen näykkäisemässä jalasta tai muuten vain seuraavat nälissään. Kättäpidempää mukaan rannoille!