Suomen suurin matkablogiyhteisö
Kirjaudu sisään
☰
×
Browsing Tag

lentoasema

Jerevan kahdessa päivässä

1.–3.8.2022

Garni, pikkukaupunki, jossa olimme viettäneet edelliset kaksi yötä, sijaitsee vajaan tunnin ajomatkan päässä Jerevanista, Armenian pääkaupungista. Meidän tuli nyt aamun aikana ajaa Jerevanin lentoasemalle palauttamaan Tbilisistä vuokraamamme Toyota. Kuten todettua, Armenian (ja Georgian) liikenne on maailman hirveintä, enkä ollut innoissani ajamaan Jerevanin halki. Selvisimme halki ruuhkaisen kaupungin, eikä lopulta koko vuokra-aikana autoon tullut muita kolhuja, kuin se heti kättelyssä Tbilisissä saamamme peräänajon aiheuttama naarmu takapuskurissa. Jerevanin lentoaseman Enterprisen työntekijä oli hieman ihmeissään, kun kerroin, että Armenian liikennehän on ihan karmivaa. Mitäs kysyi.

Olimme nyt taksien ja julkisen liikenteen varassa. Valitettavasti Bolt tai Uber ei toimi Jerevanissa ja venäläinen Yandex Taxi pyysi vakavalla naamalla hinnaksi keskustaan 25 000 dramia (n. 60 euroa), eikä ollut edes halukas tinkimään summasta. Yandexilla on siis oma tiski lentoaseman aulassa, joten joku saattaa haksahtaa tähän rankkaan hintavedätykseen. Myös dollareilla olisi voinut maksaa kuulemma. Otimme yksityisyrittäjän ajaman taksin, joka maksoi 6 000 dramia (n. 14,5 euroa). Oikeampi hinta Jerevanin Zvartnotsin kansainväliseltä lentoasemalta kaupungin koillispuolelle 14 kilometrin päähän on noin 3 000 dramia. Sen verran maksoimme paluukyydistä aikanaan. Matka hotellille kesti puolisen tuntia, sillä Jerevan oli tukossa aamuliikenteestä. Puolenpäivän aikoihin saavuimme Comfort House Hotelliin, joka on vaatimaton hotelli Heratsikadulla. Maksoimme kahdesta yöstä ja kahdesta huoneesta yhteensä 65 250 dramia (n. 157,2 euroa). Hinta sisälsi myös aamupalan, ilmastoinnin ja oman kylpyhuoneen. Vastaanotto oli tutun armenialainen eli hyvin ystävällinen.

Jerevanin keskustan liikennettä.

Valio toimii myös Armeniassa.

Charles Aznavourin aukio ja sen takana Moskva-elokuvateatteri.

Кинотеатр Москва eli Moskva-elokuvateatteri.

Jerevanissa tapahtuu.

Jätimme matkatavarat huoneeseen ja lähdimme saman tien tutustumaan helteiseen Jerevaniin. Lämpömittari näytti +36°C ja kivestä rakennettu Jerevan hohkasi mukavasti lämpöä. Kun Bakussa Kaspianmereltä puhaltava tuuli oli tehnyt lämpötilasta jopa heinäkuussa oikein miellyttävän, ei samaa voi sanoa sisämaassa sijaitsevasta Jerevanista. Kaupunki on kesäaikaan varsinainen pätsi. Kuljimme pitkin Abovyankatua, joka on eräs tämän miljoonakaupungin pääkaduista ja halkaisee keskustan koillis-lounaissuunnassa. Jerevanin ydinkeskusta puiden varjostamine katuineen on kaunis ja muistuttaa huomattavasti enemmän Eurooppaa kuin vaikkapa Azerbaidžanin Baku tai Georgian Tbilisi. Venäjän vaikutus on Jerevanissakin kuitenkin melkoinen; tänne saapui Venäjän hyökättyä Ukrainaan tuhansia venäläisiä. Sama ilmiö toistui, kun Venäjä toteutti syksyllä 2022 liikekannallepanon. Venäläisten oli helppo tulla juuri Armeniaan, sillä maa ei ole pannut rajojaan kiinni. Lisäksi Armeniassa pärjää mainiosti venäjällä.

Päädyimme Charles Aznavourin, armenialaissyntyisen ranskalaisen muusikon ja näyttelijän mukaan nimetylle aukiolle, jonka laidalla seisoo jykevä Moskva-elokuvateatteri. Toisella laidalla, kadun varressa hyrskytti aamusta iltaan Rolls-Royce sekä Bentley. Joku viereisestä luksushotellista kun saattoi tahtoa ottaa kyydin milloin tahansa. Olisihan se sääli joutua astumaan sisään kuumaan autoon! Jerevanissa on siis luksushotellejakin, mutta ei kaupungissa oikeastaan turisteihin törmää toisin kuin Bakussa ja Tbilisissä. Muut ulkomaalaiset ovat lähinnä venäläisiä. Jerevan ei ole turistikaupunki, enkä löytänyt keskustasta kuin yhden ainoan matkamuistomyymälän. Ehkä syynä on se, että Jerevaniin on huonot liikenneyhteydet esimerkiksi Euroopan suunnasta, varsinkin nyt, kun Venäjän kauttakaan ei enää uskalla lentää. Turistien puute näkyy myös siinä, että kaikissa ravintoloissa ei ole englanninkielisiä ruokalistoja; pitäisi osata joko armeniaa tai venäjää. Ja ehkä turistien puute näkyy myös hassuna käytöksenä tarjoilijoiden taholta; ensimmäisessä ravintolassa lautaset haettiin pois saman tien, kun viimeiset ruoanmuruset olivat menossa kohti suuta. Toisessa paikassa tarjoilijatar heitti haarukat, veitset ja lautaset pöytään ja kiiruhti pois. Kaikki nämä tekijät tietenkin ovat pelkkää plussaa. Jerevan on pääkaupunki, jota turismi ei ole pilannut millään tavalla. Aivan kaikki toimii armenialaisten ehdoilla.

Armenian hallituksen palatsi Tasavallan aukion laidalla.

Tasavallan aukiota reunustavat kauniit istutukset.

Tasavallan aukion keskellä on suuri lampi suihkulähteineen.

Tasavallan aukion reunustamia rakennuksia.

Tämä puisto juhlistaa Jerevanin 2 800-vuotista taivalta.

Jerevanin kaupungintalo.

Jerevanin sydän on Tasavallan aukio, joka neuvostoaikana tunnettiin Leninin aukiona. Bolševikkijohtajan patsas seisoi aukion keskellä Armenian itsenäistymiseen saakka. Aukion laidalla on liuta 1920-luvulla valmistuneita kauniita rakennuksia, kuten Armenian historian museo, Kansallisgalleria ja Armenian hallituksen palatsi. Olin pannut merkille, että armenialaisetkin tykkäävät suihkulähteistä ja niitä on paljon ja kaikkialla. Toisin kuin Bakussa, Jerevanissa ne ovat myös toiminnassa, kuten juuri Tasavallan aukiolla. Lisää suihkulähteitä löysimme, kun kävelimme halki varjoisen Shahumyanin puiston, jota reunustavat viehättävät puistokahvilat. Suihkulähteitä on myös Vardanyanin puistossa, joka valmistui vuonna 2019 juhlistamaan Jerevanin 2 800-vuotista historiaa. Kuumana kesäpäivänä lapset leikkivät suihkulähteissä.

Seuraavana aamuna, 2. elokuuta, kävelimme Jerevanin ydinkeskustan luoteispuolella sijaitsevaan paikkaan nimeltä Cascade. Nämä 302 metriä pitkät ja 572 askelman pituiset massiiviset kalkkikiviportaat olivat ennen Armeniaan matkustamistani käsitykseni Jerevanista. Olin nähnyt niistä kuvan ja Jerevania ajatellessani ajattelin näitä portaita. Cascade onkin eräs Jerevanin ykkösnähtävyyksistä ja paikalla parveili sankoin joukoin väkeä jo aamupäivällä. Portaiden rakennustyöt alkoivat 1980-luvulla, jolloin Armenia oli edelleen osa Neuvostoliittoa. Vuoden 1988 tuhoisa maanjäristys pani projektin jäihin ja vuonna 1991 Neuvostoliittokin sitten hajosi. Vasta vuonna 2002 amerikanarmenialainen liikemies ja filantrooppi Gerard Cafesjian (1925–2013) päätti elvyttää paikan. Portaiden tasanteiden monumentit entisöitiin ja paikalle perustettiin herra Cafesjianin säätiön pyörittämä Cafesjian Center for the Arts, joka toimii osittain portaiden ulkopuolella ja osittain niiden sisällä. Sisällä kulkee myös liukuportaat, joita pitkin on kuumana kesäpäivänä ehkä mukavampi siirtyä katsomaan maisemia portaiden yläpäähän. Samalla näkee lukuisten maineikkaiden taiteilijoiden teoksia. Pääsymaksua portaille tai niiden sisään ei ole, vaan kaikki on ilmaista.

Mielestäni Jerevan on ruskea kaupunki, sillä keskustan talot on rakennettu ruskeasta kivestä.

Koristeellinen seinä.

Cascade-nimellä kulkevat portaat on eräs Jerevanin tärkeimmistä nähtävyyksistä.

Portaat ovat jääneet yläosastaan kesken, kun Neuvostoliitto romahti.

Näkymiä Jerevaniin ylhäältä Cascade-portaiden huipulta.

Jerevanin ydinkeskustasta löytyy runsaasti muitakin merkkejä Neuvostoliitosta.

Pääsimme Cascade-portaiden yläpäähän, josta näkyy niin neuvostohenkinen Äiti Armenia -patsas kuin myös neuvostokaudella kesken jääneet rakennustyöt. Tavallaan toivon, että portaita ei milloinkaan rakenneta loppuun, vaan yläpäässä törröttävät ruostuneet raudanpätkät jätetään muistuttamaan neuvostokaudesta. Ylhäältä pitäisi periaatteessa näkyä myös Armenian kansallissymboli, Turkin puolella seisova yli 5 000 metriä korkea Araratvuori. Sen lumihuippu erottui horisontissa vain heikosti, vaikka sää oli muuten selkeä.

Laskeuduimme alas portaiden alapäähän ja lähdimme kävellen kohti Jerevanin oopperataloa, jossa ensi-iltaan oli tänä samaisena päivänä tulossa Willian Shakespearen Romeo ja Julia. Kansallisoopperan vieressä taas on joutsenlampena tunnettu lätäkkö, jossa ei ainakaan nyt lipunut ainuttakaan joutsenta. Lammesta tuli kuuluisa huhtikuussa 2015, kun yhdysvaltalaisräppäri Kanye West järjesti paikalla tuhansille jerevanilaisille ilmaiskonsertin ja sen päätteeksi hyppäsi lampeen. Nykyisin ”Swan Lake” tunnetaankin myös nimellä ”Swanye Lake”. West oli Armeniassa armenialaistaustaisen vaimonsa Kim Kardashianin kanssa.

Jerevanin kansallisooppera.

Kansallisoopperan vieressä sijaitseva joutsenlampi.

Olen lukenut monia ylistäviä juttuja Jerevanista, mutta mielestäni kaupunki on jopa vähän tylsä. Yksi päivä täällä on riittävästi, vaikka keskustan kaduilla kyllä toisaalta kelpaa kierrelläkin. Kaukasuksen pääkaupungeista ehdoton ykkönen on Baku, toisen sijan nappaa Tbilisi ja Jerevanin jätän viimeiselle sijalle. Armeniassa on mielestäni paineltava maaseudulle ja jätettävä pääkaupunki vähälle huomiolle.

Viimeisenä päivänä, 3. elokuuta, ehdotin menoa armenialaisten kansanmurhan muistomerkille, Tsitsernakaberdille, mutta kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, joten jätimme paikan lopulta kokonaan käymättä. Tsitsernakaberd on muistomerkki turkkilaisten vuosina 1915–1917 murhaamille armenialaisille. Illalla lensimme Wizzairin lennolla Liettuan Vilnaan. Vierustoverikseni sain ukrainalaisen pariskunnan, joka paheksui voimakkaasti, kun kaikki lentoemännät eivät taitaneet venäjää, eikä Wizzairin asiakaslehti ollut по-русски. Vilnasta lensimme kahden yön kuluttua Helsinkiin.

4 kommenttia
20.3.2023 by

Buta Airwaysilla venäläisten valtaamaan Tbilisiin

25.7.2022

Kun Baku ja sen ympäristö oli nähty, tuli aika jatkaa matkaa. Azerbaidžanin ohella toisena pääkohteena tällä parin viikon Kaukasuksen kierroksellamme oli Azerbaidžanin läntinen naapurimaa Armenia. Jos Azerbaidžanista olisi päässyt suoraan Armeniaan, olisimme suunnanneet tietenkin saman tien sinne. Armenia kuitenkin sattuu olemaan Azerbaidžanin verivihollinen, eikä maiden välinen raja todellakaan ole avoinna. Myöskään lennot eivät kulje, eikä maiden välillä ole edes diplomaattisuhteita. Välejä hiertää armenialaisten asuttama Vuoristo-Karabahin alue, joka Azerbaidžanin mukaan kuuluu sille. Alueesta oli sodittu viimeksi loppuvuodesta 2020, jolloin Azerbaidžan sai Turkin avustuksella hallintaansa laajoja maa-alueita. Mutta onneksi on Georgia, maa, joka on väleissä niin Azerbaidžanin kuin Armeniankin kanssa. Siispä olimme hankkineet lennon Bakusta Georgian pääkaupunkiin Tbilisiin, mistä jatkaisimme parin päivän päästä vuokra-autolla Armeniaan. Lennon Tbilisiin lentäisi Azerbaijan Airlinesin kokonaan omistama halpalentoyhtiö Buta Airways. Lippu lennolle oli maksanut 86 euroa, mikä sisältäisi myös ruumalaukun.

Heydər Əliyevin kansainvälinen lentoasema Bakussa on kaunis ja hyvintoimiva kenttä, kunhan vain lähtöselvittäjä ensin selvitti puhelimitse suomalaisia koskevat Georgian maahantulosäädökset. Lopulta lähtöselvitystiskin takana päädyttiin siihen, että emme tarvitsisi viisumia Georgiaan. Myös edelliskerran Georgiassa käytyäni Kutaisin lentoaseman passintarkastajat palaveerasivat viisumitarpeeni kanssa. Jo silloin, vuonna 2016, Suomen passilla pääsi Georgiaan viisumivapaasti. Georgia oli myös joitain aikoja sitten luopunut koronavirukseen liittyvistä maahantulorajoitteista, eikä lähtöselvitystiskillä haluttu nähdä koronarokotustodistuksiakaan. Sitten pääsimme tax free -kauppoihin ja löysimme myynnissä olevat Fazerin suklaat.

Buta Airwaysillä Bakusta Tbilisiin.

Harva eurooppalainen halpalentoyhtiö tarjoaa alle tunnin mittaisella lennolla syötävää. Buta Airwaysilla palvelu kuitenkin pelaa.

Kaarros Kaspianmeren yllä heti nousun jälkeen.

Buta Airwaysin lento J2 9223 lähti aikataulussa kello 9.30 ja lentoajaksi kerrottiin noin 50 minuuttia. Saapuisimme Tbilisiin hyvissä ajoin. Kaarsimme Kaspianmeren rantaa pitkin pohjoiseen ja edelleen kohti sisämaata. Lyhyestä lennosta huolimatta lennon hintaan kuului iso täytetty kinkku-suolakurkku-patonki ja mukillinen vettä. Hädin tuskin saimme patongit kouraan, kun kone jo aloitti lähestymisen kohti Tbilisiä. Jos jo emoyhtiö Azerbaijan Airlinesista olin saanut positiivisen kuvan Bakuun lentäessäni, ei sen halpalentotytäryhtiö ole juuri sen hassumpi. Lentäisin toistekin.

Tbilisin kansainvälisellä lentoasemalla saimme leimat passeihimme ilman kysymyksiä ja nopeasti, sillä edellinen saapuva lento oli juuri saatu käsiteltyä. Siirryimme odottamaan matkatavaroita. Matkatavarankäsittelijöillä oli pelisilmää, kun he päättivät panna meidän Bakusta tulleiden matkatavarat samalle hihnalle Armenian Jerevanista äskettäin tulleiden matkustajien matkatavaroiden kanssa. Toinen hauska yksityiskohta matkatavarahallissa oli nähdä kotoisan VR:n logo uudessa käytössä; täällä lyhenne ”VR” ei tarkoita ”Valtionrautateitä”, vaan ”Villa Residenceä”. Se on täkäläisen liikemiehen Noshrevan Namoradzen vuonna 2010 perustama yritys, joka omien sivujensa mukaan rakentaa ”moderneja taloja moderneille ihmisille”. Jotain onkin jo valmiina, mutta olisihan liikemies Namoradze voinut käyttää hieman omaakin mielikuvitusta logon luomiseen. Nyt värikin on tismalleen sama kuin suomalaisen VR:n logossa. Ostimme paikallisen simkortin nettipaketilla heti lentoasemalta, minkä jälkeen siirryimme Bolt-taksilla Tbilisin ytimeen ja Hotel Vitaan, joka sijaitsee kaupungin halki virtaavan Kurajoen pohjoispuolella.

VR:n logo oli vastassa Tbilisin kansainvälisellä lentoasemalla.

Georgia ei ole EU-maa, mutta Tbilisissä EU-liput ovat läsnä minne meneekin.

Vakhtang Gorgasalin aukio Tbilisin vanhassakaupungissa Kurajoen rannalla. Ylhäällä näkyy Nariqalan linnoitus, jonne oli tarkoitus kavuta seuraavana päivänä.

Hotel Vita on pieni hotelli hyvällä paikalla Metekhikadulla ja hotellin emäntä odotteli jo meitä portailla päivystäen. Meillä oli kahden yön varaus neljälle hengelle ja sen hinta olisi 438,6 Georgian laria (n. 156 euroa). Huoneissa olisi oma kylpyhuone ja aamupalakin kuuluisi hintaan. Booking.comin mukaan korttimaksun piti onnistua, mutta koska Tbilisissä on nyt niin paljon venäläisiä, oli majapaikka luopunut koko korttiterminaalista. Koska venäläiset eivät voi maksaa kortilla Georgiassa, ei muidenkaan tarvitse voida maksaa! Oikeasti korttikin kyllä käy siellä täällä, mutta ei kaikkialla. Lupasimme maksaa huoneemme myöhemmin, sillä meillä ei ollut nyt larin laria. Yhdellä eurolla sai heinäkuun 2022 lopussa noin 2,8 laria.

Lähdimme saman tien tutustumaan Tbilisiin, kaupunkiin, jossa en ollut koskaan käynyt. Vuonna 2016 kävin kyllä Georgiassa, mutta vain Kutaisissa ja Mestiassa, joka sijaitsee erittäin kauniilla ja vuoristoisella Svanetian alueella Venäjän rajan tuntumassa. En ollut silloin täysin rakastunut georgialaisiin, joista olin saanut tylyn ja osin jopa ilkeän kuvan. Omasta mielestään he ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Mestiassa kaikilla kyllä tuntui olevan oma majatalo talonsa yhteydessä, joten kyllä mestialaisetkin varmasti aidosti turisteista tykkäsivät, vaikkeivat sitä näyttäneetkään. Ehkä neuvostomentaliteetti oli jäänyt päälle. Olin vuonna 2016 pähkäillyt georgialaisten käytöksen johtuneen hiljattain, vuonna 2008, käydystä sodasta Venäjän kanssa, jossa pohjoinen naapurimaa miehitti Georgiaan kuuluvat Abhasian ja Etelä-Ossetian alueet ja sittemmin tunnusti ne itsenäisiksi. Siispä venäläiset eivät ole olleet enää pitkään aikaan liiemmin tykättyjä henkilöitä tässä maassa ja valitettavasti suomalaiset usein ulkonäkönsä perusteella päätyvät tähän samaan kategoriaan. Nyt täällä Tbilisissä oli jännittävää nähdä, millaisia pääkaupunkilaiset sitten olisivat. Olisivatko he yhtä juroja, kuin vuoriston väki Pohjois-Georgiassa. Ainakin hotellin väki oli ollut sydämellistä, samoin meidät hotellille ajanut taksikuski. Mutta toisaalta he tiesivät, ettemme ole Venäjältä. Irvokasta oli kuitenkin nähdä nyt katujen varret täynnä Venäjälle rekisteröityjä autoja. Välillä tuntui, että joka neljäs auto Tbilisissä oli venäläinen. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 Georgiaan muutti sankoin joukoin venäläisiä, mutta nyt kesällä 2022 Tbilisi pullisteli erityisesti venäläisturisteista.

Venäläinen turisti on tullut lomallaan tbilisiläiseen Sota-hotelliin. Lexus on rekisterikilven perusteella Moskovasta.

Vladimir Putin ratsastaa karhulla tbilisiläisen rakennuksen seinässä.

Valko-Venäjä sotaa vastaan.

Fuck Russia.

Georgia havittelee näkyvästi jäsenyyttä Euroopan unionissa, mistä merkkinä ovat kaikkialla Tbilisissä liehuvat EU:n liput. Kuitenkin maan hallitus ei ole halunnut sulkea Venäjän vastaista rajaa tai estää venäläisten tuloa, minkä lisäksi Georgian kautta Venäjälle valuu pakotteiden alaisia tuotteita, kuten luksusautoja. Georgialla ei kuulemma ole varaa luopua taloudellisesta yhteistyöstä Venäjän kanssa, vaikka Venäjä miehittääkin suurta osaa Georgiasta. Tavallinen kansa ei tykkää Venäjästä, vaan kaupunki on täynnä Ukrainan lippuja, Slava Ukraini -iskulauseita sekä Venäjää ja sen johtajaa, Vladimir Putinia, herjaavia julisteita, graffiteja ja iskulauseita. Siitä huolimatta georgialaiset hymyssä suin ostavat Venäjällä valmistettuja tuotteita kaupoista ja ottavat venäläisiltä turisteilta rahat pois, kun he tulevat tänne lomailemaan. Ja toisaalta vuokraavat asuntoja venäläisille, jotka Ukrainan sodan alettua pakenivat tänne. Tilanne on mielestäni vähän ristiriitainen. En ollut tottunut tällaiseen, näin massiiviseen tuen osoittamiseen Ukrainan puolesta; Afrikassa Venäjän hyökkäys ei ollut hetkauttanut sikäläisiä ihmisiä suuntaan eikä toiseen, sillä eihän Euroopassakaan afrikkalainen sota näy mitenkään. Myöskin Azerbaidžanissa oli ollut hiljaista Slava Ukraini -rintamalla; Ukrainaa oli tuettu jopa kahden lipun voimin, joista toinen oli viritetty ukrainalaisen ravintolan ikkunaan.

Venäjä on täälläkin kakkoskieli neuvostoajan perintönä ja sillä kielellä tarjoilijat yrittivät saada meitä ravintoloihinsa. Turistia luullaan täällä automaattisesti venäläiseksi. Sillä kielellä yrittävät puhutella myös erilaisten veneristeilyiden kaupittelijat, joita vanhassakaupungissa on tuhottomasti. Kun kerroimme, ettemme puhu venäjää, osa kyllä vaihtoi englanniksi, mutta muuten täälläkin pitäisi osata vain sitä venäjää. En toisaalta olisi edes halunnut Kurajoelle seilaamaan venäläisten turistien kanssa.

Georgian lipusta muokattu tuen osoitus Ukrainan puolesta.

Tbilisin vanhaakaupunkia. Ylhäällä kukkulalla seisoo neuvostoaikainen Äiti Georgia -patsas.

Tbilisin vanhaakaupunkia.

Ravintoloiden tarjoilijat kyllä osaavat englantiakin, mutta muuten kaupungin ravintolakulttuurista ei ole juuri hyvää sanottavaa. Ruoka kyllä oli aina erinomaista, mistä Georgia erityisesti tunnetaan. Kuitenkin ruoka-annokset saapuivat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta pöytään hyvin eri aikoihin. Eräässä vanhankaupungin ravintolassa valitin, kun oma ruokani saapui vasta, kun muut olivat jo ateriansa nauttineet. Ei ole mitenkään mahdollista tuoda kaikkien ruokia samaan aikaan, tokaisi tarjoilija. Kuitenkin esimerkiksi ruoka-annokseen kuuluneet ranskalaiset saattoi tuoda pöytään jo 40 minuuttia ennen varsinaista annosta. Ehkä tilanne on erilainen, jos olisi matkassa vain yhden matkakumppanin kanssa, mutta nyt meitä oli matkassa neljä ihmistä. Tai ehkä suomalaiset ovat vain tottuneet liian hyvään ja tällainen on maan tapa. Tbilisin ravintolat myös poikkeuksetta lisäsivät loppulaskuun 18 prosentin arvonlisäveron ja 8–10 prosentin palvelumaksun. Eikä Tbilisi mitenkään edullinen enää ole, ehkä kiitos venäläisinvaasion. Julistankin Tbilisin olevan pilalla, enkä taida sinne enää palata. Ehkäpä myös koko Georgia olisi nyt tämän parin päivän pikavisiitin jälkeen nähtynä.

On Tbilisi ilman Ukrainalle osoitettua tukeakin mielenkiintoinen kaupunki, joskin ihan erilainen kuin öljyrahalla rakennettu ja kullalla silattu Azerbaidžanin pääkaupunki Baku. Georgialla ei ole öljyä, eikä kaasua, joten Tbilisi on päässyt aavistuksen rappiolle. Vanhakaupunki sijaitsee Kura- eli Mtkvarijoen etelärannalla ja on kaunis ja paikoin hyvinkin ränsistynyt. EU-rahoille olisi toden teolla käyttöä täällä, mutta Euroopan unioni ei ottane jäseneksi Venäjää myötäilevää valtiota. Haahuilimme ympäri kaupunkia, jossa on paljon nähtävää, kuten runsaasti ortodoksikirkkoja ja Vapauden aukion keskellä seisova Vapauden monumentti, jonka huipulla seisoo hevosen selässä käärmettä seivästävä Pyhä Yrjö.

Kävimme myös Georgian parlamentin edustalla, jossa meneillään oli yhden miehen mielenosoitus vankilassa viruvan Mikheil Saakašvilin puolesta. Voimakkaan länsimielinen Saakašvili toimi Georgian presidenttinä vuodet 2004–2013 kitkien korruptiota, uudistaen maata ja pitäen hyviä suhteita sekä EU:hun että Yhdysvaltoihin. Saakašvilin alun suuri suosio oli osittain mennyttä presidenttikausien päätteeksi, sillä miestä syytettiin itsevaltaisuudesta. Sittemmin Saakašvili lähti ulkomaille maan alkaessa polttaa jalkojen alla ja toimi presidentti Petro Porošenkon Ukrainassa Odessan alueen kuvernöörinä. Vuonna 2021 Saakašvili palasi Georgiaan ja joutui tietenkin vankilaan, mikä tuntuu olevan yleinen kohtalo entisillä poliittisilla johtajilla. Mielenosoittajan rintamuksessa oli sydänpinssi Ukrainan väreissä.

Metekhin Pyhän Neitsyen ortodoksikirkko Kurajoen rantatörmällä.

Georgian kieltä kirjoitetaan omilla kauniilla aakkosillaan.

Yhden miehen mielenosoitus vankilassa viruvan Mikheil Saakašvilin puolesta maan parlamentin edessä.

Parlamentin takana avautuu palanen entistä ränsistyneempää vanhaakaupunkia, jossa turisteja ei enää näkynytkään. Mutta samat ”Fuck Russia” -iskulauseet kyllä olivat läsnä myös täällä. Otimme taksin takaisin hotellille. Kuski kertoi olevansa abhaasi ja asuneensa Ukrainan Mariupolissa vuosikausia, mutta muuttaneensa pois sieltä vuonna 2014, kun Venäjä ensikerran tunkeutui Ukrainan maaperälle. Hän oli silloin päätellyt, että jossain vaiheessa venäläiset vyöryisivät Mariupoliinkin ja lähti perheineen Tbilisiin. Alkuvuonna 2022 Venäjä sitten saapui ja moukaroi kaupungin maan tasalle. Kuljettaja puhui jonkinlaista englantia ja kertoili matkan aikana erilaisten rakennusten tarkoituksia. Aika moni tuntui olevan presidentti Saakašvilin aikaansaannos, eikä kuljettaja tuntunut olevan miehen suurin fani.

Ensimmäisen päivän perusteella tbilisiläiset vaikuttivat olevan toista maata vuoriston väkeen verrattuna. Kymmenistä tuhansista kaupungissa olevista venäläisistä huolimatta kaupunkilaiset olivat oikein ystävällistä kansaa, melkein bakulaisiin verrattavissa olevia. Ja antoihan hotellin emäntäkin meille lasilliset paikallista viiniä, kun saavuimme takaisin hotellille ja saimme maksettua majoituksemme. Olimme kävelleet päivän aikana kilometritolkulla, mikä on kovaa hommaa näillä Tbilisin kukkuloisilla kaduilla ja kujilla.

8 kommenttia
16.2.2023 by

Azerbaijan Airlinesin siivin Azerbaidžaniin

20.7.2022

Mikä yhdistää Azerbaidžania, Kambodžaa, Tadžikistania, Fidžiä, Tšekkiä ja Tšadia? Ei juuri mikään, paitsi tietenkin niiden nimissä esiintyvä suhuäänne, joka merkitään joko hattu-z:lla tai hattu-s:llä! Esimerkiksi Tšadia ja Azerbaidžania yhdistävät tekijät, siis lennot tässä tapauksessa, ovat vähissä, kun olin pari kuukautta aiemmin Kongossa ollessani etsinyt parhaita yhteyksiä maiden välille. Olin päätynyt lentämään Addis Abeban ja Dubain kautta. Viimeinen osuus Bakuun oli parasta lentää Azerbaidžanin valtiollisella lentoyhtiöllä Azerbaijan Airlinesilla jo siksikin, että eksoottiset ja Suomessa tuntemattomat lentoyhtiöt kiinnostavat. Yhdensuuntainen lippu maksoi 210,5 Yhdysvaltain dollaria (206,04 euroa) ja lipun pystyi ostamaan lentoyhtiön kotisivujen kautta. Alku oli siis lupaava.

Azerbaidžan oli hiljattain muuttanut maahantulokäytäntöjään sellaiseksi, että negatiivinen koronavirustestitodistus ei enää kelvannut, vaan maa vaati koronarokotteita maahantulon edellytykseksi. Azerbaidžanin mukaan ”täysin rokotettu” tarkoittaa kahta rokotetta. Sama sääntö on voimassa edelleen, joten maahan ei pääse vieläkään ilman koronarokotteita. Toisaalta kukaan ei skannannut EU:n koronarokotetodistukseni qr-koodeja lähtöselvityksessä Dubaissa saati maahan tullessa, joten myös väärennös menee läpi. Muuten Azerbaidžan on luopunut kaikista koronaan liittyvistä säännöistä ja rajoitteista, eikä Azerbaijan Airlinesin lennollakaan enää vaadittu maskinkäyttöä. Sain riisua maskin astuttuani sisään lentokoneeseen, jonka ovella ystävälliset ja maskittomat lentoemännät tervehtivät.

Azerbaijan Airlinesin lentokone Dubain lentoasemalla valmiina lähtöön kohti Bakua.

Lento Dubaista Bakuun tuli täyteen.

Azerbaijan Airlinesin lento J2012 tuli täyteen ja lähti suunnilleen aikataulussa vähän kello yhden jälkeen iltapäivällä. Koneessa oli pääosin azerbaidžanilaisia palaamassa kotiinsa sekä Lähi-idän maista lomalle tulossa olevia, etenkin perheitä. Azerbaidžanin ”viileä” ilmasto varmasti houkuttelee lähtemään pakoon Persianlahden hautovia, lähes 50 asteen lämpötiloja. Vieressäni taas istui mies, joka ei tuntunut osaavan mitään kieltä. Ei englantia, ei azeria, ei venäjää. Siis kieliä, joilla lentokoneen miehistö operoi ja tarjoili juomia lentoon lähdettyämme. Ensimmäistä kertaa näin lentoemäntien kärryssä jääteetäkin. Kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut ottavan sitä, vaan azerien makuun tuntui olevan etenkin tomaattimehu. Arabien makuun taas oli erityisesti Coca-Cola. Tarjolla oli myös viiniä ja olutta, sillä Azerbaidžan ei ole tiukkapipoinen maa, vaikka muslimimaa onkin.

Myös lipunhintaan kuulunut ruoka oli erittäin herkullista ja mukava lisä tälle vajaan kolmen tunnin lennolle. Leipä oli lämmitetty, päälle sai laittaa uusiseelantilaista voita, pääruokana oli turkkilaistyylinen jauhelihamötkäle perunoiden ja kasvisten kera ja jälkiruokakin oli tarjottimelle pantu. Miinusta annan vain siitä, että lämpimässä leivässäni oli kivenpalanen, eikä edes mikään pieni sellainen, vaan hiekoitussepelinsirpale, joita talvisin kylvetään Suomessa kaduille ja joita kulkeutuu sitten kenkien mukana kaikkialle. Näköjään nyt myös azerbaidžanilaiseen leipään. Vielä ennen laskeutumista tarjoiltiin kahvia, teetä ja pähkinöitä. Azerbaijan Airlinesin kone oli iäkäs ja hieman nuhjuinen, mutta palvelu pelasi ja lentoemännät olivat miellyttäviä. Azerbaijan Airlinesin siivillä saakin esimakua siitä, mitä voi odottaa itse Azerbaidžanilta.

Azerbaijan Airlinesin tarjoilema herkullinen lounas matkalla Dubaista Bakuun.

Azerbaijan Airlinesin kone laskeutumassa kohti Bakua, joka sijaitsee Kaspianmeren rannalla.

Bakun Heydər Əliyevin kansainvälinen lentoasema on nimetty itsenäistä Azerbaidžania vuodet 1993–2003 johtaneen itsevaltaisen presidentin Heydər Əliyevin mukaan. Miehen kuoleman jälkeen poika İlham Əliyev on jatkanut maan johdossa samalla itsevaltaisella linjalla. Lentoasemaan on panostettu ja vastassa oli upottava kokolattiamatto, kun kävelin kohti passintarkastusjonoa. Jonoa kaitsenut koppalakkimies patisti kaikkia kaivamaan koronarokotetodistuksen valmiiksi, sitä tarvittaisiin passintarkastusluukulla. Passintarkastaja kysyi, mistä olen tulossa, tahtoi nähdä e-viisumini ja otti minusta kuvan. Rokotetodistusta nainen ei vilkaissutkaan. Tilanne oli kuin N’Djamenan lentoasemalla aiemmin kesällä, kun riitti, että rokotetodistus oli taiteltuna kädessä. Suomen kansalaiselta vaaditaan siis viisumia tähän maahan, mutta sen saa anottua helposti Azerbaidžan tasavallan e-viisumisivuilta. Viisumia varten viisumisivustolle oli ladattava kuva omasta passista. Viisumi maksoi 26 dollaria (25,4 euroa) ja hakemuksen käsittelyyn kerrottiin kuluvan enintään kolme arkipäivää. Valmis viisumi kilahti sähköpostiini 1,5 vuorokaudessa, minkä jälkeen linkin takaa löytyneen pdf-dokumentin sai tulostaa matkaa varten.

Vaihdoin lentoasemalla 20 euroa Azerbaidžanin manateiksi. Sain 34 manattia, joten yhdellä eurolla sai heinäkuussa 2022 noin 1,7 manattia. Ulkonäöltään manatit tuovat mieleen eurosetelit. Syynä on tietenkin sama suunnittelija, itävaltalainen Robert Kalina. Syynä voi olla tietysti myös Azerbaidžanin halu esiintyä eurooppalaisena valtiona. Osallistuuhan maa Euroviisuihinkin.

Lentoasemalta kulkee linja-autoja Bakun keskustaan, mutta koska maan hintataso on niin alhainen, on järkevää kulkea takseilla. Bakussa toimivat sekä Uber että Bolt, joista Uberin käyttö vaatii paikallisen Uber-sovelluksen lataamisen ja se taas ei onnistunut suomalaiseen puhelimeen omasta sovelluskaupastani. Latasin siis ensikertaa puhelimeeni Bolt-sovelluksen, joka pyysi ennen ensimmäistä matkaa lataamaan kuvan passistani tai muusta henkilöllisyyden todistavasta asiakirjasta. Otin kuvan passistani ja latasin sen sovellukseen. Tästä hyvästä Bolt esti minut, enkä pystynyt tilaamaan matkaa kaupungille. Terminaalin ulkopuolella taksikuskiksi esittäytynyt mies, Arsu nimeltään, tuli kaupittelemaan kyytiä Bakuun, kun olin mennyt odottelemaan bussin saapumista. Hän on yksityisyrittäjä ja hänen taksinsa oli vähän kauempana, sillä terminaalin edessä päivystävät Lontoon takseja muistuttavien taksien kuljettajat eivät kuulemma oikein siedä kilpailijoita. Arsu haukkui heidät mafiaksi, joka kiskoo ihmisiltä riistohintoja. Hän itse kuljettaisi minut Bakuun seitsemällä manatilla (n. 4,1 euroa). Arsu puhui englantia riittävästi, vaikka pahoittelikin sen heikkoutta, kuten ihmisillä on tapana maasta riippumatta. Hän puhuu äidinkielenään azeria, mutta taitaa myös venäjän. Navigaattori neuvoi venäjäksi. Arsu antoi minulle puhelinnumeronsa, joka toimisi samalla myös hänen Whatsappinaan. Sopisimme myöhemmin retkistä Bakun lähialueille, kuten kuuluisille mutatulivuorille ja Gobustaniin. Valitettavasti mies luetteli puhelinnumeronsa väärin ja yhteys häneen katosi, kun saavuin hotellille.

Qarabağ Azərbaycandır! Eli suomeksi ”Karabah on Azerbaidžania!” Azerbaidžan ja Armenia kävivät jälleen vuonna 2020 sodan Vuoristo-Karabahin (azeriksi Qarabağ) omistuksesta. Alue on kansainvälisesti tunnustettu osaksi Azerbaidžania, mutta sitä asuttavat etniset armenialaiset. Sota päättyi tulitaukoon ja Azerbaidžanin voittoon, mitä kuvassa juhlivat sotilaspuvussa Azerbaidžanin presidentti İlham Əliyev ja tämän puoliso Mehriban Əliyeva.

Voiton jälkeen maistuu Aquavita, joka maistuu voitolta.

Suomessa valmistetun Valion voin kilohinta bakulaisessa supermarketissa oli heinäkuussa 2022 18,95 manattia (n. 11,1 euroa).

Azerbaidžanin pääkaupunki Baku, tai ainakin sen lentoasemalle vievän tien varsi sekä ydinkeskusta, on pantu edustavaan kuntoon isolla rahalla. Kiiltäviä pilvenpiirtäjiä, kauniita kukkaistutuksia ja luksusliikkeitä. Bakua on kuvailtu Kaspianmeren Dubaiksi ja sellaisen ensivaikutelman taisin saadakin. Majoituin Hotel Bulvar Inniin (joka löytyy Booking.comista nimellä Boulevard Inn), josta olimme varanneet viiden yön majoituksen neljälle hengelle hintaan 525,8 manattia (n. 309 euroa). Se sisältäisi aamupalankin. Muut matkalaiset saapuisivat Bakuun seuraavana yönä. Bulvar Innin vastaanottovirkailija tahtoi harjoitella englannin kieltään, vaikka puhui sitä niin ikään ihan riittävän hyvin. Hän myös yritti veloittaa minulta ylihintaa vetoamalla jonkinlaiseen korttimaksulisään; kysyttäessä, kävisikö tällainen lisämaksu, kerroin, ettei kävisi, vaan maksaisin vain sen summan, mikä varauksessa seisoisi. Näin sitten tapahtui. Kävin kebabilla, koska turkinsukuisissa maissa, kuten Azerbaidžanissa, kuuluu niin tehdä. Yritin myös etsiä rahanvaihtopaikkaa, mutta Azerbaidžan on kaiketi niin kehittynyt valtio, että täällä erilaisilla palveluilla on aukioloajat, eikä rahanvaihtajia päivystä yömyöhään kadunkulmissa. Siispä rahanvaihtoa tuli yrittää seuraavana päivänä uudelleen. Samalla mietin, että seuraavana päivänä on pantava pitkähihaista ylle, sillä Saharan ja Dubain jälkeen Bakun +30°C tuntui viileältä.

10 kommenttia
2.2.2023 by

Dubai heinäkuun kuumuudessa

18.7.2022

Olin aloittanut matkani lentämällä Kapkaupunkiin, josta ajoin Namibiaan. Kun Namibia tuli nähdyksi, ainakin osittain, palasin Etelä-Afrikkaan. Sen jälkeen lensin Kongon Pointe-Noireen ja matkasin halki Kongon aina Keski-Afrikan tasavaltaan, missä minut pidätettiin ja vangittiin palkkasotilaaksi epäiltynä, koska olinhan halunnut vierailla eräällä vesiputouksella. Keski-Afrikan tasavallan Banguista lensin vapauduttuani Togoon, vierailin Beninissä, minkä päätteeksi tutustuin Tšadiin ja etenkin sen kauniiseen Saharaan. Tällä vajaan kolmen kuukauden matkallani menetin kerran vapauteni 26 tunniksi, sairastin 2,5 puoli vatsatautia sekä menetin kannettavan tietokoneen rosvolle Tšadin N’Djamenassa oltuani itse samaan aikaan neljän päivämatkan päässä Saharassa jumissa auton hajottua.

Matka oli siis ollut onnistunut ja nyt oli tullut aika jatkaa kohti Kaukasusta. Toisena vaihtoehtona oli ollut vierailla Serbiassa ja sen naapurustossa, mutta koska Serbia oli ollut tiukkana covid-19-viruksen kanssa, en jaksanut ottaa riskiä mahdollisista uusista mielipuolisista säännöistä. Jossain vaiheessahan Serbia ei nimittäin hyväksynyt kaikkien EU-maiden rokotetodistuksia ja Suomi oli juuri sillä listalla. Siispä olimme päätyneet matkustamaan leväperäisemmin koronavirukseen suhtautuviin Azerbaidžaniin ja Armeniaan. Sekä tietenkin Georgiaan, sillä kaksi ensinmainittua Kaukasuksen maata ovat vihoissa keskenään, eikä niiden välillä ole liikennettä yhteisestä rajasta huolimatta. Olin yrittänyt selvitellä parasta yhteyttä N’Djamenan ja Bakun välillä ja tullut siihen lopputulokseen, että se kulkisi Dubain kautta. Päätin viettää Dubaissa kaksi kokonaista päivää ennen kuin jatkaisin kohti Azerbaidžania.

Emiratesin lentokone Dubain taivaalla.

Deiran kaupunginosassa on sahramikauppoja vieri vieressä.

Näkymää Deiran kaduilta.

Lensin N’Djamenasta Ethiopian Airlinesilla Addis Abeban kautta Dubaihin, kaupunkiin, jossa en jostain syystä ollut koskaan aiemmin käynyt. Kaupunki ei ole juurikaan kiinnostanut, sillä olin kuvitellut, että se on pelkkä öljymiljardeilla pystyyn pykätty kulissi, eikä siellä ole mitään minua kiinnostavaa. Nyt kaupungilla oli oiva mahdollisuus tehdä vaikutus minuun. Lento laskeutui kolmen aikoihin aamuyöstä, mutta passintarkastus oli silti hyvin sujuva; tarkastaja puhui kuulokkeet korvissa videopuhelua ja löi samalla leimoja passeihin. Mitään kysymyksiä ei esitetty. Otin taksin Landmark Summit Hotelliin, joka sijaitsee Deiran kaupunginosassa Al Riggan metroaseman läheisyydessä. Taksikuski oli Bangladeshista ja kovin ystävällinen, mutta valitteli, että työpäivällä alkoi olla pituutta jo aivan liikaa. Pomo kuulemma käski uudelleen ja uudelleen takaisin lentoasemalle kyytiläisiä hakemaan. Oma taksimatkani maksoi Dubai Taxin kyydissä 34 Arabiemiirikuntien dirhamia (9,48 euroa).

Landmark Summit Hotel on matkani parhaimmistoa mitä tulee majoitukseen. Olin varannut sen vasta edellispäivänä N’Djamenassa, ja se maksoi kolmelta yöltä 328,96 dirhamia (91,77 euroa). Yli kahden viikon telttamajoituksen jälkeen tuntui luksukselta oikaista aamuyöstä sänkyyn, joka oli yhtä pitkä kuin leveäkin. Nukuin puoleenpäivään saakka, mihin vaikutti osittain myös kolmen tunnin aikaero Tšadin ja Yhdistyneiden arabiemiirikuntien välillä. Aamupala oli jäänyt väliin, joten ensitöikseni uudessa kaupungissa ja maassa päätin lähteä lounaalle.

Vaan millainen kuumuus vastassa olikaan; ulkona oli varjossa +42°C ja ilmaa olisi voinut leikata veitsellä. Niin hyvin se seisoi korkeiden tornitalojen välissä. Ja aina kun tuulenvire sattui sopimaan talojen väliin, muistutti se hiustenkuivaajaa. Siis samanlaista kuivaa ja kuumaa aavikkotuulta, joka oli puhaltanut myös esimerkiksi Ouniangan järvillä Pohjois-Tšadissa ja kuivattanut pyykit 20 minuutissa. Olin viettänyt edelliset viikot Tšadin yli 40 asteen lämpötiloissa ja olin niihin mielestäni ehtinyt tottua. Siksipä oletin, että selviäisin hyvin myös Dubain heinäkuussa, joka on elokuun ohella kuumin kuukausi lämpötilojen kivutessa säännöllisesti yli neljäänkymmeneen. En olisi voinut olla enempää väärässä; Saharassa ei ole kerrostaloja ja asfalttia, jotka sitovat lämpöä ja hohkaavat sitä sitten ympäriinsä vuorokauden ympäri. Auringossa Dubain lämpötila olikin varmasti yli 50 astetta, kun astelin kohti lähistöllä sijaitsevaa irakilaista ravintolaa.

Miehille on Deirassa mahtipontisia moskeijoita. Naisille tarjotaan kellaria rukoilua varten.

Katutaidetta Deirassa.

Jemeniläinen ravintola Dubainlahden pohjoisrannalla Deirassa.

Yhdistyneet arabiemiirikunnat toimii pitkälti eri puolilta Lähi-itää ja Aasiaa tulleiden siirtotyöläisten ansiosta, niin myös irakilainen ravintola Kabab Erbil Iraqi Restaurant. Ravintolan henkilökunta oli fantastista, kuten myös ruoka, jota oli enemmän kuin riittävästi. Pöytään kannettiin käsittämätön määrä erilaisia alkupaloja, joita syödessä tarjoilija tuli varoittamaan, että tämä ei jäisi tähän. Eikä jäänyt; pian eteeni kannettiin lisää kippoja lopuksi myös kolme erilaista lihavarrasta, jotka olin tilannut pääruoaksi. Lopuksi sain vielä makeaa arabiteetä. Miljoonan ruokalajin ateriani maksoi vain 89,25 dirhamia (24,9 euroa). Positiivista Dubaissa on se, että suomalaisella luottokortilla pystyy maksamaan laajasti. Niin myös irakilaisessa ravintolassa.

Ruokailun jälkeen lähdin kävellen tutustumaan Deiran kaupunginosaan, jonka sanotaan olevan eräs Dubain vanhimmista. Deiraa kutsutaankin ”vanhaksi Dubaiksi”, vaikka kovin paljon vanhoja rakennuksia alueella ei enää olekaan. Tosin ei ole kovin paljon pilvenpiirtäjiäkään. Deiraa asuttavat silmämääräisesti arvioituna siirtotyöläiset, jotka ovat juurikin esimerkiksi Bangladeshista, Pakistanista, Intiasta, Sri Lankasta ja Filippiineiltä. Kaikkialla on etnisiä ravintoloita; täällä voisi matkustaa halki Aasian syömällä joka päivä erilaisissa ravintoloissa. Dubaissa asuu paljon myös afrikkalaisia, joista ainakin osa lienee jäänyt kaupunkiin viisumin umpeuduttua. Afrikkalaisten oli vielä kesällä 2022 suhteellisen helppoa saada viisumi Arabiemiraatteihin, mutta lokakuussa 2022 maa päätti, että noin 20 Afrikan maan kansalaisten viisumihakemuksia ei enää hyväksytä. Kieltolistalle päätyneitä valtioita olivat muun muassa Guinea, Kamerun, Komorit, Nigeria, Senegal ja molemmat Kongot. Afrikkalaisia parveili nurmikolla Unionin metroaseman liepeillä. Osalla oli matkalaukku mukana, osa kaupusteli vesipulloja janoisille kulkijoille. Eräs Guinean Pitasta kotoisin ollut nuorukainen, Elhadj nimeltään, oli Dubaissa laillisesti ja jakoi työnään täkäläisen hammaslääkäriaseman esitteitä ohikulkijoille, kuten minulle. Se oli kuulemma parempi kuin palaaminen Guineaan. Elhadj pyysi informoimaan häntä, kun olisin taas menossa Länsi-Afrikkaan. Hän liittyisi matkaan.

Dubainlahti ja sen etelärantaa pohjoisrannalta eli Deirasta nähtynä.

Abrat liikennöivät Dubainlahden poikki.

Dubain kuumuus oli sellaista, mitä en ole ikinä kokenut. Käveleminen, ainakaan pitkien matkojen, ei tullut kysymykseenkään. Oli pakko siirtyä liikkumaan metrolla, joka sekään ei vaikuta olevan suurta herkkua, sillä metrovaunut ovat ääriään myöten täynnä siirtotyöläisiä. Vain lipuntarkastajamies oli alkuperäisväestöä, minkä huomaa vaaleammasta ihonväristä ja etenkin valkoisesta kaavusta. Ja toisaalta myös isosta mahasta. Dubaissa oli sisätilojen maskipakko, mutta harvassa pienessä putiikissa sellaista enää käytettiin. Metrossakin vain nenän alla. Silti monet käyttivät maskia myös ulkoilmassa. Minun teki yhdessä vaiheessa mieli luovuttaa Dubain tutkiminen kuumuuden takia. Istuin varjossa pitkään ja hörpin vettä. Päätin kuitenkin, etten luovuttaisi, vaan puskisin väkisin naama irvessä kohti Deiran kuuluisia kulta- ja maustebasaareita. Kuljin halki hopeabasaarin, kunnes päädyin kultabasaariin. Kauppamiehet kovasti yrittivät houkutella ostoksille liikkeisiinsä, mutta minulla ei ollut tarvetta helyille. Tietenkin liikkeissä olisi ollut ilmastointi, mikä olisi tuonut hetken helpotuksen kuumuuteen. Toisaalta, voisin veikata sisätiloissa kylmällä puhaltavan ilmastointilaitteen vaikeuttavan totuttelua Dubain helteeseen. Tšadissa ei ollut ilmastointeja. Ehkä siinä on syy sille, miksi en pitänyt Tšadin samanlaisia lämpötiloja pahana. Tuorepuristetun kylmän appelsiinimehun nauttiminen antoi minulle lisävirtaa Dubain kuumuuteen.

Tykkäsin kovasti Deirasta. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja kapeilla kaduilla oli mukava kuljeskella. Deira ei vastaa mitenkään yleistä käsitystä Dubaista pelkkänä pilvenpiirtäjäsokkelona ja luksushotelliviidakkona. Deirassa asuu tavallinen rahvas, jolla ei välttämättä ole omaa öljylähdettä ja Rolls-Roycea tallissaan. Seuraavaksi kuljin maustebasaariin, jossa tarjolla ovat kaikki maailman mausteet. Sekä kulta- että maustebasaarissa olin tehnyt havainnon, että Dubaihin tulee jopa näin kuumimpaan aikaan matkailijoita. Oli englantilaisia, oli venäläisiä ja niin edelleen. Joku muukin siis ajattelee kuin minä; Saharaan ja Dubaihin on parasta matkustaa kuumimpaan aikaan eli heinäkuussa!

Pilvenpiirtäjiä Downtown Dubaissa.

Burj Khalifa on maailman korkein rakennus.

Dubai Mallissa voi harrastaa luistelua.

Yhdistyneiden arabiemiirikuntien lippu liehuu Al Shindaghan tekolinnoituksen tornissa.

Deira sijaitsee Persianlahdesta työntyvän kilometrien pituisen Dubainlahden (engl. Dubai Creek) pohjoispuolella. Vesialueen yli pääsee tietä pitkin, mutta myös vanhaan tyyliin moottoroidulla puuveneellä, abralla. Sellaisia seilasi Dubainlahdella ristiin rastiin. Mietin, että sellaisella olisi mukava ylittää lahti, mutta päätin kuitenkin alittaa sen metrolla. Olin nimittäin todennut, että maailman korkein rakennus, Burj Khalifa, on vielä nähtävä tämän päivän aikana. Se sijaitsee Dubain keskustassa, Downtown Dubaissa, joitain kilometrejä Deirasta etelään. Burj Khalifa valmistui vuonna 2010 ja on 829,8 metriä korkea pilvenpiirtäjä, jonne pääsee rahasta tutustumaan ja katsomaan maisemia. Tyydyin katselemaan rakennusta maan tasalta. Burkinafasolainen tuttava oli käynyt hiljattain Dubaissa ja maksanut noin 300 euroa Burj Khalifassa vierailusta. En kysynyt tarkemmin, mitä vierailu oli käsittänyt.

Burj Khalifan liepeillä on luksusliikkeitä, luksushotelleja ja luksusravintoloita. Kuljin halki Dubai Mall -nimisen kauppakeskuksen, sillä tahdoin nähdä siellä sijaitsevan luisteluareenan. Lämpimien maiden asukkaat tekivät parhaansa pysyäkseen pystyssä jäällä. Mall of the Emirates -kauppakeskuksessa olisi myös Ski Dubain laskettelukeskus, mutta sinne en nyt tänään enää aikonut. Sen sijaan matkustin metrolla Dubainlahden etelärannalle, missä toimii Al Shindagha -nimeä kantava museoalue. Se on rakennettu esittämään vuosikymmenten takaista Dubaita. Al Shindagha on avoinna kello 20 saakka ja heidän kotisivujensa perusteella vielä kello 19 voi ostaa lipun. Olin lipputiskillä kello 18.55, enkä enää voinut ostaa lippua. Lipunmyyjä valisti minua, että minun olisi pitänyt tulla ostamaan lippu viimeistään neljä tuntia ennen sulkemisaikaa. Yritin sopertaa, että teidän kotisivuilla kyllä lukee jotain ihan muuta. Ei auttanut, vaan minun tuli poistua. Ehkä työntekijät halusivat tänään kotiin aikaisemmin. Kiertelin Al Shindaghan aluetta ulkoapäin, eikä sitä tullut kukaan kieltämään, vaikka sulkemisaika olikin jo tunnin kuluttua.

Palasin metrolla hotellin luo pimeän jo laskeuduttua. Dubai tuntui äärimmäisen turvalliselta kaupungilta, myös pimeällä. Muutenkin kaupunki oli ollut erittäin positiivinen yllätys. Yöllä Dubain lämpötila oli sympaattinen +35°C.

14 kommenttia
25.1.2023 by