Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Ciudad del Este

Tohtori Mengelen piilopirtti Paraguayn maaseudulla

15.7.2021

Paraguaylla on maine Saksasta paenneiden natsien turvasatamana, jota pohjustettiin jo hyvissä ajoin ennen toisen maailmansodan päättymistä; Paraguayssa perustettiin vuonna 1927 ensimmäinen Saksan ulkopuolinen natsipuolue! Se saattoi saada kannatusta siitä, että maahan oli muodostunut vuosina 1864—1870 käydyn kolmoisliiton sodan seurauksena saksalaisten siirtokuntia. Paraguay oli menettänyt sodassa 90 prosenttia miespuolisesta väestöstään, joten uutta verta totisesti tarvittiin ja houkuteltiin paikalle. Maailmansotien välisenä aikana saksalaisia muutti maahan lisää ja esimerkiksi saksaa puhuvia mennoniittoja muutti erityisesti Pohjois-Paraguayn hankaliin oloihin Chacon alueelle. Muutamia päiviä aiemmin olin vieraillut Loma Platan ja Filadelfian kaupungeissa Chacossa ja nähnyt nuo kukoistavat saksalaiskaupungit omin silmin.

Saksalaisia siirtokuntia muodostui useita myös tänne eteläiseen Paraguayhin, joista suurin keskittymä on Itapúan maakunnassa sijaitseva Colonias Unidas. Se on Hohenaun, Bella Vistan ja Obligadon pikkukaupungin muodostama siirtokunta, joka syntyi 1900-luvun alussa Saksasta muuttaneiden ja saksalaistaustaisten hyvinkoulutettujen ja jopa varakkaiden siirtolaisten perustamana. Tänne ei kaiketi siis tullut mitään rupusakkia. Osa siirtokunnista, kuten Nueva Germania, korosti saksalaisten ylivertaisuutta ja pyrki rodulliseen puhtauteen. Osassa saksalaisten siirtokuntien kouluista opetettiin natsien oppeja ja järjestettiin Kolmatta valtakuntaa juhlistavia paraateja.

Vuokra-autoni kanssa matkalla kohti Vacayn pikkukylää. Mengele-kierrokseni on alkanut.

Tie Vacayhin ei ole parhaassa mahdollisessa kunnossa sateiden jälkeen.

Toisen maailmansodan aikana Paraguay piti ainakin virallisesti etäisyyttä kansallissosialismiin, mutta jätti silti sodan julistuksen Saksaa vastaan vuoteen 1945. Silloin toista maailmansotaa oli jäljellä kolme kuukautta ja Saksan tappio näytti selvältä. Vuonna 1954 tilanne muuttui, kun Paraguayssa valtaan nousi saksalaisen maahanmuuttajaisän ja paraguaylaisen äidin poika, El Excellentissimo, Alfredo Stroessner (vallassa 1954—1989). Hän hallitsi maataan brutaalin diktaattorin ottein ottaen vahvoja vaikutteita Natsi-Saksan suunnalta, sillä muutenhan kommunismi saattaisi ottaa yliotteen täälläkin! Ihmisiä kidnapattiin, kidutettiin ja murhattiin. Generalissimo Alfredo Stroessner, Pyhän Yrjön ja Pyhän Mikaelin ritarikunnan ritari, Andien Kondorin ritarikunnan ritari, Amerikoiden Puolustusjuntan mitalisti, Vapaudenristin ritarikunnan ritari ja Auringon ritarikunnan suuren ristin ritari timanteilla koki sympatiaa Saksasta oikeudenkäyntejä paenneita natsirikollisia kohtaan ja houkutteli heitä Paraguayhin. Jopa 200 000 saksalaista muutti toisen maailmansodan jälkimainingeissa Paraguayhin. Tunnetuimmasta päästä ovat Riian keskitysleirin komendantti Eduard Roschmann ja Auschwitzin pahamaineinen lääkäri Josef Mengele. Myös Adolf Hitlerin yksityissihteerin Martin Bormannin on huhuttu piilotelleen Paraguayssa (Hohenaussa), samoin itse Adolf Hitlerin. On olemassa teoria, jonka mukaan Hitler ei kuollutkaan bunkkerissaan 30. huhtikuuta 1945, vaan pakeni Argentiinaan sukellusveneellä. Sieltä Kurt Bruno Kirchner -nimellä esiintynyt Hitler olisi siirtynyt Alfredo Stroessnerin siipien suojaan Paraguayhin ja asustellut maassa kuolemaansa, 7. helmikuuta 1971, saakka. Asiasta on espanjankielinen kirja, Hitler en Argentina (2014). On kuulemma pitävät todisteet ja kaikki. Hitleriin olinkin jo törmännyt muutama päivä sitten hotellihuoneessani Concepciónissa.

Minä olin lähinnä kiinnostunut Auschwitzin ”Kuoleman enkelistä”, tohtori Mengelestä, joka tunnetaan karmivista ihmiskokeistaan ja ihmisten lähettämisestä kaasukammioihin Krakovan lähellä sijaitsevalla juutalaisten keskitys- ja tuhoamisleirillä. Hänen oli onnistunut paeta sodan jälkeen Etelä-Amerikkaan, missä mies asettui aluksi Argentiinaan, kunnes maan alkaessa poltella jalkojen alla, siirtyi suotuisamman ilmapiirin Paraguayhin loppuvuonna 1958 tai vuonna 1959. Mies asettui taloksi Etelä-Paraguayhin Hohenaun saksalaiskaupunkiin, jossa hän asusteli vuoden tai pari. Paikallisten on kerrottu muistelleen herra Mengeleä lämmöllä, eikä mies tainnut erityisemmin piilotellakaan. Saksan oikeusministeriö tiesi herran oleskelevan Paraguayssa, mutta paikallinen poliisi ja Paraguayn valtio eivät lotkauttaneet korviaan Saksan pyynnöille luovuttaa mies takaisin entiseen kotimaahansa. Mengele taisi olla arvostettu yhteisön jäsen, eikä tuohon aikaan ehkä sanakaan miehen hirmuteoista tainnut kiiriä Stroessnerin diktatuuriin. Kaikki meni ennemminkin päinvastoin: presidentti Stroessner antoi tohtorille jopa Paraguayn kansalaisuuden nimellä ”José Mengele”. Sittemmin Mengele siirtyi asumaan Brasilian puolelle, mutta ilmeisesti vietti Paraguayssa uudelleen aikaa vuosina 19631964. Mies kuoli Brasiliassa 67-vuotiaana vuonna 1979 joutumatta koskaan oikeuden eteen. (Lähteet: [1], [2], [3], [4] & Hebblethwaite, M.: Paraguay 2019: 15)

Vacaysta kohti Hohenau 4:ää johtaa reilun kymmenen kilometrin suora mukulakivitietä. On ollut kova työmaa tässä.

Mukulakivitien jälkeen punainen muta taas tarttuu hyvin autonrenkaisiin.

Olen harrastanut ”mustaa turismia” aiemminkin; olen käynyt esimerkiksi Draculan linnassa Romaniassa, Tarrafalin keskitysleirillä Kap Verdellä, Guineassa ebolan aikana ja jopa siellä Auschwitzin leirillä Etelä-Puolassa. Ja koska olin jo nähnyt Josef Mengelen työpaikan, halusin ehdottomasti nähdä myös tohtorin kotitalon, koska se on edelleen olemassa ja sijainti löytyy nopealla googlauksella koordinaatteineen. Piilopirtti sijaitsee Hohenaun kaupungin laitamilla, tarkemmin Hohenau 4 -nimisessä kylässä 20 kilometrin päässä keskustasta luoteeseen. Periaatteessa keskellä ei-mitään.

Ensin oli vain lähdettävä Ciudad del Esten laitamilta NatuCenteristä liikkeelle. Matkaa olisi noin 250 kilometriä ja siihen menisi nelisen tuntia aikaa. Lähdin matkaan kahdeksaan aikoihin aamulla, ylitin Mondayjoen ja pian alkoi sadella. Ensimmäistä kertaa Paraguayn-visiittini aikana. Ohitin Los Cedralesin ja Santa Rosa del Mondayn pikkukaupungit ja päädyin lopulta valtatielle 6, joka johtaa Minga Guazún nurkilta pohjoisesta aina etelän Encarnaciónin suurkaupunkiin. Santa Ritan kaupungissa päätin tankata, joka oli ensimmäistä kertaa hieman hankalaa. Kerroin, mitä polttoainetta halusin autooni ja näytin autovuokraamolta saamaani, mielestäni äärimmäisen selkeää, lappua tankkaustilanteita varten. Lappu kiersi kolmen tankkaajan käsissä ja lopulta paikalle pyydettiin ilmeisesti esimieskin. Kerroin haluavani tankin täyteen, mutta sitä en ymmärtänyt, että tankkaajat tahtoivat Visa-korttini pantiksi. Etten vain kaasuttaisi pois paikalta maksamatta! Yhteinen kieli löytyi ja korttini pysyi tiukasti toisen tankkaajan hyppysissä koko minuutin kestäneen prosessin ajan. Huoltoasema sai maksun ja minä jatkoin matkaa. Valtatie eli ruta 6 on hyväkuntoista, joskin aika yksitoikkoista tietä halki peltomaiseman ja satunnaisten kylien. Suurimpiin mäkiin on rakennettu ohituskaistoja rekkojen ohitusta varten, mutta näillä liikennemäärillä niitä ei oikeastaan edes tarvitsisi.

Tohtori Mengelen kotitie etelän suunnasta lähestyttäessä. Miehen talosta näkyy vain vähän kuvan oikeassa laidassa puiden keskellä.

Mengelen kotitalon nurkalla virtaa joki.

Joen ylittävällä sillalla.

Vettä sateli koko matkan ajan aina sinne asti, kunnes sain päähäni kiertää Mengelen talolle takateitä pitkin. Googlen mukaan sinne pääsisi, kunhan ensin kääntyisi valtatieltä ja ajelisi Vacay-nimiseen pikkukylään saakka. Koska koko päivän oli satanut, oli Vacayn-tie hieman liukkaassa kunnossa punaisen mudan takia. Se tarttuu yllättävän tiukasti autoon, renkaisiin ja kengänpohjiin. Punainen maaperä on ainoa tekijä, mikä erotti nämä maisemat Saksasta. Laajoja peltoaukeita ja hieman kumpuilevuutta. Autoja ei juuri liikkunut ja jos liikkui, tervehtivät kuljettajat minua. Aivan kuin Suomenkin maaseudulla. Vacayssa käännyin kohti länttä ja nyt minulla oli reilun kymmenen kilometrin suora mukulakivitietä pitkin. Pelkäsin rengasrikkoa, joten ajelin rauhallisesti, vaikka siinä paikalliset päästelivät kahdeksaakinkymppiä ohitseni. Olihan minulla aikaa.

Vacayn kyläkeskus sijaitsee tuon pitkän suoran varressa, eikä se asukkaiden ulkonäöstä päätellen taida olla saksalaiskylä. Asukkaat tervehtivät ohi ajaessani. Vacayn jälkeen saksalaistalot erottaa latinoiden ja intiaanien asumuksista siten, että saksalaisten talot voisivat ulkonäkönsä ja hyvinhoidetun pihansa ansiosta sijaita myös Saksassa. Tällaisia asumuksia oli useita tämänkin tien varressa. Vacayn jälkeen eteen tuli pikkuinen asutuskeskus, jonka nimestä en ole selvillä. Kyseessä on saksalaisten asuttama kylä saksankielisistä kylteistä päätellen. Täältä oli enää muutamien kilometrien ajo Mengelen talolle, mutta tie oli pitkään jatkuneen sateen vuoksi paikoin siinä kunnossa, että aloin epäillä pikku-Hyundaini selviytymismahdollisuuksia halki näiden kuraisten peltoteiden. Olisihan se ollut hauskaa jäädä jumiin tohtori Mengelen kotinurkilla. Selviydyin Mengelen kotitielle saakka, jonka kunto ei ollut juuri kummoisempi. Jos Mengele sai 1960-luvulla elellä täällä rauhassa, ei tänne myöskään näin vuonna 2021 kukaan natsienmetsästäjä vaivautuisi. Tie oli melkoisen liukasta, kuoppaista ja isoja kiviäkin oli noussut esiin. Onneksi tiellä ei liikkunut ketään. Etukäteen olin Googlen ilmakuvista katsonut senkin, että seutu on harvaanasuttua ja että luultavasti kehtaisin pysähtyä ottamaan kuviakin ilman, että vallan natsiksi luultaisiin!

Tässä talossa Josef Mengele majaili 1960-luvun tienoilla.

Tohtorin talo on seissyt täällä Hohenaun takamailla vuosikymmeniä ja alun perin se kuului paikalliselle, saksalaistaustaiselle Alban Krugille. Natsi hänkin ja yhteisön johtohahmoja. Huhujen mukaan piilopirtin alla on salaisia tunneleita, mutta sitä en itse pääsisi toteamaan. Talo on edelleen jonkun asuinkäytössä: pihassa oli moottoripyörä, vaatteita kuivumassa ja käyskentelipä pihalla lehmäkin. Rakennuksen katolla on lautasantenni. Etelän suunnasta eli Hohenausta lähestyttäessä, taloa on hieman vaikeampi hoksata, sillä se sijaitsee loivassa alaspäin viettävässä rinteessä ja juuri talon kohdalla kasvaa korkeita puita. Lisäksi eteen on rakennettu matala aita. Sen sijaan näkyvyys talolle on erinomainen pohjoisen suunnasta tultaessa; edessä ei ole mitään! Pysähdyin tielle, tarkistin, ettei kukaan näkisi ja sitten näppäsin kuvan ja ajoin pois. En kehdannut kääntää autoa talon kohdalla, vaan ajoin jonkin matkaa eteenpäin ja venkslasin auton ympäri. Oli taas alkanut sadella.

Parque Ecológico Alfredo Sitzmann on viehättävä puisto Hohenaussa.

Puiston vieressä on seudulle muuttaneiden kansallisuuksien näyttelyalue. Tässä Puolan ”näyttelytila”.

Puolessa tunnissa ajelin Mengelen kotitietä Hohenaun keskustaan. Minulla oli vielä jonkin verran aikaa ennen kuin tulisi saapua läheisessä Trinidadissa sijaitsevaan hotelliini. Siispä päätin ajaa Hohenaun laitamilla sijaitsevaan Parque Ecológico Alfredo Sitzmanniin, 23 hehtaarin alalle levittäytyneeseen puistoon. Löysin puiston, eikä sinne ole pääsymaksua. Alfredo Sitzmannin puistossa on esiteltynä laajasti Paraguayn puulajistoa, minkä lisäksi alueella on intiaanien ja saksalaisten siirtolaisten vanhojen asumusten kopioita ja muuta tarpeistoa. Puiston vieressä on eräänlainen ”maailmannäyttelyalue”, Parque de las Naciones, jossa seudulle muuttaneiden ulkomaalaisten jälkeläiset kai joskus esittelevät perinteitään tai mitä ikinä. Colonias Unidas on, kuten todettua, pääosin saksalaisten siirtokunta, mutta seudulla on myös Italiasta, Sveitsistä, Belgiasta, Puolasta, Argentiinasta, Ukrainasta, Brasiliasta ja Japanista muuttaneiden jälkeläisiä. Suomalaisvertakin löytyy melko läheltä, mutta heistä enemmän täällä. Parque de las Naciones on suljettu ja avoinna ainoastaan jonkin tapahtuman aikaan. Kuitenkin sinne pääsee viereisen Parque Ecológico Alfredo Sitzmannin kautta, sillä aita oli jätetty avoimeksi!

Tämä seutu on siis pääosin saksalaistaustaisten asuttamaa, mutta on muistettava, että kaikilla Paraguayn saksalaisilla ei suinkaan ole natsitaustaa.

Saltos del Mondayn putous ja Ciudad del Esten ahdistava kaaos

14.7.2021

NatuCenterin sijainti on rauhallinen, joten myös yö sujui ilman minkäänlaista meteliä kadulta tai muista huoneista. Vääntäydyin kahdeksan aikaan ulos huoneistostani aikeenani mennä nauttimaan tämän oudon paikan aamupalaa. Se ei sisälly huoneen hintaan, vaan maksaa 30 000 guarania (n. 3,8 euroa). Hinta on paraguaylaisittain kallis, mutta mielestäni silti joka guaranin väärti. Aamupala käsittää kahvin, omeletin, leipää, erilaisia keksejä, hilloa, hunajaa ja ison lautasellisen mansikoita, papaijaa ja banaania. Kaikki on itsetehtyä ja vegetaarista, kuten paikan luonteeseen kuuluu. Kahviin sai joko oikeaa maitoa tai soijamaitoa ja omeletin munatkin ovat oikeita munia. Ei tämä siis mikään vegaanipaikka ole. Kaiken kruunasi se, että aamupalapöydästä oli suora näkymä Paraguayn suurimmalle vesiputoukselle, Saltos del Mondaylle. Kohina kuuluu mainiosti satojen metrien päähän putouksesta.

Aamupala NatuCenterin terassilla nautittuna. Taustalla ylävasemmalla Saltos del Mondayn vesiputous.

Mondayjoki laskee tässä kohtaa 40 metriä muodostaen Saltos del Mondayn vesiputouksen.

Vesiputousta.

Täyttävän aamupalan päätteeksi päätin vierailla heti aamusta vesiputouksella, sillä ainakin vielä aurinko paistoi. Muuten olin jo niin etelässä, että sää oli talvisempi: aamuyhdeksän aikaan lämpötila oli parinkymmenen asteen tienoilla. Täällä etelässä on talvella pilvisempää ja jopa sade saattaa yllättää, eivätkä illatkaan ole niin lämpimiä kuin mihin olin Pohjois-Paraguayta kolutessani tottunut. Paraguayhan on siis päiväntasaajan eteläpuolella ja vuodenajat ovat päinvastaiset! Paikallisilla oli paljon vaatetta yllä, mutta suomalainen tarkenee mainiosti vielä shortseilla. Ja samalla erottuu paremmin katukuvasta. Saltos del Mondayn putoukselle on kaksi sisäänkäyntiä, joista asiaan perehtymätön haksahtaa helposti Parque Aventura Mondayhin. Se on uudehko aktiviteettipuisto, joka panostaa vaijeriliukuihin, kajakointiin, jousiammuntaan ja vastaavaan toissijaiseen puuhasteluun. Parque Aventura Mondayn kautta putoukset jäävät kokematta lähietäisyydeltä, mutta ovat hekin jonkinlaisen köyhänmiehen katselutasanteen kuitenkin kyhänneet jonkin matkan päähän putouksesta. Haksahtamisvaaraa kasvattaa sekin, että paikalla on sisäänheittäjä houkuttelemassa putouksille tulevia.

Aito ja alkuperäinen, Acqua Paraná Tourin operoima sisäänkäynti putouksille ei tarvitse esitteitä tai sisäänheittäjiä. Se sijaitsee noin 500 metrin päässä Parque Aventura Mondaysta länteen, samaisen ”rantakadun” varrella. Acquan hinnasto oli melkoisen sekava, ehkä siitä syystä, että kaikille aktiviteeteille (täälläkin on ainakin vaijeriliukua) oli omat hintansa ja lisäksi Etelä-Amerikan ulkopuoliset vierailijat maksavat kunnon kehitysmaatyyliin lipustaan enemmän. Kerroin rehellisesti tulevani Euroopasta, mutta silti myyjätär vielä varmisteli, ettenkö nyt varmasti ole mistään Mercosur-alueelta. Ralliespanjani englannilla höystettynä oli ilmeisesti jo niin vakuuttava esitys, että olisin voinut mennä aidosta eteläamerikkalaisesta. Oma sisäänpääsyni maksoi 62 000 guarania (n. 7,85 euroa), minkä lisäksi otin tikettiini myyjän erikseen hehkuttaman ja kaupitteleman hissimaksun. Täällä on kuulemma Mercosur-alueen korkein panoraamahissi ja kyllähän jo yksistään sen vuoksi tahdoin pulittaa 20 000 guarania (n. 2,5 euroa) ylimääräistä. Samalla näkisin sitten itse putouksenkin sen huipulta aina alas asti ja toisinpäin.

Tällainen näkymä avautuu 40 metrin hissimatkan jälkeen.

Paraguayn lipun etupuoli.

Saltos del Monday on 40 metriä korkea ja 120 metriä leveä Mondayjoessa sijaitseva vesiputous, jonka nimellä ei ole mitään tekemistä englannin kielen maanantain kanssa! Putous on ehkä tuntematon maailman mittakaavassa, eikä se houkuttele suuria turistijoukkoja jo siitäkin syystä, että noin 40 kilometrin päässä täältä, Brasilian ja Argentiinan rajalla putoavat kaikkien tuntemat Iguassun putoukset. Maailman kolmanneksi suurimmat kaiken kukkuraksi. Sinne en nyt pääsisi, joten tyytyminen oli Paraguayn vastineeseen. Paikalla ei ollut vielä yhdeksän jälkeen ketään, joten sain Saltos del Mondayn kokonaan itselleni. Samoin panoraamahissillä pääsin taivastelemaan putouksen jylyä ja kuohuja täysin yksinäni. Kun tein lähtöä paikalta, saapui sinne joukko brasilialaisia turisteja toppatakeissaan. Olivat luultavasti juuri saapuneet rajan yli ja brasilialainen pikkubussi odotti parkkipaikalla. Brasilialaiset taitavat katsoa Paraguayta ja paraguaylaisia hieman alaspäin, sillä brassien käytös on ylimielistä, kuten myöhemmin myös Ciudad del Estessä totesin, eikä esimerkiksi kadulla mielellään tehdä tilaa vastaantulijoille. Köyhään naapurimaahan ollaan tultu maailmanomistajien elkein halpojen ostosmahdollisuuksien takia ja siinä samassa käydään katsomassa naapurien vaatimaton vesiputous.

Saltos del Mondayn vierailun päätteeksi aurinko meni sitten pilveen. Päätin lähteä seuraavaksi omalla autolla tarkastamaan paikallisen kolmen valtakunnan rajapyykin, Hito de las Tres Fronterasin. Sinne ajoi Saltos del Mondaylta kymmenisen minuuttia, eikä täälläkään ollut muita vierailijoita sinne saavuttuani. Rajapyykin pääsee näkemään ilmaiseksi. Hito de las Tres Fronteras on paikka, jossa Paraguayn, Brasilian ja Argentiinan rajat kohtaavat. Tarkka rajapiste sijaitsee kohdassa, jossa idän suunnasta virtaava Iguaçujoki yhtyy pohjoisesta etelään virtaavaan suureen Paranájokeen. Brasilian puoleisella rannalla on Foz do Iguaçun kaupunki ja Argentiinassa vastaavasti pienehkö Puerto Iguazú. Kukin maa on rakentanut omalle rantatörmälleen monumentin rajaa merkitsemään. Maista ainoastaan Paraguay on laittanut rantaan myös lipputangon ja lippunsa sinne liehumaan. Paraguayn lippu on yksi kolmesta kansallislipusta (muut maat ovat Saudi-Arabia ja Moldova), joiden etupuoli eroaa takapuolesta! Kun kolmen valtakunnan rajapyykki oli nähty, ajoin auton takaisin hotelliini aitojen sisään. Tämän päivän ajomatka oli vain 13 kilometriä.

Paraguayn rajapyykki Hito de las Tres Fronterasissa, kolmen valtakunnan rajapyykillä.

Suoraan edessä Iguaçujoki, jonka vasemmalla rannalla Brasilia. Oikea ranta kuuluu Argentiinalle. Etualalla Paranájoen Paraguayn-puoleista rantaa.

Tämän näyn Brasiliasta tulevat kohtaavat Ciudad del Estessä ensimmäisten joukossa.

Elo täällä Ciudad del Esten laitamilla Presidente Francossa oli leppoisaa, mutta tuntuisi väärältä olla käymättä tuossa pahamaineisessa rosvojen pesässä. Suosittelen kuitenkin saapumaan Ciudad del Esten keskustaan taksilla, kuten itse tein. Keskusta vilisee taskuvarkaita ja muuta roskaväkeä, jotka kyllä rikkovat auton ikkunan, jos sen sinne päättää ajaa ja pysäköidä kadunvarteen. Paraguayn toiseksi suurin kaupunki nimittäin kai tunnetaan lähinnä rikollisuudesta ja salakuljetuksesta sekä toisaalta loputtomista ostosmahdollisuuksista. Ciudad del Este on kaupungiksi upouusi, sillä se on perustettu vasta vuonna 1957. Nykyisin se toimii rajan yli tulevien brasilialaisten ostoskeitaana, josta tullaan hankkimaan kaikkea tietokoneista, kameroista ja muusta elektroniikasta vaatteisiin, aseisiin, kosmetiikkaan ja kodin sisustustavaroihin. Kaikkea löytyy, mutta ilmeisesti laatu on vähän niin ja näin. Ainakin pitäisi tietää, mistä puodista sen uuden kannettavan tietokoneensa ostaa. Merkkiliikkeeksi naamioitunut putiikki ei takaa laatua edes kiiltävässä ostoskeskuksessa, jonne sentään niillä taskuvarkailla ja muilla kerjäläisillä ei ole onneksi asiaa. Minä astuin ensimmäiseksi Shopping del Este -nimiseen pienehköön kauppakeskukseen, jonka edessä sijaitsee rajanylityspaikka! Shopping del Este olisi voinut olla mikä tahansa suomalainen kauppakeskus. Ainoastaan mainokset olivat ensin portugaliksi, sillä kaikkia keskuksissa asioivia pidetään automaattisesti brasilialaisina ja puhutellaan ensin portugaliksi. Vastaava toistui Paris-nimisessä kauppakeskuksessa siinä edellisen vieressä. Paris on paljon Shopping del Esteä suurempi, kiiltävämpi ja hauskasti sen ovella seisoo brittiläisten kuninkaallisten vartijoiden patsaita. Siellä samassa Euroopassahan ne toki ovat Pariisit ja brittivartijatkin! Paris-kauppakeskuksen naapurissa on Shopping China, jonne päästäkseni olisi pitänyt jättää reppu narikkaan. Kiinalaiset saivat pitää tunkkinsa, sillä minulle kyllä riitti Pariisinkin tarjonta. Mitään en tosin ostanut.

Shopping del Este, Shopping Paris, Shopping China, Mona Lisa ja monet muut vastaavat ovat Ciudad del Esteä silotellusta päästä. Muuten kaupunki on yksi suuri, karsea ja nuhjuinen krääsänmyyntiin erikoistunut slummi, jossa ei tee mieli viipyä oikeastaan hetkeäkään. Kaupunki on äärimmäisen ahdistava kaikkine huijareineen, jotka työntävät kouraasi kasan valkoisia tennissukkia, jotka pitäisi sitten muka ostaa. Ei tosiaan tee mieli kaivaa lompakkoa esiin, eikä varsinkaan puhelinta kamerasta puhumattakaan. Liki jokaisessa kadunkulmassa minua houkuteltiin aseostoksille, sillä onhan kaltaisellani ”brasilialaisella” sentään heittotähti, kääntöveitsi, etälamautin ja pistooli oltava. Kaikkea todellakin saa ja Brasiliankin valuutta otetaan vastaan maksuna. Hauskaa paikkakunnalla oli se, että Paraguayssa voimassa olleesta maskipakosta huolimatta vain ehkä 20 prosenttia käytti kasvomaskia siitäkin huolimatta, että oltiin maan pahimmilla koronavirusalueilla ja raja Brasiliaan on sepposen selällään! Tietenkin virus lienee käynyt jo kaikki läpi, että sikäli maskittomuuden ymmärtää mainiosti. Rahaa en viitsinyt vaihtaa kadulla, vaan menin viralliseen rahanvaihtotoimistoon 50 euron setelini kanssa. Rouva tiskin takana kyseli Suomen koronatilanteesta ja oli utelias, pitääkö meillä käyttää maskeja. Kerroin, että se ei ole obligatorio ja rouva oli hieman kateellinen. Hän kai kuvitteli, että olin tulossa Brasiliasta ja valisti minua maskinkäytöstä Paraguayn puolella.

Kauppakeskusten kylttejä Ciudad del Esten yllä.

Shopping Paris!

Erään pienemmän kauppakeskuksen tarjontaa.

Ciudad del Esten keskustassa on useita ruokapaikkoja, mutta sellaisia en oikeastaan löytänyt noista kiiltävistä ostosparatiiseista. Saatavilla oli toki kahvia, leivonnaisia ja sushia, mutta ei kunnon ruokaa. Lähellä rajanylityspaikkaa on yksi keskustan monista katukeittiökeskittymistä, joissa tavallinen kansa syö. Tilasin milanesan ja sain siis leivitetyn ja uppopaistetun naudanpihvin, salaattia ja kaksi maniokinpalasta. Ruoka maksoi maltilliset 15 000 guarania (n. 1,9 euroa). Päätin ostaa Ciudad del Estestä ruokaa myös iltaa varten, sillä NatuCenterin ympäristöstä en ollut ravintoloita löytänyt, enkä hotellin kasvisruokaakaan viitsisi enää syödä. Ostin eri katukeittiöstä kolmen pihvin hampurilaisen ja sitä odotellessani paikallinen hullu nainen tuli sönköttämään minulle omiaan. Vastailin suomeksi ja se sai naisen lähtemään matkoihinsa. Miespuolinen hullu huuteli kauempana muille kadulla kulkijoille. Katukeittiön pomo, siviilivaatteissa paikalla hengaillut mies kertoi Google-kääntäjän avulla minulla paikallisten olevan hulluja. Hulluja, varkaita, prostituoituja ja huijareita. Sellaista on Ciudad del Estessä. Valitettavasti Brasilian puolelta tulevat ihmiset saavat täysin vääristyneen kuvan Paraguaysta saapumalla maahan ikään kuin takaoven kautta.

Taksi Saltos del Mondaylta Ciudad del Esten keskustaan maksoi 30 000 guarania (n. 3,8 euroa), mutta toiseen suuntaan sama hinta oli mahdoton neuvoteltava. Keskustan kadunvarret ovat täynnä valkoisia takseja, mutta kuskit ovat samaa sakkia kuin muutkin kaupunkilaiset. Kai luulivat, että olen vasta maahan tullut, enkä tiedä paikallista hintatasoa ja maksaisin varmasti myös Brasilian realeilla. Kilpailutin kymmenisen taksikuskia, joiden hinnat olivat 80 000 ja 120 000 guaranin (n. 10,115,19 euroa) välillä. Naureskelivat 30 000 guaranin tarjouksilleni. Lopulta yksi kuski lupautui lähtemään 50 000 guaranilla (n. 6,3 euroa). Ciudad del Esten takseissa ei ole taksamittareita. Taisin viettää Ciudad del Estessä lopulta jopa kolmisen tuntia!

Vierailu Itaipun padolla Brasilian rajalla

13.7.2021

Heräilin hyvissä ajoin, sillä päivän ajomatka olisi jälleen pitkähkö. Ennen sitä San Estanislaon Hotel Safuanin ystävällinen omistajarouva valmisti minulle aamupalan, joka oli varsin vaatimaton aikaisempiin aamiaisiin verrattuna: nyt sain vain korillisen leipää, voita, hilloa sekä kahvia. Toisaalta, voisinko 60 000 guaranin (n. 7,6 euroa) huonehinnalla paljon muuta vaatiakaan. Tankkasin hieman ennen kello kahdeksaa Tacuaran kylässä San Estanislaon laitamilla, minkä jälkeen edessä oli tietulli. Henkilöautolle tiemaksu oli tutut 5 000 guarania (n. 0,6 euroa) ja vaihtorahan sain kolikoina, jotka oli teipattu 500 guaranin kolikoista käteviksi 5 000 guaranin kasoiksi. Edessä olisi noin 300 kilometrin ja neljän tunnin ajo kohti Paraguayn toiseksi suurinta kaupunkia Ciudad del Esteä (suom. ”itäinen kaupunki”). Se sijaitsee nimensä mukaisesti maan itäosassa, aivan Brasilian rajalla. Kaupunkiin minua veti kaksi asiaa: Itaipun pato ja Saltos del Mondayn vesiputous.

Ajelin valtatietä 8 aina Simón Bolívar -nimiseen pikkukylään, josta käännyin sivutielle. Googlen mukaan reitti olisi lyhin ja nopein matkalla kohti Ciudad del Esteä ja mieluusti nyt jo valitsinkin pikkutien, koska olin todennut Paraguayjoen itäpuolisen Paraguayn tiestön olevan hyväkuntoista. Liikennettä oli aamutuimaan vain vähän. Kansa on tässäkin osassa maata köyhää, eikä autoja juurikaan näe. Ottaessani kuvia erään tien varrella, paikalliset tervehtivät ja nostivat peukut pystyyn ohi moottoripyörillä kaasutellessaan. Jossain vaiheessa päädyin valtatielle 13, joka johti Caaguazún kaupungin laitamille. Siellä liityin Paraguayn tärkeimmälle tielle, valtatielle 2. Se johtaa pääkaupungista Asunciónista idän Ciudad del Esteen ja Caaguazússa olin suunnilleen tuon tien puolessavälissä.

Maisemaa jonkin sivutien varresta Simón Bolívarin kylän jälkeen.

Sivutiet ovat pääosin hyvässä kunnossa.

Valtatie 2 hieman ennen Ciudad del Esteä. Rekkajonot kohti Brasiliaa ovat kilometrien mittaiset.

Ruta 2 on ainakin täältä Caaguazústa lähtien hyväkuntoista moottoritietä perille saakka. Kaistoja on kaksi kumpaankin suuntaan, minkä lisäksi tien varressa on kyltein ilmaistuna jopa nopeusrajoitus: 110 km/h. Tiellä saattoi todellakin ajella pitkiä pätkiä tuota maksimirajoitusta, sillä liikennettä oli tälläkin tiellä vähän. Lähempänä Ciudad del Esteä valtatie 2 kulkee joidenkin suurten asutuskeskusten halki, minkä vuoksi nopeusrajoitus tippuu alimmillaan jopa 50 km/h. Kokemukseni mukaan nopeusrajoituksia kannattaa noudattaa, sillä moottoritien varressa oli kahdessa kohdassa poliisi tutkan kanssa. Ja pian niiden jälkeen autoja tienvarressa poliisin sakotettavana. Poliisi piti yhdessä paikassa ratsiaa myös muista syistä, sillä edestäni ja takaa valikoitiin autoja tiensivuun ohjattaviksi. Vanhat ja pienet autot viitottiin ohitse, sillä tietenkin uutuuttaankiiltävän citymaasturin kuljettajalta voi nyhtää lahjuksia enemmän kuin pikkuisen ja kuraisen Hyundain kuljettajalta. Siispä minun matkani jatkui ilman pysähdyksiä. Pysähtyä tulee vain tietullien kohdalla, joita kohdalleni sattui kaksi kappaletta. Kumpikin veloitti 14 000 guarania (n. 1,8 euroa). Ennen tietulleja on kylttejä, jotka kertovat, ettei tietullia voi maksaa ulkomaanvaluutoilla. Ainoastaan Paraguayn guaranit kelpaavat.

Matkalla kohti itää olin päättänyt mennä samantien katsomaan maailmankuulua Itaipun patoa Hernandarias-nimiseen pikkukaupunkiin, sillä siten välttäisin edestakaista ajoa Ciudad del Esten puolen miljoonan asukkaan metropolialueella. Moottoritiellä suomalainenkin pärjää, mutta Ciudad del Estessä liikenteestä tulee hieman liian kaoottista. Kaupungin liikenteessä paraguaylaiseen luovaan liikennekulttuuriin yhdistyvät brasilialainen ja argentiinalainen luova liikennekulttuuri, minkä vuoksi en yhtään nauttinut edes tästä 15 kilometrin ajosta Ciudad del Estestä kohti Hernandariasta paraguaylaisten, brasilialaisten ja argentiinalaisten kuskien keskellä. Onnekseni Itaipun padolle on hyvät opasteet, koska en olisi pystynyt seuraamaan navigaattoria tässä sekamelskassa. Hieman ennen Hernandariasta näin Brasilian ensikertaa, sillä tie kulki lähellä maat erottavaa Paranájokea. Näillä main Paraguayn poliisi pysäytti minut ensikertaa, mutta kyseessä oli ainoastaan rutiinitarkastus: ajokortti ja auton paperit tahdottiin nähdä. Ne olivat kunnossa ja matka jatkui.

Itaipun patoon tutustutaan lähemmin bussin kyydissä.

Itaipun vesivoimalaitos ja pato Paraguayn puolelta nähtynä. Paranájoen vastarannalla on Brasilia.

En ollut oikein varma, mihin olin lopulta menossa. Niinpä sitten yhtäkkiä olin Itaipun padon (Itaipu Binacional) portilla, joka oli kaiketi suunnattu padon työntekijöille. Ystävällinen vartija selitti minulle, minne minun kuuluisi ajaa padon nähdäkseni. Tein u-käännöksen ja pian olin Itaipun padon vierailukeskuksen parkkipaikalla. Toisin kuin Brasilian puolella, Paraguayn puolella Itaipun padon pääsee näkemään ilmaiseksi, eikä kierrosta tarvitse varata etukäteen. Heinäkuussa 2021 kierroksia oli vain neljä kertaa päivässä, joista minä pyrin kello 13.30 alkavalle kierrokselle. Olin paikalla hieman ennen kahtatoista, mutta koska minulla oli Suomen passi, piti vierailukeskuksen varmistaa ylemmältä taholta, voiko minua ottaa mukaan kierrokselle. Ensiluokkaista englantia puhuva herra tiskin takana oli luottavainen passini tietoja kopioidessaan, mutta ei uskaltanut luvata paikkaa vielä tässä vaiheessa. Suuremmat herrat jossain olivat kiireisiä, eikä heihin saanut nyt yhteyttä. Mies lupasi soittaa minulle, kunhan saisivat asiasta päättävän tahon langan päähän.

Reilun tunnin kuluttua sain puhelun, jossa paikkani kierrokselle varmistui. Mitään fyysistä lippua en saanut, eikä sellaista kukaan muukaan saanut. Kaikille oli kyllä tilaa. Muut kierrokselle tulevat tuntuivat olevan brasilialaisia päiväretkeläisiä, mikä oli mielenkiintoista, sillä kaikkien Brasiliasta tulevien tuli olla karanteenissa seitsemän päivää Paraguayhin saapumisensa jälkeen. Brasilialaiseksi esittäytynyt Luís perheineen oli vierailemassa Itaipun padolla Paraguayn puolella juurikin sen ilmaisuuden vuoksi. Brasilian puolella visiitti padolla maksaa 40 Brasilian realia (n. 6,5 euroa), mikä lienee keskivertobrasilialaiselle iso raha. Hyvää englantia puhunut Luís oli hieman pettynyt, kun en ollut tulossa Brasilian puolelle Foz do Iguaçuun katsomaan Iguassun putouksia. Hän ei ollut lainkaan tietoinen karanteenimääräyksestä. Ehkä siitä syystä, että brasilialaisten passeja tuskin leimataan maahantulon yhteydessä. Luís perheineen pyörittää Foz do Iguaçun keskustassa Wanderlust-nimistä hostellia, josta saisin yösijan, jos nyt kuitenkin tulisin pistäytymään. Samalle kierrokselle sattui myös kaksi englantilaista tyttöä, jotka olivat olleet vapaaehtoistöissä opettamassa englantia Santa María de Fen pikkukylässä Paraguayn maaseudulla. Tytöt olivat myös kovin harmissaan siitä, että meillä ei-brasilialaisilla ja ei-paraguaylaisilla ei olisi mahdollisuutta käydä Brasilian puolella.

Heinäkuun puolivälissä 2021 ei ollut tarvetta juoksuttaa vettä yläpuolisesta valtavasta tekoaltaasta.

Vastarannalla Brasilia.

Itaipun patokierros alkoi lyhyellä esittelyvideolla, jossa oli portugalin- ja englanninkielinen tekstitys. Opin, että Itaipun vesivoimalaitoksen tarina alkoi 1960-luvulla, kun naapurimaa Brasilian väkiluku lähti käsistä ja tarvittiin valtavasti lisää sähköä. Brasilia totesi Paranájoen naapurimaa Paraguayn rajalla olevan ainoa paikka suurelle vesivoimalalle. Brasilian presidentti ja Paraguayn diktaattori Alfredo Stroessner pääsivät sopimukseen ja maat aloittivat rakennustyöt vuonna 1975. Rakennustöihin kuului muun muassa Paranájoen uoman siirto väliaikaisesti, betonia kului 210 Maracaña-stadionin verran ja terästä ja rautaakin 380 Eiffelin tornin verran. Vasta vuonna 1984 Itaipun vesivoimalaitos aloitti sähköntuotannon, jolloin sen pohjoispuolelle oli saatu aikaan valtava tekojärvi. Vesivoimalassa on kaikkiaan 20 kappaletta 700 megawatin turbiinia ja kaikkiaan Itaipun tuotantokapasiteetti on 14 000 MW. Itaipu oli maailman suurin vesivoimalaitos vuoteen 2012 saakka, jolloin Kiinassa sijaitseva Kolmen rotkon pato valmistui. Itselleni tuli yllätyksenä se, että Paraguay itseasiassa tuottaa tarvitsemansa energian liki täysin puhtaasti ja uusiutuvasti. Paraguayn tarvitsemasta energiasta 88,5 prosenttia jauhetaan juurikin Itaipussa ja Brasiliankin energiasta 10,8 prosenttia. Maat jakavat energian keskenään ja koska pieni Paraguay tarvitsee voimalaitoksen tuotannosta ainoastaan viitisen prosenttia, saa se tuloja myymällä omaa osuuttaan suurelle Brasilialle. (Lähde: [1])

Näkymää Brasiliaan Brasilian puolelta.

NatuCenter on erikoinen sekoitus Jeesusta, parantavia jalokiviä ja vegetarianismia.

Videon jälkeen astuimme linja-autoon, joka veisi meidät kierrokselle itse voimalaitosalueelle. Mitään turvatarkastuksia ei ollut, eikä edes kenenkään reppuun tahdottu kurkata. Brasilian puolella on turvatarkastuskin ennen patokierrosta. Oppaanamme oli se sama englantia taitava mies, jonka kanssa olin asioinut vierailukeskuksen tiskillä aiemmin. Hänen kanssa sovimme, että hän vetää kierroksen espanjaksi ja minä sitten kyselen, jos en jotain ymmärrä. Aluksi ajoimme näköalapaikalle, josta avautui näky tuolle massiiviselle padolle. Usein kuvissa Itaipun pato esitetään siten, että sen ylijuoksutuskanavissa virtaavat suuret vesimassat. Oikeasti Itaipussa juoksutetaan vettä ainoastaan äärimmäisten sateiden jälkeen, kuulemma kerran pari vuodessa. Niinpä nytkin nuo ylijuoksutuskanavat olivat kuivillaan. Itse padon lisäksi näköalapaikalta näkyi hyvin myös naapurimaa Brasilia, maa jonne minulla ei ollut asiaa. Tai ainakin niin luulin, sillä oppaamme kertoi bussin vievän meidät seuraavaksi Brasilian puolelle! Matkalla sinne ajoimme voimalaitoksen poikki turbiineja ja ties mitä ihmetellen. Täsmälleen Brasilian rajalla niin Suomen kuin Paraguaynkin liittymät vaihtoivat Brasilian verkkoon ja samalla siirryimme ajassa tunnin eteenpäin. Keskellä patoa kulkee myös aikavyöhykkeen raja. Nyt myös kyltit olivat espanjan sijaan portugaliksi. Esimerkiksi ”uloskäynti” eli salida oli yhtäkkiä saída. Englantilaistytöt suunnilleen itkivät onnesta päästessään sittenkin Brasiliaan. Brasilian-visiittimme jäi hieman tyngäksi, sillä bussi ei päässyt kiertämään tavanomaista reittiään jonkin korjaustyön takia. Näin kuitenkin padon yläpuolella lainehtivan suuren tekojärven, mutta Brasilian kamaralle emme valitettavasti astuneet. Siispä en laske Brasiliaa käydyksi maaksi toistaiseksi.

Noin tunnin kestäneen patovierailun jälkeen lähdin ajamaan kohti hotelliani, joka sijaitsisi Ciudad del Esten eteläpuolella Presidente Francossa. Presidente Francoa ei ole suinkaan nimetty Espanjan diktaattori Francon, vaan Paraguayta vuosina 19161919 johtaneen presidentti Manuel Francon mukaan. Olin valinnut majapaikan sieltä, sillä en missään nimessä tahtonut autoineni yöksi epämääräisen maineen omaavaan Ciudad del Esteen. Auto piti saada porttien sisään turvaan, eikä pahitteeksi ollut sekään, että majapaikkani NatuCenter sattuu sijaitsemaan näköetäisyydellä Paraguayn toiseksi tärkeimmästä nähtävyydestä, Saltos del Mondayn vesiputouksesta (kuuluisin nähtävyys on Trinidadin jesuiittalähetysaseman rauniot). Matka perille sujui hyvin kiihkeästä liikenteestä huolimatta. Puolivälissä matkaa, liikennevaloissa tuulilasini tultiin pyytämättä pesemään. Mitäpä tuossakaan pystyy tekemään, kuin maksamaan jotain pientä. Oikeasti näille tuulilasinpesijälapsosille tonnikin (n. 0,13 euroa) on riittävä palkka, mutta minä annoin 5 000 guarania (n. 0,6 euroa), kun sellainen läjä kolikoita sattui olemaan hollilla. Lapsi oli tyytyväinen ja sai ainakin lämpimän ruoan nyt myös seuraavana päivänä. Muuten Ciudad del Estessä autoillessa on parasta pitää ikkunat ja ovet kiinni ja lukossa.

Omalla terassilla oli mukava nauttia Piriä.

NatuCenterin huoneistossani oli kaikki tarpeellinen, kuten wifi, terassi, jääkaappi, pyykinpesukone, oma kylpyhuone ja ilmastointi/lämmitys. Televisiota ja punaista miniuunia en saanut toimimaan, mutta kaasuhella kyllä toimi.

Saavuin NatuCenteriin neljän aikoihin iltapäivällä ja paikka osoittautui äärimmäisen hämmentäväksi kokemukseksi. Kyseessä on kompleksi, johon kuuluu kerrostalo majoittuville vieraille, kuntosali sekä ravintola. Auton sain korkean aidan sisään, joka aukesi saamallani kaukosäätimellä. Sisäpihalla, parkkipaikan vieressä oli pieni lampi täynnä kultakaloja. Aitojen sisäpuolella oli myös kaksi koiraa, joita pääsin katsomaan omalta terassiltani. Ravintola taas tarjoaa ainoastaan kasvisruokaa, tiskillä on ”parantavia jalokiviä” ja kristinuskoon viittaavia esitteitä eikä henkilökunnasta yksikään käyttänyt maskia. NatuCenteriä ainakin paikan päällä pyörittää herttainen vanhempi pariskunta Brasilian puolelta, jotka eivät osaa yhtään englantia. Vain espanja ja portugali taipuvat. Asunciónin luksushotellien suuren määrän takana epäillään olevan rahanpesua, mutta NatuCenterin kohdalla rahanpesu taitaa olla ilmiselvää. Kun koko Paraguay kelpuuttaa kortin maksuksi, tämä luksushotelli kelpuuttaa ainoastaan käteismaksun. Joko guaraneina tai dollareina. Kahden yön majoitus omassa täysin varustellussa huoneistossani maksoi ainoastaan 32,6 euroa. Menin illalliselle NatuCenterin ravintolaan, jossa sain kerätä ruokani buffetista. Lautasellinen kasvisruokaa, ananasmehu ja jälkiruokaleivos maksoivat 45 000 guarania (n. 5,7 euroa). Ruoka oli ihan hyvää ja sopi tähän tilanteeseen, sillä enhän ollut nähnyt salaattia moneen päivään. Seuraavana iltana söisin tosin jotain muuta.