Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

automatkailu

Villa Floridan rantojen kautta takaisin Asuncióniin

20.7.2021

Aamupalan päätteeksi maksoin majoitukseni ja jätin hyvästit tälle pikkuiselle Santa María de Fen kylälle. Yksi kokonainen päivä siellä on riittävästi, kaksi on jo hieman liikaa. Mielestäni. Nyt oli kuitenkin tullut 2,5 viikon Paraguayn-matkani viimeinen autoilupäivä, sillä iltapäivällä minun oli määrä palauttaa vuokra-autoni Asunciónin lentoasemalle. Lähdin matkaan jo aamukahdeksalta, sillä tahdoin päästä Asuncióniin valoisan aikaan ja toisaalta myös vierailla parissa paikassa matkan varrella. Ainakin Villa Floridan pikkukaupungissa noin tunnin ajomatkan päässä olisi pysähdyttävä. Kun matkaan lähtee Santa María de Festä, on parasta ajaa San Ignacio Guasún kautta, vaikkei se suorin reitti olekaan. Ainakin se on päällystetty, enkä oikeastaan tahtonut viimeiselle päivälleni rengasrikkoa. Olin suureksi yllätykseksi selvinnyt ilman sellaista kaikista ajamistani kärrypoluista huolimatta.

Paraíso-ranta Tebicuarýjoen varrella Villa Floridassa.

Paraíso-ranta on leveä.

Saavutin Villa Floridan reilussa tunnissa, mutta itse kaupungissa ei ole mitään nähtävää. Se on kuin mikä tahansa eteläparaguaylainen pikkukaupunki. Matkailijoita tänne vetävät kaupungin huikeat kymmenen kilometrin mittaiset hiekkarannat, vaikka Paraguay on sisämaavaltio, siis vailla meriyhteyttä, eikä järviäkään pahemmin ole. Villa Floridan rannat ovatkin kaupungin halki virtaavan Tebicuarýjoen rannalla! Itse joki laskee jossain Pilarin kaupungin pohjoispuolella valtavaan Paraguayjokeen. Näin sydäntalvella rannoilla ei ole ketään, mutta halusin silti nähdä ne. Juuri ennen Tebicuarýjoen siltaa käännyin kohti länttä, tielle, jolla oli itse asiassa nyt mahdollista rikkoa renkaat! Ajoin parin kilometrin päähän jokivarteen, Paraíso-rannalle. Se kai tarkoittaa paratiisiä ja sellainen paikka voisi ehkä kesällä ollakin. Nyt rannalla oli vain muutamia epäluuloisia lehmiä ja hylätty rantaravintola. Aurinkokaan ei paistanut. Tebicuarý virtaili rauhallisena ohitse. Kaunis paikka. En ihmettele, että asunciónilaiset ajavat tänne rantalomalle ja hankkivat täältä loma-asuntoja. Merta tai järviä ei rantalomaan tarvita, se oli tullut selväksi jo Encarnaciónin jokirantoja ihmetellessäni. Näin Paraguayn koululaisten kolmiviikkoiseksi pidentyneen talviloman aikana Paraíson paratiisiranta houkutteli paikalle ainoastaan pyöräretkellä olleen lapsiperheen. Lomafiilistä ei ilmeisesti laskenut edes se, että pyöräilemään oli lähdetty maski nenän ja suun edessä. Hauskaa varmasti.

Villa Floridasta oli enää noin kolmen tunnin ajo perille Asuncióniin. Tie on hyvää ja liikennettä vähäisesti. Carapeguán kaupungin ohitse on tehty ohitustie, mutta esimerkiksi vilkkaan Paraguarín kohdalla oli vain huristeltava kaupungin halki. Ajattelin pistäytyi Ypacaraíjärvellä, sillä tie kulkee muutaman sadan metrin päässä järvestä. En kuitenkaan löytänyt sopivaa paikkaa, josta järven olisi nähnyt. Ihan niin paljon järvi ei kiinnostanut, että olisin yrittänyt jonkin maksullisen rantaresortin kautta järvelle. Saavutin järven lounaispuolella sijaitsevan Areguán kaupungin, joka selvästi on keskittynyt kahteen asiaan: puutarhatonttuihin ja mansikoihin. Puutarhatonttuja ja muita saviesineitä oli kilometrien matkalla tien molemmin puolin. Samoin oli mansikoita, sillä nyt oli mansikka-aika. Mansikanmyyjien myyntiartikkelit olivat tismalleen samat kojusta toiseen ja kojuja riitti kilometrien verran. Etsiskelin kojua, joka olisi myynyt jotain muutakin kuin mansikkaa ja kermavaahtoa. Sellaisia ei vain ollut. Paraguayssa tuntui olevan yleistä sellainen, että kukin kaupunki keskittyy yhteen asiaan. Joku kaupunki myy riippumattoja tien varressa, joku leikkuulautoja ja Areguálle ovat jääneet keramiikka ja mansikat.

Sydäntalvella Villa Floridan hiekkarannoilla on vain lehmiä.

Corona on ongelma myös Paraguayssa.

Valtatie 1 Carapeguán nurkilla.

Areguán laitamilta bongasin katukioskin, jonka tiskissä näytti olevan empanada-piiraita ja sandwichejä. Empanadoihin olin lopen kyllästynyt, joten sandwichia pöytään, kiitos! Viimeistään nyt oli aika kokea myös tereré, joten tilasin pöytääni ison pumpputermoskannun kylmää vettä sekä metallisen mukin metallisella pillillä! Mukiin oli laitettu valmiiksi epämääräisen näköistä purua eli yerba mateeta mintulla höystettynä. Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon kuuluva tereré on ehkä kaikkein paraguaylaisin asia, sillä jokaikinen ihminen tässä maassa kuljettaa mukanaan isoa termoskannua täynnä vettä ja toisaalta myös sitä metallimukia. Tereréä nautitaan pitkin päivää ja mielellään aivan koko ajan senkin uhalla, että esimerkiksi työt seisovat. Sillä töihin ei missään nimessä lähdetä ilman tereré-kalustoa. Tereréllä on piristävä vaikutus, aivan kuin sen kuumalla versiolla, mateella. Tererén koukuttavasta vaikutuksesta en tiedä, mutta yerba mateessa taitaa olla ainakin normaalia teetä paljon enemmän kofeiinia. En ole maailman ahkerin teenjuoja, mutta juon kyllä, jos sellaista tarjotaan. Itselleni tulee harvemmin keitettyä. Siispä tererénkin kokeminen oli jäänyt viimetippaan. Toisaalta ehkä enemmän taustalla oli koronaviruksen välttäminen, sillä tereréä juodaan noista metallimukeista pillillä, joita myös muut käyttävät. Oma mukinikin oli vähän sinnepäin pesty, jos edes oli pesty. Nyt ei ollut enää mitään merkitystä, saisinko koronaviruksen, sillä menisin koronatestiin seuraavana aamuna, eikä mukista saatu mahdollinen tartunta ehtisi näkyä.

Tereréä nautitaan kaatamalla kylmää vettä yerba mate -purun sekaan ja imetään erikoisellä pillillä, jonka toisessa päässä on suodatin. Puru ei siis tule suuhun asti. Kun kuppi on tyhjä nesteestä, kaadetaan purun sekaan lisää ja homma jatkuu. Tereré oli aivan ok, mutta karvastahan sekin on, aivan kuten naapurimaissa Argentiinassa ja Uruguayssa yleisempi matee. Ruokakojua pitivät siskokset ja jommankumman pieni poika tuli tohkeissaan haastattelemaan minua, turistia, ja kehui tehneensä syömäni sandwichin. Kojun pitäjät eivät tietenkään tienneet Finlandia-nimistä maata, mutta väänsivät sen ”fin del mundoksi”, maailmanlopuksi. Olisin lounaan jälkeen mielelläni syönyt nyt niitä mansikoita, mutta niitä varten olisi pitänyt palata takaisin päin, joten annoin olla.

Paraguayn kansallisjuoma tereré nautitaan näin.

Kauppojen teehyllyt notkuvat mateeta.

Areguásta on vain muutamia kilometrejä perille Asunciónin Silvio Pettirossin lentoasemalle Luqueen. Luque on kuin Vantaa, suuri kaupunki pääkaupungin kyljessä. Itse kaupungin poikki oli kovin ikävää ajaa, sillä liikennettä oli paljon, mutta liikennesääntöjä vain maltillisesti. Se meni, joka oli nopein. Palautin auton tankki täynnä Alamolle lentoasemalle. Palautuskatselmus oli suurpiirteinen, eikä mitään valitettavaa löytynyt. Alamo palautti takuusumman luottokortille kahdessa viikossa. Siispä lämmin suositus Paraguayn Alamolle. Vuokraus on helppoa, eikä yhtään mitään ylimääräisiä vakuutuksia pakkomyydä, eikä kyllä edes tarjota.

Nyt oli enää vain päästävä Asuncióniin ja hotelliin. Olin varannut kahdeksi viimeiseksi yöksi majoituksen ”viiden tähden hotellista”, Hotel Esplendorista. Nimen mainitseminen nostaa taksien hinnat pilviin, sillä paraguaylainen taksikuski on välkky ja tietää kyllä asiakkaalla olevan lompsan täynnä rahaa, kun tämä kertoo tahtovansa kalliiseen hotelliin. En tahtonut maksaa aluksi pyydettyä 50 dollaria, enkä edes 100 000 guarania (n. 12,65 euroa). Liikaa on 50 000 guaraniakin (n. 6,3 euroa), mutta siltikin taksikuskit vain naureskelivat. Jostain esiin astui vanha hampaaton taksikuski, joka ilmoitti kollegoidensa vastalauseista huolimatta lähtevänsä 50 000:lla. Mies haki vanhan Corollansa ja lähdimme matkaan. Jos kuskillani ei ollut hampaita, ei hänellä ollut maskiakaan. Kuski oli puhelias ja nyt minullakin oli sen verran kielitaitoa, että pystyimme jopa vitsailemaan. Lopuksi kuski tahtoi opettaa minulle miten guaraniksi sanotaan ”te amo”, rakastan sinua. Kuulemma minulla olisi sille käyttöä myöhemmin. Puheen pulputessa herra jopa ajoi aluksi ohi hotellistani!

Itävallasta on vain lyhyt matka Espanjaan.

Majapaikkani Asunciónissa: Hotel Esplendor.

Huoneeni Hotel Esplendorissa. Sänky on melkein yhtä leveä kuin pitkäkin.

Paseo La Galería -kauppakeskus.

Hotel Esplendor on yhdysvaltalaisen Wyndham-ketjun hotelli. Kerroksia on paljon, katolla uima-allas ja muutenkin kaikki on hienoa, uutta ja kiiltävää. En ehkä oikein sopinut paikkaan, kun saavuin aulaan reppu selässä ja Prisman muovipussi kädessä. Paikalla oli pukumiehiä isojen matkalaukkujensa kanssa. Tiskillä ei osattu englantia siitäkään huolimatta, että olin muka viiden tähden hotellissa. Kahden yön majoitus maksoi yhteensä huimat 599 760 guarania (75,8 euroa). Sain superior-huoneen kahdeksannesta kerroksesta. Sänky oli iso, kylpyhuoneessa oli amme ja muutenkin huone kelpasi kyllä oikein mainiosti. En minä tälle silti viittä tähteä antaisi. Ehkä neljä olisi riittävästi.

Esplendor-hotelli sijaitsee kaukana Asunciónin (historiallisesta) keskustasta. Lyhyen kävelymatkan päässä sijaitsevat pääkaupungin suuret ostoskeskukset Shopping del Sol ja Paseo La Galería. Shopping del Soliinkin mennään tuttuun pääkaupungin tyyliin käsienpesun ja kuumeenmittauksen kautta. Koronavirus todellakin työllistää, kun suurten kauppojen oville on jouduttu palkkaamaan kuumeenmittaajat! Shopping del Sol on kuin mikä tahansa eurooppalainen kauppakeskus, eikä siellä tunne olevansa jossain köyhässä eteläamerikkalaisessa maassa. Menin vaihtamaan rahaa, sillä koronatesti seuraavana päivänä olisi maksettava käteisellä. Rahanvaihto Maxicambiosilla oli jälleen spektaakkeli; passin tietosivu skannattiin, samoin maahantuloleima. Tiedot kirjattiin tietokantaan ja lisäksi sinne kirjattiin myös asiakkaan kieli. Suomea ei Maxicambiosin järjestelmä tunnistanut, joten minusta tehtiin englanninkielinen. Poistuin taskussani 0,7 miljoonaa guarania! Siitä liikeni muutama kymppitonni myös hampurilaisateriaan kauppakeskuksessa.

Santa María de Fen kakiviljelmä ja mölyapinat

18.—19.7.2021

Santa María de Fen aamu oli nyt kylmin tähänastisista, mutta aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Minulla ei ollut mitään varsinaisia suunnitelmia, joten aamupalan päätteeksi hyppäsin autoon ja lähdin seuraamaan mustaa citymaasturia, jossa istuivat herrat César ja Ignacio. Edellisiltana olin jutustellut Césarin kanssa ja hän paljasti oleskelevansa hotellissa syystä, että hänellä on ikioma kakiviljelmä seitsemän minuutin ajomatkan päässä Santa María de Festä itään. César oli noin kuusikymppinen mies pääkaupungista Asunciónista. Englannin kieli taipui erinomaisesti. Ignacio taas oli tullut Espanjasta saakka neuvomaan kakiviljelmän hoidossa ja kuulemma käy plantaasilla kerran kuukaudessa tai parissa. Onneksi on se suora Air Europan lento Madridista suoraan Asuncióniin! Ignacio ei oikeastaan osannut englantia, eikä sitä osannut Césarin poika Juan Andréskaan (joka on kokemukseni mukaan Paraguayn yleisin miehen nimi), jonka tapasin viljelmällä. Juan Andrés asuu seudulla ja hoitaa päivittäiset käytännön työt viljelmällä. Viljelmän osakkaina ovat edellämainittu kolmikko Espanjan Valenciassa asuvalla miehellä vahvistettuna, johon Césarin oli ehdottomasti otettava videopuheluyhteys. Hullu suomalainen heidän plantaasillaan oli ilmeisesti sen tason nähtävyys.

Santa María Hotel samannimisessä kylässä. Kuvassa myös rapainen vuokra-autoni, jonka pysäköiminen kadunvarteen oli tuikiturvallista tässä pikkukylässä.

Paraguayn ensimmäisen kakiviljelmän kakipuita heinäkuussa 2021. Puiden juurilla kulkee kasteluputki.

Kakipuita silmänkantamattomiin.

Kaki eli persimon eli sharon on toki tuttu hedelmä, joita kuitenkaan en ole viime vuosina juuri ostellut. Kypsä kaki on oranssi, pehmeä ja hyvänmakuinen, kun taas raa’an tunnistaa siitä, että se on hyvin kitkeränmakuinen ja kuivattaa suuta. Se johtuu parkkihaposta, jota ei kai ole enää kypsissä hedelmissä. Oikein muuta en tiennyt, enkä varsinkaan sitä, millaisissa puissa tai pensaissa hedelmät kasvavat. Perillä César kehotti minua kävelemään viljelmillä ja katselemaan maisemia. Plantaasi levittäytyy usean hehtaarin alueelle ja noin 1,5—2-metristen kakipuiden rivistöjen väleissä pystyi helposti myös ajelemaan. César ottikin minut jonkin ajan päästä kiinni autollaan ja kehotti hyppäämään kyytiin. Hän tahtoi esitellä viljelyksensä minulle ja se sopi mainiosti. Oli jo käynyt selväksi, että nyt ei ollut kakikausi, eikä puissa ollut lehden lehteä oransseista hedelmistä puhumattakaan. Kausi on kuulemma alkuvuodesta eli Paraguayn syksyllä. César kertoi, että heidän viljelmänsä on vasta vähän aikaa sitten perustettu ja se tuotti ensimmäisen sadon viime kaudella. Ylpeänä mies lisäsi vielä, että tämä kakiviljelmä on Paraguayn ensimmäinen ja ainoa. Tai ainakin ainoa tämän kokoluokan viljelmä ja ainoa kaupalliseen tuotantoon kykenevä tila tässä maassa. César kertoi, että joillain japanilaistaustaisilla paraguaylaisilla on vastaavanlaisia hankkeita alullaan, mutta pienemmässä mittakaavassa. Edellinen sato myytiin kokonaan kotimaanmarkkinoilla, mutta seuraavasta sadosta saattaisi jo liietä Euroopankin markkinoille. Kakifarmarinelikko tahtoo yrittää saada hedelmiään Alankomaihin, mistä edelleen ne leviäisivät ympäri Eurooppaa. Ehkä jopa Suomeen. Paraguaylaisten kakien etuna César mainitsi sen, että ne ovat kypsiä eri aikaan kuin vaikkapa espanjalaiset vastineensa. Siispä kakeja olisi kaupoissa ehkä pidempään kuin nykyisin. Viljelmän laitamilla on patoamalla aikaan saatu pienehkö lampi, josta kakipuiden juurille ohjataan varsin älykkäännäköisellä järjestelmällä vettä. Minä olin nyt teollisuusvakoillut riittävästi, että pystyisin aloittamaan oman viljelykseni jossain päin maailmaa!

Päivän ohjelmassa kolmikolla oli kakipuiden oikeaoppinen leikkaaminen, johon espanjalainen Ignacio opasti Juan Andrésta. César taas kertoi olevansa vain työnjohtaja, eikä näyttänyt panevan tikkua ristiin näissä likaisissa töissä. Siispä hänellä oli aikaa ajeluttaa minua. Lähtöä tehdessäni toivotin herroille kaikkea hyvää kakibisneksensä kanssa ja kerroin raportoivani, kunhan Paraguayn kakit löytävät tiensä Suomen kauppojen hedelmähyllyille. Toivottavasti löytävät.

Paraguayn kakipioneerit César (vas.), Juan Andrés ja Ignacio.

Kakiviljelmän laitamilla on pieni kosteikko.

Näkymä El Cerron huipulta kohti länttä voisi olla kuin miltä tahansa suomalaiselta kukkulalta. Peltotilkkuja metsätilkkujen lomassa.

Kun nyt olin jo jonkin matkan päässä Santa María de Festä itään, päätin valloittaa samalla reissulla myös lähiseudun korkeimman mäen, El Cerron (myös nimellä Kurusu Cerro). Jatkoin autolla parisen kilometriä itäänpäin, kunnes näin suuren valkoisen ristin tien vasemmalla puolella. Siitä minun oli kerrottu kääntyä, minkä jälkeen löytäisin kyllä paikan. Paikalliset varmasti löytävätkin, mutta minä ajoin ensin harhaan ja kävin jopa yrittämässä vuoren valloitusta umpimetsästä. Rinne kävi liian jyrkäksi, joten palasin autolleni ja lähdin etsimään parempaa reittiä. Sellainen alkaa, kunhan ensin saavuttaa suurehkon puuttoman ja loivan rinteen. Rinteen juurella on vessarakennus ja jonkun perheen talo. Jätin auton vessan eteen ja lähdin kävellen kohti huippua. Pian näin ensimmäiset valkoiset merkinnät kivissä ja tiesin olevani oikealla polulla. Paikka vaikutti jo näin sunnuntaiaamusta suositulta retkikohteelta, sillä alas rinnettä käveli parikin perhettä. Saavutin huipun reilussa viidessätoista minuutissa. Siellä oli nuotiota pitämässä kolme nuorta. Onneksi oli talvi, sillä en ollut aamulla hoksannut ottaa vesipulloakaan matkaan. El Cerron huipulla on pieni valkoinen kappeli ja pitkänäperjantaina paikallisia vaeltaa satapäin kukkulan laelle. Maisemat ainakin olivat upeat ja oli hauskaa katsella Paraguayta vaihteeksi yläilmoista. Muutenhan maa oli ollut tähän saakka melkoisen tasainen. Ja oli se kyllä El Cerronkin ympärillä.

Palailin takaisin Santa María de Fehen, jossa elämä näytti jatkuvan melko hiljaisissa tunnelmissa. Hotellin isäntä oli edellisiltana kertonut lähiseudun asukkaiden saapuvan kylän vehreälle keskusaukiolle sankoin joukoin, koska sunnuntaisin oli sellainen tapana. Piknikkiä ja sellaista. Puolenpäivän aikoihin aukiolla oli minun lisäkseni vain hattara- ja ilmapallokauppias vaimoineen ja lapsineen. Ostin 5 000 guaranilla (n. 0,6 euroa) itselleni hattaran. Hattara ei ole se syy, miksi Santa María de Fen keskusaukio vetää kävijöitä ja toisaalta myös minua. Laajan aukion monien puiden latvuksissa asustaa mölyapinaperhe, joka on ainakin osaksi päässyt kesyyntymään. Olin edellisiltana hakenut kaupasta banaaneja ja nyt tulin tarjoamaan niitä näille elikoille. Ainakaan nämä Santa María de Fen mölyapinat eivät vaikuttaneet olevan nimensä veroisia, sillä ne olivat aivan vaiti latvoissa ja puiden rungoilla kökkiessään ja kiipeillessään. Näiden mölyapinoiden naaraat tunnisti harmaanruskeasta turkista ja urokset mustasta. Aikani tuijottelin ylös puunlatvoihin, kunnes yksi apinoista päätti tulla roikkumaan jaloistaan suoraan ylleni. Ehkä puolen metrin päähän. Se oli vain utelias, eikä huolinut banaaniani. Sen sijaan puunrungolle asettamani banaani kyllä kiinnosti erästä naarasta. Epäluuloisen katseidenvaihdon jälkeen se laskeutui alas puusta ja silmänräpäyksessä palasi takaisin ylemmäs banaanini mukanaan. Paraguayn mölyapinat eivät todellakaan nuole banaaninantajan sormia, kuten hyvin kaukaiset serkkunsa toukokuussa Mohélin saarella Komoreilla.

Mölyapinauros tuli roikkumaan yläpuolelleni.

Naaras tulossa noutamaan banaania.

Mölyapinauros ja tympeä ilme.

Santa María de Fessä on pikkukyläksi paljon näkemistä ja kokemista, ainakin yhdeksi kokonaiseksi päiväksi. Kuljeskelin iltapäivällä pitkin tämän uneliaan kylän mukulakivikatuja. Oli siesta ja liki kaikki putiikit suljettuna. Kylä on hämmästyttävän vehreä, sillä kaikkialla on suuria puita ja iso osa kaduista on kuin mitäkin bulevardeja suuren maailman tyyliin; kaistat on erotettu toisistaan viheralueella, jolla kasvaa korkeita puita. Kyläläiset ovat varmasti tottuneet ulkomaalaisiin matkailijoihin, joita silloin tällöin eksyy tänne tuon brittitaustaisen Santa María Hotellini pitäjän ansiosta (tällä hetkellä omistajarouva oli vielä jumissa Englannissa koronaviruksen takia). Siksipä tällaiseen päämäärättömään harhailuun ei kiinnitetty huomiota. Kylässä on selkeä ruutukaava ja kaduilla on jopa nimensä. Vaikka Paraguayn maaseutu onkin rutiköyhää ja selvää kolmatta maailmaa, on täällä silti kyetty luomaan toimiva infrastruktuuri tiennimiviittoineen.

Mölyapinapesueen ohella tärkeintä koettavaa täällä on jesuiittataidetta esittelevä museo, Museo Diocesano de Artes Jesuíticas. Sillä onhan Santa María de Fekin entinen jesuiittojen lähetysasema. Museo on avoinna ainoastaan tilauksesta, sillä ihan niin paljon niitä matkailijoita ei tänne kuitenkaan eksy, että jonkun kannattaisi päivystää paikalla. Hotellini isäntä soitti museosta vastaavalle rouvalle, että koska olisi hyvä hetki vierailla. Vastaus oli, että vaikka heti ja niin kymmenen minuutin kuluttua olinkin jo maksamassa kymppitonnin (n. 1,26 euroa) pääsymaksua. Ja koska ollaan jonkinlaisessa englannin kielen pesäkkeessä, oli paikalle mahdollista saada englanninkielinen opas. Opastyttö saapui paikalle nopeasti, sillä pienessä kylässä kaikki asuvat lähellä. Museonjohtajatarkin sattui asumaan samaisen keskusaukion laidalla. Opas kierrätti minua halki museon, jossa on 54 erilaista puusta veistettyä, hyvin yksityiskohtaista veistosta, jotka esittävät tunnettuja Raamatun henkilöitä Jeesuksesta ja Neitsyt Mariasta aina Pyhään Yrjöön ja muihin katolisen kirkon pyhimyksiin sekä tietenkin jesuiittapappeihin. Veistokset ovat lähetysasemalla asuneiden guarani-intiaanien tekemiä, minkä vuoksi kasvonpiirteet ovat hieman erikoisemmat. Osa veistoksista on myös jesuiittaopettajien tekemiä. Opin lisäksi, että itse museorakennus on ainoa alkuperäinen jäänne lähetysaseman ajoilta, sillä sen on rakennettu jo 1660-luvulla. Muut aukion laidalla olevat rakennukset oma hotelli mukaan lukien ovat replikoita. Opas esitteli myös museon seinissä olevia metallirenkaita, joihin guaranit kuulemma virittivät riippumattonsa, sillä he suosivat niissä nukkumista.

Guarani-intiaanien veistotaidetta Santa María de Fen jesuiittamuseossa.

Veistosten kasvonpiirteet ovat erikoiset.

Ja koska olimme guaranien mailla, tahtoi opas ehdottomasti opettaa myös äidinkieltään, guarania, kieltä, joka on antanut nimensä lisäksi esimerkiksi maan valuutalle! Guarani on maan ykköskieli, vaikka suurin osa kaiketi puhuukin jonkinlaista guaranin ja espanjan sekamuotoa, joparaa. Myös oppaani kertoi käyttävänsä lähinnä joparaa ja samalla paheksui pääkaupungin ihmisiä siitä, että he kuulemma ovat niin olevinaan ja tahtovat puhua ainoastaan espanjaa. Joka tapauksessa opin, että kiitos on guaraniksi ”aguyjevete ndéve”. Se unohtui kyllä melko nopeasti, oikeastaan jo sisällä museossa. Ainoastaan jostain kirjasta mukaani tarttui kaunista tarkoittava guaranin sana ”porã”. Numeroita guaranin kielessä on vain viiteen saakka. Sillä on kuulemma kovasti pärjätty.

Museokierroksen ollessa lopullaan, saapui paikalle kaksi nuorta, kovin turistin oloista ihmistä. Yritin kuulostella heidän keskenään puhumaansa kieltä. Se oli ranskaa ja olin viimeinkin törmännyt ensimmäisiin turisteihin! Pariisilainen Marion ja strasbourgilainen Mathieu olivat päätyneet Paraguayhin, koska ”Brasilia, Meksiko ja Kuuba eivät kiinnostaneet riittävästi ja koska nimet Uruguay ja Paraguay kuulostivat hienoilta”. Uruguay oli koronaviruspandemian takia osoittautunut suljetuksi maaksi turisteille, joten Paraguayn kylkeen oli sorvattu visiitti myös naapurimaahan Boliviaan. Se olisi ehkä auki, vaikka IATA:n mukaan siellä tulisikin eristäytyä ”omaehtoisesti”. Ranskalaisilla ei ollut aikeita ryhtyä moiseen.

Juttu lensi siinä määrin, että lähdimme yhdessä suoraan museosta kohti seuraavaa nähtävyyttä, Ykuá Téjaa. Sinne on noin kilometrin matka Santa María de Fen keskusaukiolta. Ykuá Téja on guaranien pyhä paikka, sillä kyseessä on lähde, josta virtaavaa vettä käytettiin muinoin kylän lähetysasemalla. Nykyisin tämä puisella katoksella katettu lähde tuntuu keräävän kymmenittäin ihmisiä sitä ihastelemaan. Sosiaalinen media varmaan suorastaan laulaa, kun jokainen tahtoo tulla kuvatuksi tuon maagisen lähteen luona. Taitaa paikalla olla myöskin muunkinlainen sosiaalinen merkitys, sillä paikalle tunnuttiin kerääntyvän tapaamaan tuttuja. Myös poliisi oli paikalla tienvarressa, ehkä ohjaamassa liikennettä. Koronavirus ei näkynyt täällä juuri muuten kuin satunnaisina maskeina ihmisten kasvoilla. Kunhan pimeys laskeutui, ei maskeja enää juuri jaksettu käyttää. Minä ja uudet ranskalaiset tuttavuuteni laskimme maskit leuan alle. Eräs nainen tuli juttelemaan kanssamme, sillä emmehän oikein näyttäneet intiaaneilta. Saimme kutsun naisen kotiin ruokailemaan, mutta kohteliaasti kieltäydyimme. Jos maskinkäyttö vähenee pimeällä, niin näytti myös muu rikollinen toiminta lisääntyvän: eräs selvästi humaltunut mies haki kaupasta olutpullon, istahti autoonsa kuskin paikalle, avasi pullon ja lähti ajamaan meitä iloisesti tervehtien. Kylän poliisiasema sijaitsi sadan metrin päässä.

Santa María de Fen jesuiittamuseo on ainoa alkuperäinen rakennus 1600-luvulla perustetusta lähetysasemasta.

Santa María de Fen keskusaukion puissa asustaa mölyapinaperhe.

Meillä oli oma ruokailu hotellissamme, minkä päätteeksi jatkoimme iltaa ranskalaisten Asunciónista hankkiman argentiinalaisen viinipullon parissa. Paraguaylaista viiniä ei ollut ollut pääkaupungin parhaassa viinikaupassa, eikä sellaista taida olla olemassakaan. Paraguay tuottaa kakia, maissia ja riisiä, viini on jätetty argentiinalaisten ja chileläisten puuhaksi. Mathieu ja Marion olivat myös yllättyneitä, että olivat törmänneet maassa toiseen turistiin. Heillä oli vain viikon verran aikaa Paraguaylle ja suunnitelmat olivat samansuuntaisia kuin itselläni eteläisen Paraguayn osalta. Myös he olivat vuokranneet Hyundain samaiselta Alamolta Asunciónin lentoasemalta ja ajaneet ensimmäiseksi Ybycuín kansallispuistoon. Ybycuí on Paraguayn ainoa subtrooppinen sademetsä ja siellä on vaikuttava Salto Cristal -niminen vesiputous. Yllättäen kansallispuisto oli ollut suljettu koronaviruksen takia! Paraguay pitää ravintolat, hotellit, museot ja vastaavat avoinna keskellä ”koronahelvettiään”, mutta kansallispuistot on katsottu järkeväksi sulkea. Ehkä 5 000 hehtaarin laajuisessa Ybycuín kansallispuistossa ei voisi säilyttää turvavälejä. Onneksi en joitain päiviä sitten ajanut turhaan Cerro Corán kansallispuistoon maan koillisosassa, kuten suunnittelin. Elokuussa 2021 sekin puisto sitten paloi 70-prosenttisesti valtavissa maastopaloissa.

Ybycuísta ranskalaiset olivat tänä päivänä ajaneet tänne Santa María de Fehen ja seuraavana päivänä jatkaisivat San Cosme y Damiánin ja Encarnaciónin kautta Trinidadiin samaiseen Posada María -hotelliin suosituksestani. Siitäkin huolimatta, että Marion oli flunssassa. Aikaa ei olisi hukattavaksi ja toisaalta kyseessä ei ollut kuulemma koronavirus. Iltaa istuessamme parivaljakko katseli Bolivian-lentoja, joita he eivät olleet vielä edes varanneet siitä huolimatta, että lentoja naapurimaahan on vain kerran viikossa ja lähtö olisi alle viikon päästä. Bolivialainen Amaszonas-lentoyhtiö lentää Asunciónista Bolivian suurimpaan kaupunkiin Santa Cruziin ja lentojen hinta oli noin 220 euroa yhdensuuntaisesta 1,5 tunnin lennosta. Houkuttelivat minuakin mukaansa, mutta jouduin kieltäytymään. Air Europalla on kyllä suora lento Santa Cruzistakin Madridiin, mutta halpalentoyhtiönä se olisi tuskin antanut vaihtaa lentoni lähtöpaikkaa. Bolivia kyllä odottaa omaa vierailuaan, nyt panostaisin pelkkään Paraguayhin.

Santa María de Fessä on kauniita rakennuksia.

Santa María de Fen kunta toivottaa heinäkuussa 2021 hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta.

Seuraavana aamuna uloshengitys höyrysi, kun siirryin aamupalan ääreen hotellin päärakennukseen. Sovimme Mathieun ja Marionin kanssa tapaavamme vielä Asunciónissa ennen lentoani Madridiin ja heidän lentoaan Santa Cruziin. He lähtivät ennen puolta päivää autoilemaan kohti San Cosme y Damiánia. Minä olin siihen mennessä jo ehtinyt pesettää Chacon, Nueva Alboradan ”suomalaisteillä” tai etenkin tohtori Mengelen kotitiellä pahasti kuraantuneen vuokra-autoni. Alamo oli vaatinut, että auto tulisi palauttaa tankki täynnä ja pestynä. Kuulemma normaali pölykerros sallittaisiin, mutta rankasti likaantunut auto olisi käytettävä autopesussa, lavaderossa. Autopesuloita on Paraguayssa kaikkialla, aivan kuten kumikorjaamoitakin. Autot kuraantuvat ja renkaat rikkoontuvat täkäläisillä teillä.

Santa María de Fessä oli Google Mapsin mukaan kaksi autopesulaa, joista Lavadero kate-vu -nimisen paikan kohdalta en löytänyt mitään autonpesettämiseen liittyvää. Parin nurkan takaa Dr. Francia -kadun varresta, melkein näköetäisyydellä hotellistani toimii Lavadero Potî porã. Paikalla päivysti kaksi nuorta miestä, jotka innokkaasti ottivat tarjoamani urakan vastaan. Pelkkä ulkopesu maksaisi 25 000 guarania (n. 3,16 euroa). Tähtäsin Hyundaini luiskan päälle ja pojat ryhtyivät pesemään. Odotellessani sain seuraa isosta kulkukoirasta, joka oli nukkunut hiekkaisesta turkista päätellen jossain ojassa ja kaipasi kipeästi rapsutuksia ja painautui samalla tiukasti jalkojani vasten. Rapsutuksia se sai ja minä sain pikimustat kädet. Mengelen kotitien rapa irtoili isoina klimppeinä ja autosta tuli taas puhtoinen. Monesti kehitysmaissa etukäteen ilmoitettu hinta nousee työn valmistuttua, mutta tällä kertaa hinta laskikin 20 000 guaraniin (n. 2,5 euroa). Annoin silti siihen päälle vielä 4 000 guarania juomarahaa hyvästä työstä. Herrat olivat tyytyväisiä. Paraguayssa päästään selkeästi hyville tuntipalkoille tällaisilla 2,5 euron taksoilla jaettuna vieläpä kahdelle työukolle.

Lavadero Potî porã on Santa María de Fen paras autopesula.

Santa Rosan jesuiittalähetysaseman alkuperäinen punatiilinen kellotorni ja sen vieressä myöhemmin uudelleenrakennettu valkoinen Loreton kappeli.

Päivä oli viileä, eikä t-paitasillaan oikeastaan tarjennut missään vaiheessa. Kulutin päiväni lueskelemalla hotellin laajaa englanninkielistä Paraguay-kirjallisuutta, haahuilemalla kylällä ja olihan tällekin päivälle hieman saatava kilometrejä Hyundain mittariin; ajelin 25 minuutin päähän viereiseen Santa Rosan pikkukaupunkiin. Santa Rosa on kuin Santa María de Fe vähän suuremmassa mittakaavassa. Täällä on paljon kauppoja ja paremmat kulkuyhteydet julkisella liikenteellä. Tärkein vetovoimatekijä lienee kuitenkin paikkakunnan jesuiittamenneisyys, sillä tämäkin paikkakunta on alun perin, vuonna 1698 perustettu jesuiittojen lähetysasemaksi. Keskusaukion laidalla on jesuiittojen lähetysaseman ajoilta peräisin oleva punatiilinen kellotorni, joka kuuluu viereiseen Loreton kappeliin. Alkuperäinen kappeli paloi 1800-luvulla, mutta uusi on noussut paikalle. Kellotornin pihamaalle oleva portti oli yllätyksekseni avoinna, joten astelin sisään. Paikalla ei ollut ketään, joten omin lupineni kapusin ylös torniin katsomaan Santa Rosaa yläilmoista. Itse kappeliin kai olisi pääsymaksu.

Palasin Santa Rosasta takaisin hotelliini ja loppupäivän vietin pitkälti siellä. Päivässä oli ollut välipäivän makua, sillä tämä seutu jesuiittahistorioineen oli tullut jo käsitellyksi. Pitäisi päästä jo eteenpäin.

Encarnaciónin kautta San Cosme y Damiánin lähetysasemalle

17.7.2021

Asunción, Concepción, Encarnación, Trinidad, Jesús ja niin edelleen. Olin jo jonkin aikaa miettinyt, että Paraguay Etelä-Amerikan katolisimpana valtiona on todella panostanut paikkakuntiensa katoliseen nimeämiseen. Pääkaupunki on nimetty Neitsyt Marian taivaaseenottamisen mukaan, Concepción Neitsyt Marian perisynnittömän sikiämisen  mukaan, Encarnación on saanut nimensä inkarnaation mukaan eli siitä, kun Sana tuli lihaksi ja Jeesus Kristus ilmestyi elämään ihmisten keskuuteen. Trinidad on pelkästään Pyhä kolminaisuus ja Jesúksen ymmärtävät kaikki.

Päivän tavoitteena oli nyt ajaa juurikin Encarnaciónin kaupunkiin ja jatkaa sieltä Santa María de Fe -nimiseen kylään Misionesin maakuntaan. Ennen sitä siirryin Posada Marían aamupalapöytään, jossa olin nyt ypöyksin. Olin ollut edellisyön majapaikan ainoa asukas. Ennen lähtöä pakkasin ja maksoin laskuni kortilla: kahden yön majoitus aamupaloineen, kaksi lounasta, yksi illallinen, kaksi leivosta, kolme tuoremehua ja olut maksoivat yhteensä 457 000 guarania (57,88 euroa). Yöllä lämpömittari oli todellakin käynyt nollassa ja tienoo oli sumun peitossa. Aurinko yritti paistaa sumuverhon läpi, kun kaasuttelin noin 30 kilometrin päähän Encarnacióniin. Matkalla oli yksi tietulli, jossa pulitin tutut 5 000 guarania (n. 0,6 euroa), ja toisaalta myös Paraguayn tihein poliisiesiintymä; ei ihme, että toissapäivänä tapaamani yhdysvaltalaiset olivat onnistuneet kalastamaan täältä itselleen 160 dollarin sakon. Ajelin hyvin säntillisesti ja toisaalta onneksi vastaantulevat välkyttelevät yleensä valoja, jos edessä on ratsia. Paraguayn poliisi on korruptoitunut ja autoilijoiden yhteinen vihollinen.

San Josén ranta Encarnaciónin keskustassa Paranájoen rannalla vastapäätä argentiinalaista Posadasin kaupunkia.

Posadas näkyy joen vastarannalla parin kilometrin päässä.

Encarnación on maan kolmanneksi suurin kaupunki Asunciónin ja Ciudad del Esten jälkeen. Kaupunkia kuvaillaan ”Etelän helmeksi” ja se tunnetaan erittäinen edullisesta karnevaalistaan sekä suosittuna lomakaupunkina paraguaylaisten keskuudessa. Kun ajelin kohti keskustaa, totesin kaupungin olevan kuin saari, sillä vedet ympäröivät sitä monesta eri suunnasta. Kaupunki tosiaan on kaunis, se tuli selväksi. Pysäköin auton jonkin keskustan kadun varteen ja lähdin tutustumaan paikkakuntaan kävellen.

Encarnaciónin ylpeys on Costanera-nimeä kantava pitkä rantabulevardi Paranájoen rannassa, jonka vieressä on leveä väylä myös pyöräilijöille ja jalankulkijoille. Bulevardin varrella on leikkipaikkoja lapsille, lelukauppiaita, hattaramyyjiä ja ties mitä. Näin siis jo aamuyhdeksän aikaan. Kävelin rantaa pitkin San Josén uimarannalle, josta olisi varmasti mukava pulahtaa Paranájokeen. Näin keskitalvella vedessä ei ollut kukaan, vaikka minusta ilma oli lämmennyt jo hellelukemiin. Joki on tällä kohtaa reilun kahden kilometrin levyinen ja vastarannallahan on naapurimaa Argentiina ja Posadasin kaupunki. Jälleen olisi ollut loistomahdollisuus piipahtaa Argentiinan puolella, mutta maa oli edelleen visusti kiinni koronaviruspandemian takia. San Josén ranta lienee suosittu, sillä sen ääressä on useita rantaravintoloita ja -baareja. Jopa Burger King. Kuljeksin rannalta kohti kaupungin sisustaa. Harhailin katuja pitkin Encarnaciónin pääaukiolle, jossa ostin itselleni hotdogin. Encarnación vaikutti vilkkaalta ja varsin kehittyneeltä kaupungilta, jossa välillä tuntui siltä, että olisin aivan hyvin voinut olla myös Espanjassa. En ihmettele lainkaan, miksi paraguaylaiset haluavat tulla tänne lomillaan. Parin tunnin kiertelyn jälkeen palasin autooni ja jatkoin matkaa.

Encarnaciónin keskustan katuja.

Paraguaylainen Brahmita-olut tehdään riisistä. Pullo maksoi 3 000 guarania (n. 0,38 euroa).

Sisilialaisten marttyyrikaksosten patsaat San Cosme y Damiánin jesuiittalähetysaseman kirkossa.

Aioin pistäytyä seuraavaksi San Cosme y Damián -nimisessä pikkukaupungissa, noin 1,5 tunnin matkan päässä Encarnaciónista länteen. Tie on hyväkuntoista valtatietä, joka halkoo tasaista peltomaisemaa näillä Paranájoen rantamilla. Paraguay tuottaa vaikka mitä maissista soijaan ja vehnään, mutta sitä en tiennyt, että maa on myös huomattava riisintuottajamaa. Kiinnostuin asiasta, kun Trinidadin Posada Marían omistajaherra kertoi asiasta paikallista riisiolutta juodessani. Kaudella 2020—21 Paraguayn ennustettiin tuottavan ennätysmäärän riisiä: 750 000 tonnia. Paraguay vie riisiään Panamaa, Costa Ricaa ja Guatemalaa myöten ja on 0,12 prosentin osuudellaan maailman 30:nneksi suurin riisinviejämaa! Nyt ajelin halki noiden riisiviljelmien. Carmen de Paranán kaupunki matkan puolivälissä on kuulemma Paraguayn riisipääkaupunki ja sen ymmärtää, kun näkee seudun vesistöjen määrän. Välillä valtatie 1 ylittää vesistöjä kilometrikaupalla. Tankkasin auton täyteen Coronel Bogadon pikkukaupungissa ja jonkun matkaa sen jälkeen käännyin pienemmälle tielle. Se johtaa perille San Cosme y Damiánin kaupunkiin, jo hyvin tutuksi tulleen Paranájoen rantamille. Päätieltä on hyvät opasteet, sillä San Cosme y Damián on kai Paraguayn tärkeimpiä turistipyydyksiä.

San Cosme y Damián on tunnettu jesuiittalähetysasemasta, samanlaisesta kuin aiempinä päivinä näkemäni Trinidad ja Jesús. San Cosme y Damián ei ole edellämainittujen tavoin Unescon maailmanperintökohde, mutta paikkaan pääsee samaisella kolme päivää voimassaolevalla lipulla kuin noihin kahteen muuhunkin lähetysasemalle. San Cosme y Damián on saanut nimensä Sisiliassa 300-luvulla eläneiltä lääkärikaksosilta, jotka hoitivat potilaita ilman maksua ja kuolivat lopulta marttyyreina. Alun perin jesuiitat perustivat asemansa jo vuonna 1632 nykyisen Brasilian alueelle, josta se siirtyi sittemmin nykyisen Argentiinan alueella, mistä edelleen vuonna 1718 nykyisille sijoilleen Paraguayhin. Jesuiitat häädettiin maasta vuonna 1768, jolloin San Cosme y Damiánissa arvioitiin asustavan noin 3 000 guarani-intiaania. Kuten Trinidadissakin, guaranit hyötyivät suuresti yhteiselosta jesuiittojen siipien suojassa. Elintaso kohosi, turvallisuus oli paremmin taattu ja samalla jesuiitat ujuttivat kristinuskoa intiaaneille.

Lähetysaseman kirkko on edelleen paikallisen seurakunnan aktiivisessa käytössä.

San Cosme y Damiánin lähetysaseman rakennuksia.

Osa lähetysasemasta on raunioina.

Kun saavuin alueelle, ensimmäisenä minut ohjattiin katsomaan espanjankielinen esittelyfilmi. Olisi pitänyt perehtyä paikkaan etukäteen, sillä en oikein ymmärtänyt filmin hehkutusta paikan astronomisesta merkityksestä. Enkä oikein myöskään osannut arvostaa paikalla ollutta observatoriota; kurkkasin vain sisään ja lähdin pois. Myöhemmin luin, että San Cosme y Damián on itse asiassa tärkeä astronominen keskus, sillä lähetysaseman nykyisille sijoilleen johdattanut isä Buenaventura Suárez oli huomattava tähtitieteilijä. Suárez esimerkiksi kirjoitti kirjan auringonpimennyksistä ja tutki Jupiteria. Itse jaksoin innostua enemmän San Cosme y Damiánin lähetysaseman kirkosta, joka on poikkeuksellisesti edelleen käytössä ja siinä on katto. Se ei ollut mikään raunio, kuten vastineensa Trinidadissa. Muuten lähetysaseman koluaa parissakymmenessä minuutissa, jonka jälkeen astelin sisään viereiseen lounasravintolaan. Paikalla oli noutopöytä ja ruoka erittäin herkullista. Ei paraguaylainen buffetruoka paljon suomalaisen huoltoaseman ruoista eroa, paitsi hinnallaan. Ja ehkä sillä, että salaattipuoli täällä oli vaatimattomampi. Muut lounastajat olivat paikallisia työmiehiä, osa tullut paikalle traktoreilla.

Aguapeyn kanava oli kuivahtanut.

Santa María Hotelin huoneeni Santa María de Fen kylässä.

San Cosme y Damiánista takaisin kohti valtatietä palaillessani päätin pysähtyä Aguapeyn kanavalla, joka on hieman kaupungin ulkopuolella. Kanavassa ei ainakaan nyt kuivalla kaudella pystynyt liikennöimään edes kanootilla, mutta mahdollisesti kanavan tehtävä onkin johtaa vesiä viljelyksille. En tiedä.

Seuraava pysähdys olisi Santa María de Fen pikkukaupungissa (tai kylässä), josta olin varannut kolmen yön majoituksen. Ajoin 115 kilometrin matkan 1,5 tunnissa, sillä tie oli edelleen hyvää perille saakka. Santa María de Fe on Trinidadin, Jesúksen ja San Cosme y Damiánin tavoin entinen jesuiittojen perustama lähetysasema. Kylän ainoa majapaikka on brittiläisen, vuodesta 2000 Paraguayssa asuneen, Margaret Hebblethwaiten perustama pieni ja hyvinpidetty Santa María Hotel. Huoneita taitaa olla seitsemän kappaletta. Hotelli on perustettu työllistämään suuresta työttömyydestä kärsivän seudun asukkaita ja samalla tietenkin houkuttelemaan matkailijoita tähän pikkukylään, jossa pitäisi oleman eräs Paraguayn parhaista museoista. Iltapäivä oli jo pitkällä, joten jätin museon seuraavaan päivään. Santa María -hotelli houkuttelee ulkomaalaisia turisteja myös sillä, että siellä osattaisiin englantia. Se piti paikkansa. Itaipun padolla aiemmin tällä reissulla tapaamani englantilaistytöt olivat olleet opettamassa englantia juurikin tässä kylässä ja juurikin tuon brittinaisen ansiosta. Santa María de Fe on jonkinlainen kummajainen keskellä Paraguayta, sillä täällä osataan jonkin verran englantia. Muuten paraguaylaiset eivät englantia osaa.

Sain viihtyisän yhden hengen huoneen omalla kylpyhuoneella ja ilmastointilaitteella. Maksoin huoneesta 100 000 guarania (n. 12,65 euroa) yöltä sisältäen aamupalan. Hotelli kannattaa varata Whatsappin kautta, sillä ainakin Booking.comin kautta hinta oli kalliimpi. Illalla hotellissa järjestettiin babyshower-kutsut, mutta ne olivat ohitse melko nopeasti. Vieraat tuntuivat jäävän yöksi hotelliin täyttäen loput huoneet. Paraguaylaiset ovat yöeläimiä, sillä muissa huoneissa alkoi elämä puolenyön tienoissa, kun itse olin jo nukkunut hyvän tovin. Siihen asti oli kai pidetty siestaa, mutta nyt oli yhtäkkiä hyvä aika laittaa animaatioelokuva pyörimään mukana oleville lapsukaisille.

Jesúksen lähetysasemalta Paraguayn viidakkosuomalaisten jäljille

16.7.2021

Trinidadin aamu oli viileä ja lämpömittari näytti seitsemän aikoihin +11°C. Paikallisten tavoin minunkin oli laitettava pitkähihaista vaatetta aamupalalle suunnistaessani. Se tarjoillaan Posada Marían ravintolassa ja oli jo tutuksi käyneeseen paraguaylaiseen tyyliin monipuolinen ja täyttävä; leipää, juustoa, kinkkua, hilloja, papaijaa, kahvia, tuoremehua ja kakunpaloja. Tällä jaksaisin iltapäivään saakka. Kello kahdeksan aikoihin vaihdoin shortsit jalkaan siitäkin huolimatta, että paikalliset kulkivat toppatakeissaan pipot päässä. Kyllä päivä tästä lämpenisi, koska ollaanhan kuitenkin Etelä-Amerikassa!

Jesúksen jesuiittalähetysaseman kirkosta oli tarkoitus tulla roomalaisen Sant’Ignazio di Loyolan kirkon kopio, mutta se ei koskaan ehtinyt valmistua.

Jesúksen keskeneräisen kirkon sisätilat.

Lähetysaseman sitruunapuita. Tai mandariinipuita.

Päivän ensimmäisenä tavoitteenani oli löytää Jesús. Se on reilun kymmenen kilometrin päässä Trinidadista pohjoiseen sijaitseva jesuiittalähetysasema, joka on niin ikään Unescon maailmanperintökohde. Edellispäivänä Trinidadin lähetysaseman raunioiden lipputiskiltä ostamani lippu kävisi myös Jesúksessa. Itse Jesús on unelias pikkukaupunki, paljon Trinidadia pienempi. Paikkakunnan keskustassa sijaitsee kirkko, jokin monumentti ja muutamia puoteja. Pysähdyin ottamaan kuvan kirkosta ja jatkoin sitten lähetysaseman raunioille. Kuten Trinidadin rauniot edellispäivänä, myös reitti Jesúksen raunioille on hyvin merkitty. Eikä Jesúksessa toisaalta navigaattoria tarvitsisikaan, sillä rauniot löytää kyllä ilmankin. Ennen koronaviruspandemiaa Jesúksessa vieraili noin sata kävijää viikossa, mutta nyttemmin määrät lienevät entistä olemattomammat. Taisin olla päivän ensimmäinen kävijä. Tai ainakin ensimmäinen suomalainen kävijä. Kohti raunioita kävellessäni seuraani lyöttäytyi paikan opas, jonka kanssa pystyin vaihtamaan muutamia sanoja. Espanjan sanavarastoni alkoi olla sillä mallilla, että olin alkanut ymmärtää, mitä ihmiset minulle tahtoivat kertoa. Ainakin suurimmaksi osaksi. Opas kyseli muun muassa, onko Jesús ensimmäinen vierailemani jesuiittalähetysasema ja että mistä kaukaa olen tulossa. Mies ainakin väitti tietävänsä Suomen sijainnin. Suomalaiset eivät kyllä ainakaan osaa Paraguayta sijoittaa kartalle!

Jesús de Tavaranguen jesuiittalähetysasema perustettiin alun perin jo vuonna 1685, mutta paikkana oli Mondayjoen ranta noin 200 kilometriä nykysijainnista koilliseen. Sen jälkeen Jesús muutti kahdesti ennen kuin vuonna 1758 tai 1759 lähetysasema asettui nykyiselle paikalleen. Kerrotaan, että noin 3 000 guarani-intiaania oli rakentamassa Jesústa, mutta rakennustyöt jäivät puolitiehen, kun Espanjan kuningas vuonna 1768 viisauksissaan päätti häätää jesuiitat Paraguaysta. Jesúksesta onkin ehkä parempi puhua keskeneräisenä projektina, kuin raunioina Trinidadin tapaan. Kymmenessä vuodessa ei lähetysasemaa saatu valmiiksi kukoistuksesta puhumattakaan.

Jesúksen lähetysasema kokonaisuudessaan.

Yksityiskohta lähetysasemalta.

Jesús jäi kesken.

Ensimmäisenä saavuin tälläkin lähetysasemalla pääaukiolle, plaza mayorille. Sen länsi- ja itäpuolella oli tarkoitus olla intiaanien asumuksia, mutta nykyään niistä jäljellä ovat vain perustukset. En tiedä, valmistuivatko rakennukset ikinä. Suoraan edessäni seisoi Jesúksen kirkko, joka ei milloinkaan ehtinyt valmistua. Siitä oli tarkoitus tulla Roomassa sijaitsevan Sant’Ignazio di Loyolan kirkon kopio. Kirkon yhteydessä oli koulu, josta jäljellä on ainoastaan yksi huone. Kirkon vieressä oli tarkoituksena toimia luostarin. Toisella puolella kirkkoa sijaitsee hautausmaa (guaraniksi tyvyty), jolla ei tosin ole mitään hautausmaahan viittaavaa. Hautamuistomerkit ovat hävinneet aikojen saatossa. Jesúksen lähetysaseman yhteydessä on myös työpajojen raunioita sekä laaja puutarha. Siellä jesuiittapapit ovat kasvattaneet kaikkea yrteistä sitruunapuihin, joita siellä kasvaa edelleen. Nyt oli sitruuna-aika ja maassa oli runsaasti pudonneita hedelmiä.

Jesúksen ottaa haltuun melko nopeasti, sillä se on Trinidadin jesuiittalähetysasemaa pienempi. Trinidadissa matkamuistomyymälä oli ollut suljettuna, mutta täällä Jesúksessa vastaava oli avoinna. Tarjonta oli laajaa mukeista, hatuista, käsitöistä, keraamisiin holvikaaripienoismalleihin ja jopa teehen. Ostin kaksi pussia paikallista teetä, joiden ainesosat oli selvästi kerätty jostain lähiluonnosta. Kumpikin pussi maksoi 5 000 guarania (n. 0,6 euroa). Kun tein lähtöä paikan päältä, saapui alueelle kaksi ruskeisiin munkinkaapuihin pukeutunutta miestä kameroiden kanssa. En tiedä, olivatko herrat ihan munkkeja vaiko sitten niitä nykyajan jesuiittoja. Jesús de Tavaranguen yhteydessä toimii myös paikan historiaa esittelevä pikkuinen museo, jonka kolusin kymmenessä minuutissa. Sen jälkeen totesin Jesúksen nähdyksi.

Maisemaa Villa Alboradan laitamilta, Trinidadista johtavan tien varresta.

Hylätty talo Villa Alboradassa.

Palasin takaisin Trinidadiin, mutta en mennyt takaisin hotelliini, vaan huristelin vain ohitse. Seuraavaksi vuorossa oli tohtori Mengelen piilopirtin etsinnän ohella matkani etukäteen odotetuin osuus: Paraguayn viidakkosuomalaisten kotikontujen nuuskiminen! Trinidadista noin 20 kilometrin päässä kaakkoon sijaitsevaan Colonia Villa Alboradaan alkoi nimittäin 1920-luvulla muodostua suomalainen siirtokunta. Huhut lämpimän ilmaston trooppisesta paratiisista houkuttelivat tänne Paraguayn syrjäisiin viidakoihin ensimmäisten joukossa Kurikasta lähteneet Lapin ja Laulajan pariskunnat. Heidän kanssaan Atlantin toiselle puolelle lähti myös Aili Mäki-Kihniä ja kaksi Lapin perheen lasta. Kuutit ja Sulat saapuivat 1930-luvulla. Sittemmin perässä tuli muitakin suomalaisia, kuten Jean Holopainen, joka avioitui Aili Mäki-Kihniän kanssa. Osa suomalaisista tuli suoraan Suomesta, mutta osa myös Argentiinan puolelta Colonia Finlandesasta, alle sadan kilometrin päästä. Paraguayn puolelle houkutteli Argentiinaa parempi viljelysmaa. Muuttajat olivat pääosin kasvissyöjiä, mutta siltikään Colonia Villa Alboradasta ei muodostunut ihanneyhteiskuntaa, sillä mitään johtajaa siirtokunnalle ei ikinä tullut. Suomalaisuus oli Colonia Villa Alboradassa ihmisiä yhdistävä tekijä ja siirtolaiset juhlivat jopa itsenäisyyspäiviä ja pitivät Suomen lippua esillä. Jouluisin kävi joulupukki. Saunojakin oli.

Elämä Alboradan viidakossa oli köyhää ja hankalaa, mutta suomalaiset yrittivät parhaansa; maapalstoja ostettiin ja niitä viljeltiin. Lopulta suomalaiset hankkivat myös karjaa, sillä kasvissyönnistä jouduttiin rahapulan ja puutostautien vuoksi luopumaan. Enimmillään Colonia Villa Alboradan suomalaisyhteisön koko oli 59. Tämä osui 1940-50-luvuille. Sen jälkeen siirtokunnan koko lähti laskuun, sillä ihmisiä kuoli ja palasi Suomeen. Osa jäi ja jopa avioitui paraguaylaisten kanssa.

Pikkuisen Villa Alboradan kylänraitti on hiljainen.

Fatiman Neitsyt Marian kirkko Villa Alboradassa.

Itse kiinnostuin tästä suomalaissiirtokunnasta Antti Välikankaan tekemien ”Paraguayn viidakkosuomalaisten” tarinaa kertovien dokumenttien kautta. Niitä on kaksi osaa ja ne esitettiin vuosina 2004 ja 2010 Ylen Ulkosuomalaisen tarina -ohjelmassa. Harmittavasti osat eivät ole enää Yle Areenassa, mutta Elävässä arkistossa on otteita noista mainioista dokumenteista. Ensimmäisen osan aikana suomalaisyhteisön koko oli kutistunut kolmeen suomea puhuvaan vanhaan mieheen; Jouko Lappiin, Iikka Laulajaan (s. 1927) ja Manuel ”Manu” Holopaiseen (s. 1929). Lappi oli syntynyt Suomessa vuonna 1922 ja muuttanut vanhempiensa kanssa viisivuotiaana Paraguayhin. Laulaja ja Holopainen olivat syntyneet näissä viidakoissa. Lappi kuoli vuonna 2007, Laulaja vuonna 2017 ja Manu Holopaisen mukana vuonna 2018 suomen kieli katosi näistä Villa Alboradan metsistä. Jouko Lappi ei palannut koskaan Suomeen, eikä Suomessa päässyt käymään Holopainenkaan. Kolmikon ainoa perheellinen, Iikka Laulaja, avioitui ukrainalaisen naisen kanssa, sai kahdeksan lasta ja pääsi vuonna 1986 jopa käymään Suomessa, vanhempiensa kotiseudulla Kurikassa. Dokumentteja katsoessani oli fantastista huomata, miten vanhemmiltaan kielen oppineet herrat puhuivat edelleen vanhoilla päivillään virheetöntä suomea, Iikka vieläpä erinomaista Etelä-Pohjanmaan murretta. (Lähteet: [1], [2] & [3])

Ihan tarkkaa sijaintia en tälle suomalaissiirtokunnalle pystynyt selvittämään, mutta ei sillä ollut väliäkään. Otin suunnaksi Villa Alborada -nimisen kyläpahasen ja valitsin lyhimmän mahdollisen sinne johtavan tien. Kyseessä ei missään tapauksessa ollut nopein reitti, sillä tuo 18 kilometrin pituinen tie Trinidadista Villa Alboradaan ei ehkä ollut henkilöautolle sopiva tie lainkaan. Kesällä eli sadekaudella en olisi tielle lähtenyt varmaan ollenkaan, sillä jo nyt talven kuivalla kaudella se oli karmeassa kunnossa ja täynnä isoja kuoppia ja toisaalta esiin nousseita isoja kiviä. Autoja tiellä ei liikkunut juuri lainkaan, mutta muutamia moottoripyöriä kuitenkin. Trinidadista Villa Alboradaan johtavan tien varrella on siellä täällä asutusta ja mielessäni ajattelin viidakkosuomalaisten kulkeneen tätä samaista raittia vuosikymmenten mittaan. Ehkä Laulaja, Lappi ja Holopainen asuivat juuri tämän tien varrella. Mitään merkkejä suomalaisuudesta en tietenkään löytänyt, eikä enintään 59 hengen yhteisö joskus vuosikymmeniä sitten merkittävää jälkeä jättäisikään.

La Colina Puesta del Solin isäntä osoittaa paikan tunnuslausetta, jonka hän käski kääntää: ”avaa sydämesi uusille seikkailuille”.

La Colina Puesta del Solin näköalatornista on näkymä Paranájoelle ja Argentiinaan. Etualalla näköalatuoli.

Luontopolon varresta avautuu entistä parempi näkymä kohti Argentiinaa.

La Colina Puesta del Solin kyltti ja pääsymaksu 10 000 guarania. Minulta pyydettiin tuplamaksu…

Villa Alborada on pieni kyläpahanen ja kuuluu Nueva Alboradan ”piiriin”. Villa Alboradassa on pienestä koosta huolimatta evankelinen kirkko, pari kauppaa, kumikorjaamo ja katolinen kirkko, Fatiman Neitsyt Marialle omistettu sellainen. Villa Alboradaan loppui huonokuntoinen Trinidadista johtava kärrypolku, mutta en vielä tahtonut kunnon teille, joten otin suunnaksi Paranájoen. Kärrypolku siis jatkui. Kohti Paranájokea vievällä tiellä on useita matkailijaa kiinnostavaa kohdetta, joista ensimmäisenä Tejucuarejoen ylitettyäni saavuin Parque Ecológico de Los Jesuitasiin. Siellä on mainoskylttien perusteella luontopolkuja ja erilaisia näköalapaikkoja, joista on näkymä Paranájoelle ja sen takana olevaan Argentiinaan. Paraguayssa on sama ongelma kuin Suomessakin: talvella nähtävyydet ovat heikosti avoinna. Olin matkassa perjantaina ja paikka on avoinna ainoastaan lauantaina ja sunnuntaina. Tietenkin olisin voinut hypätä aidan yli, mutta en kehdannut. Seuraavaksi olisin voinut vierailla Indio Dormido eli ”Nukkuva Intiaani” -nimisellä kukkulalla ja suorittaa tunnin mittaisen ”adventure walkin”. Tämäkin puisto tarjoaa näköalapaikkoja alas Paranájoelle ja Argentiinaan. Paikka oli tietenkin suljettu, koska oli talvi ja perjantai. Hieman sivuun näistä paikoista sijaitsee Museo del Arbol, yli 50 hehtaarin laajuinen puisto, jossa on jälleen niitä näköaloja ja luontopolkuja, mutta myös ainakin vaijeriliukua eli ziplinea ja pyöräilyä vaijerin päällä korkeuksissa. Edellispäivänä tapaamani amerikkalaiset olivat olleet kovin tohkeissaan tästä Museo del Arbolin ziplinemahdollisuudesta, mutta pettyneet, kun tämäkin paikka on avoinna talvella ainoastaan lauantaina ja sunnuntaina. En edes yrittänyt löytää paikkaa.

Lisää vastaavia näköalapaikkavirityksiä on tienvarressa useita muitakin. Kaikki ovat kopioineet toinen toistaan ja maisemat lienevät suunnilleen samat. Kaikki ovat myös viikolla kiinni, paitsi La Colina Puesta del Sol -nimeä kantava paikka. Kokeeksi pysäköin autoni paikan parkkipaikalle ja johan paikalle kipittivät viereisessä talossa asuvat omistajaherra poikansa kanssa. Tervetuloa vain, 20 000 guaranilla (n. 2,5 euroa) pääsisin tutustumaan paikkaan. Isäntä kertoili paikasta espanjaksi ja olin jälleen itsestäni ylpeä, sillä minähän aloin ymmärtää espanjaa! Omistajan poika varmuuden vuoksi vielä Google-käänsi isänsä puheet englanniksi. La Colina Puesta del Solissa voisin kiertää pienen luontopolun, ihailla maisemia ja otattaa itsestäni kuvan suuren puisen tuolin päällä. Sellainen tuoli on täällä kaikilla vastaavilla näköalapaikoilla. Tämä paikka on hyvin rustiikkinen, sillä kaikki on luonnonmateriaaleista väsättyä. Sitä isäntä jaksoi toistella ja kyllähän paikka kaunis oli. Jo pari päivää aiemmin olin katsellut naapurimaa Argentiinan puolelle yli valtavan Paranájoen, mutta nyt näkymä oli upeampi. Lisäksi niin Paraguayn kuin Suomenkin puhelinliittymä menivät Argentiinan verkkoon täällä. Kiersin pienen luontopolun, mutta mihinkään eläimiin en törmännyt. Kuulemma paikan fauna on ystävällistä, eikä aggressiivista lainkaan. Sietää ollakin, jos meinaavat turisteja tänne saada. Omistajamies oli kovin hämmästänyt kuullessaan tulevani 12 000 kilometrin päästä Suomesta pelkästään katsomaan Paraguayta. Tietenkin piti kuulemastaan ja kertoi Paraguayn olevan turvallinen ja kaunis maa. Kerroin, että näillä seuduilla on asustanut suomalaisia siirtolaisia ja tämä oli miehellä tiedossa.

Nueva Alboradan slaavilais-evankelinen kirkko.

Alborada 2 -kylässä sijaitseva ukrainalais-ortodoksinen hautausmaa.

Olin jo matkalla näihin turistivedätyksiin pistäytynyt Villa Alboradan kylän laidalla sijaitsevalla hautausmaalla. Hautausmaa oli huonosti hoidettu, eikä monessakaan haudassa ollut enää vainajan nimeä. Etsin suomenkielisiä nimiä, mutta ilman tuloksia. Olin etukäteen katsonut Nueva Alboradan hautausmaiden (niitä on ainakin neljä) sijainteja kartalta, sillä tahdoin tosiaankin löytää palasen Suomea täältä Paraguayn syrjäseudulta. Onneksi olin matkassa yksinäni, sillä kukaan ei olisi ikimaailmassa lähtenyt kanssani kiertämään paraguaylaisia hautausmaita!

Villa Alboradasta on noin viiden kilometrin matka kuntakeskukseen Nueva Alboradaan. Kuntakeskus oli hiljainen; pari kauppaa, kunnantalo, majatalo ja kirkko. Kirkko, Iglesia Cristiana Evangélica Bautista y Eslava, on jonkinlainen ”slaavilais-evankelinen” kirkko. Slaavilaista verta paikkakunnalla onkin moninverroin suomalaista enemmän. Tänne muutti aikoinaan suuria määriä etenkin ukrainalaisia. Alborada 2 -nimisessä kylässä muutaman kilometrin päässä kuntakeskuksessa näytti sijaitsevan Nueva Alboradan hautausmaista päivän toinen. Hautausmaan vieressä on ortodoksinen kirkko, Iglesia Ortodoxa Ucraniana Exaltación de La Santa Cruz. Ja ukrainalaisia hautausmaallakin lähinnä tuntui lepäävän; Makarczuk, Kowalczuk ja niin edelleen. En löytänyt suomenkielisiä sukunimiä, vaikka ainakin Iikka Laulaja oli ottanut ukrainalaisen vaimon ja opetellut kyrilliset kirjaimet Pikkujättiläisistä.

Cementerio de Nueva Alborada on usean viidakkosuomalaisen viimeinen leposija.

Suomessa syntyneen Jouko Lapin hauta Nueva Alboradassa.

Iikka Laulajan hauta samaisella hautausmaalla.

Armas Nikkinen oli Villa Alboradan ihan ensimmäisiä suomalaissiirtolaisia. Hän ja vaimonsa Tyyne tapettiin julmasti vuonna 1978.

Nueva Alborada alkaa tästä. Kuvassa myös mainio vuokra-Hyundaini, joka selviytyi loistavasti jopa Nueva Alboradan surkeilla teillä.

Otin suunnaksi kolmannen hautausmaan; Cementerio de Nueva Alborada sijaitsee ihan kuntakeskuksen takana, hiekkatien varressa keskellä peltoja. Paikalla ei ollut ketään, joten astuin sisään portista ja aloitin etsinnät. Kolmas kerta toden sanoi: ensimmäisenä löysin vuonna 2007 kuolleen Jouko Lapin haudan. Hänen vieressään on Colonia Villa Alboradan kauppiaspariskunnan Armas ja Tyyne Nikkisen hauta. Nikkiset murhattiin ja heidän kauppansa ryöstettiin ilmeisesti vuonna 1978, jos oikein sain hautakivestä selvää. Lähellä on myös vuonna 2017 kuolleen Iikka Laulajan hauta. Jean Voitto Holopaisen (1899—1973) haudankin löysin, mutta tämän pojan, viimeisenä suomalaisena, vuonna 2018, kuolleen Manuel Holopaisen hautaa en. Todennäköisesti Manukin tällä hautausmaalla kuitenkin on. On todella surullista, että viidakkosuomalaiset löytyvät nykyään vain hautausmaalta, eikä suomea osaa tässä osassa maailmaa enää kukaan.

Kun sitten ajoin poispäin Nueva Alboradasta, nostivat kaikki vastaantulijat kättä. Kunnan rajalla oli vielä pysähdyttävä ottamaan kuva portista, jossa kunnanjohtaja Jorge Johansson toivotti tervetulleeksi Nueva Alboradaan! Illan vietin Trinidadissa nauttien paraguaylaista Brahmita-riisiolutta ja tarjoilin loput makkarapaketistani sille samaiselle koiralle, jonka olin ruokkinut jo edellisiltana. Sinne se raasu jäi tuijottamaan, kun lopulta vetäydyin sisään hotelliin. Siellä se varmaan odottaa edelleen.