Browsing Category

Paraguay

Harhailua Asunciónissa ja koronatestaus paraguaylaisittain

21.—23.7.2021

Yhdysvaltain silmissä Paraguay on koronavirusnäkökulmasta turvallinen maa ja sieltä on voinut matkustaa Yhdysvaltoihin ”vapaasti”. Paraguayn naapurimaa Brasilia, samoin kuin esimerkiksi Schengen-valtiot Suomi mukaan lukien, on luokiteltu vaarallisiksi maiksi, eikä niistä ole voinut matkustaa Yhdysvaltoihin lainkaan. Touko- ja kesäkuussa koronaviruksen ilmaantuvuusluku huiteli Paraguayssa maailman huippulukemissa, minkä vuoksi oli hieman outoa, että alemman ilmaantuvuuden Brasiliasta (tai Suomesta) tuli matkustaa esimerkiksi Paraguayhin 14 vuorokauden ”karanteeniin” ennen lentoa Yhdysvaltoihin. Logiikka on puuttunut Joe Bideninkin koronatoimista. Oma hotellini Asunciónissa, Hotel Esplendor, kaupitteli brasilialaisille ”karanteenihotellipaketteja”, mihin ei sisälly mitään pakollista lukitussa hotellihuoneessa oleskelua Australian tai Kiinan malliin, vaan täysin normaalia lomanviettoa kaikissa hotellin tiloissa, ympäri Asunciónia ja halutessaan vaikka ympäri Paraguayta! Moni oli tainnut tarttua tarjoukseen, sillä hotellin aamupalabuffethuoneessa puhuttiin pääosin Brasilian valtakieltä portugalia. Kahden viikon ”karanteenin” päätteeksi oli sitten muka turvallista lentää Yhdysvaltoihin. Minäkin olisin voinut niin halutessani tehdä.

Aamupalabuffet oli monipuolinen, kuten se ”viiden tähden” hotellissa kuuluu ollakin. Oli paraguaylaisia erikoisuuksiakin, kuten sopa paraguaya, joka on eräänlainen maissijauhosta, maidosta, munista ja juustosta valmistettu pehmeä maissileipä. Tarinan mukaan vahingossa syntynyt, kun sopan sekaan oli lorahtanut liikaa maissijauhoa. Söin ja päätin lähteä kohti koronatestausta, sillä minulla oli aikeena katsastaa Espanjan pääkaupunki Madrid ennen Suomeen paluuta. Minulla oli vain yksi koronarokote, eikä sillä Espanjassa tehnyt mitään, varsinkin jos Paraguaysta aikoi saapua. Toisaalta en myöskään usko, että Asunciónin lentoasemalla minua olisi päästetty millekään lennolle ilman negatiivista koronatestitodistusta.

Uutta Asunciónia.

Matkalla koronatestiin kuljin värikkään Meksikon suurlähetystön ohitse.

Meyer Lab Asunciónin keskustassa tekee muun muassa koronatestejä. Testipaikka sijaitsee vastapäätä rakennusta, kuvan vasemmassa reunassa.

Olin etukäteen kysellyt hotelliltani suosituksia mahdollisista koronatestauspaikoista. Sellaisia on kaksi: Horvath Lab lentoaseman parkkipaikalla (tuloksen saa, kunhan menee tarpeeksi ennen lentoa) ja Meyer Lab Asunciónin keskustassa Cnel. Irrazábal ja Mcal. Estigarribia -katujen kulmauksessa. Kummassakin aika PCR-testiin oli varattava etukäteen ja koska Meyer Labilla se onnistui näppärästi heidän nettisivujensa kautta, valinta oli selvä. Hotellilta koronatestaukseen oli 6,6 kilometrin matka, jonka päätin kävellä, koska aikaa kerran oli. Siinähän sitä näkisi samalla kaupunkiakin. Huono puoli kävelyssä oli se, että periaatteessa minun tuli kävellä koko tuo matka maski naamalla ja minulla vuoti nenä. Olo oli muutenkin flunssainen. Tiesin kokemuksesta, että se johtui vain jännityksestä, enkä oikeasti olisi sairas. Sitä vain ylitarkkailee omaa vointiaan, kun tietää, että kohta nenään runnottaisiin kivuliaasti tikkua ja välttämättä en pääsisi maasta edes ulos, jos voittaisin PCR-lotossa!

Aikani olisi kello 10.00, mutta jo 20 minuuttia aiemmin saavuin paikalle. Meyer Lab sijaitsee keskellä keskiluokkaista naapurustoa, kivenheiton päässä Brasilian suurlähetystöstä. Kadut ovat siistit, katujen varsien autot uudehkoja, liikennettä on vähän ja se soljuu ilman kaaosta. Moottoripyöriä näkee vähemmän. Viittä vaille kymmenen astelin testauspaikalle, joka on itse asiassa ”drive thru”. Minä olin testauttamassa itseäni ilman autoa, enkä ollut ainoa. Autolliset ohjattiin parkkiin eri puolille sorakenttää ja siellä heidän tuli täyttää kyselylomake autossa istuen. Sitten lomake kerättiin pois, samoin rahat ja potilas oli näin valmis tikutukseen. Jalkaisin matkassa olevat, kuten minä, istutettiin muovituoleille samaisen sorakentän laitaan. Annoin vain passin ja ilmoittautuminen oli sillä selvä. Olinhan täyttänyt lomakkeen jo netissä ilmoittautuessani. Meyer Labin nettisivuilla oli mahdollista maksaa testi etukäteen, mutta sitä varten olisi pitänyt olla paraguaylainen pankkikortti. Olin varautunut isolla kasalla käteistä, mutta korttimaksu olisi ollut täällä paikan päälläkin mahdollista. PCR-testi maksoi 0,49 miljoonaa guarania (n. 62 euroa) ja testituloksen oli määrä tulla 24 tunnin sisällä sähköpostiini. Myöhemmin manailin sitä, että olin tullut ilmoittaneeksi oikean hotellini testilaboratoriolle. Oikeastihan ei kannattaisi kertoa oikeaa sijaintia, sillä en edes halunnut ajatella, mitä tapahtuisi positiivisen testituloksen osuessa kohdalle! Harmittelin muutenkin Meyer Labin hyvin ammattimaista otetta, sillä täältä en ikimaailmassa saisi rahalla negatiivisen papereita. Itse testi tehtiin survomalla tikku kumpaankin sieraimeen sekä myös nieluun. Tietysti odotinkin saavani vastinetta 490 000 guaranilleni. Jos Komorien koronatestaaja otti testin takki auki ja maski nenän alla, oli Paraguayn koronatestaus jälleen kuin Suomessa; avaruuspuvut, maskit ja visiirit löytyivät.

Tästä sisään Meyer Labin koronatestaukseen.

Paraguaylainen koronatestitodistus väärennöksiänne varten.

Paraguaylaisten into ottaa koronarokote on ollut laimeaa, joten ainakin Asunciónissa rokotteen hakemalla sai hakea myös yhden oluen. Jonoja ei ole päässyt muodostumaan.

Nenän vuotaminen loppui välittömästi koronatestistä päästyäni eli aivan, kuten ennustinkin. Nyt voisin lähteä kiertelemään Paraguayn pääkaupunkia. Minulla ei ollut mitään suunnitelmia, kunhan vain kuljeksisin ympäriinsä. Katujen varret Meyer Labista kohti historiallisessa keskustassa sijaitsevaa Plaza Uruguayaa ovat jälleen sellaista, millaiseksi olin Etelä-Amerikan suurkaupungit kuvitellutkin; värikkäitä, hieman rappiolla olevia taloja vierivieressä. Itse Plaza Uruguaya on suuri vehreä aukio, jonka maakunnista tullut köyhä intiaaniväestö on ottanut kodikseen. Telttoja ja pahvihökkeleitä oli hieman liikaa, että olisin viitsinyt puistossa aikaa viettää. Jostain oli saatu vettä ja intiaanilapset oli pantu pyykkäyshommiin. Osa väestä kerjäsi, mutta ei mitenkään aggressiivisesti. Jatkoin matkaani. Aukion laidalla olisi ollut vanha rautatieasema vanhoine höyryvetureineen, mutta en ole junista kiinnostunut, joten jätin paikan välistä. Enää tältä asemalta ei kuulemma ole liikennöintiä minnekään. Ajauduin vähä vähältä kohti ensimmäisenä päivänäni tutuksi tulleita kulmia.

Tällä kertaa päädyin kaupungin katedraalin luo, jonka ovi oli avoinna. Messu oli kaiketi alkamassa, sillä väkeä valui paikalle. Asunciónin vuonna 1846 valmistunut katedraali sijaitsee melko huomaamattomassa paikassa yhtä korkeiden rakennusten ympäröimänä. Katedraalin seinässä oli laatta, jossa kerrottiin paavi Johannes Paavali II:n vierailleen täällä vuonna 1988. Samalla reissullahan paavi pistäytyi tapaamassa maakuntien intiaaneja kaukana Mariscal Estigarribiassakin. Mielenkiintoisempi seikka täällä kirkon nurkilla on se, että viereiselle Plaza de la Independencialle oli muodostunut hökkelikylä! Aukio rajautuu toisessa suunnassaan Paraguayn kongressirakennukseen. Kongressin ja slummin välissä oli passissa iso joukko aseistettuja poliiseja. Plaza de la Independencia on ilmeisesti suosittu poliittisten mielenosoitusten pitopaikka ja ehkä nykyinen slummikin on mielenosoitus. Tunnetuin mielenosoitus, ”Marzo paraguayo” eli ”paraguaylainen marssi”, tapahtui maaliskuussa 1999, kun varapresidentti Luis María Argañan salamurhasta syntyneet demokratiamielenosoitukset eskaloituivat väkivaltaisiksi ja hallituksen tarkka-ampujat ampuivat kuoliaaksi seitsemän mielenosoittajaa. Satoja loukkaantui. Tapahtumat johtivat presidentti Raúl Cubas Graun eroon.

Matkalla kohti Asunciónin ydinkeskustaa.

Asunciónin katedraali.

Plaza de la Independencialle, pääkaupungin paraatipaikalle, on muodostunut hökkelikylä.

Shawarmaravintolassa Asunciónin sydämessä.

Tarkkana oltiin myös Palacio de Lópezin, maan presidentin ja hallituksen työtilojen edustalla: nurmikolle oli ajettu muutamia maastoajoneuvoja tykit valmiudessa, kuten kunnon kehitysmaassa kuuluu ollakin! Kävin ostamassa vielä yhden postikortin ja sen jälkeen nautin lounaaksi matkan ensimmäisen shawarman aidossa libanonilaisessa katuravintolassa. Libanonilaistaustaista väkeä on laajalti Afrikan lisäksi kai myös Etelä-Amerikassa. Sitten tahdoin vierailla Asunciónin kasvitieteellisessä puutarhassa ja eläintarhassa. Ne sijaitsevat isolla, usean hehtaarin alalla, muutaman kilometrin päässä keskustasta pohjoiseen. Otin taksin, jonka kuski oli puheliasta sorttia. Hänkin oli täpinöissään, kun olin valinnut matkakohteekseni nimenomaan Paraguayn kaikista Etelä-Amerikan maista. Tämä on kuulemma hyvä ja kaunis maa. Erityisen ylpeä mies oli Paraguayn suurista vesivaroista ja kyseli, onko meillä Suomessa paljon vettä. Paraguayhan on kuin Suomi: harvaanasuttuja ja syrjäisiä maita, joilla kummallakin on suuret vesivarat ja joista kumpikin on valittu maailman onnellisimmaksi. Vieläpä samoina vuosina.

Sekä eläintarha että kasvitieteellinen puutarha olivat tietenkin suljettuina, kun pääsin portille saakka. Syynä taitaa olla koronavirus, eikä ainakaan eläintarha ollut ollut avoinna pitkiin aikoihin sisäänkäynnin luona olevista risuista ja muusta puuroskasta päätellen. Se sama virus oli pannut säppiin myös maan kansallispuistot. Aitojen raoista pystyin näkemään vihreitä papukaijoja ja nanduja! Nandu on Paraguayssakin elelevä suurikokoinen lintu, joka ei osaa lentää. Harhailin tunnin verran laajalla puistoalueella, joka ympäröi eläintarhaa. Puisto oli suosittu lenkkeilymaasto, eikä lenkkeillessä nähtävästi tarvinnut käyttää maskia. Puistosta poistuttuani, kävin kaupassa ja päätin kävellä muutaman kilometrin matkan halki hieman köyhemmän asuinalueen takaisin hotellilleni. Mitä lähemmäksi Hotel Esplendoria pääsin, sitä vauraammaksi naapurusto muuttui. Liikkeet ja ravintolat muuttuivat varakkaalle väelle suunnatuiksi ja olipa joukossa Venäjän ja Perun suurlähetystötkin. Kun pääsin hotellille, sain sähköpostia Meyer Labista. Minut oli todettu negatiiviseksi ja olisin vapaa poistumaan maasta. Aikaa tuloksen saamiseen kului ainoastaan viisi tuntia ja viisi minuuttia.

Asunciónin keskustan taloja.

Paraguaynkin lajistoon kuuluva nandu Asunciónin eläintarhassa.

Hotel Esplendorin kattoterassin altaalla kelpasi lekotella ja pulikoida koronanegatiivisena sekä nauttia viimeisistä hetkistä Etelä-Amerikan sydämessä.

Näkymä kohti länttä hotellin altaalta.

Hotel Esplendorin kattoterassin uima-altaalta avautuu hieno näkymä pohjoiseen ja länteen. Uima-altaalle valui väkeä, mutta veteen ei uskaltautunut kukaan. Paitsi minä. Vesi oli suomalaisittain lämmintä. Illalla ajattelin käydä syömässä läheisessä Paseo la Galería -ostoskeskuksessa, sillä se nyt vain oli lähin ja helpoin tapa saada ruokaa. Oman hotellini ravintola vaikutti turhan hienolta. Ja niin kyllä lopulta vaikutti Paseo la Galeríankin ruokatarjonta. En minä sentään yhdeksää euroa suostuisi jostain pasta-annoksesta maksamaan! Tämä kauppakeskus on suunnattu rikkaille, eikä sen kymmenissä kaupoissa juuri ketään sitten ollutkaan. Kodinkonekauppa oli päätynyt laittamaan jääkaapin ja pesukoneen näyteikkunalleen. Ruokailun suoritin lopulta vastapäisessä Shopping del Sol -ostoskeskuksessa. Se on kaiken kansan ostosparatiisi ja siellä myös syö edullisesti.

Seuraavana aamuna nukuin pitkään, kävin aamupalalla, minkä jälkeen kirjauduin ulos Hotel Esplendorista. Lentoni Madridiin lähtisi vasta illalla, joten minulla oli aikaa tapettavaksi usean tunnin ajan. Santa María de Fessä tapaamani ranskalaiset reissaajat Mathieu ja Marion olivat tulossa aamupäivän aikana takaisin Asuncióniin ja sovimme tapaavamme Shopping del Sol -kauppakeskuksessa lounaan merkeissä. Kolmen tunnin jälkeen ranskalaiset ottivat taksin kohti majapaikkaansa ja minä kävelin hakemaan reppuni hotellilta. Otin taksin hotellin liepeillä olevalta taksitolpalta. Kuski teki parhaansa, että minulla jäisi hapan maku koko maasta. Hän ei olisi tahtonut ajaa mittari päällä, sillä Hotel Esplendorista tulevilla oli kuulemma vakiotaksa lentoasemalle. Hän oli nähnyt minun tulevan hotellin ovesta ja oli katkera, koska hotelli ei ollut tilannut taksia etukäteen hotellin eteen. En ollut edes miettinyt tällaista, sillä tolppa oli tosiaankin 50 metrin päässä hotellin ovelta. Kyllä minä sen verran jaksaisin kävelläkin, vaikka superkalliissa superrikkaiden hotellissa olinkin majoittunut. Mittari saatiin päälle, mutta ilmastointi ja radio pysyivät kiinni. Ne olisivat lisämaksullisia. Perille kuitenkin pääsin.

Asunciónin Silvio Pettirossin kansainvälinen lentoasema on varsin toimiva kokonaisuus. Varsinkin, kun lentoja oli samaan aikaan lähdössä kaksi kappaletta.

Air Europan koneeni odottamassa lähtöä.

Silvio Pettirossin kansainväliseltä lentoasemalta oli illalla lähdössä kolme lentoa: Latam Airlines São Paoloon, Air Europa Madridiin ja Eastern Airlines Miamiin. Se on vähän, kun kyseessä on kuitenkin seitsemän miljoonan asukkaan valtion päälentoasema. Turvatarkastus tahtoi takavarikoida hyttysmyrkkyni, jonka olin kuskannut tänne Suomesta saakka. Lentoaseman turvatarkastuksessa on suuri läpinäkyvä kuutio täynnä kiellettyjä esineitä ja sinne oli nyt pakko saada täytettä. Oikea ongelma tuli passintarkastuksessa, jossa selvisi, että olin saanut vain 15 päivän leiman passiini, vaikka olin esitellyt paluulentolippuni maahan saavuttaessa samaiselle rouva Olmedolle, joka leimasi passini. Jonkinlaisen käsinkirjoitetun sotkun rouva oli kieltämättä leimani viereen raapustanut. Siinä luki kuulemma ”15 dias”eli 15 päivää. Heittäydyin tyhmäksi ja vain englantia osaavaksi ja kerroin, että eikös suomalaisten kuuluisi saada 90 päivän leima. Niin kertoo internet. Koska tarkastajasetä ei oikein osannut asiaa selittää minulle englanniksi, päästi hän minut jatkamaan matkaani korea lähtöleima passissani.

Air Europan lento UX 24 lähti kello 18.40 ja 10,5 tunnin päästä laskeuduimme Madridiin. Olin nyt varustautunut omilla eväillä, sillä edelleenkin illallista lukuun ottamatta kaikki maksoi erikseen. Ja jälleen paikan vaihtaminen oli kiellettyä ”turvallisuussyistä”, vaikka vapaita penkkejä olikin!

Loppuyhteenveto 2,5 viikon matkasta Paraguayssa

Paraguay oli ensimmäinen vierailemani maa Etelä-Amerikassa, joten en osaa verrata sitä muihin maanosan valtioihin. Maa on naurettavan halpa, halvempi kuin yksikään vierailemani Afrikan valtio. Vastaavansuuntaisia hintoja löytää Euroopasta Ukrainasta ja Kosovosta. Paraguaylaiset ovat ystävällisiä, mutta ei heihin liiaksi tutustu kielitaidottomana, eikä toisaalta omalla vuokra-autolla ajellessa. Ilman koronavirusta olisinkin reissannut julkisilla. Toisaalta ilman omaa autoa on vaikea päästä pienempiin tuppukyliin ja toisaalta espanjaa tarttuu matkaan melko kiitettävästi jo 2,5 viikon matkankin aikana. Matkani ehdottomia kohokohtia olivat vierailu Chacon mennoniittasiirtokunnissa ja villien kaimaanien näkeminen siellä sekä toisaalta tohtori Mengelen piilopirtin etsintä Hohenaussa, Trinidadin jesuiittalähetysasema ja Villa Alboradan suomalaissiirtokunnan jälkien jahtaaminen. Isommista kaupungeista syrjäinen ja värikäs Concepción kauniine jokimaisemineen on ehdottomasti käymisenarvoinen. Ciudad del Esten voi jättää hyvällä omallatunnolla väliin!

19 kommenttia
3.10.2021 by

Villa Floridan rantojen kautta takaisin Asuncióniin

20.7.2021

Aamupalan päätteeksi maksoin majoitukseni ja jätin hyvästit tälle pikkuiselle Santa María de Fen kylälle. Yksi kokonainen päivä siellä on riittävästi, kaksi on jo hieman liikaa. Mielestäni. Nyt oli kuitenkin tullut 2,5 viikon Paraguayn-matkani viimeinen autoilupäivä, sillä iltapäivällä minun oli määrä palauttaa vuokra-autoni Asunciónin lentoasemalle. Lähdin matkaan jo aamukahdeksalta, sillä tahdoin päästä Asuncióniin valoisan aikaan ja toisaalta myös vierailla parissa paikassa matkan varrella. Ainakin Villa Floridan pikkukaupungissa noin tunnin ajomatkan päässä olisi pysähdyttävä. Kun matkaan lähtee Santa María de Festä, on parasta ajaa San Ignacio Guasún kautta, vaikkei se suorin reitti olekaan. Ainakin se on päällystetty, enkä oikeastaan tahtonut viimeiselle päivälleni rengasrikkoa. Olin suureksi yllätykseksi selvinnyt ilman sellaista kaikista ajamistani kärrypoluista huolimatta.

Paraíso-ranta Tebicuarýjoen varrella Villa Floridassa.

Paraíso-ranta on leveä.

Saavutin Villa Floridan reilussa tunnissa, mutta itse kaupungissa ei ole mitään nähtävää. Se on kuin mikä tahansa eteläparaguaylainen pikkukaupunki. Matkailijoita tänne vetävät kaupungin huikeat kymmenen kilometrin mittaiset hiekkarannat, vaikka Paraguay on sisämaavaltio, siis vailla meriyhteyttä, eikä järviäkään pahemmin ole. Villa Floridan rannat ovatkin kaupungin halki virtaavan Tebicuarýjoen rannalla! Itse joki laskee jossain Pilarin kaupungin pohjoispuolella valtavaan Paraguayjokeen. Näin sydäntalvella rannoilla ei ole ketään, mutta halusin silti nähdä ne. Juuri ennen Tebicuarýjoen siltaa käännyin kohti länttä, tielle, jolla oli itse asiassa nyt mahdollista rikkoa renkaat! Ajoin parin kilometrin päähän jokivarteen, Paraíso-rannalle. Se kai tarkoittaa paratiisiä ja sellainen paikka voisi ehkä kesällä ollakin. Nyt rannalla oli vain muutamia epäluuloisia lehmiä ja hylätty rantaravintola. Aurinkokaan ei paistanut. Tebicuarý virtaili rauhallisena ohitse. Kaunis paikka. En ihmettele, että asunciónilaiset ajavat tänne rantalomalle ja hankkivat täältä loma-asuntoja. Merta tai järviä ei rantalomaan tarvita, se oli tullut selväksi jo Encarnaciónin jokirantoja ihmetellessäni. Näin Paraguayn koululaisten kolmiviikkoiseksi pidentyneen talviloman aikana Paraíson paratiisiranta houkutteli paikalle ainoastaan pyöräretkellä olleen lapsiperheen. Lomafiilistä ei ilmeisesti laskenut edes se, että pyöräilemään oli lähdetty maski nenän ja suun edessä. Hauskaa varmasti.

Villa Floridasta oli enää noin kolmen tunnin ajo perille Asuncióniin. Tie on hyvää ja liikennettä vähäisesti. Carapeguán kaupungin ohitse on tehty ohitustie, mutta esimerkiksi vilkkaan Paraguarín kohdalla oli vain huristeltava kaupungin halki. Ajattelin pistäytyi Ypacaraíjärvellä, sillä tie kulkee muutaman sadan metrin päässä järvestä. En kuitenkaan löytänyt sopivaa paikkaa, josta järven olisi nähnyt. Ihan niin paljon järvi ei kiinnostanut, että olisin yrittänyt jonkin maksullisen rantaresortin kautta järvelle. Saavutin järven lounaispuolella sijaitsevan Areguán kaupungin, joka selvästi on keskittynyt kahteen asiaan: puutarhatonttuihin ja mansikoihin. Puutarhatonttuja ja muita saviesineitä oli kilometrien matkalla tien molemmin puolin. Samoin oli mansikoita, sillä nyt oli mansikka-aika. Mansikanmyyjien myyntiartikkelit olivat tismalleen samat kojusta toiseen ja kojuja riitti kilometrien verran. Etsiskelin kojua, joka olisi myynyt jotain muutakin kuin mansikkaa ja kermavaahtoa. Sellaisia ei vain ollut. Paraguayssa tuntui olevan yleistä sellainen, että kukin kaupunki keskittyy yhteen asiaan. Joku kaupunki myy riippumattoja tien varressa, joku leikkuulautoja ja Areguálle ovat jääneet keramiikka ja mansikat.

Sydäntalvella Villa Floridan hiekkarannoilla on vain lehmiä.

Corona on ongelma myös Paraguayssa.

Valtatie 1 Carapeguán nurkilla.

Areguán laitamilta bongasin katukioskin, jonka tiskissä näytti olevan empanada-piiraita ja sandwichejä. Empanadoihin olin lopen kyllästynyt, joten sandwichia pöytään, kiitos! Viimeistään nyt oli aika kokea myös tereré, joten tilasin pöytääni ison pumpputermoskannun kylmää vettä sekä metallisen mukin metallisella pillillä! Mukiin oli laitettu valmiiksi epämääräisen näköistä purua eli yerba mateeta mintulla höystettynä. Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon kuuluva tereré on ehkä kaikkein paraguaylaisin asia, sillä jokaikinen ihminen tässä maassa kuljettaa mukanaan isoa termoskannua täynnä vettä ja toisaalta myös sitä metallimukia. Tereréä nautitaan pitkin päivää ja mielellään aivan koko ajan senkin uhalla, että esimerkiksi työt seisovat. Sillä töihin ei missään nimessä lähdetä ilman tereré-kalustoa. Tereréllä on piristävä vaikutus, aivan kuin sen kuumalla versiolla, mateella. Tererén koukuttavasta vaikutuksesta en tiedä, mutta yerba mateessa taitaa olla ainakin normaalia teetä paljon enemmän kofeiinia. En ole maailman ahkerin teenjuoja, mutta juon kyllä, jos sellaista tarjotaan. Itselleni tulee harvemmin keitettyä. Siispä tererénkin kokeminen oli jäänyt viimetippaan. Toisaalta ehkä enemmän taustalla oli koronaviruksen välttäminen, sillä tereréä juodaan noista metallimukeista pillillä, joita myös muut käyttävät. Oma mukinikin oli vähän sinnepäin pesty, jos edes oli pesty. Nyt ei ollut enää mitään merkitystä, saisinko koronaviruksen, sillä menisin koronatestiin seuraavana aamuna, eikä mukista saatu mahdollinen tartunta ehtisi näkyä.

Tereréä nautitaan kaatamalla kylmää vettä yerba mate -purun sekaan ja imetään erikoisellä pillillä, jonka toisessa päässä on suodatin. Puru ei siis tule suuhun asti. Kun kuppi on tyhjä nesteestä, kaadetaan purun sekaan lisää ja homma jatkuu. Tereré oli aivan ok, mutta karvastahan sekin on, aivan kuten naapurimaissa Argentiinassa ja Uruguayssa yleisempi matee. Ruokakojua pitivät siskokset ja jommankumman pieni poika tuli tohkeissaan haastattelemaan minua, turistia, ja kehui tehneensä syömäni sandwichin. Kojun pitäjät eivät tietenkään tienneet Finlandia-nimistä maata, mutta väänsivät sen ”fin del mundoksi”, maailmanlopuksi. Olisin lounaan jälkeen mielelläni syönyt nyt niitä mansikoita, mutta niitä varten olisi pitänyt palata takaisin päin, joten annoin olla.

Paraguayn kansallisjuoma tereré nautitaan näin.

Kauppojen teehyllyt notkuvat mateeta.

Areguásta on vain muutamia kilometrejä perille Asunciónin Silvio Pettirossin lentoasemalle Luqueen. Luque on kuin Vantaa, suuri kaupunki pääkaupungin kyljessä. Itse kaupungin poikki oli kovin ikävää ajaa, sillä liikennettä oli paljon, mutta liikennesääntöjä vain maltillisesti. Se meni, joka oli nopein. Palautin auton tankki täynnä Alamolle lentoasemalle. Palautuskatselmus oli suurpiirteinen, eikä mitään valitettavaa löytynyt. Alamo palautti takuusumman luottokortille kahdessa viikossa. Siispä lämmin suositus Paraguayn Alamolle. Vuokraus on helppoa, eikä yhtään mitään ylimääräisiä vakuutuksia pakkomyydä, eikä kyllä edes tarjota.

Nyt oli enää vain päästävä Asuncióniin ja hotelliin. Olin varannut kahdeksi viimeiseksi yöksi majoituksen ”viiden tähden hotellista”, Hotel Esplendorista. Nimen mainitseminen nostaa taksien hinnat pilviin, sillä paraguaylainen taksikuski on välkky ja tietää kyllä asiakkaalla olevan lompsan täynnä rahaa, kun tämä kertoo tahtovansa kalliiseen hotelliin. En tahtonut maksaa aluksi pyydettyä 50 dollaria, enkä edes 100 000 guarania (n. 12,65 euroa). Liikaa on 50 000 guaraniakin (n. 6,3 euroa), mutta siltikin taksikuskit vain naureskelivat. Jostain esiin astui vanha hampaaton taksikuski, joka ilmoitti kollegoidensa vastalauseista huolimatta lähtevänsä 50 000:lla. Mies haki vanhan Corollansa ja lähdimme matkaan. Jos kuskillani ei ollut hampaita, ei hänellä ollut maskiakaan. Kuski oli puhelias ja nyt minullakin oli sen verran kielitaitoa, että pystyimme jopa vitsailemaan. Lopuksi kuski tahtoi opettaa minulle miten guaraniksi sanotaan ”te amo”, rakastan sinua. Kuulemma minulla olisi sille käyttöä myöhemmin. Puheen pulputessa herra jopa ajoi aluksi ohi hotellistani!

Itävallasta on vain lyhyt matka Espanjaan.

Majapaikkani Asunciónissa: Hotel Esplendor.

Huoneeni Hotel Esplendorissa. Sänky on melkein yhtä leveä kuin pitkäkin.

Paseo La Galería -kauppakeskus.

Hotel Esplendor on yhdysvaltalaisen Wyndham-ketjun hotelli. Kerroksia on paljon, katolla uima-allas ja muutenkin kaikki on hienoa, uutta ja kiiltävää. En ehkä oikein sopinut paikkaan, kun saavuin aulaan reppu selässä ja Prisman muovipussi kädessä. Paikalla oli pukumiehiä isojen matkalaukkujensa kanssa. Tiskillä ei osattu englantia siitäkään huolimatta, että olin muka viiden tähden hotellissa. Kahden yön majoitus maksoi yhteensä huimat 599 760 guarania (75,8 euroa). Sain superior-huoneen kahdeksannesta kerroksesta. Sänky oli iso, kylpyhuoneessa oli amme ja muutenkin huone kelpasi kyllä oikein mainiosti. En minä tälle silti viittä tähteä antaisi. Ehkä neljä olisi riittävästi.

Esplendor-hotelli sijaitsee kaukana Asunciónin (historiallisesta) keskustasta. Lyhyen kävelymatkan päässä sijaitsevat pääkaupungin suuret ostoskeskukset Shopping del Sol ja Paseo La Galería. Shopping del Soliinkin mennään tuttuun pääkaupungin tyyliin käsienpesun ja kuumeenmittauksen kautta. Koronavirus todellakin työllistää, kun suurten kauppojen oville on jouduttu palkkaamaan kuumeenmittaajat! Shopping del Sol on kuin mikä tahansa eurooppalainen kauppakeskus, eikä siellä tunne olevansa jossain köyhässä eteläamerikkalaisessa maassa. Menin vaihtamaan rahaa, sillä koronatesti seuraavana päivänä olisi maksettava käteisellä. Rahanvaihto Maxicambiosilla oli jälleen spektaakkeli; passin tietosivu skannattiin, samoin maahantuloleima. Tiedot kirjattiin tietokantaan ja lisäksi sinne kirjattiin myös asiakkaan kieli. Suomea ei Maxicambiosin järjestelmä tunnistanut, joten minusta tehtiin englanninkielinen. Poistuin taskussani 0,7 miljoonaa guarania! Siitä liikeni muutama kymppitonni myös hampurilaisateriaan kauppakeskuksessa.

Kirjoita kommentti
28.9.2021 by

Santa María de Fen kakiviljelmä ja mölyapinat

18.—19.7.2021

Santa María de Fen aamu oli nyt kylmin tähänastisista, mutta aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Minulla ei ollut mitään varsinaisia suunnitelmia, joten aamupalan päätteeksi hyppäsin autoon ja lähdin seuraamaan mustaa citymaasturia, jossa istuivat herrat César ja Ignacio. Edellisiltana olin jutustellut Césarin kanssa ja hän paljasti oleskelevansa hotellissa syystä, että hänellä on ikioma kakiviljelmä seitsemän minuutin ajomatkan päässä Santa María de Festä itään. César oli noin kuusikymppinen mies pääkaupungista Asunciónista. Englannin kieli taipui erinomaisesti. Ignacio taas oli tullut Espanjasta saakka neuvomaan kakiviljelmän hoidossa ja kuulemma käy plantaasilla kerran kuukaudessa tai parissa. Onneksi on se suora Air Europan lento Madridista suoraan Asuncióniin! Ignacio ei oikeastaan osannut englantia, eikä sitä osannut Césarin poika Juan Andréskaan (joka on kokemukseni mukaan Paraguayn yleisin miehen nimi), jonka tapasin viljelmällä. Juan Andrés asuu seudulla ja hoitaa päivittäiset käytännön työt viljelmällä. Viljelmän osakkaina ovat edellämainittu kolmikko Espanjan Valenciassa asuvalla miehellä vahvistettuna, johon Césarin oli ehdottomasti otettava videopuheluyhteys. Hullu suomalainen heidän plantaasillaan oli ilmeisesti sen tason nähtävyys.

Santa María Hotel samannimisessä kylässä. Kuvassa myös rapainen vuokra-autoni, jonka pysäköiminen kadunvarteen oli tuikiturvallista tässä pikkukylässä.

Paraguayn ensimmäisen kakiviljelmän kakipuita heinäkuussa 2021. Puiden juurilla kulkee kasteluputki.

Kakipuita silmänkantamattomiin.

Kaki eli persimon eli sharon on toki tuttu hedelmä, joita kuitenkaan en ole viime vuosina juuri ostellut. Kypsä kaki on oranssi, pehmeä ja hyvänmakuinen, kun taas raa’an tunnistaa siitä, että se on hyvin kitkeränmakuinen ja kuivattaa suuta. Se johtuu parkkihaposta, jota ei kai ole enää kypsissä hedelmissä. Oikein muuta en tiennyt, enkä varsinkaan sitä, millaisissa puissa tai pensaissa hedelmät kasvavat. Perillä César kehotti minua kävelemään viljelmillä ja katselemaan maisemia. Plantaasi levittäytyy usean hehtaarin alueelle ja noin 1,5—2-metristen kakipuiden rivistöjen väleissä pystyi helposti myös ajelemaan. César ottikin minut jonkin ajan päästä kiinni autollaan ja kehotti hyppäämään kyytiin. Hän tahtoi esitellä viljelyksensä minulle ja se sopi mainiosti. Oli jo käynyt selväksi, että nyt ei ollut kakikausi, eikä puissa ollut lehden lehteä oransseista hedelmistä puhumattakaan. Kausi on kuulemma alkuvuodesta eli Paraguayn syksyllä. César kertoi, että heidän viljelmänsä on vasta vähän aikaa sitten perustettu ja se tuotti ensimmäisen sadon viime kaudella. Ylpeänä mies lisäsi vielä, että tämä kakiviljelmä on Paraguayn ensimmäinen ja ainoa. Tai ainakin ainoa tämän kokoluokan viljelmä ja ainoa kaupalliseen tuotantoon kykenevä tila tässä maassa. César kertoi, että joillain japanilaistaustaisilla paraguaylaisilla on vastaavanlaisia hankkeita alullaan, mutta pienemmässä mittakaavassa. Edellinen sato myytiin kokonaan kotimaanmarkkinoilla, mutta seuraavasta sadosta saattaisi jo liietä Euroopankin markkinoille. Kakifarmarinelikko tahtoo yrittää saada hedelmiään Alankomaihin, mistä edelleen ne leviäisivät ympäri Eurooppaa. Ehkä jopa Suomeen. Paraguaylaisten kakien etuna César mainitsi sen, että ne ovat kypsiä eri aikaan kuin vaikkapa espanjalaiset vastineensa. Siispä kakeja olisi kaupoissa ehkä pidempään kuin nykyisin. Viljelmän laitamilla on patoamalla aikaan saatu pienehkö lampi, josta kakipuiden juurille ohjataan varsin älykkäännäköisellä järjestelmällä vettä. Minä olin nyt teollisuusvakoillut riittävästi, että pystyisin aloittamaan oman viljelykseni jossain päin maailmaa!

Päivän ohjelmassa kolmikolla oli kakipuiden oikeaoppinen leikkaaminen, johon espanjalainen Ignacio opasti Juan Andrésta. César taas kertoi olevansa vain työnjohtaja, eikä näyttänyt panevan tikkua ristiin näissä likaisissa töissä. Siispä hänellä oli aikaa ajeluttaa minua. Lähtöä tehdessäni toivotin herroille kaikkea hyvää kakibisneksensä kanssa ja kerroin raportoivani, kunhan Paraguayn kakit löytävät tiensä Suomen kauppojen hedelmähyllyille. Toivottavasti löytävät.

Paraguayn kakipioneerit César (vas.), Juan Andrés ja Ignacio.

Kakiviljelmän laitamilla on pieni kosteikko.

Näkymä El Cerron huipulta kohti länttä voisi olla kuin miltä tahansa suomalaiselta kukkulalta. Peltotilkkuja metsätilkkujen lomassa.

Kun nyt olin jo jonkin matkan päässä Santa María de Festä itään, päätin valloittaa samalla reissulla myös lähiseudun korkeimman mäen, El Cerron (myös nimellä Kurusu Cerro). Jatkoin autolla parisen kilometriä itäänpäin, kunnes näin suuren valkoisen ristin tien vasemmalla puolella. Siitä minun oli kerrottu kääntyä, minkä jälkeen löytäisin kyllä paikan. Paikalliset varmasti löytävätkin, mutta minä ajoin ensin harhaan ja kävin jopa yrittämässä vuoren valloitusta umpimetsästä. Rinne kävi liian jyrkäksi, joten palasin autolleni ja lähdin etsimään parempaa reittiä. Sellainen alkaa, kunhan ensin saavuttaa suurehkon puuttoman ja loivan rinteen. Rinteen juurella on vessarakennus ja jonkun perheen talo. Jätin auton vessan eteen ja lähdin kävellen kohti huippua. Pian näin ensimmäiset valkoiset merkinnät kivissä ja tiesin olevani oikealla polulla. Paikka vaikutti jo näin sunnuntaiaamusta suositulta retkikohteelta, sillä alas rinnettä käveli parikin perhettä. Saavutin huipun reilussa viidessätoista minuutissa. Siellä oli nuotiota pitämässä kolme nuorta. Onneksi oli talvi, sillä en ollut aamulla hoksannut ottaa vesipulloakaan matkaan. El Cerron huipulla on pieni valkoinen kappeli ja pitkänäperjantaina paikallisia vaeltaa satapäin kukkulan laelle. Maisemat ainakin olivat upeat ja oli hauskaa katsella Paraguayta vaihteeksi yläilmoista. Muutenhan maa oli ollut tähän saakka melkoisen tasainen. Ja oli se kyllä El Cerronkin ympärillä.

Palailin takaisin Santa María de Fehen, jossa elämä näytti jatkuvan melko hiljaisissa tunnelmissa. Hotellin isäntä oli edellisiltana kertonut lähiseudun asukkaiden saapuvan kylän vehreälle keskusaukiolle sankoin joukoin, koska sunnuntaisin oli sellainen tapana. Piknikkiä ja sellaista. Puolenpäivän aikoihin aukiolla oli minun lisäkseni vain hattara- ja ilmapallokauppias vaimoineen ja lapsineen. Ostin 5 000 guaranilla (n. 0,6 euroa) itselleni hattaran. Hattara ei ole se syy, miksi Santa María de Fen keskusaukio vetää kävijöitä ja toisaalta myös minua. Laajan aukion monien puiden latvuksissa asustaa mölyapinaperhe, joka on ainakin osaksi päässyt kesyyntymään. Olin edellisiltana hakenut kaupasta banaaneja ja nyt tulin tarjoamaan niitä näille elikoille. Ainakaan nämä Santa María de Fen mölyapinat eivät vaikuttaneet olevan nimensä veroisia, sillä ne olivat aivan vaiti latvoissa ja puiden rungoilla kökkiessään ja kiipeillessään. Näiden mölyapinoiden naaraat tunnisti harmaanruskeasta turkista ja urokset mustasta. Aikani tuijottelin ylös puunlatvoihin, kunnes yksi apinoista päätti tulla roikkumaan jaloistaan suoraan ylleni. Ehkä puolen metrin päähän. Se oli vain utelias, eikä huolinut banaaniani. Sen sijaan puunrungolle asettamani banaani kyllä kiinnosti erästä naarasta. Epäluuloisen katseidenvaihdon jälkeen se laskeutui alas puusta ja silmänräpäyksessä palasi takaisin ylemmäs banaanini mukanaan. Paraguayn mölyapinat eivät todellakaan nuole banaaninantajan sormia, kuten hyvin kaukaiset serkkunsa toukokuussa Mohélin saarella Komoreilla.

Mölyapinauros tuli roikkumaan yläpuolelleni.

Naaras tulossa noutamaan banaania.

Mölyapinauros ja tympeä ilme.

Santa María de Fessä on pikkukyläksi paljon näkemistä ja kokemista, ainakin yhdeksi kokonaiseksi päiväksi. Kuljeskelin iltapäivällä pitkin tämän uneliaan kylän mukulakivikatuja. Oli siesta ja liki kaikki putiikit suljettuna. Kylä on hämmästyttävän vehreä, sillä kaikkialla on suuria puita ja iso osa kaduista on kuin mitäkin bulevardeja suuren maailman tyyliin; kaistat on erotettu toisistaan viheralueella, jolla kasvaa korkeita puita. Kyläläiset ovat varmasti tottuneet ulkomaalaisiin matkailijoihin, joita silloin tällöin eksyy tänne tuon brittitaustaisen Santa María Hotellini pitäjän ansiosta (tällä hetkellä omistajarouva oli vielä jumissa Englannissa koronaviruksen takia). Siksipä tällaiseen päämäärättömään harhailuun ei kiinnitetty huomiota. Kylässä on selkeä ruutukaava ja kaduilla on jopa nimensä. Vaikka Paraguayn maaseutu onkin rutiköyhää ja selvää kolmatta maailmaa, on täällä silti kyetty luomaan toimiva infrastruktuuri tiennimiviittoineen.

Mölyapinapesueen ohella tärkeintä koettavaa täällä on jesuiittataidetta esittelevä museo, Museo Diocesano de Artes Jesuíticas. Sillä onhan Santa María de Fekin entinen jesuiittojen lähetysasema. Museo on avoinna ainoastaan tilauksesta, sillä ihan niin paljon niitä matkailijoita ei tänne kuitenkaan eksy, että jonkun kannattaisi päivystää paikalla. Hotellini isäntä soitti museosta vastaavalle rouvalle, että koska olisi hyvä hetki vierailla. Vastaus oli, että vaikka heti ja niin kymmenen minuutin kuluttua olinkin jo maksamassa kymppitonnin (n. 1,26 euroa) pääsymaksua. Ja koska ollaan jonkinlaisessa englannin kielen pesäkkeessä, oli paikalle mahdollista saada englanninkielinen opas. Opastyttö saapui paikalle nopeasti, sillä pienessä kylässä kaikki asuvat lähellä. Museonjohtajatarkin sattui asumaan samaisen keskusaukion laidalla. Opas kierrätti minua halki museon, jossa on 54 erilaista puusta veistettyä, hyvin yksityiskohtaista veistosta, jotka esittävät tunnettuja Raamatun henkilöitä Jeesuksesta ja Neitsyt Mariasta aina Pyhään Yrjöön ja muihin katolisen kirkon pyhimyksiin sekä tietenkin jesuiittapappeihin. Veistokset ovat lähetysasemalla asuneiden guarani-intiaanien tekemiä, minkä vuoksi kasvonpiirteet ovat hieman erikoisemmat. Osa veistoksista on myös jesuiittaopettajien tekemiä. Opin lisäksi, että itse museorakennus on ainoa alkuperäinen jäänne lähetysaseman ajoilta, sillä sen on rakennettu jo 1660-luvulla. Muut aukion laidalla olevat rakennukset oma hotelli mukaan lukien ovat replikoita. Opas esitteli myös museon seinissä olevia metallirenkaita, joihin guaranit kuulemma virittivät riippumattonsa, sillä he suosivat niissä nukkumista.

Guarani-intiaanien veistotaidetta Santa María de Fen jesuiittamuseossa.

Veistosten kasvonpiirteet ovat erikoiset.

Ja koska olimme guaranien mailla, tahtoi opas ehdottomasti opettaa myös äidinkieltään, guarania, kieltä, joka on antanut nimensä lisäksi esimerkiksi maan valuutalle! Guarani on maan ykköskieli, vaikka suurin osa kaiketi puhuukin jonkinlaista guaranin ja espanjan sekamuotoa, joparaa. Myös oppaani kertoi käyttävänsä lähinnä joparaa ja samalla paheksui pääkaupungin ihmisiä siitä, että he kuulemma ovat niin olevinaan ja tahtovat puhua ainoastaan espanjaa. Joka tapauksessa opin, että kiitos on guaraniksi ”aguyjevete ndéve”. Se unohtui kyllä melko nopeasti, oikeastaan jo sisällä museossa. Ainoastaan jostain kirjasta mukaani tarttui kaunista tarkoittava guaranin sana ”porã”. Numeroita guaranin kielessä on vain viiteen saakka. Sillä on kuulemma kovasti pärjätty.

Museokierroksen ollessa lopullaan, saapui paikalle kaksi nuorta, kovin turistin oloista ihmistä. Yritin kuulostella heidän keskenään puhumaansa kieltä. Se oli ranskaa ja olin viimeinkin törmännyt ensimmäisiin turisteihin! Pariisilainen Marion ja strasbourgilainen Mathieu olivat päätyneet Paraguayhin, koska ”Brasilia, Meksiko ja Kuuba eivät kiinnostaneet riittävästi ja koska nimet Uruguay ja Paraguay kuulostivat hienoilta”. Uruguay oli koronaviruspandemian takia osoittautunut suljetuksi maaksi turisteille, joten Paraguayn kylkeen oli sorvattu visiitti myös naapurimaahan Boliviaan. Se olisi ehkä auki, vaikka IATA:n mukaan siellä tulisikin eristäytyä ”omaehtoisesti”. Ranskalaisilla ei ollut aikeita ryhtyä moiseen.

Juttu lensi siinä määrin, että lähdimme yhdessä suoraan museosta kohti seuraavaa nähtävyyttä, Ykuá Téjaa. Sinne on noin kilometrin matka Santa María de Fen keskusaukiolta. Ykuá Téja on guaranien pyhä paikka, sillä kyseessä on lähde, josta virtaavaa vettä käytettiin muinoin kylän lähetysasemalla. Nykyisin tämä puisella katoksella katettu lähde tuntuu keräävän kymmenittäin ihmisiä sitä ihastelemaan. Sosiaalinen media varmaan suorastaan laulaa, kun jokainen tahtoo tulla kuvatuksi tuon maagisen lähteen luona. Taitaa paikalla olla myöskin muunkinlainen sosiaalinen merkitys, sillä paikalle tunnuttiin kerääntyvän tapaamaan tuttuja. Myös poliisi oli paikalla tienvarressa, ehkä ohjaamassa liikennettä. Koronavirus ei näkynyt täällä juuri muuten kuin satunnaisina maskeina ihmisten kasvoilla. Kunhan pimeys laskeutui, ei maskeja enää juuri jaksettu käyttää. Minä ja uudet ranskalaiset tuttavuuteni laskimme maskit leuan alle. Eräs nainen tuli juttelemaan kanssamme, sillä emmehän oikein näyttäneet intiaaneilta. Saimme kutsun naisen kotiin ruokailemaan, mutta kohteliaasti kieltäydyimme. Jos maskinkäyttö vähenee pimeällä, niin näytti myös muu rikollinen toiminta lisääntyvän: eräs selvästi humaltunut mies haki kaupasta olutpullon, istahti autoonsa kuskin paikalle, avasi pullon ja lähti ajamaan meitä iloisesti tervehtien. Kylän poliisiasema sijaitsi sadan metrin päässä.

Santa María de Fen jesuiittamuseo on ainoa alkuperäinen rakennus 1600-luvulla perustetusta lähetysasemasta.

Santa María de Fen keskusaukion puissa asustaa mölyapinaperhe.

Meillä oli oma ruokailu hotellissamme, minkä päätteeksi jatkoimme iltaa ranskalaisten Asunciónista hankkiman argentiinalaisen viinipullon parissa. Paraguaylaista viiniä ei ollut ollut pääkaupungin parhaassa viinikaupassa, eikä sellaista taida olla olemassakaan. Paraguay tuottaa kakia, maissia ja riisiä, viini on jätetty argentiinalaisten ja chileläisten puuhaksi. Mathieu ja Marion olivat myös yllättyneitä, että olivat törmänneet maassa toiseen turistiin. Heillä oli vain viikon verran aikaa Paraguaylle ja suunnitelmat olivat samansuuntaisia kuin itselläni eteläisen Paraguayn osalta. Myös he olivat vuokranneet Hyundain samaiselta Alamolta Asunciónin lentoasemalta ja ajaneet ensimmäiseksi Ybycuín kansallispuistoon. Ybycuí on Paraguayn ainoa subtrooppinen sademetsä ja siellä on vaikuttava Salto Cristal -niminen vesiputous. Yllättäen kansallispuisto oli ollut suljettu koronaviruksen takia! Paraguay pitää ravintolat, hotellit, museot ja vastaavat avoinna keskellä ”koronahelvettiään”, mutta kansallispuistot on katsottu järkeväksi sulkea. Ehkä 5 000 hehtaarin laajuisessa Ybycuín kansallispuistossa ei voisi säilyttää turvavälejä. Onneksi en joitain päiviä sitten ajanut turhaan Cerro Corán kansallispuistoon maan koillisosassa, kuten suunnittelin. Elokuussa 2021 sekin puisto sitten paloi 70-prosenttisesti valtavissa maastopaloissa.

Ybycuísta ranskalaiset olivat tänä päivänä ajaneet tänne Santa María de Fehen ja seuraavana päivänä jatkaisivat San Cosme y Damiánin ja Encarnaciónin kautta Trinidadiin samaiseen Posada María -hotelliin suosituksestani. Siitäkin huolimatta, että Marion oli flunssassa. Aikaa ei olisi hukattavaksi ja toisaalta kyseessä ei ollut kuulemma koronavirus. Iltaa istuessamme parivaljakko katseli Bolivian-lentoja, joita he eivät olleet vielä edes varanneet siitä huolimatta, että lentoja naapurimaahan on vain kerran viikossa ja lähtö olisi alle viikon päästä. Bolivialainen Amaszonas-lentoyhtiö lentää Asunciónista Bolivian suurimpaan kaupunkiin Santa Cruziin ja lentojen hinta oli noin 220 euroa yhdensuuntaisesta 1,5 tunnin lennosta. Houkuttelivat minuakin mukaansa, mutta jouduin kieltäytymään. Air Europalla on kyllä suora lento Santa Cruzistakin Madridiin, mutta halpalentoyhtiönä se olisi tuskin antanut vaihtaa lentoni lähtöpaikkaa. Bolivia kyllä odottaa omaa vierailuaan, nyt panostaisin pelkkään Paraguayhin.

Santa María de Fessä on kauniita rakennuksia.

Santa María de Fen kunta toivottaa heinäkuussa 2021 hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta.

Seuraavana aamuna uloshengitys höyrysi, kun siirryin aamupalan ääreen hotellin päärakennukseen. Sovimme Mathieun ja Marionin kanssa tapaavamme vielä Asunciónissa ennen lentoani Madridiin ja heidän lentoaan Santa Cruziin. He lähtivät ennen puolta päivää autoilemaan kohti San Cosme y Damiánia. Minä olin siihen mennessä jo ehtinyt pesettää Chacon, Nueva Alboradan ”suomalaisteillä” tai etenkin tohtori Mengelen kotitiellä pahasti kuraantuneen vuokra-autoni. Alamo oli vaatinut, että auto tulisi palauttaa tankki täynnä ja pestynä. Kuulemma normaali pölykerros sallittaisiin, mutta rankasti likaantunut auto olisi käytettävä autopesussa, lavaderossa. Autopesuloita on Paraguayssa kaikkialla, aivan kuten kumikorjaamoitakin. Autot kuraantuvat ja renkaat rikkoontuvat täkäläisillä teillä.

Santa María de Fessä oli Google Mapsin mukaan kaksi autopesulaa, joista Lavadero kate-vu -nimisen paikan kohdalta en löytänyt mitään autonpesettämiseen liittyvää. Parin nurkan takaa Dr. Francia -kadun varresta, melkein näköetäisyydellä hotellistani toimii Lavadero Potî porã. Paikalla päivysti kaksi nuorta miestä, jotka innokkaasti ottivat tarjoamani urakan vastaan. Pelkkä ulkopesu maksaisi 25 000 guarania (n. 3,16 euroa). Tähtäsin Hyundaini luiskan päälle ja pojat ryhtyivät pesemään. Odotellessani sain seuraa isosta kulkukoirasta, joka oli nukkunut hiekkaisesta turkista päätellen jossain ojassa ja kaipasi kipeästi rapsutuksia ja painautui samalla tiukasti jalkojani vasten. Rapsutuksia se sai ja minä sain pikimustat kädet. Mengelen kotitien rapa irtoili isoina klimppeinä ja autosta tuli taas puhtoinen. Monesti kehitysmaissa etukäteen ilmoitettu hinta nousee työn valmistuttua, mutta tällä kertaa hinta laskikin 20 000 guaraniin (n. 2,5 euroa). Annoin silti siihen päälle vielä 4 000 guarania juomarahaa hyvästä työstä. Herrat olivat tyytyväisiä. Paraguayssa päästään selkeästi hyville tuntipalkoille tällaisilla 2,5 euron taksoilla jaettuna vieläpä kahdelle työukolle.

Lavadero Potî porã on Santa María de Fen paras autopesula.

Santa Rosan jesuiittalähetysaseman alkuperäinen punatiilinen kellotorni ja sen vieressä myöhemmin uudelleenrakennettu valkoinen Loreton kappeli.

Päivä oli viileä, eikä t-paitasillaan oikeastaan tarjennut missään vaiheessa. Kulutin päiväni lueskelemalla hotellin laajaa englanninkielistä Paraguay-kirjallisuutta, haahuilemalla kylällä ja olihan tällekin päivälle hieman saatava kilometrejä Hyundain mittariin; ajelin 25 minuutin päähän viereiseen Santa Rosan pikkukaupunkiin. Santa Rosa on kuin Santa María de Fe vähän suuremmassa mittakaavassa. Täällä on paljon kauppoja ja paremmat kulkuyhteydet julkisella liikenteellä. Tärkein vetovoimatekijä lienee kuitenkin paikkakunnan jesuiittamenneisyys, sillä tämäkin paikkakunta on alun perin, vuonna 1698 perustettu jesuiittojen lähetysasemaksi. Keskusaukion laidalla on jesuiittojen lähetysaseman ajoilta peräisin oleva punatiilinen kellotorni, joka kuuluu viereiseen Loreton kappeliin. Alkuperäinen kappeli paloi 1800-luvulla, mutta uusi on noussut paikalle. Kellotornin pihamaalle oleva portti oli yllätyksekseni avoinna, joten astelin sisään. Paikalla ei ollut ketään, joten omin lupineni kapusin ylös torniin katsomaan Santa Rosaa yläilmoista. Itse kappeliin kai olisi pääsymaksu.

Palasin Santa Rosasta takaisin hotelliini ja loppupäivän vietin pitkälti siellä. Päivässä oli ollut välipäivän makua, sillä tämä seutu jesuiittahistorioineen oli tullut jo käsitellyksi. Pitäisi päästä jo eteenpäin.

4 kommenttia
26.9.2021 by

Encarnaciónin kautta San Cosme y Damiánin lähetysasemalle

17.7.2021

Asunción, Concepción, Encarnación, Trinidad, Jesús ja niin edelleen. Olin jo jonkin aikaa miettinyt, että Paraguay Etelä-Amerikan katolisimpana valtiona on todella panostanut paikkakuntiensa katoliseen nimeämiseen. Pääkaupunki on nimetty Neitsyt Marian taivaaseenottamisen mukaan, Concepción Neitsyt Marian perisynnittömän sikiämisen  mukaan, Encarnación on saanut nimensä inkarnaation mukaan eli siitä, kun Sana tuli lihaksi ja Jeesus Kristus ilmestyi elämään ihmisten keskuuteen. Trinidad on pelkästään Pyhä kolminaisuus ja Jesúksen ymmärtävät kaikki.

Päivän tavoitteena oli nyt ajaa juurikin Encarnaciónin kaupunkiin ja jatkaa sieltä Santa María de Fe -nimiseen kylään Misionesin maakuntaan. Ennen sitä siirryin Posada Marían aamupalapöytään, jossa olin nyt ypöyksin. Olin ollut edellisyön majapaikan ainoa asukas. Ennen lähtöä pakkasin ja maksoin laskuni kortilla: kahden yön majoitus aamupaloineen, kaksi lounasta, yksi illallinen, kaksi leivosta, kolme tuoremehua ja olut maksoivat yhteensä 457 000 guarania (57,88 euroa). Yöllä lämpömittari oli todellakin käynyt nollassa ja tienoo oli sumun peitossa. Aurinko yritti paistaa sumuverhon läpi, kun kaasuttelin noin 30 kilometrin päähän Encarnacióniin. Matkalla oli yksi tietulli, jossa pulitin tutut 5 000 guarania (n. 0,6 euroa), ja toisaalta myös Paraguayn tihein poliisiesiintymä; ei ihme, että toissapäivänä tapaamani yhdysvaltalaiset olivat onnistuneet kalastamaan täältä itselleen 160 dollarin sakon. Ajelin hyvin säntillisesti ja toisaalta onneksi vastaantulevat välkyttelevät yleensä valoja, jos edessä on ratsia. Paraguayn poliisi on korruptoitunut ja autoilijoiden yhteinen vihollinen.

San Josén ranta Encarnaciónin keskustassa Paranájoen rannalla vastapäätä argentiinalaista Posadasin kaupunkia.

Posadas näkyy joen vastarannalla parin kilometrin päässä.

Encarnación on maan kolmanneksi suurin kaupunki Asunciónin ja Ciudad del Esten jälkeen. Kaupunkia kuvaillaan ”Etelän helmeksi” ja se tunnetaan erittäinen edullisesta karnevaalistaan sekä suosittuna lomakaupunkina paraguaylaisten keskuudessa. Kun ajelin kohti keskustaa, totesin kaupungin olevan kuin saari, sillä vedet ympäröivät sitä monesta eri suunnasta. Kaupunki tosiaan on kaunis, se tuli selväksi. Pysäköin auton jonkin keskustan kadun varteen ja lähdin tutustumaan paikkakuntaan kävellen.

Encarnaciónin ylpeys on Costanera-nimeä kantava pitkä rantabulevardi Paranájoen rannassa, jonka vieressä on leveä väylä myös pyöräilijöille ja jalankulkijoille. Bulevardin varrella on leikkipaikkoja lapsille, lelukauppiaita, hattaramyyjiä ja ties mitä. Näin siis jo aamuyhdeksän aikaan. Kävelin rantaa pitkin San Josén uimarannalle, josta olisi varmasti mukava pulahtaa Paranájokeen. Näin keskitalvella vedessä ei ollut kukaan, vaikka minusta ilma oli lämmennyt jo hellelukemiin. Joki on tällä kohtaa reilun kahden kilometrin levyinen ja vastarannallahan on naapurimaa Argentiina ja Posadasin kaupunki. Jälleen olisi ollut loistomahdollisuus piipahtaa Argentiinan puolella, mutta maa oli edelleen visusti kiinni koronaviruspandemian takia. San Josén ranta lienee suosittu, sillä sen ääressä on useita rantaravintoloita ja -baareja. Jopa Burger King. Kuljeksin rannalta kohti kaupungin sisustaa. Harhailin katuja pitkin Encarnaciónin pääaukiolle, jossa ostin itselleni hotdogin. Encarnación vaikutti vilkkaalta ja varsin kehittyneeltä kaupungilta, jossa välillä tuntui siltä, että olisin aivan hyvin voinut olla myös Espanjassa. En ihmettele lainkaan, miksi paraguaylaiset haluavat tulla tänne lomillaan. Parin tunnin kiertelyn jälkeen palasin autooni ja jatkoin matkaa.

Encarnaciónin keskustan katuja.

Paraguaylainen Brahmita-olut tehdään riisistä. Pullo maksoi 3 000 guarania (n. 0,38 euroa).

Sisilialaisten marttyyrikaksosten patsaat San Cosme y Damiánin jesuiittalähetysaseman kirkossa.

Aioin pistäytyä seuraavaksi San Cosme y Damián -nimisessä pikkukaupungissa, noin 1,5 tunnin matkan päässä Encarnaciónista länteen. Tie on hyväkuntoista valtatietä, joka halkoo tasaista peltomaisemaa näillä Paranájoen rantamilla. Paraguay tuottaa vaikka mitä maissista soijaan ja vehnään, mutta sitä en tiennyt, että maa on myös huomattava riisintuottajamaa. Kiinnostuin asiasta, kun Trinidadin Posada Marían omistajaherra kertoi asiasta paikallista riisiolutta juodessani. Kaudella 2020—21 Paraguayn ennustettiin tuottavan ennätysmäärän riisiä: 750 000 tonnia. Paraguay vie riisiään Panamaa, Costa Ricaa ja Guatemalaa myöten ja on 0,12 prosentin osuudellaan maailman 30:nneksi suurin riisinviejämaa! Nyt ajelin halki noiden riisiviljelmien. Carmen de Paranán kaupunki matkan puolivälissä on kuulemma Paraguayn riisipääkaupunki ja sen ymmärtää, kun näkee seudun vesistöjen määrän. Välillä valtatie 1 ylittää vesistöjä kilometrikaupalla. Tankkasin auton täyteen Coronel Bogadon pikkukaupungissa ja jonkun matkaa sen jälkeen käännyin pienemmälle tielle. Se johtaa perille San Cosme y Damiánin kaupunkiin, jo hyvin tutuksi tulleen Paranájoen rantamille. Päätieltä on hyvät opasteet, sillä San Cosme y Damián on kai Paraguayn tärkeimpiä turistipyydyksiä.

San Cosme y Damián on tunnettu jesuiittalähetysasemasta, samanlaisesta kuin aiempinä päivinä näkemäni Trinidad ja Jesús. San Cosme y Damián ei ole edellämainittujen tavoin Unescon maailmanperintökohde, mutta paikkaan pääsee samaisella kolme päivää voimassaolevalla lipulla kuin noihin kahteen muuhunkin lähetysasemalle. San Cosme y Damián on saanut nimensä Sisiliassa 300-luvulla eläneiltä lääkärikaksosilta, jotka hoitivat potilaita ilman maksua ja kuolivat lopulta marttyyreina. Alun perin jesuiitat perustivat asemansa jo vuonna 1632 nykyisen Brasilian alueelle, josta se siirtyi sittemmin nykyisen Argentiinan alueella, mistä edelleen vuonna 1718 nykyisille sijoilleen Paraguayhin. Jesuiitat häädettiin maasta vuonna 1768, jolloin San Cosme y Damiánissa arvioitiin asustavan noin 3 000 guarani-intiaania. Kuten Trinidadissakin, guaranit hyötyivät suuresti yhteiselosta jesuiittojen siipien suojassa. Elintaso kohosi, turvallisuus oli paremmin taattu ja samalla jesuiitat ujuttivat kristinuskoa intiaaneille.

Lähetysaseman kirkko on edelleen paikallisen seurakunnan aktiivisessa käytössä.

San Cosme y Damiánin lähetysaseman rakennuksia.

Osa lähetysasemasta on raunioina.

Kun saavuin alueelle, ensimmäisenä minut ohjattiin katsomaan espanjankielinen esittelyfilmi. Olisi pitänyt perehtyä paikkaan etukäteen, sillä en oikein ymmärtänyt filmin hehkutusta paikan astronomisesta merkityksestä. Enkä oikein myöskään osannut arvostaa paikalla ollutta observatoriota; kurkkasin vain sisään ja lähdin pois. Myöhemmin luin, että San Cosme y Damián on itse asiassa tärkeä astronominen keskus, sillä lähetysaseman nykyisille sijoilleen johdattanut isä Buenaventura Suárez oli huomattava tähtitieteilijä. Suárez esimerkiksi kirjoitti kirjan auringonpimennyksistä ja tutki Jupiteria. Itse jaksoin innostua enemmän San Cosme y Damiánin lähetysaseman kirkosta, joka on poikkeuksellisesti edelleen käytössä ja siinä on katto. Se ei ollut mikään raunio, kuten vastineensa Trinidadissa. Muuten lähetysaseman koluaa parissakymmenessä minuutissa, jonka jälkeen astelin sisään viereiseen lounasravintolaan. Paikalla oli noutopöytä ja ruoka erittäin herkullista. Ei paraguaylainen buffetruoka paljon suomalaisen huoltoaseman ruoista eroa, paitsi hinnallaan. Ja ehkä sillä, että salaattipuoli täällä oli vaatimattomampi. Muut lounastajat olivat paikallisia työmiehiä, osa tullut paikalle traktoreilla.

Aguapeyn kanava oli kuivahtanut.

Santa María Hotelin huoneeni Santa María de Fen kylässä.

San Cosme y Damiánista takaisin kohti valtatietä palaillessani päätin pysähtyä Aguapeyn kanavalla, joka on hieman kaupungin ulkopuolella. Kanavassa ei ainakaan nyt kuivalla kaudella pystynyt liikennöimään edes kanootilla, mutta mahdollisesti kanavan tehtävä onkin johtaa vesiä viljelyksille. En tiedä.

Seuraava pysähdys olisi Santa María de Fen pikkukaupungissa (tai kylässä), josta olin varannut kolmen yön majoituksen. Ajoin 115 kilometrin matkan 1,5 tunnissa, sillä tie oli edelleen hyvää perille saakka. Santa María de Fe on Trinidadin, Jesúksen ja San Cosme y Damiánin tavoin entinen jesuiittojen perustama lähetysasema. Kylän ainoa majapaikka on brittiläisen, vuodesta 2000 Paraguayssa asuneen, Margaret Hebblethwaiten perustama pieni ja hyvinpidetty Santa María Hotel. Huoneita taitaa olla seitsemän kappaletta. Hotelli on perustettu työllistämään suuresta työttömyydestä kärsivän seudun asukkaita ja samalla tietenkin houkuttelemaan matkailijoita tähän pikkukylään, jossa pitäisi oleman eräs Paraguayn parhaista museoista. Iltapäivä oli jo pitkällä, joten jätin museon seuraavaan päivään. Santa María -hotelli houkuttelee ulkomaalaisia turisteja myös sillä, että siellä osattaisiin englantia. Se piti paikkansa. Itaipun padolla aiemmin tällä reissulla tapaamani englantilaistytöt olivat olleet opettamassa englantia juurikin tässä kylässä ja juurikin tuon brittinaisen ansiosta. Santa María de Fe on jonkinlainen kummajainen keskellä Paraguayta, sillä täällä osataan jonkin verran englantia. Muuten paraguaylaiset eivät englantia osaa.

Sain viihtyisän yhden hengen huoneen omalla kylpyhuoneella ja ilmastointilaitteella. Maksoin huoneesta 100 000 guarania (n. 12,65 euroa) yöltä sisältäen aamupalan. Hotelli kannattaa varata Whatsappin kautta, sillä ainakin Booking.comin kautta hinta oli kalliimpi. Illalla hotellissa järjestettiin babyshower-kutsut, mutta ne olivat ohitse melko nopeasti. Vieraat tuntuivat jäävän yöksi hotelliin täyttäen loput huoneet. Paraguaylaiset ovat yöeläimiä, sillä muissa huoneissa alkoi elämä puolenyön tienoissa, kun itse olin jo nukkunut hyvän tovin. Siihen asti oli kai pidetty siestaa, mutta nyt oli yhtäkkiä hyvä aika laittaa animaatioelokuva pyörimään mukana oleville lapsukaisille.

Kirjoita kommentti
16.9.2021 by