Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

kotimatka

Harhailua Asunciónissa ja koronatestaus paraguaylaisittain

21.—23.7.2021

Yhdysvaltain silmissä Paraguay on koronavirusnäkökulmasta turvallinen maa ja sieltä on voinut matkustaa Yhdysvaltoihin ”vapaasti”. Paraguayn naapurimaa Brasilia, samoin kuin esimerkiksi Schengen-valtiot Suomi mukaan lukien, on luokiteltu vaarallisiksi maiksi, eikä niistä ole voinut matkustaa Yhdysvaltoihin lainkaan. Touko- ja kesäkuussa koronaviruksen ilmaantuvuusluku huiteli Paraguayssa maailman huippulukemissa, minkä vuoksi oli hieman outoa, että alemman ilmaantuvuuden Brasiliasta (tai Suomesta) tuli matkustaa esimerkiksi Paraguayhin 14 vuorokauden ”karanteeniin” ennen lentoa Yhdysvaltoihin. Logiikka on puuttunut Joe Bideninkin koronatoimista. Oma hotellini Asunciónissa, Hotel Esplendor, kaupitteli brasilialaisille ”karanteenihotellipaketteja”, mihin ei sisälly mitään pakollista lukitussa hotellihuoneessa oleskelua Australian tai Kiinan malliin, vaan täysin normaalia lomanviettoa kaikissa hotellin tiloissa, ympäri Asunciónia ja halutessaan vaikka ympäri Paraguayta! Moni oli tainnut tarttua tarjoukseen, sillä hotellin aamupalabuffethuoneessa puhuttiin pääosin Brasilian valtakieltä portugalia. Kahden viikon ”karanteenin” päätteeksi oli sitten muka turvallista lentää Yhdysvaltoihin. Minäkin olisin voinut niin halutessani tehdä.

Aamupalabuffet oli monipuolinen, kuten se ”viiden tähden” hotellissa kuuluu ollakin. Oli paraguaylaisia erikoisuuksiakin, kuten sopa paraguaya, joka on eräänlainen maissijauhosta, maidosta, munista ja juustosta valmistettu pehmeä maissileipä. Tarinan mukaan vahingossa syntynyt, kun sopan sekaan oli lorahtanut liikaa maissijauhoa. Söin ja päätin lähteä kohti koronatestausta, sillä minulla oli aikeena katsastaa Espanjan pääkaupunki Madrid ennen Suomeen paluuta. Minulla oli vain yksi koronarokote, eikä sillä Espanjassa tehnyt mitään, varsinkin jos Paraguaysta aikoi saapua. Toisaalta en myöskään usko, että Asunciónin lentoasemalla minua olisi päästetty millekään lennolle ilman negatiivista koronatestitodistusta.

Uutta Asunciónia.

Matkalla koronatestiin kuljin värikkään Meksikon suurlähetystön ohitse.

Meyer Lab Asunciónin keskustassa tekee muun muassa koronatestejä. Testipaikka sijaitsee vastapäätä rakennusta, kuvan vasemmassa reunassa.

Olin etukäteen kysellyt hotelliltani suosituksia mahdollisista koronatestauspaikoista. Sellaisia on kaksi: Horvath Lab lentoaseman parkkipaikalla (tuloksen saa, kunhan menee tarpeeksi ennen lentoa) ja Meyer Lab Asunciónin keskustassa Cnel. Irrazábal ja Mcal. Estigarribia -katujen kulmauksessa. Kummassakin aika PCR-testiin oli varattava etukäteen ja koska Meyer Labilla se onnistui näppärästi heidän nettisivujensa kautta, valinta oli selvä. Hotellilta koronatestaukseen oli 6,6 kilometrin matka, jonka päätin kävellä, koska aikaa kerran oli. Siinähän sitä näkisi samalla kaupunkiakin. Huono puoli kävelyssä oli se, että periaatteessa minun tuli kävellä koko tuo matka maski naamalla ja minulla vuoti nenä. Olo oli muutenkin flunssainen. Tiesin kokemuksesta, että se johtui vain jännityksestä, enkä oikeasti olisi sairas. Sitä vain ylitarkkailee omaa vointiaan, kun tietää, että kohta nenään runnottaisiin kivuliaasti tikkua ja välttämättä en pääsisi maasta edes ulos, jos voittaisin PCR-lotossa!

Aikani olisi kello 10.00, mutta jo 20 minuuttia aiemmin saavuin paikalle. Meyer Lab sijaitsee keskellä keskiluokkaista naapurustoa, kivenheiton päässä Brasilian suurlähetystöstä. Kadut ovat siistit, katujen varsien autot uudehkoja, liikennettä on vähän ja se soljuu ilman kaaosta. Moottoripyöriä näkee vähemmän. Viittä vaille kymmenen astelin testauspaikalle, joka on itse asiassa ”drive thru”. Minä olin testauttamassa itseäni ilman autoa, enkä ollut ainoa. Autolliset ohjattiin parkkiin eri puolille sorakenttää ja siellä heidän tuli täyttää kyselylomake autossa istuen. Sitten lomake kerättiin pois, samoin rahat ja potilas oli näin valmis tikutukseen. Jalkaisin matkassa olevat, kuten minä, istutettiin muovituoleille samaisen sorakentän laitaan. Annoin vain passin ja ilmoittautuminen oli sillä selvä. Olinhan täyttänyt lomakkeen jo netissä ilmoittautuessani. Meyer Labin nettisivuilla oli mahdollista maksaa testi etukäteen, mutta sitä varten olisi pitänyt olla paraguaylainen pankkikortti. Olin varautunut isolla kasalla käteistä, mutta korttimaksu olisi ollut täällä paikan päälläkin mahdollista. PCR-testi maksoi 0,49 miljoonaa guarania (n. 62 euroa) ja testituloksen oli määrä tulla 24 tunnin sisällä sähköpostiini. Myöhemmin manailin sitä, että olin tullut ilmoittaneeksi oikean hotellini testilaboratoriolle. Oikeastihan ei kannattaisi kertoa oikeaa sijaintia, sillä en edes halunnut ajatella, mitä tapahtuisi positiivisen testituloksen osuessa kohdalle! Harmittelin muutenkin Meyer Labin hyvin ammattimaista otetta, sillä täältä en ikimaailmassa saisi rahalla negatiivisen papereita. Itse testi tehtiin survomalla tikku kumpaankin sieraimeen sekä myös nieluun. Tietysti odotinkin saavani vastinetta 490 000 guaranilleni. Jos Komorien koronatestaaja otti testin takki auki ja maski nenän alla, oli Paraguayn koronatestaus jälleen kuin Suomessa; avaruuspuvut, maskit ja visiirit löytyivät.

Tästä sisään Meyer Labin koronatestaukseen.

Paraguaylainen koronatestitodistus väärennöksiänne varten.

Paraguaylaisten into ottaa koronarokote on ollut laimeaa, joten ainakin Asunciónissa rokotteen hakemalla sai hakea myös yhden oluen. Jonoja ei ole päässyt muodostumaan.

Nenän vuotaminen loppui välittömästi koronatestistä päästyäni eli aivan, kuten ennustinkin. Nyt voisin lähteä kiertelemään Paraguayn pääkaupunkia. Minulla ei ollut mitään suunnitelmia, kunhan vain kuljeksisin ympäriinsä. Katujen varret Meyer Labista kohti historiallisessa keskustassa sijaitsevaa Plaza Uruguayaa ovat jälleen sellaista, millaiseksi olin Etelä-Amerikan suurkaupungit kuvitellutkin; värikkäitä, hieman rappiolla olevia taloja vierivieressä. Itse Plaza Uruguaya on suuri vehreä aukio, jonka maakunnista tullut köyhä intiaaniväestö on ottanut kodikseen. Telttoja ja pahvihökkeleitä oli hieman liikaa, että olisin viitsinyt puistossa aikaa viettää. Jostain oli saatu vettä ja intiaanilapset oli pantu pyykkäyshommiin. Osa väestä kerjäsi, mutta ei mitenkään aggressiivisesti. Jatkoin matkaani. Aukion laidalla olisi ollut vanha rautatieasema vanhoine höyryvetureineen, mutta en ole junista kiinnostunut, joten jätin paikan välistä. Enää tältä asemalta ei kuulemma ole liikennöintiä minnekään. Ajauduin vähä vähältä kohti ensimmäisenä päivänäni tutuksi tulleita kulmia.

Tällä kertaa päädyin kaupungin katedraalin luo, jonka ovi oli avoinna. Messu oli kaiketi alkamassa, sillä väkeä valui paikalle. Asunciónin vuonna 1846 valmistunut katedraali sijaitsee melko huomaamattomassa paikassa yhtä korkeiden rakennusten ympäröimänä. Katedraalin seinässä oli laatta, jossa kerrottiin paavi Johannes Paavali II:n vierailleen täällä vuonna 1988. Samalla reissullahan paavi pistäytyi tapaamassa maakuntien intiaaneja kaukana Mariscal Estigarribiassakin. Mielenkiintoisempi seikka täällä kirkon nurkilla on se, että viereiselle Plaza de la Independencialle oli muodostunut hökkelikylä! Aukio rajautuu toisessa suunnassaan Paraguayn kongressirakennukseen. Kongressin ja slummin välissä oli passissa iso joukko aseistettuja poliiseja. Plaza de la Independencia on ilmeisesti suosittu poliittisten mielenosoitusten pitopaikka ja ehkä nykyinen slummikin on mielenosoitus. Tunnetuin mielenosoitus, ”Marzo paraguayo” eli ”paraguaylainen marssi”, tapahtui maaliskuussa 1999, kun varapresidentti Luis María Argañan salamurhasta syntyneet demokratiamielenosoitukset eskaloituivat väkivaltaisiksi ja hallituksen tarkka-ampujat ampuivat kuoliaaksi seitsemän mielenosoittajaa. Satoja loukkaantui. Tapahtumat johtivat presidentti Raúl Cubas Graun eroon.

Matkalla kohti Asunciónin ydinkeskustaa.

Asunciónin katedraali.

Plaza de la Independencialle, pääkaupungin paraatipaikalle, on muodostunut hökkelikylä.

Shawarmaravintolassa Asunciónin sydämessä.

Tarkkana oltiin myös Palacio de Lópezin, maan presidentin ja hallituksen työtilojen edustalla: nurmikolle oli ajettu muutamia maastoajoneuvoja tykit valmiudessa, kuten kunnon kehitysmaassa kuuluu ollakin! Kävin ostamassa vielä yhden postikortin ja sen jälkeen nautin lounaaksi matkan ensimmäisen shawarman aidossa libanonilaisessa katuravintolassa. Libanonilaistaustaista väkeä on laajalti Afrikan lisäksi kai myös Etelä-Amerikassa. Sitten tahdoin vierailla Asunciónin kasvitieteellisessä puutarhassa ja eläintarhassa. Ne sijaitsevat isolla, usean hehtaarin alalla, muutaman kilometrin päässä keskustasta pohjoiseen. Otin taksin, jonka kuski oli puheliasta sorttia. Hänkin oli täpinöissään, kun olin valinnut matkakohteekseni nimenomaan Paraguayn kaikista Etelä-Amerikan maista. Tämä on kuulemma hyvä ja kaunis maa. Erityisen ylpeä mies oli Paraguayn suurista vesivaroista ja kyseli, onko meillä Suomessa paljon vettä. Paraguayhan on kuin Suomi: harvaanasuttuja ja syrjäisiä maita, joilla kummallakin on suuret vesivarat ja joista kumpikin on valittu maailman onnellisimmaksi. Vieläpä samoina vuosina.

Sekä eläintarha että kasvitieteellinen puutarha olivat tietenkin suljettuina, kun pääsin portille saakka. Syynä taitaa olla koronavirus, eikä ainakaan eläintarha ollut ollut avoinna pitkiin aikoihin sisäänkäynnin luona olevista risuista ja muusta puuroskasta päätellen. Se sama virus oli pannut säppiin myös maan kansallispuistot. Aitojen raoista pystyin näkemään vihreitä papukaijoja ja nanduja! Nandu on Paraguayssakin elelevä suurikokoinen lintu, joka ei osaa lentää. Harhailin tunnin verran laajalla puistoalueella, joka ympäröi eläintarhaa. Puisto oli suosittu lenkkeilymaasto, eikä lenkkeillessä nähtävästi tarvinnut käyttää maskia. Puistosta poistuttuani, kävin kaupassa ja päätin kävellä muutaman kilometrin matkan halki hieman köyhemmän asuinalueen takaisin hotellilleni. Mitä lähemmäksi Hotel Esplendoria pääsin, sitä vauraammaksi naapurusto muuttui. Liikkeet ja ravintolat muuttuivat varakkaalle väelle suunnatuiksi ja olipa joukossa Venäjän ja Perun suurlähetystötkin. Kun pääsin hotellille, sain sähköpostia Meyer Labista. Minut oli todettu negatiiviseksi ja olisin vapaa poistumaan maasta. Aikaa tuloksen saamiseen kului ainoastaan viisi tuntia ja viisi minuuttia.

Asunciónin keskustan taloja.

Paraguaynkin lajistoon kuuluva nandu Asunciónin eläintarhassa.

Hotel Esplendorin kattoterassin altaalla kelpasi lekotella ja pulikoida koronanegatiivisena sekä nauttia viimeisistä hetkistä Etelä-Amerikan sydämessä.

Näkymä kohti länttä hotellin altaalta.

Hotel Esplendorin kattoterassin uima-altaalta avautuu hieno näkymä pohjoiseen ja länteen. Uima-altaalle valui väkeä, mutta veteen ei uskaltautunut kukaan. Paitsi minä. Vesi oli suomalaisittain lämmintä. Illalla ajattelin käydä syömässä läheisessä Paseo la Galería -ostoskeskuksessa, sillä se nyt vain oli lähin ja helpoin tapa saada ruokaa. Oman hotellini ravintola vaikutti turhan hienolta. Ja niin kyllä lopulta vaikutti Paseo la Galeríankin ruokatarjonta. En minä sentään yhdeksää euroa suostuisi jostain pasta-annoksesta maksamaan! Tämä kauppakeskus on suunnattu rikkaille, eikä sen kymmenissä kaupoissa juuri ketään sitten ollutkaan. Kodinkonekauppa oli päätynyt laittamaan jääkaapin ja pesukoneen näyteikkunalleen. Ruokailun suoritin lopulta vastapäisessä Shopping del Sol -ostoskeskuksessa. Se on kaiken kansan ostosparatiisi ja siellä myös syö edullisesti.

Seuraavana aamuna nukuin pitkään, kävin aamupalalla, minkä jälkeen kirjauduin ulos Hotel Esplendorista. Lentoni Madridiin lähtisi vasta illalla, joten minulla oli aikaa tapettavaksi usean tunnin ajan. Santa María de Fessä tapaamani ranskalaiset reissaajat Mathieu ja Marion olivat tulossa aamupäivän aikana takaisin Asuncióniin ja sovimme tapaavamme Shopping del Sol -kauppakeskuksessa lounaan merkeissä. Kolmen tunnin jälkeen ranskalaiset ottivat taksin kohti majapaikkaansa ja minä kävelin hakemaan reppuni hotellilta. Otin taksin hotellin liepeillä olevalta taksitolpalta. Kuski teki parhaansa, että minulla jäisi hapan maku koko maasta. Hän ei olisi tahtonut ajaa mittari päällä, sillä Hotel Esplendorista tulevilla oli kuulemma vakiotaksa lentoasemalle. Hän oli nähnyt minun tulevan hotellin ovesta ja oli katkera, koska hotelli ei ollut tilannut taksia etukäteen hotellin eteen. En ollut edes miettinyt tällaista, sillä tolppa oli tosiaankin 50 metrin päässä hotellin ovelta. Kyllä minä sen verran jaksaisin kävelläkin, vaikka superkalliissa superrikkaiden hotellissa olinkin majoittunut. Mittari saatiin päälle, mutta ilmastointi ja radio pysyivät kiinni. Ne olisivat lisämaksullisia. Perille kuitenkin pääsin.

Asunciónin Silvio Pettirossin kansainvälinen lentoasema on varsin toimiva kokonaisuus. Varsinkin, kun lentoja oli samaan aikaan lähdössä kaksi kappaletta.

Air Europan koneeni odottamassa lähtöä.

Silvio Pettirossin kansainväliseltä lentoasemalta oli illalla lähdössä kolme lentoa: Latam Airlines São Paoloon, Air Europa Madridiin ja Eastern Airlines Miamiin. Se on vähän, kun kyseessä on kuitenkin seitsemän miljoonan asukkaan valtion päälentoasema. Turvatarkastus tahtoi takavarikoida hyttysmyrkkyni, jonka olin kuskannut tänne Suomesta saakka. Lentoaseman turvatarkastuksessa on suuri läpinäkyvä kuutio täynnä kiellettyjä esineitä ja sinne oli nyt pakko saada täytettä. Oikea ongelma tuli passintarkastuksessa, jossa selvisi, että olin saanut vain 15 päivän leiman passiini, vaikka olin esitellyt paluulentolippuni maahan saavuttaessa samaiselle rouva Olmedolle, joka leimasi passini. Jonkinlaisen käsinkirjoitetun sotkun rouva oli kieltämättä leimani viereen raapustanut. Siinä luki kuulemma ”15 dias”eli 15 päivää. Heittäydyin tyhmäksi ja vain englantia osaavaksi ja kerroin, että eikös suomalaisten kuuluisi saada 90 päivän leima. Niin kertoo internet. Koska tarkastajasetä ei oikein osannut asiaa selittää minulle englanniksi, päästi hän minut jatkamaan matkaani korea lähtöleima passissani.

Air Europan lento UX 24 lähti kello 18.40 ja 10,5 tunnin päästä laskeuduimme Madridiin. Olin nyt varustautunut omilla eväillä, sillä edelleenkin illallista lukuun ottamatta kaikki maksoi erikseen. Ja jälleen paikan vaihtaminen oli kiellettyä ”turvallisuussyistä”, vaikka vapaita penkkejä olikin!

Loppuyhteenveto 2,5 viikon matkasta Paraguayssa

Paraguay oli ensimmäinen vierailemani maa Etelä-Amerikassa, joten en osaa verrata sitä muihin maanosan valtioihin. Maa on naurettavan halpa, halvempi kuin yksikään vierailemani Afrikan valtio. Vastaavansuuntaisia hintoja löytää Euroopasta Ukrainasta ja Kosovosta. Paraguaylaiset ovat ystävällisiä, mutta ei heihin liiaksi tutustu kielitaidottomana, eikä toisaalta omalla vuokra-autolla ajellessa. Ilman koronavirusta olisinkin reissannut julkisilla. Toisaalta ilman omaa autoa on vaikea päästä pienempiin tuppukyliin ja toisaalta espanjaa tarttuu matkaan melko kiitettävästi jo 2,5 viikon matkankin aikana. Matkani ehdottomia kohokohtia olivat vierailu Chacon mennoniittasiirtokunnissa ja villien kaimaanien näkeminen siellä sekä toisaalta tohtori Mengelen piilopirtin etsintä Hohenaussa, Trinidadin jesuiittalähetysasema ja Villa Alboradan suomalaissiirtokunnan jälkien jahtaaminen. Isommista kaupungeista syrjäinen ja värikäs Concepción kauniine jokimaisemineen on ehdottomasti käymisenarvoinen. Ciudad del Esten voi jättää hyvällä omallatunnolla väliin!

Viimeinen päivä Hargeisassa ja paluu kotiin

4.–5.2.2021

Näinä aikoina matkustaessa koronavirus pulpahtaa väistämättä mieleen, vaikka Somalimaassa eletäänkin täysin vastakkaisessa todellisuudessa, kuin vaikkapa Suomessa. Mitä jos minulla olisikin koronavirus ja eilen aamulla tehdyssä koronatestissä se olisi onnistuttu löytämään. Näin jopa unta, että minut tultiin hakemaan keskellä yötä koronakaranteeniin hotellistani (vaikka testiin ilmoittautuessa ei osoitetta ollutkaan pyydetty). Edellisiltana mietin myös, etten menisi hakemaan koko testitulosta, jos aamulla minulla olisikin esimerkiksi kurkku karheana.

Herättyäni vointi oli kuitenkin hyvä, joten aamupalan jälkeen tungin maskin taskuuni ja lähdin kävellen kohti Hargeisa Group Hospitalia. Sinne oli noin kilometrin kävelymatka. Oli minulla mukana myös parisataa dollaria, joilla ajattelin lahjovani testitulosluukun virkailijan positiivisen tuloksen osuessa kohdalleni tässä testilotossa. Minähän en mihinkään karanteeniin tänne jäisi. Sairaalan portilla viritin maskin kasvoilleni ja kohta olin eilen tutuksi tulleen koronatestausmökin luona. Testituloksia antavalla luukulla ei ollut muita, joten annoin eilen saamani kuitin virkailijaneidille ja hän pläräsi pöydällä ollutta suurta testitulosnivaskaa edestakaisin. Kaikkien tulos näytti negatiivista, mutta omaani ei tuossa kasassa ollut. Virkailija ei näyttänyt huolestuneelta läppäriä näppäillessään, joten uskoin minunkin saaneen negatiivisen paperit. Ja niinpä muutaman sekunnin kuluttua tulostimesta putkahti esiin omat negatiivisen paperini. Olin hetkessä erittäin hyvällä tuulella.

Hargeisan pääkadun liikennettä aamukymmeneltä.

Näkymä 50 metrin päässä pääkadulta on tällainen.

Kävelin takaisin kohti hotelliani ja annoin hyväntuulenpuuskassani jopa kymppitonnin (n. 1 euro) hotellini nurkalla istuneelle kerjäläisnaiselle, vaikkei hän sitä edes pyytänyt. Puoliunessa kun nuokkui. Pian olin taas kaupungilla, sillä lentoni Addis Abebaan lähtisi vasta iltapäivällä. Minulla olisi vielä muutama tunti aikaa tutkia Hargeisaa ja kuluttaa loput Somalimaan šillinkini. Kävelin kohti keskustan kaaosta ja annoin matkalla syyrialaiselle vaaleaihoiselle vanhalle naiselle 15 000 šillinkiä (n. 1,5 euroa). Hän kiitteli vuolaasti arabiaksi. Hänen ei kuuluisi olla enää näin vanhalla iällä kerjäämässä afrikkalaisen kaupungin kaduilla, vaan viettämässä mukavia eläkepäiviä kotonaan Syyriassa. Mutta onko tänne paenneella ja kerjuulle päätyneellä syyrialaisvanhuksella ikinä mahdollisuutta palata takaisin kotiin, sillä täytyyhän Somalimaa-vaihtoehdon ensinnäkin olla melkoinen budjettivaihtoehto paeta sotaa. Tännehän saa vain tulla, eikä tarvitse syytää tuhansia dollareita salakuljettajien taskuihin. Viimeiset rahat lentolippuun ja menoksi.

Kiertelin ympäriinsä Hargeisan keskustan katuja. Ystävälliset somalimaalaiset olivat kättelemässä minne eksyinkin ja muutenkin täällä suhtaudutaan valkonaamaan äärimmäisen hillitysti, eikä yksikään huutele Länsi-Afrikan tapaan ”valkoinen, valkoinen”. Eivät edes lapset! Telesomin rakennuksen nurkalla sain vastata uteliaisiin kyselyihin, että mitä ajattelen Somalimaasta. Varmaan sadannen kerran. Paikalla hengailleet miehet tiesivät Suomen ja tiesivät meillä asuvan paljon somaleja. Lupasin pitää Suomessa yllä heidän toivettaan eli kansainvälisen tunnustuksen tarvetta.

Yksi miehistä oli sanomalehdenmyyjä, mutta koska englanninkielistä lehteä ei ollut tänään ilmestynyt, ostin luonnollisesti somalinkielisen ja mustavalkoisen Geeska Afrikan (suom. Afrikan sarvi). Se maksoi 3 000 šillinkiä (n. 0,3 euroa), eli tonnin enemmän kuin englanninkielinen sanomalehti pari päivää aiemmin. Geeska Afrikan ostaminen sai tietenkin aikaan sen, että miehet halusivat tietää puhuinko somalia. Enhän minä puhu, mutta muutamia sanoja tällä matkalla oli sentään jäänyt päähän. Vesi on biyo, kiitos on mahadsanid, okei on haye ja kyllä on haa. En minä Geeska Afrikasta mitään ymmärtänyt, mutta työpaikka- ja tarjouskilpailuilmoitukset olivat englanniksi. International NGO Safety Organization (INSO) hakee Somalimaa-tiimiinsä Training Officeria ja Training Assistantia. Oxfam puolestaan pyytää tarjouksia hyvämaineisilta yrityksiltä Somalimaan kaivojen muuttamiseksi toimimaan aurinkovoimalla ja Taiwan Technical Mission pyytää tarjousta hyvinvarustellusta viisipaikkaisesta nelivetokatumaasturista (SUV), jonka on oltava esimerkiksi automaattivaihteinen, bensakäyttöinen, ilmastoitu ja mittarissa tulee olla nolla kilometriä. Vain eurooppalaiset ja japanilaiset autot kelpaavat. Tarjous pyydetään toimittamaan suljetussa kirjekuoressa, jossa lukee selvästi ”luottamuksellinen”. Myös Danish Refugee Council haluaa tarjouksia jostain, mutta en oikein ymmärrä, että mistä.

Hargeisan pääkadulle johtava sivukatu.

Eräässä kaupassa kyselin myynnissä olevia somalimaalaisia tuotteita. Somaliland Beverage Industries valmistaa Coca-Colan ohella Hargeisassa myös mehuja! Hinta 2 000 šillinkiä (n. 0,2 euroa) kappaleelta.

Hargeisan basaarin myyntiartikkeleita.

Kävelin päämäärättömästi kaupungin kaduilla, ostin somalialaisen banaanin ja lopulta päädyin basaariin. Olin vieraillut täällä jo ensimmäisenä päivänäni, mutta nyt sukelsin sisään yksinäni ja kaikessa rauhassa. Kauppiaita on kymmenittäin, ellei sadoittainkin, ja jokainen jonka puodin ohi kuljin, otti kontaktia. Kaikki houkuttelivat peremmälle kauppaansa tai ainakin kyselivät kuulumisia. Olisin voinut ostaa somalimiesten käyttämän ”hameen”, jota paikalliset käyttävät koto-oloissa tai vaikkapa khatia pureskellessaan muiden miesten kanssa. Minäkin voisin kuulemma sellaista sitten Suomessa kotona televisiota katsellessani käyttää. Totesin mielessäni, että ehkä pukeudun mieluummin housuihin. Ratkaisu olisi voinut olla erilainen, jos asuisin lämpimässä maassa tai jos tämä kankaanpalanen olisi edes ollut Somalimaassa valmistettu, mutta se oli Made in Indonesia. Eräältä vaatekauppiaalta kyselin, josko heillä olisi jonkinlaisia paitoja, joissa lukisi ”Somaliland”. Sellaisia löytyi pitkän etsinnän jälkeen jostain, mutta laatu oli erittäin heikko. Eivät paidat olisi konepesua kestäneet missään tapauksessa. Ne olivat Made in India. Kuljeksin basaarissa vielä tovin, kunnes päätin palata takaisin hotellilleni.

Kävin suihkussa, luovutin huoneeni ja istahdin hotellin ravintolaan. On järkevää syödä ennen pitkää lentorupeamaa, sillä seuraavan lämpimän ateriani saisin vasta joskus puolenyön aikoihin Frankfurtiin suuntaavassa lentokoneessa. Tilasin kanaa ja riisiä sekä appelsiinimehun ja vesipullon. Koko komeus kustansi 76 000 šillinkiä (n. 7,6 euroa) ja maksoin käteisellä. Sain latoa seteleitä aikamoisen kasan, sillä suurin setelihän oli edelleen 5 000 šillinkiä.

76 000 šillingin edestä ruokaa ja juomaa Sugaal Hotellin ravintolassa.

Harvassa Afrikan maassa saa tällaista kuittia, mutta Somalimaa onkin muutaman askeleen kehityksessä edellä.

Ensimmäisenä päivänäni lentovarauksen ongelmien kanssa ihan Ethiopian Airlinesin toimistolla vierailleena, tiesin Addis Abeban -lentoni lähtöselvityksen alkavan jo kello 14.30, vaikka lennon lähtöaika olisi vasta kello 17.40. Sugaal Hotellin vastaanottovirkailija tilasi minulle taksin, joka tuli kymmenessä minuutissa ja oli kuin mikä tahansa Somalimaan kymmenistätuhansista samanlaisista harmaista Toyota Vitz -pikkuautoista. Mitään taksiin viittaavaa tämän miehen autossa ei ollut. Oppaani Guled oli kertonut taksimatkan maksavan kymmenen dollaria ja sellaisen diilin tein kuskini kanssa. Pelkääjän paikan jalkatila oli täynnä erilaista roinaa, kuten teepannu. Lisäksi kuljettaja kaahasi kuin kaistapää ja kirosi muut tielläliikkujat. Opin idioottia tarkoittavan somalin kielen sanan, mutta olen sen jo unohtanut. Tietenkin kuskini ajoi tismalleen samaan tyyliin kuin kiroamansa kanssa-autoilijat. Minä nautin jokaisesta metristä, sillä tiesin ikävöiväni tällaista liikennekäyttäytymistä Suomessa! Suomessakin pitäisi olla yhtä luova ja jännittävä ajokulttuuri! Perillä annoin puolet pyydetystä summasta Somalimaan šillinkeinä ja puolet dollareina. Tämä kävi oikein mainiosti, eikä kuljettaja ryhtynyt ruinaamaan ylimääräistä. Hän oli tyytyväinen ja toivotti hyvää matkaa. Yhden dollarin mies joutuisi saamastaan summasta maksamaan lentoaseman sisäänkäynnillä, sillä ei lentoasemalle sentään ilmaiseksi ajella!

Olin paikalla melkein tismalleen silloin, kun Ethiopian Airlinesin lähtöselvityksen oli tarkoitus alkaa. Luulin, että olisin ollut ensimmäinen paikalle saapunut, mutta paikalla oli jo useita muitakin matkustajia. Joidenkin diasporassa ympäri maailmaa asustavien somalimaalaisten loma oli loppumassa ja oli aika palata takaisin uuteen kotimaahan. Egalin kansainvälisellä lentoasemalla turvallisuus otetaan hyvin tarkasti, sillä ensimmäinen, hyvin pintapuolinen, turvatarkastus oli ulkoilmassa terminaalin ulkopuolella. Se ei nähtävästi koskenut minua, koska minut viitottiin vain eteenpäin. Sen sijaan se koski ainakin osaa somaleista. Seuraavaksi pääsin sisään terminaaliin, jossa passini ja lentovaraukseni tahdottiin nähdä. Maskittomia myös ohjeistettiin pukemaan maski kasvoille, mutta kulman takana olleessa seuraavassa turvatarkastuksessa ehkä puolella turvatarkastajista oli maski.

Hargeisan lentoaseman lähtöselvitysalue.

Näin olin selvittänyt tieni lähtöselvityshalliin, jossa Addis Abebaan lähtijöitä selvitettiin kolmella tiskillä. Maahan saapuessani olin havainnut, ettei Hargeisan lentoasemalla ole matkatavarahihnoja. Hihnoja ei ollut myöskään lähtöselvityshallissa eli kaikki laukut lähtivät ihmisvoimin eteenpäin. Eikä kentällä ollut myöskään digitaalisia vaakoja laukkujen punnitusta varten, vaan muinaiset brittiaikaiset mekaaniset vaa’at. Lähtöselvityshalli muistutti siis kovin São Tomén kansainvälistä lentoasemaa, mutta Hargeisassa sentään boarding passit tehtiin koneellisesti! Sain boarding passit vain Frankfurtiin saakka, enkä pyynnöstäni perille Helsinkiin saakka. Tämä siitäkin huolimatta, että varaukseni (Hargeisa–Addis Abeba–Frankfurt–Helsinki) oli samalla lipulla. Hargeisan lähtöselvittelijä ei kuulemma voinut tehdä minulle lähtöselvitystä, sillä Frankfurt–Helsinki olisi eri lentoyhtiöllä eli Lufthansalla. Ajattelin saavani lipun Addis Abeban transfer centrestä. Kuten todettua, Somalimaasta poistumiseen ei teoriassa tarvita negatiivista koronatestitodistusta, eikä mikään maa tai lentoyhtiö matkallani Suomeen vaadi todistuksia. Siitä huolimatta Hargeisan lähtöselvitysvirkailijatar tivasi todistusta eli aivan kuin arvelinkin. Koska olin saanut boarding passin vain Frankfurtiin saakka, tarvitsisin siis myös testitodistuksen. ”You need it in Frankfurt”, kertoi virkailija tiskin takana. Voi huokaus, onneksi minulla oli kyseinen paperi. Esitin toki vastalauseeni asiasta ja alleviivasin vain vaihtavani konetta Frankfurtissa. Virkailija otti matkustajien negatiivisista todistuksista kuvan puhelimellaan ja lähetti ne johonkin Whatsapp-ryhmään. Viereisellä tiskillä Osloon matkustamassa olleet somalimiehet joutuivat allekirjoittamaan jonkin Norjan vaatiman paperin. Olisikohan koskenut jotain karanteeniasioita. Mainitsemisen arvoista on ehkä sekin, että ehkä joka kymmenes lähtöselvityshallin matkustajista naamioitui maskin taakse.

Seuraavaksi menin passintarkastukseen, jossa ei ollut jonoa. Olin vuorossa seuraavana, kunnes taakseni ilmestyneet somalinaiset tahtoivat etuilla minua. Käytävän päässä olleessa toimistossa istunut suuri pamppu huomasi asian ja ärähti naisille. Passintarkastajia oli samassa kopissa kaksin kappalein. Saatuaan selville minun olevan turisti, kyselivät he kilvan mielipiteitään heidän maastaan. Olivat tyytyväisiä vastauksiini ja vielä tyytyväisempiä somalinkielentaitooni. Minun tulisi kuulemma tulla käymään uudelleenkin. Näillä miehillä ei ollut maskeja ja lähtevien odotushalliin päästyäni maskeja ei ollut enää kenelläkään. Matkustajat, minä mukaan lukien, laskivat maskin leuan alle. Henkilökunnalla niitä ei ollut alkujaankaan. Suurin yllätys oli kuitenkin ehkä se, että odotustilassa oli matkamuistomyymälä! Lander Apparel myy upeita ja erittäin laadukkaita Somalimaa-aiheisia julisteita, t-paitoja, kirjoja, magneetteja, mukeja ja jopa postikortteja. Hinnat ovat eurooppalaisen lentoaseman hintoja, mutta nähtävästi tässäkin maassa mahdollisten matkamuistojen hankkiminen on parasta jättää lentoasemalle. Ostin kaksi magneettia ja t-paitaa. Hinta oli 44 dollaria (n. 37 euroa). Postikorttien myynti on vähän hassua, koska maassa ei ole postilaitosta, eikä siis myöskään postimerkkejä.

Hieman ennen lennon lähtöä kaikkien tuli siirtyä odotushallin yläkertaan, jossa seurasi viimeinen, käsipelillä tehty, turvatarkastus. Pian sen jälkeen alkoi koneeseennousu ja boarding passin ja passin tarkastuksen ohessa myös koronatesti tahdottiin jälleen nähdä (”Your PCR, sir!”). Ethiopian Airlinesin lento ET 375 operoitiin Boeing 737-700 -koneella, joka tuli jälleen viimeistä paikkaa myöten täyteen. Tämä oli kaiken lisäksi jo päivän toinen lento Addis Abebaan. Somalien lentomatkustaminen on huvittavaa katseltavaa, sillä täydessä koneessa kaikki tuntuivat istuvan sattumanvaraisilla paikoilla, matkalaukkuja kuskattiin ympäri matkustamoa ja maskit olivat jälleen valahtaneet leuan alle. Etiopialaiset lentoemot olivat hämmentävän kärsivällisiä ja jaksoivat paimentaa matkustajia. Vieressäni istui nepalilainen mies, joka katseli Bollywood-elokuvaa jo ennen lentoonlähtöä.

Lennolla Hargeisasta Addis Abebaan tarjottiin kanasämpylä ja juomia. Viiniäkin olisi taas saanut.

Addis Abeban lentoasemalla on vilskettä.

Lento kesti tunnin ja 20 minuuttia ja laskeuduimme ajallaan Addis Abebaan. Kentällä kukaan ei tahtonut missään vaiheessa nähdä negatiivista koronatestitodistustani. Addis Abeban lentoasemalla oli vesikatko, eikä edes vessanpönttöjen vetäminen onnistunut. Putki oli hajonnut ja lattia lainehti paikoin. Asiaan suhtauduttiin afrikkalaisen rennosti, sillä tuosta pienestä lainehtivasta järvestä ei varoitettu mitenkään siihen liukastuvia matkustajia. Lähtevien lentojen näyttö kertoi lentoja olevan runsaasti ympäri maailmaa ja vain lento Dubliniin oli peruttu. Ja toisin kuin vielä vuonna 2018, nyt paikkakuntia ei enää ilmoitettu erikseen kiinaksi!

Kentällä parveili kymmenittäin hyvin ruskettuneita länsimaalaisia turisteja shortseissaan. Brititkin saivat vielä näin helmikuun alussa ulkomaanmatkustaa. Tämä matka antoi itselleni huimasti uutta näkökulmaa länsimaita koettelevaan koronavirusepidemiaan: kaikki länsimaalaiset eivät suinkaan enää pelkää saati maskita itseään kodin nurkkaan, vaan matkustavat jälleen. Ja olihan minutkin Somalimaan matkailuministeriön taholta tervetulleeksi toivotettu oikein kättelyn kera. Tällä lyhyellä matkalla oli tullut erittäin selväksi, että lähden uudelleen kesällä ulkomaille, mutta tuskin mihinkään lähikohteeseen, sillä Euroopassa ei osata tehdä pitkäkestoisia päätöksiä esimerkiksi rajoista ja muista rajoituksista, vaan panikoidaan, jos naapurimaakin panikoi. Sen sijaan Afrikassa kerran avattua rajaa ei useimmiten ole enää uudelleen suljettu. Tässä maanosassa on merkittävämpiäkin ongelmia. Koronarokotetta en usko Suomesta lähiaikoina saavani, mutta jospa jossain mielenkiintoisessa maassa hoksattaisiin tarjota sitä myös matkailijoille. Voisin kiinnostua rokoteturismista ja kantaa rahani tällaiseen kohteeseen. Aivan sama onko rokotteeni kuubalainen tai vaikka valkovenäläinen, kunhan sillä elämä (ja matkailu) jatkuisi taas normaalina. Joka tapauksessa minua hieman harmitti jo Addis Abeban lentoasemalla istuskellessani, että pian suomalainen koronahysteria iskisi jälleen täysillä vasten kasvoja.

Ethiopian Airlinesin lento ET 706 Frankfurtiin lähti kello 23.50 ja oli huomattavasti täydempi kuin menolentoni vajaata viikkoa aiemmin. Silti sain koko rivin itselleni ja pystyin nukkumaan rauhassa. Frankfurtissakaan ei oltu kiinnostuneita koronatestini tuloksista ja näin sen kuului mennäkin. Lufthansan lento Helsinkiin oli lähes täynnä. Ehkä siksi, että koneeseen pääsee ilman todistuksia. Mielenkiintoista onkin, että Finnairilla on näinä aikoina varaa valikoida matkustajia vaatimalla testituloksia ja samaan aikaan päästää koneeseen vaihtomatkustajat ilman todisteita negatiivisuudesta!

Kakía Langádan rotkolaakson ja Mitátan kylän kautta kotimatkalle

3.-4.7.2020

Viimeinen kokonainen päivä Kreikassa alkoi tällä kertaa ihan hotelliaamupalalla, ensimmäisellä sellaisella tällä matkalla. Hotel Akrotirin ainoina asukkaina olimme nyt ainoina asiakkaina hotellin upealla terassilla nauttimassa Platiá Ámmoksen helteisestä aamusta ja upeista näkymistä aina Peloponnesokselle saakka. Aamupalan jälkeen nappasimme hotellilta vieraille tarkoitetun aurinkovarjon ja heitimme sen vuokra-auton peräkonttiin. Tänään olisi rantapäivä. Ensiksi tosin ajattelimme katsastaa Agía Pelagían, Kytheran saaren toiseksi tärkeimmän ”turistirysän”. Tärkein sellainen oli ollut unelias Kapsáli saaren etelärannikolla. Platiá Ámmoksesta on aluksi ajettava Karaváksen kylään, mistä lähtee hyväkuntoinen, paikoin serpentiininä kulkeva tie alas Agía Pelagíaan, niin ikään Kytheran koillisrannikolle.

Agía Pelagían rantakadulla on heinäkuussa 2020 tunkua.

Agía Pelagían rannalla on liki mahdotonta säilyttää turvavälit muihin koronaisiin auringonpalvojiin.

Agía Pelagía on reilun 400 asukkaan kylä ja elää pääosin matkailusta. Paitsi, että nyt kesällä 2020 matkailu ei kyllä elättänyt yhtään ketään. Turisteja ei vain ollut, vaan kylän hieno hiekkaranta aurinkovarjoineen ja -tuoleineen oli typötyhjä. Hiljaiselta näytti myös hotellien ja muiden majoituspaikkojen pihamailla. Pääosin tyhjillään olivat lisäksi ne muutamat kahvilat ja ravintolat, joita Agía Pelagían rantakadulla oli. Kylän ainoassa matkamuistomyymälässä oli pari muutakin asiakasta, muttei kuitenkaan ulkomaalaisia. Olisin halunnut ostaa avaimenperän oman autoni avaimiin, mutta täältä ei sellaista löytynyt. Ajattelimme ajella myöhemmin huviksemme vielä kerran etelärannikon Chóraan. Siellä tarjonta olisi parempi. Agía Pelagían rantakatu oli nopeasti katseltu. Otimme seuraavaksi suunnan kohti Kakía Langádan rantaa, jonka olin nähnyt eräässä Youtube-videossa aiemmin. Ranta on hieman syrjäisempi, eikä perille saakka johda edes päällystetty tie. Lopulta päätin jättää auton Langáda-rannan parkkipaikalle, joka on pitkähkö ranta juuri ennen Kakía Langádaa. Langádan rannalla oli jopa kaksi ihmistä ja rantabaari, joka ei kyllä tietenkään ollut avoinna.

Langádalta oli muutaman sadan metrin kävely omalle syrjäiselle rannallemme, jonka ainutlaatuiseksi tekee sen sijainti ja maisemat! Ranta nimittäin sijaitsee muutaman kilometrin pituisen Kakía Langádan rotkon suulla, jylhien vuorten reunustaessa pienellä kannaksella sijaitsevaa pikkukivirantaa. Kannaksen toisella puolella on Välimeri, toisella melko matala sadan metrin pituinen laguuni. Aina Trifilliánikan kylään saakka jatkuva Kakía Langádan rotko on paikka, josta osmanikaappari Hayreddin Barbarossa tunkeutui Kytheralle vuonna 1537 ja valloitti koko saaren. Itse en olisi kyllä pystynyt laguunia pidemmälle rotkoa etenemään, mutta ehkäpä osmaneilla oli varusteet kunnossa, eivätkä olleet matkassa pelkillä rantasandaaleilla. Joka tapauksessa nyt pikkuisella rannallamme ei ollut osmaneja, ei muita turisteja, eikä sitä myöten koronavirustakaan. Rotkolaakson rinteillä kiipeilleiden villivuohien ääntely rannan rauhaa tosin ”rikkoi”. Parin tunnin pulikoinnin jälkeen totesimme auringonoton riittävän ja päätimme lähteä käymään Chórassa. Koko aikana Kakía Langádan rannalle ei ilmestynyt muita.

Tämä tie johtaa Kakía Langádan rannalle ja rotkon suulle.

Kannaksella olevan rannan takana on laguuni.

Kakía Langádan pikkukiviranta.

Kävimme Chórassa, jossa mukaan tarttui hieno saarella valmistettu avaimenperä (nytpä olisi muisto tältä saarelta), paikallista oreganoa ja 80 millilitran pullo Kytheran omaa fatourádaa, kanelilla ja neilikalla maustettua tsipouro-viinaa. Sellaisen saisi viedä käsimatkatavaroissa kotiin. Paluumatkalla takaisin kohti pohjoisen Platiá Ámmosta ja hotelliamme, pysähdyimme tankkaamassa Potamóksessa, jossa sijaitsee kaksi saaren neljästä huoltoasemasta. Litra ysivitosta maksoi 1,659 euroa. Auton tankkauksen jälkeen päätimme tankata myös itsemme. Auto eilen tutuksi tulleelle parkkipaikalle ja istahdus johonkin keskusaukion ravintoloista. Päädyimme mussakaan ja kreikkalaiseen salaattiin. Ruokaa odottaessamme päätin sitten tehdän lähtöselvityksen seuraavan päivän lennolle Ateenasta Kööpenhaminan ja Tukholman kautta Helsinkiin. Alun perin meidän piti matkustaa Lufthansalla Münchenin kautta Helsinkiin ja jopa järkevillä matka-ajoilla. Lufthansa perui paluun ja me saimme vaihdettua lipun SAS:n lennolle Ateenasta Tukholman kautta Helsinkiin. Tämäkin kuitenkin peruttiin ja lopulta meillä oli monimutkainen pohjoismaisten pääkaupunkien kiertue lipullamme. Paitsi, että SAS:n asiakaspalvelija oli mokannut oikein kunnolla ja nyt lähtöselvitystä tehdessäni varaus oli enää olemassa vain yhdelle hengelle! Onneksi huomasin asian hieman ennen SAS:n asiakaspalvelun sulkeutumista tälle päivälle ja soitto Tanskaan ratkaisi asian. SAS:lla en lentäisi ihan vähään aikaan, sen verran karmivan kokemuksen firmasta sain.

Ajoimme illaksi takaisin Platía Ámmokseen, jossa oli vielä lähdettävä kerran uimaan. Seuraavasta kerrasta lämpimissä vesissä ei olisi tietoa, eikä kyllä lämpimistä illoistakaan. Kreikkaa tulisi ikävä viimeistään syksyllä.

Maisemaa Karaváksen ja Platiá Ámmoksen kylien välillä.

Näkymä korkealla sijaitsevasta Mitátan kylästä kohti etelää. Pikkuinen Viarádikan kylä sijaitsee kuvassa oikealla keskellä.

Viimeisen päivän aamuna söimme matkan varrella kerääntyneen ruoan ja kävimme palauttamassa avaimen Hotel Akrotirin vastaanottoon. Edelleen olimme ainoita vieraita. Lento takaisin Ateenaan lähtisi vasta iltapäivällä, mutta sitä ennen ajattelimme vierailla Karaváksen kylän liepeillä sijaitsevilla Amir Alin lähteillä, jonne on kyllä opasteet. Niistä huolimatta emme löytäneet paikkaa ja tiet kävivät lopulta aivan liian ahtaiksi Citroen Cactuksellemme. Jätimme paikan näkemättä ja ajelimme lopulta Aroniádikan kylään. Ajattelimme syödä lounaan vielä ennen lentoa, vaikkei nälkä oikeastaan ollutkaan. Lounaan jälkeenkin oli aikaa jäljellä, joten keksin lähteä käymään Mitátan pikkukylässä. Mitátalla on traaginen lähihistoria, johon sisältyy useampia voimakkaita maanjäristyksiä. Viimeisimpänä maa järisi vuonna 2006 jopa 6,9 momenttimagnitudin voimalla tuhoten kylän rakennuksia ja tekemällä muun muassa kirkosta liian vaarallisen käyttää. Kovia kokenut kirkko kuitenkin seisoo edelleen upealla paikalla kylän keskusaukiolla, suuren Tsákona-laakson rinteellä. Seuraava kunnon järistys varmasti saa rakennuksen romahtamaan.

Mitátan keskusaukiolla seisoo käyttökiellossa oleva vanha kirkko sekä oikealla korjattu kahvila-ravintola.

Vuoden 2006 maanjäristyksen jälkiä Mitátan kirkossa.

Palautimme vuokra-Citroenimme kahden jälkeen Kytheran lentoasemalle. Viikon aikana olimme ajelleet ympäri Kytheraa ja Antikytheraa yhteensä 298 kilometrin verran. Lentoasemalla oli maskipakko, joten istuskelimme ulkona. Ulkona oli lisäksi viileämpää kuin ilmastoimattomassa terminaalissa. SkyExpressin lentomme GQ 441 takaisin Ateenaan olisi pitänyt lähteä kello 16.10, mutta se lähti hieman aikataulusta jäljessä. Se ei haitannut, koska joutuisimme odottelemaan Ateenan lentoasemalla seuraavaa lentoa ihan riittämiin. Menolennolla koneessa oli ollut yksi lentoemäntä ja 11 matkustajaa me mukaan lukien. Nyt lennolla Ateenaan lentoemoja oli kaksi ja matkustajia yhdeksän.

Kytheran Aléxandros Aristotélous Onásiksen lentoasema on koronakesänä hiljainen ilmestys.

Lentoasemalta voi ostaa viimeiset matkamuistot.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meillä piti olla Ateenaan palattuamme vielä yli puoli vuorokautta aikaa tutkia tätä pääkaupunkia, mutta kiitos Lufthansan lentojen peruutusten, emme enää ehtineet kaupungille. SAS:n lennolla Ateenasta Kööpenhaminaan oli 13 matkustajaa ja koneena oli 180-paikkainen Airbus A320. Aiemmilla kerroilla Kööpenhaminassa konetta vaihtaessani olin saanut hyvin positiivisen kuvan tästä kentästä, mutta nyt vastaanotto oli kolkko. Tanska taitaa olla kuin Suomi eli ulkomaalaisten tulisi pysyä mahdollisimman kaukana. Passintarkastuksessa tivattiinkin sitten tylysti mitä aion tehdä Tanskassa, johon vastasin tylysti ”nothing”. Seuraava vastoinkäyminen tuli, kun lentoaseman lähtöselvitysautomaatit eivät toimineet, eikä Pohjoismaiden suurimman lentoaseman transfer centressä ollut puoliltaöin henkilökuntaa, eikä missään edes aukioloajoista kertovaa kylttiä. Sen sijaan siellä ja kaikkialla lentoasemalla oli valtavan törkyistä. Koko lentoasemalla viettämämme yön aikana en nähnyt ainuttakaan siivoojaa, mutta ehkäpä koronavirus ei ole tanskalaisten mielestä mikään syy siivoukselle. Sen sijaan lentoaseman henkilökunnalla riitti kyllä pitkin yötä intoa potkia hereille penkeillä nukkuvia jatkolentoa odottavia matkustajia ja vaatia laittamaan maski kunnolla kasvoille. Ja minä kun vielä toukokuussa suunnittelin lähteväni kesälomalla Tanskaan. Onneksi en lähtenyt!

Lopulta lähtöselvitys Tukholman-lennolle ja edelleen Helsinkiin onnistui ihan lähtöportilla, sillä transfer centreen ei ollut ilmestynyt aamuseitsemään mennessä työntekijöitä. Arlandan lentoasemalla tunnelma oli mukavan vapautunut, kun maskeja ei yhtäkkiä ollut kenelläkään. Helsinkiin saavuimme iltakuuden aikoihin.

Päivä Ammanin vilskeessä

3.-4.1.2019

Kylmä on Ammanissakin aamuisin näin talviaikaan. Tai ainakin viileä. Viileää oli myös Sun Rise Hotelin yhteistilassa, jossa aamupala tarjoiltiin. Ikkunat olivat auki vilkasliikenteiselle kadulle, mutta vahvemmin sisällä tunsi olevansa luonnossa: yhteistiloissa on kymmenittäin pikkulintuja pikkuisissa häkeissään. Kaikki sirkuttivat yhteen ääneen, mikä jo hieman otti korviinkin! Lintuharrastus taisi olla hotellia ylläpitävän Jaberin perheen rakas harrastus, mutta linnut eivät välttämättä nauttineet olostaan päällekkäin kaapin syvennyksessä ja jatkuvassa tupakansavussa.

Söimme huoneen hintaan kuuluneen aamupalan ja lähdimme ulos. Kevyttoppatakki oli oikein pätevä vaatetus tälle päivälle, minkä lisäksi päässä olisi saanut olla pipo ja käsissä hanskat. Tuuli oli sen verran tuima ja viileä. Kesällä Ammanissa varmasti paistuu elävältä, mutta nyt lämpöä toivoi olevan edes hieman. Aurinko kyllä paistoi. Lähdimme suunnistamaan kohti Ammanin keskustaa ja sen muutamia turistinähtävyyksiä. Ei niitä täällä liiaksi asti sentään ole, vaikka puhutaankin eräästä maailman vanhimmasta jatkuvasti asutetusta kaupungista. Pääosin kaupunki tosin on kasvanut nykyisiin mittoihinsa vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, sillä vielä 1900-luvun alussa väkeä oli mitättömät parisen tuhatta. Nyt populaatio on kasvanut neljään miljoonaan. Siinäkin vielä yksi syy, miksei Ammaniin kannata tulla omalla autolla!

Naapurimaahan Saudi-Arabiaan suuntaaviin linja-autoihin lippuja myyvän toimiston julkisivua Abdalin bussiasemalla.

Amman on rakennettu kukkuloille.

Aluksi ohitimme lukuisat Abdalin bussiaseman lipunmyyntiputiikit. Täältä voisi hypätä Saudi-Arabiaan matkaavaan linja-autoon, joita odotteli kadun varressa pitkä rivi. Ja matkalaisiakin tuntui riittävän. Samoin Syyriaan olisi päässyt, sillä rajat ovat auki ja sisällissota sen verran hyvällä mallilla, että maahan voi taas matkustaa. Turistitkin jo palailevat, mutta itse taidan vielä hieman odottaa.

Amman on rakennettu kukkuloille, kuten niin moni kaupunki maailmassa. Tässä kaupungissa pääsee halutessaan ramppaamaan ylös ja alas. Mekin nyt nousimme ylös sadan metrin verran. Portailla vastaan tulleet ihmiset olivat aidosti yllättyneitä nähtyään turisteja heidän kotinurkillaan. Heidän hymynsä levisi entisestäänkin, kun tervehdin heitä arabiaksi. Vaikka Jordaniassa käykin turisteja, eivät he monestikaan eksy pääkaupunkiin saakka. Oleilevat Akaban rannoilla ja käyvät korkeintaan Petrassa päiväseltään. Sen vuoksi Ammanissa matkailija saa monesti erittäin lämpimän vastaanoton. Jopa autokorjaamojen ovilta huudellaan ”welcome”, tervetuloa! Vastaavaa ystävällisyyttä ilman mitään taka-ajatuksia olen kohdannut vain Mauritaniassa vuonna 2014.

Umaijadien palatsi Ammanin sitadellin huipulla.

Herkuleen temppelin rauniot sitadellin laella.

Saavuimme pian Ammanin sitadellin juurelle, jonne sisäänpääsyä piti hieman pohtia. Lopulta aikamme linnoituksen muureja kierrettyämme osuimme portille johtavalle tielle. Sitadellin alueelle pääsi Jordan Passillamme ilmaiseksi. Muut maksavat sisäänpääsystä kaksi dinaaria (n. 2,5 euroa). Oppaat tarjoavat täällä muuta maata hanakammin palveluksiaan, mutta luopuivat kuitenkin lopulta yrityksistään. Lähdimme kiertämään tätä Ammanin korkeimmalle kohdalle, Jebel al Qala’alle, muodostunutta linnoitusta, jota kiertää 1,7 kilometrin pituinen kivimuuri. Alun perin kukkula on ollut asuttu jo pronssikaudella, minkä jälkeen kaiken maailman kansat assyrialaisista, babylonialaisista, kreikkalaisista ja roomalaisista lähtien ovat touhuilleet alueella. Kreikkalaiset ja roomalaiset muuten käyttivät Ammanista nimitystä Philadelphia!

Ensimmäisenä kävelimme umaijadien rakentamalle palatsille, joka on yksi sitadellin kohokohdista. Mielestäni suurempi kohokohta on kuitenkin roomalaiskaudelta peräisin olevan Herkuleen temppelin rauniot, jossa edelleen seisoo muutama pylväs kohti Jordanian taivasta. Herkuleen temppelin luota avautuu myös mainio näkymä alas Ammanin ydinkeskustaan, jota hallitsee samalta aikakaudelta peräisin oleva roomalainen amfiteatteri. Sitadellin alueella toimii lisäksi Jordanian arkeologinen museo, jonne ei tarvitse ostaa erillistä lippua. Museo on pieni, mutta esittelee kattavasti maan arkeologista perintöä paikallisista sarkofageista, Zeuksen päistä ja Azraqista löydetyistä puhvelin hampaista lähtien.

Näkymä Ammanin roomalaiselle teatterille ja ydinkeskustaan sitadellilta.

Vaaleanruskea on Ammanin väri.

Seuraavana lähdimme laskeutumaan alas sitadellilta. Taksit tarjosivat hyvin aktiivisesti kyytejään, mutta päätimme matkustaa jalan. Roomalaiselle teatterille ei tosin niin vain laskeuduttukaan, sillä sen saavuttaakseen tuli kiertää puolet tuosta linnoituskukkulasta. Näin jälkeenpäin selvitin, että lyhyempikin reitti kyllä löytyy! Matkalla osuimme vahvasti miehitetylle portille, jonka takana avautui metsäinen kukkula. Kukkulalla sijaitsee Raghadanin palatsi, jota Jordanian kuningas käyttää edustustehtävissään, kuten valtiovieraiden vastaanottamisessa. Meillä ei tietenkään ollut sinne mitään asiaa. Enkä usko, että portille parahiksi hajonneen taksinkaan kuskia kovin ilolla tervehdittiin. Sotilaat olivat paikalla asiaa selvittämässä.

Roomalainen teatteri niin ikään kuuluu Jordanian turistinähtävyyksiin, joihin Jordan Passilla pääsee ilmaiseksi. Muuten sisäänpääsystä joutuu pulittamaan tännekin sen pari dinaaria. Samalla lipulla pääsee sitten myös samassa yhteydessä oleviin kansanperinnettä esitteleviin museoihin. Ketään ei tosin kiinnostanut nähdä fyysistä Jordan Passia, vaan suullinen ilmoitus riitti. Tervetuloa, sisään vaan! Eli, jos matkustaa ilman Jordan Passia, kannattaa vain vastata myöntävästi, kun lipunmyyjä kysäisee, että ”Jordan Pass?

Roomalainen teatteri.

Paikalliset pojat tahtoivat tulla kuvatuiksi roomalaisella teatterilla.

Roomalainen teatteri näytti ylhäältä sitadellilta varsin pieneltä, mutta nyt esiintymislavalta ylöspäin katsellessa paikka näyttikin suurelta. Portaat ylös olivat erittäin jyrkät. Jo roomalaisten on täytynyt vahingossa tipahdella alas katsomosta sinne noustessaan! Teatterin ylimmällä rivillä tapasin eteläafrikkalaisen, Johannesburgista kotoisin olleen nuoren miehen, joka oli yksinään reissussa koluamassa Jordaniaa. Hän oli kuullut Suomesta, osasi sen sijoittaa kartalle ja vieläpä kertoi haaveilevansa vierailusta maassamme. Mielenkiintoisempi kohtaaminen oli paikallisten hyperaktiivisten poikien kanssa, jotka kamerani nähtyään tahtoivat tulla kuvatuksi. He eivät osanneet sanaakaan englantia, mutta saimme sovittua, että lähettäisin kuvat Facebookin kautta heille Suomeen palattuani. Nytpä minullakin on Facebook-kavereita, joiden nimistä minulla ei ole mitään käsitystä. Ne nimittäin on kirjoitettu arabiaksi.

Roomalaisen teatterin jälkeen jatkoimme Hashemikadun vilskeeseen. Nyt alkoi olla jo basaarimeininkiä havaittavissa. Autot tööttäilivät ruuhkaisella kadulla, jalkakäytävä oli tupaten täynnä ja kauppiaat houkuttelivat putiikkeihinsa. Ammanin kauppiaat ovat lauhkeita ja mukavia, täällä ei revitä hihasta pakko-ostoksille. Valikoimia saa halutessaan katsella täysin rauhassa. Liekö syynä se, että asiakaskunta on pääosin paikallisia, eikä turisteja pahemmin näe. Ensimmäisenä suunnistimme hedelmä- ja vihannessouqiin, meluiselle ja ahtaalle tori-alueelle, josta saa kaikki tällä seudulla kasvavat syötävät kasvit. Tuoreet, kuivatut, jauhetut, paahdetut, suolatut. Ostimme paikallisia granaattiomenoita ja banaaneja, vaikka eksoottisia mausteita ja pähkinöitäkin olisi varmasti saanut hyvään hintaan. Koko souqissa emme nähneet muita turisteja. Siis ainakaan länsimaalaisia turisteja! Hedelmien ja vihannesten jälkeen seuraa sekatavarasouq, jossa myydään sitten kaikki syötäväksi kelpaamaton tavara. Kankaista rakennusmateriaaleihin, jalkapalloihin ja elektroniikkaan.

Vihannes- ja hedelmäsouqin tarjontaa. Turisteilta otetaan täällä rahat pois.

Jälkiruokatarjontaa samaisessa souqissa.

Näin olimme päätyneet Al Husseinin moskeijan eteen. Ylitimme kadun, sillä tahdoimme vierailla vastapäätä moskeijaa sijaitsevassa, paljon hehkutetussa Al Afghani -nimisessä matkamuistopuodissa. Lonely Planet kertoo sen olevan perustettu jo 1870-luvulla. Itsessään putiikki oli hieman pettymys, eikä sieltä löytänyt mitään mielenkiintoista ostettavaa. Putiikki on selvästi suunnattu muslimiasiakkaille. Toisin oli sitten kulman takana, josta ostimme 0,45 dinaarilla (n. 0,56 euroa) kaksi falafelrullaa. Menimme syömään niitä roomalaisen teatterin liepeille, sillä muuten kaduilla oli liikaa väkeä. Roomalaisen teatterin luo ovat kerääntyneet myös Ammanin rahakauppiaat (eivät rahanvaihtajat!): täältä keräilijä saa kaikkia eksoottisia seteleitä ja kolikoita. Libyan dinaareista, Pohjois-Korean woneista ja Etelä-Sudanin punnista lähtien. Itse ostin pilkkahintaan Saudi-Arabian rahasarjan, kuten myös Irakin kolikot Saddam Husseinin kaudelta. Käytetyt CIA:n tekemät pelikortit vuodelta 2003 lähtivät niin ikään matkaani. Niissä kuvattuna oli Saddam Husseinin lisäksi koko herran lähipiiri. On mahtanut olla mukava tapa opiskella tämän rosvosakin naamoja korttipelin tiimellyksessä! Jordaniassa Saddamia tosin pidetään suurena arabijohtajana, sillä herran naamaa näkee niin autojen takapeileissä kuin myös kauppojen seinillä julisteiden muodossa.

Ammanissa, kuten muissakin kehitysmaiden pääkaupungeissa, on omat alueensa tietyille tuotteille. Tietyllä alueella täälläkin myydään vain hedelmiä ja vihanneksia, toisaalla taas vaikkapa vain naisten vaatteita. Itseäni kiinnosti ”kultasouq”, alue, jolla myydään vain kullasta valmistettuja tuotteita. Eli lähinnä helyjä. Tammikuun alussa 2019 tuo alue vain oli pelkkä suuri työmaa, koska alueen kadut oli revitty auki, mutta kultasepänliikkeisiin kyllä halutessaan pääsi puikkelehtimaan. Kannattaa tosin varmaan matkustaa Dubaihin, jos kultaa tahtoo nähdä.

Kuningas Faisalin katu on yksi Ammanin pääkaduista.

Joulukuusen voi koristaa paprikoilla. Näin Duke’s Diwanin parvekkeella.

Duke’s Diwan on Ammanin kulttuuriväen kokoontumispaikkoja.

Mielenkiintoisempi vierailukohde, Duke’s Diwan, on eräs Ammanin vanhimmista rakennuksista. Se on vuonna 1924 valmistunut entinen pääpostitoimisto. Talo toimi postina 1940-luvun lopulle saakka, minkä jälkeen se oli 50 vuoden ajan hotellina. Vuonna 2001 herra nimeltä Mamdouh Bisharat sitten kiinnostui talosta, koska oli huolestunut, ettei Ammanilla kohta enää ole mitään luonnetta tai autenttisuutta. Keskusta-alue kun on täynnä betonihirvityksiä. Bisharat otti rakennuksen vastuulleen ja nyt siitä on muotoutunut tärkeä kokoontumispaikka Ammanin kulttuuriväelle. Paikassa järjestetään kulttuuritapahtumia laidasta laitaan, eikä paikkaan ole mitään sisäänpääsymaksua. Minttuteetä tarjoillaan kylläkin korkeaan dinaarin (n. 1,2 euroa) hintaan per lasi. Mutta toisaalta jollainhan paikkaa on ylläpidettävä, vaikka ei se siltä välttämättä näyttänytkään. Lievästi ränsistynyt rakennus on jännittävä vierailukohde ehdottomasti.

Illan suussa, auringon alkaessa painua mailleen, suunnistimme vielä Rainbow-kadulle (kyllä, kadunnimikyltissä lukee ”Al-Rainbow”!). Se on pitkä, mutta hyvin rauhallinen katu, jota reunustaa lukuisia kahviloita ja ravintoloita. Ne voisivat aivan hyvin sijaita missä tahansa Etelä-Euroopassa, mikä kertoo ehkä tarpeeksi paikkojen hintatasosta. Kadulle ovatkin kerääntyneet paremman väen näyttäytymispaikat, kuten myös merkkiliikkeet ja muut paikat, joita ei tavallinen ammanilainen tarvitse. Täällä on jopa alkoholiliike, mitä ei varsinkaan tavallinen ammanilainen tarvitse. En nimittäin nähnyt missään muualla Jordaniassa (lentoasemaa lukuun ottamatta) alkoholia myynnissä!

Seitsemän aikoihin illastimme edellisiltana tutuksi tulleessa Jusefin kadunvarsiravintolassa. Ruoka kahdelle hengelle hummuksineen, leipineen ja juomineen kustansi kuusi dinaaria (n. 7,4 euroa). Egyptiläinen koptikristitty Jusef kertoili elämästään Jordaniassa. Hän on naimisissa jordanialaisen naisen kanssa ja lapsia on kaksi kappaletta. Kotopuolessa Kairossa tulee käytyä enää hyvin harvoin, eikä siihen ole oikein mitään syytäkään. Jordaniassa elämä on kuulemma parempaa. Kävi myös ilmi, että Jusef on aikoinaan ollut Ruotsin Jordanian-suurlähetystössä kokkina. Lihapullat olivat käyneet tutuiksi!

Al-Rainbow-katu on niin ikään kaupungin tärkeimpiä katuja, jonne asiaa taitaa olla vain varakkaalla kansanosalla.

Viimeisenä päivänä yritimme Jordanian kansallismuseoon (oikealla), mutta se oli suljettu.

Perjantai 4. tammikuuta oli torstain tavoin aurinkoinen, mutta nyt ulkona jopa tarkeni. Kuten yleensäkin reissuilla, lähtöpäiväksi sää aina lämpenee t-paitalukemiin. Onneksi meillä oli vielä tuntikaupalla aikaa pyöriä Ammania tutkien. Huono puoli tässä päivässä vain oli se, että perjantait ovat muslimien pyhäpäiviä. Muun muassa Jordanian kansallismuseo oli tänä päivänä suljettuna. Myös avoinna olevien ruokapaikkojen löytäminen keskustasta oli todella vaikeaa. Ehkä keskipäivän rukoushetken jälkeen tilanne on parempi. En tiedä. Eräs paikka aivan museon nurkalla sattui kuitenkin olemaan avoinna ja sieltä jopa huudeltiin tervetulotoivotuksia. Henkilökunta oli totutun uteliasta: he kysyivät työpaikkaani, lentolipun hintaa ja jopa parturini sijaintia. En ollut sentään käynyt Jordaniassa parturissa. Henkilökunnan uteliain, Mohammed, oli kotoisin Jaffasta (osa Tel Avivia) Israelista ja kertoi tulleensa tänne Ammaniin saadakseen olla vapaa.

Otimme iltapäivällä kolmen aikoihin taksin Tabarbourin bussiasemalle Ammanin keskustan pohjoispuolelle. Sieltä Sariyah Express -niminen linja-autofirma liikennöi jatkuvalla syötöllä (puolen tunnin välein) Ammanin kansainväliselle lentoasemalle. Lipun hinta oli 3,3 dinaaria (n. 4,1 euroa) ja matka kesti noin 40 minuuttia. Tällä kertaa liikenne ei ollut puuroutunutta. Ryanairin lentomme Varsova-Modlinin kentälle lähti aivan aikataulussa ja perillä Puolassa vastassa oli sankka räntäsade!