Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

automatkailu

Aavikkokettu ja dyynimeren ylitys matkalla Demiin ja Teguedeijärvelle

6.7.2022

Yöt pohjoisimmassa Tšadissa ovat kesäisinkin pääosin pilvettömiä. Yö yöltä myös kuu kasvoi kasvamistaan, enkä tarvinnut yöllä tavallisesti enää edes taskulamppua leirissä ja sen ympäristössä kulkemiseen. Kuunvalossa pääsi alkuyöstä lähimmän pensaankin taakse tarpeille, mutta aamuyöhön mennessä kuu oli aina hävinnyt horisontin taakse. Silloin taskulampulle saattoi vielä olla tarvetta.

Tänä yönä neljän aikoihin maiseman yksitoikkoisuus teki tepposet, enkä enää meinannut löytää takaisin telttaani tutun puskan takaa. Teltta oli vain noin 50 metrin päässä, mutta kuljin sen ohi. Harhailin ympäriinsä ehkä kymmenen minuuttia, enkä ollut uskoa, että olin todellakin eksynyt. Kuljin lamppuni kanssa pensaalta toiselle, mutta ilman tulosta. Tuntui kuin Ali ja Ousmane olisivat panneet leirin kasaan ja kaasutelleet pois (ilman, että olisin kuullut auton ääntä tai nähnyt valoja!). En panikoinut, sillä tiesin olevani hyvin lähellä ja apua huutamalla Ali ja Ousmane olisivat minut löytäneet. Alilla oli Saharan tehokkain taskulamppukin. En tietenkään kehdannut huutaa apua, sillä noin kello 4.30 valoa alkaa olla riittävästi, että löytäisin telttani viimeistään silloin. Eli puolen tunnin kuluttua. Sitten hoksasin etsiä Landcruiserimme renkaanjäljet ja seurata niitä. Auto löytyi, teltta löytyi ja onneksi myös Ali kuorsasi viereisessä teltassa, eikä ollut hoksannut harhailuani. Aamulla en kehdannut kertoa eksyneeni yöllä!

Aavikkokettu pesäluolansa luona Tšadin Saharassa.

Isokorvainen aavikkokettu on utelias Saharan eläin.

Gasellilla (keskellä kuvaa) on loistava suojaväri.

Tästä alkaa Mourdin syvänkö.

Kameleista ei voi koskaan olla liikaa kuvia.

Olimme leiriytyneet parinsadan metrin päähän Fadasta Demiin johtavalta tieuralta. Noin 13 tunnin pysähdyksemme aikana ohi ei ollut ajanut auton autoa. Kello seitsemältä olimme jälleen liikkeellä ja tänään saavuttaisimme Demin kylän ja illaksi päätyisimme toivottavasti Ounianga Seririn kylään. Ihmisiä näillä seuduilla ei siis näe, mutta kameleita sentään kyllä. Eksoottisempi Saharan vipeltäjä on aavikkokettu, jonka Ali hoksasi pian lähdön jälkeen suoraan edessämme. Pienen koiran kokoinen, ehkä parikymmentä senttiä korkea aavikkokettu tunnetaan isoista korvistaan, joita se käyttää elimistönsä viilentämiseen. Korvien kanssa aavikkoketun korkeus itse asiassa melkein tuplaantuu!

Erinomaisesti karuun hiekkamaisemaan vaaleanharmaanruskean turkkinsa ansiosta sopeutuva aavikkokettu on yöeläin ja viihtyy päiväsaikaan kaivamissaan tunneleissa. Liekö lähestyvän automme jyrinä saanut aavikkoketun ulos luolastaan, sillä eläin kuljeskeli nyt pesäluolan suuaukon ympärillä. Ali pysäytti auton noin 30 metrin päähän suuaukosta. Tämä isokorvainen koiraeläin ei tehnyt poikkeusta Saharan eläinten uteliaaseen käyttäytymiseen, vaan tuli lähelle, ehkä 20–30 metrin päähän, kunhan sille vihelsi kutsuvasti. Aavikkokettu syö, mitä nyt sattuu kiinni saamaan ja veikkaan, että makkaralla näin uteliaan eläimen saisi hyvin helposti kesytettyä lemmikiksi. Suomeenkin on valitettavasti salakuljetettu lemmikiksi joutunut aavikkokettu. Kävimme pikaisesti ketun kotiluolan suulla katsomassa, josko muitakin ”Avarasta luonnosta” tuttuja lajitovereita olisi paikalla. Olivat varmaan luolan perukoilla piilossa, sillä muita ei nyt näkynyt. Ousmane totesi luolan olevan ”la maison du chacal”, sakaalin talo. Tykkään kovasti afrikkalaisten ranskasta, sillä sitä oli helppoa ymmärtää. En edes halua tietää, mikä mahtaa olla ”pesä” ranskaksi. Alille ja Ousmanelle aavikkokettu oli sakaali, mutta kyseessä on kuitenkin täysin eri laji. Koiraeläin joka tapauksessa.

Lähtiessämme Ali koukkasi autolla hieman, ettemme vain tuhonneet aavikkoketun ”taloa” romahduttamalla mahdollisesti laajaakin tunnelijärjestelmää. Voisin veikata, että näkemämme aavikkokettu ei elämänsä aikana kohtaa ihmistä kovin usein, jos enää koskaan. Liikenne kohti Demiä oli niin vähäistä, eikä näillä main edes ollut enää mitään uraa. Siitä ajettiin, mistä kuski katsoi parhaaksi. Ali oli päätynyt tekemiensä valintojen kautta aavikkoketun pesälle.

Auto on saatu irti Mourdin syvängön dyyneistä ja kuljettajani Ali kaasuttelee tukevammalle maalle.

Mourdin syvängön dyynimerta. Vasemmalla Ali etsimässä reittiä ulos dyynimereltä.

Dyynejä liki silmänkantamattomiin.

Jälleen jumissa.

Jälleen etsimässä ulospääsyreittiä dyyneiltä.

Maisema muuttui taas pian, kun vähäiset heinätupsut katosivat tyystin näköpiiristä. Samaten loppuivat dyynit ja edessämme ja ympärillämme oli pelkkää tasaista ja kovaa maata. Vauhdin saattoi nostaa kovaksi hetkittäin. Ousmane kertoi meidän saapuneen Mourdin syvänköön (ransk. Dépression du Mourdi), joka on laaja alue Ennedin ylängön pohjoispuolella. Mourdi ei ole sanan oikeassa merkityksessä syvänkö, sillä se ei sijaitse merenpinnan alapuolella, vaan muuten vain ympäröiviä seutuja selvästi alempana. Aluksi Mourdi vaikutti tasaiselta ja varsin yksitoikkoiselta maisemalta, mutta pian ne tutut heinätupot palautuivat maisemaan ja maisema alkoi jälleen dyyneillä.

Ali oli tämänastisen matkamme vaikeimman tehtävän edessä, sillä meidän tuli ylittää kilometrien levyinen dyynimeri, jonka poikki ei mennyt minkäänlaista tietä tai edes tieuraa. Kaikki menevät siitä, mistä parhaaksi näkevät. Aluksi dyynit olivat matalia ja niitä saattoi kiertää. Vähitellen dyynit kasvoivat ja jäimme ensimmäisen kerran jumiin. Niin Ali kuin Ousmanekin totesivat, että minun ei tarvitse osallistua Toyotan kaivamiseen hiekasta saatika työntää mokomaa pitkin dyynejä. Olisi tuntunut tyhmältä vain katsoa, kun miehet paiskivat töitä auton irrottamiseksi upottavasta sannasta, joten ilman muuta osallistuin talkoisiin aina kun vain jäimme jumiin. Saanhan nyt sentään sanoa kaivaneeni autoa Saharan hiekasta. Päivän ensimmäisellä kerralla saimme auton irti pienellä lapioimisella ja nelivedolla. Toisella kerralla jämähdimme korkeamman dyynin rinteelle ja nyt tarvittiin jo hiekkatikkaita, sellaista renkaiden taakse tai eteen asetettavaa metrinmittaista, renkaanlevyistä, reikäistä ja kohokuvioitua rautalevyä. En tiedä, mikä värkin oikea nimitys on edes englanniksi, joten olkoot se hiekkatikkaat. Sitä nimitystä käytti ainakin legendaarinen Afrikan-kävijä Rauno Pankola kirjassaan Afrikan safari (1961). Siirtelimme tikkaita renkaiden edestä taakse ja toisin päin. Välillä heiluimme lapion kanssa ja jälleen uutta yritystä. Käsin kaivaminen ei ollut mahdollista, koska hiekka oli jo tulikuumaa. Parinkymmenen minuutin ähinän jälkeen saimme auton irti hiekasta. Ali peruutti samoja renkaanjälkiä pitkin alas dyyniltä, minkä jälkeen hän jalkautui dyyneille. Oli kavuttava korkean dyynin huipulle ja tähystettävä sopivaa reittiä. Oli käytävä kävellen kokeilemassa hiekan kantokykyä, pitkienkin matkojen takana. Kerran Ali käveli varmaan puolen kilometrin päähän häviten aina välillä näkymättömiin dyynien lomaan. Sopivia, autonkestäviä dyynejä, mieluiten peräjälkeen, oli vaikea löytää. Kiertelimme ympäriinsä ja jäimme jumiin. Välillä emme päässeet edes dyynin huipulle, kun hiekka jo upotti. Pakki päälle ja takaisin. Lopulta meitä onnisti ja selviydyimme halki tämän laajan dyynimeren.

Mourdin syvängön dyynejä.

Ennen Demin kylää Saharan hiekka on yhä oranssimpaa.

Saavumme Demin keidaskylään.

Demiläisen perheen koti on vaatimaton.

Toisen demiläisperheen asumus.

Lounaspysähdyksen teimme ennen Demin kylää, kauniissa maisemassa akaasian alla. Lämpötila oli yli neljäkymmentä, eikä tuulenvireestä ollut tietoakaan. Olin kiinnittänyt huomiota siihen, että maisema muuttui yhä oranssimmaksi, mitä lähemmäs Demiä ajoimme. Demi (lausutaan ”Dimi”) on kultaisten dyynien ja vuorten ympäröimä keidaskylä todella kaukana kaikesta, mitä suomalaiset kutsuisivat sivistykseksi. Palmuja kasvava keidas mahdollistaa elämän täällä muuten pääosin asuttamattomalla Mourdin syvängöllä. Kylä käsittää joitain kymmeniä oksista, risuista, palmunlehvistä ja savesta rakennettuja majoja, paikallisten koteja siis. Demiä asutetaan ympäri vuoden, mutta kesäisin sinne saapunee myös paimentolaisia. Demi toimii tärkeänä levähdyspaikkana ohikulkeville kamelikaravaaneille. Kylä oli hyvin rauhallinen, kuten aavikon kylät iltapäivän auringossa tuppaavat olemaan. Joidenkin majojen edessä oli lapsia, jotka vilkuttivat innostuneesti minulle, kun ajoimme ohitse autolla. Auton tulo on iso asia, varsinkin, kun emme olleet koko päivänä nähneet ainuttakaan autoa tai rekkaa. Demissä on kuitenkin ainakin yksi auto. Sellainen oli pysäköity erään palmun alle.

Ajoimme kylän keskustaan eri palmun alle, missä Ali kertoi kyläpäällikön saapuvan pian vastaanottamaan meitä. Sana auton tulosta kyllä kiirisi päällikön korviin ja hän ilmestyisi pian paikalle. Soittaa hänelle ei voinut, sillä puhelinverkko ei ole vielä vuonna 2022 saapunut näin kauas pohjoiseen. Odotimme palmun alla kymmenen minuuttia, minkä jälkeen lähdimme etsimään kyläpäällikköä. Chef du village istuikin älypuhelin kädessään parinsadan metrin päässä meistä, toisen palmun alla. Mies kietaisi turbaanin päänsä peitoksi ja tuli kättelemään. Ali antoi herralle 5 000 frangia (n. 7,6 euroa) siitä hyvästä, että saimme tulla kylään ja että hän näyttäisi meille kylän ainoan nähtävyyden: suolakaivoksen! Jo Kalaitissa useita päiviä sitten olin nähnyt myynnissä tätä kuuluisaa Demin suolaa, mutta nyt kyläpäällikkö johdatti minut ja Ousmanen sen alkulähteille, laajalle tasaiselle kentälle, joka sijaitsee itse asiassa keskellä kylää. Suolankaivaminen on Demin naisten työtä, mutta tänään kukaan kylän naisista ei ollut työmaalla. Kesällä ei kaiveta, koska on liian kuuma. Suolakentän maaperä on punertava, mihin lisän tuovat kaikkialla näkyvät pienet ja suuremmat valkoiset suolakiteet. Maistoin suolaa suoraan maasta ja suolaltahan se maistui. Kyläpäällikkö johdatti meidät kentän laidalla, missä on muutamia ”suolavarastoja” kangasrievulla peiteltynä. Kierroksen päätteeksi kysyin kyläpäälliköltä, josko saisin ottaa hänestä kuvan. Vastaus oli tietenkin kieltävä. Suola on tärkeä tulonlähde Demille, mutta paikalliset vaihtavat suolaa myös etelän ihmisten kasvattamaan hirssiin ja durraan. Liekö tämä tapahtuu kamelikaravaanien välityksellä.

Demin naisten työmaa on suolakaivos keskellä kylää.

Demin maaperä on hyvin suolapitoista. Kaikki kivissä näkyvä valkoisuus on suolaa.

Demin suolavarastot suolakentän laidalla.

Kurkistus yhteen varastoista.

Demi on keidaskylä.

Demin jälkeen maisema on edelleen oranssi, kultainen tai mikä liekään. Tämä oli kauneinta Saharaa, mitä olin tähän mennessä nähnyt. Teitä ei oikein ollut ja jos olikin, olivat ne yhdet tai kahdet renkaanjäljet hiekassa. Hurruttelimme kaksi tuntia Demistä kohti luodetta ja päädyimme Teguedeijärvelle. Järvi ei ole yksi Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluvista Ouniangan järvistä, vaan sijaitsee erillään kahden tunnin ajomatkan päässä. Teguedei on kuvankaunis keidasjärvi keskellä Saharaa. Sitä reunustavat sadat taatelipalmut ja jos järvi olisi makeavetinen, olisi rannalla ehkä myös kylä. Suolaveden varaan ei kylää perusteta, eikä Teguedeissa siksi asu kuin satunnaisia paimentolaisia. Ali ajoi Landcruiserimme näköalapaikan kupeeseen ja lähti johdattamaan minua paikkaan, mistä avautuisi näkymä koko järvelle. Kaksi päivää aiemmin olin julistanut Ennedin ylängöllä sijaitsevan Habaikin maailman kauneimmaksi paikaksi, mutta se sai nyt väistyä. Palmujen reunustama täysin tyyni aavikkojärvi reunustettuna kultaisilla dyyneillä ja vuorilla oli vain jotain niin fantastista. Olisin voinut leiriytyä jo tämän järven rantaan, mutta meidän tavoitteena oli saavuttaa Ounianga Seririn kylä ennen pimeää.

Teguedeista ajaa noin kaksi tuntia Ounianga Seririin ja sen ääressä oleville keidasjärville. Maisema pian Teguedein jälkeen muuttui jälleen hyvin karuksi, minkä katkaisivat vain harvat vadit, kuivuneet joenuomat. Niiden ääressä kasvoi pensaita ja pieniä puita. Seurasin Google Mapsista sijaintiamme ja eräällä pysähdyksellä näytin Alille sijaintimme. Ali nyökytteli. Olimme noin seitsemän kilometrin päässä kylästä. Luulin Alin tietävän reitin järville, mutta näin ei ollut ensimmäistä kertaa koko matkalla ja ajoimme aivan liian pitkälle. Takapenkillä istunut Ousmane oli antanut koko matkan ajan, melkein N’Djamenasta lähtien, reittiohjeita Alille ja olimme päässeet kaikkialle ensimmäisellä yrittämällä. Nyt myös Ousmane oli eksynyt. Laskeskelin kartan perusteella, että olimme nyt 15 kilometrin päässä Ounianga Seriristä, minkä kerroin Alille. Ali ryhtyi kyselemään minulta reittiohjeita, mitä mielelläni annankin, koska tunnen nämä Pohjois-Tšadin maastot ja maisemat kuin omat taskuni! Ali laittoi onneksi oman GPS:nsä päälle ja lähdimme suunnistamaan suorinta reittiä kohti Ounianga Seririä. Nyt riesanamme eivät olleet dyynit, vaan matalat veden uurtamat uomat. Niihin ei passannut ajaa täysillä.

Demi sijaitsee ympäristöään alempana ja sieltä on noustava ylös tällaista tietä pitkin. Maaperä punertaa.

Näkymä kohti Demiä, joka on jo liian kaukana näkyäkseen kuvassa.

Pohjoisin Tšad on kaunista seutua.

Koko päivän aikana vastaan ei tullut ainuttakaan autoa.

Pohjois-Tšadin hiekkadyynit ovat upeita.

Aurinko oli jo painunut horisontin taakse, kun vihdoin saavuimme Ounianga Seririin. Valoa oli vielä hieman, kun laskeuduimme alas kylään, joka on perustettu samannimisen kuvankauniin järven rantaan. Teguedein tavoin Ounianga Seririn järvi ja kaikki sen välittömässä läheisyydessä sijaitsevat samaisen järvisysteemin järvet ovat ympäristöään selvästi alempana. Järviä reunustavat vuoret. Kerroin Alille, että ottaisin kuvia järvistä vasta seuraavana päivänä, koska nyt alkoi olla jo liian hämärää. Menisimme nyt vain suoraan jonkun järven rantaan, pystyttäisimme teltan ja painuisimme uimaan. Sitä ennen oli vain pysähdyttävä Ounianga Seririn kyläpäällikön talolla ja maksettava pääsymaksuni, 5 000 frangia (n. 7,6 euroa). Tšadissa ei niin vain reissata, vaan syrjäisissä paikoissa on näytettävä naamaa kyläpäällikön pakeilla ja maksettava jotain. Täällä maksu oli tutut viisitonnia. Kyläpäällikkö ei vain sattunut olemaan paikalla, eikä maksua voinut suorittaa tämän vaimoille. Yrittäisimme paluumatkalla uudelleen, mutta nyt kohti Boukoujärveä. Ai niin, koko päivänä vastaamme ei ollut tullut yhtään autoa!

Teguedei on kaunis suolapitoinen keidasjärvi Demin ja Ounianga Seririn välissä.

Maisema toiseen suuntaan Teguedeijärveltä.

Boukou on Ounianga Seririn järveä selvästi pienempi ja on tämän järvisysteemin itäisin ja ainoa makeavetinen järvi. Se on puoliksi umpeenkasvanut, mutta on siellä laaja avoinkin vesialue pulikointia varten. Pystytimme teltat taatelipalmujen katveeseen sadan metrin päähän järvenrannasta. Ousmane jäi valmistamaan illallista, kun minä ja Ali kiiruhdimme uimaan! Millaista luksusta olikaan pulahtaa keidasjärveen keskellä Saharan hiekkaerämaata, varsinkin kun vesi oli viileää ja kirkasta pohjavettä vailla krokotiilejä ja bilhartsiaa. Olimme hikoilleet viikon verran ja peseytyneet vain pesuvati apunamme. Nyt olimme taas putipuhtaita. Lilluin vedessä puolisen tuntia ihaillen yllemme laskeutunutta Saharan yötä. Kuu valaisi tienoota ja sakaalit lauloivat vastarannan palmumetsikössä. Nyt kyseessä todellakin oli sakaali, eikä aamuinen aavikkokettu. Saharaa asuttava sakaalilaji on susisakaali, pienikokoinen koiraeläin, joka ei hauku, vaan ehkä ennemminkin laulaa tai ulvoo. Sen laulu kuulostaa ambulanssin sireeniltä, kuten asian raportoin Alille. Ali ryhtyi kutsumaan susisakaalia ”ambulanssieläimeksi”.

Sakaalit ovat yöeläimiä ja laulavat vähän auringonlaskun jälkeen, noin kello 19 ja 20 välillä. Pimeyden varjolla niitä jolkotteli lähellä leiriä heti auringonlaskun jälkeen. Uteliaina elikoina ne tulivat jopa viiden metrin päähän, tarkastamaan, josko tarjolla olisi jotain syötävää! Ousmane oli nakannut pienen määrän edellispäiväistä riisiä lähelle leiriämme, minkä sakaali selvästi haistoi ja yritti tulla sitä syömään. Se kierteli ja kaarteli pitkään ympärillämme Alin yrittäessä rauhoittaa sitä viheltämällä. Muuten olimme ihan hiljaa. Se auttoi ja susisakaali tuli aivan luokse, vain reilun metrin päähän meistä. Se söi riisin ja jolkotteli dyynille. Ali sai sakaalin taskulamppunsa valokeilaan ja eläin pysähtyi, kunnes jatkoi matkaansa. Se ei palannut, vaikka huusimme gouraniksi sitä pysähtymään ja tulemaan takaisin (”chacal, jir sos!” eli ”sakaali, tule tänne!”). Ruokaa kyllä järjestyisi! Ali naureskeli sakaalin syöneen jokaikisen riisijyvän. ”Il mangé tout”, se söi kaiken! Hiekkaan olivat jääneet ainoastaan tassun jäljet.

Saharan kasveista liki kaikki ovat piikikkäitä.

Pieni moskeija Ounianga Seririssä saapumisiltanamme.

En edes yrittänyt kuvata sakaalia, sillä vaikka niitä kuljeksi runsaasti Boukoujärven ja leirimme ympäristössä, oli vain liian pimeää. Kuunvalokaan ei paljon tässä asiassa auttanut. Susisakaali on kaikkiruokainen, mutta aivan liian pikkuruinen käydäkseen ihmisen kimppuun. Myöhemmin sain kotoa ehdotuksen tuoda yhden sakaalin mukanani Suomeen. Kovin monella kun ei liene rescuesakaalia lemmikkinä. Yön aikana sakaalit olivat kulkeneet leirissämme tassunjälkien perusteella ja löytäneet myös vessamme, jotka oli kaivettu auki.

Fadan keitaan kautta syvemmälle Saharaan

5.7.2022

En suoraan sanottuna ymmärrä, miksi kukaan haluaa herätä matkoilla katsomaan auringonnousuja. Tai mennä varta vasten johonkin paikkaan odottamaan auringonlaskua. Nyt kuitenkin olin mennyt varhain nukkumaan ja olin hereillä jo neljän aikoihin. Siispä päätin tehdä poikkeuksen matkailutottumuksiini, kun kerran ei enää väsyttänyt. Viiden jälkeen löysin itseni kivenlohkareilla hyppelemässä ja katsomassa, kun aurinko aloittaa nousun Saharan ylle. Kaunista, kyllä, mutta en edelleenkään tätä elämystä varten herätyskelloa virittäisi.

Patonkimme oli loppunut edellispäivänä ja muukin leipä alkoi olla vähissä. Ousmane kysyi tahtoisinko mieluummin leipää vai crêpes, koskapa hän oli ostanut jauhoja Kalaitista joitain päiviä sitten. Kokkini oli hyvin varautunut tilanteeseen. Ousmane paistoi kolme lättyä ja minä nautin ne ranskalaisen aprikoosihillon kanssa. Kuka kaipaa Saharassa patonkia, kun voi saada lättyjä! Lättyjen ohella aamupalapöytään ilmestyi myös munakas.

Aurinko nousee Ennedissä heinäkuussa kello viiden jälkeen.

Pesuvadillinen vettä riittää mainiosti peseytymiseen. Tässä suihkupaikkani auringonnousun aikaan.

Jälleen yksi tuhottu Libyan armeijan panssarivaunu lähellä Fadaa.

Saavumme Fadaan. Oikealla paikallinen kauppaliike.

Fadan ydinkeskustassa on valtava aukio, jonka laidalla sijaitsee niin tori kuin suuri sotilastukikohtakin (kuvassa oikealla).

Fadan vuohet eivät ehkä saa yhtä laadukasta ravintoa kuin lajitoverinsa syvemmällä Ennedissä.

Täydellä mahalla lähdimme kohti Ennedi-Ouestin alueen pääkaupunkia Fadaa. Kuljettajani Ali oli aamulla pannut parasta ylleen: vaaleansinisen tubumiesten käyttämän kaavun ja kirkkaanpunaisen huivin päänsä ja kasvojensa eteen. En kysellyt, mutta syy taisi olla se, että olimme nyt menossa miehen kotikaupunkiin. Matka kaupunkiin ei ollut pitkä ja hieman ennen Fadaa näin jälleen lukuisia Libyan armeijan tuhottuja panssarivaunuja. Tankit lienevät peräisin Fadan taistelusta, joka käytiin 2. tammikuuta 1987 osana Tšadin–Libyan konfliktia. Taisteluun suurella miesylivoimalla saapunut Tšad otti rökälevoiton Libyasta, joka yllätettiin pahan kerran. Tankkeja tuhottiin kymmenittäin. Fada oli ollut Libyan miehittämä, mutta tästä taistelusta tuli käännekohta koko konfliktille ja lopulta se päättyi Tšadin voittoon.

Reilun 20 000 asukkaan Fada on merkittävä keskus, mutta silminnähden esimerkiksi Kalaitia rauhallisempi. Kaupungin laidalla meidät toivotti tervetulleeksi suuri entistä presidenttiä esittävä maalaus. Idriss Déby Itno (19522021) oli pohjoisen miehiä, syntyjään Am Djarassin pikkukaupungista vajaan 200 kilometrin päässä Fadasta Sudanin rajalle päin. Paimenen poika Déby päätyi sotilasuralle, opiskeli Ranskassa asti ja upseerin uran alussa Libya oli sitten sopivasti miehittänyt pohjoisen Tšadin. Töitä siis riitti. Déby oli nostamassa pohjoisen kapinallispäällikkö Hissène Habréa valtaan vuonna 1982. Habré kiitti Débyä nostamalla tämän puolustusvoimien komentajaksi. Débyn johdolla Tšad rökitti Libyan vuonna 1987 ja sota päättyi. Miehestä oli tullut suosittu ja vuonna 1990 Déby marssi vastarintaa kohtaamatta pääkaupunkiin ja nosti itsensä presidentiksi.

Marsalkka Idriss Déby Itno toivottaa tervetulleeksi Fadaan.

Fadan keskusaukion laidalla sijaitsee suuri sotilastukikohta linnoituksineen.

Putiikkeja Fadan keskusaukion laidalla.

Näkymä toiseen suuntaan. Puheaikakauppiaani päivystää aurinkovarjon alla suuren puun alla oikealla.

Fadan pääostoskatu.

Déby kuului pikkuruiseen zaghawa-heimoon, mutta koska heimo ei riittänyt kannatuspohjaksi, oli miehen pakko yrittää vedota kaikkiin ihmisryhmiin. Niitähän Tšadissa riittää yli 200 heimon verran. Déby oli hyvää pataa myös länsimaiden kanssa ja aktiivisesti voimakkaan armeijansa kanssa taistelussa jihadisteja vastaan ympäri Sahelia. Vahvalla armeijalla presidentti ehkä haki myös turvaa itselleen, sillä vallankaappausyrityksiä ja kapinoita hänen valtakaudelleen todella mahtui. Déby hallitsi maata voittaen vaalit vuosina 1996, 2001, 2006, 2011, 2016 ja 2021. ”Idi”-nimellä itseään ainakin vaalimainoksissa tituleerannut presidentti oli jälleen keväällä 2021 voittanut uuden kauden ja päätti siinä huumassa lähteä etulinjaan taistelemaan Libyasta vaalipäivänä tulleita tšadilaiskapinallisia vastaan. Déby oli sodassa rökittänyt Libyan, mutta Libyan avulla mies nousi valtaan ja nyt Libya oli taas aseistanut tšadilaisia ”terroristeja” syöksemään mies vallasta. Marsalkka Déby kuoli rintamalla saamiinsa vammoihin 20. huhtikuuta 2021. Edellispäivänä hänet oli julistettu virallisesti presidentinvaalien voittajaksi. Isän kuoleman jälkeen poika, Mahamat Idriss Déby Itno nousi Tšadin johtoon. Tietenkin. (Lähteet: Vakkuri, Juha: Afrikan poikki. s. 281–288. Like, 2009 & [2])

Kalaitin ohella myös Fada on vahvasti militarisoitu kaupunki ja keskellä keskustaa, suuren aukion laidalla on valtava sotilastukikohta savitiilestä kyhättyine linnoituksineen. En tiennyt paikan olevan sotilastukikohta, joten otin siitä muina miehinä valokuvan. Onneksi istuin sentään autossa, eikä kukaan nähnyt. Ali oli tässä vaiheessa kiikuttamassa pääkaupungin ulkopuolella vaadittavaa liikkumislupaani, ”autorisation de circuleria”, poliisille. Jos kaupunki onkin täynnä sotilaita, ei poliiseja näy missään, eikä edes poliisiaseman portissa ollut mitään poliisiasemaan viittaavaa. Fadan poliisiasemalla ei ole kiinnostusta nähdä turistin naamaa tai tämän passia, vaan Alin piipahdus riittää mainiosti. Turisti voi hyvin istua autossa ja kuvata sotilaskohteita! Maassa, jossa käy turisteja, tuollainen hieno korkea linnoitus olisi matkailukäytössä. Fadan linnoitus avautuu matkailijoille tätä menoa 500 vuoden kuluttua.

Fada on rakennettu savitiilistä.

Fada on viehättävä keidaskaupunki.

Asuinrakennus Fadan keskustan tuntumassa.

Näkymä Fadan keskustan tuntumasta.

Ennedin kalliomuodostumat loppuvat pian Fadan jälkeen.

Fada on keidaskaupunki ja sen muutamat kadut ovat hiekkaisia. Niitä reunustavat matalat savitiilirakennelmat, joissa tehdään kauppaa ja asutaan. Palmuja löytyy paljon, koska ollaan sentään keitaalla. Fada on sellainen kaupunki, jossa voisin asustaa viikon tai pari. Ihan vain paikalliseen elämään tutustuen. Nyt saisin viettää kaupungissa vain parin tunnin verran. Pääkadulle oli parikin miestä levittänyt viltin ja sen päälle simkortteja. Miehet myivät myös puheaikaa, jota ostin kaiken varalta lisää. Se tapahtunee kaikkialla Afrikassa samaan tapaan eli kerron kauppiaalle puhelinnumeroni ja summan, jolla haluan puheaikaa. Myyjä lähettää tiedot ilmeisesti tekstiviestinä operaattorille vanhalla Nokialla tai Samsungilla. Parissa sekunnissa saan tekstiviestin omaan puhelimeeni ja voin alkaa soitella sydämeni kyllyydestä. Puheajan myynti on hyvä bisnes, sillä myyjät saavat tietyn prosenttiosuuden myymistään summista.

Kävin myös paikallisessa putiikissa ostamassa pari pulloa tšadilaista mangomehua. ”Enemmän lisättyä sokeria” ja niin edelleen. Oikein hyvää siis. Sitten lähdimme kokkini Ousmanen kanssa torille. Torilla oli vain pari kauppiasta, mutta se oli tarpeeksi. Ousmane osti tomaatteja, sipulia ja leipää. Tänään syötäisiin jälleen myös vuohenlihaa. Liha ostettiin aamukahdeksalta ja syötäisiin iltakahdeksalta. Väliajan se viettäisi kuumassa autossa meidän kanssamme. Lähdimme torilta lyhyelle kävelylle halki Fadan keskustan. Kalaitissa liki kaikki puodit ja putiikit olivat miesten pyörittämiä, mutta täällä Fadassa näin myös paljon naiskauppiaita. Näin myös naisia täysin vailla huntua ja olkapäät paljaana. Kasvonpiirteiden perusteella nämä naiset olivat lähempää päiväntasaajaa, ehkä Kongosta, ehkä Nigeriasta. Fada on kauttakulkukaupunki matkalla Libyaan ja edelleen Välimeren yli Eurooppaan. Kaupungissa on selvästi ainakin jonkin verran Tšadin ulkopuolelta tulleita ihmisiä, jotka ovat ehkä joutuneet palaamaan Libyasta tai vasta matkalla sinne. Fadaan on jämähdetty rahojen loputtua.

Fadan luoteispuolelle on katsottu järkeväksi asentaa muutamia kuopista varoittavia liikennemerkkejä. Huvittavaa!

Tiet Saharassa ovat täynnä kuoppia myös ilman liikennemerkkejä.

Pätkä päällystettä keskellä Saharaa.

Tätä tietä on ajettava varovasti.

Kamelit asuttavat Saharaa myös ennen ja jälkeen Fadan keitaan.

Kuljimme halki keskustan hiekkaisten katujen ja otin valokuvan aina, kun olin varma, ettei kukaan näkisi. Sotilaita on aivan liikaa ja eivätkä paikalliset varmaan täälläkään haluaisi tulla kuvatuiksi. Kerran epäonnistuin arvioinnissani ja sotilas sattui näkemään, kun otin kuvan kadusta. Ainuttakaan ihmistä ei ollut näköpiirissä. Sotilas huikkasi puheilleen aurinkovarjon alle ja tervehdin häntä arabiaksi: ”salaam aleikum!”. Se taisi sulattaa miehen ja hän kyseli seurassani olleelta Ousmanelta, että puhuisinko enemmänkin arabiaa. Plussaa oli sekin, etten puhunut ranskaa tai ollut Ranskasta. Ranskalaisia vihataan myös Fadassa ja hetken verran haukuimme Ranskaa kilvan. Oikeasti minulla ei ole mitään Ranskaa vastaan, enhän ole siellä ikinä edes käynyt! Sitä ottamaani valokuvaa ei haluttu nähdä, eikä vaadittu poistettavaksi. Koko valokuvausta ei lopulta edes mainittu. Poistuimme paikalta kättelyiden jälkeen ylimpinä ystävyksinä. Alia ei näkynyt, kun palasimme takaisin Fadan keskusaukiolle. Jonkin ajan kuluttua mies palasi, tankkasimme auton ja pian olimme ajamassa ulos tästä pikkukaupungista.

Alin sukulaisia ja perhettä asuu kaupungin laidalla useammassakin talossa. Sukulaiset tulivat autolle vastaan ja Ali häipyi jälleen viideksi minuutiksi jonnekin. Ousmanen mukaan hän kävi kotonaan. Ousmane ehdotti, että ottaisin kuvan auton vieressä parveilevista lapsista. Lapset hymyilivät ja kiemurtelivat siihen malliin, että he halusivat tulla kuvatuiksi, mutta mukana ollut teinipoika kielsi sen tietenkin. Ei kuvia, ei todellakaan!

Tienviitta Saharassa! Ali ja Ousmane arpoivat hetkisen suunnatako Tebiin vai Kikéen ja päätyivät lähtemään kohti Tebin kylää. Se oli oikea valinta.

Tšadilaista pirunpeltoa silmänkantamattomiin.

Maisemat ovat kohdillaan lounastaukopaikallamme kuivuneen joenuoman rannalla.

Joskus tässäkin vadissa virtaa vesi.

Tämä utelias pikkulintu ei ole tullut esimerkiksi Suomeen kesäksi, vaan tykkää näistä Pohjois-Tšadin karuista oloista ja tulee ihan kosketusetäisyydelle.

Ali kyhäsi pikkulinnuille juoma- ja uimapaikan.

Fadan jälkeen loppui jälleen kuuluvuus puhelimesta ja vähitellen loppuivat myös ne upeat hiekkakiviset Ennedin kalliomuodostumat, joiden ympäröimänä olimme olleet viimeiset kaksi päivää. Vähitellen maisemasta katosivat kaikki ne taivasta kohti törröttävät kivipilarit, mutta maisema ei ihan vielä tasaantunut. Tie on rakennettu kulkemaan melko korkeidenkin kukkuloiden yli. Tätä helpottamaan on näitä serpentiiniteitä jopa päällystetty asfaltilla. Muuten tietä varmaan joutuisi rakentamaan uudestaan ja uudestaan. Päällystettä oli riittänyt kaikkiin jyrkimpiin kohtiin, mutta paikoin päällysteestä saattoi olla jopa enemmän haittaa. Sen verran reikäistä se oli. Näiden kukkuloiden päätteeksi maisema tasaantui vähitellen. Sen sijaan vihamielinen musta kiviaavikko levittäytyi ympärillämme. Tänne en haluaisi päätyä ilman vesipulloa. Missään ei ollut puun puuta, eikä mitään kasvillisuutta. Kello oli 12, mutta maisemassa oli pelkkiä mustia kiviä silmänkantamattomiin. Lopulta ylitimme kuivuneen joenuoman, vadin, ja pysäköimme sen penkereellä seisovan akaasian alle. Paikka oli ehkäpä kuumin tähänastisista pysähdyspaikoistamme. Ruoan valmistumista odotellessa tein silti tutkimusmatkan vadin pohjalle. Pohja on vaaleaa hyvin hienorakeista hiekkaa. Siellä täällä oli kamelinjätöksiä ja rannoilla palmuja ja muita risuja.

Siinä menee tie Fadasta Demiin.

Maisema alkaa muuttua ja hiekan määrä lisääntyä.

Dyynit hallitsevat maisemaa Fadan ja Demin välillä.

Hiekka on oranssinväristä.

Fadan jälkeen tiellä ei kulkenut auton autoa.

Kuudennen yön leiripaikka on tässä.

Tein seuraa Alille akaasian alla. Ali huomasi ruskean pikkulinnun kiertelevän akaasian rungolla ja maassa lähellä meitä. Ali kertoi linnun etsivän vettä. Saharan eläimet ovat erittäin uteliaita ja tämäkin lintu tuli melkein kädelle asti, kun sille vähän vihelsi. Luonnonystävänä Ali halkaisi yhden puolentoista litran vesipullon, täytti sen vedellä ja asetti maahan parin metrin päähän meistä. Pikkulintu palasi pian, mutta ei hoksannut vesiastiaa ja lehahti taas jonnekin. Ruokailtuamme lintu palasi taas ja löysi sitä varten asetetun juoma-astian. Pian paikalle lehahti toinen saman lajin edustaja. Lopulta astialla vettä ryysti kolme lintua, jotka samalla käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja pulikoivat vedessä. En ole lintubongari ja tunnistan vain variksen, harakan, västäräkin ja strutsin. Ja keltanokkatokon! Siltikin: mahdollisesti juomapaikallemme ja melkein kädelle tullut pikkulintu on aavikkokiuru tai pikkuaavikkokiuru. Tai joku ihan muu.

Janoiset linnut jäivät juomaan, kun poistuimme paikalta. Suuntana meillä oli keidaskylä nimeltä Demi, mutta sen saavuttaisimme vasta seuraavana päivänä. Demi sijaitsee lähes tiettömien taipaleiden takana, satojen dyynien takana. Dyynit alkoivat vähän matkaa pysähdyspaikaltamme. Ne saattoi vielä tänään kiertää melko vaivattomasti tai ne kestivät auton painon. Tänään emme joutuneet kaivamishommiin. Viimeiset kilometrit taitoimme maisemaa, jossa ei ollut ainuttakaan puuta, vaan pelkkää hiekkaa ja kivikkoa. Tienkulku on merkitty vanhoilla mustilla öljytynnyreillä, joita on ripoteltu tasaisin välimatkoin merkitsemään tien sijaintia. Ilman niitä täällä olisi hankala suunnistaa, varsinkin hiekkamyrskyssä. Yöksi leiriydyimme matalan dyynin kupeeseen, paikkaan, jossa ainoa puu oli aika päiviä sitten pystyyn kuollut karahka. Fadasta lähdettyämme vastaamme oli tullut nolla autoa. Saman verran oli ohittanut meidät. Olimme kaukana kaikesta.

Toinen päivä Ennedin ylängöllä

4.7.2022

Yö Oyon labyrintissä oli ollut lämmin. Kävin peseytymässä kalliopaasien takana ja siirryin sitten aamupalapöytään. Tänä aamuna osassa aamupalapatongeista oli jo homepilkkuja, joten jätin ne syömättä. Raportoin asiasta kokilleni Ousmanelle. Olin itse asiassa ihmetellyt jo parin päivän ajan, että miksei leipä maistu oudolta tai miksei se homehdu. Olin pannut kaiken Saharan kuivan ja kuuman ilmaston piikkiin. Ehkä se oli säilyttänyt N’Djamenasta ja Moussorosta ensimmäisenä päivänä ostamaamme patonkia näinkin pitkään. Onneksi meillä oli vielä myös Kalaitista ostettua leipää. Ousmane kertoi voivansa hyvin ja vahvisti ”koronaviruksensa” olevan mennyttä. Olimme vitsailleet asiasta edellisiltana.

Tämä päivä menisi vielä kokonaan Ennedin kalliomuodostumia ihmetellen. Ensimmäisenä kurvailimme Manda Guélin luolan kalliomaalauksia ihastelemaan. Ousmane lähti johdattamaan minua paikalle Alin jäädessä autolle. Manda Guéli sijaitsee suojaisassa paikassa, mutta sieltä on samalla erinomainen näkymä pitkälle. Luolaan kapuaa melko helposti ja perillä odottaa kokoelma erinomaisesti säilyneitä kalliomaalauksia, joissa kuvattuna on Ennedin eläimistöä 4 500–5 000 vuoden takaa. Sellaisen ikäarvion Ousmane antoi. Yhtä vanhoja olivat edellisvuonna näkemäni Dhagah Kouren ja Laas Geelin kalliomaalaukset Somalimaassa. Niin kuin Somalimaassa, myös Ennedissä hyvin syrjäinen sijainti ja kuivat olosuhteet ovat säilyttäneet maalaukset ja ne ovat kuin eilispäivänä tehtyjä. Islamin vaikutus ei ole päässyt tekemään tuhojaan täällä ja nykyään paikalliset toivottavasti tiedostavat kalliomaalauksien itse asiassa tuovan alueelle rahaa ja mainetta meidän turistien muodossa. Islamissahan ei elävien olentojen kuvaamista katsota hyvällä. Ehkä siksi näitä pahuksen paikallisia kameleitakaan ei saa valokuvata!

Neljännen yön leiripaikka Oyon labyrintissä.

Näissä maisemissa kelpasi peseytyä aamutuimaan.

Manda Guélin luolan katto ja seinämät ovat täynnä kalliomaalauksia tuhansien vuosien takaa.

Tällä kamelilla on ikää jopa 5 000 vuotta.

Muinaiset Ennedin asukkaat kuvasivat Manda Guélin luolan kattoon ja seiniin ihmis- ja eläinhahmoja.

Manda Guélin näkee reilussa viidessä minuutissa, ellei sitten ole fanaattinen kalliomaalausfani. Me jatkoimme matkaa kohti Ennedin ja ehkä koko Tšadinkin kuuluisinta turistinähtävyyttä, Guelta d’Archeita. Gueltaa ei saa mennä katsomaan omin päin, joten menimme noukkimaan läheisestä Archein kylästä kyytiimme oppaan. Opastus ja pääsymaksu maksavat yhteensä 10 000 frangia (n. 15 euroa) per matkailija. Archein kylä on kokoelma heinämajoja ja kyläpäällikön talo on täälläkin, aivan kuten Bachikelén kylässäkin, samanlainen kuin tavallisella rahvaalla. Eli chef de village jakaa vauraudestaan kyläläisille. Puhelimessa ei ole kuitenkaan kenttää lainkaan. Opasta odotellessamme kuvittelin jo matkamuistomyyjän saapuvan, kun eräs nainen saapui paikalle ja levitti hiekalle pieniä, oljesta, heinästä tai lehdistä punottuja koreja. Nainen ei tehnyt elettäkään houkutellakseen minua paikalle, eikä takapenkillä istunut Ousmanekaan reagoinut tähän mitenkään. Ehkä nainen oli matkamuistomyyjä, ehkä ei. Olisin voinut Saharasta kyllä matkamuiston ostaakin, sen verran erikoinen oli paikka, missä nyt olin.

Archein kylästä kyytiin nousi naispuolinen opas, mikä oli melkoinen yllätys tässä miesten maailmassa! Opas istui Ousmanen vieressä takapenkillä. Matkaa kylästä gueltalle on vain kivenheitto, ehkä kilometrin verran. Olin ihastellut jo vuosien ajan Guelta d’Archeita internetissä, mutta en siltikään tajunnut, että olimme saapuneet autolla melkein suoraan keskelle tuota maagista paikkaa. Guelta d’Archei on jäänne ajoilta, jolloin Sahara oli vielä vehreä ja elämää kuhiseva keidas. Näin oli ainakin noin 5 000 vuotta sitten, jolloin ne aiemmin nähnyt Manda Guélin luolan kalliomaalauksetkin tehtiin. Gueltan vesi on pohjavettä, eikä korkeiden kallioseinämien varjoissa oleva kapea keidas kuiva milloinkaan. Ei edes kuivalla kaudella. Pysyvä vesivaranto on tehnyt Guelta d’Archeista paikan, jonne karavaanit ovat pysähtyneet lepäämään vuosisatojen ajan. Minua vastassa oli sadoittain kameleita, joita paimentolaismiehet olivat tänne viileään laaksoon ajaneet juomaan ja lepäämään. Olin jo oppinut, että kamelit on kuvattava välittömästi. Pian joku tulisi sen lystin kieltämään. Otin kuvia muina miehinä, eikä oppaamme ollut siitä moksiskaan. Jostain taas saapui mies ja kertoi kuvaamisen olevan kielletty. Asia selvä.

Saavumme Guelta d’Archeihin.

Näkymä saapumissuuntaamme. Guelta d’Archei on korkeiden kallioseinämien ympäröimä.

Oppaani ja Ousmane kahluu-urakan päätteeksi.

Näkymä alas Guelta d’Archeihin ja tulosuuntaamme ylhäältä näköalapaikalta.

Satapäinen kamelilauma on ajettu gueltalle juomaan ja lepäämään.

Komoreilla viime vuonna ja nyt ennen lentoani Tšadiin tapaamani yhdysvaltalainen Mark oli kertonut paikalla olevan paljon vettä. Olin varautunut vaihtamaan uimahousut, sillä täällä joutuisi kuulemma kahlaamaan vyötärön syvyisessä vedessä. Mark on minua aika paljon lyhyempi, joten uimahousuille ei ollut lopulta käyttöä, kunhan vähän shortsin lahkeita käärin ylemmäksi. En kyllä toisaalta tiedä, missä olisin uimahousut täällä edes vaihtanut. Paikka oli täynnä miehiä kameleita käskyttämässä, pyykkiä pesemässä tai muuten vain lepäilemässä. Vettä oli kyllä siis polven yläpuolelle saakka, noin 80 senttiä, kun sitten kahlasimme noin kymmenen metrin matkan vastarannalle.

Guelta d’Archei on harvinaisuus jo itsessään, mutta vielä mielenkiintoisemmaksi sen tekee se, että gueltan vesissä itse asiassa asustaa krokotiilipopulaatio! Populaatio on niin ikään peräisin ajalta, jolloin Sahara vihersi ja alueella oli laajoja vesistöjä. Siis tuhansien vuosien takaa. Sittemmin Sahara kuivahti ja krokotiilit jäivät eristyksiin Guelta d’Archein kaltaisiin keitaisiin. Nykyisin ”aavikkokrokotiilejä” lienee Guelta d’Archein ohella vain Mauritanian Tagantin alueen muutamissa samanlaisissa keitaissa. Etäisyyttä näillä populaatioilla on tuhansia kilometrejä. Vuoteen 2011 saakka näiden ”aavikkokrokotiilien” luultiin olevan niilinkrokotiilejä (Crocodylus niloticus), mutta tarkempi tutkimus osoitti Guelta d’Archein krokotiilien edustavan eri lajia, ”länsiafrikankrokotiilejä” (Crocodylus suchus).  Suomenkielistä nimeä lajilla ei vielä liene, mutta laji on yleinen läntisessä ja keskisessä Afrikassa Mauritaniasta Tšadin ja Ugandan kautta aina Kongoon saakka. Siinä missä niilinkrokotiili on iso ja aggressiivinen, on Guelta d’Archein krokotiilipopulaatio pienikokoista ja kuuleman mukaan säyseää sorttia. Nämä krokotiilit kasvavat vain 1,5–2,5 metriä pitkiksi, joten sellaisen kanssahan vaikka painiikin. Syy pieneen kokoon lienee pieni elinympäristö ja vähäinen ravinto. Guelta d’Archein krokotiilit syövät kaloja, jotka taas syövät vedessä elävää levää. Levä taas saa ravintoa siitä, kun kamelit ulostavat näihin vesiin. Guelta d’Archein vesi on näin kesähelteillä hyvin ruskeaa ja sameaa.

Guelta d’Archein kameleita.

Kamelilaumaa aletaan ajaa eteenpäin.

Nuoret miehet paimentavat kamelit yli vesistön, josta itsekin olimme juuri kahlanneet.

Paimentajamiehet seuraavat lauman perässä.

Eyte’ Voyagesin pomo, herra Adolfo oli kertonut ennen matkaa, että näin sadekaudella krokotiilejä ei luultavasti näkyisi. Ne piileksisivät syvällä kallionkoloissa. Vesistön poikki kahlatessamme kukaan ei sitten tullutkaan vetämään jalasta syvyyksiin, aivan kuten kuuluikin. Guelta on liian täynnä kameleita, ihmisiä ja sitä myöten hälyä, etteivät krokotiilit näyttäytyisi. Pitäisi tulla talvella, kun guelta on hiljentynyt. Amerikkalainen Mark oli täällä krokotiilin todistetusti kuitenkin nähnyt parisen viikkoa aiemmin. Opas johdatti minut ja Ousmanen korkean kallion rinnettä pitkin näköalapaikkaan, josta kaikki hienot netissä olevat kuvat on otettu. Tämä näköalapaikka vain sattuu olevan varsin matala luola, jonne oli hyvin hankalaa kömpiä ja samalla oli varottava putoamista alas gueltaan. Maisema on kaiken vaivan arvoista, vaikkei paikka kuvissa näytä kummoiselta. Pitää tulla paikan päälle. Kuuntelemaan, kun satojen kamelien örähdykset kaikuvat laaksossa.

Istuin ylhäällä kymmenen minuuttia näkyä hämmästellen ja samalla toivoin näkeväni edes vilauksen krokotiilistä. Toiveeni oli turha, sen verran vilkas oli liikenne alhaalla vesillä. Kaksi nuorukaista paimensi suuret kamelilaumat yli samaisesta ylityspaikasta, josta mekin olimme tulleet. Kai vesistön tällä puolella ruoho oli vihreämpää. Kameli vaikuttaa itsepäiseltä eläimeltä, mutta tšadilaiselta mieheltä onnistuu sellaisen kesytys ja liikuttelu kuin leikiten. Täältä ylhäältä oli myös hyvä ottaa valokuvia noista eläimistä, kun alhaalla se oli kielletty.

Paluumatkalla vastassa oli jälleen runsaasti kameleita.

Oppaani Guelta d’Archeissa otti kuvaushetkellä vakavan ilmeen.

Guelta d’Archein kalliomaalauksissa on kuvattuna ainakin eläimiä ja niitä metsästäviä ihmisiä.

Guelta d’Archein kalliomaalauksia on sotkettu vuodesta 1985.

Paluumatkalla kahlasimme samaisen vesistön yli. Krokotiilejä ei näkynyt. Vastaan tuli kuitenkin paikallisia nuorukaisia hymyssä suin aikeenaan ”estää” minun vastarannalle pääsy. Kysyin siinä keskellä vesistöä huvikseni, että saisinko ottaa pojista kuvan. Toinen pojista olisi antanut luvan, mutta toinen kielsi tämän jyrkästi. Näin se menee tässä maassa. Ei kuvia, ei todellakaan! Kaverin puolestakin voi kieltäytyä. Tai suostua. Näin tapahtui, kun pääsimme Ousmanen ja oppaan kanssa takaisin autollemme: kysyin naisoppaalta, saisinko ottaa hänestä kuvan, vaikka olinkin aika varma kieltävästä vastauksesta. Ennen kuin nainen ehti sanoa mitään, Ali ja Ousmane kumpikin olivat sanoneet, että ”ilman muuta”! Opas oli saanut myös juuri kymppitonnin maksuksi opastuksestaan, eikä nyt oikein kehdannut kieltäytyäkään. Nainen kohensi huntuaan ja otti vakavan ilmeen. Olin onnistunut saamaan kuvan tšadilaisesta naisesta.

Opas tuli kanssamme vielä Guelta d’Archein laitamilla sijaitsevalle luolalle, jossa olisi kalliomaalauksia. Nainen jatkoi tästä kävellen takaisin Archein kylään. Minä ja Ali kapusimme ylös luolaan toteamaan, miten asutuksen läheisyys ei ole tehnyt hyvää täkäläisille kalliomaalauksille. Paikalla oli pidetty nuotiota ja yhteen seinämään, maalausten päälle, oli kirjoitettu valkoisella maalilla tekstiä. En ymmärtänyt tekstiä, mutta ainakin Allah taidetaan mainita. Guelta d’Archei oli nähty aamuyhdeksään mennessä. Olin ollut paikan ainoa turisti. Tietenkin.

Jälleen yksi reikäinen kallio.

Ali ja Ousmane tutkivat Alin ottamaa valokuvaa.

Ennedin kalliot muistuttavat linnoituksia.

Korkea sienikallio.

Tuuli on muokannut kalliot tällaisiksi.

Sienikalliot ovat osa Ennedin maisemaa.

Guelta d’Archeista ajoimme halki upeiden Ennedin maisemien paikkaan, jonka nimeä en tiedä, mutta siellä sijaitsee sienikallioita eli kalliomuodostumia, jotka tuuli on muotoillut sienen muotoon. Tuulen vaikutus on suurinta lähellä maanpintaa, joten kiven alaosasta on ajan mittaan muodostunut kapeampi. Aikanaan nämäkin romahtavat, mutta uusia sienikallioita on vastaavasti tekeillä alati.

Lounaspaikka oli nimeltään Ouimina tai Ouimena, paikka jossa kalliomuodostumat ovat saaneet tuulen ansiosta erilaisia muotoja. Pääasiassa nämäkin hiekkakivimuodostumat ovat kymmenien metrien korkuisia ja kurkottavat korkeuksiin. Ali ajoi auton neljän tällaisen kivipaaden väliin ja teimme leirin tänne huomaamattomaan varjoisaan ”koloon”. Automme ja leirimme sitä myöten saattoi huomata vain tietystä kulmasta, niin hyvässä piilossa olimme. Lounaan jälkeen kiertelin kalliopaasia. Tutkiskelin näiden kallioiden seinämiä, joka kaukaa näyttää kuin norsuniholta. Lähellä ollessa kalliosta erottaa hyvin pikkukivet, joista nämä oudot muodostumat ovat muodostuneet. Ihan helpolla näitä pikkukiviä ei kallioista irrota, mutta tuuli siihen pystyy. Nyt ei tuullut. Pitkän lounastauon päätteeksi jatkoimme matkaa halki Ennedin.

Ouiminan kallioilla kelpasi pitää lounastauon keskipäivällä. Leirimme on oikeanpuoleisten korkeiden kallioden välissä.

Ouiminan kalliot ovat erikoisenmuotoisia.

Ouiminan kalliopaasia.

Lisää samaa.

Ilma oli hieman liian kuuma pidempiin tutkimusmatkoihin, mutta onneksi leirin lähistössäkin riitti näkemistä.

Olimme tehneet leirin näiden kallioiden väliin.

Lähempi kuva näistä hiekkakivikallioista.

Lähikuva kalliomuodostumista.

Loppupäivän ajomatka olisi lyhyehkö. Iltapäiväkolmen aikoihin Ali pysäytti auton tieuran varteen ja osoitti oikealle. Siellä seisoi Libyan armeijan tuhottu panssarivaunu! Tankki on peräisin varsin tuoreista kähinöistä, vuosina 19781987 käydystä Tšadin–Libyan konfliktista, joka oli sarja maiden välillä käytyjä taisteluita. Konflikti alkoi, kun naapurimaan diktaattori, eversti Muammar Gaddafi päätti, että Tšadin pohjoisin osa, noin sadan kilometrin levyinen Aouzoun kaistale kuuluu Libyalle. Gaddafi oli saanut vihiä, että alueella saattaisi olla uraanivaroja. Se riitti sotavoimien lähettämiseen Tšadin pohjoisosiin. Samalla Gaddafi pyrki alistamaan Tšadin Libyan satelliittivaltioksi. Valéry Giscard d’Estaingin ja myöhemmin François Mitterrandin johtama entinen siirtomaaisäntä Ranska tuki Tšadia voimakkaasti Libyan saadessa tukea Neuvostoliitolta, Itä-Saksalta ja hallitusta vastustavilta tšadilaiskapinallisilta. Konflikti päättyi Tšadin voittoon ja Haagin kansainvälinen tuomioistuin määräsi Aouzoun kaistaleen Tšadille. Ali kertoi tankin olevan venäläisvalmisteinen, mikä tietysti selittää sen, että rakkine on rikkonaisena Saharan aavikolla. Tongin vaunun joka nurkan, mutta en löytänyt mitään Neuvostoliittoon viittaavia merkintöjä. Venäläinen se kuitenkin varmaan on, kun Libya kerran oli kimpassa heidän kanssaan. Ali nousi panssarivaunun päälle ja vitsiniekkana imitoi omalaatuisena pidettyä diktaattori Gaddafia.

Kuskini Ali imitoi Libyan eversti Gaddafia libyalaisen tankin päällä. Tšadin armeija tuhosi tankin Tšadin–Libyan konfliktissa.

Tunnistin panssarivaunun libyalaiseksi sen rekisterikilven perusteella, sillä libyalaiset eivät käytä länsimaisia numeroita.

Teimme perusteellisen tutkimuksen libyalaiselle tankille.

Libyan armeijan aseistus makaa Tšadin hiekassa.

Panssarivaunun kupeesta löytyi myös Afrikan tähti.

Ja seuraava libyalaistankki muutaman kilometrin päässä edellisestä. ”Made in Neuvostoliitto” niin ikään.

Libyan armeija on todellakin jäänyt Tšadin hiekkaan, kun näitä vastaavia neuvostotankkeja näkyi vielä useita matkalla seuraavaan leiripaikkaan. Olimme varsin kaukana Aouzoun kaistaleelta pohjoisimmasta Tšadista, mutta sotaa on käyty täällä Ennedissäkin muutamia vuosikymmeniä sitten. Tankkien ympärillä oli usein erilaisia tankeista irronneita osia, mutta myös räjähteitä. En tiedä, onko ne tehty vaarattomiksi, vai pitäisikö täällä edelleen varoa. Tšadin armeijan tankkeja en nähnyt missään, enkä tiedä onko sellaiset mahdollisesti kerätty pois luonnosta. Jotenkin en usko senkään olevan taloudellisesti järkevää.

Viidennen yön leiripaikka kantaa nimeä ”Habaiki”. Oikeaa kirjoitusasua en taaskaan tiedä. Habaikiin saavuimme jo iltapäiväneljältä ja ensitöikseen Ali ja Ousmane levittivät suuren maton maahan ja itsensä siihen. Se kävi hyvin, pimeä tulisi vasta reilun kahden tunnin päästä. Oli aikaa rentoutua hetkinen. Minäkin makoilin matolla tovin, kunnes lähdin tutustumaan lähiympäristöön. Habaiki on ympäristöään ylempänä ja jo tutuksi tulleiden kalliopaasien ympäröimä. Tuuli oli muokannut ne tuttuun tapaan varsinaisiksi taideteoksiksi. Dyynejäkin täällä on. Näkymät paikalta olivat fantastisia. Kuvissa ne eivät näytä juuri miltään, mutta mielestäni olin kauneimmassa paikassa, missä olen milloinkaan ollut. Paikassa ei käynyt pienintäkään tuulenvirettä, pelkkä rikkumaton rauha ympäröi näitä karuja maisemia ja minua. Täällä ei ole hyttysiäkään. Tänne haluaisin rakentaa itselleni kesämökin, vaikka uimapaikkaa ei kovin läheltä löytäisi. Guelta d’Archeihinkin on matkaa ja siellä on niitä krokotiilejä! Sauna sen sijaan löytyisi jo valmiina, kunhan vain tulisi mökistä ulos!

Habaikista löytyi toki myös luonnon muovaamia ikkunoita. Maisemat ovat fantastiset.

Habaikin kalliomuodostumia ja puolentoista litran vesipullo mittakaavana. Leiristä ei passannut poistua pitkälle ilman vesipulloa.

Habaikin maisemat voittavat kaikki aiemmat maailman maisemat.

Habaikissa toimi muinaisina aikoina rautasulatto, jossa taottiin aseita ja muita tarvekaluja. Nämä mustat kivipaakut ovat jäljellä tuosta toiminnasta.

Illallinen Habaikissa.

Maa on niin hiekan peitossa, että uskalsin kävellä ympäriinsä ilman kenkiä vailla pelkoa piikkipensaiden piikeistä. Jo hieman ennen auringonlaskua se on mahdollista, kun hiekan lämpötila laskee. Kuljin dyyneillä, hypin kiveltä toiselle ja ihmettelin, miten tällainen paikka onkaan olemassa. Ennedissä käy talviaikaan turistiryhmiä ja siitä merkkinä olivat muutamat vessapaperinpalaset kivien koloissa ja hylätyt säilykepurkit. Meidän retkikunta urhoollisesti keräsi roskansa ja vei ne mukanaan. Ennedi olisi kiva pitää siistinä ja sellainen se kylien ulkopuolella onkin. Roskien ohella Habaikista löytyi merkillisiä mustia kivipaakkuja, kuin meteoriitteja tai asfaltinpalasia. Ilmeisesti paikalla on toiminut muinaisina aikoina rautasulatto, jossa seppä on takonut aseita ja muita työkaluja.

Paikka teki vaikutuksen Aliinkin, joka hävisi auringonlaskun aikaan omille teilleen kameran kanssa. Yö oli taas pilvetön ja tähtitaivas jo aavistuksen parempi.

Ensimmäinen päivä Ennedin ylängöllä

3.7.2022

Saharan kiertomatkan kolmannesta yöstä muodostui aikaisempia öitä vaiherikkaampi, kun muuten niin rauhallisen illan ja alkuyön jälkeen, ehkä noin kello yhdeltä yöllä trombi pyyhkäisi leirimme yli. Se tuli yhtäkkiä, toi mukanaan pölypilven ja häipyi muutamassa sekunnissa. Nukuin teltassani jälleen ilman päällykangasta (ja peittoa), joten yhtäkkiä telttani oli täynnä hienoista maasta irronnutta pölyä. Onneksi olin laittanut kamerani reppuun illalla. Normaalistikin aamulla korvista saa kaivaa hiekkaa, mutta nyt sitä oli tuplamäärä. Nukahdin kuitenkin melkein heti uudestaan. Aamuyöstä, noin kello neljältä, alkoi jälleen tapahtua. Kuulostelin sateen alkaneen, mutta sateenropina olikin satapäisen lehmälauman vaellus halki leirimme. Viimeistään ammuminen paljasti, mitä juuri tapahtui. Lehmiä löntysti parinkymmenen minuutin ajan kummaltakin puolen telttaani. Onneksi olin sentään pystyttänyt teltan kahden isomman piikkipensaan viereen, joten lehmät eivät vahingossakaan minua talloisi. Valoa oli vain vähän, mutta avasin teltan oven ja ihmettelin tapahtumaa. Jonnekin eläimet olivat siirtymässä ja järkevintä se tietenkin on juuri hieman ennen auringonnousua. Kun ilma on vielä ”viileää”.

Ennedi tunnetaan erikokoisista ja -muotoisista hiekkakivimuodostumista.

Ennedi on täynnä kameleita.

Pohjoisafrikanstrutsit ovat harvinainen näky Ennedissä.

Ennedin kasvillisuutta.

Aurinko nousi, kokkini Ousmane nousi, minä nousin. Alikin nousi vähän myöhemmin. Leiripaikaltamme avautui fantastinen näkymä Ennedin kallioille. Muuten maisemassa oli turhan vähän puita ja pensaita. Menin suorittamaan aamupesuni matalan pensaan taakse. Lähellä, ehkä 50 metrin päässä pesupaikastani kulki syvemmälle Ennediin johtava tieura, mutta koska muut tiellä päivän mittaan kulkevat autot sai yleensä laskea yhden käden sormilla, ajattelin olevani hyvässä paikassa. Sen jälkeen, kun edellispäivänä kuuden jälkeen leiriydyimme, oli tiellä 12 tunnin aikana mennyt yksi ajoneuvo. Siispä vaatteet pois ja pesulle. Tietenkin minuutin kuluttua ohi porhalsi Toyota Hilux. Onneksi minulla on sentään Saharan hiekkaan sopiva suojaväri!

Aamupalan jälkeen Ali ja Ousmane pakkasivat auton ja lähdimme kohti Ennedin uumenia. Ennedi on hiekkakivisistä kalliomuodostumistaan tunnettu valtava ylänköalue Tšadin koillisosassa Saharan autiomaassa. Tuo ylänköalue on fantastinen kokoelma aavikkoa dyyneistä, vadien halkomaan hiekka-aavikkoon ja valtaviin kivikoihin, paikallisiin ”pirunpeltoihin”. Kaiken kruunaavat kaikkialla kohoavat erikokoiset ja erimuotoiset jylhät kalliomuodostumat, jotka ovat aavikolla sienikallioiden, holvikaarien, korkeuksiin kurkottavien kalliopilareiden ja ties minkä muodossa. Kalliomuodostumat ovat luoneet Ennediin labyrinttejäkin. Unesco on ottanut Ennedin maailmanperintöluetteloonsa vuonna 2016 juurikin ainutlaatuisten kalliomuodostumiensa ja niiden seinissä olevien hyvin säilyneiden kalliomaalaustensa ansiosta. Kalliomaalauksia näkisin seuraavana päivänä. Ennedi on rankoista olosuhteista huolimatta täynnä elämää, sillä siellä asustaa lukuisia nisäkäslajeja husaariapinasta kultasakaaliin ja gaselleihin. Pääosin eläimistö on tietenkin liikkuvaista elämää elävien paimentolaisten omaisuutta eli kameleita, lampaita, vuohia, aaseja, hevosia ja lehmiä. Paimentolaisia on arvioitu kulkevan alueella vuosittain noin 30 000.

Aaseja palaamassa vedenhakumatkalta Bachikelén gueltalta.

Bachikelén guelta on täynnä elämää.

Bachikelén gueltan pohjalla virtaa vesi.

Guelta on paratiisimainen paikka palmuineen ja virtaavine vesineen.

Ennedi on upea. Se kävi selväksi heti aamusta. Matkasimme hyvää vauhtia halki aavikon, jonka molemmilla laidoilla kohosi korkeita kallioseinämiä. Kameleita oli jälleen kaikkialla. Aamun ensimmäinen pysähdys oli kamelipysähdys, toisella kerralla kokki-Ousmane huikkasi takapenkiltä nähneensä strutseja! Ali pysäytti auton ja minä hyppäsin varovasti autosta. Strutseja oli kaksi, mutta ne olivat melko kaukana, ehkä sadan metrin päässä, meistä. Ennedin strutsit ovat punakaulaisia pohjoisafrikanstrutseja, joita eli alueella paljonkin entisaikoina. Sittemmin Ennedin strutsit salametsästettiin miltei sukupuuttoon, mutta pikkuruisen populaation on onnistunut sinnitellä. Äärimmäisen harvinaiseksi käyneitä strutseja metsästetään alueella edelleen ruoaksi, mutta nyttemmin tilanteen toivotaan muuttuvan esimerkiksi valistuksen avulla. Vuonna 2020 strutsikatoon päätettiin puuttua, kun aluetta hallinnoiva eteläafrikkalaistaustainen kansalaisjärjestö African Parks pyydysti eteläisessä Tšadissa sijaitsevasta Zakouman kansallispuistosta muutamia pohjoisafrikanstrutseja ja siirsi ne Ennediin totutteluaitaukseen. En tiedä, olivatko näkemäni kaksi strutsia alkuperäistä populaatiota, vaiko uusia tulokkaita. Aikuinen strutsi on vaarallinen eläin, koska se voi potkaista ihmisen hengiltä. Nyt sellaisesta ei ollut vaaraa, kun hiekka pöllyten eläimet painelivat pusikoihin piiloon otettuani enintään kaksi askelta autolta niiden suuntaan.

Aamun ensimmäisenä kohteenamme oli Bachikelén guelta, eräänlainen kuiville alueille, kuten vadeihin muodostunut vesitasku. Saavutimme samannimisen pikkuisen kyläpahasen vajaassa parissa tunnissa, jossa ensimmäisenä ajoimme kyläpäällikön talolle. Ali kävi maksamassa 5 000 frangin (n. 7,6 euroa) pääsymaksuni, minkä jälkeen kaasuttelimme kohti gueltaa. Kyläpäällikön olkimaja ei eroa muista kylän taloista, joten ehkäpä kyseessä on Afrikan ainoa päällikkö, joka jakaa saamastaan vauraudesta myös muille. Mielenkiintoisesti puhelimeen ilmestyi kenttää kylässä ja jopa mobiilidata toimi joten kuten. Sain raportoitua kotiin olevani edelleen hengissä. Kylässä ei ole poliisiasemaa, joten minun ei tarvinnut esitellä liikkumislupaani, ”autorisation de circuleria”.

Bachikelén guelta oli täynnä kameleita, joita kuvasin ennen kuin se kiellettiin.

Gueltaa toiseen suuntaan.

Djoulan kaari vasemmalla alhaalla.

Samainen holvikaari lähempää.

Bachikelén guelta on pitkämäinen ja sijaitsee korkeiden kalliojyrkänteiden ympäröimänä. Tämän laakson pohjalla kasvaa taatelipalmuja ja siellä virtaa viileä vesi, joka lienee peräisin sateista tai pohjavedestä. Ohitimme matkalla satapäisen lehmälauman, jota kamelin selässä istunut nuorukainen kaitsi kohti varjoisan gueltan vesiä. Vettä oli parhaissa kohdissa varmaan parinkymmenen sentin verran ja veteen oli sekoittunut lehmien, aasien ja kamelien ulosteita. Ali kaasutteli nelivetoautolla kohti gueltan päätepistettä veden roiskuessa ohi löntysteleviin lehmiin. Kun sitten nousin autosta ja aioin ottaa kuvan, oli yksi nauta tulossa uteliaana tutkimaan automme sisältöä. Paikassa, jossa guelta päättyy, oli vähintään sadan kamelin lauma. Paikka oli viileä, sillä aurinko ei päässyt paistamaan tänne liki toisiaan olevien kalliojyrkänteiden väliin palmujen alle. Kamelit olivat vilvoittelemassa ja juomassa gueltan vettä. Paikassa on myös kaivo, jonne Ousmane marssi täyttämään vesikanisterimme. Minä ja Ali lähdimme katsomaan kamelilaumaa lähempää.

Kamelien paimennus on nuorten, noin 15-vuotiaiden poikien, työtä. Teinipoikia päivysti kaivolla ja tervehtiessäni heitä arabiaksi, sain vastaukseksi väheksyvän tuhahduksen. Vähitellen oppisin, että teini-ikäiset kamelinkesyttäjäpojat ovat poikkeus tšadilaiseen vieraanvaraisuuteen ja ystävällisyyteen. Aikuiset, niin miehet kuin naisetkin, ovat maailman sydämellisintä kansaa, mutta pojat ovat katkeroituneita joutuessaan kaitsemaan kameleita. Minua oli etukäteen varoitettu, että tšadilaiset eivät tykkää, kun heidän kameleitaan kuvataan. Kameleita onkin hyvä kuvata heti aluksi, sillä pian pojista pienin tuli kieltämään touhun. Ali naureskeli pojan kiellolle ja jatkoi itsekin kuvaamista omalla kännykällään. Poika juoksi hakemaan isommat pojat avuksi. Lopetimme kuvauksen ja keskityimme vain katselemaan kameleita. Pojista pienin piti meitä silmällä, ettemme vain enää kuvaisi. Bachikelé oli nyt nähty. Kaunis paikka.

Kalliomuodostumien välillä on laajojakin hiekka-alueita.

Aloban holvikaari on 120 metriä korkea.

”Five Arch Rock” oli loistava lounastaukopaikka. Automme on pysäköity kaarista suurimman alle.

Lounas holvikaaren alla.

Kaunis on niin ikään lähellä Bachikelén kylää sijaitseva Djoulan holvikaari, luonnon muovaama korkea ja siro hiekkakivikaari. Korkeutta kaarella on reilut 30 metriä. Holvikaari on muodostunut, kun tuuli on kuluttanut pehmeän kiviaineksen kovemman ympäriltä. Ennen pitkää Djoulakin romahtaa. Maisemat kieltämättä ovat kuin Yhdysvaltain Utahissa Archesin kansallispuistossa, kuten Lomén lentoasemalla tapaamani yhdysvaltalainen sooloreissaaja Mark oli minulle ennen Tšadin-lentoani kertonut. Mies oli tulossa Tšadista ja viettänyt Saharassa pari viikkoa ja esitteli puhelimestaan kauniita kuvia näistä kalliomuodostumista. Hauskasti kyseessä oli sama Mark, jonka olin tavannut toukokuussa 2021 Komoreilla. Emme ole olleet tekemisissä sen jälkeen, mutta nyt sattumalta olimme samaan aikaan lentoasemalla Togossa.

Bachikelén guelta ja Djoulan kaari olivat Saharan kiertomatkamme ensimmäiset viralliset kohteet, mutta pysähdyksiä tuli siitä huolimatta tämän tästä. Niin kauniita olivat maisemat, että käskin pysäyttää autoa tiuhaan. Alille tämä kävi ja hän pani liki aina tupakaksi minun ottaessa kuvia. Aski Manchester-tupakkaa maksaa Tšadissa kuulemma 500 frangia (0,76 euroa). Ousmane taas oli yskinyt N’Djamenasta lähtien ja voi nyt selvästi hieman heikosti, vaikkei sitä myöntänytkään. Tuntui, että Ousmane kesti Saharan kesää huonosti. Samalla tuntui, että minä kestin Saharan olosuhteita parhaiten. Olisi tuntunut typerältä neuvoa tšadilaista juomisen tärkeydestä, joten en sanonut mitään. En kommentoinut edes miesten juomaveden keltaista väriä. Sellaista oli Bachikelén kaivosta saatu vesi ja sitä miehet kiskoivat janoonsa.  Minä join vain pullovettä. Seuraavalla pysähdyspaikalla Ousmane sitten viimein otti parasetamolia. Miehellä oli myös pientä kuumetta. Ennedi on huonoin mahdollinen paikka sairastamiseen, sillä lämmintä on yli 40 astetta ilman sitä kuumettakin. Ousmane oli sairastunut, Ali poltti tupakkaa ja minä kävin sillä välin tarkastamassa Aloban holvikaaren. Aloban kaari on 76 metriä pitkä, mikä tekee siitä maailman kahdeksanneksi pisimmän holvikaaren ja pisimmän Kiinan ja Yhdysvaltain Utahin ulkopuolella. Korkeutta Aloban holvikaarella on noin 120 metriä, mikä jättää ”maailman korkeimman holvikaaren”, Utahissa sijaitsevan 88 metriä korkean Rainbow Bridge National Monumentin kauas taakse. Oikeasti maailman korkein holvikaari lienee Kiinassa sijaitseva Shiptonin holvikaari. Yhdysvalloilla ollaan eri mieltä ja eri mieltä on myös kuskini Ali, jonka mukaan Aloba on korkein.

Ennedin kallioita.

Maisemat vaihtuvat koko ajan.

Husaariapinatkin viihtyvät Ennedissä.

Lounaspaikkamme oli vähintään yhtä hämmentävä paikka: iso kallio, jossa on viisi holvikaarta! En tiedä kalliomuodostuman paikallista nimeä, mutta englanniksi se kulkee nimellä ”Five Arch Rock”. Ajoimme automme kaarista suurimman alle varjoon. Ousmanellakin oli nyt varjoa. Parasetamoli oli tepsinyt ja lounaan jälkeen niin Ousmane kuin Alikin ottivat päivätorkut leppeän aavikkotuulen puhaltaessa halki kaarien. Jatkoimme matkaa vasta kahdelta iltapäivällä.

Matkalla seuraavalle pysähdyspaikalle Ousmane bongasi jälleen eläimiä: kaukana kallionrinteillä kiipeili husaariapina! Minulla kesti pitkään paikallistaa jyrkänteeltä yhtään mitään, mutta siellä tosiaan kiipeili kolme apinaa. Apinoita en ollut osannut Ennedistä odottaa, mutta sellaisetkin täällä selvästi pärjäävät. Lähellä oli pieni kylä, josta varmasti saa varastettua ruokaa tarpeen tullen! Norsun sen sijaan odotin näkeväni, vaikka eläviä norsuja ei Ennedissä tietenkään ole ja tuskin on koskaan ollutkaan. Norsu, tai siis L’éléphant, täällä kuitenkin on! Kyseessä on norsun muotoon aikojen saatossa muodostunut kalliomuodostuma. Norsun kärsä muodostaa useita metrejä pitkän holvikaaren. Tämänkin paikan sain kokonaan itselleni, sillä Ennedissä ei muita turisteja olisi.

L’éléphant-nimellä tunnettu norsunmuotoinen kalliomuodostuma Ennedissä.

Aavikosta kohti taivasta nousevat kivipylväät muodostavat labyrinttejä Ennediin.

Kamelilauma matkalla jonnekin ennen auringonlaskua.

Neljännen yön leiri sijaitsi Oyon labyrintissä.

Alussa mainitsin kalliomuodostumien muodostaneen Ennediin labyrinttejä ja sellaiseen suuntasimme nyt yöksi. Takaisin osaisimme automme jälkiä seuraten. Oyon labyrintti lienee laaja ja sinne eksyisi helposti. Osa kalliopaasista on niin lähellä toisiaan, että Oyon eräs suuaukoista on kuin sata metriä pitkä mutkitteleva tunneli. Perillä, labyrintin keskellä kaikui ympäröivistä kallioista johtuen. Itse pystytin teltan hieman liian lähelle kalliota, koska se hohkasi lämpöä läpi yön. Kylmä ei ollut taaskaan. Tarkistin yöpaikkamme sijainnin Google Mapsista ja totesin, että olimme vain noin 30 kilometrin päässä edellisyön leiristämme. Ennedissä viihtyisimme vielä seuraavankin päivän.