Suomen suurin matkablogiyhteisö
Kirjaudu sisään
☰
×
Browsing Tag

automatkailu

Arenin viinikylä, palanen Azerbaidžania ja näkymiä Araratille

30.7.2022

Olin päässyt näkemään elämäni ensimmäisen luonnonvaraisen skorpionin vasta parisen viikkoa aiemmin, Kalaitin ja Aradan välillä Tšadin Saharassa. Toinen skorpioni tuli vastaan täällä Armenian Jeghegnadzorissa, jossa olimme yöpyneet armenialais-venäläisen pariskunnan pitämässä Exclusive Wine & Gastro Yard -majatalossa. Hotellihuoneessa mönkinyt valkoinen skorpioni pääsi hengestään ennen kuin se ehti pistää. Majatalon pitäjät, etenkin venäläinen Svetlana, olivat järkyttyneitä tapauksesta, mutta samalla kertoivat, että alueella skorpionin näkeminen on pelkästään normaali asia. Tämä valkoinen skorpioni oli kuulemma lisäksi harmiton; ei se ainakaan tappaisi. Samaan lopputulokseen tulimme itsekin, kun selvittelimme omatoimisesti asiaa. Valkoisen skorpionin pisto kannattaa tarkastuttaa lääkärillä, vaikka se ei aiheutakaan vakavia haittoja terveydelle. Joissain harvoissa tapauksissa sellaisen pisto on kuitenkin aiheuttanut allergisen reaktion. Mustan skorpionin pisto taas voi viedä hengen. Se aiemmin heinäkuussa tapaamani Tšadin skorpioni olisi voinut tappaa, mutta sekin heitti henkensä kengän alla.

Jeghegnadzor sijaitsee kauniiden vuorten ympäröimänä. Kuva otettu hotellihuoneen ikkunasta.

Tästä sisään Areni-1-luolaan.

Tuhansia vuosia vanhoja viininsäilytysastioita Areni-1-luolassa.

Armenialainen kukka.

Aamupalan jälkeen lähdimme Jeghegnadzorista kohti lähellä sijaitsevaa Arenin pikkukaupunkia, joka tunnetaan viinistään. Alueella on valmistettu viiniä tuhansia vuosia, minkä osoittaa täkäläisestä Areni-1-luolasta vasta vuonna 2007 löytynyt ”viinikellari”. Luolasta löytyi viinin valmistuksessa käytettyä esineistöä, kuten saviruukkuja, joka ajoitettiin jopa 6 000 vuotta vanhaksi. Viininvalmistuksen ohella luolassa on suoritettu myös ihmisuhreja. Luolaan on pääsymaksu, 1 000 dramia (n. 2,4 euroa) henkilöltä. Samaan aikaan paikalla oli venäläinen nuorisoryhmä, mutta muuten Armeniassakin turistinähtävyyksiin saa tutustua rauhassa.

Enää Arenissa ei uhrata ihmisiä, mutta viiniä täällä vielä valmistetaan; kaikkialla näkyy viiniviljelmiä. Korkeiden vuorten ympäröimä laakso lienee ihanteellinen kasvuympäristö viiniköynnökselle. Kylässä on pari isompaa viinitilaa, joilla on hienot maistatustilat asiakkaille. Lisäksi kylän halki kulkevan valtatien molemmin puolin on kojuja, joissa pientuottajat myyvät tuotantoaan muovipulloissa. Huomio kiinnittyy erityisesti isoihin käytettyihin Coca-Cola-pulloihin, joissa etiketit on säilytetty; näissä pulloissa iranilaiset rekkakuskit salakuljettavat armenialaista viiniä islamilaiseen tasavaltaansa, jossa alkoholi on virallisesti kielletty. Armenia on Iranin pohjoinen naapurimaa ja teillä kulkee runsaasti iranilaisia rekkoja ja linja-autoja. Meille kelpasi mainiosti myös etiketitön muovipullollinen viiniä, sillä emme olleet aikeissa ylittää pullon kanssa rajaa Iraniin tai yhtään mihinkään. Katoksen alla päivystäneet naiset imaisivat suuresta sammiosta muovipullon täyteen (erinomaista) viiniä, minkä jälkeen naisista toinen tahtoi vielä esitellä meille Ar Areni -nimisen viinitilansa viinikellarin.

Arenin kylän halki kulkevan valtatien varrelta voi ostaa paikallista viiniä ja hedelmiä.

Heinäkuu on etenkin persikka-aikaa täällä päin.

Iranilaiset rekkakuskit vievät armenialaista viiniä Coca-Cola-pulloissa rajan yli.

Paikalliset naiset pullottamassa viiniä meitä varten.

Ar Areni -viinitilan kellarista.

Maisemaa Chivassa Arenin jälkeen.

Georgian Tbilisistä vuokrattu Toyotamme Chivassa Armenian vuorilla.

Viinipysähdyksen jälkeen matka jatkui kohti länttä. Azerbaidžan on sekä Armenian itäinen että läntinen naapurimaa, sillä täällä lännessä sijaitsee Azerbaidžanille kuuluva Nahitševanin autonominen tasavalta. Se on kokonaan vailla maayhteyttä muuhun Azerbaidžaniin. Nahitševanin raja oli Arenista lähdettyämme koko ajan vain kilometrin tai parin päässä. Rajat Kaukasuksella ovat varsin rikkonaisia ja jopa epämääräisiä neuvostoajoista johtuen; sillä kohta sitten saavuimme alueelle, joka kansainvälisoikeudellisesti on osa Azerbaidžanin tasavaltaa ja sen Sədərəkin piirikuntaa, eikä Armeniaa lainkaan. Azeriksi paikka on nimeltään Kərki ja sijaitsee kokonaan Armenian sisällä ollen siis Azerbaidžanin eksklaavi (ja Armenian enklaavi). Kansainvälinen yhteisö tunnustaa Kərkin osaksi Azerbaidžania, mutta käytännössä alue on kuitenkin Armenian miehittämä ja siten sen täysin hallitsema paikka nimeltä Tigranašen.

Google Mapsiin joku vääräleuka on lisännyt alueen rajoille raja-asemat, mutta kuten olimme todenneet, ”rajoilla” ei ole vastassa mitään. Rajoja ei ole merkitty luontoon mitenkään, sillä Armenia pitää aluetta erottamattomana osana itseään. Armenialainen valtatie kulkee alueen poikki, eikä ”azerbaidžanilaisuus” käy ilmi mistään. Alkuperäinen azeriväestö muutti pois vuosina 1992–1994 käydyn Vuoristo-Karabahin sodan jälkeen ja alue asutettiin armenialaisilla. Alueella sijaitsevassa Tigranašenin kylässä asui vuonna 2011 yhteensä 154 asukasta. Eksklaavin tilanne nousi esiin jälleen vuonna 2020 käydyn toisen Vuoristo-Karabahin sodan jälkeen, kun keskusteltiin vastaavien eksklaavien kohtaloista. Pitäisikö niiden antaa olla osa miehittäjävaltiotaan vai ei. Azerbaidžanilla on kaikkiaan viisi pientä tai pienehköä eksklaavia Armenian kokonaan ympäröiminä ja miehittäminä, kun taas Armenialla on Artsvašenin (az. Başkənd) eksklaavi Azerbaidžanin miehittämänä. Kərki on pinta-alaltaan pieni, vain 19 neliökilometriä (vertailun vuoksi: Suomen pienin kunta Kauniainen on kooltaan 6 km²).

Yllättävä paluu Azerbaidžaniin! Armenia miehittää tätä Tigranašen-nimellä kutsumaansa aluetta, jota Azerbaidžan pitää omanaan ja kutsuu sitä Kərkiksi.

Kərki eli Tigranašen on vuoristoinen maapläntti.

Entinen azerikylä Kərki, nykyinen armenialaiskylä Tigranašen kokonaisuudessaan.

Kərki eli Tigranašen on hiljainen kyläpahanen.

Kərki eli Tigranašen on kaunis ja vuoristoinen maapalanen, jossa jalkauduimme pariin otteeseen. Ihan vain siksi, koska olimme taas Azerbaidžanissa! Jos esiintyisin blogissa koko nimelläni, voisi Azerbaidžanin valtio nyt lisätä minut ei-toivottujen henkilöiden listalleen, sillä vierailu Armenian ”väliaikaisesti miehittämillä” Azerbaidžanin alueilla on rikkomus esimerkiksi Azerbaidžanin suvereniteettiä ja alueellista koskemattomuutta vastaan. Välttääksemme persona non grata -leiman, olisi meidän pitänyt etukäteen anoa Azerbaidžanilta lupaa vierailla tässä maantieteellisessä kummajaisessa. Teoriassa minulla ei Kərkin läpiajon jälkeen siis ole enää asiaa Azerbaidžaniin. Lähteet: [1], [2], [3] & [4]

Kərkista ”palasimme takaisin” Armenian tasavallan alueelle. Azerbaidžanin raja on kuitenkin hyvin lähellä koko matkan Jeraskhin rajakaupunkiin asti ja tien varteen on rakennettu maavalli estämään tai ainakin hidastamaan naapurimaan invaasiota Armenian puolelle. Maavallissa oli runsaasti bunkkereita, joihin olisi voinut helposti kavuta sisään tähystämään Azerbaidžanin puolelle. Tietenkin vastapuoli tähystää yhtä lailla Armenian suuntaan, joten ehkä oli parempi jättää bunkkerivierailu tekemättä. Esimerkiksi marraskuussa 2020 Azerbaidžan ampui täällä alas Venäjän ilmavoimien taisteluhelikopterin. Olimme Armenian puolella, mutta radiosta kuuluivat myös Azerbaidžanista tai Turkista tulevat radiolähetykset. Kun saavuimme Jeraskhiin, oli parasta vaihtaa radiokanava taas armenialaiseksi. Kaupungissa nimittäin parveili runsaasti venäläisiä sotilaita ”rauhaa turvaamassa”. Azerbaidžanin rajalle on vain noin kilometrin matka, mutta raja on tietenkin visusti suljettu. Turkkikin on hyvin lähellä, vain muutaman kilometrin päässä. Samoin Iran.

Tie kulkee aivan Azerbaidžanin rajan tuntumassa ja tienvarteen on rakennettu maavalli. Taustalla häämöttää jo Turkin puolella sijaitseva Araratvuori.

Armenialainen bunkkeri.

Khor Virapin luostari ja lumihuippuinen Ararat.

Pyhän Jumalan äidin kirkko seisoo keskellä Khor Virapin luostaria.

Khor Virapin luostarin vieressä kohoava kukkula.

Khor Virap kukkulalta nähtynä.

Olimme Araratin maakunnassa, mikä on tietenkin saanut nimensä mahtavasta Araratvuoresta, jolle Nooan arkki Raamatun mukaan karahti vedenpaisumuksen alkaessa hellittää. Ararat on Armenialle ja armenialaisille tärkeä osa kansallista identiteettiä; se on esimerkiksi etunimi, sen mukaan on nimetty alkoholituotteita, se on kuvattuna maan vaakunassa ja passileimoissa. Lisäksi se näkyy hyvin laajalle alueelle; onhan vuori 5 137 metriä merenpinnasta. Ensikertaa Ararat oli ilmestynyt meidänkin näkökenttäämme jo pian Kərkista eli Tigranašenista selvittyämme. Lumihuippuinen uinuva tulivuori on mahtava ilmestys, mutta se ei enää sijaitse Armenian puolella, vaan naapurimaassa Turkissa! Jos armenialaiselta kysyy tämän hartainta toivetta, vastaus on monesti Araratin takaisin saaminen.

Erityisen hyvin Ararat näkyy pienelle kukkulalle rakennetun Khor Virapin luostarin luota, josta Turkin vastaiselle rajalle on vain noin 500 metriä. Rajalla seisoo vartiotorneja ja kuulemma myös turkkilaisia rajavartijoita saattaa onnistua bongaamaan luostarin luota. Meillä sellaista tuuria ei nyt ollut. Kuitenkin Turkin puolelta kantautuva islamilainen rukouskutsu kyllä kuului myös Khor Virapiin. Välittömästi suljetun rajan vastapuolella sijaitsee pikkuinen turkkilaiskylä nimeltä Yukarı Çiftlikköy. Näkymät Araratille ja sen lumihuipulle ovat mitä parhaimmat täältä Khor Virapista, joka on eräs Armenian tärkeimmistä turistinähtävyyksistä, ehkä juuri Ararat-näkymiensä ansiosta.

Vartiotorni Armenian ja Turkin rajalla.

Ararat sijaitsee vain noin 30 kilometrin päässä Armenian rajalta.

Matkalla Garnin pikkukaupunkiin.

Garni ei ole maailman kaunein kaupunki.

Vanhaa ajokalustoa Garnissa.

Khor Virapin luostarin merkitys Armenian historiassa on huomattava, sillä juuri tällä paikalla, maakuopassa, Gregorios Valontuoja virui kuningas Tiridates III:n määräyksestä vangittuna ja kidutettuna 13 vuoden ajan. Gregorioksen kuitenkin katsottiin parantaneen kuninkaan sairauden, minkä vuoksi kuningas kääntyi kristityksi ja käännätytti koko Armenian kansan. Niinpä vuonna 301 Armeniasta tuli ensimmäinen kristitty valtio koko maailmassa. Nykyinen luostari on 600-luvulta, mutta sen keskellä seisova Pyhän Jumalan äidin kirkko vasta 1600-luvulta. Khor Virapin luostariin ei ole pääsymaksua, mutta pysäköinti maksaa 200 dramia (n. 0,5 euroa). Lähde: [5]

Palasimme takaisin Jeraskhista Jerevaniin johtavalle valtatielle. Aioimme seuraavaksi pikkukaupunkiin nimeltä Garni, jonne on Khor Virapista noin tunnin ajomatka. Matkalla poliisi pysäytti ja tarkasti auton liikennevakuutuksen olemassa- ja voimassaolon. Ei sakkoja, ei lahjuksia. Garniin saavuimme jo hyvissä ajoin iltapäivällä, sillä Armenia on pieni maa, jossa etäisyydet ovat miellyttäviä. Olimme varanneet kahden yön majoituksen hotellista nimeltä Harmonia Garden. Kahden huoneen hinta sisältäen aamupalan oli yhteensä 65 076 dramia (n. 156,8 euroa). Huoneissamme piti olla ilmastointi, mutta lopulta toinen varaamistamme huoneista olikin täysin ilman ilmastointia. Sentään korttimaksu onnistui, eikä korttiterminaalista oltu luovuttu myötätunnosta venäläisiä kohtaan.

6 kommenttia
1.3.2023 by

Sevanjärven rantoja pitkin Jeghegnadzoriin

29.7.2022

Nousimme jo varhain ja nautimme aamupalan Guest House Dilijan Orranin terassilla katsellen vuorille. Vuoria olisi tänäänkin luvassa, kun aioimme ajaa puolen Armenian halki aina Jeghegnadzorin kaupunkiin asti. Armenia on pieni maa ja mahtuu Suomen sisään noin 11 kertaa. Siitä huolimatta en oikein osannut arvioida, miten pitkään 170 kilometrin ajoon Armeniassa kuluisi; juurikin niiden vuorten ansiosta. Dilijanista lähdimme M4-valtatietä kohti kaakkoa ja Sevanjärveä, jossa olisi päivän ensimmäinen pysähdys. M4 on hyvässä kunnossa ja mutkittelee huolella ylös ja alas ja syöksyy lopulta pitkään tunneliinkin. Noin puolen tunnin kuluttua saavuimme Sevanjärven rannalle.

Vuorten ympäröimä Sevan on Kaukasuksen ehdottomasti suurin järvi, jolla on kokoa 1 360 neliökilometriä. Syvin kohta yltää 85,9 metriin. Jos Sevan sijaitsisi Suomessa, olisi se toiseksi suurin järvemme päihittäen selvästi Päijänteen. Lisäksi Sevan sijaitsee korkealla, 1 905 metrissä merenpinnasta, minkä vuoksi järvellä oli hieman viileämpää kuin vaikkapa Dilijanissa ja Goshavankin luostarilla edellispäivänä. Toki sekin saattoi vaikuttaa, että olimme liikkeellä aamulla. Sevanjärven rannat houkuttelevat lomalaisia, joista suurin osa on armenialaisia ja venäläisiä. Turismin ohella kirkasvetinen järvi elättää kalastuksen kautta, sillä järvessä elää etenkin taimenta.

Sevanavankin luostarin kirkot: vasemmalla Surp Arakelots ja oikealla Surp Astvatsatsin. Taustalla läikehtii Sevanjärvi.

Sevanjärven luoteisnurkka nähtynä niemimaaksi muuttuneelta Sevansaarelta.

Näkymä Sevanjärvelle ja kohti itää samaiselta niemimaalta.

Sevanavankin luostarin kirkoista toinen.

Sevanjärveä kohti etelää niemimaalta, jonka huipulla kohoavat Sevanavankin luostarin kirkot. Tämän aidan taakse ei ole asiaa, sillä Armenian presidentti viettää siellä kesiään.

Saavuimme järven lounaiskolkkaan, jossa järvelle pistää lyhyehkö niemimaa, jonne kurvasimme vuokra-automme hetken mielijohteesta; ehkä siellä pääsisi uimaan. Ainakin siellä olisi Sevanavankin luostari, kuten valtatien varressa olevat opastekyltit olivat kertoneet. Alun perin niemimaa oli Sevan-niminen saari ja Sevansaareksi sitä edelleenkin kai kutsutaan. Saari muuttui niemimaaksi Josif Stalinin kaudella, Armenian ollessa osa Neuvostoliittoa, kun järven vettä päätettiin ohjata viljelysmaille kasteluvedeksi sekä rakennuttaa vesivoimalaitoksia järvestä laskevaan Hrazdanjokeen, joka edelleen laskee Sevanjärven vettä Arasjoen kautta Kaspianmereen. Kaikkiaan vedenpinta laski noin 20 metrillä. Pysäköimme auton tyhjälle parkkipaikalle, jonne pysäköiminen maksaisi 200 dramia (n. 0,5 euroa). Matkamuistomyymälät olivat vielä suureksi osaksi kiinni, kun kapusimme ylös Sevanavankin luostarille.

Sevanavankin luostari (arm. Սևանավանք) on vanhaa tekoa, sillä se on ajoitettu 800- ja 900-luvuille. Luostari oli vuosisatojen ajan merkittävä hengellinen keskus, missä asui suuri määrä munkkeja. Lisäksi tuhannet pyhiinvaeltajat kautta Armenian vierailivat luostarissa. Sama tietysti jatkuu edelleen, sillä luostari on edelleen toiminnassa ja matkailijoita käveli paikalle tasaiseen tahtiin. Joskin luostarista on jäljellä vain kaksi kirkkoa; Surp Arakelots eli ”Pyhien Apostolien kirkko” sekä Surp Astvatsatsin eli ”Pyhän Jumalan äidin kirkko”. Muu osa Sevanavankin luostarista on tuhoutunut. Kuten Goshavankin luostarissakin, myös täällä ketään ei kiinnostanut, oliko kirkkovieraalla shortsit jalassaan vai ei.  Sevanavankin luostari sijaitsee Sevansaaren eräällä korkeimmista kohdista ja näkymät sieltä ovat upeat. Turkoosinvärinen Sevanjärvi, ”Armenian meri”, kimmelsi aamuauringossa houkuttelevana. Sinne olisi nyt päästävä pulahtamaan. Ennen sitä päätin kuitenkin kävellä eteen päin luostareilta ja katsoa, mihin niemimaa päättyisi. Hieman ennen niemenkärkeä vastaan tuli aita, jossa kerrottiin selvästi, että pidemmälle ei olisi mitään asiaa. Paikalla on antenneja ynnä muuta tarpeistoa, joista päättelin niemenkärjessä olevan ehkä sotilastukikohdan. Oikeasti niemenkärjessä on Armenian presidentin kesäasunto ja onhan täältä pääkaupunkiin Jerevaniin vain tunnin ajomatka. Armenian johdossa on maaliskuusta 2022 lähtien ollut mies nimeltä Vahagn Hatšaturjan.

Armeniassakin ajetaan vanhoilla autoilla.

Sevanavankin luostarin luona toimii armenialaisten kirjailijoiden residenssi.

Armenialaista rantaelämää Sevanjärven rannalla Sevanavankin luostarin alapuolella.

Palasimme autolle, otimme peräkontista pyyhkeet ja lähdimme etsimään rantaa pulahdusta varten. Parkkipaikan laidalla oli luostarivierailumme aikana avautunut matkailuneuvonta, jossa kaksi avuliasta nuorta naista palveli armeniaksi, venäjäksi ja englanniksi. Saimme ohjeet rannalle. Saimme myös matkailuesitteitä, joita oli joka lähtöön, myös ranskaksi. Itse asiassa rahat brosyyrien julkaisuun olivat tulleet Ranskalta. Google-käännetyn englanninkielisen esitteen perusteella Sevanjärven syvin kohta on 1 256 metrissä, mikä on räikeä virhe, sillä muut lähteet puhuvat noin 80 metrin syvyydestä. Jos esitettä uskoisi, olisi Sevan maailman kolmanneksi syvin järvi siperialaisen Baikalin ja afrikkalaisen Tanganjikajärven jälkeen.

Armenialainen rantakulttuuri on jälleen erilaista vaikkapa azerbaidžanilaiseen verrattuna; olimme muutama päivä aiemmin käyneet pulahduksella Bakun takana Kaspianmeressä, joten nyt oli jännittävää verrata kokemusta siihen. Ainakin täällä Sevanavankin luostarin läheisyydessä rannat on rakennettu betonista, eikä alkuperäistä rantaa ole katsottu järkeväksi jättää näkyviin juuri lainkaan. Armenialaisten mielestä on kai mukava pulahtaa uimaan likaamatta varpaitaan hiekassa. Lisäksi rantaan on rakennettu erikoisia istuskelukatoksia, joissa voi nauttia eväitä suojassa auringolta. Rantatuolit ovat karuja ilmestyksiä, mutta pukukopit sentään ovat kuin missä tahansa muualla. Järvessä ei uinut juuri kukaan, sillä vesi oli viileää. Ehkä sellaista, mitä se on Suomessa alkukesällä. Viileyteen vaikuttanee järven kirkasvetisyys ja korkeus merenpinnasta. Järven pohja oli täynnä erikokoisia kivenlohkareita, joten on oltava tarkkana, ettei loukkaa jalkojaan uimaan mennessään. Polskimme aikamme Sevanjärvessä, eikä lopulta kukaan tullut perimään maksua istuskelukatoksen käytöstä, vaikka rantaa operoivat ihmiset kyllä huomasivat läsnäolomme. Sevansaaren rannoilla on joitain ravintoloita, hotelleja sekä venekyytejä järvellä tarjoavia venekuskeja.

Noratus-nimisen kaupungin keskustaa ja paikkakunnan kirkko.

Noratuksen laitamilta voi löytää Ladan ovista tehdyn aidan.

Pramea hauta vuonna 2020 kuolleelle nuorukaiselle Noratuksen hautausmaan uudella alueella.

Noratuksen hautausmaalla on 900 khatškaria, muinaista kivipaatta. Osa on jopa 900-luvulta.

Armenian risti kaiverrettuna erääseen Noratuksen hautausmaan khatškariin.

Vanha hauta Noratuksen hautausmaalla.

Me jatkoimme matkaa Sevansaarelta ennen puolta päivää ja otimme suunnaksi järven länsirannan. Sitä seuraillen ajaisimme nyt Noratus-nimiseen pikkukaupunkiin. Matkalla näimme, että Sevanjärvelle pääsee uimaan lähes mistä tahansa; kylttejä rannoille oli tiuhaan. Ehkä tarjolla on myös ei-betonirantoja, en tiedä. Vähän Sevanavankin jälkeen olimme kääntyneet M10-tielle, joka ei ollut enää niin hyvässä kunnossa kuin aamun ensimmäinen tie, mutta onneksi liikennekin oli rauhallista.

Noin 40 minuutissa Sevanavankista saavuimme Noratuksen kaupunkiin. Ajoimme suoraan kaupungin hautausmaalle, joka on paikkakunnan tärkein (ja ehkä ainoakin) nähtävyys. Hautausmaa on jaettu uuteen ja vanhaan osaan. Ainakin suomalaisten kannattaa vierailla myös uudella hautausmaalla katsomassa paikallista hautakiviperinnettä, jossa vainajan kuva laitetaan hautakiveen. Sama tapa on tietenkin myös esimerkiksi Georgiassa ja Venäjällä. Samalla avautuu näkymä Noratuksen kaupunkiinkin ja sen keskustassa seisovalle kirkolle. Vanha hautausmaa on kuitenkin se ykkösnähtävyys, sillä siellä seisoo noin 900 kappaletta khatškar-kiveä, koristeellista kivipaatta, joiden keskiössä on Armenian risti. Khatškareita on käytetty esimerkiksi muistokivinä, kuten täällä Noratuksessa. Vanhimmat ovat jo 900-luvulta, onhan Armenia sentään maailman vanhin kristitty maa. Saimme aluksi kierrellä näiden muinaisten hautojen keskellä rauhassa, kunnes luoksemme saapui mies, joka yritti ryhtyä oppaaksemme, vaikkei osannut sanaakaan englantia. Hautausmaalle ei ole pääsymaksua, eikä opasta ole pakko ottaa. Portille Yhdysvaltain Armenian-suurlähetystö on sponsoroinut asialliset opastekyltit hautausmaasta ja sen erikoisista hautakivistä.

Sevanjärven rantamia Noratuksen ja Martunin välillä.

Sevanjärven rannoilla on paljon kalakauppoja, mutta tämä koppi saattaa myydä auki ollessaan myös rapuja, sillä venäjän sana ”rak” kääntynee ravuksi?

Hevosmies Sevanjärven rantamilla.

Pyhän Yrjön kirkko Noratuksen ja Martunin välillä Sevanjärven rannalla.

Maisemaa Martunin kaupungin jälkeen matkalla kohti Jeghegnadzoria.

Vähän Noratuksesta etelään, Sevanjärvi alkaa hävitä maisemasta, joten pysäytimme vielä viimeisen kerran maisemaa ihailemaan. Nyt rannalla näkyi muinainen Pyhän Yrjön kirkko khatškareilla ympäröitynä. Samassa näköpiiriin ilmestyi armenialainen mies hevosen selässä. Armenian maaseudulla elämä on vielä yksinkertaista. Martunin kaupungin jälkeen käännyimme etelään, mutta tienä jatkui samainen M10. Tie oli riivitty pitkältä matkalta auki ja sitä pantiin nyt kuntoon siellä täällä. Huristelimme kuoppaista ja kuraista tietä maiseman samalla muuttuessa karummaksi. Tie nousi vähitellen ja vähitellen alkoi myös serpentiinitie. Lämpötila laski ja ihmisten asumukset muuttuivat entistä alkeellisemmiksi. Armenia on hyvin köyhä, mutta kaunis maa.

Lopulta olimme Vardenyatsin solassa 2 410 metrissä merenpinnasta, josta alkaa pitkä alamäki ja serpentiinitie kohti Jeghegnadzorin kaupunkia. Dilijanin majatalon emäntä oli kertonut edellispäivänä, että meidän pitäisi ehdottomasti vierailla myös ”Armenian vanhimmassa hotellissa”, joka osuisi matkamme varrelle. Nyt täällä kohdassa, missä alamäki alkaa, eteemme tupsahti Orbelianin karavaaniseralji (myös nimellä Selimin karavaaniseralji), silkkitien varrelle vuonna 1332 valmistunut majatalo matkustajille ja heidän eläimilleen. Jyhkeä kivirakennus ei tietenkään enää toimi majatalona, mutta tuskin kukaan pahoittaa mieltään, vaikka sen pimeydessä ja kivilattialla yöpyisikin. Keskiaikaiseen karavaaniseraljiin ei ole pääsymaksua, vaikka sen etupihalla päivystikin vanhempi pariskunta, joka oli valjastanut sinisen Ladansa myyntipöydäksi. Tarjolla oli kotipolttoista viinaa Finlandia-vodkapulloissa, persikoita ja jopa magneetteja. Ostimme pelkkiä persikoita ja lähdimme laskeutumaan Vardenyatsin solasta.

Vardenyatsin solan korkein kohta noin 2 410 metrissä merenpinnasta. Tästä alkaa alamäki kohti Jeghegnadzoria. Kuvassa etualalla alhaalla Orbelianin karavaaniseralji, ”Armenian vanhin hotelli”.

Tästä sisään Orbelianin karavaaniseraljiin.

Katossa olevat aukot luovat valoa karavaaniseraljiin.

Matkalla alas Vardenyatsin solaa.

Saavuimme jo hyvissä ajoin iltapäivällä pienehköön Jeghegnadzoriin, joka on Vajots’ Dzorin maakunnan pääkaupunki, ja jossa kadunnimikyltit ovat armeniaksi ja venäjäksi. Olimme samalla saapuneet Armenian viinintuotantoalueelle; viiniviljelmät olivat jatkuneet kilometritolkulla kaupunkia lähestyessämme. Majoituksen olimme varanneet kaupungin laitamilta Levonyankadulta majatalosta nimeltä Exclusive Wine & Gastro Yard. Kaksi huonetta yhdeksi yöksi maksoivat 25 369,38 dramia (n. 63 euroa) sisältäen aamupalan. Paikan piti hyväksyä myös korttimaksun, mistä kertoivat kaikkien luottokorttien kuvat majatalon pääoven vieressä. Oikeasti vain käteinen kelpasi. Majatalossa on useampia huoneita, mutta armenialais-venäläinen omistajapariskunta ei ollut silti nähnyt järkeväksi asentaa minkäänlaista kylttiä porttinsa pieleen. Muuten paikka on kyllä pramea, venäläiseen tyyliin sisustettu majatalo, jossa on kiiltävä marmorilattia, värikkäät seinät ja huoneetkin ovat viimeisen päälle. Wifi toimii, ilmastointi toimii, sänky on leveä ja mukava. Kyllä täällä helposti yhden yön viipyisi.

Kotikatumme Jeghegnadzorissa.

Majatalo Exclusive Wine & Gastro Yard Jeghegnadzorissa.

Majatalomme käytävästä löytyvät niin riikinkukot kuin enkelitkin.

Pieni osa majatalon tarjoilemasta illallisesta.

Näissä maisemissa kelpaa illallistaa. Lämpötilakin oli noussut 35 asteeseen.

Pariskunnan mies oli armenialainen, kun taas nainen, Svetlana punaisessa mekossaan, oli Venäjältä ja pulputti pelkkää venäjää, vaikka kyllä ymmärsi vähän myös englantia. Pariskunnan poika osasi sujuvaa englantia ja pian saimme pullon hänen valmistamaansa granaattiomenaviiniä. Svetlana oli surullinen Ukrainan tilanteesta. Hän oli muuttanut Armeniaan selvästi jo ennen sodan alkamista, vaikkei majatalo vielä heinäkuussa 2022 ihan valmis ollutkaan; terassi oli vielä puoliksi keskeneräinen. Illalla nautimme majatalon terassilla erään parhaista illallisista ikinä, kun eteemme kannettiin loputon määrä armenialaisia ruokalajeja. Ei armenialainen keittiö ainakaan maussa häviä georgialaiselle keittiölle! Illallisen hinta oli 8 000 dramia (n. 19,3 euroa) per henkilö.

4 kommenttia
26.2.2023 by

Armenian Sveitsistä Goshavankin luostariin

27.–28.7.2022

Oli käynyt hyvin selväksi, että Armenia on kaunis ja vuoristoinen maa. Olimme illansuussa saapuneet maan pohjoisosassa sijaitsevaan Dilijaniin, taiteilijoiden suosiossa olevaan pikkukaupunkiin, jota kutsutaan sijaintinsa ansiosta ”Armenian Sveitsiksi”. Asukkaita siellä on reilut 17 000, jotka asuttavat täkäläisiä laaksoja ja vuorenrinteitä. Tasaista maata Dilijanista ei juuri löydä. Olimme varanneet kahden yön majoituksen parin kilometrin päässä kaupungin keskustasta, Hovsepyankadulla sijaitsevasta Guest House Dilijan Orranista hintaan 21 627 dramia (n. 52 euroa). Majatalossa on vain muutama huone ja myös itse emäntä asuu samassa yhteydessä. Nainen puhuu erinomaista englantia ja osaa myös muutaman sanan suomea. Olihan hänellä käynyt suomalaisia asiakkaita aiemminkin, minkä lisäksi hän kertoi suomalaisesta ystävästään, joka on rakastunut Armeniaan, hankkinut jostain Jerevanin liepeiltä asunnon ja pyörittää nykyään Miway-nimistä, etenkin Armeniaan keskittynyttä, matkatoimistoaan. Majatalon emäntä kertoi myös käyneensä Suomessa. Totta kai olimme onnistuneet valitsemaan Dilijanista juuri sen Suomi-majatalon, vaikka nyt muut asukkaat olivatkin armenialaisia.

Hovsepyankatu oli kotikatumme Dilijanissa.

Dilijanissa vuoret ovat aina läsnä.

Eteemme oli heti kättelyssä kannettu kannu teetä ja paikallisia herkkuja. Niitä kelpasi nauttia majatalon terassilla ja katsella samalla vuorille. Emäntä kertoili Armeniasta ja armenialaisista, joista ainakin minulle oli ehtinyt muodostua positiivinen kuva. Vieraanvaraisia täällä ainakin ollaan, vaikka venäläisiä, oman kotimaansa aloittamaa sotaa Ukrainassa paenneita maassa totisesti riittää, samoin kuin venäläisturisteja. Täällä ei ajatella tavallisista venäläisistä pahaa; oikea syypää sotaan istuu Kremlissä. Olin aistivinani Armenian ja naapurimaa Georgian suhteen olevan hieman samankaltainen kuin Suomen ja Ruotsin suhde (voin olla täysin väärässäkin). Ollaan rakkaita vihollisia; toisesta sopii vääntää vitsiä ja toista sopii vähän kritisoidakin. Kun Georgia esimerkiksi puhuu pahaa Venäjästä, yrittää esiintyä eurooppalaisena valtiona ja pyrkii Euroopan unionin jäseneksi, ei Armeniassa ole tällaista liikehdintää; ei olla eurooppalaisia, ei aasialaisia, vaan ylpeästi armenialaisia! Tosin Armenialla ei ole yhteistä rajaa Venäjän kanssa, joten maltillisen suhtautumisen ymmärtää sikälikin. Eikä vuoristoiseen Armeniaan niin vain valloitusarmeijan kanssa ainakaan pohjoisesta marssita. Ja mitä tulee eurooppalaisuuteen, tuntuu Armenia ehdottomasti enemmän eurooppalaiselta kuin itäinen naapurimaa Azerbaidžan, josta olimme tulossa.

Armenian kieli on ikivanha ja sitä kirjoitetaan ikivanhoilla, 400-luvulta peräisin olevilla, armenialaisilla aakkosilla, joihin pitäisi varmasti kunnolla paneutua, että ne oppisi. Kyrilliset ja kreikkalaiset aakkoset on mielestäni helppo oppia parissa päivässä, mutta armenian kiemurakirjaimet näyttivät olevan toiselta planeetalta. Myös Georgiassa kirjoitetaan ihan omilla aakkosillaan, joiden synnystä Guesthouse Dilijan Orranin emäntä kertoi tarinan: georgialaiset olivat toistuvasti käyneet armenialaisten aakkosten kehittäjän Mesrop Maštotsin puheilla ja pyytäneet häntä luomaan aakkoset myös georgialaisille. Kerran herra Maštots oli sitten nauttimassa spagettiateriaansa, oppinut ja Italiassakin matkustellut mies kun oli, kun georgialaiset taas saapuivat. Maštots oli suuttunut ja heittänyt spagettilautasensa seinään ja näin oli georgialaiset aakkoset luotu. Tarina ei liene tosi, mutta georgiaa tosiaan kirjoitetaan ”spagettiaakkosilla”, kuten tästä näkyy. Tahdoimme oppia muutaman sanan armeniaa; kiittää voi kuulemma kahdella tavalla, joista virallisempi tapa kuuluu ”šnorhakalutʿyun” (Շնորհակալություն). Emme sattuneet oppimaan tätä tapaa, mutta lyhyempi ja helpompi tapa on kiittää, kuten ranskalaiset eli ”mersi” (մերսի).

Armeniassa ajetaan Ladoilla.

Dilijanin keskusaukio.

Vanhaa Dilijania.

Olimme illalla käyneet vielä lähikaupassa, jonka ystävälliset myyjät hihittelivät, kun asioimme englanniksi. Hihittelystä huolimatta jokainen myyjistä kyllä puhui englantia ja vieläpä hyvin. Näin siis Armenian syrjäseudun kyläkaupassa! Onkohan armenialaisten hyvän kielitaidon takana se, että noin puolet armenialaisista asuu ulkomailla, kuten Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Kim Kardashianillakin on armenialaiset sukujuuret. Toisaalta kaupan edessä päivystäneet pikkupojat tulivat luokse ja tiedustelivat uteliaina puhummeko venäjää ja koska emme puhuneet, kysyivät he olemmeko siis Saksasta vai Amerikasta. He taas eivät vielä osanneet englantia. Armenia on täysin turmeltumaton matkailumaa, kun paikalliset ovat edelleen uteliaita oudoista kulkijoista kylänsä raitilla. Annan jo tässä vaiheessa lämpimän suosituksen Armenialle.

Yöunien jälkeen aloittelimme uutta aamua majatalon tekemällä aamupalalla, jonka saa 2 800 dramin (n. 6,7 euroa) lisämaksua vastaan. Sen voimalla ainakin jaksaisimme pitkälle iltapäivään. Aioimme ajaa aamupäivän aikana Gosh-nimiseen kylään, 22 kilometrin päähän Dilijanista itään. Siellä olisi luostari. Aluksi oli kuitenkin hankittava armenialainen simkortti, sillä erittäin suureksi yllätykseksi suomalainen Telian liittymä ei toimi Armeniassa (vain yhden kerran, Jeghegnadzorissa, Telian simkortti löysi hetkeksi kenttää Armeniastakin). Telia on mennyt ihan pilalle viime vuosien aikana, eikä tunnu toimivan enää missään eksoottisessa maassa. Nytkin Armenia kyllä näytti olevan Telian ”suosittujen matkakohteiden” listauksessa. Georgiassa suomalainen liittymä sentään vielä toimii. Kävimme myös nostamassa rahaa samalla reissulla keskustaan. Tankkasimme vuokra-auton Dilijanin keskustan CPS-huoltamolla, missä bensiini maksoi 1,25 euroa litralta. Armeniassa tankkauksen saa palveluna, eikä omia käsiä tarvitse liata. Sitten suuntasimme vuokra-auton keulan kohti Goshin kylää.

Goshavankin luostari on 1100- ja 1200-luvuilta.

Eräs luostarialueen kirkoista.

Goshavankin luostarialue edestä päin.

Luostarin kirkoissa poltetaan tuohuksia.

Eräs Goshavankin luostarin khatškareista.

Uudempaa rakennuskantaa Goshin kylässä.

Viimeiset kilometrit Goshin kylään ovat mutkaista vuoristotietä, mutta perillä odottaa pikkuinen kylä, jonka keskusta oli täynnä autoja ja oli perille päässyt yksi linja-autokin. Täkäläinen nähtävyys on Goshavankin luostari, joka on paraatiesimerkki Armeniaan yleisesti yhdistettävistä muinaisista luostareista. Armenia on hyvin ylpeä siitä, että siitä tuli maailman ensimmäinen kristitty valtio jo 300-luvulla, mistä lähtien Armenian apostolinen (eli ortodoksinen) kirkko on ollut ehdottomasti suurin ja mahtavin kirkkokunta näillä main. Pitkän kristillisen historian ansiosta monet kristityt kohteet tässä maassa ovatkin hyvin vanhoja; Goshavankin luostari esimerkiksi sai alkunsa jo vuonna 1181, kun munkki ja valtiomies Mkhitar Gosh vihki käyttöön sen ensimmäisen kirkon, joka omistettiin Armenian apostolisen kirkon perustajan, Pyhän Gregorios Valontuojan kunniaksi. Sittemmin, seuraavan 116 vuoden aikana, alueelle valmistui lisää kirkkoja ja pari kappelia. Luostarialue on pieni, eikä sinne ole pääsymaksua, eikä ovilla kukaan päivystä tarkkailemassa kävijöiden asusteita. Niin armenialaiset kuin mekin marssimme jokaiseen kirkkoon ja kappeliin shortseissa ja t-paidassa. Armenian apostolinen kirkko on ehkä vanha, mutta se ei vaikuttanut lainkaan tiukkapipoiselta. Luostarin alueella on paljon khatškareita, koristeellisia kivipaasia, joiden keskellä on usein kaiverrettuna risti.

Goshavankin luostari sijaitsee upealla paikalla, yli 2 000 metriin kurkottavien vuorten ympäröimänä. Paikka on varmasti erinomainen patikointikohde ja kuin esimerkkinä siitä, paikalle saapui vuorilta ryhmä saksalaisia patikoijia, jotka pantiin huutamaan Armenian armeniankielistä nimeä ”Hajastan”, kun opas otti videota heistä. Suomen ohella siis myös Armenian ja Georgian (georg. ”Sakartvelo”) omankieliset nimet ovat jotain ihan muuta kuin se kansainvälinen versio. Goshavankin luostarin liepeillä on paljon matkamuistomyyjiä ja minä itse päätin ostaa postikortit välittömästi, kun sellaisia kerran oli tarjolla. Myös postimerkkejä oli kaupan. Armeniassa asiat selvästi ajatellaan loppuun asti. Ostin myös pienen Armenian lipun tuulilasille, sillä sellainen tuntui olevan yleistä. Monilla roikkui taustapeilistä lisäksi armenialaisenemmistöisen Artsakhin tasavallan eli Vuoristo-Karabahin lippu. Lähtiessämme maksoin 200 dramin (n. 0,5 euroa) pysäköintimaksun parkkipaikalla liikennettä ohjaavalle miehelle, minkä jälkeen lähdimme mutkittelemaan takaisin kohti Dilijania. Seudulla riittää luostareita, mutta yksi luostari riittäisi tälle päivälle, sillä halusimme nähdä vähän luontoakin.

Pysähdys Haghartsinissa matkalla takaisin Dilijaniin.

Patikkapolku Dilijanin yläpuolisilla vuorenrinteillä.

Näkymä alas Dilijaniin vuorenrinteeltä.

Näkymä alas toiseen suuntaan.

Dilijanin pääkatu.

Pysähdyimme Haghartsinin pikkukaupungissa juomaostoksille. Kauppaa piti vanhempi pariskunta, joka olisi armenian ja venäjän lisäksi osannut myös vähän ranskaa. Jäimme kaupan viereen nauttimaan juomia, kun jo eteemme kannettiin jostain pöytä ja takamuksiemme alle tuolit. Kohta kaupan täti kiikutti eteemme myös lautasellisen tuorekurkun paloja. Ajoimme seuraavaksi Dilijanin matkailuneuvontaan, jonka Euroopan unioni on tänne sponsoroinut. Saimme vinkin ladata puhelimeen HIKEArmenia-nimisen sovelluksen, jossa on listattuna maan ”kaikki” vaellusreitit. Päätimme valloittaa kolmen kilometrin mittaisen patikkapolun, joka kulkee sovelluksessa nimellä ”Dilijan Center via the Drunken Forest”. Se alkaa Dilijanin keskustasta ja nousee merkittyä reittiä pitkin 1 421 metriin merenpinnasta. Nousua keskustasta on noin 200 metriä. Perillä vastassa oli mäntymetsä ja hieno näkymä alas kaupunkiin ja sitä ympäröiville vuorille. Perillä oli myös pari telttaseuruetta. Me emme aikoneet yöpyä ”Drunken Forestissa”, vaan laskeuduimme takaisin alas kaupungin sykkeeseen.

Illalla kävimme syömässä armenialaisen huippukokki Jirair Avanianin perustamassa Imtoon-ravintolassa, jonka yhteydessä toimii myös majatalo. Herra huippukokkikin oli illalla paikalla ja nautiskeli viiniä omassa pöydässään välillä kierrellen pöydissä. Hyvää oli.

6 kommenttia
23.2.2023 by

Tbilisi, eräs peräänajo ja rajanylitys Armeniaan

26.–27.7.2022

En välttämättä täysin rakastunut Georgian pääkaupunkiin Tbilisiin ensisilmäyksellä, mutta olisi silti ollut vääryys lähteä kaupungista vain yhden päivän jälkeen. Tälle päivälle oli suunnitelmissa vierailla ainakin Nariqalan linnoituksella sekä maistaa hatšapuria, georgialaista perinneherkkua. Aloitimme Nariqalasta, joka sijaitsee Tbilisin vanhankaupungin yläpuolella korkealla kukkulalla. Sijaintinsa ansiosta helpoiten linnoituksen luokse pääsee köysirataa (cable car) pitkin, jonka ala-asema on Kurajoen pohjoispuolinen Eurooppa-aukio. Yhdensuuntainen lippu hissiin maksaa 2,5 laria (n. 0,9 euroa), minkä lisäksi on oltava Metromoney-kortti, joka maksaa kaksi laria. Onneksi meidän tarvitsi ostaa vain yksi kortti, sillä yhdelle Metromoney-kortille saattoi hankkia useamman matkustajan lipun. Hyppäsimme köysiradalla kulkevaan gondolihissiin. Maisemat alas Kurajoelle ja Tbilisin vanhaankaupunkiin ovat upeat, kun gondolihissi sitten kapusi ylös linnoitukselle.

Eivätkä maisemat ole ollenkaan hassummat myöskään periltä Nariqalan linnoituksen muurilta. Allamme oli Tbilisin keskusta kokonaisuudessaan. Selvitimme matkamuistomyymälöiden rivistöt ja kävimme aluksi linnoitukselta vähän matkaa länteen sijaitsevan 20-metrisen Kartlis Deda eli Äiti Georgia -patsaan juurella. Neuvostohenkisen patsaan on suunnitellut tbilisiläinen Elguja Amashukeli, ja se on valmistunut vuonna 1958, jolloin kaupunki juhli 1 500-vuotista olemassaoloaan. Äiti Georgian käsissä on viinimalja vieraanvaraisuutta symboloimassa sekä miekka kuvastamassa georgialaisten vapaudenkaipuuta.

Näkymä Tbilisiin ylhäältä Nariqalan linnoitukselta. Vanhakaupunki sijaitsee etenkin etualalla. Keskellä kuvaa virtaa Kurajoki.

Äiti Georgia.

Nariqalan linnoitus on pääosin raunioina.

Tbilisissä on paljon kulkukoiria. Tämä yksilö päivystää Nariqalan linnoituksella.

Itse Nariqalan linnoitus taas on valmistunut jo 300-luvulla, ja sen rakennutti mahdollisesti Kartlin kuningas Vakhtang I. Nykyisin Nariqala on pääasiassa raunioina pois lukien osa sen muureista, joille rohkeimmat kiipeilevät. Linnoituksen pihamaalla on Pyhän Nikolauksen kirkko, joka on rakennettu vuosina 1996–1997 tulipalossa tuhoutuneen 1200-luvun kirkon tilalle. Kirkon piti olla jo avoinna, mutta se avattiin noin puoli tuntia aikataulusta myöhässä, kunhan täti ison avaimensa kanssa ehti paikalle. Viimeksi, vuonna 2016, Georgiassa käydessämme, oli jo syksy, eikä enää shortsikelit lainkaan. Siispä en muista kiinnittäneeni erityistä huomiota täkäläisten kirkkojen pukeutumissääntöihin, sillä olinhan jo valmiiksi peittävästi pukeutunut. Nyt tilanne oli toinen, eikä Georgiassa kirkkoon pääse shortseissa, ainakin jos on uskominen kieltotauluja kirkkojen edessä. Minusta tuntui, että georgialaisten jumala arvostaa etenkin peittävää pukeutumista. Kaikki muu on toissijaista. Niinpä minä ja moni muu Pyhän Nikolauksen kirkkoon tullut turistimies kietaisi polvien peitoksi huivin, joita oli ovella tarjolla. Naisten on tietenkin peitettävä myös päänsä. Nariqalan linnoituksen alueelle ei ole lainkaan pääsymaksua.

Nariqalan linnoituksen jälkeen laskeuduimme alas kukkulan vastakkaiselle puolelle, jossa sijaitsee Tbilisin kasvitieteellinen puutarha. Se ei ole maailman laadukkain kasvitieteellinen puutarha, mutta ansaitsee käynnin, jos kasvit vähääkään kiinnostavat. Paikalla on myös vesiputous, joka oli etenkin arabituristien suosiossa. Jos jo Bakussa oli ollut runsaasti Persianlahden maista tulevia turisteja, oli heitä myös Tbilisissä. Ehdin jo miettiä, mitä ihmettä he voivat kristityssä Georgiassa syödä henkensä pitimiksi, mutta vastaus löytyy juurikin kasvitieteelliseen puutarhaan vanhastakaupungista johtavan Botanikurikadun varrelta; kadulla on muutamia halal-ruokaa tarjoavia ravintoloita, jotka mainostavat toimintaansa Saudi-Arabian lipuilla, sekä Juma-moskeija, jossa voi pistäytyä toimittamassa päivittäiset muslimivelvoitteensa ja hankkia siten hengenravintoa. Samalla kadulla myydään myös viinirypäle- ja granaattiomenajäätelöä sekä tuorepuristettua granaattiomenamehua. Mieluusti olisin kuumana heinäkuisena päivänä nauttinut granaattiomenamehun, mutta ostamattahan se jäi. En minä Georgiassa, enkä oikeastaan missään muuallakaan, maksaisi kahdeksaa euroa mehusta. Tbilisin kaduilla on näitä granaattiomenamehukauppiaita säännöllisin välein ja heillä tuntuu olevan kartelli. Siispä hankin mehut ruokakaupasta muutamalla hilulla ja matka jatkui.

Kaunis palanen Tbilisin vanhaakaupunkia.

Ränsistyneempää Tbilisiä lähellä Pyhän Kolminaisuuden katedraalia.

Pyhän Kolminaisuuden katedraali näkyy Tbilisissä kauas.

Kävimme iltapäivän aikana Pyhän Kolminaisuuden katedraalin luona vähän matkaa Kurajoen rannalta pohjoiseen. Katedraali on rakennettu vuosina 1995–2004 ja on eräs korkeimmista ortodoksikirkoista koko maailmassa. Yritimme kurkistaa sisään, mutta vihainen nainen tuli luoksemme ja pamautti oven kiinni nenämme edestä. Georgialaisten jumala ei siis tykkää edes siitä, että kirkon ovelle tullaan shortseissa. Sisään emme olleet menossakaan, sillä siitä on tehty niin vaivalloista. Toistuva huiviin kääriytyminen ei ole kovin miellyttävää. Pari kirkkoa sai nyt riittää ja Pyhän Kolminaisuuden katedraali saisi hyvin jäädä näkemättä sisältä, varsinkin, kun se ei ole edes vanha.

Illalla päätimme mennä syömään Metekhikadulla, vajaan sadan metrin päässä hotellistamme sijaitsevaan Restaurant Gamarjobaan. Paikka on kotikutoinen perheravintola, jossa isoäiti on keittiössä, vaimo tarjoilee ja isäntä viihdyttää asiakkaita äänekkäällä georgiankielisellä karaokelaulannallaan. Tarjoilija ei osannut juurikaan englantia, vaan ehdotti tuttuun tapaan, että voisimme puhua keskenämme venäjää. Saimme pienoisesta kielimuurista huolimatta pöydän täyteen erilaisia juustoleipiä, siis kuuluisia hatšapureja, joita olimme nauttineet aikoinaan jo Mestiassa ja toisaalta myös Ville Haapasalon hatšapurikojuista Suomessa. Tbilisiläiset hatšapurit vetävät vertoja edellämainituille. Myös tunnelma ja palvelu oli erinomaisen kotikutoista. Olimme olleet ravintolan ainoat asiakkaat, enkä ole varma houkutteleeko äänekäs laulanta paikalle muita turisteja. Illalla kävimme vielä ihailemassa Tbilisiä iltavalaistuksessa.

Hatšapuri Gamarjoba-ravintolassa.

Koitti keskiviikko 27. heinäkuuta, jolloin olimme aikeissa ylittää rajan Armenian puolelle. Olin jo kuukautta aiemmin vuokrannut Enterprise-nimisestä autovuokraamosta auton, jonka aioimme viedä naapurimaahan ja palauttaa lopulta viiden päivän kuluttua maan pääkaupungin Jerevanin lentoasemalle. Olin lukenut, että liikenne Georgiassa ja Armeniassa voi olla ajoittain villiä, joten olin myös valinnut autolle vakuutuksen nollaomavastuudella. Kokonaisuus, sisältäen vakuutuksen ja rajanylitysmaksun, kustansi 1 476,37 laria (543,16 euroa). Noutopaikaksi olimme valinneet Tbilisin kansainvälisen lentoaseman, sillä sieltä olisi helpompi lähteä tutustumaan Georgian liikenteeseen kuin suoraan Tbilisin keskustasta liikkeelle lähtemällä.

Autonvuokraus Kapkaupungissa huhtikuussa oli osoittautunut suureksi farssiksi, sillä Hertz ei tuntunut tietävän, miten menetellä, jos asiakas tahtoi viedä vuokra-auton ulkomaille. Nyt myös Tbilisin Enterprise järjesti oman farssinsa. Enterprise oli pyytänyt informoimaan heitä vähintään 48 tuntia ennen auton noutamista, jos tahdoimme viedä auton ulkomaille. Siis siitäkin huolimatta, että se oli pitänyt mainita jo varausta tehdessä. Olin vajaata viikkoa aiemmin lähestynyt Enterpriseä sähköpostilla (heidän ilmoittamaansa sähköpostiosoitteeseen) ja pyytänyt heitä valmistelemaan cross border authorizationin. Sähköpostiin ei reagoitu, mutta pari päivää myöhemmin olin saanut eri sähköpostiosoitteesta pyynnön lähettää kopion passistani ja ajokortistani. Tähänkään osoitteeseen lähettämääni sähköpostiin ei reagoitu. Edellispäivänä olin sitten saanut Whatsapp-viestin Enterpriseltä, jossa he pyysivät minulta kuvaa passistani ja ajokortistani, että he voisivat valmistella rajanylitysdokumentin seuraavaa päivää varten. Lisäksi he olivat soittaneet Whatsapp-puhelun. Kun sitten eilen iltapäivällä saavuimme hotelliin ja näin viestit, oli jo liian myöhäistä valmistella mitään. Enterprise ei ollut saanut kumpaakaan sähköposteistani. Niin he ainakin väittivät.

Auton noutoaika oli kello 9, mutta koska autovuokraamon edustajan täytyi käydä notariaatilla todentamassa passini ja ajokorttini oikeiksi, pitäisi meidän noutaa auto kello 9, mutta sitten kello 12 olisi palattava Tbilisin keskustaan hakemaan rajanylitysdokumentti. Notariaatti aukeaisi nimittäin vasta kello 10. Hermostuin Enterprisen asiakaspalvelijaan ja kerroin, että olisivathan he voineet vaikka soittaa minulle oikean puhelun, eikä mitään Whatsapp-puhelua. Suomalainen liittymä kyllä toimii myös Georgiassa, enkä minä pidä EU:n ulkopuolella mobiilidataa päällä. Vaadin myös, että noudamme auton sitten Tbilisin kaupunkitoimistosta, sillä ei ollut järkevää ajaa lentoasemalta takaisin keskustaan odottelemaan. Enterprise kertoi suostuvansa muutokseen ja yrittävänsä saada paperit notariaatilta kello 10.30. Vaadin myös, että palautamme auton Jerevanin lentoasemalle kello 10.30, emme kello 9, sillä menetimme aamusta 1,5 tuntia hyvää ajoaikaa. Lopulta sähköpostiini kilahti muutettu varausvahvistus, jossa Enterprise oli muuttanut varauksemme sekä alkamaan Tbilisin keskustasta että myös päättymään sinne.

Kolaripaikalle Tbilisin keskustassa on saapunut poliisi.

Vuokra-automme Armenian puolella Dilijanissa. Kuten näkyy, peräpäästä saa etsimällä etsiä naarmuja.

Aamulla saimme allemme tuliterän Toyota Corollan, jolla oli ajettu vain 1 500 kilometriä. Syöksyimme Tbilisin aamuliikenteeseen noin kello 11, kunhan paperisota rajaa varten oli hoidettu ja ajokorttini todettu aidoksi. En tiedä, miten georgialainen notaari tunnistaa suomalaisen ajokortin aidoksi sen kuvaa katsomalla. Enkä juurikaan nauti ulkomaisissa suurkaupungeissa ajamisesta, minkä vuoksi lähtö Tbilisin lentoasemalta olisi houkutellut enemmän. Nyt se ei vain tullut kyseeseen Enterprisesta johtuen. Samalla mietin, että olisipa mahtavaa, jos maailmassa olisi edes yksi autonvuokraamo, jossa homma toimii.

Ohitimme Pyhän Yrjön patsaan Tbilisin vanhassakaupungissa ja liityimme Kurajoen etelärantaa nuolevalle Vakhtang Gorgasalin kadulle, joka oli melko tukossa. Ruuhka kuitenkin veti sen verran, että ihan pysähdyksissä emme olleet oikeastaan hetkeäkään. Etenimme noin 20 km/h-vauhdilla. Georgian liikenne on muuten pääasiassa hyvin railakasta, eikä liikennesääntöjä noudateta turhan orjallisesti. Kuljettajat ovat varsinaisia reikäpäitä. Niinpä noin kymmenen minuuttia lähtömme jälkeen tapahtui ensimmäinen peräänajo, kun takana tullut Jeep-kuski täräytti keulansa meidän oikeaan takakulmaan. Ehkä hän liittyi rampista liikennevirran mukaan liian kovalla vauhdilla, ehkä hän räpläsi ajon aikana puhelinta, kuten tapana on, tai ehkä hän ei vain välittänyt turvaväleistä, kuten tapana on. Kuljettaja oli keski-ikäinen georgialaismies, joka tunnusti rikkeensä, eikä lähtenyt syyttämään minua. Paikalle tuli pian poliisi, joka oli samaa mieltä; syy oli tämän georgialaisen, ei minun. Poliisien toiminta oli hyvin asiallista, vaikka toisena osapuolena peräänajossa olikin ulkomaalainen. Ulkomaalaisuus ei automaattisesti tehnyt minusta syyllistä, kuten maailmalla yleisenä tapana on. Poliisien uniformussa oli myös kamera, joten heidän lahjomisensa olisi vaikeaa. Englantia konstaapelit puhuivat vain muutaman sanan. Poliisit lähtivät paikalta ja pian paikalle kaarsi toinen poliisipartio, joka oli edelleen puolellani ja edelleen yhtä asiallinen. Kumpikin osapuoli toki puhallutettiin. Georgialaismieskin puhalsi nollat, mutta peräänajostaan hän sai sakot. Enterprisen vakuutusyhtiö kävi paikalla toteamassa vahingot, jotka olivat minimaaliset (varmaankin hiljaisesta vauhdista johtuen). Niitä ei oikeastaan edes huomaisi, ellei mene ihan lähietäisyydelle. Georgialaismiehen Jeep-katumaasturi säilyi vaurioitta.

Kättelin georgialaismiehen, joka jäi paikalle vielä puimaan peräänajoa poliisin ja vakuutusyhtiön kanssa. Meidän matkan annettiin jatkua ja onneksi saimme jatkaa samalla autolla. Nyt kello oli jo 12 ja minä kun olin vuorokausi sitten ajatellut olevani jo Armenian puolella tähän aikaan. Taas tuntui, että koko tämä huhtikuussa alkanut matkani oli yhtä suurta vastoinkäymistä; ensin pidätys ja vankilavuorokausi Keski-Afrikan tasavallassa, sitten pitkään kestänyt ruokamyrkytys Beninin Dassa-Zouméssa, auton hajoaminen Tšadin Saharassa, läppärivarkaus N’Djamenassa ja niin edelleen. Tbilisistä päästyäni, saatoin hengähtää, sillä pahin oli nyt takana, vaikka toki edelleenkin liikenne soljui ilman mitään tolkkua. Georgialainen liikennekulttuuri on hyvin primitiivistä jopa jordanialaiseen verrattuna. Opin vihaamaan etenkin georgialaisia liikenneympyröitä, joissa kaistoja oli niin monta kuin autoja sattui mahtumaan rinnakkain. Reilussa tunnissa saavuimme lopulta Debedjoelle Sadakhloon, jossa toimii kansainvälinen rajanylityspaikka Georgian ja Armenian välillä. Georgian puolella rajanylitys tapahtui sujuvasti; minä ylitin rajan autossa istuessani, matkustajat kävivät leimauttamassa passinsa viereisessä rakennuksessa.

Rajanylitys Sadakhlossa Georgian puolella.

Sitten ajoimme joen yli Armenian puolelle, jossa rajanylityspaikka kantaa nimeä Bagratashen. Jonotus passintarkastusluukulle ei taaskaan kestänyt montaa minuuttia, mutta luukulla ”ongelmat” sitten alkoivat; olimmehan juuri viettäneet muutaman päivän Azerbaidžanissa, joka on Armenian verivihollinen. Kuten todettua, maiden välinen raja ei ole auki ja diplomaattisuhteitakaan ei ole. Lisäksi maat kävivät sodan armenialaisten asuttamasta Vuoristo-Karabahin alueesta vuonna 2020. Passintarkastajamies ei riemastunut löydettyään vihollismaan leimoja passistani, minkä vuoksi hän ryhtyi tenttaamaan vierailuni syytä, kestoa, vierailukohteita sekä majoituksia ja niiden osoitteita ja puhelinnumeroita. Annoin koko nivaskan Booking.comin majoitusvarauksia miehelle ja hän ryhtyi niitä yksisormijärjestelmällä kirjaamaan koneelle. Muut autoillaan matkassa olleet selvisivät rajan yli noin viidessä minuutissa; minulla meni 20 minuuttia. Taakseni syntyi kunnon jono, jota eräs raja-asemalla päivystänyt sotilaskin jo kävi ihmettelemässä. Passintarkastaja näytti passissani olleita Azerbaidžanin leimoja hänelle ja hän ymmärsi yskän. Myös kävellen rajan ylittäneet matkakumppanit joutuivat samantyyliseen ”kuulusteluun”, jossa he joutuivat lisäksi antamaan puhelinnumeronsa passintarkastajalle. Tietenkään Azerbaidžanin leimat eivät estä maahantuloa Armeniaan (tai Armenian leimat estä maahantuloa Azerbaidžaniin), mutta pienimuotoiseen tenttaukseen on varauduttava.

Olin käskenyt matkalaisia piilottamaan Azerbaidžanin tuliaiset syvemmälle matkalaukkuihin, jos laukkuja tahdottaisiin penkoa tarkemmin rajalla. Nyt sotilas tyytyi vain kurkkaamaan takakonttiin ja takapenkille. Seuraavaksi pysäköin auton ja lähdin esittelemään auton papereita Armenian tullille, joka antoi autolle vuoden aikaa olla maassa. Virkailija oli ystävällinen ja asiallinen. Asiallinen oli toki ollut se passintarkastajamieskin, joten ensivaikutelmani Armeniasta oli positiivinen. Kaikkiaan rajoilla kului vajaa tunti, minkä jälkeen oli vielä ostettava armenialainen liikennevakuutus, jota ilman Armenian liikenteeseen lähteminen on suuri virhe ja rikos. Poliisit myös poimivat liikennevirrasta ulkomaalaisia autoja ja tarkastavat niiden vakuutusten olemassaolon. Vakuutusyhtiöitä on useampia heti Bagratashenin raja-aseman jälkeen. Me ajoimme Ingo Armenia -nimisen vakuutusyhtiön toimiston pihaan ja ostimme viikon vakuutuksen Georgiaan rekisteröidylle Toyotallemme. Vakuutus maksoi 4 000 Armenian dramia (9,93 euroa), mutta en usko, että kolaritilanteessa siitä olisi ollut minkäänlaista hyötyä. Enkä myöskään ymmärtänyt vakuutuskirjasta mitään, sillä se oli vain armeniaksi ja venäjäksi. Armenia on vahvasti Venäjän talutusnuorassa ja maa Tbilisin tavoin pullisteli vuonna 2022 venäläisistä. Osa oli paennut Venäjältä oman kotimaan hyökättyä Ukrainan kimppuun, osa oli vain lomailemassa. Siispä vakuutusyhtiön toimistokin oli täynnä venäläisiä, jotka olivat ostamassa dollareilla vakuutusta luksusautoilleen. Minä maksoin vakuutuksen kortilla, mitä varten minut johdatettiin viereiseen kyläkauppaan, jossa oli korttiterminaali.

Maisemaa Armenian pohjoisosissa.

Armenia on kaunis ja vuoristoinen maa, jossa teiden päällystekin aina välillä on ihan hyvässä kunnossa.

Teiden varsilla on muistomerkkejä kuolleiden muistoksi.

Vuonna 1938 syntynyt armenialaismies menetti henkensä tässä kohdassa vuonna 1972, kun Ladan katolle tippui kivi.

Seuraavaksi ajoimme vaihtamaan paikallista valuuttaa. Heinäkuussa 2022 yhdellä eurolla sai noin 415 dramia. Lopulta olimme valmiita lähtemään ottamaan selvää Armeniasta; millainen olisi Kaukasuksen itsenäisistä valtioista köyhin. Minä olin jo etukäteen päättänyt, että se olisi ainakin mielenkiintoisin. Armeniassa matkailisimme etenkin sen maaseudulla, joten odotin edullisia hintoja, huonoja teitä ja toisaalta myös kauniita vuoristomaisemia. Olimme aikeissa ajaa rajalta Bagratashenista vielä Dilijan-nimiseen pikkukaupunkiin reilun kahden tunnin automatkan päähän. Ainakin Armenian tiestö vaikutti huonokuntoiselta, kun lähdimme ajamaan M6-tietä kohti etelää. Myös hyviä tieosuuksiakin kuitenkin löytyy. Valitettavasti myös armenialaiskuskit vaikuttivat yhtä reikäpäisiltä kuin pohjoiset naapurinsa Georgiassa. Saavutimme Dilijanin enemmittä kolareitta illansuussa, mistä lisää myöhemmin.

6 kommenttia
20.2.2023 by