Browsing Category

Namibia

Takaisin Etelä-Afrikkaan ja kohti Kimberleytä

7.–8.5.2022

Viimeinen aamuni Namibian puolella Ariamsvlein rajakylässä valkeni pilvisenä ja jopa vähän viileänä. Oltiin menossa hyvää vauhtia kohti talvea. Laitoin silti shortsit jalkaan ja lähdin palauttamaan mökkini avainta. Joliens Rest Camp oli aivan autio, kaikki ovet olivat lukossa ja puhelimeenkaan ei vielä aamuseitsemältä vastattu. Jätin siis avaimeni sisään mökkiin ja lähdin tankkaamaan Ariamsvlein huoltoasemalle. Täällä kannattaa tankata täyteen, sillä polttoaine on edullisempaa kuin rajan takana Etelä-Afrikassa. Jätin viimeiset Namibian dollarit tippinä tankkaajalle.

Namibian puoleinen raja-asema kantaa nimeä Ariamsvlei ja sijaitsee heti Joliens Rest Campin vieressä. Majatalon ravintolan terassilla voikin kuunnella käynnissä olevia rekkoja ja niiden kylmäkoneiden jylyä. Namibian puolella rajamuodollisuudet sujuivat nopeasti, kunhan ensin etsin jostain käsiini oikean henkilön työpisteelleen passintarkastuskoppiin. Namibia jäi nyt taakse, mutta ainakin Caprivin kaistalle pohjoiseen Namibiaan haluaisin joskus vielä matkustaa. Namibia on hyvä ja turvallinen matkailumaa, mutta ehkä hieman tylsä makuuni. Toisin sanoen Namibia muistuttaa liikaa Eurooppaa.

Tavallinen kurkku Namibiassa on saanut juhlavan nimen, ”englantilainen kurkku”.

Ariamsvlein raja-asemalta on noin 18 kilometrin matka Etelä-Afrikan raja-asemalle, joka kantaa nimeä Nakop. Siellä oli taas asetettava maski kasvoille, koska Etelä-Afrikassa maskipakko vain jatkui. Ensimmäisenä vuorossa oli koronakaavakkeen täyttö, jossa valehdellaan, että oireita ei ole, minkä jälkeen mennään vuorollaan terveyssedän juttusille. Muut rajanylittäjät olivat rekkakuskeja ja sellaiseksi rekkakuskit minuakin epäilivät. Naurahdin ja osoitin pikkuruisen Toyotani suuntaan. Terveyssetä oli ystävällinen ja nähtyään EU:n koronarokotetodistukseni, pyysi hän minulta palvelusta; voisinko etsiä hänen puhelimensa sovelluskaupasta sovelluksen, jolla varmistaa EU:n rokotetodistusten aitous. En ollut aivan varma oikeasta sovelluksesta, sillä en ole koskaan Suomessa esittänyt koronapassiani kenellekään Helsinki-Vantaan terveystätejä lukuun ottamatta saati että olisin itse tarkistanut niitä. Löysin ”koronatodistuksen lukijasovelluksen” ja Nakopin terveyssetä oli kiitollinen. Oma koronatodistukseni paljastui aidoksi ja olin näin tervetullut Etelä-Afrikkaan. Etelä-Afrikan koronatoimet kyllä tosin karahtivat karille jo siinä vaiheessa, kun aloin näppäillä paljain käsin virkailijan kännykkää.

Muutenkin rajanylitys Nakopissa osoittautui sekavaksi kokemukseksi. Ensin menin esittelemään passiani immigration-tiskille, josta minut ohjattiin poliisin luokse. Poliisilla on oma koppinsa, jonne jonottivat sekä Etelä-Afrikkaan saapuvat että sieltä poistuvat ilman mitään kummempaa järjestystä. Minua ja muuan rekkakuskia seisotettiin ulkona, kun samaan aikaan muita rekkakuskeja lappasi sisään toimistoon. He eivät saaneet samoja ohjeita odottaa ulkona omaa vuoroa. Odotin aikani ja marssin sitten sisään muina miehinä. Sain ohjeet täyttää auton tiedot tiskillä olevaan vihkoon. Moottorin numerosta minulla ei ollut mitään käsitystä, joten kirjoitin sen sijaan moottorin tilavuuden. Afrikassa ei yleensä ole niin tarkkaa, mitä tietoja kirjoihin ja kansiin antaa. Poliisi suutahti minulle, että moottorin numero pitäisi tietää ja se pitäisi kirjoittaa vihkoon niin ikään. Poliisi oli kärttyinen ja lopulta luetteli tietokoneeltaan autoni moottorin numeron, kun en vain ymmärtänyt, mistä kummasta löytäisin mokoman tiedon. Hän oli nähnyt sen tietokannastaan rekisterinumeroni perusteella koko ajan, mutta ei ollut tahtonut kertoa sitä minulle.

Seuraavaksi palasin immigraatioon, jossa minun käskettiin palata poliisin luo. Palasin tarkistamaan, oliko poliisilla toinenkin koppi, jossa olisi pistäydyttävä. En löytänyt sellaista ja palasin immigration-tiskille, jossa sain vihdoin maahantuloleiman ja olin vapaa ajamaan tulliin. Tullimies kysyi, mitä jalkapalloseuraa kannatan. Kerroin seuraavani lähinnä jääkiekkoa. Tällä vastauksella saa yleensä aikaan joko hämmennyksen tai hyvän keskustelun. Nyt tullimies taisi hämmentyä. Tullitarkastus kesti noin 10 sekuntia ja käsitti peräkontin avauksen sekä nopean kurkistuksen takapenkille. Sitten olin vapaa jatkamaan matkaani kohti Kimberleyn kaupunkia, josta olin varannut majapaikan yhdeksi yöksi.

Edessä oli reilun viiden tunnin ja reilun 500 kilometrin ajo kohti Pohjois-Kapin provinssin pääkaupunkia. Ensimmäinen isompi kaupunki matkallani oli Upington, noin 130 kilometrin päässä rajalta. Ajoin kaupungin keskustan halki, eikä se hassummalta autonikkunasta näyttänyt. Olisin voinut helposti viettää päivän sielläkin, mutta matka jatkui. Upingtonin jälkeen tie mutkitteli Oranjejoen mukaisesti ja tien varrella oli jatkuvasti kylttejä viinitiloille. Groblershoopin jälkeen tiellä oli varoitus, jonka mukaan edessä olisi pitkä, yli 130 kilometrin tieosuus vailla huoltoasemia. Minulla oli tankissa riittävästi polttoainetta, joten lähdin erämaataipaleelle ilman tankkausta Groblershoopissa. Seuraava huoltoasema olisi Griekwastadin pikkukaupungissa, jossa ajattelin myös syödä. Griekwastadin Proviand-ravintola sijaitsee pääkadun, Main Roadin, varrella kauniisti entisöidyssä rakennuksessa, jossa on myös kaunis puutarha.

Griekwastadissa oli myynnissä rohtoa, joka tepsii ahdistukseen, syöpään, masennukseen, ekseemaan, HIV-infektioon, tuberkuloosiin ja diabetekseen, minkä lisäksi tehostaa immuunijärjestelmää. Apu tähän kaikkeen vain 35 randilla (n. 2,1 euroa).

Iltapäivällä saavuin lopulta Kimberleyhin, joka on olemassa timanttibisneksen ansiosta. Kimberley oli lähes asumatonta seutua vuoteen 1865 saakka, jolloin nuorukainen nimeltä Erasmus Jacobs löysi maasta kiiltävän ja kiinnostavan kivenmurikan. Kivi kulkeutui Erasmus Jacobsin naapurin Schalk van Niekerkin ansiosta tutkittavaksi ja paljastui sittemmin timantiksi. Tämän jälkeen paikallinen paimen saapui van Niekerkin luo vielä suuremman kiven kanssa. Van Niekerk antoi lähes koko omaisuutensa paimenelle vaihdossa timantiksi paljastuneeseen murikkaan, joka tunnetaan nykyään ”Dudleyn timanttina”. Tämä sai aikaan timanttiryntäyksen; tuhansia timantinetsijöitä saapui Kimberleyhin hankkimaan valtauksia ja kaivamaan maan uumenista esiin kallisarvoisia kiviä. Syntyi timanttiyrityksiä, joita ostamaan vuonna 1880 saapui muuan Cecil Rhodes. Hän tahtoi ostaa yrityksistä jokaisen, sillä paikalle oli saatava monopoli. Brittiläisen maailmanvallan rakentaminen kun edellytti sitä. Sellainen syntyi lopulta vuonna 1889, kun Rhodesin johtama De Beers osti viimeisenkin kilpailijansa. Edelleen toiminnassa oleva De Beers on luonut maailmanlaajuisen kartellin timanttialalle ja se kaivaa timantteja Etelä-Afrikan ohella ainakin Botswanassa. Kimberley  syntyi timanttien ansiosta ja tunnettiin alun perin nimellä New Rush. Vuodesta 1873 lähtien kaupunki on ollut nykyisellä nimellään, eikä Etelä-Afrikan hallitus ole apartheidin jälkeen kajonnut nimeen samaan tapaan kuin vaikkapa Pietersburgista on tullut Polokwane. Syy lienee se, että paikalla ei aiemmin ollut afrikkalaista asutusta. Kimberley sai timanttiryntäyksen aikaan sähköiset katuvalot toisena kaupunkina maailmassa ja paikkakunnalle perustettiin Etelä-Afrikan ensimmäinen pörssi.

Vähän Oulua isommassa Kimberleyssä on edelleen huomattava valkoinen vähemmistö, jonka asuinalueelle majoituin yöksi Affieplaas Selfsorg -nimiseen majataloon. Yhden yön majoitus maksoi 522,50 randia (31,72 euroa) ja auton saa turvallisesti porttien sisään yöksi. Televisiossa oli mielenkiintoisia kanavia, kuten Lesothon televisio, joka tuntui lähettävän maailmalle perinteistä lesotholaista tanssia. Russia Today oli estetty, mutta Kiinan kanavat näkyivät. En tietenkään ollut tullut Kimberleyhin katsomaan Lesothon televisiota, vaan lähdin kävellen Kimberleyn keskustaan. Majataloni emäntä oli kovin ystävällinen, mutta nyrpisti naamaansa kotikaupungilleen. Kaupunki ei olisi kuulemma kovin mukava, eikä keskustaan kannattaisi mennä. Keskustan määritelmäkin oli vähän epämääräinen, eikä hän osannut kertoa, missä keskusta alkaisi. Emäntä suositteli minulle kauppakeskusta. Siellä olisi turvallistakin. Kimberleyn (ja Etelä-Afrikan) valkoiset ottavat turvallisuutensa tosissaan, sillä mustalla väestöllä on apartheid-ajan kauheuksien johdosta kaunoja heitä kohtaan. Valkoiset ovat kerääntyneet samoille asuinalueille, joissa kaikilla perheillä tuntuu olevan koira ja talon ympärillä sähköistetty aita. Nekään eivät aina riitä, vaan jokainen valkoinen kuulemma tuntee jonkun joka on murhattu tai raiskattu ihonvärinsä takia. Tällainen pistää miettimään, että minkä ihmeen takia valkoiset eteläafrikkalaiset, afrikaanerit, edelleen ovat Etelä-Afrikassa. Tällaista pohtii vain typerä eurooppalainen, sillä valkoiset eteläafrikkalaisethan ovat asuneet sukupolvien ajan tässä maassa, eikä heillä todellakaan ole sukua tai asuntoa Euroopassa. Afrikaanerit ovat yhtä afrikkalaisia kuin zulut, sothot ja xhosatkin, mutta elämäntyyli on kyllä kovin eurooppalainen. Jos minut olisi pudotettu tähän Kimberleyn lähiöön sokkona, olisin veikannut olevani Alankomaissa, Saksassa tai jossain muussa keskieurooppalaisessa maassa.

En tietenkään lähtenyt kauppakeskukseen, vaan lähdin suunnistamaan kohti Kimberleyn keskustaa, vaikken ollutkaan varma, missä moinen olisi. Valkoisten lähiö oli siisti, mutta heti sen ulkopuolella maisema oli roskainen. Olin ainoa valkoinen, joka käveli täällä. Muut valkoiset kulkevat autoilla. Kuljin vilkkaan kadun vartta eteenpäin parin kilometrin verran, enkä todellakaan tuntenut olevani vaarassa. Kimberley vaikutti hyvin mielenkiintoiselta, joskin kaunis se ei todellakaan ole. Harmittavasti ainuttakaan kuvaa ei ole tallessa. Keskustassa seisoo Cecil Rhodesin patsas, minkä ohella siellä on pankkeja, linja-autoasema ja joitain ravintoloita. Kerjäläisiäkin siellä on. Kimberleyn keskusta tuli kierretyksi sopivasti ennen pimeää ja palasin kävellen takaisin majatalolleni. Pimeällä en välttämättä Kimberleyn keskustassa tahtoisi kulkea. Päiväsaikaan se on ehdottomasti turvallista.

Kimberleyn tärkein nähtävyys, Big Hole!

Sunnuntai 8. toukokuuta oli äitienpäivä Etelä-Afrikassakin, minkä epäilin pitävän paikat kiinni. Kimberleyn tärkein nähtävyys, Big Hole, oli kuitenkin onneksi auki myös kyseisenä juhlapäivänä. Kyseessä on entinen timanttikaivos, jonka kerrotaan olevan maailman suurin ihmisen käsin tekemä reikä. Kaivos oli toiminnassa vuosina 1871–1914, jona aikana tuhannet kaivostyöläiset kaivoivat sieltä hakuin ja lapioin satoja kiloja timantteja. Big Hole on noin 240 metriä syvä, josta osa on veden peitossa. Leveyttä kaivannolla on 463 metriä.

Kaivantoon ja sen ääressä oleviin maanalaisiin kaivoskäytäviin sekä museoon pääsee tutustumaan opastetulla kierroksella useita kertoja päivässä. Tasatunnein alkavat kierrokset sisältävät lyhyen elokuvan Kimberleyn timanttiryntäyksen alusta ja kaupungin kehittymisestä timanttiteollisuuden ympärille. Sen jälkeen opas johdattaa tasanteelle, jolta avautuu näkymä itse reikään ja Kimberleyn kaupungin tornitaloihin. Kierros maksoi sata randia (n. 6,1 euroa) ja on mielestäni sen väärti. Ilmaiseksi pääsee vierailukeskuksen yhteydessä oleviin timanttimyymälöihin, joista huhujen mukaan saa edullisesti timantteja, niin aitoja kuin teollisesti valmistettuja. Kyseessä ovat timantit ovat todellisia lähitimantteja, sillä Kimberleyn kupeessa on edelleen toiminnassa olevia timanttikaivoksia. Big Holen vieressä on myös Kimberleyn timanttikaupunkia esittävä vanhakaupunki, lavaste, jossa on niin ikään mahdollista kulkea ilmaiseksi ja aistia sitä tunnelmaa, joka täällä vallitsi 1800-luvun lopulla. Minä olin nähnyt Kimberleyn vähän ennen puoltapäivää ja aioin lähteä parkkipaikalta, kun pysäköintialueen vartija tuli juttusilleni. Etelä-Afrikassa (ja Namibiassa) on tapana, että näille vartijoille annetaan muutama hilu lähtiessä, mutta tällä kertaa en tahtonut antaa miehelle lantin lanttia. Hän ei nimittäin ollut ollut paikalla ennen aamuyhdeksää, jolloin olin saapunut paikalle. Olin joutunut jättämään autoni tarjottimelle Kimberleyn rikollisia varten. Vartijamies kertoi tulleensa tänä aamuna töihin myöhässä.

4 kommenttia
25.10.2022 by

Namibia on dyynejä, Ambomaata ja kapinpuuaaloeita

30.4.–6.5.2022

Huhtikuun viimeisen päivän olin varannut siirtymiseen keskisessä Namibiassa sijaitsevan Sossusvlein dyynialueen reunalle. Olin varannut etukäteen majoituksen Namib Desert Lodgesta, Sossusvlein kupeesta. Ajomatka Ausin kylästä sinne olisi tasan 400 kilometriä ja ensimmäistä kilometriä lukuun ottamatta se näytti olevan soratietä. Ensin matkaan lähtöä kävin etsimässä Ausin kylän tärkeimmät nähtävyydet eli kirkon ja Saksan keisari Vilhelm II:n muistomerkin. Se seisoo kivenheiton päässä Bahnhof Hotelista, kylän halki kulkevan rautatien ääressä. Tie C13 Ausista Helmeringshausenin liepeille ja tie C27 Helmeringshausenista Sesriemiin Sossusvlein kupeeseen eivät ole pikkuiselle Toyota Agyalle lainkaan sopivia; tiet ovat kuoppaista soratietä, jossa harvassa ovat ne kohdat, kun vauhdin voi kiihdyttää kuuteenkymppiin. Muilla tienkäyttäjillä oli alla nelivetomaasturi. Kaikki kulkijat olivat valkoisia, joko turisteja tai paikallisia valkoisia namibialaisia. Olin kiinnittänyt huomiota, että jos eteläisen ja keskisen Namibian teiltä poistettaisiin kaikki valkoisten ajamat autot, ei täällä kulkisi sen jälkeen enää juuri kukaan. Helmeringshausenin kyläkaupan henkilökuntakin oli kassantätiä myöten valkoisia. Radiosta tullut afrikaansinkielinen kantrimusiikki sopii näihin maisemiin ja oloihin erinomaisen hyvin; kuunnelkaa vaikka JJ Stephensin ”Ver in Die Ou Kalahari”. Namibia on merkillinen maa!

Varokaa tielle juoksevia seeproja!

Terveisiä Lapualle.

Ennen Sesriemiä näin tiellä keihäsantilooppeja sekä seeproista ja kirahveista varoittavia liikennemerkkejä. Valitettavasti jälkimmäisiä eläimiä en nähnyt, mutta maisemat olivat upeat. Iltapäiväneljän aikoihin saavutin Namib Desert Lodgen, josta olin varannut itselleni luksusteltan. Sossusvlein majoitustarjonta on runsasta, mutta hintataso on kova. Siksi siis telttamajoitus. Teltta omalla sisäkylpyhuoneella ja ulkona olevalla keittiöllä maksoi yhdeltä yöltä 844,2 dollaria (52,22 euroa). Kaiken kukkuraksi täälläkään (kuten ei Lüderitzissäkään) hotelli ei ollut tietoinen Booking.comin varauksestani. Namib Desert Lodge oli lähes kokonaan täynnä, mutta onnekseni yksi luksusteltta oli edelleen vapaana ja sain sen. Ja senhän juuri olin varannutkin. Myöhään illalla majapaikan henkilökunta oli vihdoin löytänyt varaukseni ja kaikki oli kunnossa. Kävin uimassa, nautin illalliseksi erilaisia antilooppeja, ihailin Sossusvlein upeaa tähtitaivasta ja sitten menin nukkumaan suureen telttaani, jossa olisi ollut tilaa neljälle hengelle.

Seuraavana aamuna, 1. toukokuuta, ajoin 59 kilometrin matkan takaisin Sesriemin kylään, jossa on portti Sossusvlein dyyneille. Sossusvlei on osa Namib-Naukluftin kansallispuistoa ja sinne on tietenkin pääsymaksu. Ulkomaalaiset maksavat täällä sisäänpääsystä maltilliset 80 Namibian dollaria (n. 4,9 euroa). Autosta on maksettava erikseen kymppi (n. 0,6 euroa). Tankkasin auton täyteen kansallispuiston portilla ja lähdin kaasuttelemaan kohti dyynejä, joiden luokse johtaa päällystetty tie. Päällyste alkaa jo vähän ennen Sesriemiä ja sitä pitkin saa kaasutella perille Sossusvlein dyynialueen uumeniin. Tällaista tämä on Afrikan edistyksellisimmillä seuduilla. Eli aivan liian helppoa ja siksi ehkä vähän jopa tylsää! Näin matkallani taas useita keihäsantilooppeja ja sitten alkoi hiekkamyrsky. Navakka tuuli pöllytti hiekkaa dyyneistä toiseen. Näkyvyys oli heikohkoa ja ehkä juuri siksi puistossa saa ajaa vain kuuttakymppiä. Ensimmäinen tunnetumpi dyyni kantaa nimeä Dune 45, sillä se sijaitsee 45 kilometriä kansallispuiston portilta. Paikalla ei ollut ketään, koska lentävä hiekka sattui osuessaan paljaaseen ihoon. Kävin siitä huolimatta kiipeämässä parin metrin verran ylös dyyniä.

Hiekka pöllyää myrskyssä Dune 45:n rinteillä.

Hiekkamyrsky on laantunut kolmen tunnin kuluttua edellisestä kuvasta. Kuvassa maisemaa samaisen Dune 45:n rinteeltä. Dyyni on noin 80 metriä korkea.

Tämän maiseman halki kulkee reitti Hiddenvlei-nimisen dyynin luo.

Hiddenvlei on valtava, reilusti yli sata metriä korkea. En lähtenyt kiipeämään ylös.

Sossusvlein dyynit ovat kieltämättä käymisenarvoiset, enkä muista nähneeni näin isoja dyynejä edes Saharassa. Pitäisi matkustaa sinne Algerian Saharaan joskus! Päällystetty tie päättyi 61 kilometriä kansallispuiston portilta länteen. Siitä lähtien on kuljettava kansallispuiston järjestämillä kuljetuksilla ellei alla ole nelivetoa. Luvassa olisi vieläkin suurempia dyynejä. Toisin sanoen on keksitty, että rahastaa voi toisenkin kerran. En lähtenyt mukaan tähän vedätykseen lainkaan, sillä ajattelin näkeväni dyynejä vähän autenttisemmissa oloissa ilman saksalaisia ja sveitsiläisiä turistiryhmiä ja asfalttiteitä Tšadin Saharassa parin kuukauden kuluttua. Sen sijaan lähdin etsimään käsiini Hiddenvlei-nimeä kantavan dyynin, jonne on noin kahden kilometrin kävelymatka halki hiekkaerämaan. Matkallakin näkee dyynejä. Reitti sinne alkaa päällystetyn tien päässä olevalta parkkipaikalta kohti etelää. Reitti on merkitty melko hyvin maastoon puisilla kepeillä, joita seuraten löysin Hiddenvlein jopa hiekkamyrskyssä. Paikalla ei ollut muita. Olisin voinut ihailla maisemaa vaikka koko loppupäivän.

Kun sitten palailin takaisin parkkipaikalle ja ajoin takaisin Dune 45:lle, oli siellä kiinalainen ryhmä. Myrskykin oli tauonnut. Parinkymmenen hengen ryhmä piti yhtenäiset Kiinan lipun väriset maskit tiukasti nenän ja suun peittona ja lähti kiipeämään ylös dyyniä. Minulla loppui puhti kesken ilman maskiakin ja lähdin juoksemaan alas upottavaa rinnettä. Namibiassa ei toukokuussa 2022 tietenkään enää ollut maskipakkoa sisätiloissa ulkotiloista puhumattakaan. Iltapäivän mittaan ajelin Sossusvleistä rannikon Swakopmundiin paikoin hyvin surkeassa kunnossa olevia sorateitä. Etenin rauhallisesti, enkä joutunut renkaanvaihtohommiin. Matkalla ylitin kauriin kääntöpiirin. Swakopmundissa olin varannut kahden yön majoituksen Swakopmund Backpackers -hostellista, joka oli suljettu, kun saavuin paikalle. Tavoitin puhelimitse paikan työntekijän, joka oli yllättynyt, kun kerroin varanneeni huoneen. Heillä ei ollut mitään tietoa asiasta, sillä Booking.comia seuraava työntekijä oli lomalla. Tässä vaiheessa totesin itselleni, että Namibiassa ei kannata varata majoitusta etukäteen, sillä jo kolmatta kertaa putkeen homma ei mennyt putkeen tässä maassa. Kaksi yötä Swakopmund Backpackersissä yhden hengen huoneessa maksoi 900 dollaria (n. 55,2 euroa). Olin koko kahden päivän ajan ainoa asukas.

Ylitin kauriin kääntöpiirin matkalla Sossusvleistä Swakopmundiin.

Namibialainen paahtoleipä on leivottu with confidence.

Itse Swakopmund on Lüderitzin tavoin merkillinen kaupunki sijaitakseen Afrikassa. Paikka on saksalaisten perustama, siellä on valtava valkoisten namibialaisten yhteisö ja kaikki toimii, kuten Euroopassa. Ravintoloissa, kahviloissa ja kaupoissa tiskin takana voi olla valkoinen työntekijä, kuten oli esimerkiksi kirjakaupassa, josta kävin ostamassa postikortteja. Sitten räikeänä vastakohtana tälle kaduilla vaeltaa kaupungin liepeille muodostuneista laajoista slummeista tulleita mustia kerjäläisiä. Namibia on afrikkalainen menestystarina, mutta jotain on kuitenkin mennyt pieleen. Jotain oli mennyt pieleen myös Swakopmundin postissa, sillä postikorttini postimerkit oli riivitty irti ja liimattu kuvapuolelle. Ehkä kyseessä on namibialainen tapa.

Kaupungin keskustassa oleva Peter’s Antiques -liike on mielestäni pakollinen kohde Swakopmundissa vieraileville. Sitä pyörittää namibiansaksalaisiin kuuluva Peter madagaskarilaisen vaimonsa kanssa ja myynnissä on kaikkea mahdollista vanhaa: vanhoista Namibian postimerkeistä, postikorteista, kolikoista, kartoista puisiin maskeihin, soittimiin, vanhoihin lehtiin ja niin edelleen. Kyseessä on erilainen, mutta täydellinen matkamuistomyymälä. Kuultuaan olevani Suomesta, Peter kertoi käyneensä Mikkelissä 1980-luvulla, olihan hänen äitinsä heilastellut suomalaisen lähetyssaarnaaja Toivo Tirrosen kanssa. Peter osasi muutaman sanan suomea ja etsi käsiinsä putiikin kaikki suomenkieliset kirjat, jotka herra Tirronen oli kirjoittanut. Olisin voinut lähteä kaupasta ndonga-suomi-sanakirjan kanssa, mutta päädyin ostamaan vain Ambomaan kartan 1980-luvulta. Se sujahtaisi reppuun kätevästi. Ambomaa on Namibian pohjoisin alue, jonka saksalaiset lähetyssaarnaajat antoivat suomalaisille lähetyssaarnaajille 1800-luvulla. Syynä oli resurssipula, sillä saksalaisia ei vain riittänyt kaikkialle. Suomalaiset adoptoivat alueen työmaakseen ja lähtivät viemään alueen ”pakanoille” luterilaista uskoa. Päätin ajaa Ambomaalle seuraavana päivänä.

Saman päivän aikana kävin tutustumassa Cape Crossin hyljeyhdyskuntaan, joka sijaitsee 120 kilometrin päässä Swakopmundista pohjoiseen. Paikalle on 200 dollarin (12,37 euroa) pääsymaksu ja kaupan päälle saa melkoisen lemun; hylkeet haisevat kuvottavalta! Hylkeitä kehotettiin tutkailemaan rauhallisin liikkein, sillä hylje saattaisi hyökätä vaikkapa poikastaan puolustakseen.

Cape Crossin hyljeyhdyskunnan asukkeja.

Tsumebin ja Olukondan välillä voi ajaa norsukolarin.

Tiistaina 3. toukokuuta aloitin pitkän ajomatkan kohti Namibian pohjoisosaa ja siellä sijaitsevaa Ambomaata (engl. Owamboland), aluetta, josta tietyissä piireissä suunniteltiin siirtomaata Suomelle. Swakopmundista on noin 800 kilometrin ajo Olukondan kylään, kylään, jonne suomalainen lähetyssaarnaaja Martti Rautanen aikoinaan perusti lähetysasemansa. Matkani kulki Omarurun ja Otjiwarongon kaupunkien kautta Tsumebiin, jonka laitamilla poliisi sitten vihdoin pysäytti. Poliisi oli ollut tutkan kanssa puun alla. Asiallinen konstaapeli kehotti minua nousemaan autosta ja tulemaan kurkkaamaan tutkassa olevaa lukemaa. Olin kuulemma ajanut 103 km/h alueella, jossa oli kuudenkympin rajoitus. En lähtenyt kiistämään asiaa, vaikka kieltämättä voimassaolevaa nopeusrajoitusta oli monin paikoin hankala arvioida; merkkejä ei ole turhan tiheästi. Poliisi kehotti minua seuraamaan häntä puskassa olevan poliisiauton luo, jonka peräkontin päällä alkoi seuraavaksi ohjekirjasen selaus. Kirjasessa oli mainittuna kaikki rötökset ja niistä seuraava sakkorangaistus. Minun sakkoni suuruus olisi euroissa noin 120 euroa. Kerroin, että minulla ei ollut riittävästi Namibian dollareita käteisenä, mikä jopa piti paikkansa. Poliisisetä totesi tähän, että paljonko minulla sitten olisi. Annoin dollarinipun, jossa arvioin olleen noin 30 euron arvosta seteleitä. Poliisi oli tyytyväinen ja niin olivat varmaan muutkin puun alla loikoilleet poliisimiehet. Näin olin harjoittanut korruptiota ensimmäistä kertaa elämässäni. Kättelimme ja matka saattoi jatkua. Samaan tutkaan oli juuri ajanut niin ikään Etelä-Afrikan kilvissä ollut auto. Varmaan sattumaa.

Namibian pohjoisosa on muusta maasta poiketen tiheään asuttua ja kyliä on jatkuvasti. Ambomaa on taas sitä Afrikkaa, johon olen tottunut. Siis savimajoja, hökkeleitä ja tien varressa päivystäviä kaupustelijoita. Suomen muinainen läsnäolo täällä ei ainakaan katukuvassa näkynyt mitenkään. Tiellä kulki paljon myös Angolan kilvissä olevia rekkoja, sillä raja oli lähellä.

Martti Rautasen perustama lähetysasema Olukondan kylässä Ambomaalla.

Martti Rautasen ja tämän pojan Karl Christian Reinhold Rautasen haudat Olukondassa.

Kuningas Eino Johannes on haudattu lähelle Rautasia.

Olukonda on pikkuinen kylä, jonne Suomessa kouluja myöten kerättiin rahaa kymmeniä vuosia sitten. Rahoilla on saatu päällyste kylän päätielle sekä kokonaiset kolme kirkkoa. Muuten kylä vaikutti kuin miltä tahansa afrikkalaiskylältä. Syy suomalaisten kiinnostukseen oli siis Suomen Lähetysseuran lähetysasema, joka perustettiin vuonna 1871. Lähetysasemaa johti aluksi Inkerinmaalta kotoisin ollut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi ja lähetyssaarnaaja Martti Rautanen (1840–1926), joka on haudattu paikkakunnalle. Nykyisin Olukondassa tai muualla Ambomaalla ei enää ole suomalaisia lähetyssaarnaajia. Namibialaiset luterilaiset papit hoitavat pakanain käännytykset tätä nykyä. Suomalaisten peruina Olukondassa ja Ambomaalla on kuitenkin edelleen paljon suomalaisia etunimiä ja lähes kaikki ovat luterilaisia. Namibian hallituksessa istui vähän aikaa sitten Ambomaalta kotoisin oleva Erkki Nghimtina ja maan nykyinen pääministeri on nimeltään Saara Kuugongelwa.

Lähetysaseman vieressä on Nakambale Lodge -niminen telttakylä, jonne päätin majoittua yöksi tai pariksi. Lodge on saanut nimensä Martti Rautasen lempinimen mukaan, sillä mies tapasi käyttää hattua ja ambokielinen sana ”nakambale” tarkoittaa ”miestä, joka käyttää hattua”. Täkäläisetkin teltat ovat varsinaista luksusta, sillä niissä on ilmastointi ja oma kylpyhuone. Wifiä lodgessa ei ole, mutta ravintola ja uima-allas kylläkin. Yksi yö teltassa maksoi 400 dollaria (n. 25 euroa). Nakambale Lodgen managerina toimii ystävällinen Magdalena, joka erehtyi kysymään, mistä kaukaa olen tulossa. Suomen mainitseminen sai lodgen kaikki työntekijät kerääntymään luokseni (olin ainoa asiakas, joten kellään ei ollut tekemistä muutenkaan). ”Mitäs Suomeen kuuluu?” Magdalenakin oli vuonna 2015 käynyt Suomessa ja ainakin väitti tykänneensä maastamme. Olukondaankin kuulemma aina toisinaan eksyy suomalaisia matkailijoita, joista tunnetuimpiin lukeutuu presidentti Tarja Halonen Namibian valtiovierailunsa yhteydessä vuonna 2011. Ambomaa lienee Afrikan alueista ainoita, joissa Suomi tunnetaan. Muut paikat ovat Beninin Grand-Popo Villa Karo -kulttuurikeskuksensa (jossa vierailisin myöhemmin tällä matkalla) ansiosta ja ehkä Kap Verden lomasaaret.

Martti Rautasen tytär Johanna (1883–1966) syntyi, asui ja kuoli Olukondassa.

Olukondan hautausmaalla on paljon suomalaisia nimiä.

Olukondan hautausmaa on ehkä hehtaarinkokoinen.

Seuraavan päivän, 4. toukokuuta, aamuna nautin aamupalan ja lähdin tutustumaan lähetysaseman museoon, jossa vierehti varmaan tunti. Museo on laadukas esittely suomalaisten lähetyssaarnaajien toiminnasta Olukondassa ja Ambomaalla laajemminkin. Esillä on runsaasti suomenkielistä kirjallisuutta. Lisäksi museossa on esillä Ambomaan asukkaiden kulttuuria. Vieraskirjaa en museosta löytänyt. Vierailin myös Martti Rautasen haudalla, löysin paikallisen kuninkaan, Eino Johanneksen, haudan ja Magdalena vei minut vielä Olukondan vanhimpaan kirkkoonkin, joka on rakennettu vuonna 1889.

Seuraavaksi päätin ajella muutaman kilometrin Oniipan kylään, jossa sijaitsee Namibian luterilaisen kirkon päämaja. Kävin Ambomaan pääkaupungissa Ondangwassakin ja kävin bongaamassa Andimba Toivo ya Toivon mukaan nimetyn lentoaseman kaupungin liepeillä. Herra Toivo ya Toivo oli Namibian itsenäisyysliikkeen perustajajäseniä ja hänen isänsä oli töissä suomalaisten perustamassa luterilaisessa kirkossa. Jos Ambomaasta olisi tehty Suomen siirtomaa, olisikohan Ambomaa nykyisin itsenäinen valtio ja Finnair lentäisi Ondangwasta viikottaisen suoran lennon Helsinkiin. Paikallisesta ostoskeskuksesta päätin vihdoin hankkia myös namibialaisen simkortin, vaikka suomalainen numerokin kyllä toimi. Ostin pelkän nettipaketin 65 dollarilla (n. 4 euroa). Itse kortti vain piti hakea erikseen ”China Shopista”, kiinalaista krääsää myyvästä puodista, sillä MTC-operaattorin liikkeestä simkortit olivat päässeet loppumaan.

Illalla nautin illallisen Nakambale Lodgen ravintolassa, jonka listan on selvästi joku suomalainen laatinut. Tarjolla on esimerkiksi Martti Rautanen Sirloin Steak (n. 11,3 euroa), Helsinki Curry Wurst (n. 7 euroa), Finland Chicken Strips (n. 7,3 euroa) ja Namutoni Salad (n. 6,4 euroa). Namutoni on paikkakunta Tsumebin jälkeen ja toimii nykyään lähinnä porttina Etoshan kansallispuistoon. Seuraavana aamuna olin päättänyt jatkaa matkaa, vaikka Ambomaa olikin Namibian kierroksen ehdoton kohokohta. Kun namibialaiset ovat poikkeuksetta fantastisia, viedään ystävällisyys Ambomaalla vielä uudelle tasolle.

Torstaina 5. toukokuuta päätin ajaa Ambomaalta yöksi Marientalin pikkukaupunkiin. Ambomaa muistuttaa Afrikkaa siinäkin mielessä, että alueella on poliisin tiesulkuja. Poliisit tarkastivat paperini kolmella tiesululla, mutta rahaa ei pyydetty. Eräs poliisimies ei voinut käsittää, että suomalainen ajokorttini on tosiaankin voimassa vuoteen 2061 saakka. Hän luultavasti hihittelee paikalla edelleen. Annoin miehelle kummallisia kuivattuja marjoja, joita olin ostanut Oniipan torilta. Seuraava konstaapeli puolestaan tahtoi minun tulevan ensikerralla Namibiaan kolmeksi kuukaudeksi ja toivoi minun sen jälkeen anovan Namibian kansalaisuutta. En kysynyt, onko prosessi todella näin helppo, mutta Namibian passi kieltämättä voisi tehdä matkailun Afrikassa mutkattomammaksi! Tsumebin kohdalla samaiset korruptoituneet poliisit olivat passissa saman puun alla. En langennut samaan ansaan toista kertaa, vaan ajoin ohitse reilua alinopeutta. Ohitin kauriin kääntöpiirin, pääkaupungin Windhoekin ja tietä ylittäneet apinat ja yöksi saavuin Marientalin pikkukaupunkiin. Yövyin mukavan vanhan valkoisen naisen pitämässä Anandi Guesthousessa, jossa siisti huone aamupalalla, jääkaapilla, omalla kylpyhuoneella ja toimivalla ilmastoinnilla maksoi 625 dollaria (38,27 euroa).

Keetmanshoopin pohjoispuolella sijaitseva kapinpuuaaloemetsä.

”Metsässä” voi kulkea kiveltä toiselle.

Kapinpuuaaloe on erikoinen kasvi.

Perjantaina 6. toukokuuta ajelin Keetmanshoopin kaupungin kupeessa sijaitsevaan ”metsään”, jossa kasvaa harvakseltaan kapinpuuaaloe-nimeä kantavia erikoisia puita. Metsä tunnetaan englanniksi nimellä ”Quiver Tree Forest” ja afrikaansiksi ”Kokerboomwoud” ja sinne on pieni sadan dollarin (n. 6,1 euroa) pääsymaksu, joka on käytävä maksamassa paikkaa ylläpitävän valkoisen namibialaisperheen kotona. Vain käteismaksu kelpaa. Paikalla on häkissä leopardi, mutta koska häkki oli niin valtava (ehkä pari hehtaaria), en nähnyt eläintä lainkaan. Itse metsä kummallisine puineen toi mieleen Jemenille kuuluvan Sokotran saaren, vaikken ole siellä käynytkään. Paikalla oli muutamia turisteja, mutta pääasiassa paikkaan sai tutustua aivan omassa rauhassa hyppimällä kiveltä toiselle.

Olin päättänyt viipyä vielä yhden yön Namibian puolella, mutta aivan Etelä-Afrikan vastaisen rajan tuntumassa. Ajoin siis yöksi Ariamsvlein pikkukylään, jonka ainoaan majapaikkaan, Joliens Rest Campiin, olin soittanut samana aamuna. Tahdoin varmistaa itselleni majapaikan Namibian puolelta, sillä seuraavaan kaupunkiin Etelä-Afrikan puolella olisi liian pitkä matka. Sain 400 dollarilla (n. 25 euroa) oman kivestä rakennetun siistin pikkumökin, jossa oli jälleen jääkaappi, ilmastointi ja oma kylpyhuone. Joliens Rest Campia pitää valkoinen pariskunta, mutta se nyt olikin jo tullut selväksi. Valkoiset pyörittävät Namibiaa, kun mustille on jäänyt työntekijän rooli. Majapaikan muut asukkaat olivat eteläafrikkalaisia valkoisia matkalla takaisin kotimaahan tai syvemmälle Namibiaan. Seuraavana aamuna päätin ylittää rajan takaisin Etelä-Afrikan puolelle.

2 kommenttia
21.10.2022 by

Kolmanskop ja palanen eteläistä Namibiaa

29.4.2022

Namibia on liki kahden ja puolen Suomen kokoinen, mutta asukkaita siellä on vain vaivaiset kaksi miljoonaa. Maassa on ruhtinaallisesti tilaa, mutta huonona puolena ovat valtavat etäisyydet. Vuokra-auto lienee paras vaihtoehto Namibian koluamiseen, sillä päätiet ovat erinomaisessa kunnossa, eikä läheskään kaikkialle ei pääse julkisilla. Minulla oli alla Kapkaupungista vuokrattu pikkuinen Toyota Agya, joka kiidättäisi minua ympäri maata. Halusin nähdä ainakin rannikolla sijaitsevat Lüderitzin ja Swakopmundin saksalaiskaupungit, Sossusvlein dyynit ja ehkä Ambomaan, jos jaksaisin ajaa sinne asti. Safarille en aikonut, sillä ajattelin näkeväni eläimiä ihan autostanikin.

Olin edellisiltana saavuttanut eteläisessä Namibiassa sijaitsevan Grünaun pikkukaupungin, jossa olin viettänyt yön. Aamuinen maisema majatalon parvekkeelta oli upea; olin saapunut keskelle tasaista kuivahtanutta ruohotasankoa! Namgate Guesthousen piha-alueen laitamilla näytti olevan leiriytymisalue omalla autolla matkassa oleville turisteille. Siis sellaisille, joilla oli nelivetomaasturi tai vastaava ja sen päälle kyhättävä teltta nukkumista varten. Tällainen toiminta tuntuu olevan yleistä eteläisen Afrikan maissa. Majatalon emäntä pahoitteli aamulla, että korttiterminaali oli mykkänä, enkä voisi maksaa kortilla lainkaan. Minulla oli kyllä euroja, mutta niitä ei majatalo voinut ottaa vastaan, sillä Namibian valtio vaatisi siinä tapauksessa jotain todisteita, että emäntä olisi käynyt hiljattain Euroopassa. Ulkomaanvaluutta ei ole hyvästä tavallisen kansan käsissä. Olisi mentävä maksamaan tienvarteen, jossa oli koppi, afrikaansiksi padstal, ja jossa myytiin majatalon valmistamia lihatuotteita. Olin Kapkaupungissa maistanut Etelä-Afrikassa ja Namibiassa yleistä kuivalihaa, biltongia, ja todennut, ettei se ole minua varten. Kävin siis vain maksamassa laskuni ja jatkoin matkaa tekemättä ostoksia. Vastaavia padstaleja on tiuhaan ympäri Etelä-Afrikkaa ja Namibiaa.

Grünaun tienoo eteläisessä Namibiassa on tasaista. Tämä tie johtaa päätieltä Namgate Guesthouseen.

Keetmanshoopista rannikon Lüderitziin johtava tie on erinomaisessa kunnossa ja ylittää Seeheimin asutuksen jälkeen Kalajoen.

Vedenpinta Kalajoessa on alhaalla.

Pysähdyin huoltoasemalla Grünaussa, sillä majatalon mukaan siellä olisi pankkiautomaatti ja sieltä saisin nostettua Namibian dollareita. Käteistä on aina hyvä olla mukana, vaikka kortti tuntui kelpaavan lähes kaikkialla niin Etelä-Afrikassa kuin Namibiassakin, kuten tulisin huomaamaan. Nyt tänään vain sattui olemaan perjantai ja kuukauden loppu. Liekö kyseessä täälläkin palkkapäivä, kun Grünaun kahdelle pankkiautomaatille oli pitkä jono, joka ei liikkunut. Raha oli päässyt loppumaan, minkä jonottajat panivat huoltoasemayrittäjän piikkiin. ”Eikö teitä hävetä, kun automaatti on tyhjä?” En oikein usko paikallisen Shellin olevan vastuussa automaattien täyttämisestä. Seuraavat automaatit sijaitsisivat Keetmanshoopissa 166 kilometrin päässä Grünausta pohjoiseen. Sinne olin joka tapauksessa matkalla.

Tie Keetmanshoopiin on erinomaisessa kunnossa ja siinä saa ajaa 120 km/h. Namibiassa vitsaillaan, että näillä kilometrien pituisilla suorilla kuski voi lukita ohjauksen ja ottaa nokoset! Vajaan kahden tunnin kuluttua, ottamatta nokosia, olin kaupungin laitamilla. Ajoin ensimmäisen vastaantulevan huoltoaseman pihaan, mutta Keetmanshoopin Engen-huoltoaseman pankkiautomaatti oli niin ikään tyhjennetty. Viereisen Puma-huoltoaseman pankkiautomaatissa oli vielä jokunen dollari jäljellä, joten nostin sen tyhjiin. Nyt minulla oli sadan euron edestä Namibian valuuttaa. Täytin asemalla auton tankin ja ostamani kanisterin. Varsinaisia polttoainekanistereita huoltoasemalla ei ollut, mutta kauppamiehinä huoltoaseman henkilökunta etsi minulle astianpesuainetta sisältäneen kanisterin, puhdisti sen huolellisesti ja minä lähdin pihasta hyvillä mielin. Nyt ei ainakaan tarvitsisi murehtia polttoaineen riittämistä Namibian asumattomilla seuduilla. Namibiassakin huoltoasemat ovat palveluasemia ja tankkauksesta pitää antaa noin viiden dollarin (n. 0,3 euroa) tippi tankkaajalle, jotka täällä Keetmanshoopissa olivat jälleen kovin uteliaita kuulemaan eurooppalaisen mielipiteen heidän maastaan. Itse bensa on edullisempaa kuin Etelä-Afrikassa; huhtikuun 2022 lopulla litra bensaa maksoi hieman yli euron.

Olihan minulla kuvia näistä liikennemerkkien antiloopeistakin, mutta ne kuvat hävisivät.

Maisemaa matkalla Lüderitziin.

Autoni Namibian hiekka-aavikolla.

Namibia on maailman kauneimpia maita.

Namibia on maailman kauneimpia maita, totesin jo heti saavuttuani Namibiaan ja ajettuani ensimmäiset kilometrit. Afrikasta edelle menevät ehkä vain São Tomé ja Príncipe ja Tšad. Maisema eteläisessä Namibiassa on karunkaunista, pääosin loivasti kumpuilevaa erämaata. Täällä syvällä sisämaassa kasvillisuus koostuu lähinnä matalasta ruohosta, joka peittää näitä silmänkantamattomiin jatkuvia tasankoja, joita siellä täällä rikkovat satunnaiset kukkulat. Puita ei juuri ole.

Olin aikeissa ajaa päivän aikana rannikolle Lüderitziin, kaupunkiin, jonka saksalaiset aikoinaan perustivat. Sinne oli Grünaun majatalostani tasan viidensadan kilometrin matka, mikä ei Namibiassa ole matka eikä mikään. Aikaa kuluisi pysähdyksineen viisi tuntia. Keetmanshoopin jälkeen ennestään hiljainen liikenne hiljentyi entisestään. Lüderitz on perustettu käsittämättömään paikkaan, käsittämättömän syrjäiseen osaan Namibiaa. Keetmanshoopin ja Lüderitzin välillä on vain kourallinen täysin merkityksettömiä kyläpahasia. Tämä on kuin ajaisi Muoniosta Kilpisjärvelle. Kuuntelin radiosta saksankielisiä kanavia, sillä Namibiassa on noin 30 000 asukkaan saksalaistaustaisen namibialaisten vähemmistö ja Lüderitz on eräs maan saksalaisimmista paikkakunnista. Radiosta tuli laadukkaita saksalaisralleja ja nyt tiedän, että saksalaisen eurodanceyhtye Mr. Presidentin ”Coco Jambosta” on saksankielinenkin versio.

Ohitin vähäpätöiset Seeheimin ja Goagebin kyläpahaset, joiden jälkeen viimeinen asutus ennen Lüderitziä on kylä nimeltään Aus. Siellä on huoltoasema, hotelli, kirkko, kauppa ja jonkin verran asutusta. Ajoin ohitse ja mitä lähemmäksi Lüderitziä ja siis rannikkoa pääsin, sitä karummaksi maisema muuttui. Ehkä puolta tuntia ennen kaupunkia ajoin jo aavikolla ja tielle oli muodostunut hiekkakinoksia, joita oltiin auraamassa pois. Namibian rannikon editse virtaa kylmä merivirta, jonka ansiosta rannikko on karua hiekkaerämaata. Lüderitzin ympärillä on dyynimeri.

Grasplatzin hylätty rautatieasema vähän ennen Kolmanskopia sisämaasta lähestyttäessä.

Rautatie yhdistää rannikolla sijaitsevan Lüderitzin sisämaahan.

Maisemaa Grasplatzin rautatieaseman luota.

Noin kymmentä kilometriä ennen kaupunkia tien eteläpuolella vastaan tuli Kolmanskopin (saks. Kolmanskuppe) aavekaupunki. Olin lukenut paikasta jo vuosia sitten ja tahdoin ehdottomasti vierailla paikalla. Kolmanskopin historia ulottuu vuoteen 1908, jolloin Namibia oli Saksalle kuuluva siirtomaa nimeltään Saksan Lounais-Afrikka. Sattui niin, että eräs rautatietyöläinen sattui löytämään täältä timantteja. Alkoi timanttiryntäys ja hetkessä Kolmanskopista oli muodostunut yli tuhannen asukkaan vauras ja kukoistava kaivoskaupunki. Kolmanskopissa oli muun muassa sairaala, koulu ja teatteri. Vähitellen timantit alkoivat ehtyä ja ihmisiä alkoi muuttaa paremmille apajille. Timantteja on arvioitu löytyneen paikalta noin tuhat kiloa. Kolmanskopin viimeiset asukkaat muuttivat pois vuonna 1956, minkä jälkeen paikka autioitui. Tietenkin kuiva aavikkoilmasto on säilyttänyt rakennuksia ehkä paremmin kuin jos ne olisivat sijainneet tropiikissa. Hiekka on kuitenkin vallannut rakennuksia ja niiden sisällä on nykyisin kunnon kinoksia hiekkaa.

Kolmanskopin näkee ihan Lüderitziin vievältä valtatieltäkin, mutta paikkaan on mahdollista tutustua opastetulla kierroksellakin. Olen tottunut Afrikan-matkoillani siihen, että museoihin ja nähtävyyksiin voi vain ilmestyä ja opastus kyllä onnistuu milloin vain. Kolmanskop on kuitenkin vanha saksalaiskaupunki ja Namibia Saksan entinen siirtomaa; ei täällä niin vain ilmestytä paikalle, vaan kaikelle on tiukat aikataulut! Kolmanskopiin pääsee tutustumaan vain osana opastettua kierrosta, jotka alkavat kello 9.30 ja 11.00 ja maksavat sata dollaria (n. 6,1 euroa) henkilöltä. Sunnuntaisin on eri aikataulu. Olin paikalla kello kahden jälkeen iltapäivällä ja lipunmyyntikojulle tallustellut opas kertoi, että toki 320 dollarilla (n. 19,8 euroa) saisin kierroksen vaikka heti. Muussa tapauksessa olisi tultava huomenaamulla. Kerroin tulevani seuraavana aamuna uudelleen, kun joka tapauksessa ajaisin paikan ohi matkallani kohti Sossusvlein dyynejä. Kolmanskopissa tuuli navakasti ja hiekka meni iloisesti silmiin. Oppaalla oli laskettelulasit silmillään ja se olisi ollut tänä kyseisenä iltapäivänä ainoa oikea varuste. Kun avasin auton oven, oli sisällä hetkessä hienoinen hiekkakuorrutus.

Kolmanskopin aavekaupunki.

Kolmanskop hylättiin 1950-luvulla.

Kolmanskopin aavekaupungin taloja.

Opas saapuu kertomaan, että paikka on kiinni.

Jatkoin matkaa kohti Lüderitziä, joka on kaunis saksalaiskaupunki vailla mitään merkkejä siitä, millaiseksi Afrikan usein miellämme. Olin varannut yön kaupungin keskustasta hotellista nimeltä Sea-View Zum Sperregebiet, joka on jälleen kuin mikä tahansa eurooppalaishotelli. Vastaanotossa ei ollut ketään, mutta ystävällinen siivoojatar tuli kertomaan, ettei heillä ollut tietoa varauksestani. Lisäksi hotelli oli täyteen varattu. Siivooja keskusteli hotellinjohtaja Davidin kanssa puhelimessa ja koska keskustelukieli oli englanti, kuulin, kun David kiemurteli asian kanssa ja kieltäytyi tulemasta paikalle selvittämään asiaa. Soitin herralle itsekin ja pyysin hoitamaan minulle majoituksen jostain toisesta hotellista, sillä olinhan jo maksanut huoneeni etukäteen. Tämä ei käynyt, eikä mies halunnut tulla paikalle. Hän kehotti hoitamaan asian Hotels.comin kanssa. Koko Lüderitz vaikutti olevan täynnä ja syyn sille kuulin myöhemmin samana päivänä. Kaupungissa oli jonkinlainen kalafestivaali ja hotellini oli luultavasti antanut huoneeni paremmille asiakkaille. Tai asiakkaille, jotka olivat saapuneet aiemmin päivällä. En ollut kiinnostunut yöpymään autossani, vaikka täällä se olisi ehkä ollut turvallista. Soitin Bahnhof Hoteliin Ausin pikkukylään reilun tunnin ajomatkan päähän ja varasin itselleni huoneen. Siivooja oli kovin pahoillaan tilanteesta, mutta ei tietenkään voinut asialle mitään. Eikä se hänen syynsä ollutkaan. Hotels.com kieltäytyi palauttamasta minulle etukäteen maksamaani summaa siitäkin huolimatta, että toimitin heille hotellinjohtajan puhelinnumeron ja nimen. Sea-View Zum Sperregebiet -hotelliin ei ollut kuulemma saatu yhteyttä. Vasta luottokorttireklamaatiolla uhkaaminen sai Hotels.comin palauttamaan rahat reilun viikon taistelun jälkeen.

Kiersin Lüderitzin kahdessa tunnissa. Kävin museossa, satamassa, kirkossa, tankkasin ja lähdin kaasuttelemaan kohti Ausia. Valitettavasti Lüderitzistä ei ole ainuttakaan kuvaa, sillä loput Namibiassa kameralla ottamani kuvat hävisivät rosvon matkaan lähteneen läppärin mukana Tšadin N’Djamenassa 2,5 kuukautta myöhemmin. Tästä eteenpäin Namibiasta on tarjolla vain satunnaisia huonoja kännykkäotoksia, joten loput Namibiasta tulee pikakelauksena.

Ohitin Kolmanskopin aavekaupungin, joka jäisi nyt kokonaan käymättä. Olin Ausin Bahnhof Hotelissa kello kuuden jälkeen. Juuri sopivasti, kun pimeys laskeutui. Bahnhof Hotel on nimensä mukaisesti vanha rautatieasema, joka on muutettu saksalaiseksi laatuhotelliksi. Olin kylässä, jossa on vain tuhat asukasta! Yksi yö täällä maksoi 801,5 dollaria (49,37 euroa).

6 kommenttia
17.10.2022 by

Kapkaupungista Namibiaan päivässä

28.4.2022

Autonvuokraus Etelä-Afrikassa on yksinkertaista, mutta jos auton tahtoo viedä pois maasta, voi tilanteesta tulla monimutkainen ja jopa absurdi näytelmä, kuten tapauksessani. Tässä siis aluksi pari sanaa siitä, miksi Kapkaupungin Hertziltä ei ehkä sittenkään kannata vuokrata autoa.

Olin varannut auton hyvissä ajoin ennen matkaani ja lukenut ehdot ja pienet präntit sopimuksestani. Vuokrausehdoissa kerrottiin, että jos tahtoisin ajaa vuokra-autollani naapurimaihin, tulisi minun vähintään 48 tuntia ennen vuokrauksen alkua pyytää vuokraamolta lupaa ylittää valtionraja. He valmistelisivat paperisodan rajaa varten. Olin liikkeellä kahta viikkoa ennen vuokrauksen alkua, kun lähdin anomaan omaa ”cross border letteriäni”. Tahdoin ylittää rajan sekä Namibiaan että Lesothoon. Ensimmäiseen sähköpostiini vastasi Riccardo, joka ohjasi viestin Kgomotsolle. Viikkoon en kuullut mitään ja päätin muistuttaa vuokraamoa asiastani. Seuraavien päivien aikana asiaani hoitivat Meggan, Lucky, Claude, Adam, Thando ja Kgomotso. Kukaan ei tuntunut tietävän, miten edetä. Kukaan ei myöskään tuntunut kommunikoivan keskenään asiasta.

Lopulta, passintarkastusjonossa Kapkaupungin lentoasemalla, olin saanut Kgomotsolta viestin, että dokumentit olisivat valmiina, kun noutaisin autoni lentoasemalta maahan saapuessani. Tiskillä ollut työntekijä ei tiennyt asiasta mitään, mutta sai esimieheltään neuvon antaa minulle Gianfrancon sähköpostin. Gianfranco on Kapkaupungin Hertzin ”night manager” ja hän lähettäisi rajanylitysluvan minulle myöhemmin samana päivänä. Näin ei tietenkään tapahtunut, eikä Gianfranco edes vastannut minulle. Koitti 28. huhtikuuta, päivä jona ylittäisin rajan Namibiaan. Olin edelleenkin vailla rajanylityslupaa ja Kgomotso oli lomalla. Hän toivoi automaattiviestissään minun käyttävän maskia ja pysyvän turvassa. Kapkaupungin Hertzillä työskentelevä Daylin neuvoi minua ottamaan yhteyttä Hertzin toimipisteeseen Kapkaupungissa. Siellä he osaisivat varmaan auttaa. Tässä vaiheessa tilanne oli jo niin järjenvastainen, etten jaksanut enää olla kohtelias, vaan kirjoitin epäileväni olevani Hertzin historian ensimmäinen asiakas, joka tahtoo viedä vuokra-auton ulkomaille. Se tepsi ja Xolani lähetti minulle salamannopeasti tarvittavat lupalaput, kuten auton rekisteriotteen. Olin vapaa ylittämään rajan Namibiaan, en Lesothoon. Olin päättänyt jättää Lesothon suosiolla käymättä, kun jo luvan irtoaminen Namibiaankin oli liki mahdoton tehtävä. Lesotho joka tapauksessa vaatii useamman päivän, eikä sinne vain kahdeksi päiväksi ole järkeä mennä. Vielä seuraavanakin päivänä Kapkaupungin Hertziltä tuli sähköposteja, joissa työntekijät kyselivät toisiltaan rajanylityspyyntöni tilannetta. Hertzillä on runsaasti työntekijöitä, mutta keskinäinen viestintä ontuu rankasti, eikä kukaan osaa tehdä töitään. Paitsi ehkä se Xolani.

Vuokra-autoni Toyota Agya on rekisteriotteen mukaan rekisteröity tammikuussa 2022 ”alle 12 matkustajalle”.

Maailman sydämellisimmät majatalon pitäjät Simon’s Townissa aamutuimaan ennen lähtöäni kohti Namibiaa.

Olin päättänyt suunnata päivän aikana lähelle Namibian rajaa tai jopa Namibian puolelle. Tekisin päätöksen myöhemmin nähtyäni paikallista liikennekulttuuria ja tiestöä. Namibian vastaiselle raja-asemalle Vioolsdrifiin on Kapkaupungin takaa Simon’s Townista noin 700 kilometrin matka. Google Mapsin mukaan matkaan menisi reilu seitsemän tuntia. Starttasin pikkuruisen Toyota Agyani Simon’s Townin laitamilta vähän ennen kahdeksaa aamulla ja lähdin suunnistamaan kohti Kapkaupungin aamuruuhkaa. Selviydyin reilussa tunnissa ruuhkaisen kaupungin ohitse ja valtatielle 7, joka johtaisi suoraan Namibian rajalle. Nyt saattoi vähän hengähtää. Pahin oli ohitse ja liikenne rauhoittui.

Kuuntelin radiota, jonka englanninkielisillä kanavilla ja niiden uutisissa päivän polttava puheenaihe oli näyttelijä Johnny Depp, tämän puoliso Amber Heard ja heidän väliset sotkunsa. Ukrainan sotaa ei mainittu sivulauseessakaan. Eurooppalaiset sodat eivät kiinnosta Afrikassa, aivan kuten Afrikan sodat eivät ylitä uutiskynnystä Euroopassa. Etelä-Afrikan hallitus esittää olevansa neutraali, mutta itse asiassa taitaa olla kallellaan Venäjän suuntaan, sillä Venäjä nähdään Neuvostoliiton perillisenä ja Neuvostoliitto tuki Afrikan maiden itsenäistymispyrkimyksiä ja vastusti Etelä-Afrikan apartheidia. Etelä-Afrikan hallitseva ANC-puolue on tainnut unohtaa, että heidän vihollisensa Ukraina oli myös joskus osa tuota ihanaa Neuvostoliittoa. Hallitus ei ole tuominnut sotaa ja ANC:n nuorisojärjestö on julkisesti kannattanut Venäjän järjestämiä kansanäänestyksiä Ukrainassa. Valkoisten eteläafrikkalaisten kuuntelemilla afrikaansinkielisillä kanavilla Euroopan asiatkin olivat esillä. Myöhemmin niissä kerrottiin jopa venäläisen ydinvoimalaitostoimittaja Rosatomin hankkeen kaatumisesta Suomessa.

Maisemaa Citrusdalissa.

Maisema muuttuu karummaksi, mitä pohjoisemmaksi matka etenee.

Kapkaupungin Pöytävuori ei ole ainoa pöytävuori, vaan vastaavia on tiuhaan Namibiaa kohti ajellessa.

Vähän Kapkaupungin pohjoispuolella, Malmesburyn kupeessa, poliisi oli pitämässä ratsiaa. Ajokorttini ja auton paperit tarkistanut poliisi oli hyvin asiallinen ja toivotti turvallista matkaa. Ei ”sakkoja”, ei lahjuksia.

Toyota Agyan tankki on valitettavan pieni, mitä en ollut tullut ottaneeksi huomioon autoa varatessani. Tankillisella ajoi vain noin 450 kilometriä, sitten oli tankattava. Aioin hankkia Namibian puolelta kanisterin, sillä en tahtonut pysähtyä alvariinsa. Ensimmäisen kerran tankkasin Piketbergissä aamukymmenen jälkeen. Etelä-Afrikassa ei tarvitse liata käsiään, vaan tankkauksen saa palveluna. Toki tankkaajalle pitää internetin mukaan jättää noin viiden randin (n. 0,3 euroa) juomaraha, mistä jokaikinen tankkaaja oli kiitollinen. Niin Piketbergissäkin, jossa tankkaajat olivat kovin uteliaita suomalaisesta turistista ja tiedustelivat, mitä tuumasin heidän maastaan. Niin valkoiset kuin mustatkin eteläafrikkalaiset olivat osoittautuneet ystävälliseksi sakiksi, lisäksi maa oli kaunis. Ei minulla ollut mitään syytä olla tykkäämättä Etelä-Afrikasta. Huhtikuun lopulla 2022 litra bensaa maksoi 1,26 euroa. Hinta oli lähtenyt täälläkin käsistä ”Ukrainan ansiosta”, kuten paikalliset asian ilmaisivat. En kysynyt, mitä polttoaine oli ennen Ukrainan sotaa maksanut, sillä nykyhinta kelpasi minulle oikein mainiosti. Näillä hinnoilla suomalainen ajelee huvikseenkin. Olin lisäksi lukenut, että Namibian puolella hinta laskisi entisestään.

Maisemat paranivat pohjoiseen päin mentäessä. Samalla ne kuivahtivat ja maisema alkoi muistuttaa taas Välimeren alueen maita. Tien varrella oli laajoja appelsiinitarhoja, joista varmaan tulee hedelmiä Suomeenkin. Kello yhdentoista aikoihin ohitin Citrusdalin kaupungin, jonka tienoo on nimensä veroinen. Sitruksia riittää. Ilmasto lienee sitrusten viljelyyn ihanteellinen, sillä sadetta ei tule paljoa ja aurinko lämmittää myös näin loppusyksystä. Itse asiassa ilmasto lämpeni pohjoiseen mentäessä, mikä on luonnollista: olinhan eteläisellä pallonpuoliskolla, jossa vuodenajatkin ovat päinvastaiset Suomeen verrattuna.

Die Koperketelissä tarjoillaan Gariesin parhaat hampurilaiset.

Sophian majatalo on Gariesin majoitusvaihtoehdoista toinen ja sijaitsee kylän pääkadun varrella. Tiellä nama-kansan väkeä yli 12 hengelle rekisteröidyssä Toyotassa.

Garies on unelias pikkukaupunki Namaqualandissa Pohjois-Kapin provinssissa.

Noin viiden tunnin matkanteon jälkeen olin jo kaukana pohjoisessa. Olin jättänyt taakseni Länsi-Kapin provinssin ja siirtynyt Etelä-Afrikan suurimpaan ja samalla vähäväkisimpään provinssiin, Pohjois-Kapiin. Provinssin asukkaista noin 70 prosenttia puhuu afrikaansia äidinkielenään. Päätin kurvata Garies-nimiseen pikkukaupunkiin, joka osoittautui uneliaaksi, mutta hyvin miellyttäväksi paikkakunnaksi. Tankkasin autoni täällä ja tein huomion, että tankkaaja oli ihonväriltään vaaleanruskea. Olin saapunut Namaqualandiin, alueelle, jota asuttaa nama-niminen etninen ryhmä. Namat kuuluvat laajempaan khoi-kansaan ja heitä asuu Etelä-Afrikan ohella Namibiassa ja Botswanassa. Namat ovat kokemukseni mukaan vaaleanruskeita, kun kävelin edestakaisin Gariesin kylänraitilla. Tässä reilun 2 000 asukkaan kaupungissa on kauppa, posti, kaksi hotellia, kaksi huoltoasemaa ja ravintola, jonne astuin sisään. Olin saanut vihiä, että siellä myytäisiin maatunnustarroja autoon kiinnitettäväksi. Olin poistumassa maasta ja tarvitsin oman ZA-tarran Toyotani takalasiin. Tarra löytyi ja samalla tilasin hampurilaisaterian. Die Koperketel -nimistä ravintolaa pyörittää valkoinen perhe, sillä Garies on namojen ohella myös melkoisen valkoinen kaupunki. Hampurilainen oli herkullinen ja sillä jaksaisin Namibian puolelle, jonne päätin ajaa saman päivän aikana.

Gariesista on rajalle enää reilun kahden tunnin ajo. Pohjois-Kapin kaupungit ovat pieniä ja sellainen on myös viimeinen ”suurkaupunki” ennen Namibiaa, reilun 12 000 asukkaan Springbok. Etelä-Afrikan ja Namibian välinen raja kulkee Oranjejoessa ja olin ymmärtänyt rajanylityksen olevan sujuva tapahtuma. Mitään turhaa säätöä ei olisi odotettavissa. Etelä-Afrikan rajamuodollisuudet hoituivat viidessä minuutissa, minkä jälkeen sain ajaa yli Oranjen Namibian puolelle. Etelä-Afrikan raja-asema kantaa nimeä Vioolsdrif, kun taas Namibian puolella leimassa lukee Noordoewer.

Noordoewerin asemalla en tiennyt, minne olisi mentävä ensimmäisenä. Asema oli aivan autio, olin ainoa rajanylittäjä. Jostain paikalle saapui virkailija, joka ohjasi minut terveyssedän luokse. Vielä huhtikuussa Namibia oli kiinnostunut maahantulijoiden koronavirusrokotteista tai testitodistuksista. Nykyisin Namibia on luopunut siitä kokonaan. Olin jo tehnyt huomion, että eteläafrikkalaisten puhumasta englannista on todella vaikea saada selvää. Namibian terveyssetä vei asian uudelle tasolle, enkä ollut varma puhuiko hän edes englantia minulle. Koronarokotustodistus piti esittää herralle pitelemällä sitä pleksilevyn edessä. Kaksi koronarokotetta oli riittävästi ja pääsin seuraavaan koppiin. Minun tuli täyttää maahantulokaavake, jossa kerroin esimerkiksi osoitteeni Namibiassa sekä sen, miten paljon rahaa aioin käyttää maassa. Se kohta erityisesti tuli täyttää, sillä Namibian valtiota kiinnostaa turistien rahankäyttö, valisti kopissa istunut virkailija. Ilmoitin aikovani käyttää maassa kokonaiset tuhat euroa, vaikka oikeasti minulla ei ollut mitään arviota asiasta. En edes tiennyt, miten pitkään maassa viihtyisin. Seuraavaksi minun tuli ostaa ”cross border charge permit”. Se maksoi 337 Namibian dollaria (20,75 euroa) ja sen saattoi maksaa kortilla tai käteisellä. Etelä-Afrikan randilla ja Namibian dollarilla on sama kurssi ja randeja otetaan vastaan Namibiassakin. Namibian dollareita sen sijaan ei huolita Etelä-Afrikassa. Yhdellä eurolla sai huhtikuun 2022 lopulla noin 16,3 randia tai dollaria.

Hyväkuntoista valtatietä Pohjois-Kapissa pikkuisen Buffelsjoen sillalla.

Kokoelma suuria heinäsirkkoja.

Namibia toivottaa rajalla tervetulleeksi ja toivoo viranomaistensa olevan kohteliaita minua kohtaan.

Olin aikonut pyrkiä yöksi Grünaun pikkukaupunkiin, jonne on rajalta vielä 144 kilometriä. Aurinko alkoi jo laskea, mutta Namibian hyväkuntoisilla ja pitkillä suorilla saattaa ajaa 130 km/h. Liikennettä ei ole nimeksikään, eikä ympärillä juuri mitään kasvillisuutta. Namibian eteläosa on melkoisen karua maastoa, jossa siellä täällä on matalia kukkuloita. Ihastuin Namibiaan välittömästi, maahan on maailman kauneimpia maita! Ainakin jos tykkää hiekasta.

Saavutin Grünaun ja Namgate Guesthousen, joka sijaitsee noin viisi kilometriä ennen keskustaa tien länsipuolella, keskellä savannia. En ollut varannut majoitusta etukäteen, mutta tilaa oli tietenkin. Huhtikuu ei ole sesonkia. Sain yhden hengen huoneen hintaan 450 dollaria (n. 27,6 euroa). Yhden hengen huoneessani oli itse asiassa kolmea sänkyä, joista yksi oli leveä parivuode. Myös oma kylpyhuone kuului hintaan. Namibia ei ole sitä Afrikkaa, mihin olen tottunut. Kaikki oli jälleen ajateltu kovin eurooppalaisesti ja kaikki toimi. Namgate Guesthousea pyörittää valkoinen namibialaisperhe, jonka äiti oli nuoruudessaan kolunnut maailmaa reppu selässä. En muistanut kysyä, millaista on matkustaa Euroopassa valkoisena, mutta Namibian passilla. Nautin buffetillallisen ravintolassa, jossa ruokailemassa oli myös Etelä-Afrikan Pretoriasta kotoisin oleva valkoinen eteläafrikkalaispariskunta. He olivat kiertäneet Namibiaa viikkojen ajan ja nyt matkalla takaisin kohti kotia.

Päivän ajomatkani oli ollut 848 kilometriä. Kuin Helsingistä Rovaniemelle.

2 kommenttia
13.10.2022 by