Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Kinshasa

Kongojoen kosket ja eräs suomalainen kuorma-auto

22.–24.5.2022

Yritinhän minä tänäänkin jalkeille jo varhain, mutta lopulta olin ulkona vasta kymmenen aikoihin. Oli sunnuntai ja aioin vierailla Kongojoen koskilla. Kongojoki on Afrikan toiseksi pisin joki 4 700 kilometrin pituudellaan ja iso osa siitä sattuu olemaan purjehduskelpoista. Vastapäätä Brazzavilleä sijaitsevasta naapurimaan pääkaupungista Kinshasasta voisi matkustaa veneellä, laivalla tai kaikkein todennäköisimmin yhteenkytketyistä vanhoista proomuista kyhätyllä virityksellä yläjuoksulle aina kaukaiseen Kisanganin viidakkometropoliin saakka. Se sijaitsee noin 2 100 kilometrin päässä Kongojoen suulta Atlantin rannalta. Sen sijaan toiseen suuntaan eli Brazzavillestä (tai Kinshasasta) alajuoksulle, matka todennäköisesti päättyisi heti ensimmäiseen koskeen. Tai johonkin niistä 32 koskesta eli kataraktista, joiden kautta Kongo laskee valtavan vesimassansa lopulta Atlantin valtamereen. Se tapahtuu Bananan pikkukaupungissa Kongon demokraattisen tasavallan ja Angolan rajalla.

Kongojoen koskista ensimmäinen (tai mereltä päin laskettuna 32.) on vain muutaman kilometrin päässä Brazzavillen (tai Kinshasan) keskustasta etelään. Kongon tasavallan puolella nämä kosket tunnetaan yksinkertaisesti nimellä Les Rapides eli ”kosket”. Paikka lienee tunnettu paikallistenkin keskuudessa, kun taksikuskillani ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia löytää koskialueelle. Taksimatka Moungalin kaupunginosasta koskenpartaalle maksoi 2 000 frangia (n. 3 euroa). Kosken ääreen on perustettu useita ravintoloita ja baareja. Itse olin vasta nauttinut aamupalan, joten minusta ravintolat eivät vielä saaneet asiakasta. Toki eräs tarjoilija kävi kurkistamassa kadulle ja ihmetteli varmasti, miksi en jo tule sisään.

Kongojoen partaalla on hyvä pestä pyykkiä.

Kongojoen ensimmäinen koski Brazzavillestä etelään alkaa tässä. Vastarannalla häämöttää Kongon demokraattinen tasavalta.

Autopesula Kongojoen partaalla.

Ihastelin jälleen edessäni avautuvaa näkymää Kongojoelle. Kerta oli nyt jo kolmas. Joki laski koko leveydeltään juuri tällä kohdalla ensimmäistä kertaa sitten Kisanganin. Lasku ei ole silmin nähden merkittävä, mutta en minä näihin kuohuihin lähtisi minkäänlaisella veneellä. Näin jo itseni pyörimässä kosken kuohuissa kohti krokotiilin purukalustoa. Ei näistä koskista selviäisi paikallinenkaan. Tällä kohdalla, näin kaukana keskustasta, olisi jo niitä krokotiilejäkin. Naiset lapsineen olivat tulleet koskenpartaalle pesemään pyykkiä sunnuntaiaamun ratoksi. Heitä eivät krokotiilit pelottaneet. Taksikuskinikin käytti tilanteen hyväkseen ja ryhtyi pesemään rannassa autoaan. Kongojoesta on moneksi.

Päätin kävellä vähän matkaa alajuoksulle päin. Pääsin sillalle, joka vie Djouéjoen yli. Djoué on pikkuruinen Kongoon verrattuna, mutta sen vesimäärä on valtava ja joki puskee sen tällä kohdalla osaksi Kongojokea. Djouén vesi lisää koskien voimaa ja muuttaa ne väkivaltaisen rajuiksi. Koskialue, sen rannat ja joessa olevat saaret ovat olleet vuodesta 2009 lähtien Ramsarin sopimuksen alainen 2 500 hehtaarin laajuinen vesistönsuojelualue. Suojelualue takaa teoriassa suojaa lukuisille eri kalalajeille ja linnuille, jotka asuttavat erityisesti Île du Diable -nimellä tunnettua saarta. Käytännössä alueella ei kuitenkaan ole minkäänlaista hallintoa, vaan ainoastaan Kongon tasavallan kansalliset lait suojelevat sitä. Rannassa on erilaista toimintaa autokorjaamoista hotelleihin ravintoloihin ja jopa autopesulaan. Paikallinen autopesula toimii siten, että auto peruutetaan jokeen, koskenpartaalle, siten, että ainakin renkaat ovat kunnolla vedessä. Kun auto on joessa, voi alkaa heitellä vettä auton päälle esimerkiksi sangolla. Kuorma-auton peseminen sangon avulla on kovaa hommaa. Painepesuria ei tunneta.

Djouéjoki puskee vesimassansa osaksi suurta ja mahtavaa Kongojokea, jonka kuohut näkyvät taustalla.

Siellä täällä on tyveniä, joissa voi meloa suojassa Kongon rajuilta kuohuilta.

Djouéjoen eteläpuolella ja Kongojoen rannalla on siis muutamia ravintoloita ja pari hotellia. Paikka on kaunis ja kaukana Brazzavillen hälystä. Mielelläni viettäisin täällä rantalomaa, pohdin. Kävelin hiekkaisen kadun päähän ja päätin jatkaa eräästä portista vielä eteenpäin. Portti kun kerran oli auki ja sen takana avautui vain heinikko. Portin takana oli joskus ollut rakennus, mutta se oli purettu. Kävelin polun päähän, missä puheilleni tuli vanhempi mies, paikan vartija. Ilman muuta voisin käydä ihailemassa Kongojokea ja hän lähtisi mielellään oppaaksi. Sovimme hinnaksi tuhat frangia (n. 1,5 euroa). Mies piti päivätyönään silmällä rakennustyömaata; myöhemmin samana vuonna tai ensi vuonna paikalle avautuisi upouusi rantaravintola, Restaurant Bord du Fleuve. Toukokuussa 2022 valmiina olivat seinät ja katto. Olisin tervetullut asiakkaaksi, kunhan paikka avautuisi. Sitä odotellessa lähdimme hyppimään Kongojoen rantakallioille, joiden välissä voi olla laajoja tyveniä, mutta toisaalta vain muutamien metrien päässä Kongon väkivaltaiset kuohut pitivät huolen, että pysyisimme loitolla. Tyvenissä oltiin pyykillä ja samalla oli hyvä peseytyä itsekin. Oppaani kertoi, että koskialueella tavataan joskus krokotiilejäkin, mutta että emme todennäköisesti sellaisiin tänään törmäisi. Kallioilla oli liikaa ihmisiä. Krokotiilin näkökulmastahan tällainen on mielestäni vain positiivinen asia; ruokaa on tarjottimella yllin kyllin.

Kuohujen vastarannalla ei ollut tällä kertaa pelkästään Kongon demokraattinen tasavalta, vaan rypäs metsäisiä saaria, joista osa kuuluu Kongon tasavaltaan ja osa Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Osa saarista on jaettu maiden kesken ja ehkä kuuluisin niistä on mystinen Île du Diable (suom. ”paholaisen saari”), josta kerrotaan paljon erilaisia tarinoita. Syynä mystisyyteen lienee ainakin se, että saarelle on äärimmäisen vaikea päästä koskien ja voimakkaan virtauksen ansiosta. Kerrotaan, että kukaan ei ole ikinä palannut saarelta elävänä, mutta huhut kertovat, että vuosina 1969–1977 hallinnut Kongon tasavallan presidentti Marien Ngouabi vieraili Île du Diablella, mahdollisesti helikopterilla, ratkoessaan rajakiistaa naapurimaan kanssa. Rajalinja kun kulkee keskeltä saarta. Vierailun on sanottu vaikuttaneen presidentti Ngouabin ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 1977. Hän oli tuolloin vain 38-vuotias. Tällä asumattomalla ”esihistoriallisessa tilassa” olevalla saarella kerrotaan asustavan myrkyllisiä käärmeitä, lepakoita sekä toki myös vampyyreja. Huhut kertovat, että Île du Diablella asustaa jopa ihmiskunnalle ennestään tuntemattomia eläinlajeja. Kaiken kukkuraksi myös veden jumalatar Mami Wata mainitaan usein Île du Diablesta puhuttaessa; saari on jonkinlainen tukikohta hänellekin. Yksi asia on kuitenkin varma; saaren metsä on neitseellisessä tilassa ja sellaisena tullee säilymäänkin. Kiitos voimakkaan Kongojoen.

Keskellä jokea sijaitsee mystinen ja tavoittamaton Île du Diable.

Bantu Beach on paikallinen rantaravintola, jossa voi istua Djouéjoen suistossa.

Djouéjoen rantaa seuraileva katu.

Näillä samaisilla rantakallioilla, koskien pauhua ihasteli 12. maaliskuuta 1877 myös muuan walesiläinen tutkimusmatkailija Henry Morton Stanley. Stanley kirjoitti olleensa vaikuttunut paikan kauneudesta. Herra Stanley tunnetaan erityisesti koko Kongojoen kartoittamisesta. Hän myös perusti yläjuoksulla sijaitsevan Kisanganin kaupungin, joka alun perin tunnettiin Stanleyvillenä. Nyt 145 vuotta myöhemmin minä ihastelin samaa näkymää.

Vartija-opas tahtoi näyttää minulle vielä läheisen Bantu Beachin, rantaravintolan. Kutsuin hänet mukaani Coca-Colalle. Bantu Beach on rakennettu hiekkarannalle, Djouéjoen suistoon, paikkaan vähän ennen tämän kyseisen jokihaaran laskemista Kongojokeen. Osa ravintolan tuoleista ja pöydistä seisoo joessa, mikä on erinomainen idea; jalkojen vilvoittelu samalla, kun siemailee kylmää juomaa, on parasta. Krokotiileistä ei kuulemma olisi vaaraa. Bantu Beach oli sunnuntaina puolen päivän aikaan hiljainen ja vain yhdessä toisessa pöydässä istui asiakkaita; kiinalainen mieskolmikko poltti siellä ketjussa tupakkaa. Kun he poistuivat vessaan, pukivat he maskin kasvojensa suojaksi. Hauskasti Bantu Beachin vessa on mallia reikä lattiassa ja seiniä on noin puolen metrin verran kahdella sivulla, mutta ei tietenkään ravintolan puoleisella sivulla. Lienee sanomattakin selvää, että kattoakaan ei siis ole. Käymälä seisoo näkyvällä paikalla rinteessä, mutta ajanee asiansa ainakin pimeällä.

Oppaani kertoi puhuvansa lingalaa äidinkielenään. Se on kikongon ohella yleinen kieli molemmissa Kongoissa, mutta etenkin Brazzavillestä pohjoiseen puhuttaisiin lähinnä lingalaa:

  • Terve/päivää = mbote
  • Kiitos = nalingijó (miten se ikinä kirjoitetaankaan…)
  • Kyllä = ee
  • Ei = te
  • Nimeni on… = Kombo na ngai…

Maksoin juomat ja lähdimme omille teillemme. Opas palasi työpaikalleen, minä päätin lähteä kävellen kohti Brazzavillen keskustaa. Sinne oli noin kymmenen kilometrin matka, mutta en keksinyt enää muutakaan tekemistä. En pitänyt pahana kävelyä Brazzavillen yli kolmenkymmenen asteen helteessä ja kosteudessa. Tuuli ei edelleenkään tuntunut sopivan Kongoon, mutta aurinko alkoi vähitellen tulla esiin repeilevän pilviverhon takaa. Brazzavillen rantakatu, La Corniche, seurailee lähes koko matkan Kongojoen vartta aina täältä Makélékélén kaupunginosasta saakka. Lisäksi näin sunnuntaina se on täysin suljettu kaikelta moottoriliikenteeltä. Jossain vaiheessa valkoinen keski-ikäinen mies tuli bulevardilla vastaan pyöräillen. Perässä seurasivat miehen lapset, joiden äiti oli lasten ihonväristä päätellen paikallinen. Polkupyöräily jos joku on hikistä hommaa näissä oloissa, enkä siihen pystyisi ainakaan ilman loputtomia vesivarantoja. Rumba raikui kadun varren taloista ja lapset leikkivät suljetulla La Cornichella. Tein havainnon, että täkäläiset lapset leikkivät leikkiä, joka muistutti erehdyttävästi ”kuka pelkää mustaa miestä” -leikkiä. Kongossa ei kuitenkaan pelätä mustaa miestä, vaan se on korvattu kiinalaisella miehellä! Kongon tasavalta istuu tiukasti Kiinan sylissä, minkä vuoksi kongolaiset taitavat nykyään olla tottuneempia kiinalaisiin, kuin valkoisiin. Aikuiset kongolaiset kyllä erottavat kiinalaiset ja valkoiset länsimaalaiset toisistaan, mutta lapset harvemmin. Minua oli huudeltu kiinalaiseksi jo monet kerrat ja joka kerta se herätti hilpeyttä. Puolin ja toisin.

Brazzavillessä on rakennettu silta kuivalle maalle: 15. elokuuta 1960 -silta!

Kuljetus M. Kovalainen Oy:n vanha kuorma-auto on pysäköitynä paraatipaikalle Brazzavillen keskustassa.

Kuljetus M. Kovalainen Oy:n entisellä kuorma-autolla on uusi elämä Kongossa. Valitettavasti kuljettajaa ei näkynyt.

Vähitellen olin ajautunut takaisin Brazzavillen ytimeen. Ylitin Le Pont du 15 Août 1960 -nimisen sillan, joka on rakennettu Kongojoen rantaan kuivalle maalle. Siis ylittämään pikkuinen jokeen viettävä laakso. Silta juhlistaa Kongon itsenäistymistä Ranskasta 15. elokuuta 1960. Kuljeksin ympäriinsä keskustan katuja ja sitten yhtäkkiä silmäni kiinnittyivät johonkin harvinaiseen; näin suomenkielisen tekstin kadun varteen pysäköidyn kuorma-auton ovessa. Kuljetus M. Kovalainen Oy, Pello! Erään Brazzavillen pääkadun, Avenue de l’Indépendancen, varressa tosiaan seisoi ehta 1990-luvun Scania, joka oli entisessä elämässään palvellut pellolaisessa yrityksessä ja sittemmin laivattu Afrikkaan. Vanhojen autojen laivaus Afrikkaan on toki yleistä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin suomalaisen auton suomenkielisellä tekstillä varustettuna. Kuorma-autoon on yhdistetty belgialaisen Eurobrokers-firman entinen kaappi eli tavaratila, mutta luultavasti sekä kaappi että kuorma-auto ovat matkanneet Afrikkaan erikseen ja yhdistetty vasta perillä. Kuljetus M. Kovalaisen entinen kuorma-auto ei silmämääräisesti ole kummoisessa kunnossa; sitä on parsittu kasaan rautalangalla, mutta silti moni osa repsottaa. Tästä huolimatta olen varma, että autolla on vielä pitkä elämä uudessa kotimaassaan Kongossa. Maassa on paljon vanhempaakin kalustoa.

En ole Tornionjokilaaksosta kotoisin, mutta laitoin Pellon ja Ylitornion paikallislehteen, Meän Tornionlaaksoon, juttuvinkin asiasta ja päätoimittaja Minna Siilasvuo kirjoitti ”tapauksesta” jutun torstaina 16. kesäkuuta ilmestyneeseen lehteensä. Jutussa haastateltiin myös kuorma-auton entistä omistajaa, pellolaista Martti Kovalaista, joka myi kuljetusliikkeensä vuonna 2016 Postille. Kovalainen ei ole itse myynyt tätä kyseistä autoaan Afrikkaan, vaan Scania on päätynyt maanosaan autoliikkeen kautta. Hän myös kertoo, ettei ole aiemmin nähnyt vanhoja autojaan Keski-Eurooppaa kauempana.

Illansuussa palasin takaisin hotellille. Brazzaville oli viimeistään nyt nähty.

Kongossa valmistetaan maailman parhaat jugurtit. Oikeasti!

Lenininkadun palveluita: vaatekauppa ja matkatoimisto.

Moungalin kaupunginosan kattoja vähän ennen auringonlaskua.

Seuraavana aamuna, maanantaina 23. toukokuuta, odottelin soittoa Tšadin suurlähetystöstä. He olivat luvanneet soittaa ja kertoa, onnistuisiko turistiviisumin myöntäminen ilman kutsukirjettä. Aavistelin, että mitään soittoa ei tule, joten otin taksin ja kävin kysymässä tilannetta. Vastaanotto oli tutun ystävällinen, mutta en kuullut mitään uutta. He lupasivat soittaa seuraavana päivänä. Pettyneenä kävelin läheiseen Ranskan-instituuttiin, jonne kuljetaan turvatarkastuksen kautta. Moni tässä maanosassa vihaa Ranskaa, joten turvatoimet ja massiiviset kiviesteet rakennuksen edessä lienevät paikallaan. Instituutti järjestää ranskan opetusta, mutta myös erilaisia kultuuritapahtumia. Selasin hetken paikallisia sanomalehtiä ja jatkoin matkaani. Kävin lounastamassa paikallisessa ostoskeskuksessa, joka oli palkannut albiinokaksoset jakamaan mainoslehtisiä ovelleen. Albinismi on yleistä Kongossakin; joka päivä näkee vähintään yhden albiinon.

Iltapäivällä ajoin taksilla Brazzavillen kansainväliselle lentoasemalle. Halusin tiedustella kotimaanlentojen tilannetta. Kongon tasavallassa on ainakin yksi toiminnassa oleva lentoyhtiö, Canadian Airways Congo, jolla ei ole mitään tekemistä Kanadan kanssa. Lentoyhtiö lentää Brazzavillestä Pointe-Noireen ja huhujen mukaan myös pohjoisen Ouéssoon ja Impfondoon. En ollut löytänyt Brazzavillen keskustasta firman toimistoa, joten olin tullut lentoasemalle. Sain kuulla, että Pointe-Noire on ainoa kotimaanyhteys, jota lennetään säännöllisesti. Pohjoisen kohteisiin lennetään silloin, kun YK:lla on tarve päästä niihin. Siis ehkä kerran kuukaudessa tai kahdessa. Minun olikin turha haaveilla eksoottisesta kotimaanlennosta Kongossa. Toinen kongolaisfirma on nimeltään Trans Air Congo, mutta siitä, lentääkö firma lainkaan, en osaa sanoa.

Salakuvausta Tšadin suurlähetystössä. Taustalla huutaa tšadilainen Télé Tchad -kanava ja seinää koristaa maan väliaikaisen johtajan Mahamat Idriss Déby Itnon valokuva.

Xi Jingping ja Denis Sassou Nguesso kättelevät kongolaisessa postimerkissä.

Kiinalainen vaikutus näkyy Brazzavillen katukuvassa.

Koitti tiistai 24. toukokuuta. Tšadin suurlähetystöstä ei kuulunut mitään lupauksista huolimatta. Päätin hakea paperini takaisin vähän ennen lähetystön sulkemisaikaa. Kuljin ympäri lähikatuja Moungalin kaupunginosassa ja kävin Brazzavillen pääpostissa lähettämässä postikortin Suomeen. Postimerkissä oli kuvattuna maan presidentti Denis Sassou Nguesso yhdessä Kiinan Xi Jingpingin kanssa. Tällä postimerkillä varustettu kortti saapui lopulta Suomeen asti. Dolisiesta lähettämäni kortit ovat edelleen matkalla.

Iltapäiväkolmen aikaan ajoin taas taksilla Tšadin suurlähetystöön. Sihteeri oli tutun ystävällinen ja kutsui minua veljekseen, mutta kertoi, että viisumia ei voitaisi myöntää. Ei ilman Tšadista saatua kutsua. Kehuin Tšadin maasta taivaaseen ja yritin lahjoa sihteerin, mutta tämä totesi, että heillä konsuli vaatii ”too many documents” ja että kannattaisi yrittää esimerkiksi Banguissa. Kerroin haluavani lähetystöön jättämäni paperit eli hotellivaraukset ynnä muun takaisin. Paperit olivat toisen sihteerin huoneessa ja sihteeri oli tulossa puolen tunnin kuluttua. Juttelimme vastaanottoaulassa päivystäneen sihteerin kanssa niitä näitä ja seurasimme Télé Tchadin ohjelmaa nurkassa olevasta televisiosta.

Otin taksin seuraavaksi Océan du Nordin Moungalin terminaaliin. Kävin ostamassa bussilipun seuraavaksi aamuksi kohti pohjoista ja päiväntasaajaa. Kuusi yötä Brazzavillessä oli riittävästi ja Makoua kutsuisi.

Brazzavillen kiertelyä ja paluu Kongojoen varteen

21.5.2022

Tänä aamuna nukuin hieman pidempään, koska ajattelin, ettei aamupalaa tänäänkään saisi heti seitsemältä ja toisaalta minulla ei ollut tänään asiaa edes suurlähetystöihin. Ne olisivat kiinni, olihan lauantai. Aamupalaa ei lopulta meinannut saada vielä kahdeksan jälkeenkään. Samassa hotellissa majoittunut aasialainen mies oli odotellut jo hyvän tovin ja päätti lähteä jatkamaan odotusta huoneeseensa. Päättelin, ettei mies ollut Kiinasta, koska hän puhui englantia, eikä käyttänyt maskia. Jäin odottamaan ravintolaan ja seuraamaan salin seinässä olevan ilmastointilaitteen korjaustöitä. Laitetta ei tietenkään kytketty pois päältä, vaan korjaustoimenpiteet päätettiin tehdä laitteen ollessa päällä. Huoltomies pyysi minua siirtymään kauempana olevaan pöytään. Itse en ehkä uskaltaisi kajota ruuvimeisselillä käynnissä olevaan sähkölaitteeseen, mutta toisaalta mitä minä mistään tiedänkään. Laite tuli kuntoon ja alkoi puhaltaa viileää ilmaa. Pian sain sitten aamupalani.

Poto-Poton kaupunginosan katunäkymää aamutuimaan.

Pyykkipäivä.

Brazzavillessä asuu paljon kiinalaisia, joten myös perinteisille kiinalaisille lääkkeille on tarvetta. Veikkaan, että tiskin alta saa myös paikallisista uhanalaisista eläimistä valmistettuja ”lääkkeitä”.

Varsinaista suunnitelmaa minulla ei taaskaan ollut, kunhan kuljeksisin ympäriinsä vailla päämäärää. Ensimmäisenä päätin ostaa uudet shortsit, sillä vanhoihin oli ilmestymässä reikä. Shortseja toki myydään kaikkialla, onhan täällä näitä loppumattomia markkinoita joka puolella. Päätin kuitenkin panostaa laatuun ja etsiä Brazzavillen upouuden LC Waikikin, turkkilaisen vaateketjun myymälän, jonka mainoksia olin nähnyt edellispäivänä. Liike on harvinaisuus täällä ranskankielisessä Afrikassa, sillä alueella ei ole juuri lainkaan ketjuliikkeitä; ei ole McDonald’sia, ei Burger Kingiä, ei Ikeaa, ei H&M:ää. Ei mitään. Sinänsä LC Waikiki toki sopii Brazzavilleen, sillä ketjuhan toimii lähinnä vain köyhissä maissa. Liike oli kuin mikä tahansa vaatekauppa ja asiakkaina oli muitakin valkoisia. Tavallisella rahvaalla ei olisi varaa pulittaa shortseista 10 000 frangia (n. 15 euroa), mutta äveriäänä turistina minulla vielä oli. Kassalla näin korttiterminaalin ja tiedustelin mahdollisuutta maksaa kortilla. Se ei olisi mahdollista, kertoi myyjä. Liikkeen päällikkö, ilmeisesti turkkilainen sellainen, kuitenkin näki, kun esittelin korttiani ja tuli hätiin; ilman muuta kortillakin voisi maksaa! Korttimaksamistani käytettiin opetustilanteena kaikille tiskin takana olleille myyjille. Maksun saajana oli ”Management Enginering”. Enpä olisi uskonut voivani maksaa Kongossa mitään kortilla.

Kongon tasavalta on yksi niistä Afrikan maista, jotka ovat kieltäneet muovipussit, joten LC Waikikin ostokseni toki pakattiin muovipussiin. Tämä oli onneksi poikkeus, sillä muuten vuodesta 2011 voimassa ollut kielto oikeasti toimii, eikä muovipusseja enää käytetä. Ne eivät ole pilaamassa maisemaa eivätkä tukkimassa avoviemäreitä ja vuohien ruoansulatusjärjestelmiä. Edellispäivänä ostamani hedelmätkin oli pakattu jonkinlaisesta kuidusta valmistettuun kassiin, joka kai sitten maatuisi. Monessa muussa muovipussit kieltäneessä Afrikan maassa muovipussit ovat edelleen ahkerassa käytössä.

Muusikko ja rumbalegenda Paul Kamba on saanut pystinsä Brazzavillen ”walk of famelle”.

Paikallisia ja afrikkalaisia kuuluisuuksia esittelevien patsaiden tausta ei ole maailman paras.

Erikoislaatuisen kristinuskon lahkon perustaja Tchimpa Vita.

Kävelin seuraavaksi Brazzavillen rautatieasemalle, jonka luona on rauhallista ja siellä maleksii vain juoppoja. Asemalta pitäisi kuitenkin olla edelleen junaliikennettä ainakin etelän Pointe-Noireen. Rautatieaseman edessä seisoo jonkinlainen vapaudenpatsas, mutta varsinainen nähtävyys löytyi vahingossa vastapäätä asemaa alkavalta Amílcar Cabral Avenuelta. Guinea-Bissaun ja Kap Verden itsenäisyystaisteluita johtanut herra Cabral (1924–1973) on oman katunsa toki ansainnut, samoin kuin Ghanan itsenäisyysmies ja panafrikkalaisuuden suurin edistäjä Kwame Nkrumah (1909–1972) oman patsaansa sen varteen. Minua kiinnostivat tosin enemmän kongolaisten merkkihenkilöiden rintakuvat. Sellaisia ovat ainakin muusikko Paul Kamba (1912–1950), jota pidetään yhtenä kongolaisen rumbamusiikin pioneereista ja esimerkkinä siitä, että rumba ei kehittynyt ainoastaan Kinshasassa, vaan ehdottomasti myös Brazzavillessä. Kamba perusti vuonna 1942 Victoria Brazza -nimisen yhtyeensä, jonka nimi viittaa ”voittoon” natseista, jotka olivat samaan aikaan miehittäneet emämaa Ranskan ja Brazzavillestä oli tullut Vapaan Ranskan pääkaupunki. Valitettavasti Kamba ei levyttänyt paljoakaan, eikä hänen harvoja levytyksiään ole julkaistu uudelleen. Mies on merkittävyydestään huolimatta siis melkoisen tuntematon myös kotimaassaan. Tunnetumpi on kirjailija Jean Malonga (1907–1985), joka on varhaisimpia kongolaisia kirjailijoita. Hän kirjoitti ranskan ohella myös kikongoksi.

Patsaansa ovat saaneet myös esimerkiksi ”kirkonmies”, kongolaispiispa Ernest Nkombo (1941–2008) ja syndikalisti Albert Ikogne (1940–1972), joka oli siis jonkin sortin sosialisti. Naisista patsaan on ansainnut nykyisen Angolan alueella syntynyt Tchimpa Vita (myös nimellä Kimpa Vita) (1684–1706), joka pyrki yhdistämään riitaisan ja sodan myllertämän Kongon kuningaskunnan omalaatuisen kristinuskon lahkonsa avulla. Hetkellisesti se toimikin ja häntä pidetään ”afrikkalaisen yhtenäisyyden äitinä”. Tchimpa Vita oli yläluokkaisesta perheestä, mutta hänestä tuli välittäjä kuolleiden ja elävien välillä ja jonkinlainen pahuuden parantaja. Näkyjä hän oli nähnyt jo pienestä pitäen. Hänen perustamassaan antonianismissa oli elementtejä niin afrikkalaisista uskonnoista kuin kristinuskostakin. Tchimpa Vita muun muassa väitti Jeesuksen olleen mustaihoinen ja syntyisin Kongosta sekä olevansa itse uudelleensyntynyt Pyhä Antonius Padovalainen. Tchimpa Vita poltettiin roviolla kerettiläisenä. Brazzavillen ”walk of fame” on selvästi baarikatu parista yökerhosta päätellen. Siitä huolimatta patsaat ovat saaneet olla rauhassa. Minäkin sain kuvata patsaita rauhassa ja siihen jopa kannustettiin.

Brazzavillen keskustaa. Taustalla maan korkein rakennus Nabemba Tower.

Brazzavilleläinen Somba Self on menettänyt toisen kätensä junaonnettomuudessa.

Orjuus oli yleistä Kongon alueella jo ennen eurooppalaisten tuloa.

Kongosta tuli kansantasavalta vuonna 1970 ja maa otti käyttöön punalipun. Kansantasavallan taru päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen.

Brazzaville ei ole erityisen kaunis kaupunki. Mikään afrikkalainen pääkaupunki ei taida olla. Ränsistyneitä rakennuksia riittää. Mikään kaunis pytinki ei ole myöskään maan korkein rakennus, 106-metrinen Nabemba Tower. Se on nimetty maan korkeimman vuoren mukaan, rakennettu ranskalaisen öljy-yhtiö Elf Aquitainen rahoituksella ja valmistunut vuonna 1986. Muita pilvenpiirtäjiä Brazzavillestä ei löydä ja rakennusta on kritisoitu täysin turhaksi. Veikkaan, että Brazzavilleen oli vain pakko saada yksi korkea rakennus, kun Kongojoen vastaranta, Kinshasa, on täynnä niitä. Nabemba Towerin luona paikallinen mies, Somba Self nimeltään, tuli juttusille ja pyysi rahaa. Annoin pari kolikkoa. Selfietä hän ei tahtonut, mutta vaati tulla kuvatuksi. Hän oli menettänyt vasemman kätensä, kun juna oli ajanut sen yli. Miten sellaisesta on voinut selvitä hengissä ja miten sellaista ylipäätään tapahtuu! Nyt tosin selvisi, että Brazzavilleen on junaliikennettä.

Olin jälleen saapunut Brazzavillen ytimeen, jossa herra Self tahtoi näyttää minulle suuren kaakeliseinän, johon on maalattu Kongon historiaa aivan alusta näihin päiviin saakka. Kuvattuna on orjakaupan alku, Berliinin konferenssi, jossa Afrikka jaettiin sekä ainakin Kongon kansantasavallan vuodet. Meillä ei ollut oikein yhteistä kieltä Selfin kanssa. Hän ei juuri puhunut ranskaa tai englantia ja minun kikongon ja lingalan taitoni oli lähes olematon.

Kalastaja vetää verkkoja Kongojoen pienten saarten edustalla. Saari kuuluu lipusta päätellen Kongon tasavallalle, mutta taustalla näkyvät naapurimaa Kongon demokraattisen tasavallan pääkaupungin Kinshasan tornitalot.

Paikallinen mies soutaa seisoaltaan ylävirtaan. Rannan tuntumassa se on helpointa.

Välillä on äyskäröitävä.

Ja matka jatkuu.

Somba Self lähti matkoihinsa ja minä päätin käydä brazzavilleläisessä matkamuistomyymälässä, sillä Made in Africashop sattui olemaan lähellä. Putiikki on pieni ja siellä myydään värikkäitä kongolaisvaatteita, paikallista teetä, kahvia, hilloja, kuivattuja hedelmiä ynnä muuta. Hinnat ovat poskettomat, eikä minulla toisaalta ollut edes halua kantaa suuria tuliaisia ympäri Afrikkaa. Brazzavilleen kun matkani ei päättyisi. Silmäni osuivat kongolaiseen palasaippuaan, jossa oli käytetty tomaattia. Se oli ostettava, eikä se veisi paljoa tilaa. Valmistajaksi mainittiin Monastère Notre-Dame des Sources eli luostari! Senniminen luostari toimii Lubumbashissa Kongon demokraattisen tasavallan eteläosassa, mutta on vaikea kuvitella, että sieltä asti olisi lähdetty saippuakuorman kanssa Brazzavilleen.

Pian löysin itseni jälleen Kongojoen rannasta. Näitä näkymiä, tätä mahtavaa jokea ja Kinshasaa kelpasi tulla katsomaan toistamiseenkin. Tänään joella oli enemmän liikennettä, kun kalastajia lipui rannan suuntaisesti jompaankumpaan suuntaan. Vanha mies souti seisoaltaan kaislikon reunaa pitkin ja välillä pysähtyi äyskäröimään vuotavaa kanoottiaan. Rannan läheisyydessä soutaminen on helpompaa, kun virtaus on heikompi. Kauempana kalastajat kokivat verkkojaan, joko kanootista tai ihan vedessä seisten. Rannan tuntumassa on useita pieniä saaria, joilla liehui Kongon tasavallan lippu. Rannalla on afrikkalaisen veden jumalatar Mami Watan (hänet tunnetaan laajalti aina Senegalista rannikkoa pitkin tänne Kongoon asti) mukaan nimetty ravintola. Mami Watan ruokalista vaikutti aivan liian kalliilta. En viitsisi eurooppalaisia hintoja maksella, vaikka maisemat ravintolasta olisivatkin hienot. Ravintolan rannassa oli vene, jota olisi voinut vuokrata veneajeluihin Kongojoella. En kysynyt hintaa, koska tarkoituksenani on matkustaa tulevaisuudessa ihan oikeastikin Kongojoella. Eikä siis millään turistiveneellä. Suunnittelin matkustavani seuraavana päivänä katsomaan Kongojoen koskia kaupungin eteläpuolelle.

Kongojoesta ei voi koskaan olla liikaa kuvia. Taustalla jälleen Kinshasaa.

Saint-Anne-du-Congo-basilika on Brazzavillen ylpeys.

Kirkon pihalla tuntui olevan tapahtumaa koko päivän.

Saint-Anne-du-Congo-basilika sivulta.

Iltapäivän aikana tahdoin nähdä Sacre-Coeurin katedraalin, joka on 1800-luvulta ja siten keskisen Afrikan vanhin. Kun sitten pääsin sinne asti, paikalla oli suuri määrä armeijan ja poliisin autoja. Virkavallalla roikkuivat rynnäkkökiväärit olalla. Syyksi paljastui katedraalissa ollut juhlatilaisuus, jonne lipui samaan aikaan äveriäännäköistä kongolaista juhlakansaa. Joku merkkihenkilö oli varmaan menossa naimisiin. Samansuuntainen meininki oli Saint-Anne-du-Congo-basilikalla, jonne olin pyrkinyt tuloksetta jo aamulla puoli kymmeneltä. Nyt kello oli 14 ja messulle ei vain näkynyt loppua. Ryhdyin seuraamaan jumalanpalvelusta aidan takaa muiden uteliaiden kanssa, sillä koko messukansa ei ollut mahtunut sisään basilikaan. Välillä pidettiin puheita, välillä laulettiin iloisia kongolaislauluja ja jopa tanssahdeltiin. Mieluusti ottaisin elementtejä kongolaisesta messusta suomalaiseenkin jumalanpalvelukseen. Mutta tuntikausien messu on jotain käsittämätöntä. Senkin ymmärtää, kun näin messukansan joukossa ruoanmyyntiä. Mamat olivat portin pielessä kattiloineen, purkkeineen ja purnukoineen. Juomaakin sai ostettua, sillä päiväntasaajan aurinko pehmentää pään nopeasti, eikä sitten ainakaan enää jaksa kuunnella Jumalan sanaa. Saint-Anne-du-Congo-basilika näyttää kovin epäafrikkalaiselta ja se onkin ranskalaisen arkkitehdin suunnittelema. Rakennustyöt alkoivat jo 1940-luvulla.

Ilta oli jälleen täynnä sähkökatkoja, mutta sehän ei omassa majapaikassani haittaa. Huoltomies oli aina nopeasti hyrskäyttämässä generaattorin käyntiin.

Viisumeita, Brazzavillen eläintarha ja näkymiä Kinshasaan

20.5.2022

Majapaikkani, Résidence Hôtelière de Moungali, on lähes Brazzavillen keskustassa, mutta kaduilta kantautuva mökä oli melko vähäistä. Niinpä sain nukuttua hyvin ja kello seitsemältä laskeuduin hotellin alakertaan vaatimaan aamupalaani. Edellispäivänä minulle oli kerrottu, että aamupala tarjoillaan kello seitsemän ja kymmenen välillä. Tänä aamuna kokki oli päättänyt nukkua pitkään, eikä aamupalaa todellakaan vielä saisi. Minun käskettiin odottaa tunnin verran. Tunnin kuluttua kokki oli vihdoin työpaikallaan ja sain aamupalani, joka on kovin tyypillinen aamupala ranskankielisessä Afrikassa; omeletti, patonkia, voita, marmeladia ja kahvia. Ruokailun jälkeen siirryin ulos. Minulla oli paljon tekemistä tälle aamulle, mutta ensimmäiseksi etsisin Ecobankin konttorin. Brazzavilleläiset olivat heränneet perjantaiaamuun ja kaduilla kävi vilske. Ihmiset olivat levittäneet kaduille myyntiartikkeleitaan ja puodit ja putiikit olivat auki. Kävi selväksi, että kiinalaisia on Kongossakin runsaasti. Avenue de la Paix’n varrella on useita kiinalaisten pitämiä elektroniikkaliikkeitä ja he käyttävät edelleen tiukasti maskia, aivan kuin presidentti Xi Jingping voisi saada selville, jos joku lipsuisi vaatimuksesta. Brazzavilleläiset eivät maskia enää käytä. Paitsi jotkut taksikuskeista leuan alla.

Löysin Ecobankin konttorin, sellainen sijaitsee Poto-Poton liikenneympyrän pohjoispuolella. Nyt minulla oli käteistä, joten voisin lähteä anomaan viisumeita seuraaviin maihin. Olin yrittänyt etsiä tulostinkojua, jollaisen pitäminen on edelleen hyvä bisnes kautta Afrikan. Yleensä isoja kopiokoneita on pitkin kadunvarsia, mutta nyt sain kävellä kilometrikaupalla ennen kuin löysin toiminnassa olevan. Rond-Point Poto-Potosta itään lähtevän ison kadun varressa äkkäsin matkatoimiston kyltin ja kyltissä kerrottiin myös tulostuspalvelun onnistuvan. Paikka oli vasta avautumassa ja paikan directrice totesi minulle englanniksi ”could you please wait a bit, darling?” Yllätyin lausahduksesta, sillä olinhan aloittanut keskustelun (huonolla) ranskallani.

Keski-Afrikan tasavallan suurlähetystö Brazzavillessä on eräs vaatimattomimmista suurlähetystöistä, joissa olen käynyt. Ehkä vain Guinean lähetystö Bissaussa vie voiton tästä.

Tämä harmiton lisko ei ole eläintarhan asukki, vaan näitä tapaa kaikkialla. Välillä jopa sisällä hotellihuoneissa.

Nainen lakaisi toimistonsa ja kutsui sitten sisään. Hän esitteli itsensä Cynthiaksi, Kamerunin englanninkieliseltä alueelta kotoisin olevaksi maahanmuuttajaksi. Kamerunissa ei ole tulevaisuutta, kertoi Cynthia, vaikka olikin iloinen, kun kerroin käyneeni hänen maassaan. Koko Poto-Poton naapurusto oli ajatellut samoin, sillä Cynthian mukaan kongolaisiin en tällä alueella törmäisi. Alueella asuu ja työskentelee esimerkiksi kamerunilaisia, senegalilaisia, malilaisia, nigeriläisiä ja nigerialaisia. Kaikki kuulemma auttavat toisiaan ja ovat kuin yksi suuri perhe. Aina ei tarvitse lähteä Eurooppaan, vaan myös vakaa Kongon tasavalta houkuttelee paremman elämän toivossa ja sellaista Cynthiakin oli tullut täältä etsimään. Hänen agence de voyage on nimeltään Eliezer Travels ja sen tunnuslause kuuluu ”A new sky, a new life”. Cynthiallakin oli nyt uusi elämä Kongossa. Hän oli onnellinen saatuaan palvella minua englanniksi ja minä olin tyytyväinen, kun poistuin toimistosta mukanani melkoinen nippu papereita ja passin kopioita. Niitä tarvittaisiin ehkä viisumien haussa. Parempi varustautua liiallisella määrällä papereita, kuin liian vähäisellä. Cynthia toivotti onnea matkaan ja piti ajatusta matkustaa Keski-Afrikan tasavaltaan ja Tšadiin täysin hulluna.

Seuraavaksi ryhdyin pysäyttelemään takseja aikeenani ajaa Keski-Afrikan tasavallan suurlähetystölle. Tavallisesti afrikkalaiset taksikuskit tietävät korkeintaan Yhdysvaltain suurlähetystön sijainnin, sillä ne tapaavat olla niin massiivisia laitoksia. Muut lähetystöt ovat tuiki tuntemattomia, sillä miksi niihin kenenkään pitäisi päästä. Afrikkalaisethan ylittävät rajat mistä tahansa tai sitten eivät tarvitse viisumeita. Ja jos he tahtovat maahan, johon vaaditaan viisumia ja siis myös passia, on heillä auto ja ehkä kuljettajakin. Sama tilanne on niiden harvojen täällä asuvien länsimaalaisten kohdalla, eivät he takseilla kulje. Heillä on kuljettaja. Keski-Afrikan tasavallan suurlähetystö toimii Place de la Républiquen lähellä, mutta senkään nimi ei soittanut taksikuskien kelloja. Lopulta otin taksin Kongon Ranskan-instituuttiin, Institut françaisiin, josta kävelin lähetystölle. Keski-Afrikan tasavallan suurlähetystö on vaatimaton, jopa niin vaatimaton, että sinne saa vain marssia sisään, eikä edes turvamiestä ole ollut varaa palkata ovelle saati virittää sähköjä muurin ympärille. Muurin yli kiipeäisi helposti, mutta itse lähetystössä ei varmaan olisi mitään varastettavaa. Joka tapauksessa vastaanotto suurlähetystössä oli ystävällinen ja turistiviisumi minulle toki myönnettäisiin. Täytin helpon ranskankielisen lomakkeen, annoin kaksi valokuvaa ja 45 000 frangia (n. 68,6 euroa). Jätin viisumihakemuksen passeineen aamukymmeneltä ja iltapäiväkahdelta saisin tulla noutamaan valmiin viisumin. Helppoa!

Zoolandia on Brazzavillen kasvi- ja eläintieteellinen puutarha.

Juovasakaali on saanut tarpeekseen kirkuvista kongolaislapsista.

Apinoiden olot eivät olleet häävit.

Seuraavaksi kävelin parin sadan metrin matkan Ranskan instituutin taakse. Siellä toimii Tšadin suurlähetystö, jonka porttiin koputetaan, ovimies kurkkaa muurinraosta ja päästää sisään. Itse lähetystörakennuksessa sihteerit ottivat minut ystävällisesti vastaan, mutta viisumin myöntäminen ilman kutsukirjettä ei olisi varmaa. Jätin lento- ja hotellivaraukseni lähetystöön ja minuun luvattiin ottaa tulevana maanantaina yhteyttä. Nyt oli perjantai.

Päätin pysytellä lähistöllä siihen asti, kunnes Keski-Afrikan tasavallan viisumi valmistuisi. Lähdin kävellen kohti Brazzavillen kasvi- ja eläintieteellistä puutarhaa, Zoolandiaa. Matkalla ohitin Euroopan unionin edustuston (Délégation de l’Union européenne en République du Congo), jonka edessä liehui EU:n lipun ohella Ukrainan lippu. Kongon tasavalta on marxilais-leninistisestä menneisyydestään huolimatta pysytellyt neutraalina Ukrainan sodan aikana. Presidentti Denis Sassou Nguesso oli tosin yksi Afrikan neljästä valtionjohtajasta (muut olivat Norsunluurannikko, Senegal ja Libya), joita kiinnosti Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin kesäkuussa 2022 pitämä puhe Afrikan unionille. Loput 51 jäsenmaata eivät kiinnostuneet asiasta. Toisaalta heinäkuussa 2022 Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov pistäytyi Kongossa presidentin vieraana.

Brazzavillen Zoolandiassa olisi puitteet oikeallekin eläintarhalle.

Krokotiilin aitausta ei ole koolla pilattu.

Saavutin Zoolandian portin, josta ostin pääsylipun. Se on kaikille sama kansallisuudesta riippumatta eli 500 frangia (n. 0,76 euroa). Eläintarha on perustettu vuonna 1952 ja oli perustamisensa aikoihin Afrikan suurimpia. Pian kävi selville, että paikka on vuonna 2022 ennemminkin huvipuisto, jossa nyt vain sattuu olemaan muutamia eläimiä. Oli erilaisia tivolilaitteita, keinuja, vaijeriliukua, pomppulinna ja toki myös paintballia, koska eläintarhoissa on oltava paintballia. Varsinainen hitti vaikutti olevan kuitenkin polkupyörä, joilla lapset saivat kokeilla ajaa. Se onnistui vaihtelevalla menestyksellä, mutta hauskaa oli. Oma polkupyörä lienee täälläkin lasten ykköshaaveita, aivan kuten se oli São Tomén saarella. Minun kävi näitä harvoja esillä olevia eläimiä sääliksi, sillä paikalla oli lapsia ja sitä myöten kirkumista ja muuta älämölöä aivan riittävästi. Juovasakaalipariskunnalla oli pieni pyöreä betoninen aitaus, jossa ne eivät saaneet hetken rauhaa. Käärmehäkkien rakosista lapset tökkivät tikkuja aikeinaan härnätä käärmeitä. Krokotiiliä henkilökunta herätteli heittämällä vettä sen niskaan. Apinat olivat apaattisia ja ahdistuneita pienissä häkeissään, joissa oli vain betonilattia. Vaikutti, että vain pahkasialla oli kaikki hyvin kookkaassa aitauksessaan. Suuret nisäkkäät, kuten norsu, sarvikuono, virtahepo, seepra ja leijona puistosta puuttuvat ja ehkä hyvä niin. En oikein päässyt selvyyteen, miksi Zoolandia mainitsee olevansa myös kasvitieteellinen puutarha.

Päätin lounastaa Zoolandian Food Corner -ravintolassa, joka olisi voinut hyvin sijaita Euroopassa. Myös hintojensa ansiosta. Tilasin hampurilaisen ja ranskalaiset. Ne maksoivat 3 000 frangia (n. 4,5 euroa) ja tilaukseen oli ehdottomasti saatava koko nimeni ja puhelinnumeroni. Ihmettelin asiaa tarjoilijalle, joka kertoi sen olevan normaalia. Saman päivän aikana sain sitten Facebookissa kaveripyynnön brazzavilleläiseltä naiselta, jonka epäilen työskentelevän Food Cornerissa. Ruokaa odotellessani paikan johtaja istuutui pyytämättä pöytääni ja tahtoi kysellä, mitä pidin Kongosta. Johtaja kertoi samalla, että Zoolandian ravintola on suosittu ruokailupaikka Yhdysvaltain suurlähetystön henkilökunnan keskuudessa ja että voisin järjestää bisnestapaamiseni juuri täällä. Kerroin olevani turisti. Johtaja pyysi minua tulemaan vaikka illalla uudelleen. Kongojoen kalaa saisi 10 000–15 000 frangilla (n. 15–23 euroa). Lupasin miettiä asiaa ja samalla pohdin, että miksi lähiruoka on aina niin kallista. Oikeasti en tietenkään tänne palaisi, näillä hinnoilla.

Food Corner -ravintolan hampurilaisateria ja passionhedelmämehu. Hyvää oli.

Norsupatsas Brazzavillen eläintarhan ja Yhdysvaltain suurlähetystön läheisyydessä. Jalustasta sojottaa ”syöksyhampaita”.

Poistuin ravintolasta ja Zoolandiasta. Lähdin hiljalleen kohti Keski-Afrikan tasavallan suurlähetystöä. Brazzavillessä ei ole kovin paljon merkittäviä nähtävyyksiä, mutta eläinpuiston läheisyydessä, Rond-Point de la Patte d’Oien kulmalla seisovan norsupatsaan tahdoin käydä katsomassa. Patsas mikä patsas. Enemmän minua lopulta kiinnosti nähdä kadun varressa suuren mainoksen, jossa kerrottiin ranskalaisen Michelin-huippukokin Thibault Sombardierin saapuvan muutaman päivän kuluttua Brazzavilleen loihtimaan ”sensaatiomaisia” ruoka-annoksia kolmen päivän ajaksi paikalliseen huippuravintolaan. Herra Sombardierin oli kutsunut maahan Kongon tasavallan ensimmäinen nainen, madame Antoinette Sassou Nguesso. Ja kun presidentin vaimo kutsuu, kannattaa Pariisistakin lähteä Kongoon kokkailemaan. Kun pääsin takaisin Keski-Afrikan tasavallan suurlähetystöön, oli viisumi valmiina, kuten minulle oli luvattu. Minulle oli myönnetty kuukauden viisumi. Sihteeri toivotti hyvää matkaa.

Päätin seuraavaksi lähteä tarkastamaan näkymät Kinshasaan. Kuljin kävellen kohti Kongojoen rantaa ja ohittaessani maan oikeusministeriötä, oli sen edessä mielenosoitus. Mielenosoittajat olivat saaneet jostain käsiinsä vuvuzeloja, joilla nyt pyrittiin saamaan joku tärkeä henkilö ulos rakennuksesta. Kongo ei ole maailman edistyksellisin valtio, mutta ainakaan mielenosoituksia ei tukahduteta väkivalloin. Poliisit pitäytyivät kauempana. Jatkoin matkaani ja ohitin presidentinlinnan, joka on kuin mikäkin linnoitus korkeine muureineen. Vartijoita oli paljon, mutta minuun ei kiinnitetty suurempaa huomiota. En ehkä kykenisi vallankaappaukseen.

Kongojoen rantapenkereet, aivan Brazzavillen ytimessä ovat erinomainen paikka harjoittaa maataloutta. Ainakin kasteluvesi on lähellä.

Kalastajia Kongojoella. Taustalla Kongon demokraattisen tasavallan pääkaupunki Kinshasa.

Kinshasan silhuettia Brazzavillestä nähtynä. Joella ajelehtii ruohomättäitä kohti merta.

Nämä saaret kuuluvat Kongon tasavaltaan. Taustalla Kinshasan keskusta.

Brazzavillen paras paikka on pitkä, kilometrejä jatkuva La Corniche. Se on Kongojoen vartta seuraileva rauhallinen bulevardi, jonka kummallakin puolella on kävelijöitä varten jalkakäytävä. Brazzavillen kaupunki on istuttanut bulevardin varteen paljon kukkaistutuksia, joita hoidetaan ja jätehuoltokin toimii. Roskia saa etsimällä etsiä. La Cornicheen on panostettu ja syystäkin. Näkymä Kongojoelle ja vastapäätä sijaitsevaan Kongon demokraattisen tasavallan pääkaupunkiin Kinshasaan on upea. Kummallekin Kongolle nimensä antanut joki on Niilin jälkeen Afrikan toiseksi pisin ja maailman mittakaavassakin yhdeksänneksi pisin 4 700 kilometrin pituudellaan. Kongojoki virtaa keskellä Afrikkaa; se alkaa päiväntasaajan eteläpuolella, koukkaa sen pohjoispuolelle, mutta laskee taas eteläisellä pallonpuoliskolla Kongon demokraattisessa tasavallassa. Kostea ja lämmin ilmasto varmaan vaikuttavat siihen, että Kongo on virtaamaltaan maailman toiseksi suurin joki Amazonin jälkeen. Virtaus olikin hirmuinen, enkä ehkä pystyisi soutamaan rannalta toiselle. Paikalliset kalastajatkin pyrkivät kulkemaan rantoja pitkin. Suuria ruohomättäitä oli irronnut ylävirran sademetsissä ja niitä lipui kovaa kyytiä kohti Atlanttia. Kongojokea oli ilo seurata. Joessa asuu suuria kalalajeja ja toki myös krokotiilejä, mutta tuskin ihan tässä kaupungin keskustassa.

Joen vastarannalla on Kinshasa, entinen Léopoldville, joka on moninkertaisesti Brazzavilleä suurempi megacity. Reilun kahden miljoonan asukkaan Brazzaville on rauhallinen maalaisserkku hektiseen 17 miljoonan asukkaan Kinshasaan verrattuna. Brazzavillestä puuttuvat pilvenpiirtäjät, joita naapurimaa oli rakentanut jokirantaansa. Lisää on tulossa. Helsinki ja Tallinna sijaitsevat lähellä toisiaan, samoin Wien ja Bratislava. Brazzaville ja Kinshasa ovat kuitenkin näköetäisyydellä ja välissä on ainoastaan, mittauskohdasta riippuen, 1,5–3 kilometrin leveydeltä jokea. Lyhyen etäisyyden ansiosta kaupungit ovat lähinnä toisiaan sijaitsevat pääkaupungit. Etäisyys on niin olematon, että se panee miettimään, miksi ihmeessä kaupunkeja ei ole yhdistetty sillalla. Virtaus on toki melkoinen ja jokikin on maailman syvin. Itse asiassa Kongo on syvimmillään Brazzavillestä alajuoksulla sijaitsevan Piokan pikkukaupungin liepeille saakka syvimmän kohdan ollessa 219,5 metrissä. Suomen syvin järvikin jää alle sataan metriin. Siltaa on kuitenkin suunniteltu pitkään ja lykätty yhtä pitkään. Tällä hetkellä suunnitelmissa on aloittaa sillanrakennus vuonna 2023. Valmiina silta olisi vuonna 2028. Itse uskon, että silta myöhästyy vielä ainakin sata vuotta ja luultavasti enemmänkin. Siihen asti kongolaisten rajan molemmin puolin on ylitettävä Kongojoki lautoilla, veneillä, kanooteilla tai lentokoneella! Kaupunkien välillä nimittäin on maailman lyhyin kansainvälinen lentoreitti. Se kestää 10–20 minuuttia ja reittiä operoivat ainakin Asky Airlines ja Air France kerätessään matkustajia niin Brazzavillestä kuin Kinshasastakin.

Maanviljelystä Kongojoen rannalla.

Kinshasaa.

Kaupungin perustajan Pierre Savorgnan de Brazzan patsas ja mausoleumi.

Brazzavillen ydinkeskustaa perjantai-iltapäivänä.

En ollut aikeissa matkustaa Kinshasaan, vaikka vastarannalta kantautuvat äänet sinne kieltämättä houkuttelivat. Kongon demokraattisen tasavallan viisumi ei ole maailman helpoin, eikä sitä minulle olisi Brazzavillessä edes myönnetty. Koska en asu kaupungissa vakituisesti. Viisumi pitäisi järjestää Tukholmassa toimivasta suurlähetystöstä. Tietenkin lahjomalla joen yli olisi saattanut päästä, mutta en tahtonut ottaa sellaista riskiä. Ja sitten oli vielä se koronatestivaatimuskin; minulta olisi huonolla tuurilla vaadittu negatiivistä testiä Brazzavilleen palatessani. Säännöt kun tuppaavat olla erilaiset ihonväristä riippuen. Kinshasa ja isompi Kongo saisivat odottaa omaa vierailuaan. Joskus haluan matkustaa Kongojokea Kisanganista alavirtaan ja lopulta katsella Brazzavilleä vastarannalta. Olen pyrkinyt ahmimaan kaiken Kongojoella matkustelua käsittelevän suomenkielisen kirjallisuuden ja erityisen hyviä ovat Saga Roosin ”Sadun ja seikkailun Kongo: Elämyksiä päiväntasaajan paratiisissa” (1949) ja Sami Sillanpään ”Keskellä virtaa Kongo” (2021).

Palaisin vielä useita kertoja Kongojoen rantaan kameran kanssa, mutta nyt päätin pistäytyä katsomassa Brazzavillen perustajan Pierre Savorgnan de Brazzan patsasta. Tutkimusmatkailija de Brazza syntyi Italiassa, mutta hänelle oli sittemmin myönnetty Ranskan kansalaisuus ja uuden isänmaan laskuun herra Kongojoen varressakin 1800-luvun lopulla seikkaili. Mies tuli vuonna 1880 perustaneeksi nykyisen kaupungin, joka nimettiin tietenkin nimettiin perustajansa mukaan. Sittemmin Brazzaville toimi Ranskan Keski-Afrikan pääkaupunkina ja toisen maailmansodan alussa jopa Vapaan Ranskan pääkaupunkina Natsi-Saksan miehitettyä Ranskan. Pierre Savorgnan de Brazzan maine ei ole ryvettynyt, sillä kaupunki on edelleen nimetty hänen mukaansa. Miehen valkoinen patsas on uudennäköinen ja uudehko on myös sen takana seisova muistorakennus. Sen sisällä ei ole mitään kovin mielenkiintoista, mutta ilmeisesti sen uumenissa kuitenkin lepää Pierre Savorgnan de Brazza (1852–1905), jonka ruumis palautettiin Kongoon vuonna 2006.

106-metrinen Nabemba Tower on Brazzavillen ja koko maan korkein rakennus.

Juri Gagarinin patsas tervehtii Venäjän kulttuurikeskuksen edessä.

Rahojen laskentaa. Kymppitonnin seteleissä on peräkkäinen sarjanumero.

De Brazzan patsaan ympärille on kehittynyt aikojen saatossa Brazzavillen ydinkeskusta, joka on pieni, aivan kuten kaupunkikin. Tänne ovat keskittyneet kalliit ravintolat ja hotellit, lentoyhtiöiden toimistot, pankkien pääkonttorit, pääposti, Ranskan suurlähetystö ja muu tarpeellinen, kuten Venäjän kulttuurikeskus, Centre culturel russe! Kulttuurikeskuksen on oltava jäänne niiltä ajoilta, kun Kongo oli kansantasavalta ja Neuvostoliitto sen paras kaveri. En kehdannut pistäytyä keskuksessa, koska keskustassa tosiaankin näkyi myös muita valkoisia. Heillä oli puku päällä ja salkku kädessä, minulla shortsit ja t-paita ja reppu selässä. Kulttuurikeskuksen edessä on ensimmäisen avaruudessa käyneen henkilön, venäläisen kosmonautti Juri Gagarinin patsas. Centre culturel russe tarjoaa venäjän kielen opetusta kongolaisille, mikä kävi selväksi kun kävelin paikan ohitse. Tuhannet kongolaiset ovat saaneet koulutuksensa Neuvostoliitossa ja Venäjällä ja sama yhteistyö taitaa jatkua edelleen. Vähitellen palailin takaisin hotellilleni, mutta sitä ennen ostin repun täyteen mangoja ja passionhedelmiä. Kongolainen passionhedelmä on suuri, jopa nyrkinkokoinen, äärimmäisen mehukas ja makea. Niitä kelpasi popsia sellaisenaan.

Illalla kävi selväksi, että Brazzaville kärsii jatkuvista sähkökatkoista. Ympäröivä Moungalin kaupunginosa oli yhtenään pimeänä. Kun sähköt katkeavat, kipittää hotellin huoltomies käynnistämään generaattorin ja hotelli saa valaistuksensa takaisin. Muu Moungali jatkaa elämää säkkipimeydessä.