Browsing Category

Togo

Paluu Loméen

25.–27.6.2022

Uusi aamu koitti ja päätin, että se sai olla viimeinen Beninissä. Vointi ei ollut vieläkään hyvä, mutta otin herättyäni kaksi Imodium-tablettia, söin omenan ja lähdin etsimään kyytiä kohti Cotonouta. Sinne olisi tasan 200 kilometriä ja siellä vaihtaisin Togoon menevään autoon. Olin jo pohtinut, kannattaisiko minun satsata tänään yksityiskyytiin. Eli olisin ostanut koko puskataksin pelkästään itselleni, minkä jälkeen olisin voinut päättää, milloin pysähdymme esimerkiksi vessatauolle. Tietenkin vessataukoa voi pyytää, vaikka auto olisi miten täynnä, mutta suomalaisena en oikein kehtaisi. Minun näkökulmastani tarpeettomat ostospysähdykset jäisivät niin ikään pois, jos olisin ostanut auton kaikki paikat. Päätin tehdä lopullisen päätöksen Dassa-Zoumén puskataksiasemalla, joka sijaitsee keskustan eteläpuolella, Cotonouhun johtavan valtatien varressa. Kilometrin tai parin päässä Auberge de Dassasta.

Puskataksiasemalla yksi Cotonouhun lähdössä oleva auto odotteli vielä yhtä matkustajaa. Autoon oli jätetty etupenkki vapaaksi, kun taas kaksi takana olevaa penkkiriviä olivat jo tupaten täynnä. Ilmeisesti etupenkkipaikka oli kalliimpi, koska se ei ollut kelvannut kenellekään. Minulle se kelpasi enemmän kuin hyvin tässä tilanteessa. En edes ryhtynyt kysymään omaa autoa, vaan levittäydyin etupenkille muiden matkustajien kyyristellessä ahtaasti takanani. Autossa oli yhteensä kahdeksan matkustajaa sekä kuljettaja. En muista paljonko maksoin kyydistäni, mutta lähdimme liikkeelle vähän ennen kahdeksaa.

Dassa-Zouméssa tie haarautuu.

Pysähdys Bohiconin puskataksiasemalla.

Puskataksimme matkalla Cotonousta Loméen. Tässä vaiheessa autosta on hajonnut rengas.

Saavuimme pian Bohiconiin, jossa matkustajat ryhtyivät tekemään ostoksia. Sain erään rouvan käsilaukun vahdittavakseni, sillä itse en lähtenyt kiertämään markkinoita. Pysähdys kesti puolisen tuntia, minkä jälkeen matka jatkui. Kello oli nyt 10. Matkustajia jäi kyydistä matkan varrella, mutta uusia nousi kyytiin tasaiseen tahtiin. Minä jäin kyydistä Cotonoun Place de l’Étoile -aukiolla ja vaihdoin suoraan Togon pääkaupunkiin menevään puskataksiin. Autona oli vanha kunnon Toyota Carina 1990-luvulta, samanlainen kuin autoni Kongon Makouasta Ouéssoon kuukautta aiemmin. Carinan takapenkillä istui jo kolme matkustajaa ja minusta tuli neljäs matkustaja. Sain etupenkin, joka oli säästetty aivan kuin minua ajatellen. Maksoin matkasta Cotonousta Loméen 10 000 frangia (n. 15,2 euroa), mikä on liikaa, mutta etupenkkipaikka maksaa! Minun kokemukseni mukaan auto täyttyy siinä järjestyksessä kuin matkustajat saapuvat asemalle; ensimmäisenä tullut pääsee parhaalle paikalle eli etupenkille, mutta tämä ei vaikuttanut pätevän tänä päivänä täällä Beninissä. Olinhan tullut päivän kumpaankin autoon viimeisenä ja silti päässyt parhaalle paikalle. Tänään tällainen järjestely sopi täydellisesti ja maksoin mielelläni ”liikaa”. Olin tainnut maksaa neljännen takapenkkipaikankin, sillä sinne ei lopulta tullut ketään.

Lähdimme matkaan välittömästi, karistimme Cotonoun pölyt taaksemme, ohitimme Ouidahin ja sitten jossain maaseudulla Comèn ja Grand-Popon välillä autosta räjähti rengas. Kello oli 14.10. Mietin, että jo oli aikakin; en nimittäin ole tainnut kokea rengasrikkoa aiemmin tällä mantereella! Toisaalta olin alkanut taas voida pahoin ja nyt matka viivästyisi, kun vararengastakaan ei ollut. Kuljettaja lähti seuraavaan kylään moottoripyörän kyydissä ja palasi mukanaan uusi rengas. Lopulta renkaanvaihtopysähdys kesti vain puolisen tuntia. Afrikkalaiset puskataksikuskit ovat rautaisia ammattilaisia, eikä heillä mene sormi suuhun missään tilanteessa. Pääsimme samaiselle Hilla-Condjin rajanylityspaikalle, jossa beniniläiset ja togolaiset rajaukot istuvat vierekkäin samassa toimistossa. Minut leimattiin ulos Beninistä ja sisään Togoon. Ostin 10 000 frangin (n. 15,2 euroa) viisumin rajalta ja sillä saisin oleskella maassa taas seitsemän vuorokautta. Se riittäisi, sillä olin pian jatkamassa matkaani Tšadiin.

Boulevard du 13 Janvier on yksi Lomén pääkaduista.

Takaisin Togossa! Hand of God Church of All Nations on käynyt toukokuussa 2022 Loméssa levittämässä ilosanomaa.

Boulevard du 13 Janvier.

Rajanylitys Togon suuntaan oli monimutkaisempi prosessi kuin toiseen suuntaan, mutta nyt oli paljon enemmän rajanylittäjiäkin. Muu autokunta ylitti rajan ohituskaistaa pitkin, eivätkä käyneet esittelemässä matkustusasiakirjojaan samoilla tiskeillä kuin itse kävin. Puolen tunnin kuluttua kuljettaja tuli etsimään minua, kun ylitys vain venyi. Minulta tivattiin autoni rekisterinumeroa ja niin edelleen. Enhän minä sellaista ollut hoksannut painaa mieleeni. Kuljettaja pelasti pinteestä ja näin olin taas Togossa. Lahjuksia ei kysytty. Rajalta on vain reilu tunti Loméen, minne saapuminen tuntui kuin olisin palannut pitkältä erämaavaellukselta. Olin syönyt matkan aikana vain maapähkinöitä ja kaksi omenaa sekä juonut vettä. Otin mototaksin tuttuun Hotel Le Galioniin keskustan laitamilla. Hain hotellin ravintolasta pizzan ja menin ajoissa nukkumaan. Kelloa oli taas pitänyt siirtää tunnilla taaksepäin.

Seuraavana aamuna, 26. kesäkuuta, söin loput pizzasta aamupalaksi, kävin libanonilaisten pitämässä lähikaupassa ja muuten päätin pitää vapaapäivän. En tehnyt mitään järkevää. Nyt oli vain kerättävä voimia, että olisin hyvissä voimissa lähtemässä kahden viikon röykytysmatkalle Tšadin Saharan dyyneille ja keitaille. Sinne en tahtoisi lähteä vatsavaivaisena.

Länsi-Afrikan talousyhteisön investointi- ja kehityspankkia ei saa kuvata.

Togon kansallismuseo.

Togon kolmas presidentti Gnassingbé Eyadéma oli vallassa vuodet 1967–2005. Sen jälkeen poika Faure Gnassingbé on johtanut Togoa. Togon kansallismuseo on kirjoittanut entisen presidentin nimen väärin kuvan yläpuolelle ja lisäksi väittää herran olleen maan neljäs presidentti.

Vointi oli hyvä 27. kesäkuuta, eikä tullut tarpeelliseksi hakeutua lääkärin pakeille. Ruokamyrkytys oli ollut poikkeuksellisen pitkä, mutta loppui kun pääsin Togoon. Normaaliin maahan. Olin jättänyt tälle päivälle vielä yhden ”merkittävän” nähtävyyden, nimittäin Länsi-Afrikan talousyhteisön investointi- ja kehityspankin, katsastuksen. Olin ajanut siitä ohitse monet kerrat ja nyt aioin käydä ottamassa kuvan, vaikka pankit ovat muka strategisia kohteita, joiden kuvaaminen on pankkien itsensä mielestä ehdottomasti kielletty. Kun pääsin rakennuksen eteen ja otin muina miehinä kuvan pytingistä, alkoi investointipankin aidan takaa huuto ja vimmattu sormen heristely. Pankista on Googlen kuvahaussa kuvia mielin määrin, mutta silti sitä ei saisi kuvata.

Kiertelin keskustaa ja vahingossa satuin Togon kansallismuseon luokse. Ensimmäisenä päivänäni Loméssa olin etsinyt museota Palais des Congrès -nimisestä rakennuksesta. Vartija ei ollut tietoinen kansallismuseosta, mutta nyt parin viikon jälkeen löysin museon samaisen rakennuksen toiselta reunalta. Ehkä Palais des Congrèsin vartija ei osannut lukea, sillä museon sisäänkäynnin yläpuolella lukee suurin kirjaimin ”musee”, museo. Pääsymaksu Togon kansallismuseoon on 1 000 frangia (n. 1,5 euroa). Museo on pieni, mutta oikein laadukas läpileikkaus Togon alueen historiasta aina siirtomaakauden loppuun saakka. Mitään ei saanut kuvata, mutta museon alakerrassa voi halutessaan salakuvata, sillä henkilökunnan katse ei yllä sinne asti.

Seuraavana päivänä jätin Länsi-Afrikan taakseni ja palasin lentäen keskiseen Afrikkaan; oli aika aktivoida Keski-Afrikan tasavallan Banguissa korruptiolla hankkimani viisumi. Tšad ja sen Sahara jo odottivat.

8 kommenttia
22.1.2023 by

Takaisin Loméen ja kohti Beniniä

13.–14.6.2022

Olisin mielelläni jäänyt Kpaliméen vielä ainakin yhdeksi yöksi, mutta saapuessani maahan minulle myönnetty seitsemän vuorokauden viisumini umpeutuisi pian, enkä ollut kiinnostunut pidentämään sitä. Se olisi luultavasti tarkoittanut tuntikausien odottelua ja pompottelua erilaisissa virastoissa ja suurta määrää tulostettuja dokumentteja. Siispä aioin Beninin puolelle, sillä siellä saisin viipyä viisumillani kokonaisen kuukauden. Niin halutessani siis. Benin taas vaati vielä kesäkuun alkupuolella negatiivista koronatestitodistusta maahan saavuttaessa. Maa ei tunnustanut koronarokotteita, vaan testi olisi oltava. Siispä palasin aamuvarhaisella puskataksilla Kpalimésta takaisin Togon pääkaupunkiin Loméen.

Saavutin Lomén reilussa kahdessa tunnissa ja jo ennen kymmentä olin takaisin tutussa Hotel Le Galionissa, jossa sain saman huoneen kuin pari päivää aiemmin. Viipyisin Loméssa yön tai kaksi, riippuen koronatestituloksen saamisen aikataulusta. Lähdin saman tien kohti testauspaikkaa, jonne minut lupasi viedä herra nimeltä Chris. Hän oli aloittelemassa työpäiväänsä mototaksikuskina. Sovimme hinnaksi Institut National d’Hygiène du Togoon 300 frangia (n. 0,45 euroa). Togon kansallinen hygieniainstituutti sijaitsee osoitteessa 26 Rue Nangbéto ja toimii maan terveyden ja kansallisen hygienian ministeriön alaisuudessa hoitaen koronatestaukset. Minulla ei ollut riittävästi kolikoita, joten maksoin 500 frangin setelillä kyytiäni. Chrisillä ei tietenkään ollut vaihtorahaa, koska kenelläpä taksikuskilla koskaan olisikaan. Hän tarjoutui tulemaan avustamaan minua koronatestauksen kanssa, sillä hän sattui puhumaan englantia. Olisin taatusti suoriutunut jälleen yhdestä turhanpäiväisestä ranskankielisestä koronatestauksesta, mutta annoin herran liittyä seuraan.

Englannin ja saksan kielen käännöspalveluita sekä ompelua tarjolla Loméssa. Kahden istuttava sohva taas irtoaisi 55 000 frangilla (n. 84 euroa).

Kansallinen hygieniainstituutti on harvoja paikkoja, joissa edellytetään maskin käyttöä. Teoriassa maskia pitäisi tietenkin käyttää kaikissa sisätiloissa, mutta näin ei käytännössä tapahdu missään. Siispä puin maskin kasvoilleni ja Chris lähti ostamaan vastapäisestä kioskista itselleen oman, kun häntä ei päästetty sisään ilman. Paikalla hääri mies, ilmeisesti sairaanhoitaja, joka ohjaili ihmisiä oikeisiin paikkoihin. Miehen maski oli siinä kunnossa ja ruskea, että se oli ollut kasvoilla pandemian alusta asti. Chris ja sairaanhoitaja keskustelivat omalla äidinkielellään. Minä odottelin ovensuussa, vähän kauempana. Sitten Chris tuli luokseni ja kertoi, että positiivisia tapauksia tulee päivittäin too many. Sitten hän pyysi minulta kymppitonnin seteliä (n. 15,2 euroa), jolla hän lähtisi ostamaan vastapäisestä kioskista jotain. En ymmärtänyt yhtään, että mitä. En antanut seteliä, mutta Chris lähti silti kioskille ja palasi sieltä tällä kertaa mukanaan kourallinen karkkeja. Minun pitäisi nyt syödä niitä, että saisin negatiivisen tuloksen. Hän söi karkkeja itsekin, ettei saisi koronavirusta. Karkit olivat oikein hyviä, maistuivat karkeilta ja karkkeja olivatkin. Eivät tietenkään mitään lääkettä.

Sitten Chris meni jälleen sairaanhoitajan luokse, istahti passini ja rahojen kanssa odotustilaan jonottamaan vuoroaan ilmoittautumisluukulle. Itse testi maksoi 25 000 frangia (n. 38,1 euroa). Kun ilmoittautuminen oli hetken kuluttua valmis, viittoi hän minut luokseen ja menimme yhdessä testaushuoneeseen. Testinottaja oli asiallinen ja ymmärsin hänen kysymyksensä. En olisi tarvinnut tulkkia lainkaan. Testaaja muun muassa kysyi, olenko rokotettu koronavirusta vastaan. Kerroin, että minulla on kaksi Pfizerin rokotetta. Sitten hän runnoi tikun sieraimeeni. Sain kuitin testauksesta ja valmiin tuloksen voisin tulla noutamaan seuraavana päivänä kello 16. Siis noin 29 tunnin kuluttua.

Kun asia oli hoidossa, seurasi outo näytelmä. Chris ja sairaanhoitajamies olivat punoneet juonen pääni menoksi. Noin tunnin kuluttua minun pitäisi palata kansalliseen hygieniainstituuttiin maksamaan palkkio sairaanhoitajamiehelle, joka oli Chrisin mukaan auttanut minua. Mielestäni olimme muiden potilaiden tavoin odottaneet vuoroamme ensin ilmoittautumisluukulle ja sitten testauskoppiin. Emme olleet esimerkiksi kiilanneet kenenkään edelle. Näytin saamaani kuittia ja kerroin, että minä olen testini jo maksanut, enkä tulisi maksamaan enää yhtään mitään. Olin luvannut vaihtorahaksi saamani 5 000 frangin (n. 7,6 euroa) setelin Chrisille maksuksi avusta sekä menopaluukyydeistä hotellille ja takaisin. Nyt se ei riittänytkään, vaan ainakin kymppitonni olisi pitänyt saada. Samoin moottoripyörän tankki täyteen polttoainetta. Chris kertoi nälkäisistä lapsistaan ja vetosi minuun, että hänhän oli sentään asettanut henkensä vaaraan tulemalla koronatestaukseen kanssani. Hän on musta ja afrikkalainen, minä taas valkoinen ja eurooppalainen, Chris puhua pulputti. Propaganda on purrut hyvin ja koronavirusta pidetään valkoisten syynä. En jaksanut kertoa, että olen ollut Afrikassa jo 1,5 kuukautta, enkä siis olisi tuonut mahdollista virusta Euroopasta saakka. Suutuin ja lähdin matkoihini kävellen.

Harmittelin, kun olin ehtinyt antaa puhelinnumeroni Chrisille ja lisäksi hän tietäisi, missä hotellissa asun. Siispä tunnin kuluttua hän soitti minulle, kuten oli uhannut. Silloin olisi pitänyt palata maksamaan sairaanhoitajan ”palkka”. En vastannut puheluun. Kiersin pidempää reittiä takaisin hotellilleni, mutta mies oli päivystämässä hotellini lähistöllä ja äkkäsi minut. Hän tuli luokseni ja soitti sairaanhoitajalle. Minun pitäisi maksaa lisää, koska positiivisia tapauksia ilmenee päivittäin niin paljon. Tarkistin myöhemmin, että Togossa ilmeni noin kymmenen uutta tautitapausta päivittäin. Se ei kuulostanut paljolta. Minua ei kiinnostanut keskustella sairaanhoitajan kanssa, vaan kerroin, että minä olin testini maksanut, enkä maksaisi yhtään enempää. Rahalla kuulemma varmistaisin negatiivisen tuloksen ja sen, että tulos olis valmis seuraavana päivänä, eikä vasta kahden vuorokauden kuluttua. Hätistin Chrisin pois luotani.

Perillä hotellilla ryhdyin selvittämään mahdollista toista koronatestauspaikkaa, sillä olin huolestunut mahdollisesta kostopositiivisesta tuloksesta. Mitään oireita minulla ei tietenkään ollut. Hotel Le Galionin valkoinen omistajanainen rauhoitteli minua ja kertoi, että kokemani vedätysyritys ei ole ainutlaatuista, vaan sitä on tapahtunut muillekin. Kuitenkaan yksittäinen vastaanotossa häärivä sairaanhoitaja ei voisi vaikuttaa tulokseen. Nainen myös kertoi, että Togon kansallinen hygieniainstituutti on pääkaupungin ainoa koronatestauspaikka. Edes lentoasemalla en voisi testauttaa itseäni. Omistajan puheet rauhoittivat minut, enkä enää stressannut niin paljon. Chris ei soittanut enää myöhemmin samana päivänä.

Palais de Lomé on rakennettu Saksan siirtomaakaudella.

Kävin iltapäivällä Lomén keskustassa vaihtamassa rahaa ja tutustumassa aidanraosta Palais de Lomé -nimiseen palatsiin, joka seisoo merenrannalla, vain nelikaistaisen rantabulevardin erottaessa sen rantahiekasta. Palais de Lomé rakennettiin vuosina 1898–1905, kun Togo oli Saksan siirtomaa. Aluksi palatsissa pitivät majaansa saksalaiset kuvernöörit, mutta Togon päädyttyä Ranskan siirtomaaksi ensimmäisen maailmansodan aikana, tuli palatsista ranskalaisten kuvernöörien residenssi. Togo itsenäistyi Ranskan alaisuudesta vuonna 1960, minkä jälkeen Palais de Lomé toimi maan presidentinlinnana vuoteen 1970 saakka. Vuosina 1976–1991 palatsia käytettiin valtion virallisten vieraiden majoittamiseen. Togon pääministeri käytti palatsia vielä syyskuussa 1991, mutta sen jälkeen linna hylättiin kahdeksi vuosikymmeneksi. Nyttemmin Palais de Lomé on kunnostettu entiseen loistoonsa ja on avoinna vierailijoita varten lauantaisin ja sunnuntaisin. Paitsi tietenkin nyt, kun palatsi on edelleen kiinni ”koronaviruksen takia”. Siispä aidanraosta tirkistely on ainoa mahdollisuus tutustua linnaan, jonka tornissa liehuu värikäs Togon lippu. Lähde: [1]

Kävin tutustumassa myös lähellä sijaitsevaan Hotel Palm Beachiin, ihan ulkoa päin vain. Hotelli sijaitsee rantabulevardin ja Rue Kouromen kulmauksessa, siis aivan Lomén ydinkeskustassa. Palm Beach on parhaat päivänsä nähnyt ja nykyisin ”suljettu”. Hotelli on suljettu tavallisilta asiakkailta, mutta rakennusta käytetään positiivisen koronatestituloksen saaneiden karanteenihotellina. Jos saisin positiivisen tuloksen, tulisi minun viettää Hotel Palm Beachissä kokonaiset 14 vuorokautta omaan laskuuni. Näkymät toki varmaan ovat upeat, onhan hotelli aivan rannan tuntumassa. Hotel Palm Beachistä tuli toistaiseksi ainoa rakennus Loméssa, jonka valokuvauksesta pahoitettiin mieli.

Togo säilöi positiivisen koronatestituloksen saaneet Hotel Palm Beachiin.

Oululainen muuttoauto Loméssa.

Koitti tiistai 14. kesäkuuta, jolloin saisin koronatestitulokseni. Eilinen mototaksikuskini Chris oli yrittänyt soittaa noin kymmenen kertaa aamukahdeksalta, mutta olin estänyt hänet. Päätin kirjautua ulos hotellistani aamulla, jättää tavarat hotellille säilöön ja karistaa Togon pölyt välittömästi, kun negatiivinen paperi olisi kourassani. Lähdin aamupalan jälkeen etsimään Beniniin suuntaavien puskataksien lähtöpaikkaa. Se sijaitsee niin ikään rantabulevardin varrella ja kulkee nimellä Gare routière Hollando. Kuskit yrittivät houkutella kyytiin, mutta en ollut vielä valmis lähtemään. Samalla suunnalla, samaisen rantabulevardin varresta bongasin ehdan suomalaisen muuttoauton; viininpunaisen pakettiauton kyljessä luki selvällä suomella ”Tilaa muutot” ja alla puhelinnumero. Puhelinnumero on edelleen käytössä ja kuuluu Oulun Muuttoniksi -nimiselle muuttofirmalle. Kukaan ei ollut tilannut oululaisfirmasta muuttoa Togoon, vaan auto on todennäköisesti myyty Suomessa ja laivattu Afrikkaan, mikä on monen eurooppalaisen auton kohtalo. Auto oli jo toinen suomalaisauto tällä matkalla; Kongon Brazzavillessä löysin pellolaisen Kuljetus M. Kovalainen Oy:n entisen kuorma-auton.

Iltapäivällä kävin tulostamassa Beninin e-viisumin, minkä jälkeen kävelin Togon kansallinen hygieniainstituuttiin vajaata tuntia etuajassa. Testitulos oli valmiina ja onnekseni negatiivinen. Otin mototaksin hotellilleni, mistä edelleen Gare routière Hollandoon. Asemalta kulkee jatkuvalla syötöllä autoja niin rajalle kuin Beninin suurimpaan kaupunkiin Cotonouhunkin ja kaikkialle ennen sitä. Minä olin menossa ensimmäiseen beniniläiskylään rajan jälkeen, siis Grand-Popoon. Hinnaksi kerrottiin 8 000 frangia (n. 12,2 euroa), mikä on aivan liikaa. Päätin ottaa puskataksin pelkästään rajalle saakka. Se maksoi 1 500 frangia (n. 2,3 euroa). Pääsin neljänneksi takapenkille, mutta onneksi takapenkin naiset olivat hoikkia. Apukuskin paikalle nousi vain yksi matkustaja. Kaikkiaan kyydissä oli siis vain kuusi ihmistä, mikä vain kertoo taas, että Togo on normaali maa. Keski-Afrikan tasavallassa samassa autossa olisi ollut vähintään 20 matkustajaa. Kun lähdimme matkaan, näin että Chris oli jälleen pommittanut minua puheluilla. Laskin, että yrityksiä oli seitsemän kappaletta. Nythän kello oli 16 ja meidän oli alun perin ollut tarkoitus mennä yhdessä hakemaan tulokseni.

Lomésta on noin 50 kilometrin matka Togon ja Beninin rajalle. Tiellä on paljon tietöitä, mutta pääosin tie on hyvässä kunnossa. Matka-aika rajalle oli noin tunti. Viimeinen kylä Togon puolella kantaa nimeä Aného ja näytti kauniilta kaupungilta. Olisin voinut jäädä jo sinne, mutta aioin silti Beninin puolelle, jos raja olisi vielä avoinna. Puskataksin pääteasema oli suuri puskataksiasema vain 300 metrin päästä rajalta. Olisin voinut ylittää rajan kävellenkin ja hankkia jatkokyydin Beninin puolelta beniniläisestä autosta, mutta päätin palkata itselleni togolaisen mototaksikuskin, joka lupautui ajamaan minut Beninin Grand-Popoon 2 000 frangilla (n. 3 euroa).

Togon puoleinen rajanylityspaikka kantaa nimeä Sanvee-Condji, kun taas Beninin puolella vastaava on Hilla-Condji. Se taas tuli yllätyksenä, että raja-asemia on vain yksi ja täällä togolainen ja beniniläinen rajaviranomainen työskentelevät samassa toimistossa vierekkäin istuen. Togolainen leimasi minut ulos maasta ja antoi passin beniniläiselle virkaveljelleen, joka leimasi minut sisään ja tarkasti viisumini. Kuten liki kaikki Afrikan valtiot, myös Benin vaatii suomalaiselta viisumia, mutta sen saaminen on tehty äärimmäisen helpoksi. Benin nimittäin on lanseerannut e-viisumin, joka anotaan netistä ja maksetaan netissä. Rahaa ei siis ole tarpeen liikutella enää raja-asemilla. Täytin helpon e-viisumihakemuksen Beninin valtion virallisilla sivuilla, minkä jälkeen hakemukseni hyväksyttiin välittömästi ja sain tulostaa sähköpostista paperisen viisumini. Viisumin hinta oli 51,55 euroa ja sen pystyi maksamaan luottokortilla. Beninissä selvästi ymmärretään, että maahantulo kannattaa tehdä helpoksi, että turisteja virtaisi maahan. Myös raja-aseman toimintaa hämmästelen; kenen idea on ollut panna Togon ja Beninin rajaukot samaan rakennukseen. Tämähän on jo lähes yhtä helppoa kuin Suomen ja Ruotsin rajalla. Koronatestitodistusta ei lopulta tahtonut vilkaista kukaan, ne taitavat olla vain lentoasemia varten. Maarajoillahan covid-19 ei leviä, ei vaikka ihmisiä sulloutuu suuri määrä autojen takapenkeille tuntikausiksi. Vain pari päivää rajanylityksestäni Benin luopui koko koronatestivaatimuksesta myös virallisesti.

Rajalta on vielä noin 20 kilometrin matka Grand-Popon keskustaan. Aurinko oli laskemassa hiljakseen, kun togolainen kuljettajani kaasutteli kohti määränpäätäni. Hänen ei ollut tarvinnut esittää minkäänlaisia matkustusasiakirjoja rajanylityksensä aikana. Kuljettaja ryhtyi tivaamaan lisää rahaa matkamme aikana. Polttoaine on kallista ja niin edelleen. Vastasin hänelle, että sovimme hinnaksi 2 000 frangia ja pitäisin siitä kiinni. Togolainen kuskini ei tiennyt Grand-Popon majataloani, joten vaihdoin kylän keskustassa, carrefourissa, kuljettajaa. Opin myöhemmin, että oikeasti mototaksimatka 3,5 kilometrin päähän Auberge de Grand-Popoon maksaisi noin 300 frangia (n. 0,45 euroa), mutta nyt suostuin tinkauksen jälkeen 600 frangin (n. 0,9 euroa) pyyntöön. Grand-Popossa on totuttu ulkomaalaisiin ja etenkin suomalaisiin, joilta on hyvä nyhtää ylihintaa. Pian kaasuttelimme Juha Vakkurin (1946–2019) perustaman suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskus Villa Karon ohitse, jossa vierailisin myöhemmin.

Tästä sisään Auberge de Grand-Popon alueelle. Oma huoneeni sijaitsi vasemmmalla olevassa rakennuksessa. Vastaanotto, ravintola ja uima-allas sijaitsevat tästä vielä sata metriä eteenpäin.

Olin tullut Grand-Popoon lähinnä sen Suomi-kytköksien takia. Täällä, tarkemmin Villa Karossa, on vuodesta 2000 lähtien käynyt lukematon määrä suomalaisia, lähinnä kulttuurialan ihmisiä stipendiaatteina. Halusin nähdä, miten suomalainen kylä lopulta on. Auberge de Grand-Popon olin valinnut majapaikakseni pelkästään sen vuoksi, että Juha Vakkuri mainitsee paikan ja sen ranskalaisen isännän, Guy Catherinen, moneen otteeseen loistavassa Afrikka-trilogiassaan eli teoksissaan Afrikan poikki (2009), Afrikan ympäri (2012) & Afrikan sydämeen (2014). Olin tainnut tulla jonkinlaiselle pyhiinvaellukselle. Vakkurin kirjoja syytän ehkä eniten siitä, että löydän itseni yhä uudelleen ja uudelleen tältä mantereelta.

Auberge de Grand-Popo on pitäjän paras hotelli ja sijaitsee kylän itälaidalla merenrannassa. Näin sadekaudella yksi yö maksoi ainoastaan 16 500 frangia (n. 25,1 euroa). Tykkäsin Auberge de Grand-Popon tunnelmasta ja tykkäsin myös huoneestani, joka sijaitsee erillisessä rakennuksessa melko kaukana päärakennuksesta. Minulla oli oma kylpyhuone, parivuode ja ilmastointi. Wifi toimi hieman onnettomasti huoneessani, eikä minulla ollut vielä paikallista simkorttiakaan. Auberge de Grand-Popon ravintola on pramea ja siellä syödään valkoisilta pöytäliinoilta lämpimän merituulen puhaltaessa mereltä. Ellei aurinko olisi ehtinyt jo laskea, olisin voinut samalla ihailla Atlantin aaltoja. Nyt vastassa oli pelkkä pimeys. Tilasin kalaa ja se maksoi noin 11 euroa. Hintataso on kova, mutta en vain jaksanut lähteä enää etsimään edullisempaa ruokapaikkaa. Muut illallistajat olivat ranskankielisiä pariskuntia tai perheitä, joissa nainen oli aina valkoinen ja mies ilmeisesti täkäläinen. Kukaan ei näyttänyt suomalaiselta, enkä kuullut suomea, vaikka miten yritin höristää korviani.

6 kommenttia
4.1.2023 by

Vaellus Mont Agoun vuoristokyliin ja Womén vesiputous

12.6.2022

Länsi-Afrikka on yleisesti melko tasaista seutua, mutta siellä täällä kohoaa kuitenkin satunnaisia mäkiä, jopa vuoria ja vuorijonoja. Ghanan itäosista halki Togon keskiosien aina Beninin puolelle kulkee matala ”vuorijono”, minkä ansiosta etenkin Kpalimé houkuttelee matkailijoita luokseen. Seudulla on muutamia vuoria, rotkoja ja vesiputouksia. Tärkein syy vierailla Kpaliméssa on kuitenkin Mont Agou, 986 metriin merenpinnasta kohoava Togon korkein vuori. Mont Agou tunnettiin alun perin saksankielisellä nimellä Baumannspitze, itävaltalaisen tutkimusmatkailija ja maantieteilijä Oskar Baumannin (1864–1899) mukaan, sillä Togo oli ensimmäiseen maailmansotaan asti Saksan siirtomaa.

Togon korkein vuori Mont Agou ja sen pilvessä oleva huippu. Kuva otettu alhaalta Agoun kylästä.

Vaellus kohti ”vuoristokyliä” alkaa. Oppaani Selom kulkee edellä varvassandaaleillaan.

Näkymä (ehkä) Agoun kylään ylhäältä Mont Agoun rinteeltä.

En ole vuorikiipeilijä, enkä ole valloittanut mitään merkittäviä vuorenhuippuja, paitsi suunnilleen yhtä korkean Saanan Kilpisjärvellä. Mont Agou kuitenkin vaikutti mukavan helpolta valloitukselta korkeutensa ansiosta. Lisäksi huiputuksen voisi tehdä halutessaan autollakin, sillä huipulla on Togon armeijan tukikohta. Olin edellisiltana kysellyt oppaan perään hotellini isännältä, Ericiltä, sillä tahdoin nähdä muutakin kuin pelkän tien. Eric kertoi aamulla, että opasehdokas oli tullut illalla hotellille. Ihmettelin, miksei hän tai kukaan ollut tullut koputtamaan ovelleni. Aamupalaa odotellessani suunnittelin sitten lähteväni Mont Agoulle yksinäni. Ottaisin kadulta mototaksin ja tinkisin hinnan kohdilleen menopaluusta vuorenhuipulle ja takaisin. Eric piti sitä täysin mahdollisena ajatuksena.

Hotel La Pailloten keittiö oli edelleen suljettu, sillä Marie-kokki oli vieläkin omilla teillään. Aamupalan kuitenkin sain ja sen valmisti isäntä Eric omin käsin. Patonkia, itsetehtyä mangohilloa, omeletti. Lisäksi hän keitti togolaista kahvia. Olimme kahvialueella, esimerkiksi Mont Agoulla viljellään kahvia. La Pailloten aamiainen maksoi 2 800 frangia (n. 4,3 euroa). Aamupalan voimalla jaksaisin pitkälle iltapäivään. Lisäksi olin pakannut reppuuni vesipulloja ja naposteltavaa.

Hotellin työvoimaan kuuluva mies oli samaan aikaan pesemässä hotellin toisen asiakkaan, valkoisen Togossa asuvan ranskalaismiehen, Renault Duster -citymaasturia ja tarjoutui pyytämättäni oppaaksi Mont Agoulle. Eric valisti minua, että mies ei ollut mikään oikea opas. Togolaiset haistavat rahan. Niin haistoi myös aiemmin hotellilla pyörähtänyt nainen, joka tuli pyytämään työtä. Naisella oli alle kouluikäisiä lapsia, joiden yksinhuoltajaksi hän oli ajautunut. Nainen oli aikoinaan muuttanut miehen perässä Kpaliméen, eikä hänellä ollut kaupungissa turvaverkkoja, kun mies oli nyt päättänyt lähteä lätkimään ja jättänyt jälkikasvun nuoren naisen hoidettaviksi. Eric ei voinut tarjota työpaikkaa, sillä se olisi tarkoittanut sitä, että lapset olisivat tulleet naisen mukana päiviksi hotellille. Päiväkodit eivät ole vielä lyöneet itseään läpi ainakaan Togon maaseudulla, eivätkä Ericin mukaan asiakkaat välttämättä olisi mielissään, jos lapsia pyörisi nurkissa. Minua asia ei olisi hetkauttanut, mutta hotellivieraita on tietenkin joka lähtöön.

Kasvillisuutta matkalla ylös.

Saavumme Kebo Kpetaan tai sen kyljessä sijaitsevaan Kebo Dogbadjin kylään.

Kebo Dogbadjin kaivo ja kylän lapsia pyhävaatteissaan.

Kebo Dogbadjin maisemaa kesäkuisena sunnuntaiaamupäivänä.

Kun sitten yhdeksän aikaan astuin ulos hotellista ja lähdin kohti pääkatua, sattui eilen hotellilla piipahtanut opasehdokas tulemaan vastaan. Hän oli päättänyt palata hotellille, jos nyt kuitenkin olisinkin kiinnostunut lähtemään patikoimaan. Kerroin herralle, että olin kyllä ollut valmis sopimaan retkestä jo edellisiltana. Olin vain odotellut, että joku tulisi koputtamaan ovelleni. Mies oli 44-vuotias Selom, joka oli ajautunut töihin maniokkipelloille, kun koronavirus oli lopettanut turismin Kpaliméssa. Sovimme hinnaksi Mont Agoulle 12 000 frangia (n. 18,3 euroa). Se sisältäisi kyyditkin mototaksin selässä. Näin minusta tuli Selomin ensimmäinen asiakas koronan jälkeen. Selom puhui pääasiassa vain ranskaa, mutta yritti parhaansa mukaan käyttää myös englantia. Hänellä oli mukanaan englannin sanakirjanen. Englanninkielisen Ghanan läheisyyden takia voi olla hyvä asia osata myös englantia, jos vaikkapa ghanalaisia turisteja joskus päätyy Kpaliméen.

Muut kpalimélaiset olivat pynttäytyneet parhaimpiinsa; sunnuntaiaamuna Togo kulkee kirkkoon. Minä ja Selom aioimme Togon korkeimmalle vuorelle, emme kirkkoon lainkaan. Selom neuvotteli mototaksikyydin Agoun kylään Mont Agoun juurelle, reilun 20 kilometrin päähän hotellistani. Tällä kertaa minä istuin moottoripyörän päällä keskellä Selomin pitäessä perää. Hänestä näin oli parempi, etten vain putoaisi kyydistä. En kertonut, että vain reilua viikkoa aiemmin olin matkannut Keski-Afrikan tasavallassa mototaksin kyydissä seitsemän-kahdeksan tuntia. Putoamatta. Ja aivan, kuten Keski-Afrikan tasavallassa, tälläkin lyhyellä matkalla oli yksi tiesulku. Togossa (tai ainakin Kpaliméssa) moottoripyörän selässä saa kuulemma matkustaa enintään kaksi henkilöä. Meitä oli nyt kolme. Pari sataa metriä ennen tiesulkua Selom jäi pois kyydistä ja kuljettaja ajoi minut tiesulun toiselle puolelle. Kuitenkin näköetäisyydelle tarkastuspistettä vartioineista poliiseista. Sitten hän palasi hakemaan Selomin minun odotellessa tienvarressa yksinäni parin minuutin ajan. Itse tiesululla ei ollut tarvetta pysäyttää tai esitellä matkustusasiakirjoja. Poliisi vain heilautti kättään ja taatusti myöhemmin näki, että tiesulun jälkeen me kaikki kolme jatkoimme matkaa saman moottoripyörän selässä.

Polku Mont Agoun vuoristokyliin näyttää monin paikoin tällaiselta.

Saavumme Mont Agoun korkeimpaan asutukseen, Kebo Dzigbén kylään. Pilvet tulevat vastaan heti kylän yläpuolella.

Eräs Kebo Dzigbén kylän valtaväylistä.

Mont Agou on vajaan kilometrin korkuinen Togon korkein vuori, joka seisoo yksinäisenä kohoumana muuten melko tasaisessa maisemassa. Aivan lähimailla ei ole muita pinnanmuotoja, ne alkavat vasta Kpalimén takana. Vuorenhuippu näytti olevan sankan pilven verhoama, emmekä mekään aivan huipulle asti kiipeäisi. Selom kertoi, ettei sieltä näkisi yhtään mitään jo tuon pilviverhon takia. Huippu on myös metsäinen, eikä sieltä näkisi mihinkään myöskään selkeällä säällä. Lisäksi siellä toimii Togon armeijan tukikohta ja aivan huipulle meneminen maksaa 5 000 frangia (n. 7,6 euroa), joka minun pitäisi maksaa sotilaille. Olin vasta viikkoa aiemmin vapautunut vankilasta Keski-Afrikan tasavallassa, joten en ollut erityisen kiinnostunut tutustumaan virkavaltaan, ellei se olisi aivan pakollista. Toisaalta, ei minulla ollut pahaa sanottavaa Togon virkavallasta.

Vuorenlaelle pystyy kulkemaan yksinäänkin, meneehän sinne päällystetty serpentiinitie, joka alkaa parin kilometrin päässä Agoun kylästä kohti Loméa. Sen sijaan me kapuaisimme vuoren rinteellä sijaitseviin kyliin, joihin ei ole tieyhteyttä. Kylävierailuihin opas on ehdoton, sillä polkuja risteilee siellä täällä ja pääosin täällä edetään sademetsässä ilman mitään opasteita. Ilma oli hautova, kuten se nyt tapaa olla sademetsissä sadekaudella. Polku oli paikoin liukas, mutta Selom oli silti matkassa pelkillä varvassandaaleilla. Lisäksi mies oli pannut sukat jalkoihinsa. Selom tuntee Mont Agoun polut ja asukkaat tuntevat hänet. Kun mukanani oli tuttu mies, myös minä sain sydämellisen vastaanoton niin poluilla kuin kylissäkin. Kukaan ei suuttunut tai juossut karkuun, kun ilmestyin hikisenä kamerani kanssa ensimmäiseen kylään, Kebo Kpetaan, joka sijaitsee noin 500 metrissä merenpinnasta. Päinvastoin, minut toivotettiin tervetulleeksi. Samanlainen oli vastaanotto myös viereisessä Kebo Dogbadjissa, joka sijaitsee jo 600–650 metrissä.

Kasvillisuutta Mont Agoun rinteillä.

Kebo Dzigbé on Mont Agoun vuoristokylistä korkein.

Kebo Dzigbéssä sijaitsee Togon korkein baari.

Kylissä oli hiljaista, sillä suurin osa kyläläisistä oli kirkonmenoissa. Mont Agoun ihmiset ovat kristittyjä. Kylät taas ovat savitiilestä rakennettuja. Talot sijaitsevat vuorenrinteellä ja jos täällä sattuisi maanvyörymiä, olisi tuho valtavaa. En kuitenkaan nähnyt merkkejä sellaisesta, sillä ihmiset eivät ole hakanneet metsiä vuorenrinteiltä. Vuorenväki on tajunnut, että metsän siimeksessäkin voi viljellä; siellä täällä kasvaa kahvia, kaakaota, banaania. Tuntuu hieman väärältä puhua ”vuoristokylistä”, kun itse vuori on korkeudeltaan vain 986 metriä merenpinnasta, mutta silti ilma oli korkeuksissa raikkaampaa ja viileämpää. Samoin näkymät olivat upeat, vaikkemme kovin korkealla olleetkaan.

Seuraavan kylän nimi oli Kebo Dzigbé, joka on Mont Agoun kylistä korkeimmalla sijaitseva. Se sijaitsee 750–850 metrin korkeudessa merenpinnasta. Kylissä ei ole autoja, eikä moottoripyöriä, sillä niillä ei tee täällä mitään; kaikki on tuotava ihmisvoimin tai aasilla. Joku oli kantanut tänne myös suuren arkkupakastimen, kun poikkesimme Kebo Dzigbén baariin. Myös pakastimen juomat oli kannettu tänne pitkin kivisiä ja liukkaita vuoristopolkuja ties miten kaukaa. Täällä on pelkkiä polkuja, ei siis teitä lainkaan. Nautimme Selomin kanssa juomat ja pari munkkia paikallisessa kapakassa, jossa ei ollut sunnuntaiaamuna muita asiakkaita, koska olivathan kirkonmenot edelleen käynnissä. Afrikkalaiset viihtyvät messussa tuntitolkulla. Selom oli etukäteen kertonut, että minun pitäisi tehdä 5 000 frangin lahjoitus Kebo Dzigbén kyläpäällikölle siitä hyvästä, että sain tulla kylään. Ihmettelin ääneen, että missä minun tulisi raha lopulta maksaa, kun lähdimme laskeutumaan alas vuorelta. Selom valisti, että rahan käyttäminen baarissa ajoi saman asian. Kyläpäällikkö tyytyisi siihen. Kello oli nyt noin 11.30, kun aloitimme paluumatkan.

Kebo Dzigbén ja muidenkin Mont Agoun kylien talot on rakennettu savitiilestä.

Ihmisten asumuksia Mont Agoun rinteillä.

Oppaani Selom Kebo Agblodomen kylässä.

Matkalla Kebo Agblodomesta takaisin kohti Agoun kylää.

Jonkin ajan kuluttua saavuimme Mont Agoun huipulle vievälle päällystetylle serpentiinitielle, jota pitkin kävelimme ensin tienvarressa sijaitsevaan Kebo Domepemen ja lopulta vähän alempana olevaan Kebo Agblodomen kylään. Kylät sijaitsevat 350–550 metrissä ja muistuttavat edellisiä. Kaikki on kyhätty savitiilestä, paitsi kirkko, joka on aina tehty betonista. Kebo Agblodome on melkoinen labyrintti, josta en olisi osannut ulos ilman opastani. Selom kertoi, että täkäläiset asukkaat torjuvat käärmeitä samettikukilla. Niitä kasvoi ympäriinsä.

Loppumatkan takaisin Agoun kylään taitoimme halki sankan sademetsän, jossa ylitimme useita puroja. Perillä Agoussa Selom neuvotteli mototaksikyydin takaisin Kpaliméen. Matkallamme oli jälleen se poliisin pitämä tiesulku, josta tällä kertaa ajoimme läpi kaikki kolme yhtä aikaa. En aivan ymmärtänyt syytä tälle, mutta joko poliisilla oli ollut vuoronvaihto ja tämänhetkinen vuoro tiedettiin rennommaksi. Tai sitten agoulainen kuljettaja sai kuljettaa kolmea yhtä aikaa, sillä hän ei ollut ammatiltaan mototaksikuski, vaan itse asiassa sähköasentaja. Ehkä laki koskee vain ammattikuskeja.

Kello ei ollut vielä kovin paljon, kun palasimme takaisin Hotel La Pailloteen. Selom oli tyytyväinen, kun oli saanut taas pitkän tauon jälkeen opastaa turistia. Hän ehdotti, että seuraavana päivänä voisimme lähteä katsomaan esimerkiksi vesiputousta. Sellaisia on lähimailla useita. Minä taas ehdotin, että voisimmeko lähteä vielä tänään, sillä enhän ollut tullut Kpaliméen lepolomalle! Se kävisi, mutta ensin menisimme syömään. Selom tiesi asiallisen ravintolan Kpalimén pääkadulta, jossa saimme eteemme kipot fufua ja jonkin eläimen lihaa. Se syötiin käsin paikalliseen tapaan. Ruokailun jälkeen Selom alkoi etsiä mototaksia, joka veisi meidät Womén vesiputoukselle. Olimme taas sopineet samaisen 12 000 frangin (n. 18,3 euroa) hinnan matkasta putoukselle. Se sisältäisi tuttuun tapaan menopaluumatkat, ei pelkkää opastusta.

Cascade de Womé eli Womén vesiputous sijaitsee Womé-nimisen kylän läheisyydessä, vain parin-kolmen kilometrin päässä Ghanan rajalta. Kpalimésta putoukselle on noin 15 kilometrin ajo halki huonokuntoisten kyläteiden. Kuljettaja kuljetti, minä istuin keskellä ja Selom takanani. Kpadapén (myös nimellä Kpadafé) kylässä eteemme tupsahti Togon santarmilaitoksen, Gendarmerie Nationale Togolaisen, tarkastuspiste. Ehkä rajan läheisyyden takia, mietin. Minua kehotettiin vierailemaan viereisessä rakennuksessa esittämässä passini santarmille ja vastaamassa muutamiin kysymyksiin. Mietin hetken tosissani, että olisiko nyt vain parasta palata takaisin Kpaliméen ja jättää vesiputous näkemättä. Vain hieman reilua viikkoa aiemmin olin halunnut vierailla Boalin vesiputouksella Keski-Afrikan tasavallassa ja santarmi oli passittanut minut siitä hyvästä vankilaan yli vuorokaudeksi. Entä jos togolainenkin santarmi päättäisi pidättää minut vesiputoukselle pyrkimisestä. Miksi vesiputoukset ovat niin tärkeitä, että niitä näin huolella varjellaan maasta toiseen!

Santarmiasemalla oli pitkä jono, kun vähän ennen minua kymmenisen nuorta ranskalaista oli pölähtänyt paikalle aikeenaan vierailla samaisella vesiputouksella. Kaikkien passien tiedot oli kopioitava käsipelillä suureen kirjaan. Lisäksi santarmi tahtoi kaikkien puhelinnumerot. Ranskalaiset eivät olleet tyytyväisiä siihen, että vain yksi santarmi oli kirjaamassa tietoja ylös. Lisäksi he esittivät kritiikkiä santarmia kohtaan rekisteröitymisen tarpeellisuudesta. Santarmi pysyi hyvin asiallisena ja vastasi jämäkästi kritiikkiin. Ketään ei pidätetty. Itse tosin mielessäni käskin ranskalaisia pitämään turpansa tukossa, että jono liikkuisikin, eikä ketään pidätettäisi myöskään jatkossa. Puolen tunnin kuluttua tuli lopulta minun vuoroni joutua santarmin eteen. Santarmi oli edelleen asiallinen, vaikken ymmärtänytkään heti kaikkia kysymyksiä. Syntymäpaikkani herätti kysymyksiä, sillä santarmin mukaan se ei kuulostanut kovin ranskalaiselta paikkakunnalta. Kerroin, etten ole ranskalainen lainkaan ja näytin passini kantta. Olen Finlandesta, en Francesta, kerroin. Kpadapén santarmi ei pyytänyt lahjuksia, vaan asia oli sillä selvä, kun kaikki tiedot oli saatu. En päässyt kysymään, onko Togon santarmilaitoksella kuitteja.

Womén vesiputous sijaitsee kauniissa rotkossa lähellä Ghanan rajaa.

Womén vesiputous on houkutellut pulikoijia.

Womén putous kokonaisuudessaan.

Kpadapésta on vain muutaman kilometrin ajo Woméen ja Womén putoukselle. Putoukselle on 2 500 frangin (n. 3,8 euroa) pääsymaksu. Paikalliset maksavat ainoastaan tonnin (n. 1,5 euroa) ja oppaat pääsevät ilmaiseksi. Selom kertoi olevansa oppaani ja pääsi sisään ilmaiseksi. Putouksille on lipunmyynnistä reilun kilometrin kävely, joten Woméssa pystyy helposti vierailemaan myös omin päin. Lisäksi reitti on viitoitettu. Womén putous ei ole maailman suurin, mutta oikein hyvä korvike vaikkapa keskiafrikkalaisille Boalin putouksille. Womén putous laskee varjoisaan rotkoon ja paikka on täydellinen paikka viettää sunnuntai-iltapäivää. Paikalla oli suuri määrä paikallisia uimassa tai räpiköimässä vilvoittavassa lammessa, joka on syntynyt, kun vesi syöksyy alas putouksena. Olisin voinut pulahtaa uimaan, mutta minulla ei ollut uimahousuja mukanani. Toisaalta, alusvaatteissa niin naiset kuin miehetkin täällä polskivat. Kun ne Kpadapén santarmiasemalla näkemäni ranskalaiset nuoret saapuivat paikalle, aloimme me Selomin kanssa tehdä lähtöä. Aurinkokin jo kohta laskisi.

Auringonlaskun aikaan saavuimme takaisin Kpaliméen ja Hotel La Pailloteen. Selom oli tehnyt kunnon tilin päivän aikana, mutta olihan siihen vaadittu energiaakin. Itse olin ainakin rättiväsynyt jo pelkästä Mont Agoun vaelluksesta. Seuraavana aamuna aikoisin takaisin Loméen ja sitä kautta sitten aikanaan Beninin puolelle.

4 kommenttia
2.1.2023 by

Päivä Kpaliméssa

11.6.2022

Heräsin viideltä ja päätin karistaa Lomén pölyt heti aamuvarhaisella, sillä aamuvarhainen on paras aika metsästää kyytejä Länsi-Afrikassa. Togo ei tee poikkeusta tähän. Kävin palauttamassa huoneen avaimen hotellin yövahdille hieman ennen kuutta ja onnittelin itseäni, että olin maksanut majoitukseni jo edellisiltana. Ties koska vastaanottoon olisi ilmestynyt joku rahakirstua operoiva.

Lomé kulkee, kuten todettua, mototakseilla, jollaisen sain noin viiden sekunnin kuluttua hotellista ulos käveltyäni. Muutamalla lantilla kuski kuljetti minut moottoripyöränsä kyydissä Gare de Kpaliméen (myös nimellä Gare routière Kodomé) Rue Moyama -nimisen kadun varteen. Sieltä lähtevät puskataksit ja minibussit tämän päivän kohteeseeni, Kpalimé-nimiseen kaupunkiin, sekä muualle sinne suuntaan. Tai oikeastaan mototaksikuski jätti minut kyydistä vähän ennen puskataksiasemaa ja ehdotti kyytiä minibussista, joka oli pysäköity ison tien ja Rue Moyaman risteykseen. Se lähtisi Kpaliméen ”välittömästi”. Hetkessä rinkkani oli kannettu auton tavaratilaan. Tiesin, että minibussi ei tietenkään lähtisi välittömästi. Puskataksit ja muu julkinen liikenne lähtee vasta, kun ne ovat täynnä matkustajia. Aikatauluja ei tunneta. 

Oli lauantaiaamu ja kello oli kuusi. Kpalimé tuntui houkuttelevan hieman heikosti, vaikka kuljettaja miten kalasteli kyytiläisiä. Olin edelleen vartin jälkeen auton ainoa matkustaja. Sitten lähdimme kaasuttelemaan hiljakseen kohti Lomén pohjoisia lähiöitä. Asiakkaita nousi kyytiin tipoittain. Ja toisaalta asiakkaita myös lähti, kun he kyllästyivät odottelemaan. Kuski sai kuulla kunniansa, vaikka asiakkaat varsin hyvin tietävät, miten systeemi toimii. Jos matkustajia ei yksinkertaisesti ole, silloin odotetaan. Afrikkalaiset ovat tavallisesti hyviä odottamaan, mutta poikkeuksiakin näköjään löytyy. Noin tunnin kuluttua minibussi oli viimein täynnä. Matkustajia oli noin 12. Ihan maltillisesti siis. Matka maksaisi 2 000 frangia (n. 3 euroa), mutta se hoidetaan vasta perillä. Sen verran kuljettajat luottavat togolaisiin, että uskovat matkalaisilla tosiaan olevan vielä perillä frangeja matkan maksuunkin. Kyytiläiset nimittäin käyttivät jokaisen pysähdyksen ostosten tekoon; aina kun minibussi pysähtyy, piirittää sen kaupustelijoiden armeija. Keskiafrikkalainen maniokkileipä oli nyt saanut tehdä tilaa länsiafrikkalaisille herkuille.

Näkymää kohti Kpalimén markkina-aluetta.

Kpalimén pääkatu on päällystetty.

Kpaliméssakin ajellaan vanhoilla kuorma-autoilla.

Lomésta on Kpaliméen noin 120 kilometrin matka, mihin periaatteessa kuluu noin kaksi tuntia. Käytännössä matka-ajan voi hyvin tuplata. Tie Lomésta ulos nuolee paikoin Ghanan rajaa ja on erinomaisessa kunnossa. Pääkaupungista päästyämme, matelimme sitten pitkiä matkoja kiertoteitä satunnaisten surkeiden kylien läpi. Kiertotie oli kuoppaista hiekkatietä, jolla ei voinut ajaa kovin kovaa. Suureksi osaksi tie Kpaliméen oli kuitenkin hyvää, eikä virkavallastakaan ollut haittaa; ainoalla tarkastuspisteellä poliisin tai santarmin edustaja tarkasti ainoastaan kuljettajan paperit. Niissä ei ollut huomauttamista. Matkustajien paperit eivät virkavaltaa kiinnostaneet. Eivät, vaikka he näkivät valkoisen miehenkin kyydissä.

Kpalimé (lausutaan ilman ensimmäistä k-kirjainta) sijaitsee Kloton prefektuurissa Lomésta luoteeseen ja asukkaita on noin 75 000, minkä vuoksi Kpalimé on Togon neljänneksi suurin kaupunki Lomén, Sokodén ja Karan jälkeen. Ghanan rajalle on matkaa noin 15 kilometriä, mutta sinne en nyt aikonut. Perillä Kpaliméssa olimme noin 10.30, minkä jälkeen jäin pois minibussin kyydistä kaupungin puskataksiasemalla, joka sijaitsee niin keskellä kaupunkia kuin mahdollista. Mototaksikuskit piirittivät, kun astuin ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Neuvottelin kyydin La Paillote -nimiseen hotelliin Kpalimén laitamille.

Portti Hotel La Pailloteen, ”olkimajaan”.

Huoneeni Hotel La Paillotessa.

Olin varannut etukäteen kahden yön majoituksen Hotel La Paillotesta. Se oli löytynyt ihan Booking.comista ja yksi yö maksaisi 11 000 frangia (n. 16,8 euroa). La Paillotessa (suom. ”olkimaja”) on vain neljä huonetta ja sitä pitää valkoinen noin 60-vuotias ranskalaismies Eric, joka on aikoinaan tykästynyt seutuun ja jäänyt pysyvästi. La Paillotessa on afrikkalaisia ja eurooppalaisia ruokia tarjoileva ravintola, mutta nyt se oli kiinni, koska Marie-kokki huiteli ties missä, eikä Ericillä ollut varmaa tietoa, milloin hän palaisi. Ainakaan tänään en saisi ruokaa hotellilla, valisti Eric. Eric teki myös selväksi, ettei puhuisi lainkaan englantia, mutta kyllä hän silti ymmärsi ja puhuikin aivan riittävästi. Itse nimittäin arkailen ranskan puhumista ranskalaisten kanssa, mutta afrikkalaisten kanssa ei ole mitään ongelmaa, sillä ranskahan ei ole juuri kenenkään paikallisen äidinkieli. Suomalaisuuteni takia Eric epäili minun tulleen käymään Kpaliméssa Beninistä Grand-Popon rantakylästä, jossa toimii suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus Villa Karo. Kerroin olevani kyllä menossa sinne myöhemmin, kunhan Beniniin asti ehtisin. La Pailloten huoneeni oli kauniisti ja hyvällä maulla afrikkalaiseen tyyliin sisustettu. Seinät pursuavat paikallista taidetta. Katossa on tuuletin ja vessaankin tulee vesi. Wifiä La Paillotessa ei ole lainkaan, mutta minullahan oli se Lomésta hankittu Togocelin puhelinliittymä mobiilidatalla varustettuna.

Lähdin melkein heti kaupungille. Kpalimé on levittäytynyt pitkän, kilometrien pituisen, pääkadun varteen, joka tulee Lomésta ja johtaa Atakpamén kaupunkiin Kpalimésta koilliseen. Pääkadun varressa on liuta kaupungin palveluita, kuten ravintoloita, baareja, rautakauppoja, huoltoasemia, ruokakauppoja ja muita pieniä puoteja, kuten Marie-tädin ”Jumalan armon kampaamo” (La grace de Dieu coiffure & tresse, chez Tanti Marie). Marie-täti oli lisännyt kampaamon kylttiinsä myös maininnan psalmista 23, joka alkaa ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Myöhemmin löysin kaupungista myös parturikampaamon nimeltään ”No Jesus! No Life!”. Huutomerkkien kera, totta kai. Tykkään kovasti togolaisten tavasta nimetä yrityksiään. Ja tykkään myös kpalimélaisista, sillä minut oli toivotettu tervetulleeksi jo monet kerrat pääkatua kohti keskustaa kävellessäni.

Marie-täti pitää ”Jumalan armon kampaamoa” Kpalimén pääkadulla. Myös varpaan- ja sormenkynsien lakkaus taitaa kuulua palveluihin.

Kpalimén ytimessä vesi on syönyt katuja. Taustalla Pyhän Hengen katedraali 1900-luvun alusta.

Kpalimén Pyhän Hengen katedraali.

Kirkon portaalle on istutettu palmu.

Raamatusta ammennettujen yritysten nimien ohella kaupungin tärkeimpiä nähtävyyksiä lienee Pyhän Hengen katedraali, joka hallitsee Kpalimén maisemaa sen korkeimpana rakennuksena. Sen torni on 40 metrin korkeudessa. Katedraali muistuttaa Lomén katolilaista katedraalia, joka on saksalaisten rakentama. Saksalaiset lähetyssaarnaajat olivat puuhaamassa Kpaliménkin kirkkoa, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1913, kun Togo oli vielä Saksan siirtomaa. Katedraaliksi kirkko korotettiin vuosina 2002–2003 tehtyjen kunnostustöiden päätteeksi. Kirkon ovet olivat avoinna ja pääsin kurkistamaan sisään. Meneillään ei ollut messua, eikä paikalla ollut ketään. Katedraalin liepeillä on paljon uskontoon jotenkin liittyviä rakennuksia, joista osa on ihan vanhojakin, ehkä siirtomaa-aikaisia. Sellainen on ainakin katolilainen naisten sisäoppilaitos, Internat des soeurs de Notre Dame de l’èglise. Kauniista kehitysmaankeltaisesta kaksikerroksisesta rakennuksesta saisi aikanaan tehtyä vaikkapa hotellin.

En tiedä, onko Kpaliméssa varsinaista Grand Marchéa, koskapa keskustan tiettyjen katujen varsille oli kerääntynyt kauppiaita aurinkovarjojensa alle. Tietyissä paikoissa kaupiteltiin leipää, tietyissä hedelmiä ja niin edelleen. Ostin leipää ja hedelmiä, mutta menin ostoksille myös oikeaan kauppaan, jota pyörittivät paikalliset siskokset. Kauppa oli pieni, mutta olisi voinut sijaita jopa Euroopassa. Niin paljon tuotteita oli saatu esille ja vieläpä kovin edustavasti ja hyvässä järjestyksessä. En voinut olla miettimättä, että olivatko siskokset joskus asuneet Euroopassa.

Katolilainen naisten sisäoppilaitos Kpalimén keskustassa.

Kpalimén pääkadulla käy vilske. Taustalla kohoaa katedraalin torni.

Lounaaksi kuskusta jugurtilla ja jääpaloilla.

Ruoan saaminen Kpalimésta osoittautui iltapäivällä hankalaksi tehtäväksi. Kävin useassa ravintolassa tai ravintolalta vaikuttavassa paikassa kysymässä ruokaa, mutta joko ruoka oli jo loppunut tältä päivältä tai sitä ei ollut koskaan ollutkaan. Olutta kyllä olisi saanut. Eräällä terassilla näin paikallisten lusikoivan kipoista jonkinlaista ruokaa ja huuhtelevan sitä alas oluella. Astuin sisään ravintolaan, jossa minulle kerrottiin innostuneesti, että tarjolla olisi paikallista herkkua, kuskusta jugurtilla! Se kuulosti niin kummalliselta yhdistelmältä, että tilasin oman kipollisen. Kuskuksen päälle kaadettiin kunnon satsi makeaa jugurttia ja ripaus sokeria. Päälle pantiin vielä jääpaloja. Jos tästä ei menisi maha sekaisin, niin ei mistään. Yhdistelmä toimi erinomaisesti, maksoi vain pari euroa, eikä aiheuttanut minkäänlaisia vatsanväänteitä. Lisäksi tilasin ravintolan toisen myyntiartikkelin, nakkisämpylän.

Palasin jo hyvissä ajoin takaisin hotellille. Minua väsytti jostain syystä, joten loppupäivä meni pitkälti hotellilla. Nukuin poikkeuksellisesti päiväunetkin. Olin kysynyt hotellin omistajalta suosituksia mahdollisesta oppaasta, sillä aioin seuraavana päivänä valloittaa Togon korkeimman vuoren, Mont Agoun, joka sijaitsee Kpalimén kupeessa ja yltää lähes kilometriin merenpinnasta! Opas oli luvannut saapua illalla, mutta kun kukaan ei koskaan tullut koputtamaan huoneeni ovelle, oletin, ettei opas ikinä saapunutkaan.

6 kommenttia
31.12.2022 by