Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Mohéli

Comoronlentäväkoira ja Ouallah 2:n vesiputous

18.5.2021

Mohélin ja viereisen Anjouanin saaren sademetsissä asuu äärimmäisen uhanalainen ja kotoperäinen lepakkolaji, comoronlentäväkoira, josta en ollut kuullutkaan ennen lentolipun ostoa. Populaation koko on vain noin 1300 lisääntyvää yksilöä, mutta tieto tämän pikimustan, oranssisilmäisen ja hedelmiä syövän lepakon 1,4-metrisestä siipien kärkivälistä sai minutkin kiinnostumaan tästä kummajaisesta. Onhan koronaviruspandemian aikana lepakkosafarille päästävä. Laka Lodge järjestää retkiä comoronlentävienkoirien luo, jollaiselle ehdottomasti halusin osallistua. Kun hotellissa samaan aikaan majoittuneet yhdysvaltalainen Mark ja saksalainen Alexanderkin tahtoivat ehdottomasti lepakkosafarille, tuli yhden hengen hinnaksi ainoastaan 20 euroa sisältäen kuljetukset hotellilta sekä oppaan. Ja näköjään myös kiikarit!

Comoronlentävätkoirat (englanniksi Livingstone’s Flying Fox) asustavat hyvin vaikeasti saavutettavassa paikassa, eikä niitä ole mitenkään mahdollista paikallistaa ilman opasta. Hotellin autokuski lähti aamupalan jälkeen kuljettamaan meitä retken lähtöpisteeseen Ouallah 1 -nimisen kylän tuntumaan. Sinne on noin puolen tunnin ajomatka Nioumachouassa sijaitsevasta hotellistamme ja matkaa tehdään upeissa maisemissa keskellä viidakkoa. Ei se tosin ihan niin sankkaa ole, kuin edellispäivänä pyöräillessäni kohti itää, sillä täällä länsipuolella on kyliä ja muutakin asutusta tiuhempaan.

Matkalla näin jopa maskeja koululaisten kasvoilla (eli leuan ja/tai nenän alla). Komorien kouluissa on varmasti maskipakko. Sitten muutamaa kilometriä ennen Ndrondronin kylää keskellä sademetsää islamilaiseen valkoiseen kaapuun ja muslimihattuun pukeutunut mies käveli autoamme vastaan aivan yksinään ja maski tietenkin suun ja nenän peittona! Ndrondroni on melko suuri kylä, jonka keskustan taloista valtaosa on rakennettu sementistä. Täällä on useita kauppojakin koulun lisäksi. Keskellä kylää on suuri ruohokenttä, jolla varmasti koulun jälkeen potkitaan palloa. Me huristelimme kylän ohitse ja Ouallah 1:n kylän tuntumassa, erään joen rannalla penkillä, banaaniterttujen vieressä istuskeli oppaamme. Laka Lodgen autokuski peruutti auton lähelle jokirantaa ja alkoi pestä autoa. Pyykki pestään joessa ja toki myös autot. Me lähdimme kävelemään kohti comoronlentävienkoirien kotiseutuja.

Opas johtaa joukkomme kohti comoronlentävienkoirien asuinsijoja.

Alkumatkasta kasvillisuus ei ole vielä niin rehevää.

Kypsä kaakaopuun hedelmä.

Oppaamme osasi muutamia sanoja englantia eli juuri niin paljon kuin itse osaan ranskaa. Kielitaito ei ilmeisesti riittänyt kertomaan ”tositarinaa” comoronlentävienkoirien eli Livingstonen lepakkojen takana. Siihen liittyi ainakin Saksasta tullut tutkimusmatkailija Livingstone ja yhdysvaltalainen logistiikkayhtiö FedEx. Opas kuitenkin kertoili, että matka lepakkojen luokse kestäisi noin 40 minuuttia ja matkan varrella pääsisimme näkemään lukuisia meille eksoottisia kasveja. Kaikkialla kasvavia banaaneja ja papaijapuita en nyt sellaisiksi laske, eikä niin tehnyt oppaammekaan. Kaakaopuun kypsän hedelmän mies tahtoi meille irrottaa ja antaa ihasteltavaksi. Olimme jokainen tainneet päästä tekemään tuttavuutta tuon ihmetyksen kanssa, mutta kahvipensas oli jo mielenkiintoisempi. Minun oli pakko maistaa yksi papu, mutta eihän se miltään maistunut. Maistoin myös hetken päästä eteen tullutta neilikkaa ja mustapippuriakin suoraan pensaasta. Komorit on jo niin kaukana, että täällä pippurikin kasvaa. Ja tuimalta raaka mustapippuri maistui. Vaniljaa en maistanut, mutta se näyttää pavuilta puusta roikkuessaan. Ei sovi unohtaa myöskään tuoksuilangiapuita, joita kasvoi niin ikään varsinkin alkumatkasta kaikkialla. Puun kukista tislataan alkeellisissa viidakkotislaamoissa ylang-ylang-öljyä, jota länsimaalaiset parfyymitehtailijat haalivat täältä hajuvesiinsä. Sitä on vain vaikea uskoa ihmeteltyämme erästä tislaamoa mutkaisen ja kuraisen kinttupolun päässä muutaman kilometrin päässä päätieltä. Ei tänne pääsisi autollakaan.

Reitti lepakkojen luo on vaativa jo siitäkin syystä, että lämpötila on korkea ilmankosteudesta puhumattakaan. Pitää juoda paljon. Sen lisäksi reitti kulkee monia jyrkkiä ja liukkaitakin rinteitä pitkin, ylittää puroja, joten kengät saattavat helposti kastua ja lisäksi riesana ovat hyttyset. Pakollisena varustuksena onkin pitkien housujen lisäksi hyttysmyrkky. Erään suuren puun juurella oppaamme julisti muutaman minuutin tauon. Hän oli utelias seuruettamme kohtaan, sillä koska emme puhuneet ranskaa, olimme siis varmasti Espanjasta! Hän myös tahtoi tietää, olimmeko ehkä töissä Komoreilla. Kun komorilaisten kanssa pääsee juttelemaan, kysyvät he lähes aina, että töissäkö sitä ollaan Komoreilla. Tämä varmasti johtuu siitä, että aidot ulkomailta tulevat turistit ovat harvinaisia ja varsinkin nyt, kun ennestään vähäinen matkailu on lähes nollissa.

Mustapippuri kasvaa Mohélilla.

Ylang-ylang-tislaamo viidakossa. Täällä valmistetaan arvostettujen ja kalliiden hajuvesien ainesosaa.

Vaniljaa matkalla lepakkosafarille.

Reitin varrella, sen loppupäässä, on muutamia opastekylttejä osoittamassa suuntaa ”vers livingstone” eli kohti lepakkoja. Ne on aseteltu aivan käsittämättömiin paikkoihin, eikä esimerkiksi polkujen risteyksiin. Lisäksi metrimäärä kohteeseen kasvaa, mitä lähemmäksi comoronlentäviäkoiria pääsemme oikeaan suuntaan osoittavista nuolista huolimatta. Toisaalta ei tänne turistin ole mitenkään mahdollista päätyä ilman opasta ja opas taas osaa reitin ilman opasteitakin. Taukopaikalta lähdettyämme lepakkojen piti olla seitsemän minuutin päässä. Ehkä parinkymmenen minuutin kuluttua saavuimme paikalle, jonne saapumiseen voisi kaivata jo vähän viidakkoveistäkin. Alexander totesi, että Kaakkois-Aasiassa turistipyydyksiksi valjastettuihin lepakkoluoliin on suunnilleen päällystetty tie, eikä ole tarpeen rämpiä pitkin viidakoita.

Täällä pääsimme tosin näkemään comoronlentävätkoirat ilman ainuttakaan kiinalaista turistiryhmää. Ja ilman turisteja ylipäänsäkin. Lepakot asuvat 200 metrin korkeudessa merenpinnasta korkealla puiden latvuksissa, joissa ne roikkuvat pää alaspäin ja aina välillä aukoen valtavia siipiään. Eivätkä ne mitään nukkuneet, vaan touhusivat päivittäisiä askareitaan kirkkaassa päivänvalossa. Nämä lepakot eivät siis asu missään luolissa ja lentele vain yöaikaan! Olimme saaneet Laka Lodgesta kiikarit, joilla lepakkoja oli kaikkein parasta katsella. Ne olivat aivan liian kaukana, että olisin saanut hyviä kuvia. Opas kertoi, että hän taputtaa käsiä yhteen, minkä jälkeen nämä pikimustat suuret lepakot lehahtavat lentoon. Niin tapahtui ja muutaman kymmenen sekunnin kuluttua taputuksesta ilmassa oli useita comoronlentäviäkoiria yhtä aikaa. Taputus tepsii kuulemma vain kerran, minkä jälkeen lepakot eivät enää reagoi tähän ääneen.

Kiikaroimme lepakoita puolisen tuntia, minkä jälkeen palasimme melkein samaa reittiä takaisin autolle. Paluumatka oli paljon nopeampi, sillä se oli pääosin alamäkeä. Olimme etukäteen ilmaisseet halumme vierailla myös läheisellä vesiputouksella, mutta kuljettaja ei tiennyt asiasta mitään. Mohélilla on useita vesiputouksia, joista etelärannikolla sijaitsevat ainakin Miringonin, Merimanin ja Ouallah 2:n putoukset. Jälkimmäinen olisi kuulemma kaikkein paras, joten sinne siis! Vesiputousoppaamme saapui läheisestä kylästä ja maksoimme tästä lisäretkestä kymmenen euroa mieheen. Siitäkin huolimatta, että Amerikan-vahvistuksemme totesi, että hänen vesiputouksensa olivat nyt nähdyt. Viimeisiä päiviä pitkällä matkallaan viettänyt mies alkoi olla väsynyt reissaamiseen, eikä enää jaksanut innostua jostain komorilaisesta vesiputouksesta tai viidakosta. Sen hän totesi itsekin ja lähti talsimaan kohti hotellia. Puolessavälissä hotellin autokuski oli ottanut hänet kiinni ja ajanut perille. Matkaa olisi ollut kaikkiaan kuitenkin yli kymmenen kilometriä.

Comoronlentävätkoirat liihottavat taivaalla. Muuten ne majailevat alaoikealla olevan korkean puun latvoissa.

Anteeksi surkea kuva, mutta siinä 1,5-metrisillä siipivälillä varustettu comoronlentäväkoira siipiään aukomassa pää alaspäin puun latvassa.

Sademetsää matkalla alas lepakkojen luota.

Minä ja Alexander emme olleet vielä saaneet tarpeeksemme trooppisesta luonnosta, joten lähdimme kaksin oppaan perässä. Perillä pitäisi päästä pulahtamaan vesiputouksen alla oleviin viilentäviin altaisiin! Alun perin olin miettinyt vierailevani putouksella yksinäni polkupyörällä, mutta opasteita ei tietenkään ole, eikä putoustakaan ole mahdollista löytää ominpäin. Opas on siis pakollinen ja tämä sattui puhumaan hieman parempaa englantiakin. Reitti putoukselle kulkee aluksi banaanilehtojen poikki, kunnes saavutaan viidakkoon. Kengät käytännössä kastuvat lukuisissa matalien jokien ja purojen ylityksissä. Välillä taivalsimme jokea ylävirtaan kiveltä kivelle hyppien. Joella oli paikallisia lapsia, jotka leikkivät joen yllä roikkuvissa liaaneissa. Aivan käsittämätöntä, että jotkut saavat elää tällaisen lapsuuden.

Opas johtaa joukkojaan jokea pitkin kohti Ouallah 2:n vesiputousta.

Oppaamme, Ouallah 2:n vesiputous ja syvä lampi, jossa pulahdin.

Ouallah-Mirérénin kylän lähistöllä sijaitseva mangroveräme laskuveden aikana

Viimeiset kymmenet metrit ennen putousta olivat vaikeimmat, sillä ne piti isoksi osaksi kontata tai jopa ryömiä kasvillisuuden alla. Oppaallamme olisi ehdottomasti kuulunut olla viidakkoveitsi mukanaan, mutta koska olimme vuoden ensimmäisten kävijöiden joukossa, oli polku putoukselle luonnon täysin valtaama. Täällä kun kaikki kasvaa erittäin nopeasti. Kun putouksen jyly jo selvästi kuului, aloin epäillä pääsyäni perille. Sen verran vaikeaksi matkanteko kävi, eikä Alexander sitten edes yrittänyt perille. Oli nimittäin laskeuduttava metrin verran alas päin hyvin kaltevalle kallioseinämälle ja sitten noustava kaksi metriä sivuttain ylöspäin, kunnes saavuttaisin putouksen. Yritin ja onnistuin. Pian olin jo pulahtanut putouksen alapuoliseen altaaseen, jossa jalat eivät ottaneet pohjaan. Alun perin olin miettinyt, että tokihan paikalla nyt koko kylä olisi pulikoimassa, mutta eivät paikalliset vaivaudu näin vaikeaan paikkaan! Ouallah 2:n putous on itse asiassa kaksiosainen, sillä ”uima-altaani” laskee vetensä toiseen yhtä korkeaan putoukseen. Senkin putouksen alla on uimismahdollisuus.

Laka Lodgen ranta ja jälleen laskuveden aikana!

Laka Lodge on saanut nimensä lakaveneestä, joilla paikalliset seilaavat kauaskin merelle.

Laka Lodgen lounas ja illallinen ovat lähes aina kalaa, mutta niin se merenrannalla kuuluu ollakin.

Kun olin uinut, palailimme takaisin päätielle vain todetaksemme, ettei Laka Lodgen kuskimme ollut paikalla. Oppaamme tahtoi sitä odotellessamme näyttää meille kauniin maiseman ympäröiville mangroverämeille ja tietenkin myös merelle. Hän toivotti lämpimästi tervetulleeksi kotikyläänsä Ouallah-Miréréniin, jossa on kuulemma Mohélin toiseksi kaunein ranta. Kaunein on hänen mukaansa oma Laka Lodgen rantamme!

Loppupäivän vietin ihan vain hotellilla suunnitellen seuraavan päivän siirtymistäni Anjouanin saarelle. Alexander oli varannut paikan samalle lennolle ja samaan hotelliin, joten eipä tarvitsisi yksin vaihtaa saarta.

Mohéli Nioumachouasta itään pyöräillen

17.5.2021

Pyöräily on parhaita tapoja tutkia lähiympäristöä reissatessa, joten olin jo ennen Laka Lodgeen tuloani ilmaissut haluni vuokrata polkupyörän. Ne maksavat 15 euroa päivältä. Tietenkään kukaan ei pyöräile Mohélilla (eikä muuallakaan Komoreilla), mutta minä aioin siitä huolimatta lähteä ottamaan selvää, miltä kotikyläni Nioumachouan takana näyttää. En tiennyt, mitä odottaa, sillä olinhan saapunut hotellille venekyydillä. En ollut nähnyt ja kokenut saaren tiestön kuntoa. Laka Lodgen Abdou oli kertonut, että tie Nioumachouasta kohti länttä ja aina Ndrondronin ja Ouallah 1:n kyliin asti olisi melko helposti poljettavassa. Sen jälkeen aina Miringoniin saakka olisi huonokuntoista serpentiinitietä ylämäkeen. Miringonista eteenpäin ja aina Mohélin pohjoisrannalla sijaitsevaan pääkaupunkiin Fomboniin olisi melko hyvässä kunnossa oleva tie, sillä Komorien presidentillä sattuu olemaan Miringonin kylässä asunto ja onhan sinne päästävä lentoasemalta nopeasti ja autoa rikkomatta.

Sen sijaan tie Nioumachouasta itään olisi niin surkeassa kunnossa, ettei siellä esimerkiksi autolla pärjäisi. Ajattelin lähteä katsomaan juurikin tätä tietä. Tienkulku oli suuri mysteeri, sillä Komorit on jälleen niitä paikkoja maailmassa, missä Google Mapsin kartoilla ei tee juuri mitään. Teitä on merkitty kovin säästeliäästi. Edes satelliittikuvista tienkulku ei paljastunut, koska trooppisella Mohélilla tie kulkee sankassa sademetsässä. Tai metsässä nyt ainakin.

Näkymä Nioumachouan laitamilta kohti itää ja niitä seutuja, jonne suuntasin.

Tie Nioumachouasta itään kulkee trooppisen metsikön halki. Näillä seuduilla koronaviruksen aiheuttama öinen ulkonaliikkumiskielto on äärimmäisen hyödytön.

Lähdin matkaan iltapäiväyhden aikoihin, mikä on järkevää, koska päivän kuumin aika trooppisella saarella on parasta aikaa hikiliikunnalle. Nioumachouan ohitettuani tie haarautuu kahteen suuntaan. Vasemmanpuoleinen vie kohti länttä ja lopulta Fomboniin saakka. Oikeanpuolimmaisen valikoimalla (kuten itse tein) voi tuntea olevansa tutkimusmatkailija, koska ei tiedä, miten tie kulkee ja mitä tien varrella olisi odotettavissa. Kuitenkin tämän tien valitsemalla pääsee 1,5 tunnissa mototaksin kyydissä Mohélin itäisimpään kolkkaan Itsamian rannalle kilpikonnia bongaamaan. Niin kauas en ehtisi polkupyörällä, eikä Itsamian kilpikonnasafari muutenkaan ole tällä hetkellä mahdollista koronaviruksen aiheuttaman ulkonaliikkumiskiellon vuoksi. Sinne ei vain ehtisi riittävän ajoissa, sillä ulkonaliikkumiskielto päättyy vasta kello viideltä aamulla. Kilpikonnat taas tykkäävät liikkua maalla lähinnä aamutuimaan.

Kaikki asutus päättyi jo Nioumachouan laitamille, mutta se ei tarkoita ihmisten puuttumista maisemista. Niin kuin varmasti kaikkialla trooppisessa Afrikassa, Mohélinkin kaikissa pusikoissa tuntui olevan porukkaa. Metsässä käydään töissä: on yleistä raivausta, hedelmien ja maustekasvien korjuuta ja vaikkapa lehmien laidunnusta. Eli vaikkei asumuksia näkynyt missään, liikkui alkumatkasta tiellä runsaasti väkeä viidakkoveitsi kädessä (tai pään päällä!). Myös mototaksiliikenne oli melko vilkasta. Muutaman kilometrin päässä kymmenen hengen ryhmä naisia istuskeli valtavien banaaniterttujen kanssa tien varressa. Työpäivä metsässä oli ohitse ja nyt odoteltiin kyytiä pois työmaalta. Tervehdin varmaan jokaista vastaantullutta ja kaikki vastasivat iloisesti takaisin. Osa kyllä ehti toki tervehtiä ennen minuakin. Ihmisten kasvoilta näki aidon hämmästyksen, kun yhtäkkiä keskellä sademetsää vastaan pyöräilee valkoinen mies.

Matkan varrelta.

Lehmät viihtyvät Mohélin metsissä.

Tie oli odotetun huonokuntoinen, mutta juuri sopiva maastopyörälleni. Ei tänne missään nimessä kannattaisi autolla lähteä, mutta ehkä kolmen kilometrin päässä Nioumachouasta näin poliisiauton lähestyvän minua liki kävelyvauhtia tien kunnon takia, mutta kuitenkin vilkkuvalot päällä. Ensimmäisenä ajattelin, että onko poliisi tulossa pidättämään minua, koska eihän minulla ollut maskia! Olisiko joku vinkannut maskittomasta pyöräilijästä? Entä pitäisikö tälle tielle ehkä olla joku erikoislupa? Tiesin toki, ettei Komorit ole se paikka, missä virkavalta kiusaa turisteja. Ne maat ovat mantereen puolella. Pysähdyin tien sivuun antaakseni tietä ja poliisi ajoi vain ohitseni. Upouuden poliisiauton perässä tuli paikallisen sähköyhtiön Société Nationale d’Electricité des Comoresin (SONELEC) auto. Hymähdin mielessäni ja ajattelin, että kyllähän sähköfirman auto ehdottomasti poliisisaattueen vilkkuvaloineen vaatii! Poliisi ja SONELEC:n porukka olivat muuten ensimmäiset ihmiset tällä saarella, joiden näin käyttävän maskeja maskipakosta huolimatta.

Tie tuntui seurailevan Mohélin rannikkoa, mutta muitenkin enintään muutamien satojen metrien etäisyydellä. Ja vieläpä varsin korkealla. Silloin kun kasvillisuus sen salli, olivat näkymät merelle ja vaikkapa Nioumachouan edustan pikkusaarille kovin upeat. Kun aamupäivällä olin tallustellut Ouénéfoun ja Méan saarten rannoilla ja snorklannut niiden rantavesissä, oli hauskaa nähdä saaret nyt uudesta suunnasta. Tie oli ollut joskus ainakin osittain päällystetty, mutta luultavasti sateet olivat vieneet päällysteen (ja sitä myöten paljon muutakin) 90-prosenttisesti pois. Kuoppia riittää.

Tie ylittää lukuisia pieniä jokia ja puroja.

Toisinaan merikin näkyy tielle saakka. Kuvan alaosassa parimetrisiä tuoksuilangiapuita.

Mohélilla tuntuu kasvavan kaikki mahdolliset tropiikin kasvit, kuten papaija, banaani, mango, kookospähkinä, vanilja, neilikka, pippuri, kahvi ja kaakao. Tärkein on kuitenkin tuoksuilangia eli ylang-ylang, alun perin Kaakkois-Aasiasta kotoisin oleva keskikokoinen puu, jota paikalliset pienviljelijät täällä ja viereisellä Anjouanin saarella kasvattavat ja jonka keltavihreistä kukista tislataan keskellä viidakkoa sijaitsevissa pikkuisissa tislaamoissa huumaavantuoksuista ylang-ylang-öljyä. Öljy on neilikan ja vaniljan ohella Komorien merkittävin vientituote ja maa on maailman mittakaavassa ylang-ylang-öljyn tärkein tuottajamaa. Komorien on onnistunut olla jossain ykkönen, mutta saavutusta himmentää se, että tuottajamaita on oikeastaan vain kaksi: Madagaskar seuraa kaukana perässä. Ranskalle kuuluvalla Mayotten saarella ylang-ylang-öljyn tuotanto on romahtanut minimiin korkeiden työvoimakustannusten vuoksi. Tämä öljy on lukuisten hienojen hajusteiden, kuten Chanel No. 5:n tärkeimpiä ainesosia. Kuulemma parfyymitehtailijat vierailevat Mohélilla tiuhaan ja liki koko ylang-ylang-tuotanto viedään Ranskaan. Lähde: [1]

Tuoksuilangioita kasvaa melkeinpä missä tahansa ja näiden kukista leviävä voimakas tuoksu leijailee niin ikään kaikkialla. Mohélia kutsutaan parfyymisaareksi ja sellainen se totisesti onkin. Olin pyöräillyt luultavasti lukuisten tuoksuilangiaplantaasien ohitse, kunnes satuin eräässä mutkassa ottamaan hörppyä vesipullosta ja samalla noteerasin syyn kaikkialla leijailevalle tuoksulle. Hetkisen ihmettelin ja haistelin näitä kummallisia parimetrisiä puita ja niiden erikoisia kukkia, jotka näyttivät kuin olisivat olleet nuupahtaneet. Alaspäin kun roikkuivat pitkine terälehtineen. Palasin pyörälleni, kun kuulin moottoripyörän lähestyvän, sillä en tiedä miten vauhkona paikalliset ovat ylang-ylanginsa tiimoilta. Että miten he reagoisivat löydettyään minut puita tutkimasta. Mohélilaiset ovat kuitenkin leppoisaa väkeä eli veikkaisinpa, ettei heitä hetkauttaisi.

Tuoksuilangian kukkia.

Nupullaan olevia tuoksuilangian kukkia.

Mohéli on parfyymisaari, mutta ehdottomasti myös lepakkosaari: lepakkoja liihottaa jopa päiväsaikaan kaikkialla. Pääosin nämä hedelmiä syövät lepakot ovat pienehköjä, joiden siivet ovat mustia ja muu ruumis oranssi. Ajoin erään suuren puun ohitse ja jo kaukaa kuulin puun olevan lepakkojen kotipuu. Puun latvuksesta kuului melkoinen kirkuna ja alas satoi hedelmien kiviä ynnä muuta ryönää. Varmaan ulosteitakin. Mohélilla asustaa myös suurikokoinen lepakkolaji, comoronlentäväkoira, jota menisin seuraavana päivänä katsomaan. Myöhemmin kuulin, että mohélilaiset myös syövät lepakkojaan, mutta se ei ole kauhean yleistä. Kun muistaa, mistä koronavirusepidemia (tai vaikka Länsi-Afrikan ebolaepidemia) sai alkunsa, on lepakkosaarelle matkustus näinä aikoina kaikkein vastuullisin teko.

Lepakkopuun jälkeen saavuin yllättäen pikkuiseen kyläpahaseen, jota en ole löytänyt kartoista, enkä siis tiedä sen nimeä. Vain ehkä parinkymmenen talon kylä oli melkoisen primitiivinen, sillä kaikki oli rakennettu palmunlehvistä ja muista kasveista. Sementti oli tosin jo saavuttanut kylän, sillä keskellä paikkakuntaa oli kaksikerroksinen talo. Varmaan kyläpäällikkö pitää majaansa siinä. Tai sitten se oli kunnantalo. Komoreilla on erikoinen järjestelmä, että kunnanjohtajat konsultoivat kerran tai kaksi vuodessa suoraan presidenttiä ja kertovat huolistaan. Tämän kylän johtaja oli varmaan ilmaissut tarpeensa saada suuri kartano keskelle kylänraittia, jossa nyt kulkivat lähinnä kanat. Myös pieni tyttö, ehkä viisivuotias, kulki raitilla pieni maitokannu päänsä päällä ja molemmat kädet vapaina.

Yllättäen eteen tuli kylä, jonka nimeä en tiedä.

Kylänraitilla on hiljaista.

Noin 15 kilometrin jälkeen käännyin takaisin näillä seuduilla.

Jatkoin edelleen matkaa, mutta liikenne oli lähes täysin lopahtanut. Saattoi kulua viisitoistakin minuuttia ilman, että ketään tuli vastaan tai ohitse. Kun olin polkenut kaikessa rauhassa kolme tuntia kohti itää, totesin, että on ehkä käännyttävä takaisin päin. En haluaisi polkea pimeässä sademetsässä ilman valoja. Matka Nioumachouasta oli ollut pääosin nousua, joten takaisin Nioumachouassa olin jo kahden tunnin kuluttua. Ja hyvissä ajoin ennen pimeää. Olin kuulemma hieman punainen perille päästyäni. Sitä se kuumassa ja kosteassa viidakossa pyöräily teettää. Olin pyöräillyt ehkä noin 30 kilometriä, mikä on mielestäni jo hyvä suoritus näissä oloissa.

Snorklausretki Ouénéfoun ja Méan saarten koralliriutoille

17.5.2021

Laka Lodge sijaitsee käytännössä Nioumachouan kylän ympäröimänä, mutta siltikään kylän äänet moskeijan rukouskutsusta puhumattakaan eivät bungaloweihin kantaudu. Sen sijaan rantaan lyövät aallot kyllä kuuluvat, mutta sellaiseen jylyyn onkin miellyttävää herätä. Aamupala tarjoillaan noin kello 7.30, mutta jo seitsemän aikoihin voi mennä kärkkymään ravintolaan. Yleensä aamupala on valmiina jo aiemmin. Laka Lodgen pöytiin tarjoiltava runsas aamupala käsittää jonkin tuoreen hedelmän eli toukokuussa lähinnä banaanin tai papaijan (koska niiden sesonki oli meneillään), omeletin, korillisen leipää, voita, itsetehtyä hilloa, jonkin hedelmän mehua sekä teetä tai kahvia.

Näkymä Mohélin edustan pikkusaarille Nioumachouasta. Ouénéfou suoraan edessä.

Ouénéfoun pohjoista rantaa.

Olin edellisiltana jutellut hotellissa jo nelisen päivää majailleen saksalaisen Alexanderin kanssa. Hän oli ollut Afrikassa jo joulukuusta asti, pääosin Ugandassa ja Tansaniassa. Mies kertoi tehneensä etätöitä Kampalassa ja Dar es Salaamissa, mutta nyt Komoreilla hän oli ihan vain lomalla. Koko koronapandemiankin aikana hän oli ollut kotonaan Saksassa vain viitisen viikkoa. Afrikassa oli helpompaa elellä. Neljän päivän makoilu rantatuolissa sai kuulemma riittää ja hän kaipasi aktiviteetteja. Hänelle oli kerrottu minun ja yhdysvaltalaisen Marcin tulosta, minkä ansiosta aktiviteettien hinnat olisivat maltillisemmat. Alexander kertoi halunneensa matkata Mohélin edustalla oleville asumattomille pikkusaarille rantoja katselemaan ja ehkä snorklaamaan. Jos minä lähtisin mukaan, tulisi hinnaksi 25 euroa henkilöltä. En ollut edes pohtinut tällaista mahdollisuutta, mutta tottakai minua kiinnosti. Snorklausopettaja Anne järjesti päivän varoitusajalla paikallisen kalastajan veneineen kuljettamaan meidät ensiksi vastapäiselle Ouénéfoun saarelle ja sen jälkeen vielä Méalle. Anne päätti itsekin lähteä mukaan ja puolipakolla vaati minuakin ottamaan snorkkelin mukaan. Olin snorklannut eläessäni ehkä kerran aiemmin ja suoraan sanottuna minua on pelottanut vedenalainen maailma kauempana rannikosta ja etenkin tällaisilla trooppisilla vesillä. Itämeren ja Suomen järvien eliöstön suunnilleen tiedän, eikä niissä ole mitään ilkeitä otuksia valmiina vahingoittamaan tai syömään minua.

Ymmärrän hyvin sen, että Mohélilla ollessa pitäisi mennä katsomaan myös vedenalaista elämää, sillä saaren etelärannikon vedet muodostavat 461 neliökilometrin laajuisen meriensuojelualueen (parc marin de Mohéli). Se on Komorien ensimmäinen suojelualue ja perustettu vuonna 2002 suojelemaan alueen ainutlaatuista meriluontoa, kuten ryhävalaita, delfiinejä, kilpikonnia ja harvinaisia kalalajeja (mm. elävä fossiili latimeria elää täällä, mutta erittäin syvissä vesissä, eikä sitä koskaan näe) sekä etenkin koralliriuttoja. Tämä meriensuojelualue on lisäksi osa laajempaa Mohélin kansallispuistoa, joka käsittää suuren osan itse saarestakin. Ja tämä kansallispuisto on ollut vuoden 2020 lopulta lähtien Unescon biosfäärialue ainutlaatuisen biodiversiteettinsä ansiosta. Paljon kotoperäisiä kasveja ja eläimiä, niin vesissä kuin maallakin. Niinpä sitten istuin lainasnorkkelini kanssa Alexanderin kanssa veneeseen, joka otti suunnaksi vastapäätä Nioumachouaa sijaitsevan saariryhmän. Saaret ovat parin kolmen kilometrin päässä Laka Lodgessa ja näkyvät sinne selvästi. Matkalla rankka sadekuuro yllätti, mutta trooppinen sade on lämmintä ja loppuu lyhyeen.

Ouénéfoulla asustaa Madagaskarilta kotoisin oleva hämähäkkilaji. Ei aivan kämmenenkokoinen, mutta melkein.

Tuore reilun metrin levyinen kilpikonnan jälki Ouénéfoun rannalla näyttää moottorikelkan jäljeltä. Taka-alalla näkyy Mohéli.

Noin vartin venematkan jälkeen saavuimme Ouénéfoun (tai Wenefou) saaren rantahiekalle. Anne oli hihkunut jo kaukana merellä, että rantahiekka oli täynnä kilpikonnien jälkiä. Ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tällä seudulla asustaa karettikilpikonnia ja liemikilpikonnia. Yöllä rannalla oli käynyt vilske ja hiekka lentänyt, kun kolmetoista kilpikonnaa oli ollut rannalla kaivamassa kuoppia ja munimassa niihin. Neljästoistakin oli käynyt kääntymässä rannalla, muttei ollut kelpuuttanut paikkaa. Jäljet olivat ihan tuoreita, joten konnat olivat poistuneet takaisin vesille vasta hiljattain. Ainuttakaan eläintä emme bonganneet, mutta pesiä ja valepesiä sitäkin enemmän. Kilpikonnaemot kun kaivavat kaksi pesää: toiseen ne munivat ja toisen ne väsäävät hämäyksen vuoksi. Tosin Ouénéfoulla ei kaiketi ole villikissaa kummempaa petoa ja niillekin munat ovat liian syvällä. Mielestäni on erikoista, että kilpikonnat pesivät Mohélilla vuoden ympäri eli näitä eläimiä voi nähdä periaatteessa milloin tahansa. Muistelen, että esimerkiksi São Tomélla kilpikonnilla oli tietty muninta-aika ja kun se oli ohi, konnat hävisivät.

Kävelimme Ouénéfoun pohjoista rantaa pitkin kohti länttä. Kilpikonnanjälkien lisäksi näimme isokokoisen oranssimustan hämähäkin, joita tällä asumattomalla ja sankan trooppisen kasvillisuuden valloittamalla saarella on enemmänkin. Hämähäkkilaji on kotoisin Madagaskarilta eikä tiedetä, miten se on Ouénéfoulle päätynyt. Eikä kukaan tiedä saaren pohjoisrannalla seisovan vanhan moskeijanraunionkaan taustaa. Mitään kirjallisia todisteita ei ole, sillä täällä tieto siirtyy edelleen suullisena perimätietona. Moskeija tänne kuitenkin on joskus rakennettu. Jotain tämän maailmankolkan asioista on kuitenkin viime vuosina saatu selville: meri Mohélin ja Ouénéfoun välillä on kilometrin syvyistä. Noin vartin venematkan aikana tuhannen metrin pudotus! Vastaavia syvyyksiä on muidenkin alueen saarten välillä.

Ouénefoun autiota hiekkarantaa.

Rannoilla on runsaasti korallinpalasia.

Alun perin aioin oleskella Ouénéfoulla ihan vain rannalla ja korkeintaan uida. Mutta löysin itseni snorkkeli kasvoillani uimassa kohti Ouénéfoun ympärillä olevaa koralliriuttaa. Aluksi minulla oli apuna pelastusrengas, mutta oppiessani tekniikan ja päästessäni eroon pelostani, saatoin heivata sen menemään ja ihastella tätä valtaisan kaunista näkymää allani ihan omin voimin! Näin kymmenittäin erimuotoisia ja -värisiä koralleja ja sadoittain värikkäitä kaloja, joita olen nähnyt vain televisiossa tai korkeintaan akvaariossa. Oli kuin olisi katsellut koralliriutan elämää käsittelevää Avaran luonnon dokumenttia televisiosta. Anne oli etukäteen sanonut, ettei täällä haihin törmäisi. Ne kun karttavat ihmistä. Sen sijaan kilpikonnan voisi kyllä nähdä, mutta niin onnekas en ollut.

Ouénéfoun koralliriutta sijaitsee ehkä 20-30 metrin päässä rannasta ja on parisenkymmentä metriä leveä. Sen jälkeen merenpohja syöksyy syvyyksiin. Aina sinne kilometriin saakka. Takaisin rannalla snorklausoppaamme kertoi, että nämä Mohélin ympäristön koralliriutat ovat liki turmeltumattomia. Ne eivät ole kärsineet ilmastonmuutoksista, eivätkä juuri mistään muustakaan. Kunhan nyt välillä kalastajien ankkurit hieman rikkovat koralleja. Eikä täällä kyllä ole turistejakaan sukeltelemassa aurinkorasvakerroksineen, sillä vain noin 600 matkailijaa vierailee Mohélin saarella vuosittain. Seudulla on vieraillut useita kansainvälisiä korallitutkijoita perehtymässä Mohélin vahvoihin koralleihin. On epäilty, että täkäläisillä koralleilla vain on paljon paremmat geenit.

Olin aloittanut koralliriuttasukeltelut suoraan huipulta, sillä näin huippukuntoisia riuttoja on Komorien ohella lähinnä enää kuulemma vain Indonesiassa. Nyt minulla on vertailupohjaa. Aurinko oli alkanut paistaa Ouénéfoun pohjoisen riutan koluttuamme. Lisäsin aurinkorasvaa ja pian olimme vaihtamassa saarta. Kalastajamme kiidätti meidät viidessätoista minuutissa näköetäisyydellä sijaitsevalle Méan saarelle. Se on paljon edellistä pienempi, mutta sen Mohélin-puoleisella sivulla on maailmanluokan hiekkaranta. Anne kertoi, että eräs rikas italialainen mies on ilmaissut kiinnostuksensa ostaa koko Méan ja rakentaa rannalle kilpikonnista huolimatta luksusresortin kalliine ravintoloineen ja hotelleineen. Yhden yön hinta olisi 200 euroa. Periaatteessa tämän pitäisi olla mahdotonta, sillä asumaton Méa on osa Mohélin kansallispuistoa, kuuluu Unescon biosfäärialueeseen ja on siten suojeltu. On kuitenkin muistettava, että Komorit on eräs maailman köyhimmistä valtioista, jossa rahalla on mahdollista saada mitä tahansa eli vaikkapa sitten rakennusluvan kansallispuistoon. Laka Lodge on ilmaissut vastalauseensa tästä mafian hankkeesta, eikä se kieltämättä vastahyväksytylle Unescon biosfäärialueelle olisi eduksi. Toisaalta maailma muuttuu ja erittäin syrjäisetkin paratiisirannat valjastetaan hotelleiksi, kuten on käynyt Praia Brucelle Bubaquen saarella Guinea-Bissaussa. Kesällä 2015 rannalla oli vain pari kalastajan asumusta ja lehmiä, nyt sielläkin on resortti.

Méa ja sen upea ranta melkein kokonaisuudessaan.

Saavumme Méan rantaan.

Méa on korkea saari.

Méan u-kirjaimen muotoinen ranta kieltämättä vaikutti täydelliseltä paikalta hotellille, kun rantauduimme tämän paratiisisaaren rantahiekkaan. Kilpikonnat olivat käyneet täälläkin yöllä, mutta emme löytäneet enää itse eläimiä. Lukuisia pesiä kylläkin. Itse saari on korkea ja sankan trooppisen kasvillisuuden peittämä. Kuulemma jokunen vuosi sitten eräs turisti rysäytti lennokkinsa päin saaren huippua, mutta paikallisen miehen onnistui kavuta Méan huipulle ja pelastaa tuo drone.

Melko lähellä Méaa on voimakas merivirta, joten meidän tuli pysyä suhteellisen lähellä rantaa ja onneksi koralliriuttakin sijaitsee lähellä rantaa! Korallit olivat jälleen fantastisia ja minua harmitti, kun ei ollut mitään laitetta, jolla ottaa niistä kuvia. Tämän snorklauksen ehdoton kohokohta oli nähdä ihmisellekin myrkyllinen punavalkoinen siipisimppu pöyhkeine röyhelöevineen. Siipisimppu uiskenteli ehkä kaksi metriä alapuolellamme, eikä siitä ole minkäänlaista vaaraa, ellei sitä mene härnäämään. Siipisimppuhan on tietenkin parhaiten tunnettu esiintymisestään Roger Mooren tähdittämässä 007 rakastettuni -elokuvassa sekä etenkin Leslie Nielsenin Mies ja alaston ase -elokuvassa! Elämäni kohokohtia taas. Lisäksi näin kummallisen harmaan pitkulamaisen kalan, joka oli vikkelä liikkeissään. Nimeä en tiedä, enkä tiedä näkemämme merikäärmeenkään nimeä. Se meni meitä piiloon korallien joukkoon, eikä enää tullut esiin vaikka kuinka odottelimme. Se oli kuulemma vaaraton. Kuulin takaisin rantaan päästyämme (jonne oli kova uiminen sen merivirran takia), että Mohélin vesillä elää myös maailman myrkyllisin kala, velhokala eli kivikala. Sen päälle astuminen aiheuttaa käsittämättömät tuskat ja jopa kuoleman. Ainakin täältä Méalta lähimpään sairaalaan olisi ollut yli kahden tunnin matka. Paikallisella kielellä tuo kala on kirjaimellisesti ”kala, joka oli kivi”. Emme nähneet tuota pirulaista ainakaan tietoisesti.

Komorien rannat vilisevät rapuja. Tässä yksi Méan rantahietikosta.

Myös Méan hiekkarannalla on tuoreita merkkejä kilpikonnista. Etualalla kilpikonnan pesiä.

Reilun kolmen tunnin saarihyppelymme tuli päätökseen ja palasimme takaisin Laka Lodgen rannalle. Juuri sopivasti oli alkamassa lounasaika, jonka jälkeen aioin vuokrata polkupyörän tutkiakseni Mohélin kärrypolkuja. Ei tänne rentoutumaan oltu tultu. Pyöräretkestä lisää myöhemmin.

Veneellä paratiisimaiselle Mohélin saarelle

16.5.2021

Yövyin Moronissa ollessani miltei kaupungin keskustassa, vaikkei se siltä ehkä aamuyöstä tuntunutkaan lähitienoon kaikkien kukkojen aloitettua kiekumiskonserttinsa. Oikeastaan minusta tuntui kukkojen kiekuneen läpi yön, mutta eipä se pahasti häiritse ja ainakin itselleni se merkitsee sitä, että on reissussa ja Afrikassa. Majapaikassani Villa Saifoudinessa on periaatteessa kattotuuletin, mutta se ei lähtenyt käyntiin, eikä avoimista ikkunoistakaan tuntunut tulevan koko yönä minkäänlaista tuulenvirettä. Olin tosin vain iloinen, että Komorit vaikutti varsin kuumalta paikalta, vaikka nyt oltiinkin menossa kohti viileää kautta.

Aamupalalle jouduin nousemaan jo kello 5.30, sillä lähtisin kohti seuraavaa saarta, Mohélia. Alun perin kuvittelin matkustavani Mohélille yksinäni, mutta paria päivää ennen Komoreille lähtöäni, Laka Lodgen eli seuraavan hotellini omistaja oli kertonut toisenkin turistin olevan tulossa samalla kyydillä kanssani. Tuo toinen matkailija oli nuori amerikkalaismies Marc, joka oli ollut reissussa jo helmikuusta lähtien. Matkansa hän oli aloittanut Afganistanista, josta siirtynyt Pakistanin, Omanin ja Manner-Jemenin (jossa virallisen PCR-koronatestitodistuksen sai 10 minuutissa näytteenotosta) kautta Afrikan puolelle. Hän tuntui kolunneen liki koko eteläisen Afrikan ja olipa ehtinyt seilata Kinshasasta Kongojokea ylävirtaan, kiivetä Nyiragongo-tulivuorelle (siitäkin huolimatta, että Italian suurlähettiläs oli tapettu hiljattain Gomassa), taistella korruptoituneiden namibialaispoliisien kanssa ja joutua yksinään kajakilla myrskyyn Malawijärvellä. Hän oli saapunut edellisiltapäivänä Komoreille Ethiopian Airlinesin lennolla Malawista, jossa hän oli askarrellut itselleen negatiivisen koronatestitodistuksen (oli kuulemma kirjoittanut sanan ”negative” mahdollisimman suurella). Komorit olisi nyt miehen viimeinen kohde ennen paluuta Yhdysvaltoihin.

Grande Comoren saarta halkovan RN2-tien kuntoa jossain Moronin eteläpuolella.

Perillä Chindinin sataman parkkipaikalla. Huomaa komea apinanleipäpuu.

Mohéli on Komorien valtion kolmesta pääsaaresta pikkuisin väkiluvultaan ja pinta-alaltaankin (hieman Hailuotoa suurempi). Sinne on melkein joka päivä lentoja Moronista, mutta kaikkein varminta on silti matkustaa venekyydillä. Lennoilla ei ole kovin pitäviä aikatauluja ja peruutukset ovat yleisiä. Juuri tänä sunnuntaipäivänä venekyyti sattui olemaan ainoa keino päästä Grande Comorelta Mohélille. Laka Lodgen isäntä, Slovakiassa asuva belgialainen Hans oli kertonut, että tietenkin voisin yrittää matkustaa puskataksilla veneiden lähtöpaikkaan Chindinin kylään, mutta aikaa olisi varattava reippaasti. Puskataksit hajoavat usein ja matkantekoonkin uppoaa melkein kaksi tuntia, vaikka etäisyys Moronista Grande Comoren etelärannikon Chindiniin on vain noin 40 kilometriä. Siispä valitsin järjestetyn autokyydin suoraan hotellista venerantaan. Yhdysvaltalaismiehen tultua jakamaan kuluja, maksoin tästä hieman vajaan kahden tunnin ajosta 25 euroa.

Kuljettaja saapui jo ennen sovittua aikaa Villa Saifoudinen eteen ja lähdimme matkaan kello 6.30. Ajoimme halki heräilevän Moronin ja jatkoimme Komorien tärkeimpiin kuuluvaa valtaväylää pitkin kohti etelää. Siitäkin huolimatta, että RN2-tie on merkittävä, ei se kaikin paikoin ole edes niin leveä, että kaksi autoa mahtuu kohtaamaan. Välillä matkaa oli tehtävä kävelyvauhtia rengasrikkoja välttääksemme. Toisaalta liikennettä on melko vähän ja lähinnä se on molempiin suuntiin matkalla olevia puskatakseja (eli vanhoja Toyota Hiaceja), jotka lähtevät matkaan niiden ollessa täysiä tai melkein täysiä ja keräilevät loputkin paikat täyteen matkan varrelta. Sekä Yhdysvaltain että Britannian Komorien-suurlähetystöt (sijaitsevat Antananarivossa Madagaskarilla) kertovat matkustustiedotteissaan julkisen liikenteen matkustajamäärien olevan koronaviruksen takia rajoitettuja (puskataksissa sallitaan enintään 10 matkustajaa ja taksissa neljä matkustajaa) ja että maskia tulisi käyttää. Tällainen on täyttä pötypuhetta, sillä kyllä nämä Toyota Hiacet näköhavaintojeni perusteella viimeistä paikkaa myöten täyteen myydään, eikä maskiakaan tarvitse niin orjallisesti käyttää. Kunhan nyt on varalta leuan alla tai taskussa, jos poliisi sattuu pysäyttämään. Yksittäinen kertakäyttömaski kadulta ostettuna maksaa muuten sata frangia (n. 0,2 euroa).

Tältä roskaiselta rannalta Chindinistä lähtevät Mohélin saarelle suuntaavat veneet. Horisontissa näkyvät koralliriuttaan lyövät aallot.

Kulkuvälineemme seuraavien reilun kolmen tunnin ajan.

Kuva hämää suuresti, sillä meno oli melkoisen höykkyistä. Taustalla näkyy Mohélin silhuetti.

Olimme perillä Chindinissä jo hyvissä ajoin kello kahdeksan jälkeen. Kuljettajani haki jostain pelastusliivit ja mustan jätesäkin, jonne laitoin reppuni suojaan pärskeiltä. Sitten eräs siviilipukuinen mies tahtoi nähdä matkustuslupamme (laissez-passer), sillä täällä päin maailmaa ei niin vain vapaasti matkustellakaan! Ja onhan Mohéli muiden saarten tavoin autonominen osa Komorien unionia omine presidentteineen ja kaikkineen. Laka Lodge oli etukäteen järjestänyt 25 euron hintaan lupani, jolla saattaisin tehdä matkan veneellä Mohélille ja tarvittaessa myös takaisin (mikä ei ollut suunnitelmissa). Joskus venematka on onnistunut ilman tätä matkustuslupaa, mutta ei enää. Tai ainakin vaikeaa se kuulemma olisi. Henkilötietoni, passista otetun valokuvani ja ammattini sisältävän lappusen on allekirjoittanut chef de service Abidina Bourhani Komorien unionin sisäasioista, desentralisaatiosta ja alueellisesta hallinnosta sekä suhteista instituutioihin vastaavan ministeriön alaisen poliisin ja kansallisen turvallisuuden pääosaston keskusmaahanmuuttoviraston alueellisen tarkkailun palvelusta.

Tarkkailu olisi nyt siis hoidettu ja saatoimme siirtyä itse veneeseen, joka saapui Chindinin roskaiselle hiekkarannalle. Useampia veneitä rannalla olikin jo. Mitään terminaalia ei ole, vaan veneet lähtevät suoraan hiekkarannalta ja veneeseen päästäkseen joutuu kastelemaan jalat. Alun perin minun oli tarkoitus matkustaa Mohélille julkisella veneellä, mutta yhtäkkiä minä ja amerikkalainen Marc istuimme kahdestaan pienessä veneessä, joka ei ottanutkaan muita matkalaisia kyytiinsä. Laka Lodge oli kyllä yrittänyt varata meille paikkoja julkisen veneen kyydistä. Olimme saaneet yksityisvenekyydin, sillä ramadanin päättymisen vuoksi julkiset veneet eivät kulkeneet. Suomessa ihmiset reissaavat pidemmillä lomillaan, mutta komorilaisilla ei ehkä ole varaa lähteä kotimaanmatkailemaan ainakaan huvin vuoksi. Varmaan pysyvät kotona ja katsovat sitä Canal+:n ramadankatselupakettiaan!

Delfiinit piirittivät matkalla Mohélille.

Mohélin saaren eteläistä rannikkoa.

Tästä oli enää parinkymmenen minuutin matka. Ja tässä oli paikoin niin matalaa, että veneenpohja raapi koralleja.

Sää oli aurinkoinen ja lämmin. Jonkin matkaa edessämme sijainnut koralliriutta ja siihen voimalla iskeneet suuret aallot vähän hirvittivät. Kapteeni ohjaili venettään taidokkaasti näiden pari metristen aaltojen huipulle ja alas ja taas ylös. Emme edes kastuneet. Koralliriutta ottaa vastaan kovimmat aallot ja riutan ohi päästyämme kyyti hieman rauhoittui, vaikka merenkäynti olikin kovaa. Olimme keskellä Mosambikin kanaalia, jossa ei ole liikaa saaria tuulensuojana. Arvuuttelimme Marcin kanssa merensyvyyttä Grande Comoren ja Mohélin välillä ja myöhemmin kuulin, että syvyyttä on noin kaksi kilometriä. Matkan edistyessä näimme jatkuvasti lentokaloja liihottamassa aaltojen päällä ja sitten taas sukeltamassa aaltoihin. Puolivälissä Grande Comorea ja Mohélia luulin nähneeni valaan, mutta oikeasti kyseessä oli delfiini. Delfiinejä oli lopulta varmaan kahdenkymmenen parvi. Ne seurailivat venettämme jonkin matkan päässä ja lopulta pari sukelsi veneemme alitse. Delfiinien näkeminen ei kuulemma ole jokapäiväistä edes Komoreilla matkatessa. Höykkyisessä kyydissä keskellä merta ei oikein uskaltanut edes kuvata, kun jo muutenkin pidin rystyset valkoisina kiinni veneen penkistä ja reunasta. Missään vaiheessa en tullut vähääkään merisairaaksi melkoisen kovasta röykytyksestä huolimatta.

Venematkan oli tarkoitus kestää enintään kaksi tuntia ja suunnata Chindinistä Mohélin luoteisrannalle Kavé-Hoanin rantakylään. Matkan edetessä aloimme arvella, että ehkäpä vene suuntaakin suoraan Laka Lodgeen saaren etelärannalle. Yhdentoista jälkeen aamulla, reilun kolmen tunnin matkanteon päätteeksi, rantauduimme suoraan Nioumachouan kylässä sijaitsevan Laka Lodge -hotellin yksityisrannalle. Hotellin englantia taitava työntekijä Abdou tuli meitä vastaan rannalle ja saattoi rannassa olevaan suureen bungalowiin, jossa oli kaksi erillistä hotellihuonetta. Marc valitsi ensimmäisenä näkemättä kumpaakin huonetta ja minä sain sitten sen toisen (ja paremman), joka oli lopulta kuin mikäkin morsiussviitti panoraamanäkymällä kookospalmujen reunustamalle Komorien ainoalle yksityisrannalle.

Laka Lodgen kuvankaunis ranta mereltä. Laskuveden aikana on kahlattava kauas päästäkseen kunnolla uimaan, sillä ranta syvenee loivasti.

Vesi on vetäytynyt kauas Laka Lodgen rannalta.

Hotellin ranta on fantastisimpia mitä olen nähnyt maailmalla. Laskuveden takia ranta näyttää hyvin leveältä.

Olin varannut yhden hengen bungalowin kolmeksi yöksi, mutta ei tämä leveällä parisängyllä varustettu sviitti sängylle aseteltuine tuoksuilangian kukkineen sekä isolla kylpyhuoneella ja oleskelutilalla sellaiselta oikein vaikuttanut. Joka tapauksessa maksoin siitä 80 euroa yöltä ja hinta sisältää täysihoidon eli aamupalan, lounaan ja illallisen. Ja kun ottaa huomioon Komorien erittäin heikon (heikoimman mitä olen Afrikassa nähnyt) ravintola- ja katuruokatarjonnan, on diili melkein kuin pakollinen hengissä pysymiseksi. Laka Lodge on parasta mitä Mohélilla (ja ehkä myös koko Komoreilla) on tarjota ulkomaalaisille matkailijoille majoituksen näkökulmasta, sillä eurooppalaisen omistajan ansiosta kaikki toimii ja kaikesta pidetään huolta. Mikään ei ole rempallaan. Minun kriteereilläni hotelli on luksusta, mutta ei tämä missään nimessä ole mikään Malediivien tai Seychellien monen sadan euron luksusresortti viimeisen päälle olevine puitteineen. Esimerkiksi kylpyammeita ei ole, eikä päivittäistä huonesiivousta. Kaikki on sopivan rouheaa ja kulunutta, vaikka kyllä esimerkiksi sähköä tuntui saavan vuorokauden ympäri ja lämmintä vettäkin suihkusta sai. Kylmä vesi on tosin näissä oloissa enemmän luksusta.

Tämän rakennuksen etualalla näkyy oman bungalowini pitkä ikkunarivistö.

Huoneessani oli moskiittoverkko sängyn yläpuolella sekä myös ikkunoissa, joita pidin avoinna yötäpäivää. Huolimatta sijainnista merenrannalla, ei mereltä puhaltanut missään vaiheessa viilentävää tuulenvirettä.

Lisää Laka Lodgen bungaloweja.

Laka Lodge on yllättäen 35 000 asukkaan Mohélin saaren suurin työnantaja ja veronmaksaja. Se työllistää puutarhureja, kokkeja, tarjoilijoita, autokuskeja, oppaita, venekuskeja, siivoojia ja ties mitä. Hotellilla on ranskalainen snorklausopettaja Anne, joka tuntui pyörittävän Laka Lodgea paikan päällä. Hän järjestää retket ja on varsinainen tietopankki mitä tulee Mohéliin. Laka Lodgessa on myös slovakialainen miespuolinen sukellusopettaja, jota en juuri nähnyt. Anne tuli toivottamaan tervetulleeksi ja kertoi, että koronaviruksen vuoksi asiakasrintamalla on ollut hyvin hiljaista. Tosin virolaisia oli käynyt maaliskuussa! Minun ja yhdysvaltalaisen Marcin lisäksi hotellissa olisi tosin nyt kolmaskin vieras. Muutama päivä aiemmin saapunut saksalainen Alexander. Nuori vastuuton mies hänkin. Anne ja muu paikan päällä oleva henkilökunta oli luottavainen tulevaisuuden suhteen ja he toivovat hartaasti, että turistit palaisivat heinä-elokuussa alkavalla turistikaudella (jolloin on kuivinta ja viileintä). Tuolloin Laka Lodge on monesti täyteen varattuna ja suurin osa asiakkaista tulee Manner-Ranskasta (eikä esimerkiksi Mayottelta).

Herkullisen kalalounaan jälkeen pulahdin Intian valtamereen hotellin fantastisella yksityisrannalla. Ranta syvenee loivasti ja on hiekkapohjainen sekä siisti. Rannalla on ainoastaan korallinriekaleita, simpukankuoria ja ravunkoloja. Normaalistihan Komorien rannat ovat omien havaintojeni mukaan 70-prosenttisesti roskan peitossa, mutta eivät sataprosenttisesti, kuten esimerkiksi Afrikan sottaisimmassa maassa Senegalissa. Rannan lähellä on mangrovesuo, minkä vuoksi vesi on ruskeaa. On mentävä hieman kauemmas, mikäli tahtoo snorklata ja nähdäkin jotain. Kilpikonnia saattaa uiskennella todella lähellä Laka Lodgen rantaa. Vesi on käsittämättömän lämmintä, eikä hypotermia iske vaikka joutuisi ajelehtimaan Madagaskarille saakka.

Jos tykkää auringonotosta, Mohéli on hyvä lomakohde. Itse makoilin rantatuolissa ehkä yhteensä kaksikymmentä minuuttia. Uimassa kyllä viihdyin.

Ja vielä yksi näkymä Laka Lodgen rannalle.

Nioumachouan rannalla oli käynnissä jalkapallopelit. Paikalliset nuorukaiset tahtoivat tulla kuvatuiksi ja minä pääsin puhumaan ranskaa.

Nioumachoua sijaitsee merenrannalla.

Pulahduksen jälkeen lähdin kiertelemään hotellialuetta ja ajauduin Nioumachouan kylän rannalle, joka alkaa välittömästi Laka Lodgen takana. Pitkällä ja leveällä hiekkarannalla oli paljon lakaveneitä ja valitettavasti myös erilaista törkyä lehmänjalasta lähtien. Paikalliset lapset tulivat nopeasti juttusille ja halusivat tulla kuvatuiksi. Muuten komorilaiset eivät kovin helposti tule tekemään tuttavuutta.

Nioumachoua on itse asiassa melko suuri kylä, joka sijaitsee hiekkarannalle viettävällä vuorenrinteellä. Kylä on matalasti rakennettu ja ainoastaan keskellä kylää seisova valkoinen moskeija on vähän isompi rakennus. Moskeijan luona Nioumachouan ”pääkatu” risteää ”rantakadun” kanssa. Pääkadulla on useita pieniä kauppoja, jotka olivat jopa avoinna. Valikoima vain sattuu olemaan erittäin heikko, jos turisti tahtoisi ostaa mehua tai jotain herkkuja. Vierailemassani kaupassa oli tarjolla tasan yhtä energiajuomaa sekä mehua, vietnamilaista annoonamehua. Se sai siis kelvata, energiajuomiin en taas viitsi koskea Suomessakaan. Mehutölkki maksoi 350 frangia (n. 0,7 euroa), eikä myyjällä ollut antaa tonnin setelistä rahaa takaisin. Komorien frangin huono puoli on se, että setelit ovat melko arvokkaita. Tuhat frangiakin on jo 2,05 euroa ja kymppitonnia (n. 20,4 euroa) ei saa rikki muualla kuin rikkaille suunnatuissa ravintoloissa tai sitten vain ostamalla jotain hyvin kallista. Muutaman sanan englantiakin taitanut kauppias johdatti minut naapurikauppaan, jossa myytiin hamuamiani turkkilaisia herkkuja. Näitä ikuisuuksia säilyviä yksittäispakattuja torttuja, kakkuja ja keksejä on myyty jokaisessa vierailemassani Afrikan maassa ja niin myös Komoreilla. Joskin valikoima täällä on heikompi. Ostin tonnilla herkkuja, koska en täältä hedelmiäkään löytänyt. Puut pullistelevat erilaisia eksoottisia hedelmiä, mutta eivät nämäkään kauppiaat osanneet kertoa mistä voisin ostaa ihan vaikkapa vain banaaneja. Ilmeisesti kaikki kuljetetaan pois täältä alkulähteiltä isomman tuoton perässä.

Edelleen jaksan hämmästellä sitä, että kaikki näissä pienissä komorilaiskaupoissa myytävä on valmistettu jossain Kaakkois-Aasiassa, Lähi-idässä tai Turkissa. Mitään ei valmisteta itse vettä lukuun ottamatta, eikä tarjolla todellakaan ole edes Tansaniassa valmistettuja tuotteita. Ne olisivat sentään lähiruokaa. Tilanne on sama hyvin laajalti Afrikassa.

Nioumachouan kylän rannalta löytyy aarteita.

Ja jalkoja.

Nioumachouan pääkadun varren kaupan valikoimaa.

Nioumachouan rakennukset ovat päässeet aavistuksen rappiolle.

Nioumachouan pääkadun päässä sijaitsee kylän moskeija. Kadun keskellä virtaa puro, joka on peitetty betonilankuilla.

Pääkatua.

Palatessani takaisin Laka Lodgeen, kello alkoi olla niin paljon, että hotellin alueella asustavan mongosmakipariskunnan piti olla saapunut takaisin kotibambuunsa ja siellähän ne kököttivät korkealla oksistossa. Yleensä ne palailevat noin kello 17.30 eli vähän ennen auringonlaskua, mutta olivat nyt jo hieman etuajassa. Tai ehkä makit ovat viettäneet koko päivän bambun siimeksissä nukkuen, sillä yöeläimiähän nämä ovat. En ihan päässyt selvyyteen näiden mielenkiintoisten eläinten elämästä. Joka tapauksessa mongosmaki on Madagaskarin luoteisosissa pienellä alueella elelevä puoliapinalaji, joka on istutusten ansiosta kotiutunut myös Komoreilla Mohélin ja Anjouanin saarille. Se syö hedelmiä, elää pitkään ja pariskunta pysyy yhdessä koko elämän. Naaras ja uros eroavat ulkonäöltään huomattavasti. Pitkä pörheä häntä niillä kuitenkin on kummallakin!

Laka Lodgen bambut tämä pariskunta on valinnut reviirikseen kymmenisen vuotta sitten aivan vapaasta tahdostaan ja ne ovat sittemmin saaneet hotellin alueella lukuisia poikasia. Kunhan poikaset ovat kasvaneet riittävästi, vanhemmat ovat ajaneet ne tiehensä. Nyttemmin pariskunta on kuulemma jo siinä iässä, ettei poikasia enää taida tulla. Kunhan nauttivat vanhuuden päivistä ja olivat kovasti kiinnostuneita minusta. Kai kuvittelivat minulla olevan jotain ruokaa tarjolla. Bambunoksa ei niille kelvannut, vaikka kieltä lipoivatkin yrittäessäni ojentaa sitä niille.

Mongosmakipariskunta laskeutuu alas bambuoksistosta luokseni.

Eläimet tarkkailevat, josko jotain syötävää olisi tarjolla.

Eläimet laskeutuivat alemmille oksille, aivan 20 sentin päähän. Snorklausopettaja Anne sattui paikalle juuri sopivasti ja kävi hakemassa ravintolan keittiöstä kaksi banaania, jotta saisin antaa ne mongosmakeille. Nämä apinat ovat helposti suloisimpia eläimiä, mitä olen nähnyt. Ne tulevat noutamaan banaaninpalasen suoraan kädestä ja joko ottavat palasen pienillä karvaisilla käsillään tai sitten suoraan suullaan. Ne eivät vahingossakaan pure ihmistä ja lopuksi vielä nuolevat sormet. Ne on myös mahdollista saada käsivarrelleen banaanilla houkuttelemalla. Pariskunnan uros oli hieman epäileväisempi ja kävi sieppaamassa odottelematta banaaninpalasen kädestäni, mutta parikiloinen naaras uskaltui käsivarrelleni. Mahtavia otuksia. Näitä olin menossa katsomaan naapurimaahan Madagaskarille, mutta sitten tuli koronaviruspandemia ja edelleenkin tuo maa on visusti kiinni. Valitettavasti.

Hännän pystyy kääräisemään ympärilleen, ettei tarvitse roikottaa.

Mongosmakit tulevat syömään kädestä, vaikka ovatkin villejä.

Illallisaika Laka Lodgessa koittaa kello 19.30 ja taitava, jo 1990-luvulta lähtien talossa ollut, kokki loihti erinomaisen aterian jälkiruokineen. Ruokana oli jälleen kalaa. Ruoka tarjoillaan hotellin ravintolassa, jossa on mahdollista saada myös madagaskarilaista Three Horses Beer -olutta sekä erilaisia alkoholidrinkkejä. Esimerkiksi mojiton tai cuba libren olisi saanut 2500 frangilla (n. 5,2 euroa). Alkoholi on kallista, koska Komorit on islamilainen maa, eikä vuoksi omia viinaksia todellakaan tuoteta. Ei Komoreilla salaa tosin tarvitse juoda, vaan ihan laillisesti Laka Lodgekin alkoholia tarjoilee. Ravintola on myös hotellin ainoa paikka, jossa wifi toimii. Se taitaa olla vain hyvä asia.

Pimeä Mohélillakin laskeutuu jo kuudelta illalla ja kun sitten lähdin takaisin bungalowiini, oli rannalla taskulampun valossa melkoinen vilske, kun kymmenet ellei peräti sadat erikokoiset ravut olivat kolonkaivamishommissa. Kuu näytti olevan selällään, samoin otava oli väärinpäin. Komorit ilmeisesti sijaitsee tarpeeksi lähellä päiväntasaajaa, että otavankin voi vielä nähdä näin etelässä. Tähtitaivas oli fantastisin pitkään aikaan, sillä täällä ei ole lainkaan valosaastetta häiritsemässä. Vetäydyin bungalowiini ja havaitsin rannalla olevan jopa yövartijan, joka tuli juttusille. Komorit, Mohéli ja etenkin pieni ja erittäin syrjäinen Nioumachoua on luultavasti hyvin turvallinen kohde valkoiselle ihan ilman vartijoitakin, mutta täällä otetaan turvallisuuskin tosissaan. Ja tokihan sekin yhden työpaikan luo!