Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

São Tomé ja Príncipe

Afrijetin lento Librevilleen

1.3.2018

Voisi helposti kuvitella, että São Tomé ja Príncipeltä pääsisi suorilla lennoilla lähimpiin naapurimaihin. Afrikassa ei nyt kuitenkaan lennellä kuin meillä Euroopassa ja voisinkin listata liudan afrikkalaisia maita, joilla on yhteistä rajaa mutta ei suoria lentoyhteyksiä. São Tomé ja Príncipen yhteydet ulkomaailmaan ovat harvassa johtuen varmastikin maan koosta. Potentiaalisia lentomatkustajia on vähän, eikä näillä vähillä ihmisillä ole rahaa. São Tomén kansainväliseltä lentoasemalta liikennöikin keväällä 2018 käsittämättömät viisi lentoyhtiötä viiteen eri kohteeseen:

  • STP Airways: lentoja Príncipen saarelle ja Lissaboniin (EuroAtlantic Airways operoi jälkimmäiset)
  • Africa’s Connection: lentoja Príncipelle
  • TAP Portugal: lentoja Lissaboniin ja Accraan
  • TAAG Angola Airlines: lentoja Luandaan
  • Afrijet Business Service: lentoja Librevilleen

Olin tullut maahan TAP Portugalilla Lissabonista Accran kautta. Olin käynyt Príncipellä STP Airwaysillä. Maasta poistuisin nyt Afrijetin lennolla Librevilleen. Harvoin pääsee sanomaan kokeilleensa jonkin maan päälentoaseman liki koko tarjonnan 15 päivän aikana.

Ali Bongo on hallinnut Gabonia vuodesta 2009. Isänsä Omar Bongo johti maata reilut 41 vuotta.

Matka Afrijetin lennolle alkoi tammikuussa 2018, kun ymmärsin sen olevan ainoa vaihtoehto São Tomélta mantereelle siirtymiseen. (Rahtilaivojakin kulkee, mutta aikataulujen selvittäminen voi olla hankalaa.) Afrijet on gabonilainen yksityinen lentoyhtiö, jonka koko nimestä – Afrijet Business Service – voi päätellä firman pääasiallisen kohderyhmän. Gabon on merkittävä öljyntuottajamaa, mistä Afrijet pyrkii hyötymään kuljettamalla öljy- ja kaasubisneksessä työskenteleviä öljykenttien ja suurten kaupunkien välillä. Lisäksi Afrijet liikennöi muutamia reittilentoja Gabonin sisäisesti ja esimerkiksi São Tomélta Librevilleen. Maaliskuussa 2018 lentoja oli kaksi kertaa viikossa, nyt toukokuussa lentoja on nähtävästi yksi enemmän.

Afrijet Business Service on Euroopan unionin viimeisimmällä mustalla listalla (2017), mutta vain osittain: EU:lle kelpaisi yhtiön neljä tiettyä lentokonetta (myöhemmin on ollut helppo tarkistaa, että koneeni kuului rekisterinumeronsa TR-ATR perusteella mustalle listalle). Yhtiö itse ylpeilee Eurooppaa ja Amerikkaa paremmilla ilmailustandardeilla! Joka tapauksessa lähdin hankkimaan lippua. Momondot ja vastaavat eivät Afrijetin lentoja näyttäneet, mutta suureksi yllätyksekseni pystyin ostamaan lipun luottokortilla ihan lentoyhtiön sivuilta! Maksettuani näytölle tuli virheilmoitus, mutta siitä huolimatta sain lipun sähköpostiini ja kortille tuli katevaraus. Kaikki oli kunnossa myös lentoyhtiön kotisivuilla olevan ”etsi varauksesi” -palvelun mukaan. Yhdensuuntainen lippu kustansi 76 672 Keski-Afrikan frangia eli noin 117 euroa. Saisin ottaa yhden 23 kilon painoisen laukunkin.

Jonottelin sitten kuuden aikoihin illalla 1. maaliskuuta São Tomén lentoaseman edessä. Pikkuruisessa lähtöselvityshallissa oli vain kolme tiskiä ja tietenkin TAP Portugalin lento Accran kautta Lissaboniin oli lähdössä samoihin aikoihin. Kun viimein pääsin sisään terminaalirakennukseen, minut ohjattiin luonnollisesti Lissabonin-jonoon. Miten kenelläkään valkoisella voi olla asiaa Gaboniin! Lähtöselvitysjono eteni käsittämättömän hitaasti, mutta sille on täällä hyvä syy: kaikki boarding passit kirjoitetaan käsin ja laukut punnitaan mekaanisella vaa’alla. Edessäni oli suuri ryhmä gabonilaisia lukiolaisia kahden valkoisen ranskalaisopettajansa johdolla. Yhteneväisen asustuksensa perusteella nuorukaiset opiskelevat ranskalaisessa lukiossa Port-Gentilin öljykaupungissa Gabonin rannikolla.

Príncipen saarelle lähtiessäni, turvatarkastus oli antanut minun viedä läpi puolentoista litran vesipullon. Nyt sama ei enää onnistunut, mutta edelläni ollut perhe sai kyllä viedä moisen mukanaan Lissabonin-lennolleen. Kuulemma vauvansa takia. Passintarkastuksessa sain poistumisleiman São Tomé ja Príncipeltä ja olin vapaa siirtymään odotustilaan, joka oli jo tupaten täynnä. São Tomén lentoasemaa ei ole suunniteltu kahden tai useamman lennon yhtäaikaiseen lähtöön! Tosin nyt aseman pieni matkamuistomyymälä oli avoinna: täältä ei saa Tobleronea ja Hariboa, vaan kaikki on paikallisesti tuotettua! Tuhlasin loppuja dobriani kuivattuihin banaaneihin. Vaihtorahan sain euroina, mutta millainen todennäköisyys on, että suomalainen turisti saa suomalaisen eurokolikon takaisin São Tomén kansainvälisellä lentoasemalla. Pyörittelin kolikkoa hämmästyneenä käsissäni. Viimeisetkin dobrat jätin pikkuiseen baariin, josta ostin kaksi pikkuruista vesipulloa satasella eli neljällä eurolla.

Afrijetin potkurikone São Tomén lentoasemalla valmiina lähtemään kohti Librevilleä.

Afrijetin lennon J7206 lähtöajaksi oli ilmoitettu 19.40. Veikkasin, että TAP Portugalin lento Lissaboniin lähtisi ennen meitä. Sen lähtöaika oli noin tunnin meidän jälkeemme. Koneeseennousu Afrijetin-lennolle alkoi reilut puoli tuntia ilmoitetun lähtöajan jälkeen, ilman mitään kuulutuksia. São Tomén lentoasemalla on vain yksi ”portti”, jonne ilmestyi nainen huomioliivissään huutelemaan. Meluisessa hallissa kaikki eivät oikein kuulleet, joten myös Lissaboniin-menijöitä paineli portille. Nainen tarkisti lentoliput ja päästi ulos kentälle vain Librevillen-lennolle menevät. Kone oli malliltaan ATR 72-500 ja selvästi upouusi. Gabonissa on rahaa hankkia uusia koneita. Olin viimeinen koneeseen noussut matkustaja ja sisällä tajusin, ettei lentolippuun merkityllä paikalla ollut mitään merkitystä. Paikallani kökötti ranskalainen nainen, enkä häntä lähtenyt ajamaan pois.

Seurasi merkillisin tapahtumien sarja, mitä olen milloinkaan lennoilla todistanut: koneessa oli liikaa matkustajia! Ylibuukkaus huomattiin vasta, kun kaikki olivat sisällä koneessa, eikä viidelle matkustajalle minä mukaan lukien ollut istumapaikkaa. Muut paikatta jääneet olivat kolme tuon Port-Gentilin ranskalaisen lukion gabonilaista oppilasta ja heidän ranskalainen miesopettajansa. Koneen bisnesluokassa olisi ollut tilaa ainakin kahdelle tai kolmelle matkustajalle, mutta sinne meitä ei haluttu päästää. Lentoemännät sukkuloivat ohjaamon ja takaoven välillä tiuhaan meidän viiden matkustajan odotellessa keskikäytävällä. Kai yrittivät selvittää, kenet voisi heittää ulos. Gabonilaiset ja tuo ranskalainen mies pysyivät käsittämättömän rauhallisina koko sen 40 minuutin ajan, kun seisoskelimme keskikäytävällä. Ehkä Gabonissa asuminen opettaa kärsivälliseksi. Kaikille meille keskikäytäväläisille järjestettiin lopulta paikat, kunhan ensin koneesta ajettiin pois viisi matkustajaa. Ainakin äiti pienen tyttärensä kanssa sai lähteä ja lentoemäntä kantoi heidän matkatavaransa ulos koneesta.

Jonotusta ja odotusta koneen käytävällä.

Kun viimein kone rullasi lentoaseman kiitotielle, oli TAP Portugalin kone tietysti jo lähtenyt kohti Eurooppaa. Me olimme reilusti myöhässä, lähemmäs kaksi tuntia. Muuten Afrijetin lennolla palvelu pelasi, sillä tällä lyhyellä 55 minuutin lennollakin tarjottiin täytetty sämpylä ja juomia maksutta. Ystävälliset gabonilaiset lentoemännät osasivat ranskan lisäksi englantiakin ja myös kapteeni kuulutti englanniksikin.

Librevillen kansainvälinen lentoasema on nimetty Gabonin ensimmäisen presidentin Léon M’ban mukaan. Afrijetin käyttämä ”terminaali” oli hyvin pieni ja ihan ensimmäisenä seuraisi passintarkastus. Mutta ensin terminaaliin kannettiin puinen pöytä ja sen ääreen istahti viranomainen leimasimensa kanssa. Mies pläräsi passini ja iski viisumin viereen leiman. Ei kysymyksiä, ei lahjuksia. Passintarkastuksen jälkeen sai lähteä noutamaan matkalaukkua, mutta ainakaan tässä hallissa ei ollut mitään hihnaa, vaan laukut nosteltiin riviin pöydälle. Ne sai ottaa mukaansa, kunhan näytti omaa matkalaukun tunnistetarraansa.

Tervetuloa Gabonin tasavaltaan!

Libreville on kallis kaupunki, kuten afrikkalaiset pääkaupungit kovin usein ovat. Booking.comin mukaan halvin majatalo on Hôtel Padonou Charbonages, missä kaksi yötä kustansi yhteensä 30 200 frangia eli noin 46 euroa. Hintaan kuuluu kaiken huipuksi lentokenttäkuljetus, jota olin järjestänyt Whatsappissa Google-kääntäjän avustuksella. Saapuessani São Tomélle 15 päivää sitten, ei kuljettajani ollut vielä saapunut lentoasemalle. Príncipelle saapuessani olin myös tilannut kuljetuksen, vaan eipä taaskaan näkynyt. Librevillen kentällä hakijallani ei ollut kyltin kylttiä käsissään, enkä minä erota gabonilaisia toisistaan. Kaikki näyttävät aluksi aivan samalta. Laukkuni oli jo toisen kuljettajan peräkontissa, kun oman hotellini kuski saapui hätiin. Hän näytti Whatsapp-keskustelumme ja todisti näin olevansa oikea kuski.

Auto oli suuri citymaasturi ja Libreville muutenkin vaikutti vauraalta kaupungilta. Ainakin lentokenttätiehen on satsattu. São Tomé vaikutti kuin rutiköyhältä maalaisserkulta Librevilleen verrattuna, mutta ehkä päivänvalossa kaikki olisi toisin. Hôtel Padonou Charbonages sijaitsee nimensä mukaisesti Charbonagesin kaupunginosassa, suhteellisen kaukana keskustasta. Hotelli on aidattu korkealla betoniaidalla ja pihamaalle pääsee vain koputtamalla korkeaan metalliporttiin. Takana päivystää aina joku. Sain ihan hyvän huoneen, ainakin huoneen siivoaminen on helppoa: seinät olivat sinistä kaakelia kauttaaltaan. Sänky oli pehmeä ja televisio toimi, samoin wifi ja ilmastointi. Suihkusta tuli ainoastaan tulikuumaa vettä. Kerran näinkin päin. Lupasin maksavani majoituksen seuraavana päivänä, sillä nyt olin vailla paikallista valuuttaa.

Hôtel Padonou Charbonagesin viihtyisä sisäpiha.

Gabonin viisumi

Gabonin suurlähetystö São Tomélla ei sijaitse siellä, missä Google Maps ja Bradtin São Tomé & Príncipe -opaskirja (2014) sen sanoo olevan. Lähetystö sijaitsee lähellä lentoasemaa ja löytyy, kun seuraa Etelä-Afrikan suurlähetystön viittoja ja kääntyy parin sadan metrin päässä vasemmalle. Gabonin lähetystö on suuri kolmikerroksinen keltainen talo, jonka pihassa liehuu Gabonin lippu ja portilla on pieni koppi, johon marssin viisumia hakemaan.

Öljyrikkaan Gabonin suurlähetystöt ovat pahamaineisia, joissa viisuminhakijoita kyykytetään minkä ehditään. Viisumit ovat tavanneet olla vaikeasti saatavia. Gabon ei kaipaa reppureissaajia, eikä muitakaan köyhiä. Olin varautunut tähän laittamalla oikein pitkät housut jalkaan ja kääntämällä kysymyksiä etukäteen Google-kääntäjällä. Englantia ei ranskankielisen maan lähetystössä puhuttaisi, eikä puhuttu. Gabonin on huhuttu muuttaneen viisumikäytäntöjään vuoden 2017 lopulla helpompaan suuntaan: EU-kansalaisten kuuluisi teoriassa saada viisumi saavuttaessa maahan Librevillen lentoaseman kautta. Tätä tahdoin kysyä, mutta vastaus oli kielteinen. Viisumia ei todellakaan saisi maahan saavuttaessa, mutta voisin saada sen täältä 70 euron hintaan. Annoin yhden valokuvan ja selitin lentäväni maahan gabonilaisella Afrijetillä. Esitin lipun ja näytin passistani seuraavan maan, Kamerunin viisumin ja asia oli sillä selvä. Ystävällinen portugalia puhuva nainen otti rahat, valokuvan ja passini. Mitään hakemuksia ei tarvinnut täyttää, eikä dokumentteja antaa. 15 päivän viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Kerroin tulevani hakemaan passini seuraavalla viikolla ja se kävi hyvin. Ainakin täällä São Tomé ja Príncipellä Gabon edustautui minulle kyllä oikeinkin mallikelpoisesti. Helppo viisumi.

Viimeiset hetket São Tomélla

28.2.-1.3.2018

Helmikuun loppuessa alkoi myös oleskelu São Tomé ja Príncipellä tulla päätökseensä. Kahdessa viikossa olin nähnyt kaiken. Viisumivapaa 15 päivän oleskelu on mielestäni aivan riittävästi ja nyt voisi hyvillä mielin lähteä tukemaan Gabonin kansantaloutta. Aikaa täällä toki saisi kulumaan, jos haluaisi ottaa aurinkoa maan kuvankauniilla rannoilla maaten. Helmikuussa aurinkokin kyllä oli pääasiassa pilviverhon takana.

Toiseksi viimeisen yöni vietin Monte Forten plantaasilla São Tomén saaren länsirannikolla. Runsaaseen aamupalaan en juuri kyennyt koskemaan, sillä olin edelleen heikossa kunnossa. Söin banaanin ja pari jakkihedelmästä irrotettua hedelmää. Niistä ei ehkä saisi vatsatautia, sillä niitä majatalon keittiö ei olisi voinut pilata. Ennen lähtöä, majoitus tuli vielä maksaa. Aiemmin kovin näkymätön ja laiska tarjoilijapoikamme tuli perimään rahat. Täälläkin kelpaavat niin paikallinen raha, dobra, kuin myös eurot. Jouduin maksamaan edellisillan illallisenkin (10 euroa), vaikken ollut sitä edes nähnyt saatikka syönyt. Ruoka olisi pitänyt kuulemma perua, mutta kenelle ilmoitat perumisesta, jos paikalla ei ole ristinsielua. Saksalaiset hotellivieraatkin olivat edellisiltana jo ehtineet olettaa, ettei illallista tulisi. Joskus yhdeksän jälkeen ruoka oli kuitenkin kuulemma kannettu pöytään ihan yllättäen. Roça Monte Forte sijaitsee toki kauniilla paikalla, mutta en minä paikkaa jäänyt lämmöllä muistelemaan. Palvelu on äärimmäisen hidasta ja hieman ylimielistä. Mutta sentään oluesta poika unohti veloittaa oikean määrän!

Paluumatkan pääkaupunkiin köröttelin tuttuun tapaan saksalaisten Susannan ja Svenin kyydissä, heidän vuokra-autollaan. Tänä aamuna ei satanut, mutta eipä oikein kyllä paistanutkaan. Reilun tunnin kuluttua olimme pääkaupungissa. Olin varannut huoneen samasta Albergria Porcelana -hotellista, jossa olin jo neljä yötä maahan saavuttuani. Sain saman huoneen ja vietin loppupäivän pääosin sängyn vankina. En ollut kunnossa edelleenkään. Onneksi nyt oli ilmastointi ja onneksi Suomen huutokauppakeisarin katselua ei ollut estetty São Tomé ja Príncipellä! Hotellin wifi on helposti paras missään Afrikassa kokemani.

Takaisin pääkaupungissa. Kuvassa kaupungin halki virtaileva Água Grande -joki, joka laskee katedraalin edessä Atlanttiin. Molemmin puolin jokea kulkee Avenida Água Grande -katu.

São Tomén kaupungin ydinkeskustan ”vilinää”. Kuvassa Príncipen saaren pääkaupungin mukaan nimetty katu: Rua Santo António do Príncipe. Vasemmalla myös paikallinen TAP Portugal -lentoyhtiön toimisto.

Illansuussa kuitenkin pakotin itseni ylös ja raahauduin vielä ulos, sillä tuntui väärältä vain maata sängyssä. Kävelin Avenida Água Grandea pitkin ydinkeskustaan. Tämä puistokatu kulkee pienen keskustan halki virtaavan joen, Rio Água Granden, molemmin puolin. Kadun päässä seisovat niin katolinen katedraali kuin myös maan vaaleanpunainen presidentinlinna. Kiertelin keskustan katuja, joilla on hienoja nimiä: ainakin Kap Verde, Angola, Guinea-Bissau, Mosambik, Egyptin entinen presidentti Nasser ja Kongon demokraattisen tasavallan murhattu pääministeri Patrice Lumumba ovat saaneet oman katunsa.

Kävin lopuksi vielä kaupassa. Avenida Água Granden varrella sijaitsee hyvä kauppa, Supermercado Coconote. Valikoima on luonnollisesti paljon pienempi kuin Super CKdossa kaupungin laitamilla, mutta täältä saa kaiken tarvitsemansa ja edullisempaan hintaan. Hintataso näkyi siinäkin, että täällä asiakkaat olivat pääosin paikallisia. Löysin kylmätiskistä paikallista sokeriruokojogurttia (joka lopulta paljastui pilaantuneeksi). Lisäksi ostin hedelmiä, joita voisi ostaa myös liki joka kadunkulmasta. Kaupasta vain on huomattavasti helpompaa ostaa, eikä myyjätär pääse vetämään hatusta poskettomia hintoja. Toisaalta ei São Tomé ja Príncipellä ole ollut tapana huijata turisteja. Joka tapauksessa Supermercado Coconotessa hedelmien osto tapahtuu siten, että valitaan muovipusseihin hedelmät ja viedään ne lihatiskille punnittavaksi. Lihatiskin neiti kirjoittaa erillisille paperilapulle tuotteen nimen ja hinnan. Kassalla paperilaput sitten annetaan kassaneidille, että hän osaisi veloittaa oikean summan.

Rua de Angola eli Angolan katu.

Rua de Cabo Verde eli Kap Verden katu sivuaa maan keskuspankkia (vasemmalla).

Rua Patrice Lumumba kulkee edessä näkyvän ränsistyneen siirtomaa-aikaisen talon ohi.

Seuraavana aamuna kuukausi oli kääntynyt maaliskuuksi ja taas satoi. Albergria Porcelanasta ei tarvitse lähteä vielä kello 12, kuten hotelleista yleensä. Täällä lähtöaika on vasta kello 13! Luovutin huoneen avaimen ja vetäydyin syömään hotellin ravintolaan. São Tomélla syödään hieman liikaa kalaa, joten tilasin pihvin keittobanaanisiivuilla ja riisillä. Keittobanaania näkee lautasella ranskalaisia useammin, ainakin niissä ravintoloissa, missä paikallisillakin on varaa aterioida. Kylkeen tuli myös paistettu kananmuna. Hinta oli alle sata dobraa eli alle neljä euroa.

Kävin tuhlaamassa viimeiset dobrani portugalilaisiin kekseihin ja säilykemakkaroihin sekä espanjalaisiin liha-papusäilykkeisiin. Tungin ne perillä hotellilla rinkkaani ja jäin hotellin oleskelutilaan odottelemaan illalla lähtevää lentoani Gabonin Librevilleen. Säilykkeet takaisivat sen, etten saisi uutta vatsatautia Gabonissa ainakaan ihan heti. Ja toki säilykkeet usein voittavat afrikkalaisen ruoan hinnassa, laadussa ja maussa. Näin taitavat ajatella myös paikalliset, sillä kauppojen hyllyt ja asiakkaiden ostoskorit notkuivat säilykkeitä.

Supermerdaco Continentalin valikoimaa.

Jehovan todistajien kärry Albergria Porcelana -hotellin eteisessä. Näitähän näkee Suomessakin joka kauppakeskuksen edessä.

Kuten jo todettua, São Tomé ja Príncipellä kaikki mahdolliset uskonnolliset lahkot ovat edustettuina. Välillä eri suuntausten kirkkoja on vierivieressä. Albergria Porcelana -hotelli sattuu olemaan Jehovan todistajien hallinnassa, enkä tiennyt asiasta mitään ennen paikalle saapumistani. Ei kannata kuitenkaan huolestua, sillä olutta ja viinaksia löytyy kyllä ravintolan valikoimista! Jehovalaisuus näkyi kuitenkin siinä, että ravintolan televisiosta löytyi kansainvälinen jehovakanava. Se näkyi myös siinä, että hotellin yhteisissä tiloissa pidettiin rukoushetkiä, joihin otti osaa pomo, siivoojarouva ja eräs portugalilainen mies, liekkö hotellivieras. Lopulta se näkyi myös siinä, että vähän ennen lähtöäni rinkkani päälle oli jätetty jehovalaisuudesta kertova kirjanen. Sen oli jättänyt siivoojatar, joka käski lukea sen ja kertoi sen olevan em inglês, englanniksi. Tiesin heti kirjasen olevan loistava tuliainen. Ei minusta Jehovan todistajaa tullut, vaikka kirjanen kertoikin Jeesuksen alkaneen hallita Jumalan valtakuntaa tismalleen 2. lokakuuta 1914. Kellonaikaa ei mainittu. Niinpä niin, uskokoon ken tahtoo.

Ehtoolla sitten siirryin São Tomén kansainväliselle lentoasemalle odottelemaan lentoani Librevilleen. Siitä lisää myöhemmin. Kaikkiaan jätin 15 päivän aikana São Tomé ja Príncipelle noin 650 euroa sisältäen aivan kaiken, kuten majoituksen, liikkumisen, ruoan, kalliit postimerkit ja -kortit ja 70 euron Gabonin viisumin. Lento Euroopasta ja maan sisäiset lennot eivät summaan kuitenkaan sisälly.

Santa Catarinan, kahden tunnelin ja yhden vesiputouksen päivä

27.2.2018

Roça Monte Forten aamiainen oli runsas: leipää, kahvia, teetä, munakasta sekä paljon erilaisia tuoreita hedelmiä. Sillä jaksaisi helposti iltapäivään saakka. Edellispäivänä olimme sopineet kaakaontuotantokierroksellamme meitä opastaneen Kukun kanssa retkestä Cascata Angolar -vesiputoukselle. Tuttuun tapaan taivaalta tuli kaatamalla vettä, joten päätimme lykätä retkeä iltapäivään. Sademetsässä tarpominen vesisateella ei ole maailman miellyttävintä puuhaa. Päätimme lähteä aamupalan jälkeen autolla niin kauas saaren länsirannikkoa etelään kuin mahdollista. Tai minähän vain liftasin itseni taas kyytiin ystävällisten saksalaisten tuttavuuksien vuokra-auton kyytiin. Ellen olisi saanut kyytiä, olisin vuokrannut polkupyörän läheisestä Mucumbli-hotellista ja mennyt samoihin paikkoihin joka tapauksessa.

Aamuinen näkymä Monte Fortesta merelle. Vettä satoi kaatamalla.

Eräs kauneimmista koskaan näkemistäni maisemista sijaitsee Nevesin ja Santa Catarinan välillä São Tomén länsirannikolla. Rannalla on useita kalastusveneitä.

Keltainen puskataksi sukeltamassa kohta São Tomé ja Príncipen ainoaan tunneliin jonkin matkaa ennen Santa Catarinan kylää.

Monte Fortesta on noin 13 kilometrin matka viimeiseen kylään tien päässä eli Santa Catarinaan. Tie oli eräs kauneimmista koskaan näkemistäni. Toisella puolella oli pääosin koko matkan jyrkkä rinne, toisella vastaavasti rauhallinen Atlantin valtameri. Muutamien kilometrien päässä on eräs São Tomén tunnetuimmista nähtävyyksistä: tasavallan ainoa tunneli! Siis sellainen tunneli, jonka läpi voi kulkea autollakin. Mitsubishi jäi kuitenkin nyt aluksi tien sivuun, sillä oli otettava kuvia ja paljon. Tämä tunneli on vain ehkä 30 metrin pituinen, mutta se on silti kuvattuna jokaisessa maata esittelevässä mainoksessa, kirjassa, blogipostauksessa ja vastaavassa. Itse en olisi varmaankaan rakentanut paikalle tunnelia, vaan kärrännyt mereen muutaman kuorma-autolastillisen kiviä ja kiertänyt tuon pikkuisen kallionkielekkeen, joka työntyy kohti merta ja katkaisee muuten yhtenäisen rannan.

Vähän tunnelin jälkeen tiellä oli jälkiä maanvyörystä. Suuria puita oli romahtanut tielle sateiden kostuttaman maan petettyä alta. Puiden vuoksi tie oli nyt yksisuuntainen maanvyörypaikan kohdalla, sillä kukaan ei ollut vielä ehtinyt sahata puita pois. Yksi puu oli romahtanut rannalle saakka, missä sen veistäminen veneeksi oli kesken. Eli puunrunko muuttuu veneeksi sillä paikalle, minne luonto on sen heittänyt!

Maisemaa maan ainoan maantietunnelin jälkeen.

Ennen Santa Catarinaa rannalle on maanvyöryn seurauksena päätynyt puunrunko, joka nyt muuntui veneeksi siinä samassa paikassa.

Saavumme Santa Catarinaan.

Santa Catarina on siis viimeinen kylä länsirannikolla. Sinne päättyy pääkaupungista alkava EN-1-valtatie. Santa Catarina on Nevesin tavoin hyvin köyhä ja täälläkin on valtavasti lapsia. Täällä lapset huutelevat valkoisilla lastatun auton nähtyään doce, doce! Joku on siis joskus jakanut täällä makeisia lapsille ja lapset tietenkin ovat oppineet pyytämään karkkia kaikilta näkemiltään valkoisilta kolonialisteilta ja riistäjiltä. Rahaa he eivät sentään pyydä. Pyöräillessäni niin pohjois-, itä- kuin keskiosissakin, en missään kohdannut tällaista. Eivätkä lapset muualla kyllä huudelleet tuota mantraa autojen perään. En tiedä onko länsirannikko Nevesin liepeiltä etelään jotenkin ”pilalla” vai näinkö täällä kohdellaan automatkaajia. Paikallisia aikuisia turistin näkeminen ei täälläkään sentään hetkauta, ainakaan negatiivisesti.

Santa Catarinan kylänraittia.

Kalastuspaatteja Santa Catarinan eteläpuolella.

Santa Catarinasta tie jatkui vielä, mutta muuttui pian yhä huonommaksi ja huonommaksi. Käännyimme takaisin päin. São Toméa ei voi kiertää tietä pitkin ja tie olisi varmasti johtanut johonkin syrjäiseen kyläpahaseen. Santa Catarinasta alkaa kyllä parin päivän patikkareitti, volta a ilha, etelän Porto Alegreen halki saaren syrjäisimpien kolkkien. Varmaan opaskin on hyvä olla, joskin ei täällä eksymään varmaan pääse. Kunhan seuraa merenrantaa!

Entinen baari Santa Catarinan tuntumassa.

Samaisen baarin rekvisiittaa: ”Tervetuloa! Jeesus Kristus on täällä. Kyllä!”

Iltapäivällä etsimme käsiimme edellispäiväna tapaamamme Kukun (nimen kirjoitusasu tuskin on oikea). Hän suostui ilomielin lähtemään kanssamme Angolarin putoukselle. Kolmen hengen retken hinnaksi tuli yhteensä 500 dobraa (20 euroa). Majatalon henkilökunta oli kaupitellut samaa retkeä samalla oppaalla hintaan 30 euroa. Toisin sanoen majatalon nuoret isännät tahtoivat ottaa kymmenen euron komission itselleen. Järkyttävä summa täkäläisittäin, mutta niin tässä majatalossa kaikki muutenkin on ylihinnoiteltua.

Lähdimme saksalaisten vuokra-autolla kohti paikkaa, josta patikointi alkaisi. Tie kulkee ohi Ponta Figon plantaasin ja on pääosin siinä kunnossa, ettei sinne kannattaisi autolla edes yrittää. Kuku oli kuitenkin eri mieltä. Tämä ”tie” seurailee São Tomén syvimmän laakson reunaa ylös kohti maan korkeinta vuorta Pico de São Toméa. Vuoren huipulle ei tokikaan autolla pääse, mutta näköjään aika pitkälle kuitenkin. ”Tien” päässä jätimme auton parkkiin ja kiven renkaan alle. Sitten seurasi noin tunnin patikointi upeassa sademetsässä. Tätä retkeä ei voi tehdä ilman opasta ja viidakkoveistä, sillä välillä polkua ei ole olemassakaan ja välillä noustaan melkein pystysuoraa rinnettä ylös. Tukea saa ympäröivästä rehevästä kasvillisuudesta. Välillä on kierrettävä valtavia kaatuneita puunrunkoja, joiden yli kiipeäminen olisi kiertämistä aikaavievämpää. Vaikka tämän seudun voisi kuvitella olevan autiota, oli täälläkin useammassa kuin vain yhdessä pusikossa miehiä työn touhussa. Banaanipuut vaativat huolenpitoa!

Matkalla kohti Angolarin vesiputousta.

São Tomén länsirannikolla kaakaopuita on kaikkialla. Nämä hedelmät ovat raakoja.

Sinne kahlaamaan parin sadan metrin matka lepakkojen seuraksi säkkipimeyteen.

Ylitimme useita pikkupuroja ja yhden vähän isomman joen. Joen ylitettyämme olimme paikassa, mistä lähtee polku Pico de São Tomén huipulle reiluun kahteen kilometriin. Me lähdimme vastakkaiseen suuntaan. Noin tunnin kuluttua autolta lähdön jälkeen edessä oli yksi seudun kahdeksasta tunnelista, joissa kulki kylmää vettä ylhäältä vuorilta. Jos Madeiran turistisaarella kävellään levadojen eli kastelukanavien vieressä, täällä pääsee kävelemään itse kanavassa. Angolar-putouksen saavuttaminen itse asiassa on mahdollista vain laittamalla jalat tuohon polviin saakka ulottuvaan viileään veteen ja taivallettava noin 200 metrin matka pimeässä tunnelissa taskulampun kanssa. Aikoinaan olen Ródoksen Eptá Pigésissä kävellyt vastaavanlaisen tunnelin päästä päähän, mutta siellä oli kyllä välillä aukkoja katossa, joista pääsi valoa tunneliin. Täällä São Tomélla matkan varrella ei ollut ”hätäpoistumisteitä” eli luonnonvaloa ei ollut saatavilla, minkä lisäksi tunnelissa piti kulkea kumarassa (ainakin jos on yli 180 cm pitkä). Onneksi Kuku varoitteli edeltä lyömästä päätä joihinkin katosta reilusti ulkoneviin kiviin. Tämä tunneli ei todellakaan sovi ahtaanpaikankammosta kärsiville.

Valon jo kajastaessa selvästi edessä päin, näin lepakon lentelevän tunnelissa. Olimme tulleet häiritsemään sitä. Tunnelista selvittyäni näin vasemmalla puolella upean kalliosyvennyksen, minkä perukassa kohisee noin 50 metriä korkea Cascata Angolar. Paikka on vaikeasti saavutettava, minkä lisäksi vesiputous kastelee koko syvennyksen ja tekee kivet liukkaiksi. Liukastuin itsekin, mutten onneksi pahasti. Muutenkin voimani olivat hieman vähissä, en voinut kovin hyvin. Putoukselta on palattava takaisin samaa tunnelia pitkin ja muutenkin samaa reittiä pitkin takaisin autolle.

Cascata Angolar on noin 50 metriä korkea.

Erään joen yli oli rakennettu silta, jonka kaiteista ei kannattanut ottaa tukea.

Röykyttelimme alas hieman eri reittiä. Karmea tämä tie alas pieneen 300 asukkaan Generosan kyläänkin oli ja jäin oksentamaan auton luo, kun muut lähtivät katsomaan vaniljaa, jota tällä plantaasilla tuotetaan. Johan vaniljatankoja näkee K-Supermarketissakin, jos niitä haluaa nähdä! Oksentamista sen sijaan pääsee harjoittamaan harvemmin. Tosin Afrikassa oksennus kyllä yleensä tulee ennemmin tai myöhemmin. Oli kuitenkin jälleen mukava nähdä, että paikalliset jättivät rauhaan, eivätkä olleet kimpussa ahdistelemassa. Sãotomépríncipeläiset ovat todellakin merkillistä sakkia!

Viimeiset sadat metrit pyysin saada kävellä takaisin majapaikkaan, sillä autossa istuminen ei nyt ollut kaikkein mukavinta ajanvietettä. Loppupäivän makasin sängyssäni, enkä kyennyt syömään illallista. Syytän Monte Forten edellistä illallista tai sitten aamiaista pahoinvoinnistani. Myöskään saksalaiset eivät olleet elämänsä kunnossa. Yöllä oli oksennettava uudelleen, mitä ei helpottanut vessanseinälle aina uudelleen ja uudelleen ilmestynyt julmetunkokoinen ja -näköinen hämähäkki. Ötökän koti taisi olla vessan katonrajassa.

Kaakao tutuksi Monte Forten plantaasilla

26.2.2018

Tänäkin aamuna satoi. Satoi jo toista päivää putkeen. Oli aika heittää hyvästit Mé-Zóchi Resortille, Trindadelle ja São Tomén sisämaalle. Olin varannut kahden yön majoituksen saaren länsirannikolta, Monte Forten kaakaoplantaasilta. Sama suunnitelma oli hotellin saksalaisilla Susannalla ja Svenillä, joten hetken päästä kannoin rinkkani heidän vuokra-Mitsubishiinsä ja istahdin takapenkille suuresti kiitollisena. Eipä tarvitsisi kävellä sateessa etsimään puskataksia ensin pääkaupunkiin. Ja sen jälkeen toista Nevesiin.

Kalastusveneitä São Tomén saaren luoteisrannikolla Guadelupen ja Nevesin kaupunkien puolivälissä.

EN-1-tie kulkee paikoin kauniissa palmutunnelissa saaren länsirannikolla.

São Tomén kaupungissakin satoi. Kävimme kahvilla lähellä São Sebastiãon linnoitusta ja mielestäni kahvila olisi voinut ihan hyvin sijaita missä tahansa eteläeurooppalaisessa kaupungissa. Seuraavaksi minua vietiin kaupungin (ja koko maan) parhaaseen supermarkettiin, Super CKdoon. Suuri, ilmastoitu ja moderni supermarketti olisi niin ikään voinut hyvinkin olla missä tahansa Euroopassa. Valikoima oli monipuolinen, mutta varsin kallis. Liki kaikki kun oli taas tuontitavaraa Portugalista. Ehkä siksi asiakaskunta koostui pääosin valkoisista. Täällä näin jälleen sen belgialaispariskunnan, jonka olin nähnyt saarelle saapuessani ja São João dos Angolaresissa.

Portugalilaisen tavaran lisäksi kaupassa on kuitenkin myös hyllyllinen São Tomé ja Príncipellä tuotettua tavaraa, pääosin syötävää sellaista. Tuotteet oli suunnattu tietenkin matkailijoille. Ostin kaksi pakettia paikallista Claudio Corallon tummaa suklaata, vaikken suuri suklaan ystävä olekaan. Olisi väärin olla ostamatta lähisuklaata, kun tänne asti on tultu. Ja koska suklaa ei säilyisi Suomeen saakka, piti sen syönti aloittaa heti autossa. Suklaa oli ehkäpä parasta syömääni ja samalla myös kalleinta. Claudio Corallon suklaassa ei ole lainkaan maitoa, mitä ei todellakaan tarvita.

Edellisviikolla olin käynyt Gabonin suurlähetystössä anomassa viisumia, jonka kerroin tulevani hakemaan nyt maanantaiaamuna. Puolen päivän jälkeen ajelimme lähetystön porttien luo. Hakemukseni vastaan ottanut ystävällinen nainen oli kävelemässä paljain jaloin vesisateessa lähetystön nurmikentällä ja tunnisti minut heti. Hän huikkasi kovaan ääneen lähetystörakennukseen päin ja pian toinen virkailija kiikutti juoksujalkaa passini kouraani. Tämä mies toivotti hyvää matkaa Gaboniin. En ihan näin ystävällistä palvelua odottanut Gabonilta, mutta ehkäpä nämä kaksi minua palvellutta virkailijaa olivatkin paikallisia!

São Tomén länsirannikkoa ennen Nevestä.

Nevesin öljysatamaa on kaiketi uudistettu ja sieltä on ajelehtinut rantaan hylättyjä öljysäiliöitä. Tämä paikka on muutamia kilometrejä ennen itse kaupunkia.

Neves häämöttää taustalla. Kuvassa myös lisää hylättyjä säiliöitä.

Puolen päivän jälkeen istuin sitten saksalaisten kyydissä kohti länttä ja Monte Forten plantaasia. Matkalla ajoimme läpi Guadelupen kaupungin, jossa en sitten koskaan vieraillut. Se kuitenkin on kuin mikä tahansa sãotomélaiskaupunki. Kirkko keskellä kaupunkia ja niin edelleen. Täällä saaren pohjoisosassa kasvillisuus on hieman erilaista kuin muualla maassa. Maisema voisi olla jostain Itä-Afrikan savannilta, mutta ei täällä norsuja ja leijonia kuitenkaan ole. Ehkä tiheä ihmisasutus on vaikuttanut siihen, että metsiä on raivattu esimerkiksi maanviljelykseen.

Kun sitten saavutimme taas meren, vaikutti länsirannikko kovin erilaiselta itärannikkoon verrattuna. Tie ei kulkenut missään korkealla rinteellä, vaan aivan rantaa seuraillen. Pysähdyimme pariin otteeseen ottamaan kuvia. Erityisesti hieman ennen Nevesin kaupunkia rantaan ajelehtineet hylätyt suuret öljysäiliöt olivat hämmentävä näky. Nevesissä sijaitsee São Tomé ja Príncipen öljysatama, jota oli kaiketi siis uudistettu. Itse Neves vaikutti tämän maan ankeimmalta kaupungilta, kun ajoimme sen halki. Ehkä siihen vaikutti se, että Neves on teollisuuskaupunki: täällä valmistetaan maan oma Nacional-olut ja täällä on se öljysatama. Ehkä ankeuteen vaikutti myös se, että kaupungin nimi tarkoittaa suomeksi lunta. Siis täällä trooppisella päiväntasaajan saarella Atlantin rannalla! Neves sijaitsee 30 kilometrin päässä pääkaupungista.

Saavumme Nevesiin.

Monte Forten plantaasin päärakennus toimii majatalona.

Paikallinen kondomiautomaatti majatalon seinällä.

Nevesistä on parin kilometrin matka Monte Forten plantaasille, roçalle. Päätieltä on vielä vähän ennen paikan saavuttamista käännyttävä jyrkähkölle kärrypolulle, joka vaatii nelivedon. Sellainen meillä oli. Ylhäällä kukkulan laella sitten tönötti tuo vanhan plantaasin päärakennus, jossa nykyään harjoitetaan majoitustoimintaa. Toimintaa harjoittaa osuuskunta nimeltä CECAB / STP, mikä on lyhenne sanoista Cooperativa de Exportação de Cacau Biológico de São Tomé e Príncipe. Huoneita on kuusi tai seitsemän. Taso on tyypillistä Afrikkaa, paitsi että täällä suihkusta tulee lämmintä vettä ja suihkutellessa voi katsella maan korkeinta vuorta Pico de São Toméa! Hyttysverkko löytyy sängyn yläpuolelta ja ovet saa lukkoon. Majapaikan wifi toimii teoriassa kello 17.30–21.30, mutta käytännössä netti napsautettiin päälle joskus kuuden jälkeen ja kytkettiin pois joskus yhdeksän jälkeen. Ei siis kannata uskoa Booking.comia, että nettiä olisi aina saatavilla. Kahden yön hinta oli 900 dobraa eli 36 euroa sisältäen aamupalan.

Taustalla kohoaa maan korkein huippu Pico de São Tomé, 2 024 metriä merenpinnan yläpuolella. Vasemmalla plantaasin päärakennus.

Monte Forten keskustaa. Kuvassa keskellä kylän kaivo, jossa lapset tuntuivat lotraavan kaiket päivät. Aikanaan vedestä tällä saarella ei ole pulaa.

Raaka kaakaopuun hedelmä.

Kypsä kaakaopuun hedelmä on punainen (tai keltainen).

Majoitustoiminta on vain sivubisnes CECAB / STP:lle, sillä plantaasi tuottaa edelleen kaakaota. Siispä tutustumaan kaakaontuotantoon. Saimme oppaaksemme Kuku-nimisen pitkän miehen. Varmaan maan pisimmän. Mies asui ja työskenteli tällä plantaasilla. Ranskaksi, portugaliksi ja englanniksi tapahtunut opastuskierros esitteli kaakaontuotannon eri vaiheet alkaen kaakaokasvien esittelystä, edeten kaakaopapujen kuivaamiseen, paahtamiseen ja lopulta säkitykseen. Vaiheita oli kyllä vielä lisää, mutta eivätpä nekään mieleen jääneet. Plantaasin varastohallissa tuoksui kaakao, vaikkei nyt ollutkaan suurin sesonki. Kiireisimmät ajat kaakaontuotannossa ovat huhtikuu ja lokakuu, jolloin Monte Fortessakin paiskitaan hiki hatussa. Kuulemma. Hallissa oli muutamia säkkejä luomukaakaopapuja matkalla Ranskaan. Pääosin Monte Forten kaakaopavut kai rahdataan juuri Ranskaan. Parin päivän takaisen Monte Cafén tavoin Monte Fortekin on kyläyhteistö, jossa työväki asuu vanhoissa siirtomaa-ajan rakennuksissa.

Kuku kääntelee ulkona katoksissa kuivuvia kaakaopapuja.

Ranskalainen Kaoka ostaa Monte Fortesta kaakaopapuja ja jalostaa ne suklaaksi.

Kaokalle Ranskaan matkalla olevia luomukaakaopapusäkkejä.

Monte Fortessa aurinko alkoi taas pitkästä aikaa paistella. Lähdin saksalaisten kanssa alas EN-1-tielle, joka oli hyvin hiljainen. Liikennettä ei ollut juuri lainkaan. Monte Forten kohdalla tie kulkee miltei meressä kiinni. Välissä on vain pieni kaistale kivikkoista rantaa. Hiekkarantoja ei tämän majapaikan läheisyydestä kannata siis odottaa. Kävelimme muutaman kilometrin matkan Padrão dos Descobrimentos -muistomerkille. Se on paikka merenrannassa, missä portugalilaiset astuivat ensimmäisinä ihmisiä maihin täällä 1400-luvulla. Paluumatkalla nappasin Esprainhan kylän laitamilta yhden kauniin punaisen kaakaokasvin hedelmän. Pitihän se nyt selvittää, miltä sisus näyttää!

Hiljainen valtatie lähellä majapaikkaani.

Padrão dos Descobrimentos.

Pieni joki vähän ennen mereen laskemista lähellä Monte Fortea.

Auringonlasku Monte Forten plantaasilla.

Roça Monte Forten illallinen on kallis, se maksaa 250 dobraa (10 euroa), eikä ole hintansa väärti. Ruokailua varten kannattaa suunnistaa läheiseen Mucumbli-hotelliin, jossa saa suunnilleen samalla hinnalla laadukasta sapuskaa.