Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

automatkailu

Monikulttuurinen ja värikäs Kapkaupunki

11.–13.5.2022

Reilun kahden viikon vuokra-autoilu Etelä-Afrikassa ja Namibiassa oli tulossa päätökseen ja minun olisi palautettava tämän päivän aikana pikkuinen Toyota Agyani takaisin Kapkaupungin lentoasemalle. Sitten tutustuisin itse Kapkaupunkiin, jonka olin tähän mennessä nähnyt ainoastaan ylhäältä Pöytävuoren laelta pari viikkoa sitten. Afrikan mantereen eteläisimmästä pisteestä, L’Agulhasin kylästä, on 210 kilometrin ja 2,5 tunnin ajo Kapkaupungin lentoasemalle, joten lähdin liikkeelle aamuvarhaisella. L’Agulhasin aamussa oli syksyn tuntua ja niin oli pitkin matkaakin. Lehdet olivat kellastumassa ja osin jo tippuneet maahan. Caledonin kaupungissa käännyin valtatielle 2, joka saa alkunsa Ermelossa kaukana itäisessä Etelä-Afrikassa ja kulkee Durbanin ja Port Elizabethin kautta aina tänne maan toiselle laidalle Kapkaupunkiin. Kun tie vaihtui, halusi myös poliisi nähdä kaikkien kuljettajien ajokortit. Syynä oli kuulemma ”too much traffic”. Poliisi oli jälleen asiallinen, mutta ei ratsian pitäminen ja kaikkien pysäyttäminen ”liialliseen liikenteeseen” taida auttaa. Liikenne alkoi tökkiä jälleen jo hyvissä ajoin ennen Kapkaupungin saavuttamista, eikä siihen auttanut aina edes kolmikaistainen moottoritie. Tien molemmin puolin oli surullisia slummeja, joihin en haluaisi päätyä. Pohjoisempana Afrikassa voisin aivan hyvin mennä slummiinkin, mutta Etelä-Afrikan köyhälistöalueita vaivaa vakava huume- ja aseongelma.

Kapkaupungin Bo-Kaapin alue tunnetaan värikkäistä kivitaloistaan. Tässä paikallinen kauppa, Jordaan Superette.

Bo-Kaap on Kapkaupungin islaminuskoisten keskus.

Tankkasin auton ja palautin sen Hertzin toimipisteeseen. Autoni oli vaurioitunut ajellessani joitain päiviä aiemmin Namibian rajalta kohti Kimberleytä; pikkulintu oli lentänyt suoraan päin Toyotani lampunsuojusta, muovista suojaläppää, jonka saisi ottaa irti, jos autoon tahtoisi asentaa lisävalot. Lintu oli kuollut iskusta ja löysin sen puskurin sisältä yrittäessäni kiinnittää suojusta takaisin. Eteläisen Afrikan pikkulinnuista tahtoisin sanoa muutaman sanan: ne odottavat tiellä aivan liian pitkään auton lähestyessä tai sitten lentävät muuten vain liian matalalla ja joka ikinen päivä vähintään yksi tai kaksi lintua oli kopsahtanut tuulilasiini ja heittänyt henkensä. Onko siis näin, että linnut, jotka eivät muuta kesäksi pohjoiseen, ovat vain tyhmempiä. Suomessahan tyrmään autoillessani korkeintaan ehkä yhden pikkulinnun vuoden mittaan. Joka tapauksessa, lampunsuojus ei enää pysynyt paikoillaan, joten siitä tulisi ehkä noin viiden euron lasku, veikkasi Hertzin työntekijä. Tulkoon vaikka 500 euron lasku, olihan minulla omavastuun nollaan pudottava vakuutus.

Kilometrejä suurella Etelä-Afrikan ja Namibian kiertomatkallani kertyi noin 7 100 kilometriä, mikä kuulostaa kovalta luvulta, mutta täkäläisillä hyväkuntoisilla teillä sen kasaan saaminen on helppoa. Matka on enemmän kuin Kapkaupungista Etiopian Addis Abebaan tai Nigerian Lagosiin. Tai suunnilleen kuin Oulusta Venäjän kautta Pakistanin Karachiin!

Bo-Kaap on Kapkaupungin kaunein alue.

En välittäisi autoilla Bo-Kaapin kapeilla ja jyrkillä kaduilla.

Bo-Kaapin talojen maalipinta on erinomaisessa kunnossa ja kunnostustöitä tehdään koko ajan.

Bo-Kaapissa voi törmätä moskeijaan.

Näkymä Signal Hillin rinteille rakennetusta Bo-Kaapista kohti Kapkaupungin keskustan tornitaloja.

Etelä-Afrikka on siitä miellyttävä maa, että siellä toimii Uber, eikä ole syytä käyttää tavallisia takseja ja joutua huijatuksi joka käänteessä. Matka Kapkaupungin lentoasemalta ytimeen Bo-Kaapin alueelle maksoi 146 randia (n. 8,9 euroa) ja kuskina ollut puhelias herra Lovemore paljastui zimbabwelaiseksi, joka oli tullut Etelä-Afrikan puolelle töihin entisen presidentin Robert Mugaben aiheuttaman hyperinflaation sysäämänä. Taksimatkan aikana herra Lovemore valmisteli minulle matkasuunnitelman Zimbabwea varten!

Olin varannut Kapkaupungista kahden yön majoituksen Nazari House -nimisestä hotellista Jordaan Streetiltä hintaan 1058,4 randia (n. 65 euroa). Hotellia pitää mies nimeltä Jerry, joka on erinomainen esimerkki eteläafrikkalaisesta vieraanvaraisuudesta. Jerry pahoitteli hotellilla käynnissä olevaa myllerrystä, sillä vain oma huoneeni oli käytössä muun hotellin ollessa remontissa. Huoneeni yhteydessä piti olla oma terassikin, mutta se oli täpötäynnä remonttitavaraa, eikä sinne olisi mahtunut edes istuskelemaan. Vaikka Nazari House olikin liki kokonaan remontissa, onnistuisi pyykinpesu siitä huolimatta. Jerryn sisko oli hotellilla siivoojana ja suostui pesemään likapyykkini. Nainen ei oikein ymmärtänyt englantia, enkä itse käsitä, millä kielellä hän operoi Kapkaupungissa, jossa mielestäni olisi ihan hyvä osata englantia.

Taivaalta ripotteli pisaroita, kun lähdin ulos kaupunkia tutkimaan. Jerry tuli perässäni antamaan vinkkejä, mitä kannattaisi nähdä ja minne mennä syömään. Ensimmäisenä päätin tutustua hieman kotikulmiini, boheemiin ja värikkääseen Bo-Kaapiin! Bo Kaap on värikäs monellakin tavalla, sillä talojen ollessa maalattu kaikilla mahdollisilla väreillä, ovat myös asujaimiston juuret ympäri maailmaa. Tämä Kapkaupungin keskustan länsipuolella sijaitseva alue sai alkunsa 1760-luvulla, kun tänne rakennettiin ”huurhuisjes”-nimellä kutsuttuja vuokrataloja orjille. Hollannin Itä-Intian kauppakomppania oli alkanut rahdata Kapkaupunkiin orjia muun muassa nykyisen Malesian ja Indonesian alueilta. Bo-Kaapista muodostui Kapkaupungin oma malaijilaiskortteli ja islaminuskoisten keskus. Kuljin pitkin näitä jyrkkiä mukulakivikatuja, enkä voinut olla kiinnittämättä huomiota näiden vanhojen kivitalojen hyvään kuntoon ja värikkyyteen. Alun perin talojen oli oltava valkoisia, mutta kun tästä säännöstä luovuttiin ja orjat saivat oikeuden ostaa asuntonsa, tahtoivat he maalata talonsa kirkkailla väreillä. Kuin osoittaakseen vapauttaan. Bo-Kaap on edelleen islamilaisuuden keskus ja näin ainakin kahden moskeijan minareetit. Lisäksi kaupunginosa on taiteilijoiden suosiossa ja minne kuljinkin, kuljin yhtenään taidegallerioiden ohitse. Bo-Kaap on Kapkaupungin kuvauksellisin osa ja vetää turisteja puoleensa. Kaikki asukkaat eivät kuitenkaan kokemukseni mukaan tykkää, kun matkailijat kameroineen kulkevat ympäriinsä nuuskimassa. Sain vihaista huutelua osakseni ja minua viitottiin häipymään, vaikka en ollut edes suunnannut kameraani äkäiseen bokaapilaiseen saati hänen taloonsa. Lähde: [1]

V&A Waterfront -niminen alue on rakennettu entisen sataman tilalle, mutta pieni palanen vanhaa satamaa on edelleen olemassa.

Waterfront on Kapkaupungin luksusalue.

Näkymää Waterfrontiin. Taustalla pilvessä oleva Pöytävuori.

Noin 4,7 miljoonan asukkaan Kapkaupunki on ehdottomasti suurkaupunki, mutta sen keskusta on silti mielestäni hyvin kompakti ja kaikkialle pystyy kävelemään. Kapkaupunki on myös monikulttuurinen, mistä olin jo saanut esimakua tämän päivän aikana. Zimbabwelainen taksikuski oli tuonut minut majoittumaan malaijilaiskortteliin mustan eteläafrikkalaisen pitämään majataloon. Kaduilla tein havainnon, että Kapkaupungissa asuu myös huomattava valkoinen vähemmistö; noin 16,5 prosenttia asukkaista on valkoisia, pormestari Geordin Hill-Lewis on valkoihoinen, afrikaans on paikkakunnan puhutuin kieli ja olinpa nähnyt tähän mennessä jo kaksi valkoista resupekkaa kerjäämässä ohiajavien autojen pysähtyessä liikennevaloihin. Kapkaupungissa valkoiset, muutkin kuin kerjäläiset, uskaltavat kulkea kävellen kaduilla, eivätkä ainoastaan ajele autoillaan joka paikkaan esimerkiksi Kimberleyn tapaan. Tai sitten kaduilla näkemäni valkoiset olivat suureksi osaksi turisteja, joita niitäkin tuntui olevan kaupungissa suurin määrin.

Olin kulkenut Bo-Kaapista muutamien mutkien kautta merenrantaan, alueelle, joka tunnetaan nimellä V&A Waterfront. Se on Kapkaupungin kiillotettu julkisivu, entisestä satama-alueesta kunnostettu trendikäs kokoelma trendikkäitä ravintoloita, trendikkäitä kahviloita ja trendikkäitä pikku putiikkeja. Kaikki loputkin Kapkaupunkiin eksyneet turistit kohtasin viimeistään täällä. Waterfrontin kupeessa on paljon luksusasuntoja, joista on helppoa kipaista jalkakäytävän poikki omalle venelaiturille ja hurauttaa Atlantin aalloille omalla miljoonajahdilla. Waterfront ja Kapkaupungin eurooppalainen keskusta on melkoinen vastakohta kaupungin laitamien ikuisuuksiin jatkuviin turvattomiin hökkelikyliin.

Kävin nauttimassa trendikästä street foodia trendikkäässä kaksikerroksisessa V&A Food Marketissa eli kauppahallissa. Hintataso on kohtalainen, ehkä eteläeurooppalainen. Tarjolla on artesaanikebabia, artesaanipizzaa, artesaanifishandchipsejä, artesaanihampurilaisia, artesaanileivonnaisia ja muita herkkuja, kuten malaijien ruokalajeja. Kuuntelin rytmikästä eteläafrikkalaista livemusisointia, en mennyt maailmanpyörään, kieltäydyin helikopterilennoista ja pistäydyin Afrikan parhaassa matkamuistomyymälässä, monikerroksisessa African Trading Portissa, josta en tosin ostanut mitään. Mutta olisin voinut ostaa kamerunilaisen tai kongolaisen puisen maskin, piikkisian piikin tai täytetyn seepranpään. Jälkimmäinen maksoi 2 600 euroa pelkän seeprantaljan maksaessa noin tuhat euroa. Tykästyin V&A Waterfrontiin ja sen trendikkääseen tunnelmaan.

Kapkaupungin keskustassa on kiiltäviä tornitaloja.

Ja toisaalta myös köyhien telttoja, joissa asuu niin mustia kuin valkoisiakin.

Kuljin merenrannan trendialueelta takaisin kohti keskustaa. Kapkaupunki on täynnä kontrasteja. Täällä on kiiltäviä lasilla päällystettyjä tornitaloja ja kaduilla kerjäläisiä ja kaupustelijoita sekä erityisesti kullan vaihtaminen rahaksi tuntui olevan suosittua! Eräässä risteyksessä mies nimeltä David oli etsimässä asiakkaita, jotka ehkä tahtoisivat muuttaa kultahelynsä randeiksi. Hänellä oli yllään sininen huomioliivi firman tunnuksin. Tein Davidille selväksi, että olin pelkkä turisti, eikä mukanani ollut yhtään kultakorua. David oli 50-vuotias perheenisä, jota elämä oli kohdellut kaltoin, eikä elämä kotislummissa ollut hääviä. Vaarallistakin se oli, kun ei koskaan tiennyt, koska jengiläiset tulisivat ryöstämään ja ehkä jopa tappamaan. Vaimokin tahtoi erota, kun David ei pystynyt tuomaan tarpeeksi elantoa perheelleen. Davidilla oli provisiopalkkaus, mutta aina sekään ei taannut tuloja. Isäntä kun saattoi ottaa kaiken voiton itselleen. Miehen suurin toive oli perustaa oma kauppa kotislummiin ja ansaita elanto kauppiaana. Omillaan, vailla nykyistä sinistä orjankaapua. Jutustelimme lopulta varmaan puoli tuntia. Opin paljon mustien asemasta nykyisessä Etelä-Afrikassa ja senkin, että hallituksen kritisointi on Etelä-Afrikassa sallittua ja sitä David toden totta teki. Maa on epäonnistunut aivan kaikessa ja sen pitäisi ottaa oppia Euroopasta. Annoin miehelle pari seteliä lähtiessäni, vaikka hän ei sitä pyytänyt. Kunhan tahtoi jutella.

Greenmarket Squaren laidalla kohoaa goottilainen metodistikirkko.

Kapkaupunkilaista huumoria kahvilan kyltissä.

Kapkaupungin kaupungintalo, jonka parvekkeelta Nelson Mandela puhui vuonna 1990. Talon edustalla päivystäviä City Securityn miehiä kannattaa välttää.

Puheenpitopaikalla on nykyään rauhannobelisti Mandelan patsas.

Seuraavana aamuna kiersin jälleen hetken ensin kulmillani Bo-Kaapissa, kunnes laskeuduin alas keskustaan. Saavuin Greenmarket Squarelle, joka on aukio täynnä matkamuistomyyjien kojuja. Paikka olisi oivallinen metsästysmaa taskuvarkaille, mutta Kapkaupunki on panostanut turistien turvallisuuteen ja paikalla partioi paljon poliiseja ja vartijoita. En ostanut mitään, kunhan kuljin paikan poikki ja ihastelin aukion laidalla seisovaa goottilaista metodistikirkkoa. Grand Paraden ääressä oleva Kapkaupungin kaupungintalo on niin ikään tärkeä nähtävyys. Se on valmistunut vuonna 1905, ja sen kellotorni ilmeisesti jäljittelee Lontoon Big Beniä. Kaupungintalo on tunnettu siitä, että pitkästä vankeudesta vapautunut tuleva presidentti Nelson Mandela piti ensimmäisen puheensa sen parvekkeelta vuonna 1990, kun mustia ja värillisiä syrjivää apartheid-järjestelmää oli alettu purkaa. Puhepaikalla seisoo nykyään Mandelan patsas.

Seuraavaksi aioin vierailla Hyväntoivon linnoituksessa (engl. Castle of Good Hope). Se sijaitsee vain kivenheiton päässä kaupungintalolta, jonka edessä siistiin puvuntakkiin ja suoriin housuihin pukeutunut mies tuli tiedustelemaan aioinko mahdollisesti vierailla seuraavaksi linnoituksessa. Huolitellun herrasmiehen rintapielessä oli pieni kyltti, jossa luki ”City Security”. Henkilön nimeä kyltti ei sisältänyt. Etelä-Afrikka on täynnä vartijoita ja toki ajattelin tämänkin miehen olevan sellainen. City Securityn mies kertoi, että linnoituksen pääsyliput on hankittava jostain tietystä automaatista, vastapäätä itse linnoitusta. Linnoituksen portilla lippuja ei enää myytäisi koronan takia. Herra lähti pyytämättä johdattamaan minua automaatille samalla jutustellen tuttavallisesti. Tällainen käytös on normaalia kautta Afrikan, enkä pitänyt sitä huolestuttavana. Hälytyskellot alkoivat soida päässäni, kun saavuimme läheiselle linja-autoasemalle ja kiipesimme sen toiseen kerrokseen, ehkä parinsadan metrin päähän linnoituksesta. Vaikka lipunmyynti onkin monesti aivan järjenvastaisessa paikassa, ei se nyt sentään täällä olisi! Ei edes koronan takia. Minut johdatettiin tavallisen pankkiautomaatin luo, jossa toinen City Securityn työntekijä jo odottelikin. Minun pitäisi nyt työntää korttini automaattiin, näppäillä tunnusluku ja sen jälkeen olisi mahdollista valita tahdonko nostaa rahaa vai ostaa lipun Hyväntoivon linnoitukseen. ”Vartijat” olisivat kyllä ”auttaneet”. Eli huijaus olisi viimeistelty siten, että miehistä jompikumpi olisi kurkkinut tunnuslukuni, sen jälkeen napannut korttini ja juossut karkuun. Totesin ”vartijoille” tilanteen olevan niin epäilyttävä ja epämääräinen, etten tahtonut täällä Visaani esitellä. Toinen City Securityn miehistä pakeni tässä vaiheessa paikalta juoksujalkaa. Toinen toimi samoin, kun viereisillä pankkiautomaateilla asioivat alkoivat kiinnittää liikaa huomiota tilanteeseen. Oikea vartijakin ilmestyi paikalle. Myöhemmin perehdyin huijaukseen, jota on useiden uutisten ja keskustelupalstojen perusteella harjoitettu Kapkaupungissa jo vuosikaudet. Poliisi ei mahda asialle mitään ja ”City Security” sen kun porskuttaa.

Hyväntoivon linnoitus on 1600-luvulta ja siten kaupungin vanhin rakennus.

Linnoituksen sisäpihaa.

Liput Hyväntoivon linnoitukseen saa koronaviruksesta huolimatta edelleen linnoituksen lipunmyynnistä. Aikuisen lippu maksaa 50 randia (n. 3 euroa), eikä täällä harjoiteta kaksoishinnoittelua. Kaikki maksavat saman verran. Lipunmyyjä juoksutti minut ryhmäni luokse, sillä lipunhintaan sisältyy opastettu kierros halki linnoituksen. Linnoitus, bastioni, on Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian vuosina 1666–1679 rakentama ja samalla Etelä-Afrikan vanhin ”kolonialistinen rakennus”. Alun perin linnoitus oli merenrannalla, mutta Kapkaupungin laajennuttua merelle vuosikymmenten saatossa, on rakennelma nykyisin sisämaassa. Hyväntoivon linnoituksen kammioissa ja saleissa on nykyisin niin linnan historiaa kuin Kapkaupunginkin historiaa esitteleviä näyttelyitä. Itse pidin erityisesti malaijien historiaa esittelevästä museosta.

Kapkaupungissa on taatusti paljon hyviä museoita, mutta pääasiassa jätin ne nyt käymättä. En ollut museotuulella. Sen sijaan askeleeni johdattivat minut iltapäivän mittaan taas V&A Waterfrontiin, jossa menin ostamaan lipun Nelson Mandelan vankilasaarelle Robben Islandille. Saari sijaitsee Kapkaupungin edustalla ja näkyy ainakin Pöytävuoren huipulta. Robben Islandille oli toukokuussa 2022 kolme päivittäistä lähtöä, kello 9, 11 ja 13. Ostin lipun aamun ensimmäiseen lauttaan seuraavaksi päiväksi. Se maksoi ulkomaalaiselta 600 randia (n. 36,8 euroa), mutta on mielestäni aivan sopiva hinta, koska se sisältää opastetun kierroksen ja lauttamatkat. Koko kierroksen pituus olisi 3,5 tuntia. Illalla hotellilla ollessa sain tekstiviestin, jossa aamun ensimmäisen lähdön kerrottiin peruuntuneen. Etelä-Afrikka on edistyksellinen maa ja sain siirrettyä lipun seuraavaan lähtöön ihan netissä. Pian tämäkin vuoro peruttiin ja niin tapahtui viimeisellekin vuorolle. Vaadin rahani takaisin ja rahat todella palautuivat parin päivän kuluttua. Hotellini isäntä Jerry oli kovasti pahoillaan, kun Robben Island jäisi käymättä. Sääennuste seuraavaksi päiväksi lupasi sateita, mutta ei sentään myrskyä.

Cyril Ramaphosa on Etelä-Afrikan nykyinen presidentti.

Etelä-Afrikan autokanta on hyväkuntoista ja uutta, mutta tässä antiikkiauto Bo-Kaapista.

Koitti viimeinen aamu Kapkaupungissa, eikä minulla enää ollut varsinaista tekemistä kaupungissa, kun en kerran pääsisi näkemään herra Mandelan vankiselliäkään. Kunhan kuljeksisin ympäriinsä. Aamulla kuitenkin päätin piipahtaa Ethiopian Airlinesin keskustatoimistossa Strand Streetillä. Olin pian lentämässä Pointe-Noireen Kongon tasavaltaan ja tahdoin varmistaa maahantulorajoitukset koronan osalta. Kansainvälinen ilmakuljetusliitto IATA oli 5. toukokuuta poistanut Kongon tasavallan kohdalta kaikki koronaan liittyvät maahantulorajoitukset. En vain ollut löytänyt asialle minkäänlaista vahvistusta muista lähteistä ja esimerkiksi Britannian matkustustiedote Kongon osalta kertoi edelleen minulta vaadittavan 72 tuntia ennen maahan saapumista tehtävää PCR-testiä. Pelkillä koronarokotteilla en maahan pääsisi. Ethiopian Airlinesin konttorin työntekijä kertoi lentoyhtiön käyttävän nimen omaan IATA:n tietokantaa maahantulorajoitusten selvittämiseen. Sain valmiiksi tulostetun paperilappusen, jossa oli linkki IATA:n matkustusrajoituskarttaan. Kuitenkin sain myös City Medical Centerin mainoksen, jossa voisin käydä testauttamassa itseni, jos siltä tuntuisi.

Iltapäivän aikana siltä alkoi tuntua. En tahtonut joutua käännytetyksi Pointe-Noiressa puuttuvan koronatestitodistuksen takia, joten etsin lääkäriaseman. Se sijaitsee osoitteessa Church Street 66 eli aivan Kapkaupungin ydinkeskustassa. Minulla ei ollut koronaan viittaavia oireita, mutta lääkäri testasi ilmeisen laadukkaalla kiinalaisella kuumepyssyllä lämpöni: 34,2 °C. Edellisen koronatestattavan lämpötila oli ollut 30,4 °C, kun vilkuilin paperia, johon lääkäri lämmöt kirjasi. Ehkä City Medical Center testaa vainajatkin covid-19-infektion varalta. Lääkäri ehdotti oma-aloitteisesti, että hän kirjaisi koronatestitodistukseeni testinottoajan paria tuntia myöhemmäksi. Minä taas ehdotin, että voisin maksaa testitodistuksen ja jätettäisiin tikutus kokonaan tekemättä. Lääkäri empi hetken, mutta lopulta otti testin. Sain valita nenän ja nielun väliltä ja tietenkin valitsin nielun. Olisin saanut itsekin ottaa testin. Koronatesti oli maksettava käteisellä: 620 randia (n. 38 euroa).

Lion’s Head, 669-metrinen vuori näkyy hyvin Bo-Kaapissa sijaitsevan hotellini kattoterassilta.

Näkymä kohti Pöytävuorta hotellini kattoterassilta. Vuorenhuippu on ”pöytäliinan” peitossa.

Koronatestauksen jälkeen hain rinkan hotellilta ja otin Uber-taksin lentoasemalle. Etelä-Afrikka houkuttelee afrikkalaisia paremman palkkatason perässä, niinpä nytkin taksikuskini paljastui nigerialaiseksi. Hän oli lähdössä syyskuussa Lontooseen sukuloimaan ja taisi innostua myös Suomesta. Minä innostuin Nigeriasta, mutta kerroin, että Nigeria ei halua turisteja maahansa vaikean viisumipolitiikkansa ansiosta. Viisumin saamisen vaikeus oli yllätys taksikuskille, eikä tietenkään olekaan mitään syitä, miksei suomalaisille voisi myöntää turistiviisumeita.

Minulla oli lippu eteläafrikkalaisen halpalentoyhtiö Lift Airlinesin lennolle GE134 Johannesburgiin. En ollut viikko sitten vielä kuullutkaan moisesta lentoyhtiöstä, minkä ehkä selittää se, että firma aloitti lentonsa vasta joulukuussa 2020 ja ainoastaan Etelä-Afrikan sisällä. Lift operoi Kapkaupungin ohella vain Johannesburgiin ja Durbaniin. Lisää asiakkaita ja kasvumahdollisuuksia lienee nyttemmin enemmän, kun Kulula-niminen lentoyhtiö meni kesäkuussa 2022 konkurssiin. Lentoni lähti aikataulussa kello 19 ja lentoaika maan toiselle laidalle olisi kaksi tuntia. Lähes jokainen afrikkalaislentoyhtiö päihittää palvelussa ja laadussa jokaisen eurooppalaisen lentoyhtiön. Niin myös halpalentoyhtiö Lift, jonka henkilökunta on miellyttävää, eikä tarjoilua ole pantu jäihin koronan takia (eli oikeasti säästösyistä). Lift tarjoili lipun hintaan kuuluneita juomia ja pussillisen kuivattuja ja suolattuja kikherneitä. Laskeuduimme aikataulussa Johannesburgin lentoasemalle, joka on nimetty apartheidia vastustaneen poliitikko Oliver Reginald Tambon mukaan O. R. Tambon kansainväliseksi lentoasemaksi.

Lift Airlines tarjoili lennolla pussillisen suolattuja kikherneitä ja juomaa.

Manhattan Hotellin Colorado-sviitissä oli illalla meneillään covid-19-valmistujaiset!

Olin pohtinut asettuisinko Johannesburgiin vaiko rauhallisempaan Pretoriaan. Johannesburg on afrikkalainen megacity, jota on viime vuosina pyritty siistimään, mutta ei se edelleenkään maailman turvallisin lomakohde ole. Enkä toisaalta tykkää suurkaupungeista. Ajattelin pitäväni enemmän maan pääkaupungista, joten olin varannut kahden yön majoituksen Pretoriasta. Lentoasemalta pääsee Pretoriaan toki myös junalla, mutta päätin ottaa kuitenkin Uber-taksin, kun ilta oli jo pitkällä. Taksimatka maksoi 338 randia (n. 20,7 euroa) ja kesti puoli tuntia.

Hotel Manhattan on suuri monikerroksinen hotelli Pretorian keskustan laidalla. Odotin aulassa 20 minuuttia ennen kuin pääsin kirjautumaan sisään. Tiskin takana oli työntekijöitä pilvin pimein, mutta vain yksi palveli asiakkaita. Huone kahdeksi yöksi kustansi 1 257,12 randia (n. 77,1 euroa) ja oli tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä. Kokolattiamatto kaipasi pesua, ilmastointilaitteesta pöllähti huoneeseen pölypilvi ja itse koneen päälläpitäminen olisi vaatinut korvasuojaimia. Aamulla vähän seitsemän jälkeen hotelli kytki äänekkään ilmanvaihdon käyntiin, eikä sen jälkeen enää pystynyt nukkumaan. Sentään televisio toimi kuten pitikin ja näytti ulkoministeri Pekka Haaviston haastattelua Natoon liittymisestä. Suomesta oli tulossa tunnettu Afrikassa ja eteläafrikkalaiset taksikuskitkin olivat tietoisia maamme Nato-hakemuksesta. Sain iltakymmenen jälkeen sähköpostina negatiivisen koronatestitodistukseni ja lääkäri vieläpä soitti hyvät uutiset henkilökohtaisesti sähköpostin jälkeen.

Loputon ajo Afrikan eteläisimpään kolkkaan

9.5.2022

Olisin voinut edellispäivänä ajaa Hopetownista vielä eteenpäinkin, sillä autoilu Etelä-Afrikassa on mukavaa puuhaa ja päivä ei ollut vielä pitkällä. Ajattelin kuitenkin pitää ”vapaapäivän” ja jätin päivän ajomatkan melko lyhyeksi. Nyt uusi viikko oli alkanut ja edessä oli maailmanlopun maratonajo, sillä haikailin pääseväni yöksi Afrikan mantereen eteläisimpään kolkkaan Cape Agulhasiin. Sinne on Hopetownista 885 kilometrin matka ja Google kertoi siihen kuluvan aikaa kymmenen tuntia. Oli parasta lähteä matkaan heti aamusta, että ehtisin perille ennen pimeää. Toisaalta en ollut varannut etukäteen majoitusta mistään, joten en ollut ihan varma ajaisinko Cape Agulhasiin asti tämän päivän aikana. Vai jäisinkö yöksi matkan varrelle.

Ensimmäinen etappi oli puolen tunnin matkan päässä sijaitseva Strydenburg, jossa tankkasin auton täyteen ja ostin boerewors-hotdogin evääksi. Huoltoaseman työntekijät puhuttelivat minua afrikaansiksi, olinhan edelleen afrikaanerikulttuurin sydänmailla. Kaasuttelin eteenpäin valtatietä 12, joka saa alkunsa jossain Johannesburgin itäpuolella. Liikennettä oli vähän, tie oli erinomaisessa kunnossa ja aurinko paistoi. Jossain vaiheessa pysähdyin nauttimaan hotdogini ja otin kuvia kauniista luonnosta, joka on täällä Etelä-Afrikan keskiosissa karua ja puutonta matalan pensaikon valtaamaa tasankoa, jossa siellä täällä on korkeitakin mäkiä. Tällainen luonto syttyisi helposti tuleen ja tuli leviäisi laajalle. Three Sistersissä tie 12 loppuu ja on käännyttävä ykköstielle, joka kulkee koko maan halki aina Zimbabwen rajalta Pretorian, Johannesburgin ja Bloemfonteinin kautta Kapkaupunkiin. Tien vaihduttua liikenne ei juuri lisääntynyt, eikä tien kunnossakaan tapahtunut muutoksia. Pohjois-Kapin provinssi vaihtui samalla Länsi-Kapiksi. Beaufort West oli ensimmäinen isompi kaupunki matkallani ja tie kulki kaupungin keskustan poikki. Täällä matkaan tuli puolen tunnin viivästys, kun rekka oli juuttunut keskelle risteystä. Lopulta kansalaiset ryhtyivät itse ohjaamaan liikennettä, sillä henkilöautojen oli mahdollista ohittaa jumipaikka. Vähän epäröiden lähdin ohittamaan paikkaa vastaantulevien kaistaa pitkin, sillä paikalla oli poliisejakin. Yhden poliisin olisin voinut irrottaa tapahtumapaikalta liikenteenohjaustöihin. Mutta maassa maan tavalla.

Valtatie 12 on hyvässä kunnossa.

Maisemia jossain Britstownin ja Victoria Westin välillä.

Prince Albert Roadin kyläpahanen on olemassa rautatien ansiosta.

Prince Albert Roadista voi ostaa paikallista lampaanlihaa sekä jääkylmää jäätä.

Vähän puolen välin jälkeen päätin pitää tauon kylässä nimeltä Prince Albert Road (afrikaansiksi Prins Albert Weg), joka on sadan asukkaan unelias kyläpahanen valtatien varressa. Prince Albert Road on olemassa rautatien ansiosta, joka rakennettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla kulkemaan Kimberleyn timanttikaupungista Prince Albert Roadin kautta rannikolle Kapkaupunkiin. Kylä on saanut nimensä Britannian kuningatar Viktorian Albert-puolison (1819–1861) mukaan ja vähän etelämpänä sijaitsee pikkukaupunki nimeltä Prince Albert. Prince Albert Road on nykyisin käytännössä rautatieasema, huoltoasema ja lähituotteita myyvä myymälä. Myynnissä oli ainakin keramiikkaa, teetä ja pakastettua lampaanlihaa. Myymälän yhteydessä toimii Nowhere Bar, joka tarjoilee ruokaa, mutta kamalan kalliilla hinnoilla. Kävinkin ostamassa huoltoaseman kaupasta valmishampurilaisen ja säästin pienen omaisuuden.

Kleinstraatin kylän jälkeen käännyin pienemmälle tielle ja kohti etelää. Tie R318 oli hyvässä kunnossa ja johtaisi mutkitellen Montaguun. Olin saapunut alueelle, jossa kasvatetaan ja valmistetaan viiniä. Erikokoisia viinitiloja oli lukuisia ja kaikilla tuntui olevan oma myymälänsä, joissa voisi käydä maistelemassa viinejä. Maisemassa oli nyt suuria korkeuseroja, joita tuli kiertää paikoin jopa serpentiiniteitä pitkin. Suurin sellainen, Burgerspas-niminen sola, oli ollut jo vähän ennen Montagua. Siellä tie nousi 696 metriin merenpinnasta. Bredasdorpin jälkeen maisemasta hävisivät vuoret ja tilalle tulivat laajat pellot lampaineen, jotka toivat taas mieleen Keski-Euroopan. Viimeiset kilometrit Struisbaain pikkukaupunkiin ja edelleen Cape Agulhasiin kaasuttelin, kun aurinko oli jo laskemassa.

Tie R318 on hyvässä kunnossa ja autoja tulee harvakseltaan vastaan.

Pieni vesialue tienvarressa.

Maisemia tie R318:n alkupäästä.

Lämmin suositus majapaikaksi Afrikan mantereen eteläisimmässä kolkassa: Lighthouse Stay.

Olin aikonut ajaa kysymään yöpaikkaa Lighthouse Stay -nimisestä majatalosta, jonka olin etukäteen valikoinut Booking.comista. Se sijaitsisi kävelyetäisyydellä mantereen eteläisimmästä kolkasta ja se olisi tärkeintä! Löysin majatalon, mutta siellä ei tietenkään ollut ketään paikalla. En tykkää majoituksista, joissa ei ole henkilökuntaa, sillä se tarkoittaa monesti aivan hirvittävää säätämistä esimerkiksi maksujen, koodien tai avainten kanssa. Ja sitten pitäisi ymmärtää vielä eteläafrikanenglantiakin, jota olin tosin oppinut ymmärtämään. Soitin Lighthouse Stayn numeroon ja ystävällinen omistaja toivotti lämpimästi tervetulleeksi. Tilaa olisi ja avain olisi koodin takana. Majoituksen hinta ilman välikäsiä oli posketon ja kerroin majoituksen maksavan paljon vähemmän Booking.comissa. Omistaja kehotti minua sitten varaamaan ja maksamaan majoituksen Booking.comin kautta. Ensimmäistä kertaa elämässäni taisin kantaa matkatavarani sisään huoneeseen ennen varauksen tekoa! Kahden yön majoitus kustansi 1 040,67 randia (62,97 euroa). Majapaikka oli taas varsinaista luksusta; oma kylpyhuone, pehmeä parisänky, televisio, jääkaappi, wifi, aito huonekasvi ja jopa topsipuikkoja korviin tungettaviksi. Etelä-Afrikka hemmotteli minua jälleen. Mietiskelin, miten ikinä sopeutuisin kohta alkavaan Kongon tasavallan koluamiseen!

Orania on Etelä-Afrikan valkoisin kaupunki

8.5.2022

Minulla taisi olla mielessä kolme kohdetta, joissa tahdoin vierailla, kunhan Etelä-Afrikkaan joskus matkustaisin. Tärkeimmän eli Kapkaupungin Pöytävuoren olin valloittanut jo ensimmäisenä päivänäni. Pöytävuoren ohella minua kiinnostivat timanttikaupunki Kimberley sekä Orania, pikkupaikkakunta keskellä Pohjois-Kapin karuja tasankoja. Olin kuullut paikkakunnasta jo vuosia sitten, kun olin etsinyt internetissä Etelä-Afrikan valkoisinta kaupunkia, siis paikkakuntaa, jossa valkoisten osuus olisi kaikkein suurin. Olin löytänyt Oranian, Etelä-Afrikan valkoisimman kaupungin, jossa valkoisten osuus on tasan sata prosenttia.

Valkoinen valta ja apartheid sitä myöten päättyivät Etelä-Afrikassa 1990-luvun alussa ja arkkipiispa Desmond Tutun lanseeraamana maata alettiin kutsua ”sateenkaarikansakunnaksi” sen kansojen, kulttuurien ja kielten moninaisuuden takia. Oraniaa on syytetty siitä, että siellä itse asiassa lähdettiin kulkemaan vastakkaiseen suuntaan aikomuksena muodostaa apartheidin hengessä vain valkoisille tarkoitettu yhteiskunta. Tahdoin lähteä tarkastamaan asian omin silmin; näkisinkö valkoista ylivaltaa kannattavan pikkukaupungin. Vaiko vain uneliaan syrjäisen maaseutukaupungin.

Kimberleystä on hieman vajaan kahden tunnin ajomatka Oraniaan, jonne päästäkseen on ensiksi ajettava Hopetowniin. Siellä on käännyttävä tielle R369, joka vie suoraan Oranian ytimeen. Afrikaanerit, valkoiset afrikaansia puhuvat eteläafrikkalaiset, ovat keskimäärin varakkaampaa kansaa, mutta Oraniaan johtava tie oli paikoin hyvin surkeassa kunnossa. En ollut vielä juuri poikennut Etelä-Afrikan valtaväyliltä, joten en tiedä, onko tie jätetty kunnostamatta sen takia, että se vie maan valkoisimpaan kaupunkiin vaiko onko tällainen normaali tilanne sivuteillä tässäkin maassa. Tie kulkee halki laajojen peltomaisemien ja noin puolivälistä lähtien valkoiset vastaantulijat alkoivat nostaa kättä minulle. Tapa on tuttu Suomenkin syrjäkyliltä, joissa kaikkia tervehditään.

Tervetuloa Oraniaan.

Oranialla on oma lippu, jossa pellavapääpoika käärii hihansa. Lipun värit ovat samat kuin Etelä-Afrikan apartheidin aikaisessa entisessä lipussa.

Oranian ruokakauppa oli äitienpäivänä suljettu.

Oranian kaupassa myydään erilaisia kuivattuja lihatuotteita, kuten biltongia, afrikaanerien herkkua.

Oraniassa tapahtuu.

Noin puolen tunnin kuluttua sivutielle kääntymisen jälkeen saavuin Oraniaan. Tuntui kuin olisin saapunut mihin tahansa pieneen eteläafrikkalaiseen kaupunkiin. Oli hyvin rauhallista, kun kaikki olivat viettämässä äitienpäivää. Olin toisaalta valinnut huonon päivän vierailulle, kun paikkakunnan ravintolat, kahvilat ja ruokakauppa olivat kiinni. Kiinni oli toki myös Orania Inligtingskantoor, jonkinlainen turisti-infon ja kirjakaupan sekoitus, jossa olisi ollut myös paikkakunnan pankkiautomaatti. Toisaalta nyt saisin kuljeksia ympäriinsä ilman, että kukaan ehkä huomaisi. Ja kyllähän minä ihonvärinikin puolesta tänne sujahtaisin.

Jos Orania olikin aluksi vaikuttanut kuin miltä tahansa eteläafrikkalaiskaupungilta, kävi pian selväksi, että olin nyt saapunut tavallisen eteläafrikkalaiskaupungin vastakohtaan, sillä aivan kaikki vastaantulijat, niin autoissa kuin kaduillakin, olivat valkoisia. Orania on täysin valkoinen kaupunki, jonka erikoinen tarina juontaa 1990-luvun alkuun ja apartheidin päättymiseen. Etelä-Afrikka alkoi purkaa apartheid-järjestelmää vuonna 1990, jolloin muun muassa tuleva presidentti Nelson Mandela vapautettiin vankilasta. Purkaminen päättyi vuonna 1994 pidettyihin ensimmäisiin vapaisiin vaaleihin, joissa mustat Mandelan johdolla nousivat Etelä-Afrikassa valtaan. Valkoiset afrikaanerinationalistit vastasivat apartheidin purkamiseen omalla tavallaan ja katsoivat, että on parempi perustaa oma yksityinen kaupunki. Sen mahdollisti Etelä-Afrikan perustuslaki. Niinpä vuonna 1991 ryhmä afrikaanereita hankki syrjäisen maa-alueen Oranjejoen varresta, seudulta, jolla ei ollut juurikaan asutusta. Orania oli vihdoin syntynyt, vaikka siitä oltiin haaveiltu jo 1970-luvulta lähtien. Kaupungin ensimmäiseksi johtajaksi valittiin Carel Boshoff (1927–2011), joka sattui olemaan apartheidin pääarkkitehdin, pahamaineisen Hendrik Verwoerdin vävypoika.

Oranian katuja on nimetty jalokivien mukaan. Tässä Pêrellaanin ja Saffierstraatin eli ”helmikadun” ja ”safiirikadun” risteys kaupungin ydinkeskustassa.

Apartheidin pääarkkitehdin ja entisen pääministerin Hendrik Verwoerdin patsas on saanut uuden kodin Oraniasta.

Valkoisen eteläafrikkalaisen koti vailla korkeaa sähköistettyä aitaa on poikkeuksellinen näky Etelä-Afrikassa. Oraniassa se on normaalia.

Oraniassa asutaan luonnon keskellä.

En voinut olla pohtimatta, oliko Orania perustettu siksi, että afrikaanerit saisivat jatkaa elämäänsä erillään mustista eteläafrikkalaisista. Siis aivan, kuten apartheidin aikana. Entä ovatko oranialaiset rasisteja, jotka eivät voi sietää mustaihoisten näkemistä arjessaan. Oranialaiset itse kieltävät tällaiset syytökset ja vastaavat kaupungin olevan olemassa siksi, että se vaalii ja säilyttää afrikaanerien identiteettiä ja kulttuuria. Orania on virallisesti sanoutunut irti kaikenlaisesta rasismista, minkä vuoksi mustillakin on teoriassa mahdollisuus muuttaa sinne. Yksityisenä kaupunkina Orania kuitenkin pystyy valitsemaan asukkaansa saamiensa hakemusten perusteella, eikä toistaiseksi mustia hakijoita ole ollut. Jarruna toimii se, että Orania vaatii tulevien asukkaidensa sitoutuvan yhteisiin tavoitteisiin ja arvoihin sekä afrikaanerikulttuuriin ylipäänsä. Rikosrekisteriäkään ei sallita. Toisaalta kaupunki ei tahdo määritellä, mitä afrikaanerikulttuuriin kuuluu ja mikä tekee ihmisestä afrikaanerin, sillä sehän olisi paluu apartheidin aikoihin. Afrikaanerikulttuurin voi pohtia olevan tiettyjä tapoja sosiaalisessa kanssakäymisessä, tiettyjen ruokien syömistä, johonkin reformoituun kirkkoon kuulumista, afrikaansin kieltä ja yleisesti sitä, mistä afrikaanerit innostuvat. Oli se sitten urheilua tai mitä ikinä. Toisin sanoen minustakin voisi tulla afrikaaneri, jos opettelisin puhumaan afrikaansia, ryhtyisin seuraamaan rugbya ja syömään boerewors-makkaraa, mitä olin jo tehnytkin useaan otteeseen. Tai voisin vain laittaa hakemuksen vetämään ja vannoa, että tunnen sydämessäni olevani ehta afrikaaneri.

Orania pyrkii olemaan mahdollisimman riippumaton Etelä-Afrikan keskushallinnosta ja on lanseerannut jopa oman rahayksikön, oran, joka on samanarvoinen kuin randikin. Kiistanalaisuudestaan huolimatta Oraniasta on tullut menestystarina, jossa talous on hyvällä tolalla ja asukkaita on nykyisin noin 2 500. Lisää tulijoita on jonossa. Orania on panostanut myös työpaikkaomavaraisuuteen, eikä se kelpuuta mustia edes palvelusväeksi, vaan oranialaiset tekevät kaikki työt itse.

Oraniassa lapset saavat leikkiä vapaina. Maalaus on Cornelia Holmin tekemä.

Oraniassa on pari kirkkoa, joista kuvan protestanttinen kirkko on toinen.

Äitienpäivänä Orania on hiljainen.

Jätin autoni aution Inligtingskantoorin eteen ja lähdin tutustumaan kaupunkiin kävellen. Oraniassa ei ole mitään Afrikkaan yleisesti (ja ennakkoluuloisesti) yhdistämiämme elementtejä, kuten lapsia kerjuukuppi kourassa, tukossa olevia avoviemäreitä tai kilometrikaupalla jatkuvia markkinoita, vaan talot, niiden pihamaat ja kadut toivat mieleen jälleen Alankomaat. Afrikkaa tämä kuitenkin on ja oranialaiset ovat ihan yhtä afrikkalaisia kuin casablancalaiset ja gabonilaiset. Oranialaiset polveutuvat valkoisista, jopa 1600-luvulla Hollannista lähteneistä maahanmuuttajista, eikä heillä ole mitään kytköksiä Eurooppaan saati että heillä olisi siellä kakkosasunto tai kesähuvila. Afrikka on heidän kotinsa. En ole ihan varma, mitä mieltä olin Oraniasta. Siihen vaikutti tietenkin karmiva rotuerotteluaika, joka on kaikilla vielä tuoreessa muistissa ja valkoiset olivat siitä vastuussa. Toisaalta pidin ajatuksesta, että Oraniassa afrikaanerit saavat kokea olevansa kotona ja turvassa. Ja onhan meillä Suomessakin toki oma Oraniamme eli Ahvenanmaa kotiseutuoikeuksineen. Turvallisuusnäkökulmasta katseltuna silmiinpistävää oli se, että yhdenkään talon ympärillä ei ollut korkeaa sähköistettyä aitaa, joka on ehdoton kaikkialla Oranian ulkopuolella. Siis jos sattuu olemaan valkoinen. Jos ihmisillä Oraniassa olikin aita pihamaansa ympärillä, näki siitä läpi ja sen yli pystyi kulkemaan vaivatta. Oranialaisten aidat onkin koiria ja ehkä pikkulapsia varten, etteivät he juokse tielle. Yksi tärkeimmistä syistä Oranian perustamiselle ja sinne muuttamiselle lieneekin pakeneminen Etelä-Afrikkaa riivaavaa rikollisuutta. Esimerkiksi maan raiskaustilastot ovat maailman pahimpia.

Oranian keskustan katuja on nimetty jalokivien mukaan. Saffrerstraat on ”safiirikatu”, Smaragstraat ”smaragdikatu” ja Diamantlaan ”timanttikatu”. Kaikki kadut ovat silmiinpistävän siistejä, eikä täällä norkoile epämääräistä sakkia kadunkulmissa Kimberleyn tapaan. Varsinaista nähtävää Oraniassa on vähänlaisesti, mutta eräs sellainen on poliitikko Hendrik Verwoerdin (1901–1966) lesken, jo edesmenneen Betsien, entinen kotitalo, joka nyttemmin toimii jonkinlaisena kotimuseona ja esittelee koko joukon herra Verwoerdia esittäviä patsaita. Patsaita on lahjoitettu Oraniaan ympäri Etelä-Afrikkaa, sillä ne eivät ole enää kelvanneet ymmärrettävästi muualle. Hendrik Verwoerdin poliittinen ura alkoi, kun hänestä tuli vuonna 1937 nationalistisen Die Transvaler -lehden päätoimittaja. Häntä syytettiin kansallissosialismin tukemisesta, joka oli samaan aikaan saanut yhä enemmän jalansijaa Euroopassa. Natsisyytökset eivät menoa haitanneet ja Verwoerd valittiin Etelä-Afrikan senaattiin vuonna 1948 ja vuonna 1950 hänestä tuli bantuasioiden ministeri. Herra Verwoerd kehitti ministeriksi päästyään apartheid-järjestelmän, jonka tarkoituksena oli pitää valkoiset, värilliset, mustat ja aasialaiset erillään toisistaan. Alkunsa saivat mustien kotiseutualueet, ”bantustanit”, joihin pakkosiirrettiin tiettyjen kansanryhmien jäseniä, vaikkei heillä usein ollut mitään siteitä kyseisille alueille. Etelä-Afrikan pääministerinä Verwoerd toimi vuosina 1958–1966, kunnes hänet puukotettiin hengiltä. Lähteet: [1] & [2]

Hendrik Verwoerd ei nähnyt Oraniaa, mutta hänen leskensä muutti sinne ja eli siellä kuolemaansa saakka. Hän sai vuonna 1995 arvovaltaisen vieraan, presidentti Nelson Mandelan, joka tuli paikalle hieromaan sovintoa. Kun rauhan nobelisti ja maailmanlaajuista arvostusta nauttinut herra Mandela kuoli vuonna 2013, ei Oraniassa taidettu surra. Mandelaa kuvattiin haastatteluissa ”viholliseksi”. Myös myöhempi presidentti Jacob Zuma vieraili Oraniassa vuonna 2010 ja kulki siellä käsi kädessä paikan johtajan Carel Boshoffin, siis Hendrik Verwoerdin vävypojan kanssa. Hendrik Verwoerdin pojanpoika, oranialainen Wynand Boshoff, on oikeistolainen kansanedustaja tämänhetkisessä Etelä-Afrikan parlamentissa. Otin kuvia Verwoerdin patsaista ja päätin seuraavaksi etsiä käsiini paikkakunnan ”kuuluisan” ja vähintäänkin kiistellyn monumenttikukkulan, joka kohoaa Oranian laitamilla ja sen laella olisi liuta afrikaaneripoliitikkojen patsaita.

Oranian monumenttikukkulan patsaspuistossa esillä ovat esimerkiksi (vasemmalta oikealle) B. J. Vorster, J. G. Strijdom, D. F. Malan ja Hendrik Verwoerd. Oikealla myös Oranian symboli, hihansa käärinyt poika.

Myös Paul Kruger on saanut patsaansa Oranian monumenttikukkulalle.

Oraniaa symboloiva hihansa käärinyt poika kuvastaa kovaa työtä, jonka avulla saavutetaan vapaus.

Orania monumenttikukkulalta nähtynä.

Orania oli todella hiljainen sunnuntaina puolenpäivän jälkeen, mutta kaikkialla näki, että kaupunki kasvaa koko ajan; uusille seulan läpäisseille afrikaaneritulokkaille oli rakenteilla uusia taloja. Ihan sellaisia, missä voisin itsekin nähdä itseni asumassa. Olin aluksi todennut paikkakunnan muistuttavan Hollantia, mutta täkäläinen luonto kyllä toi mieleen Etelä-Afrikan. Oranialaiset asuvat luonnon keskellä, sillä kaupungissa on laajoja alueita aivan luonnontilassa kaktuksineen ja pitkine heinineen. Heinän seassa varmaan luikertelee kaikenlaisia myrkkykäärmeitä! Myös monumenttikukkulalle päästäkseen oli kuljettava parinsadan metrin pituinen polku halki heinikon. Näkymä ylhäältä on hieno, siellä lepattaa Oranian sinivalko-oranssi lippu ja sieltä näkee itse kaupungin lisäksi silmänkantamattomiin jatkuvia heinätasankoja ja satunnaisia kukkuloita. Monumenttipuiston patsaat on niin ikään saatu lahjoituksina eri puolilta Etelä-Afrikkaa kyseenalaisuutensa ansiosta, mutta Oraniaan ne kelpaavat, ovathan patsaiden henkilöt tärkeitä afrikaanerien historiassa. Olivat he sitten pahoja tai hyviä, kuten Oraniassa sanotaan. Esillä ovat Etelä-Afrikan pääministeri vuosilta 1966–1978 eli B. J. Vorster, vuosien 1954–1958 pääministeri J. G. Strijdom, vuosien 1948–1954 pääministeri D. F. Malan, apartheidin pääarkkitehti ja pääministeri Hendrik Verwoerd sekä Paul Kruger eli Transvaalin presidentti vuosilta 1883–1900. Etelä-Afrikan viimeinen valkoisen vallan alla hallinnut presidentti ja apartheid-järjestelmän purkanut, F. W. de Klerk, ei ole saanut patsastaan Oraniaan. Virallinen selitys tälle kuuluu, että hänen patsastaan ei ole tarjottu Oraniaan.

Alun perin olin aikonut yöpyä Oraniassa, mutta kaikki kaksi majapaikkaa olivat olleet täyteen varattuja ainakin Booking.comin mukaan, joten minun oli poistuttava Oraniasta. Olisin mielelläni edes syönyt paikkakunnalla, mutta aivan kaikki oli kiinni. Vain tankkaus olisi onnistunut. Kuljettuani aikani ympäri Oranian katuja, palasin autolleni ja näin jotain, mitä täällä harvemmin näkee; huoltoasemalle menevän mustan ihmisen! En ollut siis ainoa ulkopuolinen paikkakunnalla tänään!

Paikkakunnan huoltoasema oli avoinna jopa äitienpäivänä.

Oranjejoki, jonka oikealla rannalla sijaitsee Orania.

Oranjejoessa kulkee Pohjois-Kapin ja Vapaavaltion (afrikaansiksi Vrystaat) raja.

Lähdin ajelemaan takaisin kohti Hopetownia, mutta ennen sitä tahdoin käydä katsomassa Oranian vieritse virtaavaa Oranjejokea, jonka on kerrottu antaneen kaupungille nimensä. Joki toimii samalla rajana Pohjois-Kapin ja Vapaavaltion provinssille. Näin tulin astuneeksi myös Vapaavaltion alueelle. Saavutin Hopetownin, mutta matka olisi huonossa tapauksessa voinut päättyä vähän ennen keskustaan pääsyä. Hopetownin laitamilla ja erityisesti juuri Oraniaan lähtevän tien päässä on suurehko slummi, todella surullinen hökkelikylä. Slummin asukkaat olivat asettaneet Oraniasta tulevia varten keskelle tietä peltipurkkeja ja kiviä, jotka onnekseni huomasin ajoissa ja pystyin kiertämään. Epäluulot valkoisten ja mustien eteläafrikkalaisten välillä istuvat tiukassa. Tai sitten kyseessä ei ollut lainkaan yritys ryöstää valkoisia. Kunhan keppostelivat. Slummin asukkaiden asettamaa ansaa kiertäessäni näin paikallisen vanhuksen pyörittelemässä päätään kepposelle. Näin sen ainakin tulkitsin.

Hopetownissa asuu valkoisten ohella mustiakin ja Hopetown Guesthouseen meneminen oli jälleen kuin vankilaan olisi mennyt, sen verran vahvasti majatalon aita oli taas sähköistetty. Hopetown Guesthousea pitää valkoinen perhe. Yksi yö ja illallinen maksoivat 730 randia (44,32 euroa).

Lähteinä on käytetty eNCA-kanavan tekemiä Oranian edustajien haastatteluita (toinen haastattelu) sekä SABC-kanavan haastattelua.

Takaisin Etelä-Afrikkaan ja kohti Kimberleytä

7.–8.5.2022

Viimeinen aamuni Namibian puolella Ariamsvlein rajakylässä valkeni pilvisenä ja jopa vähän viileänä. Oltiin menossa hyvää vauhtia kohti talvea. Laitoin silti shortsit jalkaan ja lähdin palauttamaan mökkini avainta. Joliens Rest Camp oli aivan autio, kaikki ovet olivat lukossa ja puhelimeenkaan ei vielä aamuseitsemältä vastattu. Jätin siis avaimeni sisään mökkiin ja lähdin tankkaamaan Ariamsvlein huoltoasemalle. Täällä kannattaa tankata täyteen, sillä polttoaine on edullisempaa kuin rajan takana Etelä-Afrikassa. Jätin viimeiset Namibian dollarit tippinä tankkaajalle.

Namibian puoleinen raja-asema kantaa nimeä Ariamsvlei ja sijaitsee heti Joliens Rest Campin vieressä. Majatalon ravintolan terassilla voikin kuunnella käynnissä olevia rekkoja ja niiden kylmäkoneiden jylyä. Namibian puolella rajamuodollisuudet sujuivat nopeasti, kunhan ensin etsin jostain käsiini oikean henkilön työpisteelleen passintarkastuskoppiin. Namibia jäi nyt taakse, mutta ainakin Caprivin kaistalle pohjoiseen Namibiaan haluaisin joskus vielä matkustaa. Namibia on hyvä ja turvallinen matkailumaa, mutta ehkä hieman tylsä makuuni. Toisin sanoen Namibia muistuttaa liikaa Eurooppaa.

Tavallinen kurkku Namibiassa on saanut juhlavan nimen, ”englantilainen kurkku”.

Ariamsvlein raja-asemalta on noin 18 kilometrin matka Etelä-Afrikan raja-asemalle, joka kantaa nimeä Nakop. Siellä oli taas asetettava maski kasvoille, koska Etelä-Afrikassa maskipakko vain jatkui. Ensimmäisenä vuorossa oli koronakaavakkeen täyttö, jossa valehdellaan, että oireita ei ole, minkä jälkeen mennään vuorollaan terveyssedän juttusille. Muut rajanylittäjät olivat rekkakuskeja ja sellaiseksi rekkakuskit minuakin epäilivät. Naurahdin ja osoitin pikkuruisen Toyotani suuntaan. Terveyssetä oli ystävällinen ja nähtyään EU:n koronarokotetodistukseni, pyysi hän minulta palvelusta; voisinko etsiä hänen puhelimensa sovelluskaupasta sovelluksen, jolla varmistaa EU:n rokotetodistusten aitous. En ollut aivan varma oikeasta sovelluksesta, sillä en ole koskaan Suomessa esittänyt koronapassiani kenellekään Helsinki-Vantaan terveystätejä lukuun ottamatta saati että olisin itse tarkistanut niitä. Löysin ”koronatodistuksen lukijasovelluksen” ja Nakopin terveyssetä oli kiitollinen. Oma koronatodistukseni paljastui aidoksi ja olin näin tervetullut Etelä-Afrikkaan. Etelä-Afrikan koronatoimet kyllä tosin karahtivat karille jo siinä vaiheessa, kun aloin näppäillä paljain käsin virkailijan kännykkää.

Muutenkin rajanylitys Nakopissa osoittautui sekavaksi kokemukseksi. Ensin menin esittelemään passiani immigration-tiskille, josta minut ohjattiin poliisin luokse. Poliisilla on oma koppinsa, jonne jonottivat sekä Etelä-Afrikkaan saapuvat että sieltä poistuvat ilman mitään kummempaa järjestystä. Minua ja muuan rekkakuskia seisotettiin ulkona, kun samaan aikaan muita rekkakuskeja lappasi sisään toimistoon. He eivät saaneet samoja ohjeita odottaa ulkona omaa vuoroa. Odotin aikani ja marssin sitten sisään muina miehinä. Sain ohjeet täyttää auton tiedot tiskillä olevaan vihkoon. Moottorin numerosta minulla ei ollut mitään käsitystä, joten kirjoitin sen sijaan moottorin tilavuuden. Afrikassa ei yleensä ole niin tarkkaa, mitä tietoja kirjoihin ja kansiin antaa. Poliisi suutahti minulle, että moottorin numero pitäisi tietää ja se pitäisi kirjoittaa vihkoon niin ikään. Poliisi oli kärttyinen ja lopulta luetteli tietokoneeltaan autoni moottorin numeron, kun en vain ymmärtänyt, mistä kummasta löytäisin mokoman tiedon. Hän oli nähnyt sen tietokannastaan rekisterinumeroni perusteella koko ajan, mutta ei ollut tahtonut kertoa sitä minulle.

Seuraavaksi palasin immigraatioon, jossa minun käskettiin palata poliisin luo. Palasin tarkistamaan, oliko poliisilla toinenkin koppi, jossa olisi pistäydyttävä. En löytänyt sellaista ja palasin immigration-tiskille, jossa sain vihdoin maahantuloleiman ja olin vapaa ajamaan tulliin. Tullimies kysyi, mitä jalkapalloseuraa kannatan. Kerroin seuraavani lähinnä jääkiekkoa. Tällä vastauksella saa yleensä aikaan joko hämmennyksen tai hyvän keskustelun. Nyt tullimies taisi hämmentyä. Tullitarkastus kesti noin 10 sekuntia ja käsitti peräkontin avauksen sekä nopean kurkistuksen takapenkille. Sitten olin vapaa jatkamaan matkaani kohti Kimberleyn kaupunkia, josta olin varannut majapaikan yhdeksi yöksi.

Edessä oli reilun viiden tunnin ja reilun 500 kilometrin ajo kohti Pohjois-Kapin provinssin pääkaupunkia. Ensimmäinen isompi kaupunki matkallani oli Upington, noin 130 kilometrin päässä rajalta. Ajoin kaupungin keskustan halki, eikä se hassummalta autonikkunasta näyttänyt. Olisin voinut helposti viettää päivän sielläkin, mutta matka jatkui. Upingtonin jälkeen tie mutkitteli Oranjejoen mukaisesti ja tien varrella oli jatkuvasti kylttejä viinitiloille. Groblershoopin jälkeen tiellä oli varoitus, jonka mukaan edessä olisi pitkä, yli 130 kilometrin tieosuus vailla huoltoasemia. Minulla oli tankissa riittävästi polttoainetta, joten lähdin erämaataipaleelle ilman tankkausta Groblershoopissa. Seuraava huoltoasema olisi Griekwastadin pikkukaupungissa, jossa ajattelin myös syödä. Griekwastadin Proviand-ravintola sijaitsee pääkadun, Main Roadin, varrella kauniisti entisöidyssä rakennuksessa, jossa on myös kaunis puutarha.

Griekwastadissa oli myynnissä rohtoa, joka tepsii ahdistukseen, syöpään, masennukseen, ekseemaan, HIV-infektioon, tuberkuloosiin ja diabetekseen, minkä lisäksi tehostaa immuunijärjestelmää. Apu tähän kaikkeen vain 35 randilla (n. 2,1 euroa).

Iltapäivällä saavuin lopulta Kimberleyhin, joka on olemassa timanttibisneksen ansiosta. Kimberley oli lähes asumatonta seutua vuoteen 1865 saakka, jolloin nuorukainen nimeltä Erasmus Jacobs löysi maasta kiiltävän ja kiinnostavan kivenmurikan. Kivi kulkeutui Erasmus Jacobsin naapurin Schalk van Niekerkin ansiosta tutkittavaksi ja paljastui sittemmin timantiksi. Tämän jälkeen paikallinen paimen saapui van Niekerkin luo vielä suuremman kiven kanssa. Van Niekerk antoi lähes koko omaisuutensa paimenelle vaihdossa timantiksi paljastuneeseen murikkaan, joka tunnetaan nykyään ”Dudleyn timanttina”. Tämä sai aikaan timanttiryntäyksen; tuhansia timantinetsijöitä saapui Kimberleyhin hankkimaan valtauksia ja kaivamaan maan uumenista esiin kallisarvoisia kiviä. Syntyi timanttiyrityksiä, joita ostamaan vuonna 1880 saapui muuan Cecil Rhodes. Hän tahtoi ostaa yrityksistä jokaisen, sillä paikalle oli saatava monopoli. Brittiläisen maailmanvallan rakentaminen kun edellytti sitä. Sellainen syntyi lopulta vuonna 1889, kun Rhodesin johtama De Beers osti viimeisenkin kilpailijansa. Edelleen toiminnassa oleva De Beers on luonut maailmanlaajuisen kartellin timanttialalle ja se kaivaa timantteja Etelä-Afrikan ohella ainakin Botswanassa. Kimberley  syntyi timanttien ansiosta ja tunnettiin alun perin nimellä New Rush. Vuodesta 1873 lähtien kaupunki on ollut nykyisellä nimellään, eikä Etelä-Afrikan hallitus ole apartheidin jälkeen kajonnut nimeen samaan tapaan kuin vaikkapa Pietersburgista on tullut Polokwane. Syy lienee se, että paikalla ei aiemmin ollut afrikkalaista asutusta. Kimberley sai timanttiryntäyksen aikaan sähköiset katuvalot toisena kaupunkina maailmassa ja paikkakunnalle perustettiin Etelä-Afrikan ensimmäinen pörssi.

Vähän Oulua isommassa Kimberleyssä on edelleen huomattava valkoinen vähemmistö, jonka asuinalueelle majoituin yöksi Affieplaas Selfsorg -nimiseen majataloon. Yhden yön majoitus maksoi 522,50 randia (31,72 euroa) ja auton saa turvallisesti porttien sisään yöksi. Televisiossa oli mielenkiintoisia kanavia, kuten Lesothon televisio, joka tuntui lähettävän maailmalle perinteistä lesotholaista tanssia. Russia Today oli estetty, mutta Kiinan kanavat näkyivät. En tietenkään ollut tullut Kimberleyhin katsomaan Lesothon televisiota, vaan lähdin kävellen Kimberleyn keskustaan. Majataloni emäntä oli kovin ystävällinen, mutta nyrpisti naamaansa kotikaupungilleen. Kaupunki ei olisi kuulemma kovin mukava, eikä keskustaan kannattaisi mennä. Keskustan määritelmäkin oli vähän epämääräinen, eikä hän osannut kertoa, missä keskusta alkaisi. Emäntä suositteli minulle kauppakeskusta. Siellä olisi turvallistakin. Kimberleyn (ja Etelä-Afrikan) valkoiset ottavat turvallisuutensa tosissaan, sillä mustalla väestöllä on apartheid-ajan kauheuksien johdosta kaunoja heitä kohtaan. Valkoiset ovat kerääntyneet samoille asuinalueille, joissa kaikilla perheillä tuntuu olevan koira ja talon ympärillä sähköistetty aita. Nekään eivät aina riitä, vaan jokainen valkoinen kuulemma tuntee jonkun joka on murhattu tai raiskattu ihonvärinsä takia. Tällainen pistää miettimään, että minkä ihmeen takia valkoiset eteläafrikkalaiset, afrikaanerit, edelleen ovat Etelä-Afrikassa. Tällaista pohtii vain typerä eurooppalainen, sillä valkoiset eteläafrikkalaisethan ovat asuneet sukupolvien ajan tässä maassa, eikä heillä todellakaan ole sukua tai asuntoa Euroopassa. Afrikaanerit ovat yhtä afrikkalaisia kuin zulut, sothot ja xhosatkin, mutta elämäntyyli on kyllä kovin eurooppalainen. Jos minut olisi pudotettu tähän Kimberleyn lähiöön sokkona, olisin veikannut olevani Alankomaissa, Saksassa tai jossain muussa keskieurooppalaisessa maassa.

En tietenkään lähtenyt kauppakeskukseen, vaan lähdin suunnistamaan kohti Kimberleyn keskustaa, vaikken ollutkaan varma, missä moinen olisi. Valkoisten lähiö oli siisti, mutta heti sen ulkopuolella maisema oli roskainen. Olin ainoa valkoinen, joka käveli täällä. Muut valkoiset kulkevat autoilla. Kuljin vilkkaan kadun vartta eteenpäin parin kilometrin verran, enkä todellakaan tuntenut olevani vaarassa. Kimberley vaikutti hyvin mielenkiintoiselta, joskin kaunis se ei todellakaan ole. Harmittavasti ainuttakaan kuvaa ei ole tallessa. Keskustassa seisoo Cecil Rhodesin patsas, minkä ohella siellä on pankkeja, linja-autoasema ja joitain ravintoloita. Kerjäläisiäkin siellä on. Kimberleyn keskusta tuli kierretyksi sopivasti ennen pimeää ja palasin kävellen takaisin majatalolleni. Pimeällä en välttämättä Kimberleyn keskustassa tahtoisi kulkea. Päiväsaikaan se on ehdottomasti turvallista.

Kimberleyn tärkein nähtävyys, Big Hole!

Sunnuntai 8. toukokuuta oli äitienpäivä Etelä-Afrikassakin, minkä epäilin pitävän paikat kiinni. Kimberleyn tärkein nähtävyys, Big Hole, oli kuitenkin onneksi auki myös kyseisenä juhlapäivänä. Kyseessä on entinen timanttikaivos, jonka kerrotaan olevan maailman suurin ihmisen käsin tekemä reikä. Kaivos oli toiminnassa vuosina 1871–1914, jona aikana tuhannet kaivostyöläiset kaivoivat sieltä hakuin ja lapioin satoja kiloja timantteja. Big Hole on noin 240 metriä syvä, josta osa on veden peitossa. Leveyttä kaivannolla on 463 metriä.

Kaivantoon ja sen ääressä oleviin maanalaisiin kaivoskäytäviin sekä museoon pääsee tutustumaan opastetulla kierroksella useita kertoja päivässä. Tasatunnein alkavat kierrokset sisältävät lyhyen elokuvan Kimberleyn timanttiryntäyksen alusta ja kaupungin kehittymisestä timanttiteollisuuden ympärille. Sen jälkeen opas johdattaa tasanteelle, jolta avautuu näkymä itse reikään ja Kimberleyn kaupungin tornitaloihin. Kierros maksoi sata randia (n. 6,1 euroa) ja on mielestäni sen väärti. Ilmaiseksi pääsee vierailukeskuksen yhteydessä oleviin timanttimyymälöihin, joista huhujen mukaan saa edullisesti timantteja, niin aitoja kuin teollisesti valmistettuja. Kyseessä ovat timantit ovat todellisia lähitimantteja, sillä Kimberleyn kupeessa on edelleen toiminnassa olevia timanttikaivoksia. Big Holen vieressä on myös Kimberleyn timanttikaupunkia esittävä vanhakaupunki, lavaste, jossa on niin ikään mahdollista kulkea ilmaiseksi ja aistia sitä tunnelmaa, joka täällä vallitsi 1800-luvun lopulla. Minä olin nähnyt Kimberleyn vähän ennen puoltapäivää ja aioin lähteä parkkipaikalta, kun pysäköintialueen vartija tuli juttusilleni. Etelä-Afrikassa (ja Namibiassa) on tapana, että näille vartijoille annetaan muutama hilu lähtiessä, mutta tällä kertaa en tahtonut antaa miehelle lantin lanttia. Hän ei nimittäin ollut ollut paikalla ennen aamuyhdeksää, jolloin olin saapunut paikalle. Olin joutunut jättämään autoni tarjottimelle Kimberleyn rikollisia varten. Vartijamies kertoi tulleensa tänä aamuna töihin myöhässä.