Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Mohéli

Komorien koronasirkus

Kun ostin lentoliput Komoreille noin kolmea viikkoa ennen lähtöä, maa ei vaatinut maasta poistumiseen negatiivista koronatestitodistusta. Lisäksi lentoreittini oli kuin unelma: Tansania ei vaatisi mitään, Qatar Airways ei tanssisi THL:n pillin mukaan ja Dohassakin saisin vaihtaa ilman testitodistuksia. Kaikki romuttui toukokuun alussa 2021, kun Tansanian uusi presidentti Samia Suluhu Hassan päätti rakentaa maansa koronastrategian kokonaan uudelleen. Yhtäkkiä maa alkoi vaatia 72 tuntia ennen maahan saapumista tehtyä negatiivista koronatestitodistusta ja kaiken kukkuraksi se tahtoi pakkotestauttaa kaikki maahan saapuvat. Vaikken olisikaan menossa sisään Tansaniaan, vaan pysyisin vain Dar es Salaamin lentoaseman kansainvälisellä puolella, ajattelin silti kaiken varalta hankkia koronapaperit Komoreilta. En oikein uskonut voivani vaihtaa Dar es Salaamissa ilmankaan, varsinkin kun kansainvälinen koneenvaihto siellä on harvinaista. Päätökseni sinetöi se, että myös Komorit ilmoitti toukokuun alussa alkavansa vaatia kaikilta maasta poistuvilta negatiivista koronatodistusta. Tällainen tuntuu olevan valitettavan yleistä Afrikassa. En ymmärrä, miksi jotain maata kiinnostaa se, viekö matkustaja koronaviruksen pois maasta! Itse olisin vain tyytyväinen, jos koronavirusta viedään ulos omasta maasta.

Koronaviruksesta muistutteleva seinämaalaus Mutsamudun markkinapaikan seinässä Anjouanin saarella.

Komorit ja WHO muistuttelevat koronaviruksen oireista Mohélin lentoaseman seinässä.

Komoreilla koronatestaus tapahtuu pääasiassa pääkaupungissa Moronissa sijaitsevassa malarianvastaisen hankkeen entisessä toimistossa. Minulla ei ole mitään käsitystä, missä moinen sijaitsee. Joka tapauksessa testi maksaa 30 000 frangia (n. 61 euroa). Mohélin hotellini Laka Lodge on kiitettävästi tasoittamassa matkailijoiden tietä koronatestaukseen, sillä koko paketti on järjestetty alusta loppuun saakka ilman, että tarvitsee vaivautua pääkaupunkiin. Se tulee jopa samoihin hintoihin, kun ei tarvitse matkustaa kahta päivää aiemmin takaisin Moroniin. Laka Lodgen paketissa tarvitsee vain näyttää nenää lääkärille ja asia on hoidossa. Hotelli oli nimittäin järjestänyt minulle pyynnöstäni testiajan Fombonin sairaalaan Mohélin saarella ennen lentoani Anjouanille. Olin poistumassa maasta vasta lauantaina, mutta paikallisen lääkärin mukaan voisin käydä testissä jo keskiviikkona. He sitten päiväisivät testini pari päivää myöhemmäksi. Rahalla saa! Samassa hotellissa majoittunut yhdysvaltalainen matkailija oli käynyt nenänronkinnassa jo maanantaina, vaikka oli lähdössä kotiin Yhdysvaltoihin vasta perjantaina. Tietenkin komorilainen lääkärikin näkee ulkomaalaisten turistien koronatesteissä mahdollisuuden tehdä kunnon tilin ja tarjoutuvat tulemaan vaikka 1,5 tunnin matkan päähän Laka Lodgeen testiä tekemään. Kuulemma parempi tehdä testi jo Mohélilla, eikä vasta esimerkiksi Anjouanilla (jossa ei välttämättä ole testimahdollisuutta matkailijoille). Näin raha ei ainakaan valu naapurisaaren lääkäreille.

Keskiviikkoaamuna kello 7.40 lentoasemalle minua vievä kuljettajani ajoi sisään Fombonin sairaalan portista ja pihan perältä möykkyisen polun takaa löytyi sairaalan laboratorio. Fomboninkin sairaala koostuu laajalla alueella olevista useista pienistä keltaiseksi maalatuista rakennuksista. Sairaala on varmaan siirtomaa-ajalta. Laboratorion tiskillä istui herra lääkäri ilman maskia. Hän kirjasi tietoni passista ja puki sitten maskin suunsa peitoksi. Yhdysvaltalaisen Markin koronaa oli etsitty verikokeella, joten odotin samaa. Kuitenkin tutkimustuolissa istuessani lääkäri saapui tikun kanssa ja survoi sen kivuliaasti sieraimeeni. Kuitenkin vain toiseen sieraimeen, eikä molempiin, kuten Suomessa. Suomessa (ja Somalimaassa) testinottajat ovat pukeutuneet valkoiseen suojahaalariin, suojalaseihin, visiiriin, maskiin ja ties mihin. Fombonin lääkäri otti testin lääkärintakki rennosti auki ja maski nenän alla. Komorien presidentti Azali Assoumani oli näyttänyt edellispäivänä mallia Pariisissa Emmanuel Macronin vieraana. Testitulos pakattiin pieneen keltaiseen suljettavaan sankoon, jossa selvästi ilmaistiin sen sisältävän biohasardeja asioita. Kuljettajani heitti testisangon muovipussiin ja otti mukaansa. Perillä lentoasemalla kuski luovutti testini jollekin aseman työntekijälle, jonka tehtävänä oli viedä pussi pian Moroniin lähtevään lentokoneeseen.

Fombonin sairaalan laboratoriossa minulle suoritettiin nenänronkinta.

Laboratorion näytteenottotuoli. Siistiä täällä kyllä oli.

Kaiketi näytteeni sitten päätyi Moroniin tutkittavaksi. Lähtöpäivänä lauantaina minun tarvitsi vain ilmestyä Moronin Prinssi Said Ibrahimin kansainväliselle lentoasemalle ja Moronin lääkärin kerrottiin tuovan testitodistuksen minulle suoraan käteen. Hänen kerrottiin löytävän minut, sillä lentoasemalla ei kuulemma olisi liikaa suomalaisia matkustajia ja olisipa hänellä myös kopio passistani kaiken varalta. Niin tapahtui ja lääkäri henkilökohtaisesti saapui ojentamaan minulle negatiivisen koronatestitodistukseni, jossa näyte oli merkitty otetuksi perjantaina 21. toukokuuta kello 11.09, vaikka oikeasti testi oli otettu jo keskiviikkona 19. toukokuuta kello 7.45. Tällainen palvelu on erittäin kätevää ja käsissäni olevalla paperilla tiesin välttäväni myös Suomen päässä tehtävän pakkotestauksen.

Kaikkiaan koronatestaus tuli maksamaan 214,5 euroa, josta itse testi siis maksoi 61 euroa ja loput rahat menivät testin lennätykseen pääsaarelle, kuljetuksiin lentokentältä laboratorioon ja lopulta valmiin testitodistuksen toimittamiseen käteeni lentoasemalla. Kuljetuskustannukset on tietenkin mahdollista jakaa muiden matkalaisten kanssa, mutta minä olin siis matkassa yksinäni. Maksu hoituu Laka Lodgen kautta, eikä missään vaiheessa tarvitse maksaa lääkäreille mitään. Komorien koronatestitodistuksien ongelmana on vain se, ettei niihin kuulemma luoteta kovin laajalti, sillä maassa on ollut tapauksia, kun matkaan on yritetty väärennettyjen todistusten kanssa. Kuulin, että esimerkiksi maaliskuussa Komoreilla käyneet virolaiset eivät olleet aidosta komorilaisesta testitodistuksestaan huolimatta päässeet enää Dar es Salaamista eteenpäin Qatar Airwaysillä. Silloin Qatar Airways vielä vaati Tansaniasta lähteviltä todistusta, mutta se on nyttemmin onneksi muuttunut. Nykyisin komorilaisten testitodistusten väärennettävyyttä on pyritty vaikeuttamaan lisäämällä niihin qr-koodi.

Komorilainen koronatestitodistus on ranskankielinen.

Komorit ja koronavirus

Komorien koronavirustilanne on hyvin rauhallinen, sillä lähdettyäni maasta siellä oli todettu WHO:n mukaan kaikkiaan 3 940 tautitapausta, joista 146 on kuollut 23. huhtikuuta 2020 jälkeen. Tuolloin virus ensimmäistä kertaa saapui maahan. Uusia tapauksia ilmenee korkeintaan kourallinen päivässä. Viimeisen kuukauden (23.5.–22.6.2021) aikana tautitapauksia on todettu 38, mutta kuolemantapaukset eivät ole lisääntyneet.

Itse virus ei vaikuta elämään ainakaan turistin näkökulmasta juuri mitenkään. Ainoastaan maskipakko niin sisällä kuin ulkonakin muistuttaa viruksen olemassaolosta ja hieman laskee tunnelmia. Maskin käyttö riippuu pitkälti saaresta. Grande Comorella maskinkäyttö on rentoa ja ehkä reilu puolet ihmisistä sitä vaivautuu käyttämään. Niistä suurin osa pitää maskia nenän tai leuan alla. Rannoilla ja kauempana asutuskeskuksista maskeja ei näe. Mohélilla maskeja käytetään vieläkin rennommin eli ehkä kymmenen prosenttia ihmisistä käyttää. Omassa kylässäni Nioumachouassa maskeja ei näkynyt paria enempää. Anjouan on toinen äärilaita, sillä siellä maskeja käytetään kovin innokkaasti ja pääosin ihan jopa nenän peittona. Sanoisin, että ehkä 70 prosenttia käyttää. Mutta tämä rajoittuu tietenkin vain alueille, joissa on paljon ihmisiä eli kaupunkien keskustoihin. Maskit putoavat kasvoilta heti sivukujalle päästyä. Poliisi voi periaatteessa sakottaa maskittomuudesta, minkä vuoksi ainakin ulkomaalaisten kannattaa Moronin hotellini Villa Saifoudinen mukaan pukeutua maskeihin.

Komorien koronarokotuskampanja alkoi 10. huhtikuuta presidentin esimerkillä.

Komorilaisia (ja toki myös mahdollisia turisteja) suitsimaan on asetettu ulkonaliikkumiskieltokin, joka alkaa 21.30 ja kestää kello 5.00 asti aamulla. Alun perin ulkonaliikkumiskielto alkoi jo kello 20.00, mutta ramadanin vuoksi sitä myöhennettiin ja myöhennys jäi voimaan pyhän islamilaisen paastokuukauden päätyttyäkin. Pitäähän ihmisten sentään päästä tapaamaan toisiaan!

Muista koronantorjuntametodeista turvaväli ei ole vielä rantautunut maahan, vaan ihmiset toimivat aivan kuin ilmankin viruksia. Esimerkiksi julkinen liikenne toimii täysin normaalisti, eikä todellakaan vajaalla kapasiteetilla, vaikka ulkomaalaiset suurlähetystöt matkustustiedotteissaan näin väittävätkin. Ne samat väittävät myös maan rantojen olevan suljettuja viruksen leviämisen estämiseksi, mutta sekin on täyttä huuhaata. Julkisen liikenteen maskipakkokin on voimassa vain paperilla, eikä kukaan kavahda vaikka aivastat ilman maskia kimppataksissa (minä en aivastanut). Toisaalta, mistäpä esimerkiksi Yhdysvaltain suurlähetystö Madagaskarilla tietäisikään, mitä naapurimaassa tapahtuu. Eikä suurlähetystön väki taatusti julkisilla kulje.

Komorien kansallinen koronarokotekampanja polkaistiin käyntiin 10. huhtikuuta, jolloin itse presidentti Assoumani toimi koekaniinina näyttäen esimerkkiä kansalleen. Rokotteena Komorit käyttää ainakin kiinalaista Sinopharmia, jota Kiina ja Etelä-Afrikka ”humaaniuden, solidaarisuuden ja anteliaisuuden eleenä” maalle lahjoittivat. Ja Sinopharmia presidenttikin sai.

Int’Air Îlesin lento Anjouanin saarelle

19.5.2021

Edellisiltana tuuli yltyi pieneksi myrskyksi ja sitä jatkui läpi koko yön. Nukuin edelleen bungalowini kaikki ikkunat sepposen selällään, koska kova tuulikaan ei tuonut minkäänlaista viilennystä. Avoimien ikkunoiden vuoksi heräsin myrskyyn muutamaan otteeseen ja olin aivan varma, että aamupäivällä lähtevä lentoni Anjouanin saarelle peruuntuisi. Harmitti jo valmiiksi! Kuitenkin sitten kello viiden aikaan varhaista aamupalaa nauttiessani tuuli alkoi laantua. Ehkäpä peliä ei olisikaan vielä menetetty.

Laka Lodge oli varannut minulle ja samassa hotellissa majoittuvalle Alexanderille taksikyydin Mohélin pohjoisrannalla Fombonissa sijaitsevalle lentoasemalle. Ennen sitä kuitenkin olisi vuorossa koronatesti, sillä Komorit alkoi toukokuun 2021 alussa vaatia negatiivista testiä maasta poistumiseen. Koronatestauksesta juttua täällä. Hotelli oli kovasti vakuutellut, että kyseinen taksikuski on luotettava ja aina ajoissa. Auton tuli saapua kello 5.30 ja puolen tunnin kuluttua tästä aloimme jo huolestua, kun autoa ei vain kuulunut. Kun aloin kysellä, olisiko mahdollista saada mototakseja viemään meitä Fomboniin, sai se hotellin yövahdin soittamaan kuskillemme. Mies saapui kello 6.10 eli vaivaiset 40 minuuttia myöhässä. Kuulin, että jos komorilaisen haluaa tavata esimerkiksi kello viideltä, on sovittava tapaamisajaksi kello neljä. Komorilainen saapuu tunnin myöhässä.

Mohéli Bandar Es Eslamin lentoaseman terminaali koko komeudessaan. Terminaalin eteen kannettiin jonkin ajan kuluttua vaaka matkatavaroiden punnitusta varten.

Vaaka on otettu esiin.

Ajoimme 1,5 tunnissa Fomboniin, jonka näin nyt ensikertaa. Sitä kuvataan sanalla ”mitäänsanomaton” ja sellaiselta se vaikuttikin. Pölyinen afrikkalainen pikkukaupunki, jossa toisaalta olisin ajan salliessa tahtonut viettää yhden yön. Jonkinlaisia majapaikkoja nimittäin täältäkin löytyy. Koronatestauksen jälkeen ajoimme viidessä minuutissa Fombonin itälaidalla sijaitsevalle Mohéli Bandar Es Eslamin lentoasemalle. Se on yksi Komorien kolmesta lentoasemasta. Lentoasema ei näyttänyt lentoasemalta, vaan täysin satunnaiselta afrikkalaiselta liiketilalta, jossa vierekkäin sattuvat sijaitsemaan tyypillinen pieni afrikkalainen sekatavarakauppa sekä lentoasema. Se on lisäksi aivan päätien varressa, siten, että parkkipaikka oli suoraan terminaalin edessä ja parkkipaikalta piti peruuttaa päätielle. Sisään terminaaliin ei vielä päässyt, mutta muutamalle ihmiselle oli pieni penkkikin odotusta varten. Henkilökuntaa lentoasemalla oli joka lähtöön, mutta ei mitään varsinaista tekemistä. Kunhan hengailivat ja säntäilivät ympäriinsä. Maskin käyttö on pakollista, mutta koska mohélilaiset eivät maskeista oikein välitä, ei monella työntekijälläkään sellaista ollut. Tai jos oli, oli se leuan alla.

Minulla oli paikka Int’Air Îlesin kello 9.50 lähtevälle lennolle IIA301 Mohélilta Anjouanille. Lentoyhtiö on paikallinen ja sen solmukohta on Ouanin lentoasema Anjouanilla. Int’Air Îlesillä ei ole kotisivuja, vaan lipun voi lunastaa ainoastaan yhtiön toimistosta, joita on Fombonin ohella Anjouanilla, maan pääkaupungissa Moronissa sekä ilmeisesti myös Tansanian Dar es Salaamissa. Int’Air Îles on yksi maan kolmesta lentoyhtiöstä ja tällä hetkellä ilmeisesti luotettavimmasta päästä. Komorien sisäinen lentoliikenne on hieman epämääräistä toimintaa, sillä lennoilla ei ole kovin tarkkoja aikatauluja (esimerkiksi Mohélilta on parasta yrittää lentää Anjouanille juurikin keskiviikkona, koska silloin lento toteutuu varmimmin) ja lentoja perutaan lyhyellä varoitusajalla, eikä rahoja tahdota maksaa takaisin. Kauhutarinoita löytyy jokaisesta Komoreja käsittelevästä blogista ja muualtakin. Int’Air Îlesin tapauksessa olisin saanut tietää peruutuksesta Laka Lodgen kautta kuulemma jo vähintään viikkoa aiemmin. Laka Lodge tekeekin yhteistyötä kyseisen lentoyhtiön kanssa ja itse asiassa lentoyhtiö on se osapuoli, joka on pyydellyt hotellia varaamaan lippuja nimenomaan heiltä. Yhteistyön ansiosta luotettavuus on parantunut, mikä kelpaa turistien ohella varmasti myös paikallisille. Hotelli on ilmaissut Int’Air Îlesille suosivansa yhtiötä, johon voi luottaa. Oma lentolippuni maksoi 29 000 Komorien frangia (eli 59,18 euroa), mihin päälle maksoin kymmenen euroa hotellille, että kävivät ostamassa lipun puolestani.

Lähtöselvityksen oli kerrottu alkavan kello 7.30, mutta vielä puoli yhdeksältäkään ei tapahtunut mitään. Paitsi, että matkustajien laukkujen punnitusta varten terminaalin eteen asfaltille kannettiin vaaka. Siinä sitten punnittiin ihmisten matkatavaroita, sillä mukaan ruumaan sai ottaa enintään 15 kiloa ja käsimatkatavaraksi viisi kiloa. Joku oli lähdössä matkaan tulostimen kanssa, toinen banaanilaatikollisen kanssa. Kyllähän kotisaaren banaanit aina naapurisaaren vastineensa päihittävät. Se on tietenkin sama, jos ottaisin säkillisen perunoita Finnairin lennolle Oulusta Helsinkiin. Helsingin perunat kun ovat niin pahoja ja vastenmielisiä.

Komorilaiset lentoyhtiöt sujauttavat myymänsä lentoliput airmail-kirjekuoriin.

Ensimmäistä kertaa elämässäni matkustin premium-luokassa. Ja samassa ”luokassa” matkustivat kaikki muutkin.

Pikkuinen Cessnamme Mohélin lentoasemalla. Koneessa lukee yhtiön entinen nimi Inter Îles Air.

Joskus yhdeksän aikoihin lähtöselvitys alkoi, joten nostin maskin kasvoilleni ja astuin sisään pikkuruiseen terminaaliin. Toisin kuin afrikkalaiset yleensä, komorilaiset ovat vähän hitaita liikahtamaan, joten pääsimme Alexanderin kanssa tiskille ensimmäisinä. Lähtöselvitystiskejä on yksi, jossa reppuni punnittiin jälleen ja painoa oli 6,5 kilogrammaa. Eli 1,5 kiloa liikaa, mistä olisi teoriassa kuulunut maksaa tuhat frangia (n. 2 euroa) lisämaksua yhtä kiloa kohti. Lähtöselvittäjä selitti jotain ilmeisesti asiaan liittyen, mutta koska hän ei osannut englantia, enkä minä ymmärtänyt hänen ranskaansa, antoi hän vain minulle laminoidun boarding passin ja viittoi eteenpäin kohti turvatarkastusta.

Príncipen yhtä pienellä lentoasemalla vuonna 2018 ei ollut läpivalaisulaitteita, joten odotin vastaavaa käsikopelolla tehtävää turvatarkastusta. Yllättäen Mohéli Bandar Es Eslamin kentällä oli pieni hihna läpivalaisulaitteineen ja metallinpaljastimineen! Turvatarkastajina oli pelkkiä naisia, kuusi kappaletta kaikkiaan. Tarkastus oli perusteellisin koskaan, sillä reppuani pengottiin ja ajelutettiin edestakaisin hihnalla useaan otteeseen. Ystävälliset naiset eivät löytäneet lopulta mitään kiellettyä. Englantia he eivät puhuneet, mutta pystyin kommunikoimaan ranskaksikin tällä kertaa. Yllättävintä oli, että vesipullot matkustamossa ovat kokonaan kiellettyjä Komorien sisäisessä lentoliikenteessä. Ensimmäistä kertaa Afrikan sisäisellä lennolla vesipulloni takavarikoitiin. Perässäni tullut Alexander kiinnitti myös huomiota Mohélin kentän erittäin perusteelliseen turvatarkastukseen. Ehkä joku sitten saattaisi haluta kaapata koneen ja lentää sen Ranskalle kuuluvalle Mayottelle ja hakea turvapaikkaa.

Koneemme on valmiina lähtöön! Turvavyöt ovat samanlaisia, kuin henkilöautoissa.

Turvaohjeet englanniksi ja ranskaksi löytyivät edessä olevasta istuintaskusta.

Tiesimme etukäteen, että Anjouanille suuntaava koneemme olisi hyvin pieni. Kun meidän olisi pitänyt olla jo perillä Anjouanilla, laskeutui pikkuinen Cessna 208B Caravan Mohélin kentälle. Koneeseen nousu alkoi noin vartin kuluttua tästä, mutta ensin kaksi virkailijaa oli käynyt selittämässä meille jotain. ”Je ne parle pas français” eli ”en puhu ranskaa”, on kätevimpiä ranskankielisiä ilmauksia! Virkailijat luovuttivat ja viittoivat meidät ulos ja kohti konetta. Tämä Int’Air Îlesin lentokone on pienin kone, millä olen lentänyt, sillä istumapaikkoja on ainoastaan 12 matkustajalle. Lisäksi tämä tulisi olemaan ensimmäinen lentoni Cessnalla! Kun kerran ensimmäisinä astuimme koneeseen, pääsimme valikoimaan parhaat paikat. Totesimme, että koneen peräpään kahden hengen penkki on paras paikka, sillä sieltä pääsisi nopeiten ulos oven ollessa suoraan takanamme. Toisaalta lentäisimme koko matkan meren yllä, joten eipä sillä ulospääsyllä taitaisi olla mitään merkitystä enää mereensyöksyn jälkeen. On kuitenkin muistettava, että Int’Air Îles ei ole Euroopan unionin mustalla listalla! Käsimatkatavarat tuli jättää yhteen suureen läjään matkustamon peräosaan verhon taakse.

Kone tuli täyteen ja 12 istumapaikasta huolimatta matkustajia oli 13. Matkustaja numero 13 oli sylivauva. Viimeisenä koneeseen astunut herra sai kunnian sulkea oven perässään, sillä mitään lentoemäntiä ei lennolle mahtuisikaan. Kapteeni ja perämies olivat paikallisia ja toivottivat ranskaksi kaikki tervetulleiksi. Mitään turvaohjeistuksia ei käyty läpi, mutta nehän kaikki saivat itse halutessaan opetella istuintaskussa olevasta kortista. Myöskään maskia ei ollut pakollista käyttää, eikä sitä juuri kukaan sitten käyttänytkään. Samassa tilassa matkustajien kanssa olleet kapteeni ja perämies ainakin lensivät ihan paljain kasvoin. Pääsimme lähtemään 40 minuuttia aikataulussa jäljessä ja näin vehreä ja vuoristoinen Mohéli jäi hetkessä taakse.

Anjouanin länsiosien edustaa kiertää koralliriutta.

Anjouanin lentoasema Ouanin pikkukaupungissa näyttääkin jo lentoasemalta.

Noin kymmenen minuutin kuluttua vähintään yhtä vehreä ja vuoristoinen Anjouan ilmestyi näköpiiriin. Sen läntisen rannikon edustalla on lukuisia hiekkarantoja ja rannan edustalla valtava koralliriutta. Laskukiidossa olleen koneen ikkunasta näin Anjouanin pääkaupungin Mutsamudun koko komeudessaan. Ouanin lentoasema Mutsamudun laitamilla näytti sitten jo lentoasemalta, sillä täällä on kunnonkokoinen terminaali. Normaalioloissa lentoasemalta on myös kansainvälisiä lentoja ainakin Madagaskarille ja Mayottelle. Lento kesti noin 20 minuuttia. Perillä kaikkien matkustajien käsiin ruiskautettiin käsidesiä, kuume mitattiin ja sen jälkeen saimme myös täytettäväksemme ”maahantulokyselyn”. Olimmehan saapuneet Komorien unionin autonomiselta saarelta toiselle.

Comoronlentäväkoira ja Ouallah 2:n vesiputous

18.5.2021

Mohélin ja viereisen Anjouanin saaren sademetsissä asuu äärimmäisen uhanalainen ja kotoperäinen lepakkolaji, comoronlentäväkoira, josta en ollut kuullutkaan ennen lentolipun ostoa. Populaation koko on vain noin 1300 lisääntyvää yksilöä, mutta tieto tämän pikimustan, oranssisilmäisen ja hedelmiä syövän lepakon 1,4-metrisestä siipien kärkivälistä sai minutkin kiinnostumaan tästä kummajaisesta. Onhan koronaviruspandemian aikana lepakkosafarille päästävä. Laka Lodge järjestää retkiä comoronlentävienkoirien luo, jollaiselle ehdottomasti halusin osallistua. Kun hotellissa samaan aikaan majoittuneet yhdysvaltalainen Mark ja saksalainen Alexanderkin tahtoivat ehdottomasti lepakkosafarille, tuli yhden hengen hinnaksi ainoastaan 20 euroa sisältäen kuljetukset hotellilta sekä oppaan. Ja näköjään myös kiikarit!

Comoronlentävätkoirat (englanniksi Livingstone’s Flying Fox) asustavat hyvin vaikeasti saavutettavassa paikassa, eikä niitä ole mitenkään mahdollista paikallistaa ilman opasta. Hotellin autokuski lähti aamupalan jälkeen kuljettamaan meitä retken lähtöpisteeseen Ouallah 1 -nimisen kylän tuntumaan. Sinne on noin puolen tunnin ajomatka Nioumachouassa sijaitsevasta hotellistamme ja matkaa tehdään upeissa maisemissa keskellä viidakkoa. Ei se tosin ihan niin sankkaa ole, kuin edellispäivänä pyöräillessäni kohti itää, sillä täällä länsipuolella on kyliä ja muutakin asutusta tiuhempaan.

Matkalla näin jopa maskeja koululaisten kasvoilla (eli leuan ja/tai nenän alla). Komorien kouluissa on varmasti maskipakko. Sitten muutamaa kilometriä ennen Ndrondronin kylää keskellä sademetsää islamilaiseen valkoiseen kaapuun ja muslimihattuun pukeutunut mies käveli autoamme vastaan aivan yksinään ja maski tietenkin suun ja nenän peittona! Ndrondroni on melko suuri kylä, jonka keskustan taloista valtaosa on rakennettu sementistä. Täällä on useita kauppojakin koulun lisäksi. Keskellä kylää on suuri ruohokenttä, jolla varmasti koulun jälkeen potkitaan palloa. Me huristelimme kylän ohitse ja Ouallah 1:n kylän tuntumassa, erään joen rannalla penkillä, banaaniterttujen vieressä istuskeli oppaamme. Laka Lodgen autokuski peruutti auton lähelle jokirantaa ja alkoi pestä autoa. Pyykki pestään joessa ja toki myös autot. Me lähdimme kävelemään kohti comoronlentävienkoirien kotiseutuja.

Opas johtaa joukkomme kohti comoronlentävienkoirien asuinsijoja.

Alkumatkasta kasvillisuus ei ole vielä niin rehevää.

Kypsä kaakaopuun hedelmä.

Oppaamme osasi muutamia sanoja englantia eli juuri niin paljon kuin itse osaan ranskaa. Kielitaito ei ilmeisesti riittänyt kertomaan ”tositarinaa” comoronlentävienkoirien eli Livingstonen lepakkojen takana. Siihen liittyi ainakin Saksasta tullut tutkimusmatkailija Livingstone ja yhdysvaltalainen logistiikkayhtiö FedEx. Opas kuitenkin kertoili, että matka lepakkojen luokse kestäisi noin 40 minuuttia ja matkan varrella pääsisimme näkemään lukuisia meille eksoottisia kasveja. Kaikkialla kasvavia banaaneja ja papaijapuita en nyt sellaisiksi laske, eikä niin tehnyt oppaammekaan. Kaakaopuun kypsän hedelmän mies tahtoi meille irrottaa ja antaa ihasteltavaksi. Olimme jokainen tainneet päästä tekemään tuttavuutta tuon ihmetyksen kanssa, mutta kahvipensas oli jo mielenkiintoisempi. Minun oli pakko maistaa yksi papu, mutta eihän se miltään maistunut. Maistoin myös hetken päästä eteen tullutta neilikkaa ja mustapippuriakin suoraan pensaasta. Komorit on jo niin kaukana, että täällä pippurikin kasvaa. Ja tuimalta raaka mustapippuri maistui. Vaniljaa en maistanut, mutta se näyttää pavuilta puusta roikkuessaan. Ei sovi unohtaa myöskään tuoksuilangiapuita, joita kasvoi niin ikään varsinkin alkumatkasta kaikkialla. Puun kukista tislataan alkeellisissa viidakkotislaamoissa ylang-ylang-öljyä, jota länsimaalaiset parfyymitehtailijat haalivat täältä hajuvesiinsä. Sitä on vain vaikea uskoa ihmeteltyämme erästä tislaamoa mutkaisen ja kuraisen kinttupolun päässä muutaman kilometrin päässä päätieltä. Ei tänne pääsisi autollakaan.

Reitti lepakkojen luo on vaativa jo siitäkin syystä, että lämpötila on korkea ilmankosteudesta puhumattakaan. Pitää juoda paljon. Sen lisäksi reitti kulkee monia jyrkkiä ja liukkaitakin rinteitä pitkin, ylittää puroja, joten kengät saattavat helposti kastua ja lisäksi riesana ovat hyttyset. Pakollisena varustuksena onkin pitkien housujen lisäksi hyttysmyrkky. Erään suuren puun juurella oppaamme julisti muutaman minuutin tauon. Hän oli utelias seuruettamme kohtaan, sillä koska emme puhuneet ranskaa, olimme siis varmasti Espanjasta! Hän myös tahtoi tietää, olimmeko ehkä töissä Komoreilla. Kun komorilaisten kanssa pääsee juttelemaan, kysyvät he lähes aina, että töissäkö sitä ollaan Komoreilla. Tämä varmasti johtuu siitä, että aidot ulkomailta tulevat turistit ovat harvinaisia ja varsinkin nyt, kun ennestään vähäinen matkailu on lähes nollissa.

Mustapippuri kasvaa Mohélilla.

Ylang-ylang-tislaamo viidakossa. Täällä valmistetaan arvostettujen ja kalliiden hajuvesien ainesosaa.

Vaniljaa matkalla lepakkosafarille.

Reitin varrella, sen loppupäässä, on muutamia opastekylttejä osoittamassa suuntaa ”vers livingstone” eli kohti lepakkoja. Ne on aseteltu aivan käsittämättömiin paikkoihin, eikä esimerkiksi polkujen risteyksiin. Lisäksi metrimäärä kohteeseen kasvaa, mitä lähemmäksi comoronlentäviäkoiria pääsemme oikeaan suuntaan osoittavista nuolista huolimatta. Toisaalta ei tänne turistin ole mitenkään mahdollista päätyä ilman opasta ja opas taas osaa reitin ilman opasteitakin. Taukopaikalta lähdettyämme lepakkojen piti olla seitsemän minuutin päässä. Ehkä parinkymmenen minuutin kuluttua saavuimme paikalle, jonne saapumiseen voisi kaivata jo vähän viidakkoveistäkin. Alexander totesi, että Kaakkois-Aasiassa turistipyydyksiksi valjastettuihin lepakkoluoliin on suunnilleen päällystetty tie, eikä ole tarpeen rämpiä pitkin viidakoita.

Täällä pääsimme tosin näkemään comoronlentävätkoirat ilman ainuttakaan kiinalaista turistiryhmää. Ja ilman turisteja ylipäänsäkin. Lepakot asuvat 200 metrin korkeudessa merenpinnasta korkealla puiden latvuksissa, joissa ne roikkuvat pää alaspäin ja aina välillä aukoen valtavia siipiään. Eivätkä ne mitään nukkuneet, vaan touhusivat päivittäisiä askareitaan kirkkaassa päivänvalossa. Nämä lepakot eivät siis asu missään luolissa ja lentele vain yöaikaan! Olimme saaneet Laka Lodgesta kiikarit, joilla lepakkoja oli kaikkein parasta katsella. Ne olivat aivan liian kaukana, että olisin saanut hyviä kuvia. Opas kertoi, että hän taputtaa käsiä yhteen, minkä jälkeen nämä pikimustat suuret lepakot lehahtavat lentoon. Niin tapahtui ja muutaman kymmenen sekunnin kuluttua taputuksesta ilmassa oli useita comoronlentäviäkoiria yhtä aikaa. Taputus tepsii kuulemma vain kerran, minkä jälkeen lepakot eivät enää reagoi tähän ääneen.

Kiikaroimme lepakoita puolisen tuntia, minkä jälkeen palasimme melkein samaa reittiä takaisin autolle. Paluumatka oli paljon nopeampi, sillä se oli pääosin alamäkeä. Olimme etukäteen ilmaisseet halumme vierailla myös läheisellä vesiputouksella, mutta kuljettaja ei tiennyt asiasta mitään. Mohélilla on useita vesiputouksia, joista etelärannikolla sijaitsevat ainakin Miringonin, Merimanin ja Ouallah 2:n putoukset. Jälkimmäinen olisi kuulemma kaikkein paras, joten sinne siis! Vesiputousoppaamme saapui läheisestä kylästä ja maksoimme tästä lisäretkestä kymmenen euroa mieheen. Siitäkin huolimatta, että Amerikan-vahvistuksemme totesi, että hänen vesiputouksensa olivat nyt nähdyt. Viimeisiä päiviä pitkällä matkallaan viettänyt mies alkoi olla väsynyt reissaamiseen, eikä enää jaksanut innostua jostain komorilaisesta vesiputouksesta tai viidakosta. Sen hän totesi itsekin ja lähti talsimaan kohti hotellia. Puolessavälissä hotellin autokuski oli ottanut hänet kiinni ja ajanut perille. Matkaa olisi ollut kaikkiaan kuitenkin yli kymmenen kilometriä.

Comoronlentävätkoirat liihottavat taivaalla. Muuten ne majailevat alaoikealla olevan korkean puun latvoissa.

Anteeksi surkea kuva, mutta siinä 1,5-metrisillä siipivälillä varustettu comoronlentäväkoira siipiään aukomassa pää alaspäin puun latvassa.

Sademetsää matkalla alas lepakkojen luota.

Minä ja Alexander emme olleet vielä saaneet tarpeeksemme trooppisesta luonnosta, joten lähdimme kaksin oppaan perässä. Perillä pitäisi päästä pulahtamaan vesiputouksen alla oleviin viilentäviin altaisiin! Alun perin olin miettinyt vierailevani putouksella yksinäni polkupyörällä, mutta opasteita ei tietenkään ole, eikä putoustakaan ole mahdollista löytää ominpäin. Opas on siis pakollinen ja tämä sattui puhumaan hieman parempaa englantiakin. Reitti putoukselle kulkee aluksi banaanilehtojen poikki, kunnes saavutaan viidakkoon. Kengät käytännössä kastuvat lukuisissa matalien jokien ja purojen ylityksissä. Välillä taivalsimme jokea ylävirtaan kiveltä kivelle hyppien. Joella oli paikallisia lapsia, jotka leikkivät joen yllä roikkuvissa liaaneissa. Aivan käsittämätöntä, että jotkut saavat elää tällaisen lapsuuden.

Opas johtaa joukkojaan jokea pitkin kohti Ouallah 2:n vesiputousta.

Oppaamme, Ouallah 2:n vesiputous ja syvä lampi, jossa pulahdin.

Ouallah-Mirérénin kylän lähistöllä sijaitseva mangroveräme laskuveden aikana

Viimeiset kymmenet metrit ennen putousta olivat vaikeimmat, sillä ne piti isoksi osaksi kontata tai jopa ryömiä kasvillisuuden alla. Oppaallamme olisi ehdottomasti kuulunut olla viidakkoveitsi mukanaan, mutta koska olimme vuoden ensimmäisten kävijöiden joukossa, oli polku putoukselle luonnon täysin valtaama. Täällä kun kaikki kasvaa erittäin nopeasti. Kun putouksen jyly jo selvästi kuului, aloin epäillä pääsyäni perille. Sen verran vaikeaksi matkanteko kävi, eikä Alexander sitten edes yrittänyt perille. Oli nimittäin laskeuduttava metrin verran alas päin hyvin kaltevalle kallioseinämälle ja sitten noustava kaksi metriä sivuttain ylöspäin, kunnes saavuttaisin putouksen. Yritin ja onnistuin. Pian olin jo pulahtanut putouksen alapuoliseen altaaseen, jossa jalat eivät ottaneet pohjaan. Alun perin olin miettinyt, että tokihan paikalla nyt koko kylä olisi pulikoimassa, mutta eivät paikalliset vaivaudu näin vaikeaan paikkaan! Ouallah 2:n putous on itse asiassa kaksiosainen, sillä ”uima-altaani” laskee vetensä toiseen yhtä korkeaan putoukseen. Senkin putouksen alla on uimismahdollisuus.

Laka Lodgen ranta ja jälleen laskuveden aikana!

Laka Lodge on saanut nimensä lakaveneestä, joilla paikalliset seilaavat kauaskin merelle.

Laka Lodgen lounas ja illallinen ovat lähes aina kalaa, mutta niin se merenrannalla kuuluu ollakin.

Kun olin uinut, palailimme takaisin päätielle vain todetaksemme, ettei Laka Lodgen kuskimme ollut paikalla. Oppaamme tahtoi sitä odotellessamme näyttää meille kauniin maiseman ympäröiville mangroverämeille ja tietenkin myös merelle. Hän toivotti lämpimästi tervetulleeksi kotikyläänsä Ouallah-Miréréniin, jossa on kuulemma Mohélin toiseksi kaunein ranta. Kaunein on hänen mukaansa oma Laka Lodgen rantamme!

Loppupäivän vietin ihan vain hotellilla suunnitellen seuraavan päivän siirtymistäni Anjouanin saarelle. Alexander oli varannut paikan samalle lennolle ja samaan hotelliin, joten eipä tarvitsisi yksin vaihtaa saarta.

Mohéli Nioumachouasta itään pyöräillen

17.5.2021

Pyöräily on parhaita tapoja tutkia lähiympäristöä reissatessa, joten olin jo ennen Laka Lodgeen tuloani ilmaissut haluni vuokrata polkupyörän. Ne maksavat 15 euroa päivältä. Tietenkään kukaan ei pyöräile Mohélilla (eikä muuallakaan Komoreilla), mutta minä aioin siitä huolimatta lähteä ottamaan selvää, miltä kotikyläni Nioumachouan takana näyttää. En tiennyt, mitä odottaa, sillä olinhan saapunut hotellille venekyydillä. En ollut nähnyt ja kokenut saaren tiestön kuntoa. Laka Lodgen Abdou oli kertonut, että tie Nioumachouasta kohti länttä ja aina Ndrondronin ja Ouallah 1:n kyliin asti olisi melko helposti poljettavassa. Sen jälkeen aina Miringoniin saakka olisi huonokuntoista serpentiinitietä ylämäkeen. Miringonista eteenpäin ja aina Mohélin pohjoisrannalla sijaitsevaan pääkaupunkiin Fomboniin olisi melko hyvässä kunnossa oleva tie, sillä Komorien presidentillä sattuu olemaan Miringonin kylässä asunto ja onhan sinne päästävä lentoasemalta nopeasti ja autoa rikkomatta.

Sen sijaan tie Nioumachouasta itään olisi niin surkeassa kunnossa, ettei siellä esimerkiksi autolla pärjäisi. Ajattelin lähteä katsomaan juurikin tätä tietä. Tienkulku oli suuri mysteeri, sillä Komorit on jälleen niitä paikkoja maailmassa, missä Google Mapsin kartoilla ei tee juuri mitään. Teitä on merkitty kovin säästeliäästi. Edes satelliittikuvista tienkulku ei paljastunut, koska trooppisella Mohélilla tie kulkee sankassa sademetsässä. Tai metsässä nyt ainakin.

Näkymä Nioumachouan laitamilta kohti itää ja niitä seutuja, jonne suuntasin.

Tie Nioumachouasta itään kulkee trooppisen metsikön halki. Näillä seuduilla koronaviruksen aiheuttama öinen ulkonaliikkumiskielto on äärimmäisen hyödytön.

Lähdin matkaan iltapäiväyhden aikoihin, mikä on järkevää, koska päivän kuumin aika trooppisella saarella on parasta aikaa hikiliikunnalle. Nioumachouan ohitettuani tie haarautuu kahteen suuntaan. Vasemmanpuoleinen vie kohti länttä ja lopulta Fomboniin saakka. Oikeanpuolimmaisen valikoimalla (kuten itse tein) voi tuntea olevansa tutkimusmatkailija, koska ei tiedä, miten tie kulkee ja mitä tien varrella olisi odotettavissa. Kuitenkin tämän tien valitsemalla pääsee 1,5 tunnissa mototaksin kyydissä Mohélin itäisimpään kolkkaan Itsamian rannalle kilpikonnia bongaamaan. Niin kauas en ehtisi polkupyörällä, eikä Itsamian kilpikonnasafari muutenkaan ole tällä hetkellä mahdollista koronaviruksen aiheuttaman ulkonaliikkumiskiellon vuoksi. Sinne ei vain ehtisi riittävän ajoissa, sillä ulkonaliikkumiskielto päättyy vasta kello viideltä aamulla. Kilpikonnat taas tykkäävät liikkua maalla lähinnä aamutuimaan.

Kaikki asutus päättyi jo Nioumachouan laitamille, mutta se ei tarkoita ihmisten puuttumista maisemista. Niin kuin varmasti kaikkialla trooppisessa Afrikassa, Mohélinkin kaikissa pusikoissa tuntui olevan porukkaa. Metsässä käydään töissä: on yleistä raivausta, hedelmien ja maustekasvien korjuuta ja vaikkapa lehmien laidunnusta. Eli vaikkei asumuksia näkynyt missään, liikkui alkumatkasta tiellä runsaasti väkeä viidakkoveitsi kädessä (tai pään päällä!). Myös mototaksiliikenne oli melko vilkasta. Muutaman kilometrin päässä kymmenen hengen ryhmä naisia istuskeli valtavien banaaniterttujen kanssa tien varressa. Työpäivä metsässä oli ohitse ja nyt odoteltiin kyytiä pois työmaalta. Tervehdin varmaan jokaista vastaantullutta ja kaikki vastasivat iloisesti takaisin. Osa kyllä ehti toki tervehtiä ennen minuakin. Ihmisten kasvoilta näki aidon hämmästyksen, kun yhtäkkiä keskellä sademetsää vastaan pyöräilee valkoinen mies.

Matkan varrelta.

Lehmät viihtyvät Mohélin metsissä.

Tie oli odotetun huonokuntoinen, mutta juuri sopiva maastopyörälleni. Ei tänne missään nimessä kannattaisi autolla lähteä, mutta ehkä kolmen kilometrin päässä Nioumachouasta näin poliisiauton lähestyvän minua liki kävelyvauhtia tien kunnon takia, mutta kuitenkin vilkkuvalot päällä. Ensimmäisenä ajattelin, että onko poliisi tulossa pidättämään minua, koska eihän minulla ollut maskia! Olisiko joku vinkannut maskittomasta pyöräilijästä? Entä pitäisikö tälle tielle ehkä olla joku erikoislupa? Tiesin toki, ettei Komorit ole se paikka, missä virkavalta kiusaa turisteja. Ne maat ovat mantereen puolella. Pysähdyin tien sivuun antaakseni tietä ja poliisi ajoi vain ohitseni. Upouuden poliisiauton perässä tuli paikallisen sähköyhtiön Société Nationale d’Electricité des Comoresin (SONELEC) auto. Hymähdin mielessäni ja ajattelin, että kyllähän sähköfirman auto ehdottomasti poliisisaattueen vilkkuvaloineen vaatii! Poliisi ja SONELEC:n porukka olivat muuten ensimmäiset ihmiset tällä saarella, joiden näin käyttävän maskeja maskipakosta huolimatta.

Tie tuntui seurailevan Mohélin rannikkoa, mutta muitenkin enintään muutamien satojen metrien etäisyydellä. Ja vieläpä varsin korkealla. Silloin kun kasvillisuus sen salli, olivat näkymät merelle ja vaikkapa Nioumachouan edustan pikkusaarille kovin upeat. Kun aamupäivällä olin tallustellut Ouénéfoun ja Méan saarten rannoilla ja snorklannut niiden rantavesissä, oli hauskaa nähdä saaret nyt uudesta suunnasta. Tie oli ollut joskus ainakin osittain päällystetty, mutta luultavasti sateet olivat vieneet päällysteen (ja sitä myöten paljon muutakin) 90-prosenttisesti pois. Kuoppia riittää.

Tie ylittää lukuisia pieniä jokia ja puroja.

Toisinaan merikin näkyy tielle saakka. Kuvan alaosassa parimetrisiä tuoksuilangiapuita.

Mohélilla tuntuu kasvavan kaikki mahdolliset tropiikin kasvit, kuten papaija, banaani, mango, kookospähkinä, vanilja, neilikka, pippuri, kahvi ja kaakao. Tärkein on kuitenkin tuoksuilangia eli ylang-ylang, alun perin Kaakkois-Aasiasta kotoisin oleva keskikokoinen puu, jota paikalliset pienviljelijät täällä ja viereisellä Anjouanin saarella kasvattavat ja jonka keltavihreistä kukista tislataan keskellä viidakkoa sijaitsevissa pikkuisissa tislaamoissa huumaavantuoksuista ylang-ylang-öljyä. Öljy on neilikan ja vaniljan ohella Komorien merkittävin vientituote ja maa on maailman mittakaavassa ylang-ylang-öljyn tärkein tuottajamaa. Komorien on onnistunut olla jossain ykkönen, mutta saavutusta himmentää se, että tuottajamaita on oikeastaan vain kaksi: Madagaskar seuraa kaukana perässä. Ranskalle kuuluvalla Mayotten saarella ylang-ylang-öljyn tuotanto on romahtanut minimiin korkeiden työvoimakustannusten vuoksi. Tämä öljy on lukuisten hienojen hajusteiden, kuten Chanel No. 5:n tärkeimpiä ainesosia. Kuulemma parfyymitehtailijat vierailevat Mohélilla tiuhaan ja liki koko ylang-ylang-tuotanto viedään Ranskaan. Lähde: [1]

Tuoksuilangioita kasvaa melkeinpä missä tahansa ja näiden kukista leviävä voimakas tuoksu leijailee niin ikään kaikkialla. Mohélia kutsutaan parfyymisaareksi ja sellainen se totisesti onkin. Olin pyöräillyt luultavasti lukuisten tuoksuilangiaplantaasien ohitse, kunnes satuin eräässä mutkassa ottamaan hörppyä vesipullosta ja samalla noteerasin syyn kaikkialla leijailevalle tuoksulle. Hetkisen ihmettelin ja haistelin näitä kummallisia parimetrisiä puita ja niiden erikoisia kukkia, jotka näyttivät kuin olisivat olleet nuupahtaneet. Alaspäin kun roikkuivat pitkine terälehtineen. Palasin pyörälleni, kun kuulin moottoripyörän lähestyvän, sillä en tiedä miten vauhkona paikalliset ovat ylang-ylanginsa tiimoilta. Että miten he reagoisivat löydettyään minut puita tutkimasta. Mohélilaiset ovat kuitenkin leppoisaa väkeä eli veikkaisinpa, ettei heitä hetkauttaisi.

Tuoksuilangian kukkia.

Nupullaan olevia tuoksuilangian kukkia.

Mohéli on parfyymisaari, mutta ehdottomasti myös lepakkosaari: lepakkoja liihottaa jopa päiväsaikaan kaikkialla. Pääosin nämä hedelmiä syövät lepakot ovat pienehköjä, joiden siivet ovat mustia ja muu ruumis oranssi. Ajoin erään suuren puun ohitse ja jo kaukaa kuulin puun olevan lepakkojen kotipuu. Puun latvuksesta kuului melkoinen kirkuna ja alas satoi hedelmien kiviä ynnä muuta ryönää. Varmaan ulosteitakin. Mohélilla asustaa myös suurikokoinen lepakkolaji, comoronlentäväkoira, jota menisin seuraavana päivänä katsomaan. Myöhemmin kuulin, että mohélilaiset myös syövät lepakkojaan, mutta se ei ole kauhean yleistä. Kun muistaa, mistä koronavirusepidemia (tai vaikka Länsi-Afrikan ebolaepidemia) sai alkunsa, on lepakkosaarelle matkustus näinä aikoina kaikkein vastuullisin teko.

Lepakkopuun jälkeen saavuin yllättäen pikkuiseen kyläpahaseen, jota en ole löytänyt kartoista, enkä siis tiedä sen nimeä. Vain ehkä parinkymmenen talon kylä oli melkoisen primitiivinen, sillä kaikki oli rakennettu palmunlehvistä ja muista kasveista. Sementti oli tosin jo saavuttanut kylän, sillä keskellä paikkakuntaa oli kaksikerroksinen talo. Varmaan kyläpäällikkö pitää majaansa siinä. Tai sitten se oli kunnantalo. Komoreilla on erikoinen järjestelmä, että kunnanjohtajat konsultoivat kerran tai kaksi vuodessa suoraan presidenttiä ja kertovat huolistaan. Tämän kylän johtaja oli varmaan ilmaissut tarpeensa saada suuri kartano keskelle kylänraittia, jossa nyt kulkivat lähinnä kanat. Myös pieni tyttö, ehkä viisivuotias, kulki raitilla pieni maitokannu päänsä päällä ja molemmat kädet vapaina.

Yllättäen eteen tuli kylä, jonka nimeä en tiedä.

Kylänraitilla on hiljaista.

Noin 15 kilometrin jälkeen käännyin takaisin näillä seuduilla.

Jatkoin edelleen matkaa, mutta liikenne oli lähes täysin lopahtanut. Saattoi kulua viisitoistakin minuuttia ilman, että ketään tuli vastaan tai ohitse. Kun olin polkenut kaikessa rauhassa kolme tuntia kohti itää, totesin, että on ehkä käännyttävä takaisin päin. En haluaisi polkea pimeässä sademetsässä ilman valoja. Matka Nioumachouasta oli ollut pääosin nousua, joten takaisin Nioumachouassa olin jo kahden tunnin kuluttua. Ja hyvissä ajoin ennen pimeää. Olin kuulemma hieman punainen perille päästyäni. Sitä se kuumassa ja kosteassa viidakossa pyöräily teettää. Olin pyöräillyt ehkä noin 30 kilometriä, mikä on mielestäni jo hyvä suoritus näissä oloissa.