Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

automatkailu

Piran on Slovenian lyhyen rannikon helmi

29.—31.12.2021

Slovenialla on pikkuinen, vajaan 50 kilometrin pituinen rantakaistale Adrianmeren pohjukassa. Rantakohteita ei sen takia ole kovin montaa, mutta tunnetuin, suosituin ja varmaan myös kaunein on niemenkärkeen kyhätty keskiaikainen Piran. Kompakti reilun 3 000 asukkaan pikkukaupunki, jossa kaikkialla kävelee hetkessä. Se oli meidänkin ryhmämme valinta Alppien katselmuksen jälkeen. Pitäisihän sitä talviturkki päästä heittämään Välimereen, eikä Piranissa varmaan olisi luntakaan. Italian rajalta Novo Goricasta on Piraniin reilun tunnin ajo erinomaista moottoritietä. Slovenian tiestö on kuin pumpulilla ajaisi, minkä lisäksi tänne rannikolle on rakennettu liuta pitkiä, jopa yli kaksikilometrisiä tunneleita. Sloveniassa matka todella joutuu.

Piranin rantakatua aamuauringossa. Tälläkin kadulla on kaksisuuntainen liikenne.

Kalastajien välineistöä Piranin satamassa aamulla.

Piranin satama sijaitsee aivan vanhankaupungin sydämessä. Takana Tartinin aukio ja sen takana Pyhän Yrjön kirkon korkea kellotorni.

Olimme varanneet majoitukset Piranin vanhastakaupungista ja tiedossa oli, ettei kaupunkiin saisi pysäköidä. Matkalaukut kuulemma saa käydä tuomassa ihan sillä omalla vuokra-autollakin, mutta turistien on pysäköitävä autonsa vanhankaupungin ulkopuolelle. Näin talvella Piran ei ole erityisen tukossa turisteista ja autoista, mutta kesällä tilanne lienee toinen. Piranin laitamilla on useita parkkitaloja ja -alueita, joista valikoimme Garažna hiša Fornače -nimisen parkkitalon. Vuorokausi tässä talossa maksaa 22 euroa ja toisen mokoman, jos viipyy minuutinkin yli tuon vuorokauden. Slovenia ei valitettavasti ole edullisin matkailumaa, vaan hinnat ovat mielestäni Tallinnan tasoa. Mikä tarkoittaa, että Suomen hinnoista ei olla kaukana. Fornačen hyvänä puolena on ilmainen bussikuljetus Piranin vanhaankaupunkiin Tartinin aukiolle. Busseja kulkee tiuhaan aamuvarhaisesta yömyöhään, jopa kymmenen minuutin vuorovälillä. Fornače sijaitsee tosin vain reilun kilometrin päässä keskustasta, että periaatteessa matkan voisi helposti myös kävellä.

Tartinin aukiolla tarkenee joulukuun 2021 lopulla nauttia kahvia ja leivoksia ihan ulkonakin.

Palmut pärjäävät Piranissa. Ja kukat kukkivat joulukuun kymmenen asteen lämmössä.

Yövyimme 300 metrin päässä Tartinin aukiolta ja seuraavana aamuna aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Piranin kaunis rantakatu on täynnä ravintoloita ja kahviloita, joista kuulemma saa aamupalaa mistä tahansa. Ihan niin se ei ole, ainakaan näin talvella, mutta saimme eräästä kahvilasta aamupalat ja kaupungin tutkiminen saattoi alkaa. Piran sijaitsee merenrannalla ja aivan keskustan ytimessä, Tartinin aukiolla on satama. Kalastajat olivat kai jo tulleet mereltä, kun verkot ja muut tykötarpeet olivat laiturilla. Rantaviivan pituuden takia kalastaja lienee harvinainen ammatti Sloveniassa. Jatkoimme Tartinijev trglle, Tartinin aukiolle, joka on Piranin sydän ja saanut nimensä italialaisen viulistin ja säveltäjä Giuseppe Tartinin mukaan. 1700-luvulla vaikuttanut herra syntyi Piranissa, joka oli tuolloin osa Venetsian tasavaltaa. Vielä nykyisinkin Piran on kaksikielinen kaupunki, italiaksi nimeltään Pirano.

Aukion takana, muuta vanhaakaupunkia korkeammalla, seisoo Pyhän Yrjön kirkko torneineen. Torni näkyy korkeutensa ansiosta laajalle, mutta oli tietenkin suljettu talven ajaksi. Kukapa sitä talvella torniin tahtoisikaan. Itse kirkko oli kyllä auki. Kirkon takaa avautuu näkymä pitkälle, aina Italian ja Slovenian Alpeille saakka. Italialainen Triesten kaupunki ei aivan näkynyt, juuri sen verran Slovenian pitkä rannikko sattui olemaan edessä! Kuulemma myös Venetsian voisi Piranista selkeällä säällä nähdä. Vaikka selkeää olikin, ei kai kuitenkaan riittävästi. Tai sitten kyseessä on vedätys, aivan kuten sekin, että Somalimaan Berberasta voisi muka nähdä Adeninlahden vastarannalle Jemeniin.

Piranin vanhankaupungin rakennuksia.

Piran on rantakaupunki.

Piran kokonaisuudessaan kaupunginmuureilta nähtynä. Oikealla Pyhän Yrjön kirkko torneineen.

Kapusimme seuraavaksi Piranin keskiaikaisille kaupunginmuureille, jotka edelleen seisovat pystyssä. Muurin vartiotorneihin kapuaminen on paikoin melkoista akrobatiaa, eikä kovin iso ihminen niihin pääsisikään. Muureille on kahden euron pääsymaksu. Opiskelijat maksavat 50 senttiä vähemmän, eikä opiskelijakorttia tarkisteta. Jos jo Pyhän Yrjön kirkon luota äsken näki Pirania kattavasti, näkee muureilta kokonaisuuden entistäkin paremmin. Mutta ei täältäkään Venetsiaa näe.

Piran ei ole rantalomakohde, mutta on vanhankaupungin pohjoisrannalla betoninen uimaranta ja samalla suunnalla olevalta pikkukivirannaltakin pääsee halutessaan uimaan. Sen lisäksi Piranin rantakadulla on useita mereen johtavia portaita kaiteineen. Paikalliset italialaisista turisteista puhumattakaan eivät joulukuun lopulla juuri ui, mutta se ei estä suomalaisten uimaanmenoa. Talviturkki jäi Adrianmereen joulukuun toiseksi viimeisenä päivänä. Vesi on yhtä lämmintä kuin Suomessa toukokuussa.

Vršičin sola talvella ja Italiaan ilman koronatestiä

27.—29.12.2021

Muistan Slovenian valtion matkailutoimiston aloittaneen mielestäni melko mittavankin mainostuskampanjan Euroopan ollessa vielä hyvinkin kiinni koronaviruksen ties monennenko aallon aikoihin. Tämä tapahtui siis joskus vuoden 2020 lopulla. Muistan nähneeni mainoksia ainakin Helsingin Sanomissa. Maa jäi mieleen ja myöhemmin heitin sen ilmoille, kun minulta kyseltiin sopivaa kohdetta seitsemän hengen porukalle joulun välipäiviksi. Ehkä maa, joka oli synkimpinä korona-aikoina kiinnostunut ulkomaalaisista matkailijoista, voisi olla turvallinen valinta matkakohteeksi. Siis turvallinen siinä mielessä, että se pitää rajansa auki, eikä panikoidu Suomen tapaan. Suomi panikoi loppuvuodesta 2021 ison osan Euroopan mukana ja kiristi maahantulomääräyksiään. Slovenia onneksemme piti päänsä, eikä ryhtynyt vaatimaan esimerkiksi negatiivistä koronavirustestiä

Pyhän Johannes Kastajan kirkko Ribčev Lazin kylässä Bohinjjärven pohjukassa.

Bohinjjärvi Ribčev Lazista kohti länttä.

Slovenia päästää näin vuoden 2021 lopulla ja vuoden 2022 alussa suomalaiset maahan pelkällä koronapassilla sekä EU:n sähköisellä matkustajatietolomakkeella. Koronapassilla Slovenia tarkoittaa sitä EU:n koronatodistusta, jonka saa rokottautumalla, parantumalla koronaviruksesta tai hankkimalla negatiivisen testituloksen. Siis kunhan jokin näistä kolmesta kriteeristä täyttyy, aukeavat Slovenian portit. Slovenian poliisi tarkasti koronapassin maahan saavuttaessa Ljubljanan lentoasemalla. Osan ihan jollain sovelluksella skannaamalla, osan vain silmämääräisesti, osa sai vain kävellä ohi. Poliisisetä kertoi uskovansa korona-asioiden olevan kunnossa. Eipä Lufthansa olisi lennolle muuten päästänytkään, eikä muita saapuvia lentoja ollut samaan aikaan.

Muuten Slovenian koronarajoitukset ovat teoriassa Suomea kireämmät. Koronapassi vaaditaan periaatteessa ihan kaikkialle ruokakauppaa ja apteekkia lukuun ottamatta. Jokaisen puodin ja putiikin ovella on myös lappunen, joka kertoo, monenko asiakkaan on mahdollista tulla sisään samaan aikaan. Käytännössä sisällä olevia ei laske kukaan, puodit eivät tahdo karkottaa asiakkaita kyselemällä koronapasseja, eikä ravintoloissakaan oltu aina kiinnostuneita asiakkaiden terveystiedoista. Joku tarjoilija viittasi koronapasseille kintailla todeten, että emmehän me voisi majoittua maassa missään, ellemme olisi rokotettuja. Majapaikatkin nimittäin saavat majoittaa ainoastaan koronapassillisia. Suomessa olen vältellyt paikkoja, joissa koronapassia kysellään, mutta Sloveniassa siltä ei voi välttyä. Ravintoloissa tarjoilijat kysyvät ”greenpassiksi” kutsumaansa koronapassia hieman anteeksipyydellen, eikä sen näyttäminen mitenkään luontevalta tunnukaan. Ravintolat saavat tällä hetkellä olla avoinna kello 22 saakka, mutta esimerkiksi Piranissa ihmisiä notkui ravintoloissa reilusti kymmenen jälkeenkin. Slovenian maskipolitiikka sen sijaan on selkeä: ulkona maskia ei käytä yksikään, mutta sisätiloissa on maskipakko. Maski nenän alla on slovenialainen standardi ja se sopii minullekin hyvin.

Venäläisten sotavankien 1900-luvun alussa rakentama kappeli, Ruska kapelica, Vršičin solatien varressa.

Slovenian maanteiden korkein kohta on Vršičin solassa 1611 metrissä merenpinnan yläpuolella.

Ensimmäisen päivän vietimme Bohinjjärvellä Slovenian Alppien sydämessä. Paikka on kaunis ja luntakin oli reilusti Suomea enemmän. Emme hiihtäneet, emme lasketelleet. Kunhan katselimme paikkoja. Bohinjjärvi sijaitsee pitkän laakson pohjukassa korkeiden vuorten ympäröimänä, minkä ansiosta maisema oli pitkälti sumun peitossa. Keskiviikkona 29. joulukuuta lähdimme ajelemaan kohti Slovenian 46,6 kilometrin pituista rantakaistaletta Adrianmerellä. Aikomuksemme oli kiepata alas rannikolle Julisten Alppien yli pohjoisesta etelään, kuuluisan Vršičin solan kautta. Ajoimme aluksi Slovenian luoteiskolkassa sijaitsevaan Kranjska Goran kaupunkiin, jonka kupeessa sijaitsee ainakin kuuluisa Planican mäkihyppykeskus. Kranjska Gorassa oli jokunen muukin talvilomailija liikkeellä (=koko Italia ja Itävalta), mutta he pääosin jäivät alas kaupunkiin meidän aloittaessa nousu serpentiinitietä pitkin yli Alppien aina 1 611 metriin merenpinnasta. Siellä olisi Vršičin solan ja samalla Slovenian maanteiden korkein kohta. Matkan tekoa Kranjska Gorasta vuorten toiselle puolelle Trentan kylään voi kätevästi seurata jokaisessa neulansilmämutkassa, jotka on numeroitu ja niissä on kerrottu korkeus merenpinnasta. Näitä neulansilmämutkia on tasan 50. Puoliväli on suunnilleen siellä korkeimmalla kohdalla reilussa 1 600 metrissä.

Vršičin solan molemmin puolin vuoret kohoavat reilusti kahden kilometrin paremmalle puolelle.

Näkymä Vršičin solan huipulta alas kohti etelää.

Slovenian vuoristoteillä vaaditaan talvirenkaita tai lumiketjuja.

Tien Vršičin solan poikki ovat rakentaneet venäläiset sotavangit ensimmäisen maailmansodan aikana. Senpä vuoksi alkumatkasta, ennen neulansilmämutkaa numero 9 on noilta ajoilta ortodoksinen venäläinen kappeli, Ruska kapelica. Samaiset venäläiset rakensivat kappelin vuoren rinteeseen kunnianosoituksena kovissa oloissa, lumivyöryissä ja ties missä kuolleille maanmiehilleen. Olot ovat kovat vielä nykypäivänäkin, sillä ylhäällä vuorilla sataa runsaasti lunta, eikä tietä pystytä pitämään avoinna koko talvea. Niitä lumivyöryjäkin tapahtuu edelleen. Joulukuun 2021 loppu oli leuto, eikä vuorilla ollut satanut uutta lunta vähään aikaan. Siispä tie oli edelleen auki tienvarren korkeista kinoksista huolimatta. Viikkoa myöhemmin Vršičin sola suljettiin liikenteeltä lumen takia ja sola taitaa pysyä kiinni pitkälle kevääseen saakka. Luin, että sola on auki noin seitsemän kuukautta vuodessa. Ajankohtaisen tiedon Slovenian vuoristoteiden aukiolosta näkee sloveenin- ja englanninkieliseltä Promet.si-sivustolta.

Ruska kapelica -pysähdyksen jälkeen pysähdyimme aina kauniin kohdan sattuessa eteemme. Näin sydäntalvella muuta liikennettä on vähän ja pysähtymispaikkoja oli riittämiin. Paitsi sitten ylhäällä Vršičin solan korkeimmalla kohdalla, jonka parkkipaikalla oli tila enää meidän autoillemme. 1 611 metrissä sijaitseva parkkipaikka tuntuu olevan suosittu aloituspiste patikointiretkille lähimaastoon. Lähimaasto vain sattuu olemaan yli 2 500-metristä vuorenseinämää lähtipä miltei mihin suuntaan tahansa. Ihmiset ottivat sukset kantoon ja lähtivät kapuamaan koiriensa kanssa ylös vuorenseinämiä. Sieltä he sitten laskivat alas. Kesällä paikalla on pieni kioskikin, josta saa matkamuistoja ja juomia. Nyt se oli kiinni. Oven edessä oli suuri lumikinos. Aurinkoinen ja lumihuippuisten vuorten ympäröimä Vršičin sola oli ehdottomasti Slovenian-matkan kohokohta.

Oikealla Trg Evrope ja Slovenia. Vasemmalla Piazza della Transalpina ja Italia. Joulukuun 2021 lopulla täällä ei ollut rajavartijoita.

Toinen jalka Sloveniassa, toinen Italiassa.

Italialainen postilaatikko Goriziassa.

Parissa tunnissa ajoimme vuorilta alas Novo Gorican kaupunkiin, joka yhdessä Italian puolelle sijaitsevan Gorizian kaupungin kanssa muodostaa hieman Tornio-Haaparantaa muistuttavan yhteenkasvaneen kaksoiskaupungin. Olen jotenkin onnistunut välttämään myös Italiassa käynnin, joten nyt tuli ainutlaatuinen mahdollisuus ”nähdä” tuokin maa. Italia vain oli laittanut hiljattain kapuloita turistien rattaisiin alkamalla vaatia Sloveniasta (ja kaikkialta EU-alueelta) saapuvilta 48 tuntia ennen maahantuloa tehtyä negatiivistä PCR-testiä tai 24 tuntia aiemmin tehtyä antigeenitestiä. Jotain matkustajatietolomakkeitakin pitäisi täytellä. Jätimme autot Slovenian puolelle ja kävelimme Novo Gorican rautatieaseman edustalle. Sen edessä on pieni aukio, sloveeniksi Trg Evrope eli Euroopan aukio. Slovenian ja Italian välinen raja kulkee keskeltä aukiota, eikä paikalla ollut minkäänlaisia esteitä saatikka kummankaan maan rajavartijoita. Ihmiset ylittivät rajan molempiin suuntiin ilman mitään. Eli aivan, kuten aavistelinkin. Slovenia liittyi Euroopan unioniin vuonna 2004, mihin asti aukion poikki kulki muuri estäen ihmisten rajanylitykset. Uusi este aukiolle nousi vuonna 2020 koronaviruksen leviämisen estämiseksi. Se purettiin kesällä 2021 ja siitä lähtien aukiolla on ollut jälleen mahdollista seistä toinen jalka Sloveniassa ja toinen Italiassa. Trg Evropesta tulee Italian puolella Piazza della Transalpina ja näin minäkin olen nyt nähnyt ja kokenut Italian! Ja nähnyt eniten Fiat-merkkisiä autoja niin pienellä alueella.

Aukiolta on parinkymmenen minuutin kävely Gorizian keskustaan. Slovenian puolella ei ole ulkona maskipakkoa, mutta Italian puolella pitää pakkomaskittaa itsensä myös ulkona. Näin teimme mekin nyt. Täällä kaupungin laitamilla ehkä joka toinen käytti maskia ulkonakin, mutta keskustassa lukema nousi lähemmäs sataa prosenttia. Maski nenän alla on Goriziassakin kansalaisten vastaus maskipakkoon.

Gorizian keskusaukio, Piazza della Vittoria. Kuvassa myös paikallista maskinkäyttöä.

Piazza della Vittorian laidalla seisoo Pyhän Ignatiuksen kirkko. Etualalla Neptunuksen suihkulähde.

Italia kehuskelee ruoallaan, mikä oli oikeastaan se tärkein syy pistäytyä Goriziassa. Aito italialainen pizza kiinnosti. Yleensä ruoka ei ole mikään syy matkustaa minnekään, mutta tällä kertaa se oli. Pian kävi selväksi, että Gorizian jokaikinen pizzeria ja ravintola oli kiinni. Ensimmäiset näyttivät Googlen mukaan avaavan ovensa vasta kello kuudelta illalla. Mietimme, että Suomessa ravintolat pakotetaan sulkemaan kello viideltä, kun taas Italiassa ne eivät ole vielä edes ehtineet aueta tuohon mennessä. Ehkä Italiassa kiertää eri variantti. Gorizian pizzeriat saivat jäädä odottamaan muita asiakkaita meidän siirtyessä keskusaukion, Piazza della Vittorian, ihastelun jälkeen takaisin Slovenian puolelle. Siellä ravintolat ovat auki päiväsaikaankin. Kaikkiaan Italia-visiitti kesti tunnin verran ja lienee lyhin viettämäni aika missään maassa.

Novo Goricasta oli enää reilun tunnin ajo Adrianmeren rannalle Piraniin.

Villa Floridan rantojen kautta takaisin Asuncióniin

20.7.2021

Aamupalan päätteeksi maksoin majoitukseni ja jätin hyvästit tälle pikkuiselle Santa María de Fen kylälle. Yksi kokonainen päivä siellä on riittävästi, kaksi on jo hieman liikaa. Mielestäni. Nyt oli kuitenkin tullut 2,5 viikon Paraguayn-matkani viimeinen autoilupäivä, sillä iltapäivällä minun oli määrä palauttaa vuokra-autoni Asunciónin lentoasemalle. Lähdin matkaan jo aamukahdeksalta, sillä tahdoin päästä Asuncióniin valoisan aikaan ja toisaalta myös vierailla parissa paikassa matkan varrella. Ainakin Villa Floridan pikkukaupungissa noin tunnin ajomatkan päässä olisi pysähdyttävä. Kun matkaan lähtee Santa María de Festä, on parasta ajaa San Ignacio Guasún kautta, vaikkei se suorin reitti olekaan. Ainakin se on päällystetty, enkä oikeastaan tahtonut viimeiselle päivälleni rengasrikkoa. Olin suureksi yllätykseksi selvinnyt ilman sellaista kaikista ajamistani kärrypoluista huolimatta.

Paraíso-ranta Tebicuarýjoen varrella Villa Floridassa.

Paraíso-ranta on leveä.

Saavutin Villa Floridan reilussa tunnissa, mutta itse kaupungissa ei ole mitään nähtävää. Se on kuin mikä tahansa eteläparaguaylainen pikkukaupunki. Matkailijoita tänne vetävät kaupungin huikeat kymmenen kilometrin mittaiset hiekkarannat, vaikka Paraguay on sisämaavaltio, siis vailla meriyhteyttä, eikä järviäkään pahemmin ole. Villa Floridan rannat ovatkin kaupungin halki virtaavan Tebicuarýjoen rannalla! Itse joki laskee jossain Pilarin kaupungin pohjoispuolella valtavaan Paraguayjokeen. Näin sydäntalvella rannoilla ei ole ketään, mutta halusin silti nähdä ne. Juuri ennen Tebicuarýjoen siltaa käännyin kohti länttä, tielle, jolla oli itse asiassa nyt mahdollista rikkoa renkaat! Ajoin parin kilometrin päähän jokivarteen, Paraíso-rannalle. Se kai tarkoittaa paratiisiä ja sellainen paikka voisi ehkä kesällä ollakin. Nyt rannalla oli vain muutamia epäluuloisia lehmiä ja hylätty rantaravintola. Aurinkokaan ei paistanut. Tebicuarý virtaili rauhallisena ohitse. Kaunis paikka. En ihmettele, että asunciónilaiset ajavat tänne rantalomalle ja hankkivat täältä loma-asuntoja. Merta tai järviä ei rantalomaan tarvita, se oli tullut selväksi jo Encarnaciónin jokirantoja ihmetellessäni. Näin Paraguayn koululaisten kolmiviikkoiseksi pidentyneen talviloman aikana Paraíson paratiisiranta houkutteli paikalle ainoastaan pyöräretkellä olleen lapsiperheen. Lomafiilistä ei ilmeisesti laskenut edes se, että pyöräilemään oli lähdetty maski nenän ja suun edessä. Hauskaa varmasti.

Villa Floridasta oli enää noin kolmen tunnin ajo perille Asuncióniin. Tie on hyvää ja liikennettä vähäisesti. Carapeguán kaupungin ohitse on tehty ohitustie, mutta esimerkiksi vilkkaan Paraguarín kohdalla oli vain huristeltava kaupungin halki. Ajattelin pistäytyi Ypacaraíjärvellä, sillä tie kulkee muutaman sadan metrin päässä järvestä. En kuitenkaan löytänyt sopivaa paikkaa, josta järven olisi nähnyt. Ihan niin paljon järvi ei kiinnostanut, että olisin yrittänyt jonkin maksullisen rantaresortin kautta järvelle. Saavutin järven lounaispuolella sijaitsevan Areguán kaupungin, joka selvästi on keskittynyt kahteen asiaan: puutarhatonttuihin ja mansikoihin. Puutarhatonttuja ja muita saviesineitä oli kilometrien matkalla tien molemmin puolin. Samoin oli mansikoita, sillä nyt oli mansikka-aika. Mansikanmyyjien myyntiartikkelit olivat tismalleen samat kojusta toiseen ja kojuja riitti kilometrien verran. Etsiskelin kojua, joka olisi myynyt jotain muutakin kuin mansikkaa ja kermavaahtoa. Sellaisia ei vain ollut. Paraguayssa tuntui olevan yleistä sellainen, että kukin kaupunki keskittyy yhteen asiaan. Joku kaupunki myy riippumattoja tien varressa, joku leikkuulautoja ja Areguálle ovat jääneet keramiikka ja mansikat.

Sydäntalvella Villa Floridan hiekkarannoilla on vain lehmiä.

Corona on ongelma myös Paraguayssa.

Valtatie 1 Carapeguán nurkilla.

Areguán laitamilta bongasin katukioskin, jonka tiskissä näytti olevan empanada-piiraita ja sandwichejä. Empanadoihin olin lopen kyllästynyt, joten sandwichia pöytään, kiitos! Viimeistään nyt oli aika kokea myös tereré, joten tilasin pöytääni ison pumpputermoskannun kylmää vettä sekä metallisen mukin metallisella pillillä! Mukiin oli laitettu valmiiksi epämääräisen näköistä purua eli yerba mateeta mintulla höystettynä. Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon kuuluva tereré on ehkä kaikkein paraguaylaisin asia, sillä jokaikinen ihminen tässä maassa kuljettaa mukanaan isoa termoskannua täynnä vettä ja toisaalta myös sitä metallimukia. Tereréä nautitaan pitkin päivää ja mielellään aivan koko ajan senkin uhalla, että esimerkiksi työt seisovat. Sillä töihin ei missään nimessä lähdetä ilman tereré-kalustoa. Tereréllä on piristävä vaikutus, aivan kuin sen kuumalla versiolla, mateella. Tererén koukuttavasta vaikutuksesta en tiedä, mutta yerba mateessa taitaa olla ainakin normaalia teetä paljon enemmän kofeiinia. En ole maailman ahkerin teenjuoja, mutta juon kyllä, jos sellaista tarjotaan. Itselleni tulee harvemmin keitettyä. Siispä tererénkin kokeminen oli jäänyt viimetippaan. Toisaalta ehkä enemmän taustalla oli koronaviruksen välttäminen, sillä tereréä juodaan noista metallimukeista pillillä, joita myös muut käyttävät. Oma mukinikin oli vähän sinnepäin pesty, jos edes oli pesty. Nyt ei ollut enää mitään merkitystä, saisinko koronaviruksen, sillä menisin koronatestiin seuraavana aamuna, eikä mukista saatu mahdollinen tartunta ehtisi näkyä.

Tereréä nautitaan kaatamalla kylmää vettä yerba mate -purun sekaan ja imetään erikoisellä pillillä, jonka toisessa päässä on suodatin. Puru ei siis tule suuhun asti. Kun kuppi on tyhjä nesteestä, kaadetaan purun sekaan lisää ja homma jatkuu. Tereré oli aivan ok, mutta karvastahan sekin on, aivan kuten naapurimaissa Argentiinassa ja Uruguayssa yleisempi matee. Ruokakojua pitivät siskokset ja jommankumman pieni poika tuli tohkeissaan haastattelemaan minua, turistia, ja kehui tehneensä syömäni sandwichin. Kojun pitäjät eivät tietenkään tienneet Finlandia-nimistä maata, mutta väänsivät sen ”fin del mundoksi”, maailmanlopuksi. Olisin lounaan jälkeen mielelläni syönyt nyt niitä mansikoita, mutta niitä varten olisi pitänyt palata takaisin päin, joten annoin olla.

Paraguayn kansallisjuoma tereré nautitaan näin.

Kauppojen teehyllyt notkuvat mateeta.

Areguásta on vain muutamia kilometrejä perille Asunciónin Silvio Pettirossin lentoasemalle Luqueen. Luque on kuin Vantaa, suuri kaupunki pääkaupungin kyljessä. Itse kaupungin poikki oli kovin ikävää ajaa, sillä liikennettä oli paljon, mutta liikennesääntöjä vain maltillisesti. Se meni, joka oli nopein. Palautin auton tankki täynnä Alamolle lentoasemalle. Palautuskatselmus oli suurpiirteinen, eikä mitään valitettavaa löytynyt. Alamo palautti takuusumman luottokortille kahdessa viikossa. Siispä lämmin suositus Paraguayn Alamolle. Vuokraus on helppoa, eikä yhtään mitään ylimääräisiä vakuutuksia pakkomyydä, eikä kyllä edes tarjota.

Nyt oli enää vain päästävä Asuncióniin ja hotelliin. Olin varannut kahdeksi viimeiseksi yöksi majoituksen ”viiden tähden hotellista”, Hotel Esplendorista. Nimen mainitseminen nostaa taksien hinnat pilviin, sillä paraguaylainen taksikuski on välkky ja tietää kyllä asiakkaalla olevan lompsan täynnä rahaa, kun tämä kertoo tahtovansa kalliiseen hotelliin. En tahtonut maksaa aluksi pyydettyä 50 dollaria, enkä edes 100 000 guarania (n. 12,65 euroa). Liikaa on 50 000 guaraniakin (n. 6,3 euroa), mutta siltikin taksikuskit vain naureskelivat. Jostain esiin astui vanha hampaaton taksikuski, joka ilmoitti kollegoidensa vastalauseista huolimatta lähtevänsä 50 000:lla. Mies haki vanhan Corollansa ja lähdimme matkaan. Jos kuskillani ei ollut hampaita, ei hänellä ollut maskiakaan. Kuski oli puhelias ja nyt minullakin oli sen verran kielitaitoa, että pystyimme jopa vitsailemaan. Lopuksi kuski tahtoi opettaa minulle miten guaraniksi sanotaan ”te amo”, rakastan sinua. Kuulemma minulla olisi sille käyttöä myöhemmin. Puheen pulputessa herra jopa ajoi aluksi ohi hotellistani!

Itävallasta on vain lyhyt matka Espanjaan.

Majapaikkani Asunciónissa: Hotel Esplendor.

Huoneeni Hotel Esplendorissa. Sänky on melkein yhtä leveä kuin pitkäkin.

Paseo La Galería -kauppakeskus.

Hotel Esplendor on yhdysvaltalaisen Wyndham-ketjun hotelli. Kerroksia on paljon, katolla uima-allas ja muutenkin kaikki on hienoa, uutta ja kiiltävää. En ehkä oikein sopinut paikkaan, kun saavuin aulaan reppu selässä ja Prisman muovipussi kädessä. Paikalla oli pukumiehiä isojen matkalaukkujensa kanssa. Tiskillä ei osattu englantia siitäkään huolimatta, että olin muka viiden tähden hotellissa. Kahden yön majoitus maksoi yhteensä huimat 599 760 guarania (75,8 euroa). Sain superior-huoneen kahdeksannesta kerroksesta. Sänky oli iso, kylpyhuoneessa oli amme ja muutenkin huone kelpasi kyllä oikein mainiosti. En minä tälle silti viittä tähteä antaisi. Ehkä neljä olisi riittävästi.

Esplendor-hotelli sijaitsee kaukana Asunciónin (historiallisesta) keskustasta. Lyhyen kävelymatkan päässä sijaitsevat pääkaupungin suuret ostoskeskukset Shopping del Sol ja Paseo La Galería. Shopping del Soliinkin mennään tuttuun pääkaupungin tyyliin käsienpesun ja kuumeenmittauksen kautta. Koronavirus todellakin työllistää, kun suurten kauppojen oville on jouduttu palkkaamaan kuumeenmittaajat! Shopping del Sol on kuin mikä tahansa eurooppalainen kauppakeskus, eikä siellä tunne olevansa jossain köyhässä eteläamerikkalaisessa maassa. Menin vaihtamaan rahaa, sillä koronatesti seuraavana päivänä olisi maksettava käteisellä. Rahanvaihto Maxicambiosilla oli jälleen spektaakkeli; passin tietosivu skannattiin, samoin maahantuloleima. Tiedot kirjattiin tietokantaan ja lisäksi sinne kirjattiin myös asiakkaan kieli. Suomea ei Maxicambiosin järjestelmä tunnistanut, joten minusta tehtiin englanninkielinen. Poistuin taskussani 0,7 miljoonaa guarania! Siitä liikeni muutama kymppitonni myös hampurilaisateriaan kauppakeskuksessa.

Santa María de Fen kakiviljelmä ja mölyapinat

18.—19.7.2021

Santa María de Fen aamu oli nyt kylmin tähänastisista, mutta aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Minulla ei ollut mitään varsinaisia suunnitelmia, joten aamupalan päätteeksi hyppäsin autoon ja lähdin seuraamaan mustaa citymaasturia, jossa istuivat herrat César ja Ignacio. Edellisiltana olin jutustellut Césarin kanssa ja hän paljasti oleskelevansa hotellissa syystä, että hänellä on ikioma kakiviljelmä seitsemän minuutin ajomatkan päässä Santa María de Festä itään. César oli noin kuusikymppinen mies pääkaupungista Asunciónista. Englannin kieli taipui erinomaisesti. Ignacio taas oli tullut Espanjasta saakka neuvomaan kakiviljelmän hoidossa ja kuulemma käy plantaasilla kerran kuukaudessa tai parissa. Onneksi on se suora Air Europan lento Madridista suoraan Asuncióniin! Ignacio ei oikeastaan osannut englantia, eikä sitä osannut Césarin poika Juan Andréskaan (joka on kokemukseni mukaan Paraguayn yleisin miehen nimi), jonka tapasin viljelmällä. Juan Andrés asuu seudulla ja hoitaa päivittäiset käytännön työt viljelmällä. Viljelmän osakkaina ovat edellämainittu kolmikko Espanjan Valenciassa asuvalla miehellä vahvistettuna, johon Césarin oli ehdottomasti otettava videopuheluyhteys. Hullu suomalainen heidän plantaasillaan oli ilmeisesti sen tason nähtävyys.

Santa María Hotel samannimisessä kylässä. Kuvassa myös rapainen vuokra-autoni, jonka pysäköiminen kadunvarteen oli tuikiturvallista tässä pikkukylässä.

Paraguayn ensimmäisen kakiviljelmän kakipuita heinäkuussa 2021. Puiden juurilla kulkee kasteluputki.

Kakipuita silmänkantamattomiin.

Kaki eli persimon eli sharon on toki tuttu hedelmä, joita kuitenkaan en ole viime vuosina juuri ostellut. Kypsä kaki on oranssi, pehmeä ja hyvänmakuinen, kun taas raa’an tunnistaa siitä, että se on hyvin kitkeränmakuinen ja kuivattaa suuta. Se johtuu parkkihaposta, jota ei kai ole enää kypsissä hedelmissä. Oikein muuta en tiennyt, enkä varsinkaan sitä, millaisissa puissa tai pensaissa hedelmät kasvavat. Perillä César kehotti minua kävelemään viljelmillä ja katselemaan maisemia. Plantaasi levittäytyy usean hehtaarin alueelle ja noin 1,5—2-metristen kakipuiden rivistöjen väleissä pystyi helposti myös ajelemaan. César ottikin minut jonkin ajan päästä kiinni autollaan ja kehotti hyppäämään kyytiin. Hän tahtoi esitellä viljelyksensä minulle ja se sopi mainiosti. Oli jo käynyt selväksi, että nyt ei ollut kakikausi, eikä puissa ollut lehden lehteä oransseista hedelmistä puhumattakaan. Kausi on kuulemma alkuvuodesta eli Paraguayn syksyllä. César kertoi, että heidän viljelmänsä on vasta vähän aikaa sitten perustettu ja se tuotti ensimmäisen sadon viime kaudella. Ylpeänä mies lisäsi vielä, että tämä kakiviljelmä on Paraguayn ensimmäinen ja ainoa. Tai ainakin ainoa tämän kokoluokan viljelmä ja ainoa kaupalliseen tuotantoon kykenevä tila tässä maassa. César kertoi, että joillain japanilaistaustaisilla paraguaylaisilla on vastaavanlaisia hankkeita alullaan, mutta pienemmässä mittakaavassa. Edellinen sato myytiin kokonaan kotimaanmarkkinoilla, mutta seuraavasta sadosta saattaisi jo liietä Euroopankin markkinoille. Kakifarmarinelikko tahtoo yrittää saada hedelmiään Alankomaihin, mistä edelleen ne leviäisivät ympäri Eurooppaa. Ehkä jopa Suomeen. Paraguaylaisten kakien etuna César mainitsi sen, että ne ovat kypsiä eri aikaan kuin vaikkapa espanjalaiset vastineensa. Siispä kakeja olisi kaupoissa ehkä pidempään kuin nykyisin. Viljelmän laitamilla on patoamalla aikaan saatu pienehkö lampi, josta kakipuiden juurille ohjataan varsin älykkäännäköisellä järjestelmällä vettä. Minä olin nyt teollisuusvakoillut riittävästi, että pystyisin aloittamaan oman viljelykseni jossain päin maailmaa!

Päivän ohjelmassa kolmikolla oli kakipuiden oikeaoppinen leikkaaminen, johon espanjalainen Ignacio opasti Juan Andrésta. César taas kertoi olevansa vain työnjohtaja, eikä näyttänyt panevan tikkua ristiin näissä likaisissa töissä. Siispä hänellä oli aikaa ajeluttaa minua. Lähtöä tehdessäni toivotin herroille kaikkea hyvää kakibisneksensä kanssa ja kerroin raportoivani, kunhan Paraguayn kakit löytävät tiensä Suomen kauppojen hedelmähyllyille. Toivottavasti löytävät.

Paraguayn kakipioneerit César (vas.), Juan Andrés ja Ignacio.

Kakiviljelmän laitamilla on pieni kosteikko.

Näkymä El Cerron huipulta kohti länttä voisi olla kuin miltä tahansa suomalaiselta kukkulalta. Peltotilkkuja metsätilkkujen lomassa.

Kun nyt olin jo jonkin matkan päässä Santa María de Festä itään, päätin valloittaa samalla reissulla myös lähiseudun korkeimman mäen, El Cerron (myös nimellä Kurusu Cerro). Jatkoin autolla parisen kilometriä itäänpäin, kunnes näin suuren valkoisen ristin tien vasemmalla puolella. Siitä minun oli kerrottu kääntyä, minkä jälkeen löytäisin kyllä paikan. Paikalliset varmasti löytävätkin, mutta minä ajoin ensin harhaan ja kävin jopa yrittämässä vuoren valloitusta umpimetsästä. Rinne kävi liian jyrkäksi, joten palasin autolleni ja lähdin etsimään parempaa reittiä. Sellainen alkaa, kunhan ensin saavuttaa suurehkon puuttoman ja loivan rinteen. Rinteen juurella on vessarakennus ja jonkun perheen talo. Jätin auton vessan eteen ja lähdin kävellen kohti huippua. Pian näin ensimmäiset valkoiset merkinnät kivissä ja tiesin olevani oikealla polulla. Paikka vaikutti jo näin sunnuntaiaamusta suositulta retkikohteelta, sillä alas rinnettä käveli parikin perhettä. Saavutin huipun reilussa viidessätoista minuutissa. Siellä oli nuotiota pitämässä kolme nuorta. Onneksi oli talvi, sillä en ollut aamulla hoksannut ottaa vesipulloakaan matkaan. El Cerron huipulla on pieni valkoinen kappeli ja pitkänäperjantaina paikallisia vaeltaa satapäin kukkulan laelle. Maisemat ainakin olivat upeat ja oli hauskaa katsella Paraguayta vaihteeksi yläilmoista. Muutenhan maa oli ollut tähän saakka melkoisen tasainen. Ja oli se kyllä El Cerronkin ympärillä.

Palailin takaisin Santa María de Fehen, jossa elämä näytti jatkuvan melko hiljaisissa tunnelmissa. Hotellin isäntä oli edellisiltana kertonut lähiseudun asukkaiden saapuvan kylän vehreälle keskusaukiolle sankoin joukoin, koska sunnuntaisin oli sellainen tapana. Piknikkiä ja sellaista. Puolenpäivän aikoihin aukiolla oli minun lisäkseni vain hattara- ja ilmapallokauppias vaimoineen ja lapsineen. Ostin 5 000 guaranilla (n. 0,6 euroa) itselleni hattaran. Hattara ei ole se syy, miksi Santa María de Fen keskusaukio vetää kävijöitä ja toisaalta myös minua. Laajan aukion monien puiden latvuksissa asustaa mölyapinaperhe, joka on ainakin osaksi päässyt kesyyntymään. Olin edellisiltana hakenut kaupasta banaaneja ja nyt tulin tarjoamaan niitä näille elikoille. Ainakaan nämä Santa María de Fen mölyapinat eivät vaikuttaneet olevan nimensä veroisia, sillä ne olivat aivan vaiti latvoissa ja puiden rungoilla kökkiessään ja kiipeillessään. Näiden mölyapinoiden naaraat tunnisti harmaanruskeasta turkista ja urokset mustasta. Aikani tuijottelin ylös puunlatvoihin, kunnes yksi apinoista päätti tulla roikkumaan jaloistaan suoraan ylleni. Ehkä puolen metrin päähän. Se oli vain utelias, eikä huolinut banaaniani. Sen sijaan puunrungolle asettamani banaani kyllä kiinnosti erästä naarasta. Epäluuloisen katseidenvaihdon jälkeen se laskeutui alas puusta ja silmänräpäyksessä palasi takaisin ylemmäs banaanini mukanaan. Paraguayn mölyapinat eivät todellakaan nuole banaaninantajan sormia, kuten hyvin kaukaiset serkkunsa toukokuussa Mohélin saarella Komoreilla.

Mölyapinauros tuli roikkumaan yläpuolelleni.

Naaras tulossa noutamaan banaania.

Mölyapinauros ja tympeä ilme.

Santa María de Fessä on pikkukyläksi paljon näkemistä ja kokemista, ainakin yhdeksi kokonaiseksi päiväksi. Kuljeskelin iltapäivällä pitkin tämän uneliaan kylän mukulakivikatuja. Oli siesta ja liki kaikki putiikit suljettuna. Kylä on hämmästyttävän vehreä, sillä kaikkialla on suuria puita ja iso osa kaduista on kuin mitäkin bulevardeja suuren maailman tyyliin; kaistat on erotettu toisistaan viheralueella, jolla kasvaa korkeita puita. Kyläläiset ovat varmasti tottuneet ulkomaalaisiin matkailijoihin, joita silloin tällöin eksyy tänne tuon brittitaustaisen Santa María Hotellini pitäjän ansiosta (tällä hetkellä omistajarouva oli vielä jumissa Englannissa koronaviruksen takia). Siksipä tällaiseen päämäärättömään harhailuun ei kiinnitetty huomiota. Kylässä on selkeä ruutukaava ja kaduilla on jopa nimensä. Vaikka Paraguayn maaseutu onkin rutiköyhää ja selvää kolmatta maailmaa, on täällä silti kyetty luomaan toimiva infrastruktuuri tiennimiviittoineen.

Mölyapinapesueen ohella tärkeintä koettavaa täällä on jesuiittataidetta esittelevä museo, Museo Diocesano de Artes Jesuíticas. Sillä onhan Santa María de Fekin entinen jesuiittojen lähetysasema. Museo on avoinna ainoastaan tilauksesta, sillä ihan niin paljon niitä matkailijoita ei tänne kuitenkaan eksy, että jonkun kannattaisi päivystää paikalla. Hotellini isäntä soitti museosta vastaavalle rouvalle, että koska olisi hyvä hetki vierailla. Vastaus oli, että vaikka heti ja niin kymmenen minuutin kuluttua olinkin jo maksamassa kymppitonnin (n. 1,26 euroa) pääsymaksua. Ja koska ollaan jonkinlaisessa englannin kielen pesäkkeessä, oli paikalle mahdollista saada englanninkielinen opas. Opastyttö saapui paikalle nopeasti, sillä pienessä kylässä kaikki asuvat lähellä. Museonjohtajatarkin sattui asumaan samaisen keskusaukion laidalla. Opas kierrätti minua halki museon, jossa on 54 erilaista puusta veistettyä, hyvin yksityiskohtaista veistosta, jotka esittävät tunnettuja Raamatun henkilöitä Jeesuksesta ja Neitsyt Mariasta aina Pyhään Yrjöön ja muihin katolisen kirkon pyhimyksiin sekä tietenkin jesuiittapappeihin. Veistokset ovat lähetysasemalla asuneiden guarani-intiaanien tekemiä, minkä vuoksi kasvonpiirteet ovat hieman erikoisemmat. Osa veistoksista on myös jesuiittaopettajien tekemiä. Opin lisäksi, että itse museorakennus on ainoa alkuperäinen jäänne lähetysaseman ajoilta, sillä sen on rakennettu jo 1660-luvulla. Muut aukion laidalla olevat rakennukset oma hotelli mukaan lukien ovat replikoita. Opas esitteli myös museon seinissä olevia metallirenkaita, joihin guaranit kuulemma virittivät riippumattonsa, sillä he suosivat niissä nukkumista.

Guarani-intiaanien veistotaidetta Santa María de Fen jesuiittamuseossa.

Veistosten kasvonpiirteet ovat erikoiset.

Ja koska olimme guaranien mailla, tahtoi opas ehdottomasti opettaa myös äidinkieltään, guarania, kieltä, joka on antanut nimensä lisäksi esimerkiksi maan valuutalle! Guarani on maan ykköskieli, vaikka suurin osa kaiketi puhuukin jonkinlaista guaranin ja espanjan sekamuotoa, joparaa. Myös oppaani kertoi käyttävänsä lähinnä joparaa ja samalla paheksui pääkaupungin ihmisiä siitä, että he kuulemma ovat niin olevinaan ja tahtovat puhua ainoastaan espanjaa. Joka tapauksessa opin, että kiitos on guaraniksi ”aguyjevete ndéve”. Se unohtui kyllä melko nopeasti, oikeastaan jo sisällä museossa. Ainoastaan jostain kirjasta mukaani tarttui kaunista tarkoittava guaranin sana ”porã”. Numeroita guaranin kielessä on vain viiteen saakka. Sillä on kuulemma kovasti pärjätty.

Museokierroksen ollessa lopullaan, saapui paikalle kaksi nuorta, kovin turistin oloista ihmistä. Yritin kuulostella heidän keskenään puhumaansa kieltä. Se oli ranskaa ja olin viimeinkin törmännyt ensimmäisiin turisteihin! Pariisilainen Marion ja strasbourgilainen Mathieu olivat päätyneet Paraguayhin, koska ”Brasilia, Meksiko ja Kuuba eivät kiinnostaneet riittävästi ja koska nimet Uruguay ja Paraguay kuulostivat hienoilta”. Uruguay oli koronaviruspandemian takia osoittautunut suljetuksi maaksi turisteille, joten Paraguayn kylkeen oli sorvattu visiitti myös naapurimaahan Boliviaan. Se olisi ehkä auki, vaikka IATA:n mukaan siellä tulisikin eristäytyä ”omaehtoisesti”. Ranskalaisilla ei ollut aikeita ryhtyä moiseen.

Juttu lensi siinä määrin, että lähdimme yhdessä suoraan museosta kohti seuraavaa nähtävyyttä, Ykuá Téjaa. Sinne on noin kilometrin matka Santa María de Fen keskusaukiolta. Ykuá Téja on guaranien pyhä paikka, sillä kyseessä on lähde, josta virtaavaa vettä käytettiin muinoin kylän lähetysasemalla. Nykyisin tämä puisella katoksella katettu lähde tuntuu keräävän kymmenittäin ihmisiä sitä ihastelemaan. Sosiaalinen media varmaan suorastaan laulaa, kun jokainen tahtoo tulla kuvatuksi tuon maagisen lähteen luona. Taitaa paikalla olla myöskin muunkinlainen sosiaalinen merkitys, sillä paikalle tunnuttiin kerääntyvän tapaamaan tuttuja. Myös poliisi oli paikalla tienvarressa, ehkä ohjaamassa liikennettä. Koronavirus ei näkynyt täällä juuri muuten kuin satunnaisina maskeina ihmisten kasvoilla. Kunhan pimeys laskeutui, ei maskeja enää juuri jaksettu käyttää. Minä ja uudet ranskalaiset tuttavuuteni laskimme maskit leuan alle. Eräs nainen tuli juttelemaan kanssamme, sillä emmehän oikein näyttäneet intiaaneilta. Saimme kutsun naisen kotiin ruokailemaan, mutta kohteliaasti kieltäydyimme. Jos maskinkäyttö vähenee pimeällä, niin näytti myös muu rikollinen toiminta lisääntyvän: eräs selvästi humaltunut mies haki kaupasta olutpullon, istahti autoonsa kuskin paikalle, avasi pullon ja lähti ajamaan meitä iloisesti tervehtien. Kylän poliisiasema sijaitsi sadan metrin päässä.

Santa María de Fen jesuiittamuseo on ainoa alkuperäinen rakennus 1600-luvulla perustetusta lähetysasemasta.

Santa María de Fen keskusaukion puissa asustaa mölyapinaperhe.

Meillä oli oma ruokailu hotellissamme, minkä päätteeksi jatkoimme iltaa ranskalaisten Asunciónista hankkiman argentiinalaisen viinipullon parissa. Paraguaylaista viiniä ei ollut ollut pääkaupungin parhaassa viinikaupassa, eikä sellaista taida olla olemassakaan. Paraguay tuottaa kakia, maissia ja riisiä, viini on jätetty argentiinalaisten ja chileläisten puuhaksi. Mathieu ja Marion olivat myös yllättyneitä, että olivat törmänneet maassa toiseen turistiin. Heillä oli vain viikon verran aikaa Paraguaylle ja suunnitelmat olivat samansuuntaisia kuin itselläni eteläisen Paraguayn osalta. Myös he olivat vuokranneet Hyundain samaiselta Alamolta Asunciónin lentoasemalta ja ajaneet ensimmäiseksi Ybycuín kansallispuistoon. Ybycuí on Paraguayn ainoa subtrooppinen sademetsä ja siellä on vaikuttava Salto Cristal -niminen vesiputous. Yllättäen kansallispuisto oli ollut suljettu koronaviruksen takia! Paraguay pitää ravintolat, hotellit, museot ja vastaavat avoinna keskellä ”koronahelvettiään”, mutta kansallispuistot on katsottu järkeväksi sulkea. Ehkä 5 000 hehtaarin laajuisessa Ybycuín kansallispuistossa ei voisi säilyttää turvavälejä. Onneksi en joitain päiviä sitten ajanut turhaan Cerro Corán kansallispuistoon maan koillisosassa, kuten suunnittelin. Elokuussa 2021 sekin puisto sitten paloi 70-prosenttisesti valtavissa maastopaloissa.

Ybycuísta ranskalaiset olivat tänä päivänä ajaneet tänne Santa María de Fehen ja seuraavana päivänä jatkaisivat San Cosme y Damiánin ja Encarnaciónin kautta Trinidadiin samaiseen Posada María -hotelliin suosituksestani. Siitäkin huolimatta, että Marion oli flunssassa. Aikaa ei olisi hukattavaksi ja toisaalta kyseessä ei ollut kuulemma koronavirus. Iltaa istuessamme parivaljakko katseli Bolivian-lentoja, joita he eivät olleet vielä edes varanneet siitä huolimatta, että lentoja naapurimaahan on vain kerran viikossa ja lähtö olisi alle viikon päästä. Bolivialainen Amaszonas-lentoyhtiö lentää Asunciónista Bolivian suurimpaan kaupunkiin Santa Cruziin ja lentojen hinta oli noin 220 euroa yhdensuuntaisesta 1,5 tunnin lennosta. Houkuttelivat minuakin mukaansa, mutta jouduin kieltäytymään. Air Europalla on kyllä suora lento Santa Cruzistakin Madridiin, mutta halpalentoyhtiönä se olisi tuskin antanut vaihtaa lentoni lähtöpaikkaa. Bolivia kyllä odottaa omaa vierailuaan, nyt panostaisin pelkkään Paraguayhin.

Santa María de Fessä on kauniita rakennuksia.

Santa María de Fen kunta toivottaa heinäkuussa 2021 hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta.

Seuraavana aamuna uloshengitys höyrysi, kun siirryin aamupalan ääreen hotellin päärakennukseen. Sovimme Mathieun ja Marionin kanssa tapaavamme vielä Asunciónissa ennen lentoani Madridiin ja heidän lentoaan Santa Cruziin. He lähtivät ennen puolta päivää autoilemaan kohti San Cosme y Damiánia. Minä olin siihen mennessä jo ehtinyt pesettää Chacon, Nueva Alboradan ”suomalaisteillä” tai etenkin tohtori Mengelen kotitiellä pahasti kuraantuneen vuokra-autoni. Alamo oli vaatinut, että auto tulisi palauttaa tankki täynnä ja pestynä. Kuulemma normaali pölykerros sallittaisiin, mutta rankasti likaantunut auto olisi käytettävä autopesussa, lavaderossa. Autopesuloita on Paraguayssa kaikkialla, aivan kuten kumikorjaamoitakin. Autot kuraantuvat ja renkaat rikkoontuvat täkäläisillä teillä.

Santa María de Fessä oli Google Mapsin mukaan kaksi autopesulaa, joista Lavadero kate-vu -nimisen paikan kohdalta en löytänyt mitään autonpesettämiseen liittyvää. Parin nurkan takaa Dr. Francia -kadun varresta, melkein näköetäisyydellä hotellistani toimii Lavadero Potî porã. Paikalla päivysti kaksi nuorta miestä, jotka innokkaasti ottivat tarjoamani urakan vastaan. Pelkkä ulkopesu maksaisi 25 000 guarania (n. 3,16 euroa). Tähtäsin Hyundaini luiskan päälle ja pojat ryhtyivät pesemään. Odotellessani sain seuraa isosta kulkukoirasta, joka oli nukkunut hiekkaisesta turkista päätellen jossain ojassa ja kaipasi kipeästi rapsutuksia ja painautui samalla tiukasti jalkojani vasten. Rapsutuksia se sai ja minä sain pikimustat kädet. Mengelen kotitien rapa irtoili isoina klimppeinä ja autosta tuli taas puhtoinen. Monesti kehitysmaissa etukäteen ilmoitettu hinta nousee työn valmistuttua, mutta tällä kertaa hinta laskikin 20 000 guaraniin (n. 2,5 euroa). Annoin silti siihen päälle vielä 4 000 guarania juomarahaa hyvästä työstä. Herrat olivat tyytyväisiä. Paraguayssa päästään selkeästi hyville tuntipalkoille tällaisilla 2,5 euron taksoilla jaettuna vieläpä kahdelle työukolle.

Lavadero Potî porã on Santa María de Fen paras autopesula.

Santa Rosan jesuiittalähetysaseman alkuperäinen punatiilinen kellotorni ja sen vieressä myöhemmin uudelleenrakennettu valkoinen Loreton kappeli.

Päivä oli viileä, eikä t-paitasillaan oikeastaan tarjennut missään vaiheessa. Kulutin päiväni lueskelemalla hotellin laajaa englanninkielistä Paraguay-kirjallisuutta, haahuilemalla kylällä ja olihan tällekin päivälle hieman saatava kilometrejä Hyundain mittariin; ajelin 25 minuutin päähän viereiseen Santa Rosan pikkukaupunkiin. Santa Rosa on kuin Santa María de Fe vähän suuremmassa mittakaavassa. Täällä on paljon kauppoja ja paremmat kulkuyhteydet julkisella liikenteellä. Tärkein vetovoimatekijä lienee kuitenkin paikkakunnan jesuiittamenneisyys, sillä tämäkin paikkakunta on alun perin, vuonna 1698 perustettu jesuiittojen lähetysasemaksi. Keskusaukion laidalla on jesuiittojen lähetysaseman ajoilta peräisin oleva punatiilinen kellotorni, joka kuuluu viereiseen Loreton kappeliin. Alkuperäinen kappeli paloi 1800-luvulla, mutta uusi on noussut paikalle. Kellotornin pihamaalle oleva portti oli yllätyksekseni avoinna, joten astelin sisään. Paikalla ei ollut ketään, joten omin lupineni kapusin ylös torniin katsomaan Santa Rosaa yläilmoista. Itse kappeliin kai olisi pääsymaksu.

Palasin Santa Rosasta takaisin hotelliini ja loppupäivän vietin pitkälti siellä. Päivässä oli ollut välipäivän makua, sillä tämä seutu jesuiittahistorioineen oli tullut jo käsitellyksi. Pitäisi päästä jo eteenpäin.